Vankeuden neljäs päivä.

Kun Felton seuraavana päivänä tuli mylady'n luokse, tapasi hän hänet seisomassa tuolilla, kädessä köysi, jonka hän oli punonut ja liitellyt batistiliinoistansa. Kun Felton avasi oven, hyppäsi mylady keveästi lattialle tuoliltansa ja koetti peittää selkänsä taakse köyttänsä.

Nuori mies oli tavallistansa kelmeämpi ja hänen silmänsä, punaisina unettomuudesta, ilmaisivat että hänen yönsä oli ollut levoton.

Mutta hänen otsallansa näkyi lujempi vakavuus kuin koskaan ennen.

Verkalleen lähestyi hän mylady'ä, joka oli istuutunut tuolille ja nosti lattialta tuon murhaavan köyden toisen pään, jonka hän erhetyksestä tai ehkäpä ehdollansa oli pudottanut.

— Mitä tuo on, rouva? kysyi hän kylmästi.

— Tämäkö? Ei mitään, sanoi mylady, hymyillen tuota katkerata hymyänsä, jota hän niin taitavasti osasi käyttää. Ikävyys on vankien veri-vihollinen; minulla oli ikävä ja sentähden koetin minä kuluttaa aikaani punomalla tätä köyttä.

Felton loi katseensa seinälle siihen paikkaan, missä hän oli tavannut mylady'n seisomassa samalla tuolilla millä hän nyt istui, ja hän näki seinässä hänen päänsä päällä kullatun koukun, johon oli tapa ripustaa vaatteita tai aseita.

Hän säpsähti, ja vanki huomasi sen; sillä vaikka hänen silmänsä olivat maahan päin luotuina, ei häneltä jäänyt mitään näkemättä.

— Ja mitä varten te seisoitte tällä tuolilla? kysyi hän.

— Mitä se teihin koskee? vastasi mylady.

— Mutta, jatkoi Felton, minä tahdon sen tietää.

— Elkää kysykö, sanoi vanki; te tiedätte kyllä että meitä, jotka olemme tosikristittyjä, on kielletty valhettelemasta.

— No niin, sanoi Felton, minä sanon teille, mitä te teitte tai oikeammin, mitä te aioitte tehdä. Te aioitte täyttää onnettoman aikeenne. Mutta miettikää, hyvä rouva, että jos Jumala kieltää valhettelemasta, Hän vielä ankarammin kieltää itsemurhasta.

— Kun Jumala näkee luodut olentonsa viattomasti vainottuina, asetettuina itsemurhan ja häväistyksen vaiheelle, uskokaa minua, herra, vastasi mylady syvän vakaumuksen äänellä, silloin Jumala antaa anteeksi itsemurhan, sillä silloin on itsemurha marttiirakuolema.

— Te sanotte joko liian paljon tai liian vähän; puhukaa, rouva; taivaan nimessä, selittäkää sananne!

— Kertoisinko teille onnettomuuksistani, että pitäisitte niitä pelkkänä taruna? Ilmoittaisinko teille aikeeni, että te ilmoittaisitte ne vainoojalleni? Ei, herra. Sitä paitsi, mitä tämmöisen onnettoman tuomitun olennon elämä tai kuolema merkitsee? Te vastaatte vaan minun ruumiistani, eikö niin? Ja jos te näytätte vaan kuolleen ruumiin, joka tunnetaan minuksi, ei teiltä muuta vaadita, ja ehkäpä saatte vielä kaksinkertaisen palkinnon.

— Minäkö, rouva, minä! huudahti Felton; voitteko uskoa että minä koskaan ottaisin vastaan maksua teidän hengestänne! Oi, te ette ajattele mitä puhutte!

— Sallikaa minun puhua loppuun, Felton, sallikaa minun puhua loppuun, sanoi mylady, ollen innostuvinansa; jokaisen sotilaan tulee olla kunnianhimoinen, eikö niin? Te olette luutnantti; no niin, te saatte kulkea minun ruumis-saatossani kapteenin arvossa.

— Mutta mitä olenkaan teille tehnyt, että sälytätte niskoilleni semmoisen vastuun-alaisuuden Jumalan ja ihmisten edessä? sanoi Felton kovasti liikutettuna. Muutaman päivän perästä olette kaukana täältä, rouva hyvä, teidän henkenne ei ole enää silloin minun hoidettavanani ja, lisäsi hän huoaten, silloin ... silloin saatte menetellä sen kanssa mielenne mukaan.

— Siis, huudahti mylady, ikäänkuin hän muka ei olisi voinut suojella itseänsä pyhältä suuttumukselta, te, jumalinen mies, te jota nimitetään hurskaaksi, te pyydätte vaan yhtä seikkaa: päästä joutumasta syyhyn, ikävyyksiin, minun kuolemani tähden!

— Minun tulee varjella teidän henkeänne, rouva, ja minä varjelen sitä.

— Mutta käsitättekö tehtäväänne? Se on julma jo silloin jos minä olen syyllinen, mutta minkä nimen annatte sille, minkä nimen antaa Herra sille, jos minä olen viaton?

— Minä olen sotilas, ja tottelen niitä käskyjä, jotka minulle on annettu.

— Luuletteko että Jumala tuomiopäivänä eroittaa sokean pyövelin väärästä tuomarista? Te ette tahdo tappaa minun ruumistani, vaan rupeatte sen välikappaleeksi, joka tahtoo murhata sieluni.

— Mutta minä sanon vielä toistamiseen, lausui Felton liikutuksissaan, teitä ei uhkaa mikään vaara, ja minä vastaan lord Winter'istä aivan kuin omasta itsestäni.

— Mieletön, huudahti mylady, mieletön raukka, joka uskaltaa vastata toisesta miehestä, kun viisaimmatkin, ne, jotka ovat kaikkein otollisimpia Jumalalle, pelkäävät vastata omasta itsestäänkin, mieletön, joka asettuu väkevimpien, onnellisimpien puolelle, musertamaan heikoimman, onnettomimman naisen.

— Mahdotonta, rouva hyvä, mahdotonta, mutisi Felton, joka tunsi tuon muistutuksen koskevan sydämmensä pohjaan saakka; vankina ette minun kauttani saa vapauttanne; elävänä ette minun kauttani menetä henkeänne.

— Niin, huudahti mylady, mutta minä menetän enemmän kuin henkeni, minä menetän kunniani, Felton, ja teidät teen minä Jumalan ja ihmisten edessä vastuun-alaiseksi häpeästäni ja häväistyksestäni.

Tällä kertaa Felton, vaikka hän kyllä koki olla tai olla olevinaan tunteeton, ei voinut vastustaa sitä salaperäistä vaikutusta, joka jo oli hänet vallannut. Nähdä tuo nainen, ihana ja vieno kuin viattomin henki-olento, nähdä hänet milloin itkuisena milloin uhkaavana, tuntea vuoroin tuskan vuoroin sulouden voimaa, se oli liiaksi tuolle jumaliselle haaveilijalle, liiaksi aivoille, joita uskonkiihkon unelmat järkyttivät, liiaksi sydämmelle, jota raateli yhtä haavaa polttava rakkaus taivasta kohtaan ja kalvava viha ihmisiä kohtaan.

Mylady näki tuon taistelun, hän tunsi, aivan kuin omassa povessaan, noiden riehuvien intohimojen liekit, jotka paloivat nuoren kiihkoilijan suonissa; ja ikäänkuin taitava sotapäällikkö, joka, nähden vihollisen valmiina peräytymään, ryntää suoraan häntä vastaan, nostaen riemuhuudon, kohosi mylady istuimeltaan, kauniina kuin muinaisajan naispappi, haltioissaan kuin kristitty neitsyt, käsivarsi ojennettuna, kaula paljaana, hiukset hajalla, toinen käsi sydämmellä, silmä täynnä tulta ja intoa, joka jo oli saattanut tuon nuoren puritaanin tunteet kuohumaan, tämmöisenä astui hän suoraan häntä kohden, ruveten ihanalla säveleellä ja sulosointuisella äänellänsä, jonka hän, jos tahtoi, saattoi tehdä melkein uhkaavaksi, laulamaan seuraavaa värssyä:

Veri puhdas hurskahan
Baalin uhriks' kanna!
Jalopeurain kitahan
Marttiira nyt anna!
Katumuksen ahdistus,
Tuska, vaiva, vaikerrus
Palkkana on sulla...
Herran armo mulla!

Felton hölmistyi tuosta oudosta puuskasta ja seisoi kuin kivettynyt.

— Ken te olette, ken te olette? huudahti hän, liittäen kätensä ristiin, oletteko Jumalan sanansaattaja vai helvetin sikiö, oletteko enkeli vai paholainen, onko nimenne Eloa vai Astarte?

— Etkö ole minua tuntenut, Felton? Minä en ole enkeli enkä paholainen; minä olen maailman tyttäriä, minä olen uskosisaresi, siinä kaikki.

— Niin, niin! vastasi Felton, minä epäilin äsken vielä, mutta nyt uskon.

— Sinä uskot, ja kumminkin olet sinä tuon Belialin lapsen rikostoveri, jota nimitetään lord Winteriksi! Sinä uskot ja kumminkin jätät sinä minut vihollisteni käsiin, Englannin ja Jumalan vihollisten käsiin! Sinä uskot ja kumminkin heität sinä minut tuon miehen valtaan, joka täyttää ja tahraa maan vääräuskoisuudellaan ja irstaudellaan, tuon katalan Sardanapaluksen käsiin, jota sokeat nimittävät Buckinghamiksi, vaan jota uskovaiset sanovat Antikristukseksi!

— Minäkö jättäisin teidät Buckingham'ille, minä! mitä sanottekaan?

— Heillä on silmät, huudahti mylady, ja he eivät näe, heillä on korvat ja he eivät kuule!

— Niin, niin, sanoi Felton pyyhkäisten kädellään hikistä otsaansa, ikäänkuin karkoittaaksensa viimeisenkin epäilyksen; niin, minä tunnen tuon äänen, joka puhuu minulle unelmissani; minä tunnen tuon enkelin kasvonpiirteet, joka jok'ikinen yö ilmestyy minulle ja huutaa minun sielulleni, joka ei voi nukkua: "Lyö, iske, pelasta Englanti, pelasta itsesi, sillä sinä olet kuoleva, ell'et lepytä Jumalaa!" Puhukaa, puhukaa, huudahti Felton, sillä nyt saatan ymmärtää teitä.

Hirvittävä ilon leimaus, mutta pikainen kuin ajatus, välähti mylady'n silmistä. Kaikki oli hänellä valmiina tätä niin hartaasti odotettua tilaisuutta varten. Verrattoman mielikuvituksensa avulla oli hän näet sepittänyt kauhistavan historian niistä kärsimyksistä, joita hän muka oli saanut kokea. Hän kokoili vielä kerran ajatuksissansa kaikki kertomuksen juonet ja vaiheet ja oli juuri alkamaisillaan, kun Felton malttamattomana vielä kerran huudahti:

— Mutta puhukaahan toki, kertokaa!

— Kertoisinko teille häpeäni; huudahti mylady kainouden puna kasvoillansa; sillä toisen rikos on usein toisen häpeä. Kuinka minä, nainen, kertoisin sitä teille, joka olette mies! Oi, jatkoi hän, peittäen kauniit silmänsä käsillään, en koskaan. Antakaa minun kuolla, toimittakaa minulle vaan veitsi ja vielä viimeisessä hengenvedossa olen siunaava pelastajaani.

Tuo suloinen, vieno, rukoileva ääni hurmasi Felton'in nyt täydellisesti. Lumoojattaren kauneus, hempeys, kyyneleet ja vastustamaton, salaperäinen viehätys olivat hänet nyt kietoneet kokonaan.

Felton lähestyi häntä ja lausui hellästi:

— Kuinka ette kertoisi minulle, uskonveljellenne!

Mylady silmäili häntä hetkisen aikaa katseella, jonka nuori upseeri selitti empimiseksi, vaan joka kuitenkaan ei ollut muuta kuin tarkastelemista ja ihastuksen yllyttämistä.

Felton vuorostaan seisoi rukoilevana ja ristissä käsin.

— No niin, sanoi mylady, minä tahdon uskoa kaikki veljelleni, minä uskallan!

Ja nyt seurasi tuo kamala kertomus, johon mylady pani kaiken kuvituskykynsä rikkauden ja kaunopuheliaisuutensa tenhovoiman.

Felton kuunteli sanaakaan hiiskahtamatta. Kuta kauvemmaksi kertomus joutui, sitä tuijottavammiksi kävivät hänen silmänsä. Hän vuoroin kalpeni, vuoroin punastui. Hiki virtasi hänen otsaltansa.

Mutta hän oli vallan menehtyä kauhistuksesta ja raivosta, kun mylady joutui kertomuksen ydinkohtaan, joka kuului näin:

Kun hän vihdoin huomasi ett'ei mitkään viettelyskeinot auttaneet, ja kun olin vannonut ilmoittavani koko maailmalle hänen konnamaiset vehkeensä minua kohtaan, keksi hän pirullisen keinon estääksensä asiaa tulemasta ilmiin.

Kolmannen päivän iltana tuli siihen huoneesen, jossa hän piti minua vankinansa, kaksi naamioittua miestä; toinen niistä oli hän itse; minä tunsin hänet käynnistänsä, äänestänsä ja tuosta pulskasta olennosta, jonka horna on hänelle lahjoittanut ihmiskunnan turmioksi.

— No, sanoi hän minulle, aiotteko pysyä uhkauksessanne ja valassanne?

— Tiedättehän, että puritaani pitää sanansa, sanoin minä; sanani olette jo kuulleet; minä vannon syyttäväni teitä murhaajaksi ja konnaksi. Ristin kautta; minä vannon että, jos koskaan pääsen täältä, haen minä ihmiskunnalta kostoa teille.

— Siinä tapauksessa ilmoitan teille että minulla on eräs keino, jota tosin en tahdo käyttää kuin viimeisessä hätätilassa, ja keino on semmoinen, että minä suljen teidän suunne, tai ainakin toimitan niin, ett'ei kukaan usko teidän sanojanne.

— Minä kokosin voimani vastatakseni hänelle ivanaurulla.

— Pysyttekö vielä valassanne? kysyi hän uhkaavasti.

— Vielä kerran viimeisen vakuutan teille, että maan päällä syytän teitä ihmisten ja taivaassa Jumalan tuomioistuimen edessä.

Silloin kääntyi hän seuralaiseensa ja sanoi:

— Pyöveli, tee velvollisuutesi.

Felton nojasi erästä huonekalua vasten; hirviöntapaisella ilolla näki mylady, että nuoren upseerin voimat ehkä uupuisivat ennen kertomuksen loppua. Ja hän jatkoi:

— Huolimatta huudoistani ja vastustuksistani, sillä minä aloin käsittää että minua uhkasi pahempi kuin kuolema, tarttui pyöveli minuun, löi minut kumoon maahan, puristeli minut keltaiseksi ja siniseksi, ja kun olin jo nyyhkytyksiin tukahtumaisillani, melkein tiedotonna, huutaen avukseni Jumalaa, joka ei minua kuullut, päästin äkkiä kauhistavan huudon; tulinen rauta, pyövelin merkkirauta, oli painettu minun olkapäähäni.

Felton ärjähti.

— Katsokaa, sanoi mylady, kohoten seisovilleen majesteetillisena kuin kuningatar, katsokaa, Felton, oppikaa tuntemaan ihmissydämmiä, ja älkää täst'edes ruvetko niin herkästi heidän jumalattoman kostonsa välikappaleeksi.

Nopeasti tempasi mylady pukunsa rinnasta auki, repäsi batistin, joka peitti hänen olkapäänsä ja punottavana teeskennellystä vihasta ja häpeästä, näytti hän nuorelle miehelle tuon lähtemättömän merkin, joka häpäisi hänen kaunista olkaansa.

— Mutta, huudahti Felton, tuohan on lilja!

— Niin, siinä juuri häpeäni onkin! vastasi mylady. Jos se olisi Englannin polttomerkki ... silloin hänen olisi täytynyt todistaa, mikä tuomioistuin sen on minulle tuominnut ja minä olisin voinut vedota kaikkiin valtakuntamme tuomioistuimiin, mutta Ranskanmaan polttomerkki ... oi, tällä tulin minä todellakin auttamattomasti häväistyksi! Tämä oli liian paljo Felton'ille.

Kalpeana, liikkumattomana, masentuneena tuon kauhean salaisuuden paljastuksesta, so'enneena tuon naisen yliluonnollisesta ihanuudesta lankesi hän vihdoin polvilleen hänen eteensä, samoin kuin ensimäiset kristityt polvistuivat noiden puhtaiden, pyhien marttiirojen edessä, joita Rooman keisarit vainosivat ja häväisivät. Polttomerkki katosi hänen silmissänsä, jälelle jäi vaan kauneus ja viattomuus.

Antakaa anteeksi, antakaa anteeksi! huudahti Felton, oi, antakaa minulle anteeksi!

Mylady luki hänen silmissänsä: rakkaus! rakkaus!

— Mitä minun on anteeksi annettava? kysyi hän.

— Että minä olen liittynyt teidän vainoojiinne.

Mylady ojensi hänelle kätensä.

— Niin nuori ja kaunis! huudahti Felton suudellen kättä palavasti.

Hän jumaloitsi mylady'ä.

Kun ensimäinen puuska oli tyyntynyt sanoi hän:

— Ah! nyt on vaan yksi asia kysyttäväni: ken oli tuo hirveä kiusaaja, tuo teidän oikea pyövelinne; sillä toinen oli vaan hänen välikappaleensa, ei mitään muuta.

— Kuinka, veljeni! huudahti mylady; pitääkö minun sanoa hänen nimensä? Etkö jo ole arvannut, ken hän oli?

— Mitä! sanoi Felton, hänkö!... Yhä ainako vaan hän!... Mitä! Tuo oikea konna...

— Tuo oikea konna, sanoi mylady, oli Englannin sortaja, uskovaisten vainooja, tuo katala mies, joka on niin monta naista turmioon saattanut, jonka turmeltuneen sydämmen oikun vuoksi on niin paljo englantilaista verta vuotanut, joka tänäpäivänä suojelee protestantteja ja huomenna pettää heidät...

— Buckingham! Se on Buckingham! huudahti Felton vihaa vimmassa.

Mylady peitti kasvonsa käsillään, ikäänkuin hän ei olisi voinut kantaa sitä häpeää, mitä tuo nimi hänelle muistutti mieleen.

— Buckingham tuon enkelimäisen olennon pyöveli! huudahti Felton. Ja sinä et ole iskenyt häntä murskaksi, suuri Jumala! Sinä olet antanut hänen olla ylhäisenä, kunnioitettuna, kaikille meille turmiota tuottavana!

— Jumala hylkää sen, joka hylkää itsensä, sanoi mylady.

— Hän tahtoo siis päällensä sen rangaistuksen, joka tuomittua odottaa! jatkoi Felton yhä kiihtyen. Hän tahtoo siis inhimillisen koston käymään Jumalan koston edellä!

— Ihmiset häntä pelkäävät ja säästävät.

— Oh, sanoi Felton, minä en häntä pelkää, minä en häntä ole säästävä!

Mylady tunsi helvetillisen ilon täyttävän sielunsa.

— Mutta kuinka saattaa lord Winter, minun suojelijani, minun isäni, olla sotkeutunut kaikkeen tähän? kysyi Felton.

— Kuulkaa Felton, sanoi mylady; kurjain, halpamaisten ihmisten ohella on myöskin suuria, jaloja luonteita; minulla oli sulhanen, mies, jota minä rakastin ja joka rakasti minua; hänellä oli sydän kuin teillä, Felton, hän oli mies semmoinen kuin te. Minä kerroin hänelle kaikki; hän tunsi minut, eikä epäillyt silmänräpäystäkään. Hän oli korkea-arvoinen mies, kaikissa suhteissa Buckingham'in veroinen. Hän ei sanonut mitään, sitoi miekan vyöllensä, kääriytyi kauhtanaansa ja lähti Buckingham'in palatsiin.

— Niin, niin, sanoi Felton, minä ymmärrän, vaikka tuommoisia miehiä vastaan ei pitäisi käyttää miekkaa vaan puukkoa.

— Buckingham oli matkustanut pois edellisenä päivänä, hän oli mennyt lähettiläänä Espanjaan, jossa hänen oli pyytäminen perintöruhtinatarta puolisoksi kuningas Kaarle I:lle, joka oli vaan Wales'in prinssi. Minun sulhaseni palasi takaisin tyhjin toimin.

— Kuuleppas, sanoi hän, hän on poissa; siis välttää hän tällä kertaa minun kostoani; mutta menkäämme kumminkin yhteen, niinkuin olemme aikoneet, ja luota sitten siihen, että lord Winter on korjaava oman ja vaimonsa kunnian.

— Lord Winter! huudahti Felton.

— Niin, sanoi mylady, lord Winter; ja nyt käsitätte koko asian, eikö niin? Buckingham oli poissa kokonaisen vuoden; kahdeksan päivää ennen hänen palaamistansa kuoli lord Winter äkkiä, jättäen minut yksinäiseksi perilliseksensä. Mistä tuli tuo isku? Jumala kaikkitietävä sen epäilemättä tietää; minä en syytä ketään...

— Voi, mikä pohjaton kauheus, mikä pohjaton kauheus! huudahti Felton.

— Lord Winter kuoli, ilmaisematta mitään veljillensä. Tämän hirmuisen salaisuuteni ei pitäisi päästä kenenkään tietoon siksi kunnes se salaman tavoin iskisi rikokselliseen; teidän suojelijanne oli mielipahalla nähnyt veljensä menevän naimisiin köyhän tytön kanssa. Minä oivalsin, ett'ei minulla olisi mitään turvaa miehestä, jonka perinnöntoiveet olivat myttyyn menneet. Minä menin Ranskaan, jäädäkseni sinne koko elämäni ajaksi; mutta koko minun omaisuuteni oli Englannissa; kun yhteys näiden maiden kesken oli lakannut sodan vuoksi, jouduin minä puutteesen ja olin pakoitettu palaamaan tänne takaisin; viisi päivää sitten tulin minä Portsmouth'iin.

— No niin? sanoi Felton.

— Niin, Buckingham oli varmaan saanut vihiä tulostani, ja ilmoittanut siitä lord Winter'ille, joka jo kieroin silmin katseli minua; Buckingham sanoi hänelle, että hänen kälynsä oli epäsiveellinen, polttomerkillä rangaistu nainen. Jalo, puhdassydäminen mieheni ei ollut enää puollustamassa minua. Lord Winter uskoi kaikki mitä hänelle kerrottiin, sitä herkemmin, koska tuo uskominen oli hänen hyödyksensä. Hän vangitsi minut ja tuotti minut tänne ja asetti minut teidän vartioittavaksenne. Loput tiedätte; ylihuomenna lähdetään minua kuljettamaan maanpakoon; ylihuomenna asetetaan minut kunniattomain joukkoon. Haa! juoni on hyvästi mietitty, ja minun kunniani ei ole jaksava kestää sitä. Huomaattehan siis, että minun täytyy kuolla, Felton; antakaa minulle puukko, Felton.

Ja ikäänkuin hänen voimansa nyt olisivat olleet lopussa, vaipui mylady uupuneena, rauenneena nuoren upseerin syliin, joka hurmautuneena rakkaudesta, vihasta, ennen tuntemattomista tunteista, ihastuneena painoi hänet rintaansa, vapisten tuntiessaan tuon kauniin suun huountaa, ja aaltoilevan poven liikettä.

— Ei, ei, sanoi hän, sinun pitää elää, kunnioitettuna ja puhtaana; sinun pitää elää, riemuitaksesi vihollistesi kostamisesta.

Mylady työnsi hänet hiljaa pois luotansa, vaan lumosi hänet silmäyksellään; Felton syöksähti hänen luoksensa, syleili häntä ja rukoili häntä kuin jumalallista olentoa.

— Oi, kuolema! kuolema! sanoi hän summentaen ääntänsä, kuolema ennemmin kuin häpeä! Felton, veljeni, ystäväni, minä rukoilen sinua.

— Ei, huudahti Felton, ei, sinun täytyy elää ja saada kostetuksi!

— Felton, minä saatan vaan onnettomuutta niille, jotka minua lähenevät; hylkää minut, Felton, anna minun kuolla!

— No niin, kuolkaamme sitten yhdessä! huudahti hän.

Mutta silloin kuului kaukaisia askeleita käytävässä; ne lähenivät ja tuossa tuokiossa aukeni ovi ja lord Winter astui sisään.

Felton oli sillä välin vetäytynyt pikaisesti takaisin ja seisoi nyt muutamain askelten päässä vangista.

Parooni kävi verkalleen esiin ja siirsi tutkivan silmäyksen vangista nuoreen upseeriin.

— Sinä olet ollut täällä kauvan, John, sanoi hän; onko tämä nainen kertonut sinulle rikoksiansa? Sitten kyllä ymmärrän että keskustelun on täytynyt kestää kauvan.

Felton säpsähti, ja mylady huomasi että hän oli hukassa, ell'ei hän kävisi avuksi hämilleen joutuneelle puritaanille.

— Ah, te pelkäätte, että vankinne pääsee teiltä pakoon! sanoi hän. No niin, kysykää vanginvartijaltanne, minkälaista armoa minä juuri ikään häneltä pyysin.

— Pyysittekö armoa? sanoi paroni epäileväisesti.

— Hän pyysi, mylord, sanoi nuori mies hämmästyneenä.

— Mitä armoa, antakaas kuulua? kysyi lord Winter.

— Hän pyysi saada puukkoa, vastasi Felton.

— Onko täällä sitten piilossa joku, jolta tämä viehättävä olento tahtoisi ottaa hengen? kysyi lord Winter tavallisella ivallisella äänellänsä.

— Ei ketään muita kuin minä itse, vastasi mylady.

— Minä olen antanut teille vallan valita joko Ameriikan tai Tyburn'in, jatkoi lord Winter; valitkaa, Tyburn, mylady; uskokaa minua, nuora on varmempi kuin puukko.

Felton kalpeni ja astui askeleen eteenpäin.

— Te olette oikeassa sanoi mylady, ja minä olenkin jo sitä ajatellut, lisäsi hän kolkosti; minä ajattelen sitä edeskinpäin.

Felton tunsi luunsa ja ytimensä värisevän; luultavasti huomasi lord Winter tuon liikutuksen.

— Ole varoillasi, John, sanoi hän; ystäväni John, minä luotan sinuun, pidä varasi; minä olen sinua varoittanut. Ole muutoin hyvällä mielellä, poikani, sillä kahden päivän kuluttua pääsemme tuosta olennosta, ja siellä, minne hän joutuu, ei hän voi ketään vahingoittaa.

— Sinä kuulet sen! huudahti mylady äänellä, joka paroonin luulon mukaan tarkoitti taivasta mutta Felton ymmärsi sen tarkoittavan häntä.

Felton painoi päänsä alas ja vaipui ajatuksiinsa. Parooni otti upseeria käsivarresta ja lähti menemään pois hänen kanssansa, katsoen pitkin matkaa taaksensa mylady'yn.

Nyt, sanoi vanki, kun ovi oli sulkeutunut, nyt olen päässyt askeleen eteenpäin pelastukseni tiellä! Felton, lisäsi hän, ja villi ylenkatseen hymy vilahti hänen huulillansa, Felton, sinä jumalinen hölmö, tartuitkos ansaan!

Karkaus.

Ei ollut epäilemistäkään ett'eikö Felton nyt ollut vakuutettu hänen viattomuudestaan. Felton oli nyt kokonaan hänen vallassaan. Vaikka enkeli olisi ilmestynyt nuoren miehen eteen mylady'ä syyttämään, olisi hän nykyisessä mielensä tilassa pitänyt häntä paholaisen lähettiläänä.

Mutta lord Winter oli ehkä voinut ruveta epäilemään Felton'ia, ja Felton silloin itse joutunut vartioittavaksi.

Sentähden rupesi hän levottomasti ja hartaasti odottamaan Felton'in tuloa. Hän oli saattanut Felton'in siihen sieluntilaan, että hänellä oli syy toivoa hänen pian palaavan takaisin, edes silmänräpäykseksi. Mutta päivä kului kulumistaan, eikä Felton'ia näkynyt ei kuulunut.

Kello löi yksi ja tavallisuuden mukaan kannettiin päivällispöytä sisään.

Silloin huomasi mylady kauhuksensa, että vartioivilla sotureilla oli toinen puku. Hänen pahat aavistuksensa näyttivät rupeavan toteutumaan.

Viimein ei hän voinut olla kysymättä, minne Felton oli joutunut.

Hänelle vastattiin, että Felton oli aamupäivällä noussut satulaan ja ratsastanut pois.

Hän kysyi, oliko parooni vielä linnassa; sotamies vastasi myöntävästi ja sanoi saaneensa käskyn paroonilta että hänelle oli ilmoitettava, jos vanki tahtoi häntä puhutella.

Mylady vastasi, että hän halusi saada olla yksinänsä.

Sotamies meni, asetettuaan päivällispöydän järjestykseensä.

Felton oli siis toimitettu pois; sotilaat vaihdetut. Felton'ia siis epäiltiin.

Tämä oli pahin isku, mikä häntä oli kohdannut. Kamala tuska valtasi hänet. Hän heittäytyi vuoteellensa, mutta se poltti häntä kuin tulinen liesi. Hän loi silmänsä oveen. Sen luukku oli tukittu; parooni oli kaiketi peljännyt, että hän tuon aukon kautta taas jollakin pirullisella keinolla viettelisi vartijansa.

Hän nousi jalkeille ja juoksi ympäri huonetta kuin hullu, tai kuin rautahäkkiin suljettu tiikeri.

Viimein tyyntyi hän ja näytti rukoilevan. Mutta hän ei rukoillut Jumalaa, vaan paholaista, tuota suurta voimaa, jolla on niin suuri valta ihmiskunnassa, ja joka, niinkuin arapialaisessa sadussa kerrotaan, tarvitsee vaan kranaattiomenan sydämmen, luodaksensa uudestaan hävitetyn maailman.

Hän tiesi itsellään olevan enää vaan kaksi päivää aikaa, hän tiesi että kun käskykirjeesen oli vaan saatu Buckingham'in nimi, joka oli sitä helpompi saada, koska se oli asetettu väärälle nimelle, josta Buckingham ei voinut päästä tietoon, kestä oikeastaan oli kysymys — että kun käskykirjeesen vaan oli saatu Buckingham'in nimi, toimittaisi parooni hänet heti kohta laivaan.

Tosin saattoi hän palata maanpaosta, sitä hän ei epäillyt rahtuakaan, mutta kuinka kauvan tuo maanpako oli kestävä? Niin toimivalle ja kunnianhimoiselle sielulle kuin mylady'n, ovat ne päivät, jolloin ei nousta, kovanonnen päiviä; mitä ovat sitten ne päivät, jolloin mennään alaspäin? Vuoden tai parin kolmen hukkaaminen olisi jo koko ijankaikkisuus; miltä tuntuisi palata vasta sittenkuin d'Artagnan ja hänen ystävänsä, onnellisina ja riemuitsevina, olisivat kuningattarelta saaneet hyvästi ansaitun palkintonsa häntä kohtaan tehdyistä palveluksistansa, — nuo ajatukset olivat kalvavampia kuin mitä mylady'n laatuinen nainen saattoi sietää. Muutoin hänen voimansa yhä kasvoivat siitä myrskystä, joka riehui hänen povessaan, ja hän olisi murtanut vankihuoneensa kiviseinät, jos hänen ruumiinsa olisi silmänräpäyksenkään ajaksi saanut saman ko'on kuin hänen sielullansa oli.

Mutta yhä enemmän jännitti häntä kaiken tämän ohessa kardinaalin muistaminen. Mitähän tuo levoton, epäluuloinen kardinaali ajatteli ja sanoi hänen äänettömyydestänsä, kardinaali, joka ei ollut ainoastaan hänen tukensa ja tätä nykyä hänen ainoa suojelijansa, mutta myöskin hänen paras välikappaleensa tulevaisen onnensa ja kostonsa saavuttamiseen? Hän tunsi kardinaalin; hän tiesi että vaikka hän turhalta matkalta kotiin palattuansa mitenkin puollustaisi itseänsä vangiksi joutumisellaan, ja vaikka hän mitenkin liioittelisi kärsittyjä vaivojaan, kardinaali kumminkin vastaisi hänelle vaan ivallisella kylmyydellänsä: "Ette olisi antanut vangita itseänne!"

Näissä mietteissä kului aika iltaan asti. Kello kuusi tuli sisään lord Winter, täysissä aseissa. Tuo mies, jota mylady tähän saakka oli pitänyt tyhmänsekaisena aatelismiehenä, oli muuttunut ihmeteltäväksi vanginvartijaksi. Hän näytti arvaavan kaikki, aavistavan kaikkea ja estävän kaikki.

Hän tarkasteli huolellisesti ikkunat ja ristikot, tutki lattian ja seinät, uunin ja ovet, eikä hän eikä mylady koko tuon pitkän tarkastelun aikana hiiskunut sanaakaan.

Epäilemättä oivalsivat molemmat tilaisuuden olevan liian vakavan, että ruvettaisiin tuhlaamaan aikaa tehottomiin vihanpurkauksiin.

Mutta kun tarkastus oli päättynyt lausui lord Winter:

— Hyvä, ette te karkaa tänäkään yönä! Ettekä myöskään saa minua surmatuksi; teillä ei ole mitään aseita, ja minä olen varoillani. Te olitte alkaneet hurmata Felton-parkaani; hänessä tuntui jo teidän helvetillinen vaikutuksenne; mutta minä tahdon pelastaa hänet: hän ei pääse enää näkemään teitä, kaikki on nyt ohitse. Pankaa vaatteenne kokoon, huomenna lähdette. Minä olin määrännyt lähtönne 24:ksi päiväksi, vaan sitten arvelin kumminkin, että kuta ennemmin se tapahtuu, sitä varmempi se on. Huomenna kello 12 on käsissäni Buckingham'in allekirjoittama käskykirja. Jos sanotte sanaakaan kelle hyvänsä, ennenkuin olette laivalla, ampuu kersanttini luodin otsaanne, hänellä on semmoinen käsky. Jos te laivalla hiiskutte sanaakaan kelle hyvänsä, ennenkuin kapteeni antaa siihen luvan, heittättää hän teidät mereen, niin on suostumus.

— Se minulla oli sanottavana teille tänään. Huomenna näen teidät uudestaan, jättääkseni teille jäähyväiset.

Näin sanottuansa parooni meni.

Mylady'lla oli halveksivainen hymy huulilla, vaan raivo sydämmessä, kun hän kuunteli tuota uhkaavaa puhetta.

Hänen illallisensa tuotiin sisään. Mylady tunsi tarvitsevansa voimia; hän ei tiennyt, mitä oli tapahtuva tänä yönä, joka lähestyi uhkaavana, sillä paksuja mustia pilviä vyöryi taivaalla ja muutamat kaukaiset salamat ennustivat rajuilman lähestymistä.

Rajuilma nousi kello kymmenen; mylady'ä lohdutti nähdä luonnon yhtyvän hänen sydämmensä riehuntaan. Ukkonen jyrähteli niinkuin viha hänen sielussansa; hänestä tuntui ohitse kiitävä tuulenpuuska vinhuavan hänen otsansa ympäri, niinkuin se vinhusi puiden ympäri, joiden oksat taipuivat ja joiden lehtiä se tempoi irti; hän kiljui kilpaa myrskyn kanssa, ja hänen äänensä katosi luonnon mahtavaan ääneen, joka, samoinkuin hän, tuntui huokailevan ja vaikertavan.

Yht'äkkiä kuului naputus ikkunaan, ja erään salaman valossa näki hän miehen naaman toisella puolella ristikkoa.

Hän kiiruhti ikkunan luokse ja avasi sen.

— Felton! huudahti hän; pelastettu!

— Niin, sanoi Felton, mutta hiljaa, hiljaa! Minä tarvitsen aikaa sahatakseni ristikkoraudat poikki. Varo vaan, ett'ei sinua huomata oviluukun kautta.

— Ah, siinä on todistus, että Herra on meidän kanssamme, Felton, virkkoi mylady; he ovat tukkineet oviluukun laudalla.

— Hyvä on! Jumala on ottanut heiltä järjen, sanoi Felton.

— Mutta mitä minun on tekeminen? kysyi mylady.

— Ei mitään, ei mitään; sulje vaan ikkuna. Mene vuoteelle tai heittäydy ainakin pitkällesi vaatteissasi; kun minä olen saanut työni valmiiksi, naputan minä ruudulle. Ole valmis ensi merkinannolle.

Mylady sulki ikkunan, sammutti lampun ja meni, niinkuin Felton oli häntä kehoittanut, pitkälleen vuoteelle. Keskellä myrskyn vinkumista kuuli hän viilan nirinää ja joka salaman valossa näki hän Felton'in haamun ikkunaruudun takana.

Hän kulutti tunnin melkein hengittämättä, hiki otsalla ja sydän kauhean tuskan puristuksessa joka liikkeestä, mikä kuului käytävässä.

On hetkiä, jotka ovat vuoden pituisia.

Tunnin kuluttua naputti Felton toistamiseen.

Mylady hypähti vuoteelta ja meni avaamaan. Kaksi poikki viilattua ristikkorautaa jätti aukon, josta ihminen saattoi mahtua lävitse.

— Oletko valmis? kysyi Felton.

— Olen. Otanko mukaani mitään?

— Rahaa, jos sinulla on.

— Onneksi on minun annettu pitää mitä minulla oli.

— Sitä parempi, sillä minulta meni kaikki rahat, kun vuokrasin sinulle laivan.

— Kas tässä sanoi mylady, ojentaen Felton'ille pussin täynnä louisdor'eja.

Felton otti pussin ja heitti sen muurin juurelle.

— Tahdotko nyt tulla? sanoi hän.

— Tässä olen.

Mylady nousi tuolille ja pisti yläpuolen ruumistansa ikkunan lävitse; hän näki nuoren upseerin riippuvan nuoratikkaissa syvyyden yllä.

Ensi kerran muistutti kauhistava tunne häntä, että hän oli nainen.

Tyhjä avaruus peloitti häntä.

— Minä aavistin tätä, sanoi Felton.

— Ei se ole mitään, ei mitään, sanoi mylady, minä laskeudun umpisilmin.

— Luotatko minuun? kysyi Felton.

— Kuinka sitä kysytkään!

— Pidä kätesi kiinni toisissaan; pane ne ristiin; kas niin, sillä tavoin!

Felton sitoi nenäliinansa hänen molempien kalvosiensa ympäri ja sitten nuoran sen ympäri.

— Mitä sinä teet? kysyi mylady kummastuneena.

— Pane käsivartesi kaulaani eläkä pelkää mitään.

— Mutta minun painoni saattaa sinut tasapainosta ja me molemmat putoamme kumpikin murskaksi maahan.

— Ole huoleti, minä olen merimies.

— Tässä ei ollut aikaa kadottaa sekuntiakaan. Mylady laski käsivartensa Felton'in kaulaan ja liukui ulos ikkunasta.

Felton laskeutui hiljalleen tikkaita, askeleen erällänsä. Huolimatta heidän molempain painosta heilutti myrsky heitä ilmassa.

Yht'äkkiä pysähtyi Felton.

— Mitä nyt? kysyi mylady.

— Vaiti! sanoi Felton, minä kuulen askeleita.

— Meidät on huomattu!

Syntyi hetkisen äänettömyys.

— Mitä melua se on?

— Vartijat käyvät kiertoansa.

— Mistä kautta he kulkevat?

— Juuri meidän alitsemme.

— Huomaavatko he meidät?

— Ei, ell'ei salamoi.

— He tölmäävät tikkaiden alipäähän.

— Onneksi ovat ne liian lyhyet.

— Jumalani, tuossa ovat vartijat.

— Vaiti!

Molemmat riippuivat ilmassa, liikkumatta ja hengittämättä, kaksikymmentä jalkaa maasta, sotilaat kulkivat heidän alitsensa nauraen ja puhellen.

Tämä oli hirveä hetki pakolaisille.

— Vartijat menivät ohitse; askelten kopina eteni ja äänten sorina hiljeni hiljenemistään.

— Nyt, sanoi Felton, nyt olemme pelastetut.

Mylady veti henkäyksen ja meni tainnuksiin.

Felton jatkoi laskeutumistaan. Päähän päästyänsä, kun jalan sija loppui, laskeutui hän käsiensä varassa ja jouduttuaan viimeiseen astimeen, jalat ottivat jo maahan. Hän kumartui, nosti rahapussin maasta ja otti sen hampaihinsa.

Sitten nosti hän mylady'n syliinsä ja lähti menemään vastapäiseen suuntaan kuin minne vartijat olivat menneet. Pian poikkesi hän tieltä, kulki poikki kallioiden ja rannalle päästyänsä puhalsi vihellyspilliin.

Samallainen ääni vastasi hänelle ja viiden minuutin perästä näki hän veneen, jota neljä miestä souti.

Vene lähestyi rantaa niin paljon kuin saattoi, mutta ranta oli liian matala, vene ei päässyt kuivalle maalle asti. Felton astui veteen vyötäystään myöten; hän ei tahtonut uskoa kenenkään haltuun kallista kuormaansa.

Onneksi alkoi myrsky asettua, mutta meri aaltosi vielä kovasti; pieni vene heittelehti kuin pähkinän kuori laineilla.

— Purteen, sanoi Felton, ja soutakaa rivakasti!

Neljä miestä soutivat minkä jaksoivat, vaan meri aaltosi niin, ett'eivät airot voineet päästä kelvollisesti veteen.

Kumminkin tultiin linnasta kauvemmaksi, ja se oli tärkeintä. Yö oli pilkkopimeä; jo oli melkein mahdotonta eroittaa veneestä rantaa, ja vielä vaikeampaa oli siis eroittaa rannasta venettä.

Musta pilkku keinui meren pinnalla.

Se oli pursi.

Sillä välin kuin vene kulki eteenpäin neljän soutajansa koko voimalla, irroitti Felton nuoran ja nenäliinan, joilla hän oli sitonut mylady'n kädet yhteen.

Kun kädet olivat vapaina, valeli hän merivedellä mylady'n kasvoja.

Mylady huoahti ja avasi silmänsä.

— Missä olen? kysyi hän.

— Pelastettu, vastasi nuori upseeri.

Oi, pelastettu, pelastettu! huudahti hän. Niin, tuolla näen taivaan ja tässä meren! Ilma, jota hengitän, on vapauden! Ah, ... kiitos, Felton, kiitos!

Nuori mies painoi hänet rintaansa.

— Mutta kuinka on kätteni laita? kysyi mylady; tuntuu kuin niitä olisi puristettu ruuvipenkissä.

Mylady kohotti käsivarsiansa; hänen kalvosensa olivat pahasti runneltuneet.

— Sen pahempi! sanoi Felton katsellen noita kauniita käsiä ja pudistellen hiljaa päätänsä.

— Ah, ei se mitään tee, huudahti mylady; nyt muistan kaikki.

Mylady katseli ympärillensä ikäänkuin jotakin etsien.

— Tässä se on, sanoi Felton, koskettaen jalallansa rahapussia.

Lähestyttiin purtta. Vartija-matruusi huudahti; veneestä vastattiin.

— Mikä tämä alus on? kysyi mylady.

— Tämä on se, minkä vuokrasin sinua varten.

— Minne se viepi minut?

— Minne vaan haluat, kun vaan saatat minut Portsmouth'iin.

— Mitä sinä Portsmouth'issa teet? kysyi mylady.

— Täytän lord Winter'in käskyn, sanoi Felton synkästi hymyillen.

— Minkä käskyn? kysyi mylady.

— Etkö käsitä? sanoi Felton.

— En, selitä se minulle.

— Kun hän epäili minua, tahtoi hän itse vartioida sinua ja lähetti minun puolestaan Buckingham'in luokse saamaan allekirjoitusta maanpakokäskyysi.

— Mutta jos hän epäili sinua, kuinka saattoi hän uskoa sinulle sen toimen?

— Hän ei luullut minun tietävän mistä kysymys oli.

— Vai niin. Ja sinä menet nyt Portsmouth'iin?

— Minulla ei ole hetkeäkään aikaa hukata; huomenna on 23:s päivä ja Buckingham lähtee huomenna laivastollansa liikkeelle.

— Lähteekö hän huomenna, ja minne?

— La Rochelle'en.

— Hän ei saa lähteä! huudahti mylady, kadottaen tavallisen malttinsa.

— Ole huoleti, vastasi Felton, ei hän lähdekkään.

Mylady vapisi ilosta; hän oli nähnyt nuoren miehen sydämmen sisimpään: Buckingham'in kuolema oli siellä selvin kirjaimin kirjoitettuna.

— Felton, sanoi hän, sinä olet suuri kuin Judas Makkabeus! Jos sinä kuolet, kuolen minä sinun kanssasi. Siinä kaikki mitä voin sinulle sanoa.

— Vaiti! sanoi Felton, me olemme perillä.

Tultiin purren kylkeen.

Felton juoksi ensin nuoratikkaille, ojensi kätensä mylady'lle, jota matruusit tukesivat, sillä meri oli vielä kovin liikkeessä.

Hetkisen perästä olivat he aluksen kannella.

— Kapteeni, sanoi Felton, tässä on se henkilö, josta olen teille puhunut, ja joka teidän tulee saattaa eheänä Ranskanmaalle.

— Tuhannen pistole'n maksusta, sanoi kapteeni.

— Minä olen jo antanut teille viisisataa.

— Se on totta, vastasi kapteeni.

— Ja tässä toiset viisi sataa, sanoi mylady, laskien kätensä rahapussille.

— Ei, sanoi kapteeni, minä pysyn sanassani, jonka olen antanut tälle nuorelle miehelle; toiset viisi sataa saan vasta sittenkuin olemme tulleet Boulogne'en.

— Luuletteko meidän sinne pääsevän?

— Hengissä ja terveenä, vastasi kapteeni, niin totta kuin nimeni on Jack Buttler.

— No niin, sanoi mylady, jos te pysytte sanassanne, annan minä teille ei ainoastaan viisisataa, vaan tuhannen pistole'a.

— Hurraa sitten teille, kaunotar, huudahti kapteeni ja suokoon Jumala minulle usein semmoisia matkustajia kuin Teidän armonne!

— Ensiksi, sanoi Felton, saattakaa meidät siihen lahdelmaan ... tiedättehän, niinkuin puhe oli.

Kapteeni vastasi vaan käskemällä laivaa liikkeelle, ja kello seitsemän aamulla laski pieni alus ankkuriin siihen lahdelmaan, josta oli sovittu.

Matkalla kertoi Felton mylady'lle kaikki: kuinka hän, sen sijaan että olisi mennyt Lontoosen, oli vuokrannut tämän pienen aluksen, kuinka hän oli palannut takaisin, kuinka hän oli kiivennyt seinää myöten ylös sillä tavoin, että hän sitä mukaa kuin hän nousi, pisteli puikkoja kivien rakoihin jalkainsa tukeeksi, ja kuinka hän vihdoin, päästyänsä ikkunaristikkoon saakka, oli kiinittänyt siihen nuoratikkaat. Muun tiesi mylady.

Mylady puolestaan koki innostaa Felton'ia aikeensa täyttämiseen; mutta ensi sanoista, mitkä hän siihen suuntaan lausui, huomasi hän että tuo nuori kiihkolainen tarvitsi enemmän hillitsemistä kuin yllyttämistä.

Tehtiin semmoinen suostumus, että mylady odottaisi Felton'ia kello kymmeneen saakka; ell'ei hän silloin olisi palannut, jatkaisi hän matkaansa.

Silloin hän, siinä tapauksessa että olisi vapaa, etsisi hänet käsiin Ranskasta, Béthune'n karmeliittaluostarista.

Mitä Portsmouth'issa tapahtui 23 p. Elokuuta 1628.

Felton suuteli jäähyväisiksi mylady'ä kädelle, aivan kuin veli sisartansa, lähtiessään vaan pienelle kävelymatkalle.

Koko hänen olentonsa näytti olevan tavallisen levollisuuden tilassa; omituinen loiste vaan, ikäänkuin kuumeen oire, paloi hänen silmissänsä. Hänen otsansa oli vakavampi tavallisestansa, hampaat yhteen purtuina, ja hänen lyhyt, jyrkkä äänensä ilmaisi, että joku synkkä ajatus hänessä vallitsi.

Niin kauvan kuin hän oli veneessä, joka saattoi häntä maihin, olivat hänen kasvonsa kääntyneinä mylady'yn päin, joka, kannella seisoen, seurasi häntä silmillänsä. He eivät peljänneet enää mitään takaa-ajoa. Mylady'n huoneesen ei koskaan tultu ennen kello yhdeksää, ja kolme tuntia kesti matka linnasta Lontoosen.

Felton astui maalle, kiipesi rantatörmälle, heitti mylady'ltä viimeiset jäähyväiset ja suuntasi kulkunsa kaupunkia kohden.

Käveltyänsä sata askelta, saattoi hän, kun tie rupesi laskeutumaan myötämäkeä, nähdä enää vaan aluksen maston.

Hän kiiruhti aika vauhtia Portsmouth'iin päin, jonka tornit ja rakennukset noin puolen peninkulman päässä näkyivät aamusumun lävitse.

Portsmouth'in toisella puolella oli meri laivojen peitossa, niiden mastot, ikäänkuin poppelimetsä, jolta talvi on lehdet riistänyt, huojuivat tuulessa.

Kiireisen käyntinsä ohella ajatteli Felton kaikkia niitä Jaakko I:n ja Kaarlo I:n suosikkia vastaan tehtyjä oikeita ja vääriä syytöksiä, joita hänen mieleensä oli keräytynyt sinä pitkänä aikana, minkä hän oli seurustellut puritaanien kanssa.

Kun Felton vertasi tuon ministerin yleisiä rikoksia, hänen julkisia, eurooppalaisia rikoksiansa, jos niin voi sanoa, niihin yksityisiin ja tuntemattomiin, joista mylady oli syyttänyt häntä, havaitsi hän, että rikoksellisin niistä kahdesta miehestä, jotka yhdistyivät Buckingham'in persoonaksi, oli se, joka suurelle yleisölle oli tuntematon. Sillä hänen outo, vasta syttynyt, palava rakkautensa näytti hänelle lady Winterin hävyttömät ja sepitetyt syytökset samalla tavoin kuin suurennuslasi näyttää kauheina hirviöinä semmoisia mitkä todellisuudessa ovat näkymättömiä pienen pieniä hiukkasia.

Hänen kiireinen käyntinsä yhä kiihdytti hänen vertansa. Ajatus, että hän jätti taaksensa kauhean koston alaiseksi sen naisen, jota hän rakasti, tai paremmin, jumaloi, äsken kestämänsä sielunjännitys, nykyinen väsymyksensä, — kaikki nuo kohottivat hänen sielunsa tavallisten inhimillisten tunteiden yli.

Hän saapui Portsmouth'iin kello kahdeksan. Koko väestö oli jalkeilla. Rumpu pärisi kaikilla kaduilla ja satamassa. Laivoihin menevät sotajoukot marssivat meren rantaan päin.

Pölyn peittämänä ja hikisenä tuli Felton amiraliteettiin. Hänen tavallisesti kalpeat kasvonsa punottivat palavasta ja vihasta. Vartija tahtoi sysätä hänet takaisin, mutta Felton kutsutti vartijapäällikön ja otti taskustansa mukanansa olevan kirjeen.

— Tärkeä sanoma lord Winter'iltä, sanoi hän.

Kun päällikkö kuuli lord Winter'in nimen, käski hän antaa Felton'in päästä sisään; sillä lord Winter tunnettiin herttua Buckingham'in likeisimmiksi uskotuiksi. Felton oli sitä paitsi itse meriupseerin puvussa.

Felton riensi palatsiin.

Samassa hetkessä kuin hän tuli porstuaan, tuli sinne myös eräs toinen pölyinen ja hengästynyt mies; hän oli jättänyt portin pieleen hevosensa, joka siihen päästyänsä oli lynsistynyt polvilleen.

Felton ja hän kääntyivät samalla kertaa Patrikin puoleen, joka, niinkuin muistamme, oli herttuan uskottu kamaripalvelija. Felton ilmoitti parooni Winter'in nimen. Tuntematon ei tahtonut ilmoittaa mitään nimeä, vaan sanoi että hän ainoastaan herttualle saattoi ilmaista itsensä. Molemmat vaativat päästä ensimäisenä herttuan puheille.

Patrik, joka tiesi lord Winter'in sekä viran että ystävyyden puolesta olevan läheisessä suhteessa herttuaan, antoi etusijan sille, joka hänen nimessään tuli. Toisen oli pakko jäädä odottamaan, ja helposti huomasi, kuinka hän kirosi tuota viivytystä.

Kamaripalvelija vei Felton'in suuren salin halki, jossa La Rochelle'n lähettiläät, Soubise'n prinssi etunenässä, seisoivat odottamassa, ja saattoi hänet erääsen huoneesen, jossa Buckingham, juuri kylvystä tultuansa, parhaillaan järjesteli pukuansa, minkä toimen hän nyt niinkuin ainakin teki erinomaisen huolellisesti.

— Luutnantti Felton, ilmoitti Patrik, lord Winter'in luota.

— Lord Winter'in luota! kertoi Buckingham; käske sisään.

— Felton astui esiin. Juuri samassa heitti Buckingham eräälle sohvalle kultakirjaisen yöviittansa, pukeakseen yllensä helmikirjaisen sinisen samettitakin.

— Miksi ei parooni tule itse? kysyi Buckingham. Minä odotin häntä tänä aamuna.

— Hän pyysi minun sanomaan Teidän armollenne, vastasi Felton, että hän oli sangen pahoillansa siitä ett'ei hän voinut tulla itse, sillä häntä esti se vartioiminen, jota hänen tuli pitää silmällä linnassa.

— Niin, niin, sanoi Buckingham, minä tiedän; hänellä on siellä vanki.

— Juuri siitä vangista minulla onkin puhumista Teidän armollenne, sanoi Felton.

— No niin, puhukaa.

— Minun sanottavaani ei sovi kuulla kenenkään muun kuin teidän itsenne, mylord.

— Poistu, Patrik, sanoi Buckingham, mutta pysy kellon kuuluvilla; minä kutsun sinua hetkisen perästä.

Patrik meni.

— Nyt olemme kahden kesken, herra, sanoi Buckingham; puhukaa.

— Mylord, alkoi Felton, lord Winter on äskettäin kirjoittanut ja pyytänyt teidän allekirjoitustanne maanpakomääräykseen, joka koskee erästä nuorta Charlotte Backson-nimistä naista.

— Niin, herrani, ja minä vastasin hänelle että jos hän tahtoo tuoda tai lähettää määräyksen tänne, minä kirjoitan sen alle.

— Tässä se on, mylord.

— Antakaa tänne, sanoi herttua.

Ja ottaen paperin Felton'in kädestä, loi hän siihen pikaisen silmäyksen. Kun hän tunsi sen kysymyksen alaiseksi määrykseksi, laski hän sen pöydälle, otti kynän ja oli juuri kirjoittamaisillaan.

— Anteeksi, mylord, sanoi Felton, pidättäen herttuaa, mutta Teidän armonne kaiketi tietää ett'ei Charlotta Backson ole tuon nuoren naisen oikea nimi?

— Kyllä, herrani, kyllä sen tiedän, vastasi herttua, pistäen kynän mustetolppoon.

— Siis tietää Teidän armonne myöskin hänen oikean nimensä? kysyi Felton kuivasti.

— Tiedän.

Herttua laski kynän kärjen paperiin. Felton vaaleni.

— Ja vaikka tiedätte hänen oikean nimensä, jatkoi Felton, kirjoitatte kumminkin nimenne tuohon määräykseen?

— Epäilemättä, sanoi Buckingham ja ennemmin kahdesti kuin yhdesti.

— Minä en voi uskoa, jatkoi Felton äänellä, joka muuttui yhä lyhemmäksi ja katkonaisemmaksi, että Teidän armonne tietää tuon määräyksen koskevan lady Winter'iä?

— Minä tiedän sen vallan hyvin, mutta minua kummastuttaa että te tiedätte sen.

— Ja teidän armonne voipi kirjoittaa tuon määräyksen alle ilman tunnonvaivoja?

Buckingham katsoi nuorta miestä ylpeästi.

— Tiedättekö herra, sanoi hän, että te teette minulle kummallisia kysymyksiä ja että minä olen tyhmä kun vastaan niihin.

— Vastatkaa niihin, Teidän armonne, sanoi Felton, asia on vakavampaa laatua, kuin ehkä aavistattekaan.

Buckingham luuli että tuo nuori mies, joka tuli lord Winter'in luota, varmaankin puhui hänen nimessään, jonka vuoksi hän hillitsi luontoansa.

— Ilman vähintäkään tunnonvaivaa, sanoi hän, ja parooni tietää yhtä hyvin kuin minä, että lady Winter on suuri pahantekijä ja että se on melkein armo, kun hänen rangaistuksensa rajoitetaan maanpaoksi.

Herttua laski uudestaan kynän paperiin.

— Teidän ei pidä kirjoittaa tuon määräyksen alle, mylord! sanoi Felton, astuen askeleen herttuata kohden.

— Eikö minun pidä kirjoittaa! sanoi Buckingham, ja miksikä ei?

— Siksi, että teidän pitää tutkia itseänne ja tehdä mylady'lle oikein.

— Hänelle tehtäisiin oikein, jos hänet lähetettäisiin Tyburn'iin, sanoi Buckingham; mylady on hävytön pahantekijä.

— Teidän armonne, hän on enkeli, sen te kyllä tiedätte, ja minä pyydän teiltä hänen vapauttamistansa.

— Mutta, sanoi Buckingham, oletteko hullu, kun tuolla tavoin puhutte minulle?

— Anteeksi, mylord. Minä puhun niinkuin voin; minä koen hillitä itseäni. Ajatelkaahan toki, mitä ai'otte tehdä, mylord, ja varokaa menemästänne liian kauvaksi.

— Mitä?... Herra armahtakoon, huudahti Buckingham, luulenpa että hän uhkaa minua!

— En minä uhkaa, mylord, vaan minä pyydän vielä ja minä sanon teille: vesipisara on kylliksi saattamaan astian vuotamaan yli ääriensä; pieni hairahdus saattaa vaikuttaa sen että rangaistus kohtaa erästä tähän asti säästettyä suuresti rikoksellista päätä.

— Herra Felton, sanoi Buckingham, te lähdette heti paikalla tästä huoneesta ja menette arestiin.

— Teidän täytyy kuulla minua loppuun, mylord. Te olette loukanneet, häväisseet tätä nuorta naista; korvatkaa häntä kohtaan tekemät rikoksenne, asettakaa hänet vapauteensa, niin en vaadi teiltä mitään muuta.

— Te ette vaadi? sanoi Buckingham, katsoen Felton'iin hämmästyneenä ja laskien painon joka tavulle.

— Mylord, jatkoi Felton, kiihtyen sitä myöten kuin hän jatkoi puhettansa, varokaa itseänne! Koko Englanti on väsynyt teidän väärinkäytöksiinne, mylord; te olette väärin käyttäneet kuninkaallista valtaa, jonka olette melkein omaan huostaanne omistaneet; te olette kauhistus Jumalalle ja ihmisille. Jumala on vast'edes rankaiseva teidät, vaan minä rankaisen teidät jo tänä päivänä!

— Haa! tämä menee liian pitkälle! huudahti Buckingham, astuen askeleen ovelle päin.

Felton asettui hänen tiellensä.

— Minä pyydän teitä nöyrästi, kirjoittakaa lady Winter'in vapautuskäsky. Ajatelkaahan, mylord, hän on nainen, jota te olette kauheasti häväisseet.

— Menkää, herra, sanoi Buckingham, taikka minä helistän kelloa ja lyötän teidät rautoihin!

— Te ette helistä kelloa, sanoi Felton, asettuen herttuan ja helistyskellon välille; varokaa itseänne, mylord, te olette nyt Jumalan käsissä.

— Paholaisen käsissä, ai'otte kai sanoa! huusi Buckingham, koventaen ääntänsä, kutsuaksensa sillä tavoin palvelusväkeä saapuville, nimenomaan kumminkaan heitä huutamatta.

— Kirjoittakaa, mylord, lady Winter'in vapautuskäskyn alle, sanoi Felton ojentaen paperin herttualle.

— Tekö aiotte pakoittaa minua? Tekö rupeatte uhoittelemaan? Tänne, Patrik!

— Kirjoittakaa alle, mylord!

— En koskaan!

— Ettekö koskaan?

— Tänne! huusi herttua ja hyppäsi miekkansa luokse.

Mutta Felton ei antanut hänelle aikaa paljastaa sitä; hänellä oli kädessänsä puukko, ja yhdellä hyppäyksellä oli hän hyökännyt herttuan kimppuun.

Samassa tuli Patrik sisään huutaen:

— Mylord, kirje Ranskasta!

— Ranskasta! huudahti Buckingham, unhottaen kaikki, ajatellessaan keltä kirje tuli.

Felton käytti silmänräpäystä hyväksensä ja iski puukkonsa herttuan kylkeen aivan päätä myöten.

— Haa, kavaltaja! huudahti Buckingham, sinä olet murhannut minut!

— Murhaa, murhaa! kirkui Patrik.

Felton katsahti ympärillensä, paetaksensa, ja nähdessään oven auki, syöksähti hän lähimpään huoneesen, jossa, niinkuin jo sanoimme, La Rochelle'n lähettiläät odottivat, juoksi sen halki, hyökkäsi portaille, mutta kohtasi ensimäisillä astimilla lord Winter'in, joka, nähdessään hänet kalman kalpeana, hurjistuneena, kädet ja kasvot verisinä, tarttui häntä kurkkuun ja huusi:

— Minä aavistin tätä, tulin vaan minuutin liian myöhään! Haa, sinua onneton!

Felton ei yrittänytkään vastarintaan. Lord Winter jätti hänet vartijan huostaan, ja kiiruhti Buckingham'in huoneesen.

Herttuan ja Patrikin huutoihin oli sama mies, jonka kanssa Felton oli etuhuoneessa kilvoitellut sisällepääsystä, rientänyt murhapaikalle.

Hän tapasi herttuan makaamassa sohvalla ja painamassa nyrkkiänsä haavan tukkeeksi.

— La Porte, sanoi herttua kuolevan äänellä, La Porte, tuletko sinä hänen luotansa?

— Tulen, armollinen herra, vastasi Itävallan Annan uskollinen liepeenkantaja, mutta kenties liian myöhään.

— Hiljaa, La Porte, ehkä voitaisiin kuulla sanojasi! Patrik, elä laske ketään sisään. Oi, Jumalani, minä en saa tietää, mitä hän käskee minulle sanoa! Minä kuolen!

Herttua meni tainnuksiin.

Sillä välin oli lord Winter, lähettiläät, upseerit ja palvelusväki hyökänneet hänen huoneesensa; kaikkialla kuului epätoivon huutoja. Uutinen, joka täytti palatsin voivotuksilla, tunkeutui pian ulos ja levisi yli koko kaupungin.

Tykinpamaus ilmoitti että uusi ja odottamaton tapaus oli tapahtunut.

Lord Winter repi tukkaansa.

— Minuutti liian myöhään! huusi hän; yksi ainoa minuutti liian myöhään! Jumalani, Jumalani, mikä kova onni!

Kello seitsemän oli hänelle ilmoitettu, että nuoratikkaat riippuivat eräässä linnan ikkunassa; hän oli heti rientänyt mylady'n kamariin, nähnyt sen autiona ja ikkunaristikot poikki sahattuina, oli muistanut d'Artagnan'in lähettämän suusanallisen varoituksen, oli peljännyt herttuan hengen olevan vaarassa, kiiruhtanut talliin ja hypähtänyt ensimäisen hevosen selkään, mikä oli saatavissa, ratsastanut täyttä karkua, hypännyt pihalla satulasta, syössyt portaita ylös ja ylimäisellä astimella, niinkuin jo sanoimme, kohdannut Feltonin.

Mutta herttua ei toki vielä kuollut; hän tointui, avasi silmänsä, ja toivo palasi kaikkien sydämmiin.

— Hyvät herrani, sanoi hän, jättäkää minut yksin Patrikin ja La Porte'n... Ah, te täällä, Winter! Te lähetitte minulle tänä aamuna eriskummallisen hullun, katsokaa, mihin tilaan hän on minut saattanut!

— Ah, mylord, huudahti parooni, minä en koskaan saa enää lohdutusta!

— Sinä olet väärässä, hyvä ystäväni, sanoi Buckingham, ojentaen hänelle kätensä. Minä en tunne ketään miestä, joka ansaitsisi toisen suremista koko ikäkautta. Mutta jätä meidät nyt, minä pyydän.

Parooni meni ulos nyyhkyttäen.

Huoneesen jäi nyt vaan haavoitettu herttua, La Porte ja Patrik.

Lääkäriä haettiin, vaan ei löydetty.

— Te ette saa kuolla, mylord, te ette saa kuolla, huudahteli myötäänsä Itävallan Annan sanansaattaja, polvillaan herttuan sohvan edessä.

— Mitä kirjoittaa hän minulle? sanoi Buckingham heikolla äänellä, verta vuotaen ja kokien hillitä kovia tuskiansa, puhuakseen rakastetustansa. Mitä kirjoittaa hän minulle? Lue hänen kirjeensä minulle.

— Ah, mylord! huudahti La Porte.

— Tottele, La Porte; etkö näe ett'ei minulla ole hetkeäkään hukata?

La Porte mursi sinetin, avasi kirjeen ja levitti sen herttuan silmäin eteen, mutta turhaan koki herttua nähdä kirjoitusta.

— Lue, sanoi hän, lue, sillä minä en enää näe; lue, sillä kohta en minä ehkä kuulekkaan ja minä kuolen saamatta tietää mitä hän on minulle kirjoittanut.

La Porte ei enää estellyt, vaan luki: