Kaksi eri hirviö-lajia.

— Ah, huudahtivat yht'aikaa Rochefort ja mylady, tehän se olette?

— Niin, minä se olen.

— Mistä te tulette? kysyi mylady.

— La Rochelle'sta, entäs te?

— Englannista.

— Buckingham?

— Kuollut tai ainakin vaarallisesti haavoitettu; juuri lähdettyäni, saamatta häntä rahtuakaan taipumaan, eräs kiihkolainen murhasi hänet.

— Ah, sanoi Rochefort hymyillen, sepä oli onnellinen sattuma, ja se on suuresti miellyttävä Hänen ylhäisyyttänsä. Oletteko ilmoittaneet siitä hänelle?

— Minä kirjoitin hänelle Boulogne'sta. Mutta minkä vuoksi olette nyt täällä?

— Hänen ylhäisyytensä, joka oli levoton, lähetti minut teitä etsimään.

— Minä tulin vasta eilen.

— Ja mitä olette täällä eilisestänne tehneet?

— En ole hukannut aikaani.

— Oh, sen kyllä uskon.

— Tiedättekö kenen täällä tapasin?

— En.

— Arvatkaas!

— Kuinka minä voisin...?

— Sen nuoren naisen, jonka kuningatar otti pois vankeudesta.

— Sen pikku d'Artagnan'in lemmitynkö?

— Niin, rouva Bonacieux'in, jonka nykyinen olopaikka oli kardinaalille tuntematon.

— Hyvä, sanoi Rochefort. Sepä oli taaskin sattuma yhtä hyvä kuin joku toinenkin. Kardinaali on todella onnetarten lellipoika.

— Käsitättekö hämmästystäni, jatkoi mylady, kun huomasin olevani tuon naisen kanssa vallan naamattain?

— Tunteeko hän teidät?

— Ei.

— Hän pitää teitä siis ventovieraana?

Mylady hymyili.

— Minä olen hänen paras ystävänsä!

— Eipä ole toista teidän vertaista, paras kreivinnani, tekemään mokomia ihmetöitä! sanoi Rochefort.

— Ja se oli minun onneni, sanoi mylady, sillä tiedättekö, herra kreivi, mitä nyt on tekeillä?

— En.

— Huomenna tai ylihuomenna tullaan kuningattaren määräyskirjeellä varustettuna ja viedään hänet pois.

— Todella? Kuka tulee?

— D'Artagnan ja hänen ystävänsä.

— Totta tosiaan, he toimittavat asiansa niin, että meidän on pakko lähettää heidät Bastiljiin.

— Miksi heitä ei jo ennen ole lähetetty?

— Mitäs voi tehdä, kun kardinaalilla on noiden miesten suhteen joku heikkous, jota en voi ymmärtää!

— Todella?

— Niin.

— No niin, sanokaa hänelle siis että nuo neljä miestä kuulivat meidän keskustelumme Colombier-Rouge'n ravintolassa; sanokaa hänelle että hänen lähdettyänsä yksi heistä tuli ylös minun luokseni ja väkisin otti minulta hänen antamansa suojeluskirjan; sanokaa hänelle että he olivat ennakolta toimittaneet tiedon lord Winter'ille tulostani Englantiin, että he tälläkin kertaa olivat vähältä tehdä tyhjäksi koko matkani, samoinkuin timanttijutussa kävi; sanokaa hänelle että noista neljästä miehestä ainoastaan kaksi on peljättävää, nimittäin d'Artagnan ja Athos; sanokaa hänelle, että kolmas, Aramis, on rouva de Chevreuse'n rakastaja; hänet pitää jättää eloon, hänen salaisuutensa tunnetaan, hänestä voi olla hyötyä; neljäs, Porthos, on joutavanpäiväinen höperö, josta hänen ei tarvitse pitää mitään lukua.

— Mutta nuo neljä miestä ovat varmasti tällä hetkellä La Rochelle'n piirityksessä.

— Niin minäkin luulin, mutta eräs kirje, jonka rouva Bonacieux on saanut rouva de Chevreuse'ltä ja jonka hän varomattomasti kyllä antoi minun lukea, saattaa minut uskomaan että nuo neljä miestä päin vastoin ovat matkalla tänne ryöstämään häntä pois.

— Saakeli! Mitäs nyt tehdään?

— Mitä on kardinaali sanonut teille minun kohdalleni?

— Että ottaisin vastaan teidän ilmoituksenne joko kirjalliset tai suulliset ja palaisin kyytihevoisilla, ja kun hän on saanut tietää mitä te olette tehneet, miettii hän, mitä teidän on sitten tekeminen.

— Minun pitää siis jäädä tänne?

— Tänne eli näille seuduin.

— Te ette voi siis viedä minua mukananne?

— En, minulla on nimenomainen määräys; leirin lähistössä teidät voitaisiin tuntea, ja ymmärrättehän kyllä itse että se olisi vahingoksi kardinaalille.

— Minun tulee siis odottaa täällä tai lähistössä.

— Sanokaa vaan ennakolta missä te odotatte tietoja kardinaalilta, että tiedän, missä te olette saatavissa.

— Kuulkaahan, se on luultavaa, että minä en voi jäädä tänne.

— Minkä vuoksi?

— Te unhotatte että minun viholliseni voivat tulla minä hetkenä tahansa.

— Se on totta, mutta silloin pääsee tuo pikku naikkonen livistämään Hänen ylhäisyytensä käsistä.

— Pah! sanoi mylady hymyillen tavalla, joka oli hänelle ominaista; te unhotatte että minä olen hänen paras ystävänsä!

— Niinpä kylläkin; minä voin siis sanoa kardinaalille tuosta naisesta...

— Että hän saa olla siitä huoleti.

— Siinäkö kaikki?

— Kyllä hän tietää mitä se merkitsee.

— Mutta sanokaapa nyt, mitä minun pitää tehdä?

— Matkustaa paikalla takaisin; minun mielestäni kannattaa kyllä kiiruhtaa näiden sanomien vuoksi, joita teillä nyt on vietävänä.

— Vaununi särkyivät Lilliers'iin tullessani.

— Oivallista!

— Mitä! Oivallista?

— Niin, minä tarvitsen teidän vaununne.

— Kuinkas minä sitten matkustan?

— Hevosen selässä.

— Teidän on helppoa istua täällä ja sanoa noin; sata kahdeksankymmentä lieu'tä!

— No, mitäs se merkitsee?

— Ne kuljetaan. Entäs sitten?

— Kun olette tulleet Lilliers'iin, lähetätte minulle vaunut ja käskette palvelijanne toimittamaan ne minun käytettävikseni.

— Hyvä!

— Teillä on varmaankin mukananne joku kardinaalin määräys?

— On, valtakirjani.

— Näyttäkää se johtajattarelle ja sanokaa että minua tullaan noutamaan tänään tai huomenna ja että minun täytyy seurata sitä henkilöä, joka ilmoitakse teidän nimessänne.

— Hyvä!

— Elkää unhottako pitelemättä minua pahoin, puhuessanne minusta johtajattaren kanssa.

— Minkä vuoksi se on tarpeen?

— Minä olen eräs kardinaalin uhri. Minunhan pitää herättää pikku rouva Bonacieux'issä luottamusta.

— Aivan oikein. Tahdotteko nyt luetella minulle kaikki tapahtumat?

— Johan minä olen kertonut kaikki; teillä on hyvä muisti; kertokaa ne nyt vuorostanne minulle niinkuin minä ne teille kerroin; paperi voisi kadota.

— Te olette oikeassa; sanokaa minulle vaan, missä minä tapaan teidät, ett'en tarvitse turhaan tallustella ylt'ympäri koko seudun.

— Se on totta; malttakaas.

— Tahdotteko kartan?

— Oh, minä tunnen tämän seudun erinomaisen hyvin.

— Tekö? Milloin te olette olleet täällä?

— Minä olen täällä saanut kasvatukseni.

— Todella?

— Näettekös, siitä on toki jotakin hyvää, että on saanut kasvatuksensa jossakin.

— Missä odotatte siis minua?

— Malttakaas hetkinen; no niin, nyt tiedän, Armentières'issä.

— Mikä paikka on Armentières?

— Eräs pieni kaupunki Lys'in varrella! en tarvitse muuta kuin mennä yli virran niin olen vieraassa maassa.

— Oivallista! Mutta se lankeaa luonnostaan, ett'ette mene yli virran muutoinkuin hätätilassa?

— Se on tietty.

— Ja kuinka saan siinä tapauksessa tietää missä te olette?

— Ettehän te tarvitse lakeijaanne?

— En.

— Onko hän luotettava mies?

— Hän kestää kaikki koetukset.

— Antakaa hänet minulle, ei kukaan häntä tunne; minä jätän hänet sinne missä viimeksi olen ollut, ja hän saattaa teidät sinne missä olen.

— Ja te sanotte odottavanne minua Armentières'issä.

— Niin, Armentières'issä.

— Kirjoittakaa nimi paperilapulle, ett'en sitä unhottaisi. Kaupungin nimi ei voi ilmaista ketään, eikö niin?

— Oh, kukas tiesi? Mutta olkoon menneeksi, sanoi mylady, kirjoittaen nimen paperipalaselle, minä uskallan.

— Hyvä! sanoi Rochefort ja otti paperin mylady'n kädestä, taittoi sen kokoon ja pisti sen hattunsa sisään hikinauhan alle. Olkaa kaikessa tapauksessa huoleti; minä teen niinkuin lapset; sen varalta että sattuisin kadottamaan tämän paperin, hoen minä sitä pitkin matkaa. Onko nyt kaikki?

— Eiköhän.

— No katsotaanpas: Buckingham kuollut tai vaarallisesti haavoitettu; teidän ja kardinaalin keskustelu joutunut neljän muskettisoturin korviin; lord Winter saanut ennakolta ilmoituksen teidän tulostanne Portsmouth'iin; d'Artagnan ja Athos Bastiljiin, Aramis rouva de Chevreuse'n rakastaja; Porthos joutavanpäiväinen höperö, rouva Bonacieux löydetty; teille lähetettävä vaunut niin pian kuin mahdollista; annettava lakeijani teidän käytettäväksenne; esitettävä teitä kardinaalin uhrina, ett'ei johtajatar rupeaisi epäilemään; Armentières, Lys'in varrella; eikö niin?

— Todella, paras herrani, teillä on erittäin hyvä muisti. Mutta vielä yksi asia.

— Mikä?

— Minä näin varsin kauniin metsän, joka varmaankin liittyy luostarin puutarhaan, sanokaa että minun sallitaan kävellä siellä metsässä. Kukas tiesi? Voisin ehkä tarvita mennä ulos takaportista.

— Te ajattelette kaikkea.

— Ja te unhotatte yhden asian.

— Minkä?

— Kysyä, tarvitsenko rahaa.

— Se on totta; kuinka paljon tahdotte?

— Kaikki mitä teillä on kultaa.

— Minulla on noin viisi sataa pistole'a.

— Minulla on saman verran; tuhannella pistole'lla voi kohdata kaikkea; tyhjentäkää siis lakkarinne.

— Kas tässä!

— Hyvä! Ja te lähdette?

— Tunnin perästä; minun pitää saada vähän ruokailuaikaa ja sillä välin lähetän noutamaan kyytihevosta.

— Mainiota! Hyvästi, herra kreivi.

— Hyvästi, kreivinna!

— Sulkekaa minut kardinaalin suosioon.

— Sulkekaa minut paholaisen suosioon.

Mylady ja Rochefort hymyilivät toinen toisilleen ja erkanivat.

Tunnin perästä ratsasti Rochefort tiehensä täyttä karkua ja viisi tuntia myöhemmin oli hän Arras'issa.

Lukijamme tietävät jo kuinka d'Artagnan hänet siellä tunsi ja kuinka tuo tunteminen, joka herätti jonkunmoista pelkoa neljässä muskettisoturissa, antoi uutta vauhtia heidän matkallensa.

Vesipisara.

Tuskin oli Rochefort mennyt ulos huoneesta, kun rouva Bonacieux tuli taas sisään. Hän tapasi mylady'n hymyilevänä.

— No, sanoi nuori nainen, siis se mitä pelkäsitte on tapahtunut? Tänä iltana tai huomen aamuna lähettää kardinaali teitä noutamaan täältä?

— Kuinka te sen tiedätte, lapsukaiseni? kysyi mylady.

— Minä kuulin sen itseltään sanansaattajalta.

— Tulkaa istumaan tähän minun viereeni, sanoi mylady.

— Tässä olen.

— Malttakaas, kun katson ett'ei kukaan voi kuulla meitä.

— Minkä vuoksi tämmöistä varovaisuutta?

— Sen saatte sitten tietää.

Mylady nousi istuviltaan, meni ovelle, avasi sen, katsoi ulos käytävään, palasi takaisin ja istuutui rouva Bonacieux'in viereen.

— Vai kertoi hän semmoisia, no silloin näytteli hän osansa hyvin.

— Kuka?

— Se, joka ilmoittautui johtajattarelle kardinaalin asiantoimittajaksi.

— Näyttelikö hän siis vaan?

— Pelkkää ilvettä, lapsukaiseni.

— Se mies ei ollutkaan siis...?

— Se mies, sanoi mylady hiljentäen ääntänsä, oli minun veljeni.

— Teidän veljenne! huudahti rouva Bonacieux.

— No niin, ei kukaan muu tiedä tästä salaisuudesta kuin te, lapsukaiseni; jos te ilmaisette sen kelle hyvänsä, olen minä hukassa, ja ehkä te myös.

— Oi, Jumalani!

— Kuulkaa, kuinka asianlaita oikeastaan on. Veljeni, joka kiiruhti avukseni, viedäksensä minut pois täältä, vaikka väkivallalla, jos tarvittiin, tapasi kardinaalin asiantoimittajan, joka oli tulossa minua noutamaan. Hän seurasi noutomiehen jälessä. Kun he olivat tulleet yksinäiseen seutuun, veti hän miekkansa, kehoitti sanansaattajaa jättämään hänelle mukanansa olevat paperit. Sanansaattaja rupesi puollustamaan itseänsä; veljeni tappoi hänet.

— Ah, sanoi rouva Bonacieux vapisten.

— Ajatelkaas, se oli ainoa keino. Silloin päätti veljeni käyttää viekkautta väkivallan asemesta; hän otti paperit, ilmoittautui täällä kardinaalin sanansaattajana ja yhden tai kahden tunnin päästä tulevat vaunut noutamaan minua kardinaalin puolesta.

— Minä ymmärrän; teidän veljenne lähettää vaunut.

— Tietysti; mutta ei siinä kaikki; tuo kirje jonka te olette saaneet ja jonka te luulette olevan rouva de Chevreuse'ltä...

— No niin?

— On väärä.

— Kuinka niin?

— Se on petosta; se on vaan ansa, viritetty sen vuoksi ett'ette vastustelisi, kun teitä tullaan noutamaan.

— Mutta d'Artagnan'han se tulee?

— Te petytte; d'Artagnan ja hänen ystävänsä ovat vielä La Rochelle'n piirityksessä.

— Kuinka te sen tiedätte?

— Veljeni tapasi matkalla useita kardinaalin kätyreitä muskettisotureiksi puettuina. Teidät kutsuttaisiin portille, te luulisitte olevanne ystävien kanssa tekemisissä, teidät ryöstettäisiin silloin pois ja vietäisiin Pariisiin.

— Oi, Jumalani! Minun pääni menee sekaisin tässä petosten ja salavehkeiden pyörteessä. Minä tunnen, jatkoi rouva Bonacieux painaen kädellään otsaansa, että jos tätä menoa jatkuisi, tulisin minä hulluksi.

— Kuulkaa!

— Mitä se on?

— Minä kuulen kavioiden kopinaa; veljeni ratsastaa nyt takaisin; minä tahdon sanoa hänelle vielä viimeiset jäähyväiset; tulkaa!

Mylady avasi ikkunan ja viittasi rouva Bonacieux'iä myöskin tulemaan sinne. Nuori nainen kiiruhti ikkunaan.

Rochefort ratsasti sivuitse täyttä neliä.

— Hyvästi, veljeni! huudahti mylady.

Ratsumies kohotti päätänsä näki molemmat nuoret naiset ja viittasi ratsastaessaan mylady'lle tervehdykseksi.

— Tuo hyvä George! sanoi hän sulkien ikkunan, ja hänen kasvonsa kuvastelivat sisarellista rakkautta ja ikävöimistä.

Hän meni takaisin äskeiselle paikallensa ja ikäänkuin vaipui syviin mietteihin.

— Hyvä rouva, sanoi rouva Bonacieux, suokaa anteeksi että häiritsen teitä, mutta sanokaa, mitä neuvotte minun tekemään? Jumalani! Teillä on enemmän kokemusta kuin minulla; puhukaa, minä tahtoisin kuulla teidän ajatustanne.

— Ensiksikin, sanoi mylady, saattaa olla mahdollista että minä olen väärässä ja että d'Artagnan ja hänen ystävänsä todellakin tulevat teille avuksi.

— Ah, se olisi liian suuri onni! huudahti rouva Bonacieux; niin paljoa ei minulle ole suotu!

— No niin, huomaattehan että siinä tapauksessa olisi kysymys vaan siitä kuka ennen ennättää, — jonkunlainen kilpa-ajo. Jos teidän ystävänne ennättävät ennen perille, olette pelastettu; jos taas kardinaalin kätyrit, olette hukassa.

— Ah, niin, niin, auttamattomasti hukassa. Mitä on tekeminen? Mitä on tekeminen?

— No, tähän voisi olla aivan yksinkertainen, aivan luonnollinen keino.

— Mikä? sanokaa!

— Piiloutua lähistöön ja odottaa kunnes saa nähdä, ketä teidän noutajanne ovat.

— Mutta missä voisin odottaa?

— Oh, se kysymys on helposti vastattu; minä itsekkin aion asettua jonkun matkan päähän täältä odottamaan veljeni noutamista. No mitäs, minä otan teidät mukaani, me piiloudumme ja odotamme yhdessä.

— Mutta minua ei lasketa täältä; minä olen täällä aivan kuin vankina.

— Kun luullaan minua noudettavan kardinaalin puolesta, ei osata uskoa teidän olevan kovinkaan herkkä lähtemään minun mukaani.

— No niin?

— No niin! Vaunut odottavat portilla; te otatte minulta jäähyväiset; te nousette astimelle syleilläksenne minua vielä kerran; veljeni palvelija, joka tulee minua noutamaan, tietää asian ennakolta; hän viittaa kyytimiehelle ja silloin menemme tiehemme täyttä vauhtia.

— Mutta d'Artagnan, d'Artagnan, entäs jos hän tulee?

— Senhän me saamme tietää.

— Millä tavoin?

— Ei mikään ole helpompaa: me lähetämme Béthune'en veljeni palvelijan, johon, niinkuin olen sanonut, voimme luottaa; hän pukeutuu valepukuun ja asettuu asumaan vastapäätä luostaria; jos kardinaalin kätyrit tulevat, ei hän hievahda paikaltaan; jos d'Artagnan ja hänen ystävänsä tulevat, tuopi hän ne meidän luoksemme.

— Hän tuntee ne siis?

— Tietysti; onhan hän nähnyt d'Artagnan'in minun luonani.

— Niin, niin, se on oikein. Sillä tavoin menee kaikki hyvin; kaikki on nyt hyvästi, mutta elkäämme poistuko täältä kovin kauvaksi.

— Korkeintaan seitsemän tai kahdeksan lieu'tä; me pysyttelemme rajalla, esimerkiksi, ja ensi risahduksesta pujahdamme ulkopuolelle Ranskanmaata.

— Mutta mitä teemme siihen asti?

— Odotamme.

— Mutta jos he tulevat?

— Veljeni vaunut tulevat ennen heitä.

— Vaan jos minä en ole teidän luonanne silloinkuin teitä tullaan noutamaan; jos minä olen esimerkiksi päivällisellä tai illallisella?

— Tehkääpäs näin!

— Kuinka?

— Sanokaa meidän hyvälle johtajattarellemme, että te, jättääksenne minua niin vähän kuin mahdollista, pyydätte saada ruokailla minun luonani.

— Mahtaako hän sallia semmoista?

— Mitä hankaluutta siitä olisi?

— Oh, mainiota! Sillä tavoin emme tarvitse erota hetkeksikään.

— No niin, menkää nyt hänen luoksensa ja esittäkää pyyntönne; minun pääni tuntuu niin raskaalta, että taidan lähteä vähän kävelemään tuonne puutarhaan.

— Tehkää niin; missä tapaan teidät sitten?

— Täällä, tunnin perästä.

— Täällä, tunnin perästä! Oi kuinka hyvä te olette! Minä kiitän teitä.

— Kuinka voisin muuta olla teitä kohtaan? Vaikka ette olisi niin kauniskaan ja viehättävä, olettehan erään minun parhaimman ystäväni ystävä.

— Hyvä d'Artagnan! Ah, kuinka sydämmellisesti hän onkaan kiittävä teitä!

— Niin minäkin toivon. No niin, kaikki on suostuttu; menkäämme nyt.

— Ja te menette puutarhaan?

— Niin.

— Menkää pitkin käytävää; pieni porras vie teidät sinne.

— Hyvä; kiitoksia!

Molemmat naiset erkanivat hymyillen suloisesti toisilleen.

Mylady oli puhunut totta sanoessaan päänsä tuntuvan raskaalta, sillä hänen sekavat ehdotuksensa törmäsivät toisiansa vastaan kuin missäkin mylläkässä. Hän tarvitsi yksinäisyyttä ja hiljaisuutta, järjestääksensä ajatuksiaan ja saattaaksensa selvään muotoon aikeidensa epäselvät piirteet.

Kaikkein tärkeintä oli viedä rouva Bonacieux varmaan säilöpaikkaan ja käyttää häntä tarpeen tullessa panttivankina. Rouva Bonacieux oli d'Artagnan'ille koko elämä; d'Artagnan taas rouva Bonacieux'ille enemmän kuin elämä; rouva Bonacieux oli se nainen, jota d'Artagnan rakasti. Hän soveltuisi siis, jos vastoinkäymisiä sattuisi kohtaamaan, neuvottelun välittimeksi, jonka avulla voisi hankkia itselleen edulliset ehdot.

Siis se pykälä oli selvillä. Ilman vähintäkään epäluuloa lähtisi rouva Bonacieux hänen mukaansa; kun he kerran olivat päässeet hyvään piilopaikkaan Armentières'iin, oli hänelle helppo uskotella, ett'ei d'Artagnan ollut tullutkaan Béthune'en. Viimeistään kahden viikon perästä olisi Rochefort takaisin. Niinä kahtena viikkona olisi mylady'llä muutoin aikaa tuumia kuinka hänen olisi menetteleminen saadaksensa mitä julmimmasti kostetuksi noille neljälle ystävykselle. Ja semmoinen ajanviete oli mylady'n luontoiselle naiselle tietysti mitä hupaisinta.

Näitä tuumiessaan katseli hän ympärillensä ja painoi mieleensä tarkasti koko puutarhan kaikkine kohtineen. Mylady teki niinkuin taitava sotapäällikkö, joka ottaa lukuun kaikki, sekä voitot että tappiot, ja joka on valmis ryntäämään eteenpäin taikka peräytymään, sen mukaan kuinka kulloinkin sotaonni vaihtelee.

Tunnin kuluttua kuuli hän lempeän äänen huutavan häntä; se oli rouva Bonacieux. Hyvä johtajatar oli tietysti myöntynyt kaikkeen, ja hyväksi aluksi oli heidän nyt aterioiminen jo illallista yhdessä.

Kun he tulivat pihalle, kuului vaunujen jyryä.

Mylady kuunteli.

— Kuuletteko? sanoi hän.

— Kuulen, vaunujen jyrinää.

— Siinä ovat veljeni lähettämät vaunut.

Vaunut pysähtyivät portille.

— Ah, Jumalani!

— Kas niin, rohkeutta nyt!

Soitettiin luostarin porttikelloa; mylady oli arvannut oikein.

— Menkää huoneesenne, sanoi hän rouva Bonacieux'ille, teillä on kaiketi kalleuksia, jotka haluatte ottaa mukaanne!

— Minulla on hänen kirjeensä, sanoi hän.

— No niin, menkää noutamaan ne, ja tulkaa sitten luokseni; syökäämme kiiruusti illallinen, me saamme kenties matkustaa osan yötä ja tarvitsemme siis virkistää voimiamme.

— Suuri Jumala! sanoi rouva Bonacieux, painaen kädellään poveansa, sydämmeni on pakahtua, minä en voi käydä.

— Rohkeutta vaan, rohkeutta! Ajatelkaa että neljännestunnin perästä olette pelastettu ja että mitä nyt teette, sen teette hänen tähtensä.

— Niin, niin, kaikki hänen tähtensä! Yhdellä ainoalla sanalla olette antaneet minulle rohkeuteni takaisin. Menkää, minä tulen sitten.

Mylady meni kiiruusti huoneesensa; siellä kohtasi hän Rochefort'in lakeijan ja antoi hänelle määräyksensä.

Hänen tuli odottaa portilla; jos muskettisotureita sattuisi näkymään, lähtisivät vaunut kiitämään täyttä vauhtia, kiertäisivät luostarin ympäri ja pysähtyisivät odottamaan erääsen pieneen kylään metsän toisessa päässä. Siinä tapauksessa mylady menisi puutarhan ja metsän kautta jalan kylään: olemme jo maininneet että mylady tunsi erittäin hyvin tämän seudun Ranskanmaata.

Jos muskettisotureita ei näkyisi, menisi kaikki suostutulla tavalla. Rouva Bonacieux nousisi vaunuihin ottamaan muka jäähyväisiä mylady'ltä ja vaunut veisivät hänet pois.

Rouva Bonacieux tuli sisään ja hänen epäluulojensa karkoittamiseksi, jos semmoisia olisi, kertoi mylady hänelle lakeijan kuullen koko loppupuolen määräyksistänsä.

Mylady kyseli sitten vaunuista ja sai tietää, että niitä veti kolme hevosta, joita ajoi kyytimies; Rochefort'in lakeija ratsastaisi vaunujen edellä.

Mylady'n pelko, että rouva Bonacieux muka epäilisi, oli aivan turha; tuo nuori naisraukka oli liiaksi jaloluontoinen, voidaksensa epäillä toisesta naisesta sellaista uskottomuutta; sitä paitsi kreivinna Winterin nimi, jonka hän oli kuullut johtajattaren mainitsevan, oli hänelle aivan tuntematon, eikä hän edes tiennyt, että nainen oli niin suurena syynä hänen elämänsä onnettomuuksiin.

— Te näette, sanoi mylady, kun lakeija oli mennyt ulos, että kaikki on järjestyksessään. Johtajatar ei epäile mitään; hän luulee että minua noudetaan kardinaalin puolesta. Syökää nyt hiukkasen, juokaa pisara viiniä ja lähtekäämme.

— Niin, sanoi rouva Bonacieux aivan koneenomaisesti, niin, lähtekäämme.

Mylady viittasi häntä istumaan vastapäätä pöydän ääreen, kaasi pieneen lasiin Espanjan viiniä ja asetti hänen eteensä palasen linnun rintaa.

— Kas, sanoi hän, eikö kaikki ole meille myötäistä! Kas, kuinka rupeaa hämärtämään; päivän koitteella saavumme suojapaikkaamme, eikä kukaan aavista meidän olopaikkaamme. Rohkeutta vaan! Syökää vähä!

Rouva Bonacieux söi aivan koneenomaisesti muutaman suupalan ja maisteli hiukan viiniä.

— Kas näin, kas näin, sanoi mylady, nostaen lasin huulilleen, tehkää tällä tavoin kuin minä.

Mutta juuri kuin hän oli ryyppäämäisillään, jäi hänen kätensä liikkumattomasti ojennuksiinsa; hän oli kuullut tieltä päin kaukaista kavioiden kopinaa, joka läheni ja pian oli hän kuulevinansa hevoisten hirnuntaa.

Tämä melu tempasi mylady'n ilostansa, ikäänkuin myrsky herättää meitä ihanasta unesta; hän vaaleni ja riensi ikkunaan, jolla välin rouva Bonacieux vapisten nousi istuimeltaan ja piteli sen selkämyksestä kiini, estääksensä itseänsä kaatumasta.

Vielä ei mitään näkynyt; kuului vaan nelistämistä, joka yhä läheni.

— Oi, Jumalani! huusi rouva Bonacieux, mitä meteliä se on? Ne ovat meidän ystäviä tai meidän vihollisia, sanoi mylady hirveän kylmäkiskoisesti. Seiskaa siinä missä olette; minä sanon teille ketä he ovat.

Rouva Bonacieux seisoi äänetönnä, liikkumattomana, kalpeana kuin kuvapatsas.

Sillä välin kasvoi meteli, hevoset saattoivat olla enää sadan viidenkymmenen askeleen päässä; jos heitä ei vielä näkynyt, oli siihen syynä tien kaarros. Mutta töminä oli jo niin selvää että olisi voinut lukea hevoset heidän tasaisista kavioidensa kopinasta.

Mylady katsoi ulos, jännittäen huomionsa mitä kiinteimmäksi; oli vielä siksi valoisaa että tulijat saattoi tuntea.

Yht'äkkiä näki hän tien käänteessä kirjailtujen hattujen kiiltävän ja töyhtöjen häilyvän; hän luki ensin kaksi, sitten viisi, sitten kahdeksan ratsumiestä; yksi heistä ratsasti parin hevosenpituuden verran toisten edellä.

Mylady päästi tukahdutetun huudon. Etunenässä ratsastavan tunsi hän d'Artagnan'iksi.

— O, Jumalani, Jumalani! huudahti rouva Bonacieux; mitä on liikkeellä?

— Ne ovat kardinaalin henkivartijoita, ei ole silmänräpäystäkään aikaa hukata! huudahti mylady. Paetkaamme, paetkaamme!

— Niin, niin, paetkaamme! toisti rouva Bonacieux, mutta hän ei voinut astua askeltakaan, pelko oli hänet naulinnut kiini paikoilleen.

Ratsumiesten kuultiin ajavan ohi ikkunan alitse.

— Tulkaa, tulkaahan nyt! huudahti mylady, koettaen vetää käsipuolesta nuorta naista perässään. Hyvä että on puutarha ja minulla sinne avain, me voimme vielä paeta, mutta rientäkäämme; viiden minuutin perästä on kaikki liian myöhäistä.

Rouva Bonacieux koetti kävellä, astui muutamia askeleita ja lynsähti polvilleen.

Mylady koetti nostaa häntä ylös ja viedä häntä pois, vaan se ei onnistunut.

Samassa tuokiossa kuului rattaiden jyryä ja vaunut kiitivät täyttä vauhtia muskettisoturien silmien edestä. Kolme tai neljä pyssynpamausta kuului.

— Viimeisen kerran, tahdotteko tulla? huudahti mylady.

— Oi Jumalani, Jumalani, näettehän että voimani uupuvat, näettehän ett'en jaksa käydä? Paetkaa yksin.

— Pakenisinko yksin ja jättäisin teidät tänne? En koskaan! huudahti mylady.

Yht'äkkiä ojensi hän itsensä suoraksi, hornan leimaus välähti hänen silmissään; hän kiiruhti pöydän luokse ja tipautti rouva Bonacieux'in lasiin hätäisesti avatusta sormuksensa kannasta jotakin.

Se oli pieni punainen marja, joka heti liukeni. Sitten tarttui hän lasiin vakavalla kädellä.

— Juokaa, sanoi hän, tämä viini antaa teille voimia; juokaa!

Mylady asetti lasin nuoren naisen huulille: hän joi koneenomaisesti.

— Ah, en minä sillä tavalla aikonut kostaa, mietti mylady ja laski pirullisesti hymyten lasin takaisin pöydälle, mutta, kunniani kautta, jokainen tekee mitä voipi!

Ja hän syöksähti ulos huoneesta.

Rouva Bonacieux näki hänen pakenevan voimatta häntä seurata; hän oli samassa tilassa kuin ne, jotka uneksivat että heitä ajetaan takaa ja koettavat turhaan päästä pakenemaan.

Muutamia minuuttia kului; hirveä räikinä kuului portilta; joka silmänräpäys odotti rouva Bonacieux että mylady tulisi takaisin, vaan häntä ei näkynyt.

Useita kertoja kihosi, epäilemättä kauhistuksesta, kylmä hiki hänen polttavalle otsallensa.

Vihdoin kuuli hän porttien narinaa; ne avattiin, saappaiden kopinaa ja kannuksien helinää kuului portaissa; kova rähinä läheni ja keskellä kaikkia luuli hän kuulevansa nimeään mainittavan.

Yht'äkkiä päästi hän riemuhuudahduksen ja hyppäsi ovelle; hän oli tuntenut d'Artagnan'in äänen.

— D'Artagnan! huudahti hän. Tekö se olette? Tännepäin, tännepäin!

— Constance! Constance! Vastasi nuori mies. Missä olette? Oi, Jumalani!

Samassa luostarikammion ovi sai semmoisen sysäyksen, että se pääsi sijoiltaan ennemmin kuin aukeni. Useita miehiä ryntäsi huoneesen; rouva Bonacieux oli vaipunut eräälle tuolille, jaksamatta nousta siitä ylös.

D'Artagnan heitti kädestään pistoolin, joka vielä savusi, ja viskautui polvilleen lemmittynsä eteen; Athos pani pistoolinsa vyölleen; Porthos ja Aramis, joilla oli paljas miekka kädessä, pistivät ne takaisin tuppeen.

— Ah, d'Artagnan, minun syvästi rakastettu d'Artagnan'ini, vihdoinkin tulet! Sinä et ole pettänyt minua, sinähän se olet!

— Niin, niin, Constance! Nyt olemme vihdoin kohdanneet taas toisemme!

— Ah! Hän kyllä sanoi ett'et sinä tulisi, mutta minä toivoin kuitenkin; minä en tahtonut paeta. Voi, kuinka hyvin minä tein! Kuinka onnelliseksi tunnen nyt itseni!

Kuultuansa hän sanan, Athos, joka levollisesti oli istahtanut tuolille, nousi äkkiä seisovilleen.

— Hän? kuka hän? kysyi d'Artagnan.

— Minun seuralaiseni, joka ystävyydestä minua kohtaan tahtoi viedä minut mukanansa pois vainoojaini käsistä, ja joka vast'ikään pakeni tiehensä, koska hän luuli teitä kardinaalin henkivartijoiksi.

— Teidän seuralaisenne! huudahti d'Artagnan, vaaleampana kuin hänen lemmittynsä valkoinen huntu. Mistä seuralaisestanne te puhutte?

— Siitä, jonka vaunut odottivat portilla; eräästä naisesta, joka sanoo olevansa teidän ystävänne, d'Artagnan; eräästä naisesta, jolle te olette kertoneet kaikki.

— Mikä hänen nimensä on! huudahti d'Artagnan; Jumalani! Ettekö tiedä hänen nimeänsä?

— Kyllä se minulle sanottiin; malttakaas ... mutta sepä kummallista... Oi Jumalani! Päätäni pyörryttää, minä en näe mitään enää.

— Apua, apua, ystäväni! Hänen kätensä ovat jääkylmät, huudahti d'Artagnan; hän voi pahoin; suuri Luoja, hän menee tainnuksiin!

Sillä välin kuin Porthos kaikella äänensä voimalla huusi apua, kiiruhti Aramis pöydän luokse ottamaan lasin vettä, mutta hän pysähtyi nähdessään Athoksen, haahmo hirmuisesti muuttaneena, seisovan pöydän ääressä, hiukset pystyssä, silmät jäykkinä hämmästyksestä, ja katsovan erästä lasia mitä kauheimman epäluulon vallassa.

— Oh, sanoi Athos, eihän toki sentään, ei se voi olla mahdollista! Jumala ei voisi suvaita semmoista rikosta.

— Vettä, vettä! huusi d'Artagnan; vettä!

— Voi naisraukka, voi naisraukka! mutisi Athos murtuneella äänellä.

Rouva Bonacieux avasi silmänsä d'Artagnan'in suudelmiin.

— Hän toipuu! huudahti nuori mies, oi Jumalani, minä kiitän sinua!

— Rouva hyvä, sanoi Athos, rouva hyvä, taivaan nimessä, kenen on tämä tyhjä lasi?

— Minun, herra, vastasi nuori nainen kuolevan äänellä.

— Ja kuka kaatoi viinin lasiin?

— Hän!

— Kuka hän?

— Ah, nyt muistan, sanoi rouva Bonacieux, kreivinna Winter.

Neljä ystävystä huudahtivat yhteen ääneen; mutta Athoksen ääni kuului ylinnä.

Sillä hetkellä muuttui rouva Bonacieux'in muoto mustansinertäväksi; kamala tuska masensi hänet; hän vaipui läähättäen Porthoksen ja Aramiksen käsiin.

D'Artagnan tarttui Athoksen käsiin sanomattoman tuskan vallassa.

— Kuinka? sanoi hän, sinä siis luulet... Hänen äänensä sammui nyyhkytykseen.

— Minä luulen kaikkea, sanoi Athos, purren huulensa verisiksi, tukahduttaaksensa huokauksen.

— D'Artagnan, d'Artagnan! huusi rouva Bonacieux, missä sinä olet? Elä jätä minua; näethän, että minä olen kuolemaisillani.

D'Artagnan päästi irti Athoksen kädet, joita hän vielä oli suonenvedontapaisesti puristanut ja kiiruhti rouva Bonacieux'in luokse.

Hänen kauniit kasvonsa olivat aivan väännyksissä; hänen lasimaiset silmänsä eivät katsoneet enää mihinkään; väristyksiä kulki hänen ruumiissansa ja hiki tiukkui hänen otsaltansa.

— Taivaan nimessä, kiiruhtakaa, huutakaa! Porthos, Aramis, hankkikaa apua!

— Turhaa, sanoi Athos, turhaa; sille myrkylle, jota hän sekoittaa, ei ole olemassa mitään vastamyrkkyä.

— Niin, niin, apua, apua! sopersi rouva Bonacieux, apua!

Sitten kokosi hän kaikki voimansa, kiersi molemmat käsivartensa nuoren miehen pään ympäri, katseli häntä hetkisen, ikäänkuin tahtoen vuodattaa koko sielunsa siihen silmäykseen, ja nyyhkyyttävästi huudahtaen painoi huulensa hänen huuliansa vasten.

— Constance, Constance! huudahti d'Artagnan.

Huokaus puhkesi rouva Bonacieux'in rinnasta hänen huuliensa koskettaessa d'Artagnan'in huulia; tuo huokaus oli hänen siveä, rakastava sielunsa, joka kohosi taivaasen.

D'Artagnan painoi nyt vaan ruumista rintaansa vasten. Nuori mies huudahti ja vaipui lemmittynsä vierelle, yhtä kalpeana ja kylmänä kuin hän.

Porthos itki, Aramis pui nyrkkiä taivaalle. Athos teki ristinmerkin.

Siinä silmänräpäyksessä näkyi ovella mies, melkein yhtä kalmankalpea kuin huoneessa-olijat; hän katseli ympärillensä ja näki rouva Bonacieux'in kuolleena, d'Artagnan'in pyörtyneenä.

Hän tuli juuri sinä huumauksen hetkenä, joka on suurten tapahtumien tavallinen seuraus.

— Minä en erhettynyt, sanoi hän; tuossa on herra d'Artagnan ja te olette hänen kolme ystäväänsä, herrat Athos, Porthos ja Aramis.

Ne, joiden nimet lausuttiin, katsoivat hämmästyneinä vierasta; kaikki kolme pitivät häntä tutun näköisenä.

— Hyvät herrat, jatkoi äskentullut, te niinkuin minäkin etsitte varmaan erästä naista, joka, lisäsi hän kamalasti hymyten, kaiketi on liikkunut täällä, koskapa täällä näkyy olevan ruumis.

Kolme ystävystä pysyivät äänettöminä; sekä ääni että kasvot muistuttivat heitä miehestä, jonka he olivat ennen nähneet, mutta he eivät voineet muistaa missä ja milloin.

— Herrat, jatkoi vieras, koska te ette näy tuntevan miestä, joka kaksi kertaa on saanut luultavasti teitä kiittää hengestänsä, täytyy minun ilmoittaa nimeni: minä olen lord Winter, sen naisen lanko.

Kolme ystävystä huudahtivat hämmästyksestä.

Athos nousi ja ojensi hänelle kätensä.

— Tervetullut, mylord, sanoi hän; te olette meidän miehiä.

— Minä matkustin Portsmouth'ista viisi tuntia jälemmin häntä, sanoi lord Winter; minä tulin kolme tuntia myöhemmin häntä Boulogneen, kaksikymmentä minuuttia ennemmin oli hän ehtinyt lähteä Saint-Omer'ista kuin minä sinne jouduin; mutta vihdoin häivyin minä hänen jäliltänsä Lilliers'issä. Sitten kuljin minä umpimähkää, kysellen kaikilta, kun samaan liittoon näin teidän kiitävän sivuitseni täyttä vauhtia; minä tunsin d'Artagnan'in. Minä huusin teitä, te ette vastanneet; minä koetin seurata teitä, mutta minun hevoseni oli liian uupunut, voidaksensa juosta niin nopeasti kuin teidän; ja kuitenkin näyttää siltä kuin te kaikesta kiirehtimisestä huolimatta olisitte tulleet perille liian myöhään.

— Niin, niinkuin näette, sanoi Athos, osoittaen lord Winterille rouva Bonacieux'in ruumista ja d'Artagnan'ia, jota Porthos ja Aramis koettivat virotella henkiin.

— Ovatko he molemmat kuolleet? kysyi lord Winter kylmästi.

— Eivät, onneksi, vastasi Athos; herra d'Artagnan on vaan pyörryksissä.

— Sitä parempi! sanoi lord Winter.

Todella d'Artagnan avasi samassa tuokiossa silmänsä. Hän kiskoi itsensä irti Porthoksen ja Aramiksen käsistä ja viskautui kuin mieletön lemmittynsä ruumiin ääreen.

Athos nousi liikkeelle ja kävi juhlallisilla, vakavilla askeleilla ystävänsä luokse, syleili häntä hellästi ja sanoi, kun d'Artagnan ratkesi nyyhkyttämään, ylevällä, rauhoittavalla äänellänsä hänelle:

— Ystäväni, ole mies; naiset itkevät vainajia, miehet kostavat heidän puolestansa!

— Niinpä kyllä, sanoi d'Artagnan, niinpä kyllä, jos kysymys on kostamisesta, olen minä paikalla valmis sinua seuraamaan!

Athos käytti tätä hetkeä, jolloin kostamisen toivo antoi hänen onnettomalle ystävällensä uutta voimaa, viitataksensa Porthokselle ja Aramikselle että menisivät noutamaan luostarin johtajatarta.

Molemmat ystävykset kohtasivat hänet käytävässä, vielä vallan hämmennyksissä niin monista kummallisista tapauksista; hän käski saapuville muutamia nunnia tähän viiden miehen seuraan, vastoin kaikkia luostarin tapoja.

— Hyvä rouva, sanoi Athos, ottaen d'Artagnan'in käsivarren kainaloonsa, me jätämme tämän kovaonnisen naisen ruumiin teidän hurskaasen huostaanne. Hän oli enkeli maan päällä, ennenkuin hän muuttui taivaalliseksi enkeliksi. Menetelkää hänen kanssansa niinkuin sisarenne kanssa; me tulemme vielä erään kerran tänne rukoilemaan hänen haudallensa.

D'Artagnan kätki kasvonsa Athoksen povelle ja puhkesi nyyhkytyksiin.

— Itke, sanoi Athos, itke, sinä sydän, joka olet täynnä rakkautta, nuoruutta ja elämää! Ah, kuinka mielelläni tahtoisin itkeä niinkuin sinä!

Ja hän veti ystäväänsä muassaan, hellänä kuin isä, lohduttavana kuin Herran palvelija, ylevänä kuin mies, joka on kärsinyt paljon.

Kaikki viisi ja heidän palvelijansa, jotka taluttivat heidän hevosiansa, lähtivät nyt menemään Béthune'n kaupunkiin, jonka reuna jo näkyi, ja pysähtyivät ensimäisen ravintolan edustalle, minkä tapasivat.

— Mutta, sanoi d'Artagnan, emmekös ajakkaan takaa sitä naista?

— Kyllä, mutta myöhemmin, sanoi Athos, minulla on vielä muutamia toimenpiteitä.

— Mutta hän livistää käsistämme, sanoi nuori mies, hän livistää käsistämme, ja se on silloin sinun syysi.

— Minä takaan hänestä, sanoi Athos.

D'Artagnan'illa oli niin suuri luottamus kaikkeen mitä hänen ystävänsä sanoi, että hän vaikeni ja meni allapäin ravintolahuoneesen.

Porthos ja Aramis katsoivat toinen toisiinsa; he eivät voineet käsittää Athoksen varmuutta.

Lord Winter luuli hänen puhuvan noin, lauhduttaaksensa vaan d'Artagnan'in tuskaa.

— Nyt, hyvät herrat, sanoi Athos, otettuaan selon siitä että ravintolassa oli viisi joutilasta huonetta, menkäämme kukin huoneesemme. D'Artagnan tarvitsee yksinäisyyttä murehtiaksensa ja me nukkuaksemme. Olkaa huoleti, minä otan kaikki niskoilleni.

— Minun mielestäni kuitenkin, sanoi lord Winter, jos tässä mihin toimenpiteihin kreivinnaa vastaan ryhdytään, on se minun asiani, sillä hän on minun kälyni.

— Ja minun vaimoni, virkkoi Athos.

D'Artagnan hymyili, sillä hän ymmärsi että Athos oli varma kostostansa, koska hän ilmaisi semmoisen salaisuuden; Porthos ja Aramis katsoivat toinen toisiinsa ja kalpenivat. Lord Winter luuli Athoksen menettäneen järkensä.

— Vetäytykää nyt kukin huoneesenne, sanoi Athos ja antakaa minun vallita; näettehän että tämä koskee minua hänen miehenänsä. Kumminkin, d'Artagnan, jos sinulla on vielä tallella se paperi, joka putosi miehen hatusta, ja johon kaupungin nimi oli kirjoitettu, niin anna se minulle.

— Ah, sanoi d'Artagnan, kyllä ymmärrän, hänen omalla kädellään kirjoitettu nimi...

— Näethän, sanoi Athos, että kohtaloiden ohjaaja on olemassa!

Punaviittainen mies.

Athoksen epätoivo oli siirtynyt väkevän sieluntuskan tieltä, ja se toi tuon miehen loistavat henkiset ominaisuudet yhä selvemmin esille.

Kun hän mietti yksinomaan sitä lupausta, jonka hän oli tehnyt ja sitä vastuunalaisuutta, mihin hän oli sitoutunut, meni hän kaikista viimeiseksi huoneesensa, pyysi isännän toimittamaan hänelle seudun kartan ja, saatuansa sen, rupesi sitä tutkimaan. Silloin havaitsi hän neljä eri tietä vievän Béthune'sta Armentiéres'iin; hän käski palvelijat sisään.

Planchet, Grimaud, Mousqueton ja Bazin saivat silloin Athokselta selvät, tarkat ja säntilliset käskyt.

Heidän tuli huomenna aamun koitteella lähteä Armentiéres'iin kukin eri tietänsä. Planchet, joka oli viisain ja ymmärtäväisin kaikista neljästä, oli kulkeva sitä tietä, mitä ne vaunut olivat kiitäneet, jota kolme ystävystä olivat ampuneet ja joiden muassa, niinkuin muistetaan, Rochefort'in palvelija oli mennyt.

Athos lähetti palvelijat tiedustusretkelle, kunkin eri tietänsä. Seuraavana päivänä kello yksitoista oli heidän kaikkien neljän kokoontuminen yhteen. Jos he olivat saaneet selon mylady'n piilopaikasta, jäisi kolme vartioimaan häntä ja neljäs palaisi Béthuneen ilmoittamaan Athokselle ja näyttämään tietä heille kaikille.

Kun nämä määräykset olivat annetut, vetäytyivät palvelijat pois.

Athos sitten nousi tuoliltansa, vyötti miekan kupeellensa, kääriytyi viittaansa ja meni ravintolasta ulos: kello oli lähes kymmenen iltasella. Kello kymmenen aikaan ovat niinkuin tiedetään pikkukaupunkien kadut jokseenkin autiot. Athos nähtävästi haki jotakin, jolta hän olisi voinut kysyä. Vihdoin kohtasi hän myöhästyneen vaeltajan, lähestyi häntä ja sanoi muutaman sanan. Mies, jota hän puhutteli, hypähti säikähtyneenä taaksepäin, mutta vastasi kuitenkin muskettisoturin puhutteluun osoittavalla käden liikkeellä. Athos tarjosi miehelle puoli pistole'a että hän seuraisi häntä, mutta mies hylkäsi tarjouksen.

Athos meni sille kadulle, jota hänelle oli osoitettu, mutta tultuaan poikkikadulle, pysähtyi hän, nähtävästi hämillänsä. Mutta kun tällä kadulla paremmin kuin missään muualla näytti olevan toivoa tavata joku, pysähtyi hän siihen. Hetkisen perästä kulkikin yövartija ohitse. Athos teki hänelle saman kysymyksen kuin äskeiselle miehelle. Yövartija näytti samalla tavoin säikähtävän, kieltäytyi myöskin seuraamasta Athosta ja viittasi minnepäin hänen oli meneminen.

Athos meni osoitettuun suuntaan ja tuli esikaupunkiin, joka oli vastapäisellä puolella kuin mistä hän tovereineen oli tullut. Täällä näytti hän taas olevan levoton ja kahden vaiheella, ja pysähtyi kolmannen kerran.

Onneksi tuli muuan kerjäläinen, joka lähestyi Athosta ja pyysi häneltä almua. Athos tarjosi hänelle yhden écu'n, jos hän ottaisi saattaaksensa hänet sinne, minne hän oli menossa. Kerjäläinen oli hetkisen kahdella päällä, mutta kun hän näki pimeässä kiiltävän hopearahan, teki hän päätöksensä ja käski Athoksen tulla hänen jälestänsä.

Kun he olivat tulleet erääsen kadunkulmaan, osoitti hän kaukaista, yksinäistä, synkkää taloa; Athos lähti menemään sinnepäin, mutta kerjäläinen, joka oli maksunsa saanut, puitti tiehensä niin kiiruusti kuin pääsi.

Athos käveli talon ympäri, ennenkuin hän keksi oven sen punertavan värin peitosta, jolla talo oli sivelty. Ei vähintäkään valoa pilkahtanut ikkunaluukkujen raosta, ei mikään ääni ilmoittanut talon olevan asutun, se oli pimeä ja hiljainen kuin hauta.

Kolme kertaa kolkutti Athos ovelle, saamatta vastausta. Kolmannella kertaa kuului kuitenkin lähestyviä askeleita sisäpuolelta; vihdoin aukeni ovi raolleen, ja roteva, kalpeakasvoinen, mustatukkainen ja mustapartainen mies ilmaantui näkyviin.

Athos ja hän puhuivat keskenään muutamia sanoja hiljaa, jonka perästä roteva mies viittasi muskettisoturille, että hän saattaisi käydä sisään. Heti noudatti Athos viittausta ja ovi sulkeutui heidän jälkeensä.

Mies, jota Athos niin kaukaa oli tullut tapaamaan ja niin suurella vaivalla saanut käsiinsä, vei hänet jonkunmoiseen laboratorioon, jossa hän parhaillaan oli rautalangoilla liittelemässä kokoon luurangon eri osia. Koko vartalo oli jo kunnossa, pää vaan oli vielä pöydällä.

Koko muukin huoneen sisustus osoitti että mies, jonka luona Athos nyt oli, tutki luonnontiedettä; siellä oli purakkoja, täynnä käärmeitä ja kunkin purakon kyljessä lippu, jossa laji oli ilmoitettu; kuivatut sisiliskot kimaltelivat kuin smaragdi mustissa puukehyksissään; vihdoin hyvänhajuisia ruohokimppuja riippui orsilla katossa taikka oli pystyssä huoneen nurkissa.

Muutoin, ei mitään perhettä, ei ketään palvelijaa; tuo roteva mies asui yksin talossa.

Athos loi kylmän välinpitämättömän silmäyksen kaikkiin noihin mainittuihin esineihin ja sen kehoituksesta, jota hän oli tullut tapaamaan, istuutui hän aivan hänen lähellensä.

Nyt ilmoitti hän käyntinsä syyn ja myös mihin toimeen hän häntä halusi; mutta tuskin oli hän lausunut pyyntönsä, kun tuo outo mies, joka oli jäänyt seisomaan muskettisoturin eteen, peräytyi kauhistuksesta ja kieltäytyi. Silloin otti Athos taskustansa pienen paperin, johon oli kirjoitettu kaksi riviä, ja joka oli varustettu allekirjoituksella ja sinetillä; tämän paperin näytti hän nyt tuolle liian aikaisin kieltäytyjälle. Roteva mies oli tuskin nähnyt nuo kaksi riviä, allekirjoituksen ja sinetin, kun hän kumarsi merkiksi, ett'ei hänellä ollut mitään estelemistä, vaan oli heti valmis tottelemaan.

Athos ei muuta pyytänyt; hän nousi seisovilleen, kumarsi ja meni ulos, vaelsi takaisin samoja teitä mitä oli tullut, meni ravintolaan ja sulkeutui huoneesensa.

Aamupuhteella tuli d'Artagnan hänen luoksensa kysymään mitä oli tehtävä.

— Odotettava, vastasi Athos.

Muutama hetkinen sen jälkeen lähetti luostarin johtajatar sanan muskettisotureille että mylady'n myrkyttämän naisen hautaus oli tapahtuva kello kaksitoista. Myrkyttäjästä ei ollut vielä saatu lähempiä tietoja. Tiedettiin vaan että hän oli paennut puutarhan kautta, jonka hietakäytävillä oli tavattu hänen jälkiänsä ja jonka portti oli lukittuna; avain oli kadonnut.

Määrättyyn aikaan menivät lord Winter ja neljä ystävystä luostariin; kellot soivat täydessä vauhdissa, kappeli oli auki; kuorin keskelle oli vainajan ruumis asetettu; se oli luostaripuvussansa. Molemmilla puolilla kuoria seisoi koko karmeliittaluostarin väestö kuunnellen jumalanpalvelusta ja yhtyen pappien lauluun.

Kappelin ovella tunsi d'Artagnan luontonsa taas vaipuvan masennuksiin; hän kääntyi katsomaan Athosta, vaan Athos oli kadonnut.

Kostopuuhissaan oli Athos saatattanut itsensä puutarhaan ja siellä seuraten tuon naisen keveitä askeleita hietakäytävillä, tuon naisen, jonka jäljet tiukkuivat verta, missä ikinä hän vaan liikkui, saapui hän portille mikä vei metsään, avautti portin ja jatkoi kulkuansa.

Silloin näki hän luulonsa toteutuvan; tie, jota myöten vaunut olivat kiitäneet näkymättömiin, kulki metsän ympäri. Athos noudatti vähän aikaa tätä tietä, silmät maahan luotuina; pienempiä veripilkkuja haavasta, jonka oli saanut joko vaunuissa ollut lakeija, taikka joku hevosista, näkyi pitkin tietä. Kolmen neljänneksen lieu'n päässä, tuskin viittäkymmentä askelta Festubert'istä, oli suurempi veritäplä ja tie oli hevosten poljeksima. Metsän ja tämän merkkipaikan välillä, hiukan taampana poljeksittua kohtaa, tavattiin samat jälet kuin puutarhassa; tässä olivat vaunut pysähtyneet.

Tällä paikalla oli mylady tullut metsästä esiin ja astunut vaunuihin.

Tyytyväisenä tähän keksintöön, joka näytti todeksi kaikki hänen aavistuksensa, palasi Athos ravintolaan ja kohtasi Planchet'in, joka maltitonna odotti häntä.

Kaikki oli käynyt Athoksen arvelujen mukaan. Planchet oli kulkenut Athoksen näyttämää tietä ja nähnyt niinkuin Athoskin veripilkkuja; niinkuin Athoskin oli hän huomannut paikan missä hevoset olivat pysähtyneet; mutta hän oli mennyt kauvemmaksi kuin Athos, niin että Festubert'in kylässä, jossa hän oli mennyt kapakkaan juomaan lasin viiniä, hän oli kyselemättänsäkin saanut kuulla että muudan haavoitettu mies, joka oli erään kyytivaunuissa matkustavan naisen mukana, kello puoli yhdeksän aikaan eilen illalla oli ollut pakoitettu keskeyttämään matkansa, kun ei ollut jaksanut matkustaa kauvemmaksi. Tapauksesta syytettiin rosvoja, jotka muka olivat metsässä hätyyttäneet vaunuja. Mies oli jäänyt kylään, vaan nainen oli muuttanut hevoisia ja jatkanut matkaansa.

Planchet koetti saada selvää siitä kyytimiehestä, joka oli vaunuja kuljettanut, ja tapasikin hänet. Hän oli kyydinnyt naista Fromelles'iin; sieltä oli hän matkannut Armentières'iin; Planchet meni oikotietä ja kello seitsemän aamusella oli hän Armentières'issä.

Siellä oli vaan yksi ainoa ravintola, joka samalla oli kestikievari. Planchet oli olevinansa palveluksen ha'ussa. Hän ei ollut puhunut kymmentä minuuttia isäntäväen kanssa, kun hän jo tiesi että eräs yksinäinen nainen oli tullut sinne kello yhdentoista aikaan illalla, ottanut huoneen, kutsuttanut isännän ja ilmoittanut hänelle haluavansa oleskella jonkun aikaa siellä.

Planchet ei tarvinnut tietää enempää. Hän kiiruhti kokouspaikalle, tapasi kolme lakeijaa siellä jo odottamassa, otti heidät mukaansa, asetti heidät pitämään salaa silmällä ravintolan kaikkia sisäänkäytäviä ja palasi Athoksen luokse, joka juuri kuunteli Planchet'in ilmoitusten loppua, kun hänen ystävänsä palasivat luostarista.

Kaikkien kasvot olivat synkät ja rypistyneet, yksin Aramiksenkin lempeä muoto.

— Mitä on tehtävä? kysyi d'Artagnan.

— Odotettava, vastasi Athos.

Jokainen meni huoneesensa.

Kello kahdeksan iltasella antoi Athos käskyn satuloida hevoset ja laittoi sanan lord Winter'ille ja kolmelle ystävällensä että valmistautuisivat matkalle.

Silmänräpäyksessä olivat kaikki valmiina. Kukin tarkasteli aseitansa ja laittoi ne kuntoon. Athos astui viimeisenä ulos ravintolasta; hän tapasi d'Artagnan'in jo hevosen selässä ja hyvin malttamattomana.

— Malttia! sanoi Athos. Vielä meistä yksi puuttuu.

Neljä ratsumiestä katselivat ympärilleen kummastuneina ja koettivat turhaan keksiä, kuka yksi heistä puuttui.

Nyt tuli Planchet Athoksen hevosella. Muskettisoturi hyppäsi keveästi satulaan.

— Odottakaa minua tässä; minä palaan heti. Ja hän ratsasti pois täyttä neliä.

Neljännestunnin kuluttua palasi hän, mukanansa eräs naamioittu mies punaisessa viitassa.

Lord Winter ja kolme muskettisoturia katsoivat kysyväisinä toisiansa. Ei kukaan heistä voinut antaa toisellensa selkoa, sillä ei kukaan tiennyt, kuka tuo mies oli. He jättivät kumminkin kaikki sillensä, tiedustelematta, kun Athos oli asian sillä tavoin asettanut.

Planchet'in näyttäessä tietä, lähti tuo pieni retkikunta kello yhdeksän ravintolasta kulkemaan samaa tietä, jota vaunut olivat menneet.

Surullinen näky oli noiden kuuden miehen kulku hiljaisuudessa, jokainen oli vaipunut syviin ajatuksiin, jotka olivat synkät kuin epätoivo, kamalat kuin rangaistus.