Sillä välin oli noilla Ludvig XIII:n neljälläkymmenellä pistole'lla, samoinkuin kaikella muulla maailman hyvällä, ollut alkunsa ja loppunsa, ja tuon loppumisen jälkeen olivat meidän neljä asetoveria joutuneet pulaan. Alussa oli Athos jonkun aikaa omilla varoillaan kannattanut liittokuntaa. Sitten oli tullut Porthoksen vuoro, ja eräs noita hänen tavanmukaisia katoamisiaan saa ansion siitä, että hän vielä parin viikon ajan saattoi tyydyttää kaikkien tarpeita; vihdoin oli tullut vuoro Aramikselle, joka hyväntahtoisesti oli ottanut tuon taakan niskoillensa ja jonka oli onnistunut, sanoi hän, jumaluusopillisten kirjojensa myönnillä hankkia muutamia pistole'ja.
Sitten oli, niinkuin tavallisesti, turvauduttu herra de Tréville'en, joka antoi vähän etukäteen palkkaa; mutta nuo etusaannit eivät voineet kauvaksi riittää kolmelle muskettisoturille, joilla jo oli koko joukko suorittamattomia rätinkejä, ja yhdelle henkivartijalle, jolla ei vielä ollut velkaluottamusta.
Vihdoin, kun jo kaikki lähteet näkyivät ehtyvän, haalittiin viimeisillä ponnistuksilla kokoon kahdeksan tai kymmenen pistole'a, joilla Porthos koetti onneansa pelissä. Valitettavasti sattui hänelle huono onni: kaikki menivät, vieläpä kaksikymmentä viisi pistole'a jäi kunniasanan varaan.
Silloin muuttui pula hädäksi; heidän nähtiin nälkäisinä, palvelijainsa seuraamina, kävelevän satamissa ja päävartioissa keräämässä ystäväinsä luona päivällisjäännöksiä, mitä löysivät; sillä Aramiksen mielipiteen mukaan piti onnen päivinä kylvää aterioita oikealle ja vasemmalle, että olisi mitä niittää huonoina aikoina.
Athos pyydettiin päivällisille neljä kertaa ja joka kerta vei hän mukanaan ystävänsä ja heidän palvelijansa. Porthokselle sattui sama onni kuusi kertaa ja hän teki samoin toverinsa niistä osallisiksi; Aramis kahdeksan kertaa. Hän oli mies, niinkuin jo on voitu havaita, joka melusi vähän, vaan toimitti paljon.
D'Artagnan taas, joka ei vielä tuntenut pääkaupungissa ketään, sai hankituksi ainoastaan yhden suklaatiaamiaisen erään kotipuolensa papin luona ja yhden päivällisen erään henkivartija-kornetin luona. Hän toi koko seurueensa papin luokse, jolta tyhjennettiin kahden kuukauden ruokavarat, ja kornetin luokse, joka teki parastansa; mutta, niinkuin Planchet sanoi, runsaskin syönti on vaan yksi syönti.
D'Artagnan oli jokseenkin noloissaan siitä, ett'ei hän, vastineeksi Athoksen, Porthoksen ja Aramiksen juhlapäivällisiin, voinut tarjota heille muuta kuin puolitoista ateriaa, sillä tuota papin aamiaista ei voinut pitää kuin puolena ateriana. Hän luuli olevansa seuralleen rasitukseksi, unhottaen nuorellisessa hyväntahtoisuudessaan, että hän oli tuota seuraa elättänyt kuukauden ajan, ja hänen päänsä oli nyt täynnä ajatuksia. Hän rupesi tuumimaan että tuolla liittokunnalla, johon kuului neljä nuorta, uljasta, yritteliästä ja pystyvää miestä, pitäisi olla muu tarkoitus kuin hyödytön kävely, aseharjoitukset ja joutavanpäiväiset seikkailut.
Todenteolla, neljä tuommoista miestä, tarjoten toistensa hyväksi sekä kukkaronsa että henkeänsä, tukien toinen toisiansa, koskaan järkähtämättä, suorittaen joko yksin tai yhdessä mitä yhteisesti olivat päättäneet; neljä paria tuommoisia käsivarsia, uhaten neljälle ilmansuunnalle tai ojentaen yhtä paikkaa kohden, niidenpä pitäisi välttämättömästi, sala- tai julkiteitä, miinojen tai juoksuhautojen kautta, kavaluudella tai voimalla, voida raivata kulkunsa siihen päämäärään, jota he tarkoittivat saavuttaa, oli se sitte kuinka vahvasti puollustettu tai kuinka kaukana tahansa.
Sitä hän parhaillansa mietti ja tuumi oikein täydellä todella, ja hän vaivasi kalloansa, löytääksensä suunnan tuolle nelinkertaiselle voimalle, jonka avulla hän aivan varmaan luuli, samoinkuin Arkimedes etsimällänsä vivulla, voivansa kohottaa maapallon navoiltansa, kun hän kuuli hiljaisen naputuksen ovellansa. D'Artagnan herätti Planchet'in ja käski hänen avata.
Tuo lause: "d'Artagnan herätti Planchet'in" elköön viekö lukijaa siihen luuloon, että nyt olisi ollut yö tai ett'ei päivä vielä olisi tullut. Ei, kello oli neljä iltapäivällä. Planchet oli pari tuntia ennen käynyt pyytämässä päivällistä herraltaan, joka oli siihen vastannut sananparrella: "joka nukkuu, hän syö." Ja Planchet söi nukkumalla.
Sisään tuli eräs jotenkin yksinkertaisen ja porvarillisen näköinen mies.
Planchet olisi mielellään jälkiruuaksi tahtonut kuulla keskustelua, mutta porvari selitti d'Artagnan'ille, että kun hänen sanottavansa oli tärkeätä ja arkaluontoista laatua, halusi hän saada olla kahden kesken hänen kanssansa.
D'Artagnan käski Planchet'in pois ja pyysi vierastansa istumaan.
Nyt syntyi muutaman silmänräpäyksen hiljaisuus, jolla ajalla kumpikin mies katseli toinentoistansa, ikäänkuin ennakolta tutustuaksensa, jonka jälkeen d'Artagnan kumarsi merkiksi, että hän oli valmis kuulemaan.
— Minä olen kuullut puhuttavan herra d'Artagnan'ista, että hän on sangen oivallinen nuori mies, lausui porvari, ja tämä oikeutettu kiitos on saattanut minut tänne, uskomaan hänelle yhden salaisuuden.
— Puhukaa, herra, puhukaa, kehoitti d'Artagnan, joka vaistomaisesti vainusi tässä jotakin edullista asiaa.
Porvari vaikeni uudestaan ja lausui sitten:
— Minun vaimoni on kuningattaren ompelijatar, herra, eikä häneltä puutu siveyttä eikä kauneutta. Minut saatiin ottamaan hänet vaimokseni, kohta kolme vuotta takaperin, vaikka hänellä oli vaan aivan vähä omaisuutta, sillä herra de la Porte, kuningattaren liepeenkantaja, on hänen kumminsa ja suojelijansa...
— No niin, herra? kysyi d'Artagnan.
— No niin! jatkoi porvari, no niin, herra, minun vaimoni ryöstettiin salaa eilen aamulla, hänen tullessaan työhuoneestaan.
— Ja kuka ryösti teidän vaimonne?
— En tiedä mitään varmaan, vaan epäilen erästä.
— Ja ketä epäilette?
— Erästä miestä, joka on häntä jo kauan aikaa väijynyt.
— Sepä saakeli!
— Mutta suoraan sanoen, herra, jatkoi porvari, minä olen vakuutettu, että siinä asiassa on vähemmin rakkautta kuin politiikkaa.
— Vähemmin rakkautta kuin politiikkaa, kertoi d'Artagnan hyvin miettiväisen näköisenä, ja ketä epäilette?
— En oikein tiedä pitäneekö sanoa teille, ketä epäilen...
— Herra, minun täytyy teitä huomauttaa, ett'en minä pyydä teiltä mitään. Tehän tänne itse olette tulleet. Te itsehän olette sanoneet, että teillä on salaisuus minulle kerrottava. Tehkää siis mielenne mukaan, vielä on aika peräytyänne.
— Ei, herra, ei, teillä on minusta niin rehellinen katsanto ja minä luotan teihin. Minä uskon siis, ettei minun vaimoani ole ryöstetty hänen lemmenkauppojensa tähden, vaan paljon korkeamman naisen kuin hänen.
— Ahah! olisikkohan rouva Bois-Tracy'n lemmenkauppojen vuoksi? kysyi d'Artagnan tahtoen osoittaa porvarille olevansa perehtynyt hoviseikkoihin.
— Korkeamman, herra, korkeamman.
— Rouva d'Aiguillon'in?
— Vielä korkeamman.
— Rouva Chevreuse'n?
— Vielä korkeamman, paljoa korkeamman!
— No itse ... d'Artagnan pysähtyi.
— Niin, herra, vastasi peljästynyt porvari matalalla, tuskin kuuluvalla äänellä.
— Ja kenen kanssa?
— Kenenkäs muun kuin herttua...
— Herttua...
— Niin, herra! vastasi porvari, laskien äänensä vielä matalammaksi.
— Mutta kuinka te sen kaiken tiedätte?
— Ah, kuinkako minä tiedän?
— Niin, kuinka te sen tiedätte? Ei mitään puolta luottamusta, taikka ... te ymmärrätte.
— Minä tiedän sen vaimoltani, herra, vaimoltani itseltään.
— Ja hän ... keltä?
— Herra de la Porte'lta. Enkös minä teille sanonut, että hän on herra de la Porte'n, kuningattaren uskotun, kummitytär? No, herra de la Porte oli toimittanut hänet Hänen Majesteettinsa kuningattaren palvelukseen, että kuningattarella olisi edes joku, jolle hän uskoisi asioitansa, kun kuningas häntä hyljeksii, kun kardinaali häntä vakoilee, ja kun kaikki häntä pettävät.
— Ahaa! jo alkaa selvitä, sanoi d'Artagnan.
— Vaimoni tuli luokseni neljä päivää takaperin; eräs hänen ehtojansa näet oli, että hän saisi käydä minua tervehtimässä kahdesti viikossa; sillä niinkuin minulla on kunnia teille sanoa, vaimoni rakastaa minua paljon; no niin, vaimoni tuli luokseni ja uskoi minulle, että kuningattarella tällä hetkellä on suuri pelko.
— Todella?
— Niin. Herra kardinaali näyttää näet vainoovan ja vakoovan häntä enemmän kuin koskaan. Hän ei voi antaa kuningattarelle anteeksi sarabanden juttua. Tunnettehan sarabanden jutun?
— Tunnenhan minä, hiidessä, sen! vastasi d'Artagnan, joka ei tiennyt siitä hölynpölyä, mutta oli vaan tietävinään.
— Niin että nyt se ei ole enää vihaa vaan kostoa.
— Todella?
— Ja kuningatar luulee...
— Niin, mitä kuningatar luulee?
— Hän luulee, että hänen nimessään on kirjoitettu herttua Buckingham'ille.
— Kuningattaren nimessä?
— Niin, vetääksensä häntä Pariisiin, ja kun hän kerta on Pariisissa, houkutellaksensa hänet johonkin ansaan.
— Saakeli! vaan teidän vaimollanne, hyvä herra, mitäs hänellä on tähän asiaan tekemistä?
— Hänen harras ystävyytensä kuningatarta kohtaan tunnetaan, ja joko tahdotaan hänet eroittaa hallitsijattarestaan, tai peloittaa hänestä kuningattaren salaisuuksia, tai lahjoa hänet vakoojana käytettäväksi.
— Se on uskottavaa, sanoi d'Artagnan, mutta tunnettekos miehen, joka hänet ryösti?
— Äsken mainitsin teille, että luulen hänet tuntevani.
— Hänen nimensä?
— Sitä en tiedä; sen vaan tiedän, että hän on kardinaalin elukka, hänen kirottu välikappaleensa.
— Mutta oletteko nähneet häntä?
— Olen, vaimoni osoitti hänet eräänä päivänä minulle.
— Onko hänellä mitään silmäänpistäviä tuntomerkkejä?
— Oh, kyllä: ylhäisen näköinen herra, musta tukka, tumma hipiö, tuimat silmät, valkoiset hampaat ja arpi ohimossa.
— Arpi ohimossa! huudahti d'Artagnan, ja valkoiset hampaat, tuimat silmät, tumma hipiö, musta tukka, ylhäisen näköinen; se on minun Meung'iläiseni!
— Teidän Meung'iläisenne, niinkö sanoitte?
— Niin niin, mutta se ei kuulu asiaan. Ei, mutta päinvastoin, se juuri tekee asian yksinkertaisemmaksi; jos teidän miehenne on sama kuin minun, niin minä yhdellä iskulla toimitan kahdenkertaisen koston, siinä kaikki, mutta mistä saada tuo mies käsiin?
— Sitä en voi tietää.
— Teillä ei ole mitään aavistusta hänen asunnostaan?
— Ei vähintäkään; eräänä päivänä kuin saatoin vaimoani Louvreen, hän tuli sieltä ulos samalla kuin vaimoni meni sisään, ja silloin osoitti vaimoni hänet minulle.
— Piru vieköön! mutisi d'Artagnan, tuopa on eriskummallista; keltä saitte tietää vaimonne salaryöstön?
— Herra de la Porte'lta.
— Kertoiko hän asiasta tarkempaa?
— Ei hän tiennyt mitään tarkempaa.
— Ettekö ole kuulleet mitään muulta taholta?
— Aivan oikein, kyllä minä olen...
— Mitä?
— Mutta minä en tiedä, olenko kovin varomaton?
— Te palaatte taas samaan; mutta minun tulee huomauttaa teitä, että tällä kertaa on jo vähän liian myöhäistä peräytyä.
— En, hiisi vieköön, peräydykkään, huudahti porvari, kirouksella yllyttäen rohkeuttansa. Muutoin, niin totta kuin nimeni on Bonacieux...
— Onko nimenne Bonacieux? keskeytti d'Artagnan.
— On, se on nimeni.
— Te sanoitte siis: niin totta kuin nimeni on Bonacieux! — anteeksi, että keskeytin; mutta minusta tuntui kuin tuo nimi ei olisi minulle vallan tuntematon.
— Mahdollista kyllä, herra. Minä olen teidän talonisäntänne.
— Ahaa! sanoi d'Artagnan, nousten puoliksi seisovalleen ja kumartaen hänelle, vai olette isäntäni?
— Olen herra. Ja kun niinä kolmena kuukautena, jotka olette asuneet talossani, olette, epäilemättä paljojen toimienne vuoksi, unhottaneet vuokranne maksamatta, ja kun minä en ainoatakaan kertaa ole vielä teitä vaatimuksillani häirinnyt, arvelin teidän panevan arvoa minun arkatuntoisuudelleni.
— Aivan niin, hyvä herra Bonacieux, lausui d'Artagnan, uskokaa minun olevan täynnä kiitollisuutta teitä kohtaan sellaisesta menettelystä, ja, niinkuin jo sanoin, jos voin olla teille miksikään avuksi...
— Sen uskon, herra, minä uskon sen, ja kun tulen sanomaan teille: niin totta kuin nimeni on Bonacieux, niin on minulla luottamus teihin.
— Jatkakaa siis, mitä aioitte minulle sanoa.
Porvari veti taskustaan paperin ja antoi sen d'Artagnan'ille.
— Kirje! sanoi nuori mies.
— Jonka sain tänä aamuna.
D'Artagnan avasi sen ja kun päivä alkoi hämärtää, siirtyi hän ikkunan luokse. Porvari seurasi.
— "Elkää etsikö vaimoanne, luki d'Artagnan, hänet jätetään teille takaisin, sittenkuin häntä ei enää tarvita. Jos otatte askeleenkaan häntä löytääksenne, olette hukassa."
— Sepä on suoraa puhetta, jatkoi d'Artagnan; mutta kaiken kaikkiaan on se vaan uhkaus.
— Niin, mutta tuo uhkaus minua peloittaa; minä en ole laisinkaan miekkamiehiä ja Bastilji minua kamoksuttaa.
— Hm! virkkoi d'Artagnan; mutta asia on semmoinen, ett'en minä halua Bastiljiin enempää kuin tekään. Jos kysymys olisi miekanmittelystä, — ann' soittaa!
— Mutta, herrani, minä luotin kumminkin teihin tässä asiassa.
— Kuinka niin?
— Kun olen nähnyt teidät myötäänsä sangen komeannäköisten muskettisoturien seurassa sekä tiedän heidän olevan herra de Tréville'n muskettisotureita ja siis kardinaalin vihollisia, ajattelin, että te ja teidän ystävänne, samalla kuin tekisitte oikeudenmukaisesti kuningatarparkaamme kohtaan, olisitte huvitetut tehdä Hänen ylhäisyydellensä pienen kepposen.
— Epäilemättä.
— Ja sitte ajattelin, että olette velkaa minulle kolmen kuukauden vuokran, enkä ole siitä vielä sanaakaan puhunut...
— Niin, niin, te olette jo maininneet sen syyn, ja se on minusta oivallinen.
— Aikoen vielä, jos te vaan teette minulle kunnian edeskinpäin asua luonani, ett'en koskaan panisi kysymykseen mitään vuokraa vastaisuudessa...
— Sangen hyvin.
— Ja lisätkää siihen, jos tarvis vaatii, että arvelin tarjota teille jonkun viisikymmentä pistole'a, jos teillä, mikä ei suinkaan ole luultavaa, sattuisi tällä hetkellä olemaan rahanpula.
— Vallan mainiota; mutta tehän olette siis rikas, hyvä herra Bonacieux?
— Hyvissä varoissa, herra, saatan sanoa; olen koonnut sen verran, että saan pari kolme tuhatta écu'tä korkoa kaupastani, ja erittäinkin sijoittamalla pääomiani kuuluisan purjehtijan Jean Mocquet'in viime matkaan, niin että, ymmärrättehän herra, — Ah! mutta ... huudahti porvari.
— Mitä nyt? kysyi d'Artagnan.
— Mitä näenkään!
— Missä?
— Kadulla, vastapäätä teidän ikkunoitanne, tuolla portin aukossa: mies viittaansa kääriytyneenä.
— Siinä hän on! huusivat d'Artagnan ja porvari yhtä haavaa, tuntien miehen.
— Ah, tällä kertaa, huusi d'Artagnan, juosten ottamaan miekkaansa, tällä kertaa et pääse minulta pakoon.
Ja vetäen miekan tupestaan, hän syöksi ulos huoneesta.
Portailla kohtasi hän Athoksen ja Porthoksen, jotka olivat tulossa häntä tapaamaan. He antoivat tilaa ja d'Artagnan lensi kuin nuoli heidän välitsensä.
— Mitäs nyt! minne sinä juokset tuolla tavoin? huusivat yht'aikaa molemmat muskettisoturit.
— Meung'in mies! vastasi d'Artagnan, ja katosi.
D'Artagnan oli useamman kuin yhden kerran kertonut ystävilleen seikkailunsa tuon tuntemattoman kanssa, niinkuin myöskin tuon matkustavan kaunottaren ilmauksen, jolle mainittu tuntematon oli saattanut uskoa niin tärkeän lähetyksen.
Athoksen luulon mukaan oli d'Artagnan hukannut kirjeensä kahakassa. Hänen mielestänsä aatelismies, sillä sen näköinen, jommoiseksi d'Artagnan oli häntä kuvaillut, ei voinut olla muu kuin aatelismies, ei saattanut olla niin halpaluontoinen, että olisi ruvennut varastamaan kirjettä.
Porthos ei nähnyt kaikessa tuossa muuta kuin lemmenkohtauksen, jonka nainen oli suonut miehelle tai mies naiselle, ja jota d'Artagnan'in ja hänen keltaisen hevosensa saapuminen oli häirinnyt.
Aramis oli arvellut, että tuonluontoiset asiat olivat sitä salaperäistä laatua, johon on paras olla koskematta.
He ymmärsivät siis tuosta d'Artagnan'in lausumasta sanasta, mikä asia oli kysymyksessä, ja kun he ajattelivat, että d'Artagnan, joko hän tapasi miehensä tai menetti hänet käsistänsä, kumpaisessakin tapauksessa tulisi takaisin kotiinsa, menivät he sisään.
Heidän tullessaan d'Artagnan'in huoneesen, oli se tyhjä: talonomistaja, peljäten seurauksia kohtauksesta, joka epäilemättä oli tapahtuva nuoren miehen ja tuntemattoman välillä, oli, oman osoittaman luonteensa mukaisesti, pitänyt viisaimpana korjata luunsa.
Niinkuin Athos ja Porthos olivat arvanneet, d'Artagnan palasi puolen tunnin kuluttua. Tälläkään kertaa ei hän tavannut miestänsä, joka oli hävinnyt kuin ihmeen kautta. D'Artagnan oli juossut miekka kädessä kaikki läheiset kadut, vaan ei ollut löytänyt ketään sen näköistä miestä, jota hän haki; sitten oli hän palannut siihen toimeen, jolla hänen olisi pitänyt alkaa, nimittäin, hän oli ruvennut kolkuttamaan sille portille, jonka edessä tuntematon oli seissut; mutta turhaan oli hän lyödä paukuttanut kymmenkunnan kertaa portille, ei kukaan ollut vastannut, ja naapurit, jotka jyskeen kuultuansa olivat juosseet portillensa tai pistäneet nokkansa ulos ikkunastaan, olivat vakuuttaneet hänelle, että tuo talo, jonka kaikki aukot muutoin olivat suljettuina, oli kuuden kuukauden ajan ollut aivan autiona.
Sillä välin kuin d'Artagnan juoksi katuja ja jyskytti portteja, oli Aramiskin saapunut kahden toverinsa seuraan, niin että d'Artagnan kotiin palatessaan tapasi liittokunnan aivan täysinäisenä.
— Kuinkas kävi? kysyivät kaikki kolme yhteen ääneen, nähdessään d'Artagnan'in astuvan sisään hikipäin ja vihan vimmassa.
— Kuinkas kävi! huusi hän heittäen miekkansa sängylle, se mies on varmaan itse paholainen; hän katosi kuin kummitus, kuin haamu, kuin aave.
— Uskotko aaveita? kysyi Athos Porthokselta.
— Minä en usko muuta kuin mitä näen, ja kun en ole aaveita nähnyt, en niitä usko.
— Piplia, sanoi Aramis, velvoittaa meidän niitä uskomaan: Samuelin haamu näkyi Saulille ja se on uskonkappale, jota minä ikäväkseni näkisin sinun, Porthos, epäilevän.
— Kaikessa tapauksessa, ihminen tai piru, ruumis tai aave, mielikuvite tai todellisuus, tuo mies on syntynyt minulle kiroukseksi, sillä hänen pakonsa vei meiltä käsistämme mainion edun, hyvät herrat, sata pistole'a ja ehkäpä enemmänkin.
— Kuinka niin? kysyivät yht'aikaa Porthos ja Aramis.
Athos puolestaan, mykkyydessänsä pysyen, tyytyi tekemään tuon saman kysymyksen vaan silmäyksellä.
— Planchet, huusi d'Artagnan palvelijallensa, joka parhaillaan piti korvaansa avaimenreijässä, koettaen saada edes muutamia murusia tuosta keskustelusta, menkää alas isäntäni, herra Bonacieux'in luokse, ja käskekää hänen lähettää tänne puoli tusinaa Beaugency-viiniä; se on minun mielijuomaani.
— Ahaa, sinulla on siis avonainen krediitti isäntäsi tykönä? kysyi Porthos.
— Niin, vastasi d'Artagnan, tästä päivästä lähtien, ja olkaa huoleti, jos viini on huonoa, lähetämme sen takaisin ja pyydämme toista.
— Parempi pyy pivossa, virkkoi Aramis, sananlaskuun viitaten.
— Olenhan aina sanonut, että d'Artagnan'illa on paras pää meistä kaikista neljästä, sanoi Athos, joka lausuttuaan tämän ajatuksensa ja d'Artagnan'in siihen vastattua kumarruksella, vaipui takaisin tavalliseen hiljaisuuteensa.
— Mutta tosiaankin, kuinkas on laita? kysyi Porthos.
— Niin, sanoi Aramis, uskoppas nyt meille salaisuutesi, hyvä ystävä, ell'ei jonkun naisen maine tule siitä kärsimään; siinä tapauksessa teet paremmin jos jätät kertomatta.
— Olkaa huoleti, vastasi d'Artagnan, siitä, mitä minä nyt aion teille jutella, ei kenenkään kunnia joudu vaaraan.
Ja sitten kertoi hän ystävillensä sanasta sanaan kaikki, mitä hänen ja hänen isäntänsä kesken oli puhuttu, ja kuinka mies, joka oli ryöstänyt tuon kelpo isännän vaimon, oli juuri sama, jonka kansaa hän oli joutunut selkkauksiin Franc-Meunier'in ravintolaan tullessaan.
— Asiatoimesi ei ole huono, sanoi Athos, maisteltuaan viiniä tuntijan tavalla ja nyykäyttäen päätänsä merkiksi että se oli hyvää, ja kyllä tuolta kelpo mieheltä saattaa nykäistä viisi- tai kuusikymmentä pistole'a. Mutta nyt on vaan saatava tietää, maksaako viisi- tai kuusikymmentä pistole'a vaivan panna neljä päätä vaaranalaiseksi.
— Ottakaa toki huomioon, huudahti d'Artagnan, että tässä on kysymys ryöstetystä vaimosta, jota epäilemättä uhataan, ehkäpä kiusataankin, ja kaikkea tuota sen vuoksi, että hän on uskollinen emännällensä.
— Ole varoillasi, d'Artagnan, ole varoillasi, sanoi Aramis, sinä näytät minusta olevan vähän liian kiihkeissäsi tuon rouva Bonacieux'in kohtalosta. Vaimo on luotu meidän turmioksemme, hänestä kaikki meidän kurjuutemme lähtee.
Athos rypisti kulmiaan ja puri huuliaan, kuullessaan tuota Aramiksen mielilausetta.
— Minua ei huoleta rouva Bonacieux, virkkoi d'Artagnan, vaan kuningatar, jota kuningas hyljeksii, jota kardinaali vainoo ja joka näkee pään toisensa jälkeen putoavan kaikilta ystäviltään.
— Minkästähden hän rakastaa niitä, joita me inhoomme mitä enimmän maailmassa, nimittäin espanjalaisia ja englantilaisia?
— Espanja on hänen synnyinmaansa, vastasi d'Artagnan, ja siis on vallan luonnollista, että hän rakastaa espanjalaisia, jotka ovat saman maan lapsia kuin hän. Mitä toiseen moitteesen tulee, jonka te olette häntä vastaan tehneet, olen minä kuullut, että hän ei rakasta englantilaisia vaan englantilaista.
— Ja kunniani kautta, virkkoi Athos, se täytyy tunnustaa, että tuo englantilainen kyllä ansaitsikin rakastamista. En ole koskaan nähnyt ylevämpää olemusta kuin hänen.
— Puhumattakaan siitä, että hän pukee itsensä paremmin kuin kukaan, sanoi Porthos. Olin Louvressa sinä päivänä kuin hän kylvi siellä helmiä ja, saakeli vieköön, minä poimin niistä kaksi, jotka möin kymmenestä pistole'sta kappaleen. Entäs sinä, Aramis, tunnetko sinä hänet?
— Yhtä hyvin kuin te, hyvät herrat, sillä minä olin yksi niitä, jotka ottivat hänet kiini Amiens'in puistossa, jonne herra de Putange, kuningattaren tallimestari, päästi minut. Olin siihen aikaan pappiseminaarissa, ja tuo seikkailu näytti minusta julmalta kuningasta kohtaan.
— Eikä kaikki tuo estäisi minua, sanoi d'Artagnan, jos vaan tietäisin missä herttua Buckingham nyt on, ottamasta häntä kädestä ja saattamasta häntä kuningattaren luokse, vaikka se ei olisi muuksi kuin kardinaalin raivostuttamiseksi; sillä meidän todellinen, ainoa ja ijankaikkinen vihollisemme, hyvät herrat, on kardinaali, ja jos me vaan voisimme löytää keinon, millä saada hänelle tehdyksi jonkun julman kepposen, niin minä, sen tunnustan, panisin mielelläni pääni alttiiksi.
— Ja, virkkoi Athos, kauppamies on sinulle sanonut, että kuningatar epäilee Buckingham'ia houkutellun väärällä viestillä tänne?
— Hän pelkää sitä.
— Maltahan, sanoi Aramis.
— Mitä? kysyi Porthos.
— Jatkakaa vaan, minä koen muistutella mieleeni muutamia seikkoja.
— Ja nyt olen minä varma, sanoi d'Artagnan, että tuo kuningattaren palvelija-naisen ryöstö on yhteydessä niiden tapausten kanssa, joista puhumme, ja ehkäpä Buckingham'in Pariisissa olemisen kanssa.
— Gaskonjalaisen pää on täynnä aatteita, sanoi Porthos ihmetellen.
— Minä kuuntelen hyvin mielelläni hänen puhettansa, sanoi Athos, hänen murteensa minua huvittaa.
— Hyvät herrat, virkkoi Aramis, kuulkaapas, mitä minulla olisi sanomista.
— Kuulkaamme Aramista, sanoivat kaikki kolme ystävystä.
— Eilen olin erään oppineen jumaluusopin tohtorin luona, jolta aina kyselen neuvoja ja ohjeita opinnoitani varten.
Athos hymyili.
— Hän asuu eräässä autiossa kortteerissa, jatkoi Aramis: hänen mielensä ja virkatoimensa vaativat sitä. No, juurikuin minä lähden hänen luotansa...
Tähän pysähtyi Aramis.
— Mitäs sitte? kysyivät hänen kuulijansa, juurikuin lähdit hänen luotansa?
Aramis näytti ponnistelevan itseänsä, aivan kuin semmoinen, joka on valhettelemaisillansa jotakin, ja kohtaa odottamattomia haittoja; mutta kun hänen kolmen toverinsa silmät häntä tähtäsivät, kun he pörhössä-korvin kuuntelivat, ei hänen auttanut peräytyminen.
— Tohtorilla on sisarentytär, jatkoi Aramis.
— Ahaa, vai on hänellä sisarentytär, keskeytti Porthos.
— Sangen kunnioitettava nainen, sanoi Aramis.
Kolme ystävystä rupesivat nauramaan.
— Jos te nauratte ja epäilette, vastasi Aramis, ette saa tietää mitään.
— Me uskomme kuin muhamettilaiset ja olemme mykkiä kuin kivet, sanoi Athos.
— Sitten minä jatkan, sanoi Aramis. Tuo sisarentytär käy toisinaan enonsa luona; no niin, hän oli siellä eilen samaan aikaan kuin minä, sattumalta, ja minun täytyi saattaa häntä vaunuihinsa.
— Ahaa, hänellä on vaunutkin, tuolla tohtorin sisarentyttärellä? keskeytti Porthos, jonka virheitä oli yksi, että hänen kielensä oli hyvin herkissä kantimissa; kaunis tuttavuus, ystäväni.
— Porthos, lausui Aramis, minä olen useamman kuin yhden kerran huomauttanut sinua siitä, että sinä olet kovin herkkä kieleltäsi, ja että se vahingoittaa sinun nais-suosiotasi.
— Hyvät herrat, hyvät herrat, huudahti d'Artagnan, joka alkoi älytä minnepäin kertomus kallistuisi, asia on vakavaa laatua; koettakaamme olla laskematta leikkiä, jos voimme. Jatka, Aramis, jatka.
— Yht'äkkiä muuan pitkä, tummaverinen, ylhäiskäytöksinen mies ... malttakaas, juuri samaan tapaan kuin sinun miehesi, d'Artagnan.
— Ehkä juuri sama, sanoi tämä.
— Mahdollista kyllä, jatkoi Aramis ... lähestyi minua viiden tai kuuden miehen seuraamana, jotka kulkivat kymmenen askeleen päässä hänen takanansa, ja lausui minulle mitä kohteliaimmalla tavalla: "herra herttua, — ja te rouva", liitti hän puhutellen naista, jota saatoin käsivarressani...
— Tohtorin sisarentytärtä?
— Vaiti nyt, Porthos! sanoi Athos, sinä olet vallan tuskastuttava.
— "Suvaitkaa nousta näihin vaunuihin, ja koettamatta vähintäkään vastustaa, nostamatta vähintäkään melua."
— Hän luuli sinua Buckingham'iksi! huudahti d'Artagnan.
— Niin arvelen, vastasi Aramis.
— Entäs tuota naista? kysyi Porthos.
— Sitä luuli hän kuningattareksi! sanoi d'Artagnan.
— Aivan oikein, vastasi Aramis.
— Tuo gaskonjalainen on koko piru, huudahti Athos, ei mikään jää häneltä tietämättä.
— Seikka on semmoinen, lausui Porthos, että Aramis on vartaloltaan ja liikenteeltään tuon kauniin herttuan kaltainen; mutta kumminkin, minun mielestäni muskettikauhtanan olisi...
— Minulla oli laaja vaippa ylläni, sanoi Aramis.
— Keskellä heinäkuuta, sepä hiisi! sanoi Porthos, vai pelkäsikö tohtori, että sinut tunnettaisiin?
— Sen vielä ymmärrän, sanoi Athos, että vakoojaa erehdytti ruumiinliikenne; mutta kasvot...
— Minulla oli leveälierinen hattu, sanoi Aramis.
— Oh, Herra nähköön, huudahti Porthos, mitä varokeinoja tarvitaan jumaluusoppia tutkiessa!
— Hyvät herrat, hyvät herrat, lausui d'Artagnan, elkäämme hukatko aikaa leikinlaskuun; hajautukaamme ja etsikäämme käsiin kauppian vaimo, hän on koko juonen avain.
— Noin alhaissäätyinen nainen! uskotko todella, d'Artagnan? kysyi Porthos, vetäen huulensa halveksivaan hymyyn.
— Hän on de la Porte'n, kuningattaren uskotun palvelijan kummitytär. Enkö sitä jo maininnut, hyvät herrat? Ja muutoin, ehkäpä kuningatar juuri tahallansa on tällä kertaa hakenut apukeinonsa niin alhaalta. Korkeat päät näkyvät kauvaksi ja kardinaalilla on hyvät silmät.
— No niin, sanoi Porthos, tehkää ensin sopimus kauppiaan kanssa ja edullinen sopimus.
— Se on tarpeetonta, sanoi d'Artagnan, sillä minä luulen, että ell'ei hän maksaisikkaan meille, saamme kyllä runsaat palkinnot toiselta taholta.
Samassa tuokiossa kuului kiireellistä meteliä portaissa, ovi aukeni remahtaen, ja onneton kauppias syöksähti huoneesen, jossa parhaillaan näin neuvoteltiin.
— Voi hyvät herrat, huusi hän, pelastakaa minut taivaan nimessä, pelastakaa! Tuolla on neljä miestä, jotka tulevat ottamaan minua kiini; pelastakaa, pelastakaa!
Porthos ja Aramis nousivat seisovilleen.
— Malttakaa silmänräpäys, huudahti d'Artagnan, viitaten heitä työntämään puoliksi paljastetut miekat takaisin tuppeen; malttakaa silmänräpäys, tässä ei tarvita rohkeutta, vaan tässä tarvitaan viisautta.
— Kaiketihan, huudahti Porthos, emme jätä...
— Antakaa d'Artagnan'in toimia, sanoi Athos, hänellä on, sen vieläkin sanon, paras pää meistä kaikista, ja minä puolestani julistan tottelevani häntä. Tee mielesi mukaan, d'Artagnan.
Samassa tuokiossa näkyi neljä poliisia esihuoneen ovella, vaan kun he näkivät neljä muskettisoturia seisovillaan ja miekat vyöllä, empivät he astua lähemmäksi.
— Käykää sisään, hyvät herrat, käykää sisään, lausui d'Artagnan; te olette minun luonani ja me kaikkihan olemme kuninkaan ja herra kardinaalin uskollisia palvelijoita.
— Siis, hyvät herrat, te ette estä meitä täyttämästä käskyä, jonka olemme saaneet? kysyi se, joka näytti joukon johtajalta.
— Päinvastoin, me autammekin teitä jos tarvitaan.
— Mitä hän sanookaan? murisi Porthos.
— Pöllö, ole vaiti, virkkoi Athos.
— Mutta lupasittehan ... sanoi kauppiasparka matalalla äänellä.
— Emmehän voi teitä pelastaa, ell'emme säily vapaina, vastasi joutuisasti ja kuiskaisemalla d'Artagnan, ja jos me vähänkään näyttäisimme teitä puollustavan, otettaisiin meidät kiini yhdessä teidän kanssanne.
— Minusta näyttää kumminkin...
— Astukaa esiin, hyvät herrat, astukaa esiin, lausui kuuluvalla äänellä d'Artagnan; minulla ei ole mitään syytä puollustaa tätä herraa. Vasta tänäpäivänä olen hänen nähnyt ensi kerran, mistä syystä, sen hän on itse teille sanova, nimittäin, hän tuli vaatimaan minulta hyyriä asunnostani. Eikö totta, herra Bonacieux? Vastatkaa!
— Se on peräti totta, huudahti kauppias, vaan herra, ei sano teille...
— Vaiti minusta ja ystävistäni, vaiti erittäinkin kuningattaresta, muuten saatatte meidät kaikki hukkaan, pelastamatta kuitenkaan itseänne. Menkää, menkää hyvät herrat ja viekää pois tuo mies!
Ja d'Artagnan työnsi hämmästyneen kauppiaan poliisien käsiin, sanoen:
— Te olette heittiö, veikkoseni; tulette vaatimaan minulta rahaa, minulta! muskettisoturilta! Vankeuteen! Herrat hyvät, vielä kerran, viekää hänet vankeuteen, ja säilyttäkää hänet lukon takana niinkauvan kuin mahdollista, niin saanpahan sillä tavoin maksun aikaa.
Poliisit tulvehtivat kiitollisuutta ja veivät pois saaliinsa. Juuri heidän lähtiessään löi d'Artagnan päällysmiestä, olalle ja lausui:
— Miksikäs en joisi teidän terveydeksenne ja miks'ette te joisi minun? — ja näin sanottuaan täytti hän kaksi lasia Beaugency'n viinillä, jota Bonacieux'in hyväntahtoisuus oli hänelle toimittanut.
— Tämä on kovin suuri kunnia minulle, lausui poliisien päällysmies, ja minä otan sen kiitollisuudella vastaan.
— Siis, terveydeksenne, herra ... mikäs nimenne onkaan?
— Boisrenard.
— Herra Boisrenard, maljanne!
— Maljanne, herra: mikäs teidän nimenne on vuorostanne, jos suvaitsette?
— D'Artagnan.
— Terveydeksenne, herra d'Artagnan.
— Ja yli kaikkien näiden maljojen, huudahti d'Artagnan kuni innostuksen vallassa, kuninkaan ja kardinaalin malja!
Poliisien päällysmies olisi kentiesi epäillyt d'Artagnan'in tosimielisyyttä, jos viini olisi ollut huonoa, vaan kun viini oli hyvää, oli hän vakuutettu.
— Mutta kuinka perhanan halpamaisesti sinä nyt teitkään? lausui Porthos, kun poliisien päällysmies oli mennyt tiehensä ja ystävykset olivat jääneet yksinään. Hyi hiidessä! Neljä muskettisoturia antaa keskellänsä ottaa kiinni onnettoman, joka huutaa apua! Entäs sitte aatelismiehen juoda poliisin kanssa!
— Porthos, virkkoi Aramis, Athos sanoi jo sinua pöllöksi, ja minä yhdyn siihen. D'Artagnan, sinä olet suuri mies ja kun sinä kerran joudut herra de Tréville'n paikalle, pyydän minä sinun puoltosanaasi hakiessani apotiksi.
— Mutta tämä menee yli minun ymmärrykseni, sanoi Porthos; tekö hyväksytte D'Artagnan'in teon?
— Sen minä, hiisi vieköön, uskon, sanoi Athos; minä en ainoastaan hyväksy hänen tekoansa, vaan vieläpä onnittelenkin häntä siitä.
— Ja nyt, hyvät herrat, sanoi d'Artagnan vaivautumatta selittämään menettelyänsä Porthokselle, kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta, se on meidän tunnuslauseemme, eikö niin?
— Mutta ... sanoi Porthos.
— Nosta kätesi ja vanno! huudahti yht'aikaa Athos ja Aramis.
Esimerkin voittamana, muristen itsekseen, Porthos nosti kätensä, ja neljä ystävystä kertoivat yhteen ääneen d'Artagnan'in lausuman kaavan mukaan:
"Kaikki yhden ja yksi kaikkein puolesta!"
— Nyt on parasta, että jokainen menee kotiinsa, sanoi d'Artagnan aivan kun hän ei olisi elämässään muuta tehnytkään kuin käskenyt, ja valppautta! sillä tästä hetkestä lähtien olemme sodassa kardinaalia vastaan.
Rotanliukku ei ole meidän aikamme keksinnöitä; niin kohta kuin yhteiskunnat muodostuessaan keksivät jonkunmoisen poliisin, tämä poliisi keksi rotanliukun.
Kun lukijamme eivät kenties vielä ole tutustuneet Jerusaleminkadun kielenmelskaan ja kun me siitä lähtien kuin kirjoittamaan rupesimme, ja siitä on jo viisitoista vuotta, ensi kertaa käytämme mainittua sanaa tähän tarkoitukseen, niin selittäkäämme mitä rotanliukku on.
Kun jossakin talossa, olkoon se mikä tahansa, joku on jostakin rikoksesta epäluulonalaisena otettu kiini, pidetään kiinniottaminen salassa; neljä tai viisi miestä asetetaan väijyksiin portin lähimäiseen huoneesen, portti avataan jokaiselle ken kolkuttaa, suljetaan heidän jälestään ja heidät otetaan kiini; tällä tavoin saadaan parissa kolmessa päivässä kiini melkein kaikki talon käypäläiset.
Se on rotanliukku.
Tehtiin siis mestari Bonacieux'in talosta rotanliukku, ja ken hyvänsä sinne tuli, sen ottivat kardinaalin miehet kiini ja tutkistelivat. Sanomattakin on selvää, että kun eri käytävä vei ensimäiseen kerrokseen, jossa d'Artagnan asui, hänen luonansa kävijät jäivät vapaiksi kaikesta ahdistelemisesta.
Muutoin, siellä ei muita käynytkään kuin nuo kolme muskettisoturia; he olivat etsiskelleet kukin tahollansa, vaan eivät olleet mitään löytäneet, eivät mitään keksineet. Athos oli käynyt kyselemässä itse herra de Tréville'ltäkin, joka seikka, tuon arvoisan muskettisoturin tavallisen äänettömyyden tähden, oli suuresti hänen kapteeniansa kummastuttanut. Mutta herra de Tréville ei tiennyt mitään muuta kuin että hänen viimeksi tavatessaan kardinaalia, kuningasta ja kuningatarta, kardinaali oli näyttänyt olevan sangen huolissaan, kuningas levottomana ja kuningattaren punaiset silmät ilmoittivat hänen joko valvoneen tai itkeneen. Vaan tuo viimemainittu seikka ei ollut häntä suuresti oudoksuttanut, koska kuningatar naimisiin mentyänsä oli paljonkin valvonut ja itkenyt.
Herra de Tréville neuvoi Athosta kaikessa tapauksessa palvelemaan kuningasta ja erittäinkin kuningatarta, ja pyysi häntä antamaan saman neuvon tovereillensakin.
Mitä d'Artagnan'iin tulee, hän ei hievahtunutkaan kotoansa. Hän oli muuttanut huoneensa observatorioksi. Ikkunoista näki hän ne, jotka tulivat kiiniotettaviksi ja kun hän oli kiskonut irti lattiakiviä ja kaivanut mullan pois, niin että yksinkertainen laipio vaan eroitti häntä alhaalla olevasta huoneesta, jossa kuulustelemiset pidettiin, kuuli hän kaikki mitä kiiniottajain ja heidän uhriensa kesken tapahtui.
Kuulustelemiset, joiden edellä kiiniotettua itseään koskevat seikat mitä tarkimmasti tutkittiin, kävivät aina melkein tähän tapaan:
— Onko rouva Bonacieux antanut teille mitään jätettäväksi hänen miehellensä tai kelle muulle?
— Onko herra Bonacieux antanut teille mitään jätettäväksi hänen vaimollensa tai kelle muulle?
— Onko jompikumpi uskonut suusanallisesti teille mitään?
Jos he jotakin tietäisivät, eivät he tuolla tavoin kyselisi, sanoi d'Artagnan itsekseen. Mutta mitähän he kokevat saada tietää? Varmaankin, onko herttua Buckingham Pariisissa ja onko hän kohdannut tai kohtaava kuningatarta.
D'Artagnan pysähtyi tähän ajatukseen, joka kaikesta siitä päättäen, mitä hän oli kuullut, ei ollut todenmukaisuutta vailla.
Sillä välin rotanliukku oli täydessä toimessa ja d'Artagnan'in valppaus samoin.
Huomis-iltana Bonacieux'in kiinniottamisen jälkeen, juuri kun Athos oli jättänyt d'Artagnan'in, mennäksensä herra de Tréville'n luokse, kun kello oli saanut lyöneeksi yhdeksän, ja kun Planchet, joka ei vielä ollut laittanut vuodetta, rupesi askareihinsa, kolkutettiin katuportille; portti aukeni heti, ja sulkeutui samassa: joku oli taas tullut rotanliukkuun.
D'Artagnan kiiruhti aukollensa, laskeutui mahalleen ja kuunteli.
Heti kuului huutoa, sitten vaikeroimista, jota koetettiin tukahduttaa. Kuulustelusta ei ollut puhettakaan.
— Hiisi vieköön, sanoi d'Artagnan itsekseen, minusta kuulostaa kuin se olisi nainen: häntä kopeloidaan, hän vastustaa, — hänelle tehdään väkivaltaa — konnat!
Ja d'Artagnan kaikessa varovaisuudessaan sai kynsin hampain ponnistella vastaan, voidaksensa olla sekoittumatta alhaalla tapahtuvaan asiain menoon.
— Mutta tietäkäähän, että minä olen tämän talon emäntä, hyvät herrat! tietäkää, että minä olen rouva Bonacieux ja että olen kuningattaren palveluksessa! huusi onneton nainen.
— Rouva Bonacieux! mutisi d'Artagnan; olisinko minä niin onnellinen, että olisin löytänyt sen, jota kaikki etsivät!
— Juuri teitä me odotimmekin, sanoivat kuulustelijat. Ääni tukehtui tukehtumistaan: tuima taistelu jytisytti seiniä. Uhri vastusteli niin paljon kuin nainen voi neljää miestä vastustella.
— Armahtakaa, hyvät herrat, arm ... vaikeroi ääni, joka vaan katkonaisesti pääsi enää kuuluviin.
— He panevat kapulaa hänen suuhunsa, he aikovat viedä hänet muassaan, huudahti d'Artagnan, kimmahtaen pystyyn kuin vivulla. Miekkani! hyvä, se on vyölläni. Planchet!
— Herra?
— Juokse hakemaan Athosta, Porthosta ja Aramista. Joku heistä kolmesta on varmaan kotona, ehkäpä kaikki kolme. Ottakoot aseensa ja tulkoot tänne, rientäkööt! Ah, nyt muistan, Athos on herra de Tréville'n luona.
— Mutta minne menette te, herra, minne?
— Minä laskeudun ikkunan kautta, huudahti d'Artagnan, joutuakseni pikemmin; sinä pane lattiakivet paikoilleen, lakaise lattia, mene sitte ulos portista ja juokse minne sinut käskin.
— Voi, hyvä herrani, te menetätte henkenne, huusi Planchet.
— Vaiti, tomppeli, sanoi d'Artagnan. Ja riippuen käsiensä varassa ikkunalaudasta, pudottautui hän alas ensimäisestä kerroksesta, joka onneksi ei sattunut olemaan korkealla, saamatta naarmuakaan.
Sitten riensi hän kolkuttamaan portille, mutisten:
— Nyt menen minä vuorostani rotanliukkuun, ja onnettomat ne kissat, jotka ryhtyvät tämmöisen rotan kimppuun.
Tuskin oli portti kajahtanut nuoren miehen iskusta, kun meteli lakkasi, askeleita lähestyi, portti aukeni ja d'Artagnan paljas miekka kädessä syöksyi herra Bonacieux'in huoneesen, jonka ovi, epäilemättä vivun vaikutuksesta, lennähti itsestään kiini.
Silloin Bonacieux'in onnettoman talon asukkaat ja läheisimmät naapurit kuulivat kovia huutoja, jyskettä, miekkojen kalsketta ja alinomaista huonekalujen särkymistä. Hetkisen perästä näkivät ne, jotka tuon metelin vuoksi olivat avanneet ikkunansa, saadakseen selvää sen syystä, portin uudestaan aukeavan ja neljä mustapukuista miestä säikähtyneiden korppien tavoin kiitävän ulos, jättäen maahan ja pöytien kulmille höyheniänsä, se on, takkiensa repaleita ja vaippojensa kappaleita.
D'Artagnan pääsi voittajaksi vähällä vaivalla, se on myönnettävä, sillä yksi ainoa poliisi oli aseellinen, ja hänkin puollusteli itseään vaan näön vuoksi. Tosin nuo kolme muuta olivat koettaneet kaataa nuorta miestä tuoleilla ja saviastioilla; mutta pari kolme gaskonjalaisen säilän tekemää naarmua saattoi heidät säikähdyksiin. Kymmenessä minuutissa olivat he kaikki kukistetut ja d'Artagnan päässyt herraksi taistelutanterella.
Naapurit, jotka olivat avanneet ikkunansa sillä tyvenellä mielellä, mikä Pariisin asukkaille niinä alinomaisten levottomuuksien ja metelien aikoina oli painunut ominaiseksi, sulkivat ne takaisin kiini, nähtyään neljä mustaan puettua miestä juoksevan pakoon; vaistinsa sanoi heille, että kaikki oli ainakin hetkeksi taas ohitse.
Muutoin oli jo myöhä, ja silloin niinkuin nytkin asetuttiin Luxemburg'in kaupunginosassa hyvissä ajoin levolle.
D'Artagnan, jäätyään yksin rouva Bonacieux'in kanssa, kääntyi hänen puoleensa: vaimo raukka oli vaipunut nojatuoliin puolipyörryksissä. D'Artagnan tarkasti häntä pikaisella silmäyksellä.
Vaimo oli viehättävä, viiden- tai kuudenkolmatta ikäinen nainen, tummaverinen, sinisilmäinen, nenä hieman koukistunut, hampaat ihmeen kauniit, hipiö ruusun ja opaalin hohtoinen. Siihen pysähtyivätkin ne tuntomerkit, joista olisi voinut luulla häntä ylhäiseksi naiseksi. Kädet olivat valkoiset, vaan ei hienomuotoiset, jalat eivät osoittaneet korkeata säätyä. Onneksi ei d'Artagnan vielä ollut ehtinyt huomata noita pikkuseikkoja.
D'Artagnan'in noin tarkastellessa rouva Bonacieux'iä ja joutuessa hänen jalkoihinsa, niinkuin jo sanoimme, näki hän maassa hienon batistiliinan, jonka hän tapansa mukaan nosti ylös, ja jonka kulmassa hän tunsi saman nimimerkin, minkä hän oli nähnyt siinä liinasessa, joka oli vähällä ollut saattaa hänet Aramiksen kanssa vaaralliseen otteluun.
Siitä saakka oli d'Artagnan'illa epäluulo kaikkia vaakunoittuja liinasia vastaan, ja hän pisti nyt sanaakaan hiiskahtamatta liinasen rouva Bonacieux'in taskuun.
Samassa hetkessä rouva Bonacieux tointui pyörrystilastaan. Hän avasi silmänsä, katsahti kauhistuksissaan ympärilleen, näki huoneen tyhjäksi ja havaitsi olevansa yksinään pelastajansa kanssa. Hän ojensi d'Artagnan'ille heti kohta molemmat kätensä ja hymyili. Rouva Bonacieux'in hymy oli mitä suloisin maailmassa.
— Ah, herra! sanoi hän, te olette minut pelastaneet: sallikaa minun kiittää teitä.
— Rouva, lausui d'Artagnan, en ole tehnyt muuta kuin mitä jokainen aatelismies minun sijassani olisi tehnyt, ette siis tarvitse ollenkaan minua kiitellä.
— Kyllä, herrani, kyllä varmaan, ja minä toivon voivani näyttää teille, ett'ette ole tehneet palvelusta kiittämättömälle. Mutta mitä tahtoivat minusta nuo miehet, joita ensin luulin rosvoiksi, ja minkätähden ei Bonacieux ole täällä.
— Rouva, nuo miehet olivat ainakin yhtä vaarallisia kuin rosvot, sillä ne olivat kardinaalin käskyläisiä; ja mitä puolisoonne herra Bonacieux'iin tulee, hän ei ole täällä sen vuoksi, että hänet juuri eilen vietiin Bastiljiin.
— Mieheni Bastiljiin! huudahti rouva Bonacieux; oh, Jumalani! mitä hän on sitten tehnyt? mies parka! mies, joka on itse viattomuus!
Ja jonkunmoinen hymyilyn tapainen lennähti nuoren vaimon vielä säikähtyneille kasvoille.
— Mitäkö hän on tehnyt, rouva? sanoi d'Artagnan. Minä luulen hänen ainoan rikoksen olevan sen onnen ja samalla onnettomuuden, että hän on teidän puolisonne.
— Mutta herrani, te siis tiedätte...
— Tiedän että teidät oli ryöstetty pois.
— Ja kuka oli ryöstäjä? Tiedättekö? Oh, jos te sen tiedätte, sanokaa minulle.
— Neljänkymmenen tai neljänkymmenen viiden ikäinen mies, mustatukkainen, tumma-ihoinen ja arpi vasemmassa ohimossa.
— Juuri hän, sama mies; mutta hänen nimensä?
— Ah, nimensä? sitä en tiedä.
— Ja tiesikö puolisoni, että minut oli ryöstetty?
— Se ilmoitettiin hänelle kirjeessä, jonka oli kirjoittanut juuri tuo ryöväri itse.
— Ja epäileekö mieheni, kysyi rouva Bonacieux hämillänsä, syytä tähän tapaukseen?
— Hän otaksui, luulen ma, että syy oli valtiollinen.
— Minä epäilin sitä alussa, vaan nyt olen samaa mieltä kuin hän. Siis ei tuo rakas Bonacieux ole hetkeäkään minua epäillyt...
— Oh, kaukana siitä, rouvani, hän oli siksi ylpeä teidän siveydestänne ja erittäinkin teidän rakkaudestanne.
Toinen melkein näkymätön hymy värähti kauniin vaimon ruusuhuulilla.
— Mutta, jatkoi d'Artagnan, kuinka pääsitte pakoon?
— Minä käytin hyväkseni sitä hetkeä, jolloin minut jätettiin yksin ja kun jo tänä aamuna havaitsin, miten minun ryöstämiseni oli ymmärrettävä, laskeuduin ikkunan kautta lakanan avulla; sitten, minä kun luulin mieheni olevan täällä, riensin tänne häntä tapaamaan.
— Jättäytyäksenne hänen turviinsa?
— Oh, ei, kyllähän hyvin tiesin ettei miesparkani kykenisi minua puollustamaan; vaan kun hän muutoin saattoi olla meille hyödyksi, tahdoin puhua hänen kanssansa.
— Mistä asiasta?
— Oh, se ei ole minun oma salaisuuteni, enkä siis voi sitä teille ilmaista.
— Muutoin, sanoi d'Artagnan, (anteeksi, rouvani, että varovaisuudessani kehoitan teitä varovaisuuteen) muutoin luulen, ett'ei tämä ole sovelias paikka salaisuuksien ilmoittamiselle. Miehet, jotka ajoin pakoon, voivat palata lisän kanssa; jos he tapaavat meidät täällä, olemme hukassa. Minä olen kyllä lähettänyt sanan kolmelle ystävälleni, vaan kuka sen tietää tavataanko heitä kotona.
— Niin niin, te olette oikeassa, huudahti rouva Bonacieux kauhistuneena; paetkaamme, pelastakaamme itsemme.
Näin sanoen tarttui hän d'Artagnan'in käsivarteen ja veti häntä innokkaasti puoleensa.
— Vaan minne pakenemme? kysyi d'Artagnan, minne pelastaudumme?
— Aivan ensiksi lähtekäämme pois tästä talosta, sittenpähän näemme.
Ja nuori mies ja nainen laskeutuivat nopeasti Fossoyeurs'in kadulle, huolimatta sulkea porttiakaan, kääntyivät Fossés-monsieur-le-Prince'in kadulle, eivätkä pysähtyneet ennenkuin Saint-Sulpice'n torilla.
— Minnekkäs nyt mennään, kysyi d'Artagnan, ja minne tahdotte minun itseänne saattamaan?
— Olen sangen hämilläni mitä minun tulee teille vastata, sanoi rouva Bonacieux; aikomukseni oli antaa puolisoni kautta tieto herra de la Porte'lle, että herra de la Porte voisi tarkalleen ilmoittaa mitä Louvressa on tapahtunut näinä kolmena päivänä, ja olisiko minun vaarallista tulla sinne.
— Mutta, sanoi d'Artagnan, voisinhan minä mennä viemään sanan herra de la Porte'lle.
— Epäilemättä; siinä on vaan yksi haitta: Bonacieux tunnetaan Louvressa ja hänet päästetään sinne sisään, vaan teitä ei tunneta, ja teiltä suljetaan portti.
— Malttakaas! sanoi d'Artagnan, teillä on varmaan jossakin porttiluukussa portinvartija, joka on teidän ystävyydessänne ja joka lunnassanan kuultuansa...
Rouva Bonacieux silmäsi terävästi nuorta miestä.
— Ja jos minä annan teille lunnassanan, sanoi hän, unhotatteko sen heti kun olette sitä käyttäneet.
— Kunniasanallani vakuutan sen! sanoi d'Artagnan niin rehellisellä äänenpainolla, ett'ei siinä ollut epäilemisen sijaa.
— No niin, minä luotan sanaanne; te olette kunnon miehen näköinen, ja sitä paitsi on mahdollista, että teitä odottaa onni hyväntyönne palkkioksi.
— Minä teen ilman lupauksitta ja omantuntoni vaatimuksesta kaikki millä voin hyödyttää kuningasta ja kuningatarta, sanoi d'Artagnan; käyttäkää siis minua kuni ystävää ainakin.
— Mutta mihinkäs saatte minut siksi aikaa?
— Eikö teillä ole ketään, jonka luota herra de la Porte voisi tulla teitä noutamaan?
— Ei, minä en tahdo luottaa kehenkään.
— Malttakaas, sanoi d'Artagnan; me olemme Athoksen portilla; niin, tässä se on.
— Kuka on Athos?
— Eräs minun ystäviäni.
— Vaan jos hän on kotona ja näkee minut?
— Hän ei ole kotona, ja minä otan avaimen mukaani sittenkuin olen saattanut teidät hänen asuntoonsa.
— Vaan jos hän tulee kotiin?
— Hän ei tule; muutoin, hänelle ilmoitetaan, että minä olen tuonut muassani naisen, joka on hänen huoneessansa.
— Vaan minä joudun sangen sopimattomaan asemaan, ymmärrättehän.
— Mitä se haittaa; ei teitä tunne kukaan; muutoin, me olemme nyt sellaisessa tilassa, ett'ei kaikkia sopivaisuuksia auta katsominen.
— Mennään siis ystävänne luokse. Missä asuu hän.
— Férou-kadun varrella, pari askelta tästä.
— Menkäämme siis.
Ja molemmat läksivät yhdessä sinne päin. Niinkuin d'Artagnan oli arvannut, ei Athos ollut kotona; hän otti avaimen, joka oli tapa jättää hänen haltuunsa, koska hän oli talon ystävä, nousi portaita ylös ja vei rouva Bonacieux'in siihen pieneen huoneesen, josta jo olemme kertoneet.
— Olkaa nyt kuin kotonanne, sanoi hän; mutta kuulkaas, sulkekaa ovi sisäpuolelta, elkääkä avatko, ell'ette kuule kolmea tämmöistä naputusta: malttakaas; ja nyt löi hän ovelle kolme kertaa, kahdesti perättäin ja melkoisen kovasti, kolmannen vähän myöhempään ja hiljemmin.
— Hyvä, sanoi rouva Bonacieux, nyt tulee minun vuoroni antaa teille ohjeeni.
— Minä olen valmis kuulemaan.
— Menkää Louvreen sille portille joka on l'Échelle'n kadun puolella ja kysykää Germain'ia.
— Hyvä. Entäs sitten?
— Hän kysyy, mitä teillä on asiaa ja silloin vastaatte siihen sanat: Tours ja Bruxelles. Kohta tekee hän käskynne mukaan.
— Ja mitä minä käsken?
— Mennä noutamaan herra de la Porte'a, kuningattaren kamaripalvelijaa.
— Ja kun hän menee noutamaan ja kun herra de la Porte tulee?
— Lähetätte hänet tänne luokseni.
— Hyv' on, mutta missä ja kuinka saan teitä sittemmin nähdä?
— Pidättekö sitten niin suurta lukua nähdä minua?
— Tietysti.
— No niin! jättäkää se minun huolekseni ja olkaa rauhassa.
— Luotan sanaanne.
— Saatte luottaa.
D'Artagnan heitti jäähyväiset rouva Bonacieux'ille, luoden häneen hellimmän silmäyksen millä suinkin voi ympäröidä pientä viehättävää olemusta, ja kun hän laskeutui alas portaita, kuuli hän oven suljettavan ja avaimen väännettävän kahteen kertaan. Parissa hyppäyksessä oli hän Louvressa; hänen tullessaan l'Échelle'n portille, löi kello kymmenen. Kaikki ne seikat, mitä nyt olemme kertoneet, olivat tapahtuneet puolessa tunnissa.
Kaikki kävi niinkuin rouva Bonacieux oli ennakolta kertonut. Lunnassanan kuultuansa kumarsi Germain; kymmenen minuutin kuluttua oli de la Porte vahtihuoneessa; parilla sanalla kertoi d'Artagnan hänelle koko asiain tilan ja ilmoitti, missä rouva Bonacieux oli. De la Porte otti kahteen kertaan selvän osoitteesta ja lähti sitten juoksujalassa menemään. Mutta tuskin oli hän ehtinyt kymmentä askelta, kun hän kääntyi takaisin.
— Nuori mies, sanoi hän d'Artagnan'ille, yksi neuvo.
— Mikä?
— Teillä saattaa olla ikävyyksiä niistä seikoista, mitä nyt on tapahtunut.
— Luuletteko niin?
— Luulen.
— Onko teillä ketään ystävää, jonka kello jääpyy?
— Kuinka niin?
— Menkää häntä tapaamaan, saadaksenne hänet tarvittaissa todistamaan olleenne hänen luonansa kello puoli yhdeksän aikaan. Oikeudenkäynnissä nimitetään semmoista sanalla "alibi", joka on niin paljon kuin: henkilön oleminen toisessa paikassa kuin missä rikos, josta häntä syytetään, on tapahtunut.
D'Artagnan katsoi neuvon viisaaksi; hän kiiruhti aika hamppua herra de Tréville'n luokse; mutta sen sijaan että olisi mennyt vastaanottohuoneesen niinkuin kaikki muut, pyysi hän päästä suoraan herra de Tréville'n sisähuoneesen. Kun d'Artagnan oli hotellin jokapäiväisiä käypäläisiä, ei hänen pyyntönsä kohdannut mitään vastusta; ja herra de Tréville'lle mentiin ilmoittamaan, että hänen nuori maamiehensä, jolla oli jotakin tärkeätä hänelle sanottavana, anoi erityistä puheillepääsyä. Viiden minuutin kuluttua tuli herra de Tréville ja kysyi d'Artagnan'ilta, mikä asia oli saattanut häntä tulemaan hänen luoksensa näin myöhäisellä hetkellä.
— Anteeksi, herra! sanoi d'Artagnan, joka oli käyttänyt hyväksensä sitä lyhyttä hetkeä, minkä hän oli ollut yksinään huoneessa, ja kääntänyt seinäkellon viisarin kolme neljännestä taaksepäin; minä ajattelin, että koska kello ei vielä ollut kuin kaksikymmentä viisi minuuttia yli yhdeksän, minulla olisi vielä aikaa käydä puheillanne.
— Kaksikymmentä viisi minuuttia yli yhdeksän! huudahti herra de Tréville katsahtaen kelloon; mutta se on mahdotonta!
— Katsokaahan toki, herra, sanoi d'Artagnan, on kuin onkin.
— Aivan oikein, sanoi herra de Tréville, luulin sen jo olevan enemmän. Mutta mitäs teillä nyt on asiaa?
Silloin d'Artagnan lateli herra de Tréville'lle pitkän historian kuningattaresta. Hän toi esille mitä hän pelkäsi kuningattaren suhteen; hän kertoi, mitä hän oli kuullut puhuttavan kardinaalin aikeista Buckingham'ia vastaan, ja kaiken tuon teki hän niin levollisesti ja vakaasti, ett'ei herra de Tréville havainnut siinä mitään juonta, sitä vähemmin, koska hän itsekkin oli huomannut jotakin outoa kardinaalin, kuninkaan ja kuningattaren keskinäisessä suhteessa.
Kun kello löi kymmenen, jätti d'Artagnan herra de Tréville'n, joka kiitteli häntä tiedonannoista, kehoitti häntä vast'edeskin palvelemaan kaikesta sydämmestään kuningasta ja kuningatarta, ja meni vastaanottohuoneesen. Mutta portaiden juurella muisti d'Artagnan unhottaneen keppinsä; mitäs, hän palasi nopeasti takaisin sisähuoneesen, käänsi viisarin paikallensa, ett'ei seuraavana päivänä huomattaisi sitä muutetun, ja varmana siitä, että hänellä nyt olisi todistaja alibi'llensa, astui hän alas portaita ja oli siinä tuokiossa kadulla.
Käytyänsä herra de Tréville'n luona, lähti d'Artagnan mietteissään kulkemaan kiertoteitä kotiinsa.
Mitä ajatteli d'Artagnan poiketessaan noin tieltänsä ja katsellessaan taivaan tähtiä milloin huoaten, milloin hymyillen!
Hän ajatteli rouva Bonacieux'iä. Muskettisoturin oppilaalle oli tuo nuori nainen melkein hänen haaveksittu ihanteensa. Kauneus, salaperäisyys, osallisuus melkein kaikkiin hovin salaisuuksiin painoi hänen suloisiin piirteihinsä soman vakavuuden, mutta samalla saattoi hänestä epäillä, ettei hän ollut vallan tunteetonkaan, ominaisuus, jolla on vastustamaton viehätysvoima rakastajan-alkuihin; siihen lisäksi oli d'Artagnan pelastanut hänet noiden hirviöiden käsistä, jotka tahtoivat häntä riistää ja raastaa, ja tuo tärkeä palvelus oli synnyttänyt heidän välillensä sen lajin kiitollisuuden tunteita, joka niin helposti saapi hellemmänkin luonteen.
D'Artagnan näki jo, — niin nopeasti unelmat liitävät mielikuvituksen siivillä! — luonansa tuon nuoren naisen lähettilään, tuomassa hänelle lemmenkohtausta koskevaa kirjettä, kultavitjoja tai jalokiviä. Olemme jo maininneet, että nuoret ylimyssukuiset kainostumatta ottivat vastaan kuninkaalta rahaa; lisätkäämme että sinä siveellisen velttouden aikana ei heillä ollut enempää häpyä lemmittyjänsäkään kohtaan ja että nuo lahjoittivat heille varsin kalliita ja pysyväisiä muistoja, ikäänkuin olisivat koettaneet korvata tunteittensa löyhyyttä lahjojensa lujuudella.
Punastumatta silloin raivattiin tiensä elämän mukavuuksiin naisten avulla. Ne naiset, jotka olivat ainoastaan kauniita, antoivat kauneutensa, ja siitäpä epäilemättä johtuukin sananparsi, että kaunein tyttö maailmassa ei voi lahjoittaa muuta kuin mitä hänellä on. Ne, jotka olivat rikkaita, antoivat siihen lisäksi osan rahoistansa, ja voisipa mainita hyvän joukon tämän aikakauden sankareita, jotka eivät olisi voittaneet ensin kannuksiansa ja sitten tappeluitansa ilman sitä paksua kukkaroa, jonka heidän lemmittynsä sijoitti heidän satulaansa.
D'Artagnan'illa ei ollut mitään; maalais-kainous, tuo ohut kiille, tuo päivänikäinen kukka, tuo persikan nukka, oli kokonaan haihtunut siihen vähemmän puhdasoppisten neuvojen tuuleen, joita nuo kolme muskettisoturia olivat nuorelle ystävällensä antaneet. D'Artagnan, seuraten ajan omituista tapaa, piti Pariisia sotakenttänä, eikä sen huonompana kuin Flanderiakaan: siellä espanjalainen, täällä nainen. Kumpaisessakin paikassa vihollinen kukistettavana, palovero kiskottavana.
Mutta lausukaamme, että tällä hetkellä vallitsi d'Artagnan'ia jalompi tunne kuin omanvoiton pyynti. Kauppias oli sanonut olevansa rikas; nuori mies arvasi, että semmoisen nahjuksen kuin Bonacieux'in perheessä vaimo se kaiketi raha-arkun avainta hallitsi. Mutta kaikella tuolla ei ollut mitään vaikutusta siihen tunteesen, jonka rouva Bonacieux'in näkeminen oli herättänyt, ja omanvoiton pyynti oli jäänyt melkein vieraaksi sille syttyvälle rakkaudelle, jonka tuo näkeminen oli synnyttänyt. Me sanomme "melkein", sillä ajatus, että nuori, kaunis, suloinen, terävä-älyinen nainen samalla on myöskin rikas, ei suinkaan heikonna syttyvää rakkautta, vaan päinvastoin vahvistaa sitä.
Varallisuus synnyttää koko joukon suurellisen elämän huolia ja oikkuja, jotka hyvin soveltuvat kauneudelle. Valkoinen ja hieno sukka, silkkihame, pitsikaulus, soma kenkä jalkaan, aistikas nauha päähän, nuo kaikki eivät tee rumaa naista kauniiksi, vaan tekevät kauniin naisen ihanaksi, puhumattakaan käsistä, jotka voittavat kaikesta tuosta; käsien, varsinkin naisten, on tarvis olla joutilaina, ollakseen kauniit.
D'Artagnan, niinkuin lukija jo varsin hyvin tietää, koska emme oli peitelleet hänen varallisuutensa tilaa, ei ollut suinkaan mikään miljoonamies; hän toivoi kyllä kerta siksi tulevansa, mutta aika, jonka hän oli määrännyt tähän onnen tilaan joutuaksensa, oli melkoisen kaukana. Sillä välin, mikä tuska, nähdä nainen, jonka tahtoisi halajavan noita tuhansia mitättömyyksiä, joista naiset luovat onnellisuutensa, eikä voida antaa hänelle noita tuhansia mitättömyyksiä! Kun nainen on rikas, vaan rakastaja ei, hankkii hän ainakin itse, mitä rakastaja ei kykene hänelle tarjoomaan; ja vaikka tavallisuutta myöten vaimon huvit lähtevät miehen kukkarosta, on harvinaista, että mies niistä saa kiitoksen kantaa.
D'Artagnan, valmis mitä hellimmäksi rakastajaksi, oli toistaiseksi ainakin sangen harras ystävä. Keskellä rakkaustuumiansa kauppiaan rouvaa kohtaan ei hän kumminkaan unhottanut omia tovereitansa. Kaunis rouva Bonacieux oli vaimo, jota saattoi kävelyttää Saint-Denis'in kentällä tai Saint-Germain'in torilla Athoksen, Porthoksen ja Aramiksen seurassa, joille d'Artagnan oli ylpeä osoittamaan moista valloitusta. Ja kun on kauvan kävelty, tulee nälkä; d'Artagnan oli sen joku aika takaperin saanut huomata; silloin mentäisiin tuommoisille somille pikku päivällisille, joissa kosketetaan toisella puolen ystävän kättä, toisella lemmityn jalkaa. Ja vihdoin ahtaina hetkinä, hädän aikoina, olisi d'Artagnan ystäviensä pelastajana.
Entäs herra Bonacieux, jonka d'Artagnan oli työntänyt poliisien kouriin, julkisesti kieltäen hänet, vaan hiljaisuudessa luvaten hänet pelastaa? Meidän on tunnustaminen lukijoillemme, että d'Artagnan ei ajatellut häntä rahtuakaan, tai jos ajatteli, ajatteli hän korkeintaan, että Bonacieux'in oli hyvä olla missä hän oli, olipa hän sitten missä tahansa. Rakkaus on itsekkäin kaikista kiihkoista.
Mutta lukijamme olkoot huoleti: jos d'Artagnan unhottikin tai näytti unhottaneen isäntänsä, emme me häntä unhota, ja me tiedämme missä hän onkin. Vaan tällä kertaa tehkäämme samoin kuin tuo rakastunut gaskonjalainen. Mitä kelpo kauppiaasen muutoin tulee, kyllä me palaamme häneen myöhemmin.
Uneksien tulevaisista lempiseikoistansa, puhellen niistä yölle, hymyillen tähdille, joutui d'Artagnan kulkemaan Cherche-Midi'n, eli niinkuin sitä siihen aikaan nimitettiin, Chasse-Midi'n katua. Kun hän oli Aramiksen asunnon tienoilla, pisti hänelle päähän, mennä käymään ystävänsä luona antamassa muutamia selityksiä siihen, minkä vuoksi hän oli lähettänyt Planchet'in kutsumaan häntä paikalla tulemaan rotanliukkuun. Jos Aramis vaan oli ollut kotona silloinkuin Planchet tuli sinne, oli hän aivan varmaan kiiruhtanut Fossoyeurs'in kadulle, ja kun hän ei siellä tavannut ketään muita kuin mahdollisesti molemmat toverinsa, eivät he kukaan, yhtä vähän toinen kuin toinenkaan, voineet tietää, mitä kaikki tuo merkitsi. Tuo sekasotku vaatii siis selityksen, virkkoi d'Artagnan aivan kuuluvasti.
Vaan hiljakseen mietti hän, että samalla saisi hän tilaisuuden puhua kauniista pienestä rouva Bonacieux'istä, jota hänen mielensä, ell'ei sydämmensä, oli jo vallan täynnä. Ensimäiseltä rakkaudelta ei muutoin pidä pyytääkkään vaitioloa. Ensimäisen rakkauden mukana on niin suuri ilo, että sen täytyy päästä vuotamaan, muuten se tukehduttaa.
Pariisi oli jo kaksi tuntia ollut pimeänä ja kadut alkoivat jo olla autioina. Kello löi yksitoista kaikissa Saint-Germain'in esikaupungin torneissa; ilma oli suloinen. D'Artagnan noudatti erästä sivukatua, joka kulki samaa kohtaa, missä nyt Assas'in katu, ja hän hengitti sulohajuisia tuoksuja, joita tuulenhenki toi Vaugirard'in kadulta ja joita lähettivät rehevät, iltakasteesta ja yötuulesta tuoreet puutarhat. Kauvempaa kuului, kumminkin tiheiden ikkunaluukkujen himmentäminä, juomalauluja yksinäisistä kapakoista kedolta. Tultuansa kadun päähän, kääntyi d'Artagnan vasemmalle. Talo, jossa Aramis asui, oli Cassette'n ja Servandoni'n kadun välillä.
D'Artagnan oli juuri jättänyt Cassette'n kadun, ja eroitti jo ystävänsä talon portin; tätä taloa suojasivat tuuheat sykomoorit ja klematiitit, jotka muodostuivat laajaksi katokseksi sen päälle. Lähestyissänsä taloa, huomasi hän jonkun varjontapaisen tulevan Servandoni'n kadulta. Tuo joku oli mantteliin kääriytynyt ja d'Artagnan luuli sitä ensin mieheksi; vaan vartalon pienuus, epävakainen käynti ja tapaileva askel ilmaisi hänelle, että se olikin nainen. Siihen lisäksi tuo nainen, ikäänkuin hän ei olisi ollut oikein selvillä siitä talosta, jota hän haki, loi hän silmänsä ylös, tunteaksensa sitä, seisahteli, kääntyi takaisin ja palasi taas.
— Menisinköhän tarjoomaan hänelle palvelustani! tuumaili hän. Käynnistänsä huomaa, että hän on nuori; ehkäpä on hän kauniskin. Kaiketi! Mutta nainen, joka näin myöhäiseen kulkee kadulla, ei ole liikkeellä muuta varten kuin lemmittyänsä kohtaamassa. Hiisi sentään! jos menisin häiritsemään heitä, pyrkisin huonolla keinolla seuraan.
Sillä välin nuori nainen liikkui yhä eteenpäin, lukien taloja ja ikkunoita. Se ei muutoin ollut mikään vaikea ja pitkällinen lasku. Sillä osalla katua oli vaan kolme hotellia ja kaksi ikkunaa kadulle päin; toinen oli eräässä rakennuksessa, joka oli samassa suunnassa sen talon kanssa, missä Aramis asui, toinen oli itse Aramiksen ikkuna.
— Peijakas, mutisi itsekseen d'Artagnan, jolle jumaluusopin tohtorin sisarentytär muistui mieleen; peijakas sentään, eipä olisi hullumpaa, jos tuo myöhästynyt kyyhkynen hakisi ystävämme Aramiksen asuntoa. Mutta, sieluni kautta, siltä se aivan näyttää. Ahaa, sinä Aramis veikkonen, tällä kertaa otetaan asia selville.