Georges Villiers, Buckingham'in herttua.

Rouva Bonacieux ja herttua pääsivät Louvreen ilman haittoja; rouva Bonacieux tunnettiin olevan kuningattaren palveluksessa; herttualla oli herra de Tréville'n muskettisoturin puku, ja herra de Tréville oli, niinkuin jo sanoimme, tänä iltana vahdissa. Muutoin Germain oli kuningattaren puolella ja jos jotakin olisi tapahtunut, rouva Bonacieux olisi joutunut syylliseksi muka rakastajansa kuljettamisesta Louvreen, siinä kaikki: hän oli ottanut rikoksen niskoillensa; hänen maineensa olisi tosin mennyt, mutta mitä arvoa suuren maailman silmissä oli pienen kauppiaanrouvan maineella?

Kerta päästyänsä hovin sisälle, herttua ja nuori nainen kulkivat muurin vierustaa noin parikymmentä askelta; kun se matka oli kuljettu, rouva Bonacieux sysäsi erästä pientä takaovea, joka oli päivillä auki, vaan öiksi tavallisesti suljettiin; ovi antoi mukaa; molemmat vaeltajat kävivät sisään ja joutuivat nyt pilkkopimeään, vaan rouva Bonacieux tunsi kaikki sopet ja solukat tässä osassa Louvrea, joka oli hovin palvelusväen huostassa. Hän sulki oven jälkeensä, otti herttuaa kädestä, astui haparoiden muutamia askelia, tapasi käsipuun, etsi jalallansa porrasastimen ja alkoi nousta portaita: herttua luki kaksi kerrosta. Silloin kääntyi hän oikealle, kulki pitkää käytävää, laskeutui yhden kerroksen, astui vielä muutamia askeleita, pisti avaimen erääsen lukkoon, aukasi oven ja työnsi herttuan huoneesen, jota valaisi ainoastaan yölamppu, ja sanoi: "Jääkää tähän, mylord herttua, tullaan kohta." Sitten meni hän ulos samasta ovesta, sulki sen lukkoon, niin että herttua oli aivan sananmukaisesti vankina.

Mutta vaikka herttua oli vallan yksinään, ei hän, se meidän tulee sanoa, tuntenut pelkoa silmänräpäystäkään: eräs hänen luonteensa huomattavimpia puolia oli seikkailun halu ja taipumus romaanimaisuuteen. Peloton, rohkea ja yritteliäs kun hän oli, tämä ei ollut ensi kertaa, jolloin hän oli henkensä kaupalla tällaisissa yrityksissä; hän oli saanut tietää, että tuo Itävallan Annan sepitetty kutsumus, jota noudattaen hän oli Pariisiin tullut, oli ansa, ja, sen sijaan että olisi palannut Englantiin, hän oli käyttänyt väärin sitä asemaa, mihin hän oli asetettu ja antanut vakuuttaa kuningattarelle, ett'ei hän lähtisi pois, kohtaamatta häntä. Alussa oli kuningatar jyrkästi kieltänyt, vaan sitten oli hän peljännyt että herttua suutuksissaan tekisi jonkun hullutuksen. Jo oli hän päättänyt ottaa hänet vastaan, pyytääksensä häntä lähtemään kohta paikalla, kun juuri samana päätöksen iltana rouva Bonacieux, jonka toimeksi oli jätetty herttuan etsiminen ja Louvreen tuominen, oli salaa anastettu pois. Kahteen päivään ei ensinkään tiedetty mihin hän oli joutunut, ja kaikki näytti menneen myttyyn. Vaan kun rouva Bonacieux kerta pääsi irti ja yhteyteen de la Porte'n kanssa, olivat asiat päässeet taas oikealle radallensa ja hän oli nyt juuri täyttänyt sen vaarallisen toimen, joka ilman hänen kiinijoutumistaan olisi jo kolme päivää aikaisemmin tullut täytetyksi.

Buckingham, jäätyänsä yksin, meni katsomaan peiliin. Muskettilaispuku sopi hänelle vallan mainiosti.

Kolmenkymmenen viiden vuotiaana, niinkuin hän silloin oli, nimitettiin häntä täydellä syyllä Ranskan ja Englannin kauneimmaksi ja pulskimmaksi naisten sankariksi.

Kahden kuninkaan suosikkina, miljoonien omistajana, ylivaltijaana kuningaskunnassa, jota hän mielensä jälkeen myllisteli ja oikkunsa mukaan tyynnytteli, Georges Villiers, Buckingham'in herttua, oli saavuttanut tuon sadunomaisen aseman, joka vuosisatojen vieriessä täyttää jälkimaailman hämmästyksellä.

Niinpä menikin hän, itseensä luottavana, vallastansa vakuutettuna, varmana siitä, että ne lait, jotka muita ihmisiä hallitsevat, eivät häneen pysty, kohden sitä päämäärää, jonka hän oli itsellensä asettanut, vaikka se päämäärä olisi ollut niin korkealla ja niin häikäisevän kirkas, että muille olisi ollut sula hullutus luoda silmiänsäkään siihen. Sillä tavoinpa hänen oli onnistunut useita kertoja lähestyä kaunista ja ylpeätä Itävallan Annaa ja loistonsa voimalla rakastuttaa hänet itseensä.

Georges Villiers kävi siis, niinkuin sanoimme, peilin eteen, asetteli kauniit vaaleat suortuvansa kiharoihin, jotka hatun painosta olivat joutuneet masennuksiin, väänsi viiksensä kuntoon, ja ilosta pamppailevalla sydämmellä, onnellisena ja ylpeänä sen hetken lähestymisestä, jota hän niin kauvan oli halunnut, hymyili hän itselleen ylpeydestä ja toivosta,

Samassa tuokiossa seinään kätketty salaovi aukeni ja eräs nainen tuli näkyviin. Buckingham huomasi tuon ilmauksen peilistä; hän huudahti — se oli kuningatar!

Itävallan Anna oli silloin kuuden tai seitsemänkolmatta vuoden ikäinen, toisin sanoen, hän oli kauneutensa kukoistuksessa.

Hänen käyntinsä oli kuningattaren tai jumalattaren; hänen silmänsä, jotka säihkyivät smaragdin loistolla, olivat erinomaisen ihanat, ja olivat täynnä samalla suloa ja majesteetillisuutta.

Hänen suunsa oli pieni ja ruusunpunainen ja vaikka alahuuli pisti vähän ylähuulen edelle, mikä Itävallan suvun jäsenillä oli ominaista, oli tuo suu mitä suloisin hänen hymyillessään, vaan myöskin mitä ylenkatseellisin hänen halveksiessaan.

Hänen hipiönsä oli ylistetty hienoudestaan ja pehmeydestään, hänen kätensä ja käsivartensa olivat hämmästyttävän kauniit, ja kaikki sen ajan runoilijat lauloivat niitä verrattomiksi.

Hänen hiuksensa vihdoin, jotka, vaaleat nuoruudessaan, olivat muuttuneet kastanjanvärisiksi ja joita hän piti korkealle kammattuina ja vahvasti puuteroittuina, kehystivät ihmeteltävän somasti hänen muotoansa, jossa ankarinkaan arvostelija ei olisi voinut toivoa muuta kuin hieman vähemmän punaa eikä vaativaisinkaan kuvanveistäjä muuta kuin nenän hiukkasen hienopiirteisemmäksi.

Buckingham joutui hetkiseksi häikäistyksiin; ei koskaan ollut Itävallan Anna näyttänyt niin ihanalta keskellä noita tanssijaisia, juhlia, karuselleja, kuin hän näytti tällä hetkellä yksinkertaiseen satiinipukuun verhottuna ja donna Estefanan seuraamana, tuon ainoan espanjalaisen naisen, jota kuninkaan luulevaisuus ja Richelieu'n vainot eivät olleet karkoittaneet hovista.

Itävallan Anna astui kaksi askelta esiin; Buckingham heittäysi polvillensa ja ennenkuin kuningatar ennätti sitä estää, suuteli hänen hameensa paltetta.

— Herttua, te tiedätte kai jo, että minä se en ollut, joka kirjoitti teille.

— Oh, kyllä, armollinen rouva, Teidän Majesteettinne, kyllä tiedän, huudahti herttua; minä tiedän, että olin hullu, mieletön, uskomaan että lumi elostuisi, että marmori lämpenisi; mutta mitäs, kun rakastaa, uskoo herkästi rakkautta; muutoin, minun matkani ei ole mennyt aivan hukkaan, koska nyt saan nähdä teidät.

— Niin, vastasi Anna, vaan te tiedätte minkä vuoksi ja millä tavoin minä teidät otan vastaan; tämä on sen vuoksi, että olette tunteeton minun tuskilleni, olette itsepäisesti jääneet viipymään kaupunkiin, jossa panette vaaraan teidän henkenne ja minun kunniani; minä siis otan teidät vastaan sanoakseni teille, että kaikki meitä eroittaa, meren syvyydet, kuningaskuntien vihollisuus, valojen pyhyys. Jumalatonta on uhoitella tämmöisiä esteitä vastaan, mylord. Minä otan teidät vastaan sanoakseni teille ett'emme saa enää kohdata toisiamme.

— Puhukaa, rouva, puhukaa, kuningatar, sanoi Buckingham; teidän äänenne sulous lieventää teidän sanojenne kovuutta. Te puhutte jumalattomuudesta! mutta jumalatonta on eroittaa kahta sydäntä, jotka Jumala on luonut toinen toisillensa.

— Mylord, huudahti kuningatar, te unhotatte, ett'en minä koskaan ole sanonut teitä rakastavani.

— Vaan te ette myöskään ole koskaan sanoneet, että te ette minua rakasta, ja todella semmoisen sanominen olisi Teidän Majesteettinne puolelta liian suurta kiittämättömyyttä. Sillä sanokaapa minulle, mistä te löydätte minun rakkauteni vertaista, rakkauden, jota ei aika, ei poissaolo, ei epätoivo, ei mikään ole voinut sammuttaa; rakkauden, joka tyytyy muutamaan kadotettuun nauhaan, muutamaan satunnaiseen silmäykseen, muutamaan vahingossa lausuttuun sanaan?

Siitä on nyt kolme vuotta, rouva, kun näin teidät ensi kerran, ja koko nämä kolme vuotta olen teitä samalla tavalla rakastanut.

Tahdotteko, että kerron teille, kuinka olitte puettuna, silloinkuin ensimäisen kerran teidät näin? tahdotteko kuulla luettelevani jokaisen pienimmänkin koristuksen puvussanne? Malttakaas, minä näen teidät vielä: te istuitte espanjalaisissa vaunuissanne, teillä oli yllänne vihriä satiinihame kultaisine ja hopeaisine koristuksineen, riippuvat hiat, kauniihin käsivarsiinne kiinni solmittuina, noihin ihmeteltäviin käsivarsiin, sekä suurilla jalokivillä koristettuina; teillä oli umpikaulus, ja pieni myssy päässänne, samanvärinen kuin hameenne, ja myssyssä haikaransulka.

Oh! malttakaas vielä, minä suljen silmäni, ja näen teidät semmoisena kuin silloin olitte; minä avaan ne uudestaan ja näen millainen olette nyt, se on, sata vertaa ihanampi vielä!

— Mikä mielettömyys! mutisi Itävallan Anna, jolla ei ollut rohkeutta suuttua herttuaan siitä, että hän oli noin hyvin säilyttänyt sydämmessään hänen kuvansa; mikä mielettömyys tuommoisilla muistoilla pitää vireillä turhaa kiihkoa.

— Ja mistä tahdotte siis minun elävän? minullahan ei ole muuta kuin muistoni. Niissä on minun onnellisuuteni, ne ovat aarteeni, toivoni. Joka kerta kuin teidät näen, saan yhden jalokiven lisää sydämmeni aarrearkkuun. Tämä on nyt neljäs, jonka te sinne pudotatte ja jonka otan huostaani; sillä koko kolmena vuotena, rouva, olen saanut nähdä teidät vaan neljä kertaa: tuo ensimäinen, josta mainitsin, toinen rouva Chevreusen luona, kolmas Amiensin puutarhassa.

— Herttua, sanoi kuningatar punastuen, elkää puhuko tuosta illasta.

— Oh, puhukaamme, päinvastoin, rouva, puhukaamme siitä: se oli autuas, loistava ilta minun elämässäni. Muistattehan sen kauniin yön, joka silloin oli? Kuinka ilma oli suloinen ja tuoksuva, kuinka taivas oli sininen ja kirkkaassa tähdessä!

Ah, sillä kertaa, rouva sain hetkisen olla yksin teidän kanssanne; sillä kertaa olitte valmis puhumaan minulle kaikki, elämänne autiuuden, sydämmenne ikävän. Te nojasitte minun käsivarttani vasten, katsokaas, tätä käsivartta vasten. Minä tunsin, kallistaissani päätäni teidän puoleenne, teidän hiuksenne koskettavan kasvojani, ja joka kerran kun ne koskettivat, värisin minä kiireestä kantapäähän saakka. Oh, kuningatar, kuningatar! oh! te ette tiedä mikä taivaallinen autuus, mikä paratiisin onnellisuus mahtui tuommoiseen hetkeen. Kuulkaas, omaisuuteni, onneni kunniani, kaikki mitä elämästäni on enää jälellä, kaikki antaisin semmoisesta hetkestä, semmoisesta yöstä! sillä tuona yönä, rouva, tuona yönä rakastitte te minua, sen vannon.

— Mylord, mahdollista kyllä, että tilaisuuden vaikutus, suloisen illan viehätys, teidän silmienne palo, ja tuhannet muut seikat, jotka kerrassaan voivat saattaa naisen perikatoon, liittyivät käymään kimppuuni sinä onnettomana yönä; mutta te näitte, mylord, kuningatar tuli heikon vaimon avuksi: ensi sanalla, jonka uskalsitte virkkaa, ensi rohkeudella, johon minun tuli vastata, huusin minä.

— Oh! niin, niin, totta kyllä, joku toinen rakkaus kuin minun olisi tuommoisessa koetuksessa tukahtunut; mutta minun rakkauteni sai siitä vaan tulisemmaksi ja ikuisemmaksi. Te luulitte pakenevanne minua palaamalla Pariisiin, te luulitte, ett'en uskaltaisi jättää sitä aarretta, jonka vartijaksi herrani oli minut asettanut. Ah! mitä minä välitin kaikista maailman aarteista ja kuninkaista! Kahdeksan päivän perästä olin taaskin täällä. Sillä kertaa ei teillä ollut minulle mitään soimauksia: minä olin pannut suosioni, elämäni alttiiksi, nähdäkseni teitä vielä edes sekunnin ajan; minä en koskettanut kättännekään, ja te annoitte minulle anteeksi, nähdessänne minut niin nöyrtyneenä ja katuvaisena.

— Niin, mutta parjaus käytti hyväkseen kaikkia noita hulluuksia, joihin minulla ei ollut mitään osaa, sen te hyvin tiedätte, mylord. Kuningas kardinaalin yllytyksestä kiivastui kauheasti: rouva de Vernet karkoitettiin, Putange ajettiin maanpakoon, rouva de Chevreuse menetti suosionsa ja kun te tahdoitte palata lähettiläänä Ranskaan, kuningas itse, muistattehan, mylord, kuningas itse pani vastaan.

— Niin, ja Ranska on sodalla maksava kuninkaansa kiellon. En saa teitä, rouva, enää nähdä; no olkoon niin! minä tahdon, että joka päivä saatte kuulla minusta puhuttavan.

Minkä tarkoituksen luulette olevan Ré'n saaren retkellä ja Rochelle'n protestanttien liitolla, joita minä valmistelen? Ilon, saada nähdä teitä!

Minulla ei ole toivoa ase kädessä tunkeutua Pariisiin, sen kyllä tiedän; vaan tuosta sodasta on tuleva rauha, tuo rauha tarvitsee välittäjän, välittäjäksi olen minä tuleva. Silloin ei minua uskalleta kieltää ja minä niin muodoin palaan Pariisiin ja olen näkevä teidät ja olen onnellinen yhden hetkisen. Tuhannet ihmiset tosin saavat maksaa, minun onnellisuuteni hengellänsä; mutta mitä minä siitä, kunhan vaan saan teidät nähdä. Tuo kaikki on kyllä mieletöntä, ehkä vallan mielipuolista, mutta sanokaapa minulle, kellä naisella on innokkaampaa rakastajaa? kellä kuningattarella on ollut hartaampaa palvelijaa?

— Mylord, mylord, te otatte puollustukseksenne seikkoja, jotka teitä syyttävät; mylord, kaikki nuo rakkauden todisteet, joita minulle annatte, ovat melkein rikoksia.

— Sen vuoksi, ett'ette rakasta minua, rouva; jos minua rakastaisitte, katselisitte noita kaikkia toisilla silmillä; jos minua rakastaisitte, olisi se minulle liian suuri onni ja minä tulisin hulluksi. Ah! rouva de Chevreuse, josta vast'äsken mainitsitte, rouva de Chevreuse oli vähemmin, julma kuin te; Holland rakasti häntä ja hän vastasi hänen rakkauteensa.

— Rouva de Chevreuse ei ollut kuningatar, mutisi Itävallan Anna, ja vastoin tahtoansa voitti hänet noin valtaavan rakkauden ilmaus.

— Te rakastaisitte siis minua, ell'ette olisi kuningatar, rouva, sanokaa, rakastaisitteko minua silloin? Minä saan siis uskoa, että ainoastaan korkean asemanne arvollisuus se teidät tekee julmaksi minua kohtaan; minä saan siis uskoa, että jos te olisitte rouva de Chevreuse, Buckingham-paralla olisi toivoa? Kiitos noista suloisista sanoista, oi minun kaunis Majesteettini, satakertainen kiitos!

— Ah! mylord, te olette väärin ymmärtäneet, väärin selittäneet; minä en tahtonut sanoa...

— Vaiti, vaiti! sanoi herttua; jos minä olen onnellinen erhetyksestä, elkää olko niin julma, että riistätte minulta tuon erhetyksen. Te sanoitte itse, että minua on houkuteltu ansaan: ehkäpä siinä menetän henkeni, sillä, kuulkaahan, se on kummallista, että muutamia aikoja olen tuntenut aavistuksia siitä, että minun tulee kuolla. Ja herttua hymyili viehättävän surumielisesti.

— Oh, Jumalani! huudahti Itävallan Anna kauhistuksella, joka ilmaisi hänellä olevan herttuata kohtaan paljon hellempiä tunteita kuin mitä hän tahtoi tunnustaa.

— Minä en sano tätä säikähdyttääkseni teitä, rouva, en suinkaan; aivan naurettavaahan on, että teille siitä puhuinkaan ja uskokaa pois, minä en tuollaisista unelmista laisinkaan pidä lukua. Mutta tuo toivo, jonka te melkein annoitte, on kaikki palkitseva, vaikkapa itse elämänikin.

— No niin, sanoi Itävallan Anna, minullakin, herttua, minullakin on aavistuksia ja unelmia. Minä uneksuin näkeväni teidän makaavan verissänne, haavoitettuna.

— Vasempaan puoleen, eikö niin, puukolla? keskeytti Buckingham.

— Niin, juuri niin, mylord, vasempaan puoleen puukolla. Kuka on teille ilmaissut minulla olleen semmoisen unen? Minä olen uskonut sen vaan Jumalalle, rukoellessani häntä.

— Minä en enempää tahdo, te rakastatte minua, siinä on kylliksi.

— Minäkö rakastan teitä, minä?

— Niin, te. Lähettäisikkö Jumala teille samoja unia kuin minulle, ell'ette minua rakastaisi? Tulisikko meille samoja aavistuksia, ell'eivät meidän kumpaisenkin olemukset olisi toinen toisensa yhteydessä sydämmien kautta? Te rakastatte minua, oi kuningatar, ja te itkisitte minua!

— Oh, Jumalani, Jumalani! huudahti Itävallan Anna, tämä on enemmän kuin mitä voin kestää. Kuulkaa, herttua, menkää taivaan nimessä, poistukaa; en tiedä rakastanko teitä, vai enkö rakasta; mutta sen tiedän, ett'ei minusta tule valanrikkojaa. Säästäkää minua siis ja menkää. Oh! jos isku teidät saavuttaa Ranskassa, jos kuolette Ranskassa, jos minä saattaisin otaksua, että te olette saaneet surmanne rakkaudestanne minua kohtaan, en koskaan saisi lepoa, en lohdutusta, minä tulisin hulluksi. Menkää siis, menkää, minä rukoilen teitä.

— Oh! kuinka ihana te olette tuollaisena! Oh, kuinka minä teitä rakastan! sanoi Buckingham.

— Menkää, menkää! minä rukoilen teitä, ja palatkaa tuonnempana; palatkaa lähettiläänä, ministerinä, palatkaa henkivartioiden suojaamana, jotka teitä puollustavat, palvelijain ympäröimänä, jotka teitä varjelevat, ja silloin, silloin en enää pelkää teidän henkenne vuoksi ja minä olen onnellinen nähdessäni teidät uudestaan.

— Oh! onko se vaan totta, mitä te sanotte minulle?

— On...

— Hyvä! ja suostuvaisuutenne merkiksi teiltä joku esine, joka vakuuttaisi minua, ett'en ole nähnyt unta; jotakin, mitä olette käyttäneet, ja jota minä vuorostani saattaisin käyttää, joku sormus, kaulavitja tai muu semmoinen.

— Ja menettekö sitten, menettekö sitten, jos annan teille mitä pyydätte?

— Menen.

— Heti paikallako?

— Niin.

— Lähdette Ranskasta ja palaatte Englantiin?

— Niin, sen vannon!

— Odottakaa siis hiukkanen.

Ja Itävallan Anna meni huoneihinsa ja tuli melkein samassa tuokiossa takaisin, pitäen kädessään ruusupuista rasiaa, jonka kannessa oli hänen nimimerkkinsä kullalla kirjoitettuna.

— Kas tässä, mylord-herttua, sanoi hän, säilyttäkää tämä muistona minulta.

Buckingham otti rasian ja heittäytyi toisen kerran polvilleen.

— Te olette luvanneet mennä, sanoi kuningatar.

— Ja minä pidän sanani. Kätenne, kätenne, rouva, ja sitten menen.

Itävallan Anna ojensi kätensä sulkien silmänsä ja nojasi toisella Estefanaan, sillä hän tunsi voimansa raukenevan.

Buckingham painoi innokkaasti huulensa tähän kauniisen kätöseen, nousi sitten ylös ja lausui:

— Ennen kuuden kuukauden kulumista, jos olen elossa, näen teidät taas, rouva, vaikka maailma mullistuisi sen vuoksi.

Ja äsken tekemällensä lupaukselle uskollisena kiiruhti hän ulos huoneesta.

Käytävässä kohtasi hän rouva Bonacieux'in, joka oli häntä odottanut ja joka samalla varovaisuudella ja menestyksellä kuin tullessakin, saattoi hänet ulos Louvresta.

Herra Bonacieux.

Kaikissa näissä oli mukana, niinkuin jo on voitu havaita, eräs henkilö, josta, vaikka hänen tilansa oli kylläkin pyörivillä portailla, ei kukaan näyttänyt suuresti huolehtivan; tämä henkilö oli Bonacieux, valtiollisten ja rakkausjuonien kunnian-arvoisa marttyyri, juonien, jotka niin helposti sotkeutuivat toisiinsa tänä ritarillisuuden ja huikentelevaisuuden aikakautena.

Onneksi, muistaneeko sitä lukija vielä tai ei, onneksi olemme luvanneet pysyttää hänet näköpiirissämme.

Poliisit, jotka olivat hänet ottaneet kiinni, kuljettivat hänet suoraa päätä Bastiljiin, jossa hänen annettiin aivan vavistuksissaan kulkea sivuitse plutonan sotamiehiä, jotka latasivat muskettejansa.

Sitten vietiin hänet melkein maanalaiseen koppiin, jossa hän kuljettajainsa puolelta sai kärsiä mitä karkeimpia loukkauksia ja mitä raainta kohtelua. Poliisit näkivät, ett'eivät he olleet tekemisissä minkään aatelismiehen kanssa ja he kohtelivat häntä kuin mitä hylkiötä.

Noin puolen tunnin perästä tuli kirjuri tekemään loppua hänen kärsimyksistään, vaan ei suinkaan hänen levottomuudestaan, antamalla käskyn saattaa herra Bonacieux tutkisteluhuoneesen. Tavallisesti tutkisteltiin vangittuja heidän luonansa, vaan Bonacieux'in kanssa ei menetelty sillä tavoin.

Kaksi vartijaa otti nyt kauppiaan huostaansa, saattoivat hänet erään pihan halki, veivät hänet muutamaan käytävään, jossa seisoi kolme vahtimiestä, aukasivat erään oven ja työnsivät hänet kehnoon huoneesen, jossa ei ollut muuta sisustusta kuin pöytä, tuoli ja komisarjus. Komisarjus istui tuolilla pöydän ääressä kirjoittamassa.

Vartijat saattoivat vangin pöydän eteen ja, komisarjuksen annettua merkin, poistuivat ulkopuolelle äänenkantamaa.

Komisarjus, joka siihen saakka oli ollut kumartuneena papereihinsa, kohotti nyt päätänsä nähdäkseen kenen kanssa hän oli tekemisissä. Komisarjus oli tympeyttävän näköinen mies, terävänenäinen, keltaiset, ulospistävät posket, pienet silmät, vaan tutkivat ja vilkkaat, kasvot samalla kertaa ketun ja mäyrän kaltaiset. Pää, jota pitkä ja liikkuva kaula kannatti, pisti ulos laajasta mustasta takista, ja oli heiluvassa liikkeessä puolelta toiselle, melkein kuin kilpikonnan, kun se pistää päänsä ulos kuorestaan.

Hän kysyi aluksi Bonacieux'iltä hänen ristimä- ja sukunimeänsä, ikäänsä, tointansa ja kotipaikkaansa.

Syytetty vastasi olevansa nimeltään Jaques-Michel Bonacieux, ijältään viidenkymmenen yhden vuoden vanha, toimeltaan entinen kauppias ja asuvansa Fossoyeurs'in kadun varrella N:o 11.

Sitten komisarjus kyselyn jatkamisen sijasta piti hänelle pitkiä puheita siitä, kuinka vaarallista on halvan porvarin sekoittautua valtiollisiin asioihin.

Hän liitti tähän alkujohdantoon esitelmän, jossa hän kertoi kardinaalin voimasta ja teoista, tuon verrattoman ministerin, joka voitti kaikki ennemmäiset ministerit, joka oli oleva esimerkkinä kaikille vastaisille ministereille, tuon ministerin, jonka voimaa ja tekoja ei kukaan rankaisematta saanut vastustella.

Tämän hänen puheensa toisen osan jälkeen loi hän läpitunkevan katseen Bonacieux-parkaan ja käski hänen miettimään tilansa vaarallisuutta.

Kauppiaan miettiminen oli jo suoritettu: hän kirosi ajatuksissaan sitä hetkeä, jolloin herra de la Porte'n päähän oli pistänyt naittaa kummityttärensä hänelle ja erittäinkin sitä hetkeä, jolloin tuo kummitytär oli ruvennut kuningattaren pukurouvaksi.

Herra Bonacieux'in luonteen pohjana oli halvan saituuden ja syvän itsekkäisyyden sekoitus, ja sen kaiken höysteenä mitä raukkamaisin pelkurimaisuus. Rakkaus, jota vaimonsa oli hänessä herättänyt, oli aivan syrjätunne, eikä voinut pitää puoliansa noita vastamainittuja alkuperäisiä tunteita vastaan.

Bonacieux mietti oikeastaan vaan sitä, mitä hänelle juuri oli päästy sanomasta.

— Mutta herra komisarjus, sanoi hän kylmästi, uskokaa täydellisesti, että minä tunnen ja pidän arvossa enemmän kuin kukaan muu Hänen ylhäisyytensä verrattomia ansioita, jonka hallittavana meidän on kunnia olla.

— Todella? kysyi komisarjus epäilevän näköisenä, mutta jos laita tosiaan olisi niin, kuinkas te olisitte Bastiljissa?

— Kuinka minä täällä olen, tai paremmin, minkä vuoksi minä täällä olen, vastasi Bonacieux, sitä on minun mahdoton teille sanoa, koska en sitä itsekkään tiedä; mutta se on vaan varma tosi, ett'en minä ainakaan tieteni ole loukannut kardinaalia.

— Teidän on kumminkin täytynyt tehdä joku rikos, koska te olette syytöksenalainen valtiorikoksesta.

— Valtiorikoksesta! huudahti Bonacieux hämmästyneenä, valtiorikoksesta! ja kuinka tahdottekaan kauppiasraukan, joka vihaa hugenotteja ja inhoo espanjalaisia, olemaan syypäänä valtiorikokseen? Ajatelkaa toki, herra, onhan se vallan mahdotonta.

— Herra Bonacieux, virkkoi komisarjus tirkistellen syytettyä, ikäänkuin hänen pienet silmänsä olisivat voineet lukea sydämmen syvimpään pohjaan saakka, herra Bonacieux, teillä on vaimo?

— On, herra, vastasi kauppias vapisten, ja tuntien että siihenpä asia rupesikin takertumaan; se tahtoo sanoa, minulla on ollut.

— Kuinka? teillä on ollut! minne te hänet olette hukanneet, koska teillä ei enää häntä ole?

— Hän on minulta salaa ryöstetty.

— Ryöstetty? sanoi komisarjus. Aa!

Bonacieux kuuli tuosta "aa"-sta, että asia rupesi yhä enemmän sotkeutumaan.

— Hänet on teiltä ryöstetty, vai niin! toisti komisarjus, ja tiedättekö kuka mies hänet on ryöstänyt?

— Luulen hänet tuntevani.

— Ken on hän?

— Huomatkaa, ett'en tiedä varmaan mitään, herra komisarjus, ja että minä vaan epäilen.

— Ketä epäilette? Kas niin, vastatkaa suoraan.

Bonacieux oli nyt kerrassaan kahdella päällä; pitäisikkö hänen kieltää kaikki, vai ilmoittaa kaikki? Jos hän kieltäisi, voitaisiin luulla hänen tietävän liian paljon, ruvetaksensa tunnustamaan; jos taas ilmoittaisi kaikki, osoittaisi hän hyvää tahtoa. Hän päätti siis ilmoittaa kaikki mitä tiesi.

— Minä epäilen, sanoi hän, erästä pitkää, tummaveristä, ylpeän näköistä miestä, joka näyttää varsin suurelta herralta; hän on seuraillut meitä useita kertoja, ainakin mitä minusta on näyttänyt, kun olen ollut noutamassa vaimoani Louvren pieneltä portilta kotiini.

Komisarjus näytti tulevan levottomaksi.

— Ja hänen nimensä? kysyi hän.

— Oh, mitä nimeen tulee, sitä en ensinkään tiedä, vaan jos hänet missä kohtaisin, kyllä tuntisin hänet paikalla, siitä olen varma, vaikka tuhansien joukosta.

Komisarjuksen otsa rypistyi.

— Tuntisitte hänet vaikka tuhansien joukosta, sanoitteko niin? kysyi hän.

— Se tahtoo sanoa, virkkoi Bonacieux, joka näki hypänneensä hulluun tynnöriin, se tahtoo sanoa...

— Te olette vastanneet, että tuntisitte hänet, sanoi komisarjus, hyvä, se riittää täksi päiväksi; ennenkuin menemme kauvemmaksi, tarvitsee erään saada tietää, että te tunnette vaimonne ryöstäjän.

— Mutta enhän minä ole sanonut tuntevasi häntä! huusi Bonacieux epätoivossa. Minähän päinvastoin sanoin, että...

— Viekää vanki pois, sanoi komisarjus noille kahdelle vartijalle.

— Ja minne on hän saatettava? kysyi kirjuri.

— Vankikoppiin.

— Mihin?

— Oh, Jumala nähköön, mihin vaan ensimäiseksi osutte, kunhan se on kylliksi luja, vastasi komisarjus välinpitämättömyydellä, joka kauhistutti Bonacieux-parkaa.

— Voi, voi! sanoi hän itselleen, kova onni vainoo minua; vaimoni on varmaan tehnyt jonkun hirmuisen rikoksen; minua luullaan hänen rikostoveriksensa ja minua rangaistaan hänen kanssansa: hän on puhuva, hän tunnustava sanoneensa minulle kaikki; vaimo on niin heikko! Vankikoppiin! mihin vaan ensimäiseksi osutaan! semmoista se on! yksi yö on jo mennyt; ja huomenna teilattavaksi, hirteen! Oh, Jumalani, Jumalani, armahda minua!

Kuuntelematta vähintäkään mestari Bonacieux'in vaikerruksia, vaikerruksia, joihin he muutoin olivat hyvin tottuneet, tarttuivat vartijat vangin käsipuoleen, vieden hänet pois, jolla välin komisarjus kirjoitti kiireimmittäin kirjeen, jota kirjuri odotti.

Bonacieux ei ummistanut silmäänsä, ei sen vuoksi, että vankihuone olisi ollut kovin kehno, vaan hänen levottomuutensa oli liian suuri. Hän istui koko yön rahillansa, vavahtaen vähimmästäkin risauksesta; ja kun päivän ensi säteet pilkistivät kammioon, näytti aamurusko hänestä haudan väriseltä.

Yht'äkkiä kuuli hän salpoja vedettävän auki ja hän teki hirveän hyppäyksen. Hän uskoi tultavan noutamaan häntä mestauslavalle; vaan kun hän pyövelin verosta, jota hän odotti, näki kaiken kaikkiaan vaan eilisen komisarjuksensa ja kirjurinsa, oli hän vähällä hypätä heille kaulaan.

— Teidän asianne on sangen paljon sotkeutunut eilisestä illasta, kelpo mies, sanoi hänelle komisarjus ja minä neuvon teitä kertomaan nyt kaikki asiat halki ja suoraan; sillä ainoastaan teidän katumuksenne saattaa kääntää päältänne kardinaalin vihan.

— Kyllä minä olen valmis kaikki kertomaan, huudahti Bonacieux, ainakin kaikki mitä tiedän. Kysykää, olkaa hyvä.

— Ensiksikin, missä on teidän vaimonne?

— Mutta johan olen teille sanonut, että hänet minulta ryöstettiin.

— No niin, mutta eilen kello viisi iltapäivällä pääsi hän teidän toimestanne pakoon.

— Minun vaimoniko pakoon! huudahti Bonacieux. Oh! onneton vaimo! Herra, jos hän on päässyt pakoon, se ei ole minun vikani, sen vannon.

— Mitäs teillä oli tekemistä naapurinne herra d'Artagnan'in luona, jonka kanssa teillä oli päivemmällä pitkä keskustelu?

— Ah, niin todella, herra, niin, totta kyllä, ja minä tunnustan, että se oli väärin tehty. Kyllähän minä olin herra d'Artagnanin luona.

— Mikä oli teidän käyntinne tarkoitus?

— Pyytää häntä auttamaan minua löytämään vaimoni. Minä luulin itselläni olevan oikeuden häntä perustella; mutta minä erhetyin, niinkuin näkyy, ja minä pyydän nöyrimmästi anteeksi.

— Ja mitä herra d'Artagnan vastasi?

— Herra d'Artagnan lupasi minua auttaa; mutta minä kyllä kohta huomasin erhettyneeni.

— Vai te aiotte pettää oikeutta! Herra d'Artagnan teki teidän kanssanne sopimuksen, jonka johdosta hän ajoi pakoon poliisit, jotka tulivat ottamaan kiini vaimoanne, ja toimitti hänet löytämättömiin.

— Herra d'Artagnan vienyt minun vaimoni! Ah, vai niin! mutta mitä sanoittekaan?

— Onneksi on herra d'Artagnan meidän käsissämme, ja teidät asetetaan hänen kanssaan naamattain.

— Ah, totta tosiaan, parempaa en pyydä, huudahti Bonacieux; olen hyvilläni saada nähdä tuttuja kasvoja.

— Tuokaa d'Artagnan esille, sanoi komisarjus vartijoille.

Vartijat toivat sisään Athoksen.

— Herra d'Artagnan, sanoi komisarjus kääntyen Athokseen, kertokaa mitä teidän ja tämän herran välillä on tapahtunut.

— Mutta! huudahti Bonacieux, ei tämä ole herra d'Artagnan, jota minulle osoitatte!

— Kuinka! eikö hän ole herra d'Artagnan? huusi komisarjus.

— Ei millään muotoa, vastasi Bonacieux.

— Mikäs tuon herran nimi on? kysyi komisarjus.

— Sitä minä en voi sanoa, minä en tunne häntä.

— Kuinka! ettekö tunne häntä?

— En.

— Ettekö ole häntä koskaan nähnyt?

— Kyllä; vaan en tiedä mikä hänen nimensä on.

— Mikä on nimenne? kysyi komisarjus.

— Athos, vastasi muskettisoturi.

— Mutta eihän se ole ihmisen nimi, sehän on vuori! huusi tutkistelija-parka, joka alkoi joutua vallan pyörälle.

— Se on nimeni, sanoi Athos tyynesti.

— Mutta olettehan sanoneet nimenne olevan d'Artagnan.

— Minäkö?

— Niin, te juuri.

— Se on, minulle sanottiin: "te olette herra d'Artagnan?" Siihen vastasin: "Luuletteko niin?" Kiiniottajani sanoivat olevansa siitä varmat. Minä en huolinut heitä vastustaa. Muutoin, olisinhan voinut erhettyä.

— Herra, te loukkaatte oikeuden majesteettia.

— En suinkaan vastasi Athos levollisesti.

— Te olette herra d'Artagnan.

— Näettehän nyt, että tekin sanotte minulle sitä.

— Mutta, huudahti vuorostaan Bonacieux, minun täytyy sanoa teille, herra komisarjus, ett'ei tässä ole hetkeäkään epäilemistä. Herra d'Artagnan on minun hyyryläiseni ja siis, vaikka hän ei ole maksanut minulle vuokraani, ja juuri sen vuoksi, minun täytyy hänet tuntea. Herra d'Artagnan on nuori mies, tuskin yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen vanha, ja tämä herra on vähintään kolmenkymmenen. Herra d'Artagnan on herra Desessarts'in väkeä, ja tämä herra on herra de Tréville'n muskettisotureita: katsokaa univormua, herra komisarjus, katsokaa univormua.

— Se on totta, mutisi komisarjus; se on saakelin totta.

Samassa hetkessä ovi aukeni äkkiä ja sanansaattaja, erään Bastiljin portinvartijan saattamana toi kirjeen komisarjukselle.

— Oh! tuo onneton vaimo! huudahti komisarjus.

— Kuinka? mitä sanotte? kenestä puhutte? Ette suinkaan minun vaimostani, toivoakseni.

— Päinvastoin, juuri hänestä. Asianne on mainio, onpa tosiaan!

— Oh! vai niin! huudahti kauppias kiukustuen, suokaa minulle se huvi, hyvä herra, että saan tietää, kuinka minun asiani siitä voipi paheta, mitä vaimoni tekee minun vankeudessa ollessani!

— Kyllä, koska hänen tekonsa on seuraus teidän keskinäisestä tuumastanne; pirullinen tuuma!

— Minä vannon, herra komisarjus, että te olette mitä syvimmässä erhetyksessä, että minä en tiedä tuon taivaallista kaikesta siitä, mitä vaimoni on mahtanut tehdä, että minä olen kokonaan vieras siihen mitä hän on tehnyt ja että, jos hän on tehnyt tyhmyyksiä, minä kiellän, hylkään, kiroan hänet.

— No niin, sanoi Athos komisarjukselle, jos te ette tarvitse minua enää täällä, lähettäkää minut jonnekin muuanne, tuo teidän herra Bonacieux on sangen ikävystyttävä.

— Viekää vangit kammioihinsa, käski komisarjus, viitaten samalla kertaa Athokseen ja Bonacieux'iin, ja vartioitakoon heitä ankarammin kuin koskaan.

— Mutta kun teillä on asiaa herra d'Artagnan'ille, sanoi Athos tavallisella tyyneydellänsä, en minä voi suinkaan huomata, missä kohden minä saatan täyttää hänen sijaansa.

— Tehkää käskyni mukaan! huusi komisarjus, ja ehdoton vaitiolo! Kuuletteko!

— Athos seurasi vartijoitansa kohauttaen olkapäitänsä, ja Bonacieux voivotteli niin että tiikerinkin sydän olisi heltynyt.

Kauppias vietiin viime-öiseen koppiinsa ja jätettiin sinne koko päiväksi. Ja koko päivän itki Bonacieux niinkuin aimo kauppias; sillä niinkuin hän itse jo sanoi, hän ei ollut mikään miekkamies.

Iltaisilla kello yhdeksän aikaan, juurikuin hän oli asettumaisillaan levolle, kuuli hän askeleita käytävässä. Askeleet lähestyivät hänen oveansa, se aukeni, ja vartijat tulivat sisään.

— Seuratkaa minua, sanoi vartijain mukana tullut poliisi.

— Teitäkö! huudahti Bonacieux, teitäkö seurata tähän aikaan, ja minne, voi Jumalani!

— Sinne, minne meillä on käsky teidät viedä.

— Mutta eihän se ole mikään vastaus.

— Se on kumminkin ainoa, mitä voimme teille antaa.

— Ah! Jumalani, Jumalani, vaikerteli kauppias-raukka, nyt minä olen hukassa!

Hän seurasi koneenomaisesti ja vastustamatta vartijoita, jotka olivat tulleet häntä noutamaan.

Hän kulki saman käytävän, jonka hän jo tullessaan oli kulkenut, kävi halki ensimäisen pihan, sitten toisen päärakennuksen lävitse; vihdoin ulommaisen pihan portilla näki hän vaunut, joita ympäröi neljä ratsastajaa. Hänen käskettiin nousemaan vaunuihin, poliisi istui hänen viereensä, vaunun ovi suljettiin ja molemmat olivat nyt vierivässä vankihuoneessa.

Vaunut lähtivät liikkeelle, hiljaa kuin ruumisvaunut. Munalukolla varustetun ristikko-ikkunan lävitse näki vanki huoneita ja katuja, siinä kaikki; mutta aito pariisilainen kun oli, tunsi Bonacieux joka kadun viitoistaan, kylteistään ja lyhdyistään. Kun saavuttiin Saint-Paul'in torille, jossa Bastiljin vankeja mestattiin, rupesi hän pyörtymään ja teki kahteen kertaan ristinmerkin. Hän luuli vaunujen seisahtuvan sinne. Mutta vaunut kulkivat eteenpäin.

Myöhempänä kauhistui hän toistamiseen, kun ajettiin Saint-Jean'in hautausmaan ohitse, johon valtiorikollisia haudattiin. Yksi ainoa seikka rauhoitti häntä vähän, se nimittäin, että ennenkuin heitä haudattiin, leikattiin heiltä tavallisesti kaula poikki, vaan hänen päänsä oli vielä paikoillaan. Mutta kun hän havaitsi vaunujen kääntyvän Grève'n tielle, ja huomasi raatihuoneen huippukatot, sekä näki vaunujen hutkahtavan porttiholviin, uskoi hän olevansa mennyt mies, tahtoi tunnustaa syntinsä poliisille ja, kun hän kieltäytyi, rupesi voivottelemaan niin surkeasti, että poliisi ilmoitti, että ell'ei hän lakkaisi särkemästä hänen korviaan, hän panisi kapulan hänen suuhunsa.

Tämä uhkaus rauhoitti vähän Bonacieux'iä; jos hänet mestattaisiin Grève'n kentällä, ei maksaisi vaivaa kapuloida häntä enää, kun jo oltiin melkein perillä. Todella kulkivatkin vaunut halki kentän seisahtumatta. Nyt ei ollut enää muuta pelättävää kuin Croix-du-Trahoir: vaunut kääntyivätkin juuri sinne päin.

Tällä kertaa ei ollut enää epäilemistä, Croix-du-Trahoir'illa mestattiin halvempisäätyisiä pahantekijöitä. Bonacieux oli hyvittänyt mieltänsä sillä, että hän olisi Saint-Paul'in tai Grève-kentän arvoinen mies: ja nyt vietiin hänet Croix-du-Trahoir'ille päiviään päättämään! Hän ei vielä voinut eroittaa tuota onnetonta ristiä, vaan hän tunsi sen lähestyvän häntä. Kun hän oli siitä enää parinkymmenen askeleen päässä, kuuli hän melua ja hölinää, ja vaunut pysähtyivät. Tässä oli enemmän kuin mitä Bonacieux-raukka jaksoi kestää, hän kun jo ilmankin oli vallan menehdyksissä kaikista monista kärsimyksistään; hän päästi heikon ynähdyksen, jota olisi voinut luulla kuolevan viime huokaukseksi ja meni tainnuksiin.