Meung'in mies.

Tämä väkijoukko ei ollut kokoutunut kenenkään hirttämistä odottamaan, vaan jo valmiiksi hirtettyä katselemaan.

Vaunut, hetkisen seisahdettuaan, lähtivät taas liikkeelle, kulkivat läpi joukon, jatkoivat matkaansa Saint-Honoré'n kadulle, kääntyivät Bons-Enfants'in kadulle ja seisahtuivat erään matalan portin eteen.

Portti avautui, kaksi vahtimiestä tarttui käsivarsillaan Bonacieux'iin, jota muuan poliisi kannatti; hänet sysättiin erääsen käytävään, annettiin nousta portaita ylös ja jätettiin esihuoneesen.

Kaikki nuo liikkeet oli toimitettu koneentapaisesti.

Hän oli kulkenut kuin unissaan; hän oli katsellut esineitä kuin sumun lävitse; hänen korvansa olivat kuulleet ääniä, niitä kumminkaan tajuamatta; hänet olisi voitu siinä hetkessä vaikka mestata, ilman että hän yhdellä voikahduksellakaan olisi pyytänyt armoa.

Hän jäi siis istumaan penkille, selkä seinää vasten ja kädet riipuksissa, samalle paikalle, mihin vahtimiehet olivat hänet laskeneet.

Mutta kun hän katsellessaan ympärilleen ei havainnut mitään uhkaavaa esinettä, eikä mikään osoittanut hänen olevan todella vaarassa, kun penkki oli mukavaksi pehmustettu, kun seinät olivat kauniilla karduanilla päällystetyt, kun suuret punaiset damasti-uutimet kullatuine kannattimineen riippuivat ikkunan edessä, hän vähitellen huomasi pelkonsa olevan liioiteltua ja alkoi liikuttaa päätänsä oikealta vasemmalle ja alhaalta ylös.

Näiden liikkeiden ohella, joita ei kukaan estänyt, rohkeni hänen mielensä hieman, ja hän uskalsi vetää likemmäksi ensin toista jalkaansa, sitte toista; vihdoin, auttaen molemmilla käsivarsillaan, nousi hän penkiltä ja seisoi jaloillaan.

Samassa tuokiossa raotti eräs sävyisän näköinen upseeri oviverhoa, jatkaen puhettansa erään viereisessä huoneessa olevan henkilön kanssa, ja kääntyi vankiin seuraavin sanoin:

— Teidänkö nimenne on Bonacieux?

— Niin herra upseeri, sopersi kauppias, enemmän kuolleena kuin elävänä, nöyrin palvelijanne.

— Käykää sisään, lausui upseeri.

Ja hän siirtyi sivulle, jättääksensä kauppiaalle tilaa. Tämä totteli äänetönnä ja astui huoneesen, jossa häntä näyttiin odotetun.

Huone oli iso kabinetti, seinät koristetut hyökkäys-ja puolustus-aseilla, suljettu ja ummehtunut, ja siellä paloi jo valkea uunissa, vaikka vasta oltiin tuskin syyskuun lopussa. Neliskulmainen pöytä, täynnä kirjoja ja papereita, joiden päälle oli levitetty suunnattoman suuri La Rochelle'n kaupungin kartta, sijaitsi keskellä huonetta.

Uunin edessä seisoi keskikokoinen mies, ylpeän ja kopean näköinen, silmät läpitunkevat, otsa laaja, muoto laiha, jota yhä pitensi piikkiparta ja sen yläpuolella viiksipari. Vaikka mies oli tuskin kuuden tai seitsemänneljättä vuotias, olivat hänen sekä hiuksensa että piikkipartansa ja viiksensä jo harmahtavat. Tuo mies, vaikka miekattakin, oli kerrassaan sotilaan näköinen ja hänen puhvelinahkaiset, vielä pölynpeittämät saappaansa osoittivat, että hän sinä päivänä oli ratsastanut.

Tämä mies oli Armand-Jean Duplessis, kardinaali Richelieu, ei laisinkaan sennäköinen, kuin sitä meille kuvitellaan, rapistunut kuin vanhus, kärsivä kuin marttyyri, ruumiiltaan murtunut, ääni riutunut, suureen nojatuoliin vajonnut, kuni ennenaikaiseen hautaan, eläen vaan neronsa voimalla ja kannattaen taistelua Eurooppaa vastaan ainoastaan loppumattomalla ajatuksensa liikunnalla; ei, vaan sellainen, kuin hän todella oli siihen aikaan, se on, taitava ja hienotapainen hovimies, tosin ruumiiltaan heikko, vaan sen siveellisen voiman kannattama, joka hänestä on tehnyt yhden erinomaisimpia miehiä mitä koskaan on ollut olemassa; vihdoin, parhaillaan valmistaumassa, sittenkuin hän oli vahvistanut Nevers'in herttuan vallan Mantuan herttuakuntaan, anastanut Nimes'in, Castres'in ja Uzès'in, karkoittamaan Englantilaiset Ré'n saarelta ja piirittämään La Rochelle'a.

Ensi katsannossa ei mikään siis osoittanut kardinaalia ja niiden, jotka eivät häntä ulkonäöltä tunteneet, olisi ollut mahdotonta arvata, kenen edessä he seisoivat.

Kauppias-parka jäi oven pieleen seisomaan, ja vastakertomamme henkilön silmät tähtäsivät häntä terävästi, ikäänkuin olisivat tahtoneet tunkeutua hänen menneisyytensä pohjaan saakka.

— Tuoko Bonacieux? kysyi hän hetkisen vaiettuansa.

— Niin, armollinen herra, vastasi upseeri.

— Hyvä, antakaa minulle nuo paperit ja poistukaa.

Upseeri otti pöydältä tarkoitetut paperit, antoi ne pyytäjälle, kumarsi syvään ja meni.

Bonacieux tunsi nuo paperit Bastiljissä pidetyn tutkistelun pöytäkirjoiksi. Aika ajoin nosti uunin ääressä oleva mies silmänsä papereista ja iski ne kuni kaksi puukkoa kauppias-paran sydämmen pohjaan.

Kymmenen minuutin lukemisen ja kymmenen sekunnin miettimisen perästä oli kardinaali selvillä.

— Tuo pää ei ole koskaan ollut salavehkeilijä, mutisi hän; mutta vähät siitä, tutkistelkaamme häntä sittenkin.

— Te olette syytetyt valtiokavalluksesta, sanoi verkalleen kardinaali.

— Sen olen jo saanut tietää, armollinen herra, huudahti Bonacieux, kunnioittaen kysyjää nimityksellä, jota hän oli kuullut upseerin käyttävän, mutta minä vannon, ett'en tiedä siitä mitään.

Kardinaali pidätti hymyilyänsä.

— Te olette vehkeilleet vaimonne kanssa, rouva de Chevreuse'n kanssa ja milordin, herttua Buckingham'in kanssa.

— Tosin, armollinen herra, vastasi kauppias, olen kuullut hänen mainitsevan kumpaisiakin noita nimiä.

— Ja missä tilassa?

— Hän sanoi, että kardinaali Richelieu oli houkutellut herttua Buckingham'in Pariisiin, syöstäksensä hänet turmioon, ja hänen mukanansa myöskin kuningattaren.

— Sanoiko niin! huudahti kardinaali kiivaasti.

— Sanoi, armollinen herra; mutta minä sanoin hänen olevan väärässä semmoista uskoessaan, ja että Hänen ylhäisyytensä ei voisi sem...

— Vaiti, tomppeli, keskeytti kardinaali.

— Juuri sillä tavoin vaimonikin vastasi minulle, armollinen herra.

— Tiedättekö kuka on vienyt vaimonne?

— En, armollinen herra.

— Epäilettekös ketään?

— Kyllä, armollinen herra; mutta epäluuloni näytti herra komisarjukselle vastoinmieliseltä ja minä luovuin siitä.

— Teidän vaimonne on päässyt pakoon, tiesittekö sen?

— En, armollinen herra; sen sain tietää vasta vangiksi tultuani ja senkin herra komisarjuksen ilmoituksesta, tuon peräti oivan miehen!

Kardinaali pidätti taaskin hymyilyänsä.

— Siis ette myöskään tiedä, minne vaimonne on joutunut paettuaan?

— En vihiäkään, armollinen herra; mutta hän lienee kai palannut Louvreen.

— Kello yhden aikaan tänä aamuna ei hän vielä ollut sinne palannut.

— Voi, Jumalani! minnekäs hän sitten on joutunut?

— Se on tiedossa, olkaa rauhassa; ei mikään jää salaan kardinaalilta: kardinaali tietää kaikki.

— Siinä tapauksessa, armollinen herra, uskotteko kardinaalin suostuvan minulle ilmoittamaan, minne hän on joutunut?

— Ehkä; mutta siihen tarvitaan ensin, että te tunnustatte kaikki mitä tiedätte vaimonne ja rouva de Chevreuse'n keskinäisestä suhteesta.

— Mutta, armollinen herra, siitä en tiedä mitään, minä en ole häntä koskaan nähnyt.

— Kun te kävitte noutamassa vaimoanne Louvresta, palasiko hän kohdastaan teidän kanssanne?

— Tuskin koskaan; hänellä oli aina asiaa palttinakauppiaille, ja minä saatoin häntä niiden luokse.

— Ja kuinka monta oli noita palttinakauppiaita?

— Kaksi, armollinen herra.

— Missä he asuvat?

— Toinen Vaugirard'in kadulla toinen La Harpe'n kadulla.

— Menittekö koskaan sisään hänen kanssansa?

— En koskaan, armollinen herra; minä odotin portilla.

— Ja mitä hän teki syyksi mennäkseen sinne noin vallan yksin?

— Ei mitään; hän käski minun odottaa ja minä odotin.

— Te olette kiltti mies, hyvä herra Bonacieux! sanoi kardinaali.

— Hän nimittää minua hyväksi herrakseen! arveli kauppias itsekseen. Peijakas, asiat käy hyvin!

— Tuntisitteko vielä nuo portit?

— Kyllä.

— Tiedättekö numerot?

— Tiedän.

— Mitkä ne ovat?

— N:o 25 Vaugirard'in kadulla; toinen N:o 75 Harpe'n kadulla.

— Hyvä, sanoi kardinaali.

— Sen sanottuaan, tarttui hän hopeakelloon ja kilisti; upseeri tuli sisään.

— Menkää, sanoi hän matalalla äänellä, noutamaan tänne Rochefort; ja tulkoon hän paikalla, jos hän on palannut.

— Kreivi on täällä, sanoi upseeri, ja pyytää heti päästä Teidän ylhäisyytenne puheille.

— Tulkoon siis, tulkoon heti! sanoi Richelieu vilkkaasti.

Upseeri kiiruhti huoneesta nopeudella, jolla tavallisesti kaikki kardinaalin palvelijat häntä tottelivat.

— Teidän ylhäisyytenne! mutisi Bonacieux, hämmästyneenä mulkoillen silmiään.

Viittä sekuntia ei ollut kulunut upseerin katoamisesta, kun ovi aukeni ja uusi henkilö astui sisään.

— Se on hän! huudahti Bonacieux.

— Kuka hän? kysyi kardinaali.

— Joka ryösti minun vaimoni.

Kardinaali kilisti toistamiseen. Upseeri ilmestyi takaisin.

— Jättäkää tuo mies takaisin kahden vartijain huostaan, ja odottakoon kunnes kutsun hänet eteeni.

— Ei, armollinen herra! ei, se ei ole hän! huusi Bonacieux; ei, minä olen erhettynyt: se on toinen, joka ei ole lainkaan hänen näköisensä! Tämä herra on kunniallinen mies.

— Viekää pois tuo heittiö! käski kardinaali.

Upseeri otti Bonacieux'iä käsipuolesta ja kuljetti hänet esihuoneesen, jossa hän kohtasi molemmat vartijansa.

Uusi henkilö, joka vastikään oli laskettu sisään, seurasi levottomana silmillänsä Bonacieux'iä ulos asti, ja kun ovi oli suljettu hänen jälkeensä, lausui tulokas vilkkaasti, lähestyen kardinaalia:

— He ovat tavanneet toisensa!

— Ketkä? kysyi Hänen ylhäisyytensä.

— Hän ja se toinen.

— Kuningatar ja herttua! huudahti kardinaali.

— Niin.

— Ja missä sitte?

— Louvressa.

— Oletteko varma?

— Peräti varma.

— Kuka sen on teille sanonut?

— Rouva de Lannoy, joka on Teidän ylhäisyytenne uskottu, niinkuin tiedätte.

— Miks'ei hän ole sanonut sitä ennemmin?

— Sattumastako tai epäluulosta, kuningatar on antanut rouva de Surgis'in nukkua kamarissaan ja pidättänyt häntä siellä kaiken päivää.

— Kas niin, me olemme voitetut. Koettakaamme saada korvausta.

— Minä autan teitä siinä kaikesta sielustani, armollinen herra, olkaa rauhassa.

— Kuinka tämä kaikki on tapahtunut?

— Kello yksi yöllä, kuningatar oli yhdessä seuranaistensa kanssa...

— Missä sitte?

— Makuusuojassaan...

— Hyvä.

— Silloin tuotiin hänelle nenäliina pukurouvaltansa...

— Entäs sitten?

— Heti kohta oli kuningatar näyttänyt tulevan kovin liikutuksiinsa, ja, poskimaalista huolimatta, hän oli kovasti vaalennut.

— Entäs sitten, entäs sitten!

— Sitten oli hän noussut ylös ja lausunut hätäisellä äänellä: "Hyvät naiset, odottakaa minua kymmenen minuuttia; sitten palaan"; ja oli avannut alkoovinsa oven ja mennyt.

— Minkä vuoksi ei rouva de Lannoy tullut heti ilmoittamaan teille?

— Silloin ei asia ollut vielä varma; muutoin kuningatar oli sanonut: "Hyvät naiset, odottakaa minua"; eikä hän uskaltanut olla tottelematta kuningatarta.

— Ja kuinka kauan oli kuningatar poissa huoneesta?

— Kolme neljännestä.

— Eikä kukaan hänen naisistansa seurannut mukana?

— Donna Estafana vaan.

— Ja palasiko hänkin takaisin?

— Kyllä, mutta ei muuta kuin ottamaan erästä pientä ruusupuista rasiaa, jonka kannessa oli kuningattaren nimimerkki, ja sitte meni hän heti tiehensä.

— Ja kun hän palasi myöhemmin, toiko hän tuon rasian muassaan?

— Ei.

— Tiesikö rouva de Lannoy, mitä rasia sisälsi?

— Kyllä, jalokivet, jotka Hänen Majesteettinsa oli kuningattarelle lahjoittanut.

— Ja hän palasi ilman tuota rasiaa?

— Niin.

— Rouva de Lannoy luulee hänen antaneen ne siis Buckingham'ille?

— Siitä on hän varma.

— Kuinka niin?

— Päivällä rouva de Lannoy, kuningattaren kamarirouva kun on, etsi rasiaa, tuli levottomaksi, kun sitä ei löytynyt ja viimein tiedusti sitä kuningattarelta.

— Mitäs kuningatar sanoi?

— Kuningatar punastui ja selitti eilis-iltana särkeneensä kehyksen yhdestä hohtokivestä ja lähettäneensä sen juveloitsijallensa korjattavaksi.

— Pitää mennä ottamaan selko, onko asia totta vai ei.

— Minä olen jo siellä käynyt.

— No! mitä juveloitsija?...

— Juveloitsija ei tiennyt koko asiasta mitään.

— Hyvä, hyvä! Rochefort, kaikki ei ole vielä hukassa, ja ehkä ... ehkäpä kaikki kääntyy parhaaksemme.

— Varma tosi on, ett'en epäile Teidän ylhäisyytenne neron voivan...

— Korjata asiamiehensä tyhmyyttä, eikös niin!

— Juuri niin olisin sanonut, jos Teidän ylhäisyytenne olisi sallinut minun sanoa loppuun.

— Tiedättekö nyt, missä piilivät herttuatar de Chevreuse ja herttua Buckingham?

— En, armollinen herra, kätyrini eivät ole voineet antaa siitä minulle mitään varmaa selkoa.

— Minäpä tiedän sen.

— Te, armollinen herra?

— Niin, tai ainakin on minulla epäluuloja. He olivat, toinen Vaugirard'in kadulla N:o 25 ja toinen La Harpe'n kadulla N:o 75.

— Teidän ylhäisyytenne, tahdotteko, että otatan kiini heidät molemmat?

— Se on kai liian myöhäistä, he ovat luistaneet tiehensä.

— Vaikka niinkin, mutta voipihan ottaa täyden selon asiasta.

— Ottakaa kymmenen miestä väestäni ja tarkastakaa kumpikin talo.

— Se tehdään, armollinen herra.

Ja Rochefort kiiruhti ulos huoneesta. Kardinaali, jäätyään yksin, mietti hetkisen ja kilisti kolmannen kerran.

Sama upseeri ilmestyi.

— Tuokaa vanki sisään, sanoi kardinaali.

Bonacieux mestari tuotiin uudestaan sisään ja kardinaalin viitattua poistui upseeri.

— Te olette minua pettäneet, sanoi kardinaali ankarasti.

— Minä, huusi Bonacieux, minäkö pettänyt Teidän ylhäisyyttänne!

— Kun vaimonne kävi taloissa Vaugirard'in ja La Harpe'n kadun varrella, ei hän käynyt palttinakauppiasten luona.

— Herra siunatkoon, missäs hän sitten kävi?

— Hän kävi herttuatar de Chevreuse'n ja herttua Buckingham'in luona.

— Aivan niin, sanoi Bonacieux, keräillen kaikki muistonsa kokoon, aivan niin se olikin, Teidän ylhäisyytenne on oikeassa. Minä lausuin useampia kertoja vaimolleni, että on vallan kummastuttavaa, että palttinakauppiaat asuvat semmoisissa taloissa, taloissa, joissa ei ollut mitään kylttiä, ja joka kerta rupesi vaimoni nauramaan. Ah, armollinen herra, jatkoi Bonacieux, heittäytyen polvilleen Hänen ylhäisyytensä jalkoihin, ah! te varmaan olettekin kardinaali, tuo suuri kardinaali, jonka neroa koko maailma kunnioittaa.

Niin vähäpätöinen kuin noin alhaisen olennon kuin Bonacieux'in ylistys kardinaalin mielestä olikin, nautti hän siitä kuitenkin hetkisen; sitten melkein yht'äkkiä, juurikuin uusi ajatus olisi hänen päähänsä pälkähtänyt, hymy lensi hänen huulillensa, ja hän tarttui kauppiasta käteen, sanoen:

— Nouskaa ylös, ystäväni, te olette kunnon mies.

— Kardinaali on koskettanut minua käteen! minä olen saanut koskettaa tuon suuren miehen kättä! huusi Bonacieux; tuo suuri mies nimittää minua ystäväkseen!

— Niin, ystäväni; niin! sanoi kardinaali isällisellä äänellä, jota hän toisinaan tiesi käyttää, mutta joka saattoi pettää vaan niitä, jotka eivät häntä tunteneet; ja koska teitä on syyttömästi epäilty, tarvitsette te korvauksen: kas tässä, ottakaa tämä pussi, jossa on sata pistole'a, ja antakaa minulle anteeksi.

— Minäkö teille anteeksi, armollinen herra! sanoi Bonacieux eperoiden ottaa pussia, peljäten kaiketikkin tuon tarjouksen olevan vaan pilkkaa. Olihan teillä vapaus ottaa minut kiini, onhan teillä vapaus minua kidututtaa, onhan teillä vapaus minut hirtättää: te olette herra, eikä minulla ole sanan sijaa. Teille antaa anteeksi, armollinen herra! Ettehän toki ajattele semmoisia?

— Ah, rakas herra Bonacieux! te osoitatte jalomielisyyttä, sen näen, ja minä kiitän teitä siitä. Siis, otattehan pussin ja menette pois olematta kovin pahoillanne?

— Minä menen ihastuksissani, armollinen herra.

— Hyvästi siis, tai paremmin, hyvästi näkemään asti, sillä minä toivon, että me kohtaamme vastakin toisiamme.

— Jos te armollinen herra, vaan suvaitsette, ja minä olen aina Teidän ylhäisyytenne käskettävänä.

— Se on tapahtuva usein, olkaa huoleti, sillä minua suuresti viehättää puheleminen teidän kanssanne.

— Oh, armollinen herra!

— Näkemään asti, herra Bonacieux, näkemään asti!

Ja kardinaali viittasi kädellänsä, johon Bonacieux vastasi kumartumalla maahan asti: sitten meni hän ulos selkä edellä ja kun hän oli joutunut esihuoneesen asti, kuuli kardinaali hänen ihastuksissaan huutavan kohtikulkkua: "Eläköön armollinen herra! eläköön Hänen ylhäisyytensä! eläköön suuri kardinaali!" Kardinaali kuunteli naurusuin tuota mestari Bonacieux'in innostuneiden tunteiden oivallista purkausta; sittenkuin Bonacieux'in huudot olivat hälvenneet etäisyyteen, virkkoi hän:

— Hyvä juttu, tuossa on vastaisen varaksi mies, joka menee vaikka hirteen minun tähteni.

Ja nyt rupesi kardinaali mitä suurimmalla tarkkuudella tutkimaan La Rochelle'n karttaa, joka, niinkuin jo sanoimme oli levitettynä hänen pöydällensä, ja veti lyyjykynällä viivan siihen paikkaan, jossa kahdeksantoista kuukauden päästä oli tuo kuuluisa sulku, joka salpasi piiritetyn kaupungin sataman.

Hänen juuri parhaillaan ollessaan mitä syvimmissä sodankäyntituumissaan, aukeni ovi ja Rochefort astui sisään.

— Kuinkas on? sanoi kardinaali vilkkaasti, nousten äkkiä seisovalleen, josta näkyi, että asia, jonka hän oli antanut kreivin toimitettavaksi, oli tärkeätä laatua.

— Niin on, sanoi tämä, että nuori kuuden- tai kahdeksankolmatta ikäinen nainen ja viidenneljättä tai neljänkymmenen ikäinen mies ovat todella asuneet, toinen neljä, toinen viisi päivää noissa Teidän ylhäisyytenne mainitsemissa taloissa: mutta nainen on lähtenyt viime yönä ja mies tänä aamuna.

— Kas siinä ne olivat! huudahti kardinaali, katsoen kelloon; ja nyt, jatkoi hän, on liian myöhäistä lähettää heitä ajamaan takaa: herttuatar on Tours'issa ja herttua Boulogne'ssa. Heidät on tavattava Lontoossa.

— Mitkä ovat Teidän ylhäisyytenne määräykset?

— Ei sanaakaan siitä mitä on tapahtunut; jääköön kuningatar täyteen turvaan; elköön kukaan tietäkö, että me tunnemme hänen salaisuutensa; olkoon hän siinä uskossa, että me koetamme päästä selville jostakin salaliitosta. Lähettäkää luokseni sinetinvartija Séguier.

— Entäs se mies, mitä on Teidän ylhäisyytenne hänestä tehnyt?

— Mikä mies? kysyi kardinaali.

— Tuo Bonacieux?

— Minä olen hänestä tehnyt mitä hänestä tehdä voi. Minä tein hänestä vaimonsa vakoojan.

— Kreivi Rochefort kumarsi niinkuin mies, joka tunnustaa herransa suuren etevämmyyden, ja poistui.

Yksin jäätyään, istuutui kardinaali uudestaan työpöytänsä ääreen, kirjoitti kirjeen, jonka hän sulki omalla yksityisellä sinetillään ja sitten hän kilisti. Upseeri tuli sisään neljännen kerran.

— Toimittakaa tänne Vitray, sanoi hän, ja käskekää hänen olla valmis lähtemään matkalle.

Hetkisen perästä oli haluamansa mies hänen edessään ratsastus-saappaissa ja kannuksissa.

Vitray, sanoi kardinaali, menkää suoraa päätä Lontoosen. Elkää pysähtykö silmänräpäystäkään matkalla. Jättäkää tämä kirje milady'lle. Ja tässä on teille kahden sadan pistole'n määräys, menkää rahavartijani luokse ja antakaa hänen suorittaa ne teille. Saatte nostaa saman verran lisää, jos olette täällä takaisin kuuden päivän kuluttua ja olette asiani hyvin toimittaneet.

Lähettiläs kumarsi sanaakaan virkkaamatta, otti kirjeen, kahdensadan pistole'n määräyksen ja meni.

Kirjeen sisällys oli tämmöinen:

Virkamiehiä ja miekkamiehiä.

Näiden tapausten jälkeisenä päivänä, kun Athosta vielä ei näkynyt, d'Artagnan ja Porthos ilmoittivat herra de Tréville'lle hänen katoamisensa.

Mitä Aramikseen tulee, hän oli pyytänyt päästä viiden päivän lomalle ja oli, niin sanottiin, lähtenyt Rouen'iin perheseikkojen vuoksi.

Herra de Tréville oli soturiensa isä. Halvin ja tuntemattominkin heistä, kunhan hänellä vaan oli muskettilaispuku yllänsä, sai olla yhtä varma hänen avustansa ja huolenpidostansa kuin jos hän olisi ollut hänen veljensä.

Hän meni siis heti rikostuomarin luokse. Lähetettiin noutamaan sitä upseeria, joka komensi Croix-Rouge'n vartiokuntaa ja vähitellen saatiin selville, että Athos oli parhaillaan For-l'Évêque'n vankilassa.

Athos oli saanut käydä kaikki ne koetukset, joita näimme Bonacieux'in kärsineen.

Me olimme jo saapuvilla siinä tilaisuudessa, jossa molemmat vangit kuulusteltiin vastakkain. Athos, joka ei ollut mitään sanonut siihen saakka, pelosta että d'Artagnan, vuorostaan ahdistettuna, joutuisi tarpeellisen ajan puutteesen, julisti nyt tästä hetkestä lähtien, että hänen nimensä oli Athos, eikä d'Artagnan.

Siihen lisäsi hän, ett'ei hän laisinkaan tuntenut herra ja rouva Bonacieux'iä; ett'ei hän ollut koskaan puhunut kumpaisenkaan kanssa; että hän oli kello kymmenen aikaan iltaisilla mennyt käymään ystävänsä d'Artagnan'in luona, vaan että hän siihen asti oli ollut herra de Tréville'n luona, jossa hän oli ollut päivällisillä; kaksikymmentä vierastamiestä, lisäsi hän, saattoivat todistaa asian, ja hän nimitteli useita arvokkaita aatelismiehiä, niiden joukossa herttua de la Tremouille'n.

Toinen komisarjus joutui yhtä pyörälle kuin ensimäinenkin muskettisoturin yksinkertaisesta ja vakaasta selvityksestä; hän olisi kyllä tahtonut kostaa tuolle miehelle, siviilivirkamiehet näet mielellään halusivat kukistaa sotilaita, mutta herra de Tréville'n ja herttua de la Trémouille'n nimet panivat häntä vähän sentään arvelemaan.

Athos myöskin lähetettiin kardinaalin luokse, vaan pahaksi onneksi oli kardinaali Louvressa kuninkaan tykönä.

Juuri samalla hetkelläpä herra de Tréville, joka oli lähtenyt rikostuomarin ja For-l'Évêque'n päällikön luota, tapaamatta Athosta, saapui Hänen Majesteettinsa luokse.

Muskettisoturien kapteenina oli herra de Tréville'llä joka hetki vapaa pääsy kuninkaan puheille.

Tiedetään, mitä luuloja kuninkaalla oli kuningattaresta, luuloja, joita kardinaali taitavasti osasi pitää vireillä, hän kun epäili naisia salavehkeistä äärettömästi paljon enemmän kuin miehiä. Yksi kaikkein suurimpia syitä noihin luuloihin oli Itävallan Annan ystävyys rouva Chevreuse'ä kohtaan. Nuo molemmat naiset vaikuttivat häneen paljon suurempaa levottomuutta kuin Espanjan sodat, Englannin selkkaukset ja rahalliset häiriöt. Hänen silmissään ja hänen vakuutuksensa mukaan palveli rouva Chevreuse kuningatarta ei ainoastaan hänen valtiollisissa salavehkeissään vaan myöskin, mikä häntä yhä enemmän kiusasi, rakkaus-vehkeissäänkin.

Heti ensi sanasta, mitä kardinaali oli puhunut, että muka rouva Chevreuse, vaikka karkoitettuna Tours'iin, jossa hänen siis luultiin olevan, olikin tullut Pariisiin, ja ne viisi päivää, jotka hän oli kaupungissa ollut, onnistunut kätkeytymään poliisilta, oli kuningas joutunut vihan vimmaan. Vaikka juonikas ja uskoton, tahtoi kuningas olla kutsuttu Ludvig Oikeamieleksi ja Ludvig Siveäksi. Jälkimaailma voipi vaivoin käsittää tuota luonnetta, jota historia selvittää vaan tositekojen eikä järkipäätelmien avulla.

Mutta kun kardinaali lisäsi, ett'ei ainoastaan rouva Chevreuse ollut käynyt Pariisissa, vaan vieläpä kuningatar oli liittäytynyt häneen salakavalan kirjevaihdon kautta, ja kun hän vakuutti että hän, kardinaali, oli saamaisillaan selville koko tuon vehkeen salaisimmatkin säikeet, mutta että samassa hetkessä kuin hän täysien todisteiden nojalla oli valmiina ottamaan kiini kuningattaren salaiset tiedustelijat juuri täydessä toimessaan, silloin eräs muskettisoturi oli rohjennut väkivaltaisesti keskeyttää oikeuden toimeenpiteet, ryntäämällä miekka kädessä kunniallisten lainpalvelijain kimppuun, jotka olivat saaneet toimeksi puolueettomasti tutkia koko asian, tuodaksensa sen sitten kuninkaan silmien eteen, ei Ludvig XIII enää voinut hillitä itseänsä, vaan astui askeleen kuningattaren asuntohuoneita kohti, kalpeana ja mykkänä harmista, jommoisena hän, silloinkuin tuollainen harmi hänessä puhkesi esiin, oli valmis mitä tylyimpään julmuuteen.

Ja kuitenkaan ei kardinaali kaikissa noissa ilmiannoissaan ollut maininnut vielä sanaakaan herttua Buckingham'ista.

Tällä hetkellä se oli, kun herra de Tréville astui sisään, kylmänä, kohteliaana ja moitteettomalla ryhdillä.

Havaiten kardinaalin läsnäolosta ja kuninkaan haahmon muutoksesta, mitä oli tapahtunut, herra de Tréville tunsi itsensä yhtä väkeväksi kuin Simson Filistealaisten edessä.

Ludvig XIII oli jo tarttunut kädellään oven lukkoon; vaan melusta, jota syntyi herra de Tréville'n astuessa sisään, hän pyörähti takaisin.

— Tulette parhaasen aikaan, herra, sanoi kuningas, joka, kun hänen kiihkonsa oli noussut vissiin määrään, ei voinut teeskennellä, minä olen saanut kuulla kauniita asioita teidän muskettisotureistanne.

— Ja minä, sanoi kylmästi herra de Tréville, olen ilmoittava Teidän Majesteetillenne kauniita asioita hänen virkamiehistään.

— Aivanko niin? sanoi kuningas ylpeästi.

— Minulla on kunnia ilmoittaa Teidän Majesteetillenne, jatkoi herra de Tréville samalla äänellä, että eräs joukkokunta prokuraattoreja, komisarjuksia ja poliiseja, sangen kunnioitettavia henkilöitä, mutta sangen vihaisia univormuille, niinkuin näyttää, ovat suvainneet ottaa kiini eräässä talossa, laahata avoimella kadulla ja viskata For-l'Évêque'in vankikomeroihin — kaikkea tuota käskyn nojassa, jota on kieltäydytty minulle näyttämästä, — erään minun muskettisotureitani, tai paremmin sanoen Teidän, armollisin herra, soturin, jonka käytös on moitteeton, jonka maine on melkein kuuluisa, ja jonka Teidän Majesteettinne suosiollisesti tuntee, herra Athoksen.

— Athoksen, sanoi kuningas koneenomaisesti; niin tosiaan, minä tunnen tuon nimen.

— Teidän Majesteettinne suvaitkoon muistaa, sanoi herra de Tréville, että herra Athos on juuri sama muskettisoturi, joka tuonoin ikävässä kaksintaistelussa, niinkuin tiedätte, pahaksi onneksi tuli ankarasti haavoittaneeksi herra de Cahusac'in. — Mutta kesken puheen, arvoisa herra, jatkoi herra de Tréville, kääntyen kardinaaliin, herra de Cahusac lienee kaiketi jo täydellisesti parantunut, eikös ole?

— Kiitos, sanoi kardinaali, purren huuliansa vihasta.

— Herra Athos oli nimittäin mennyt tervehtimään erästä ystäväänsä, mutta hän sattui olemaan poissa kotoa, jatkoi herra de Tréville, hän on muuan nuori béarnelainen, Teidän Majesteettinne henkivartija-oppilas, Desessarts'in komppaniiassa; mutta oltuansa hetkisen aikaa ystävänsä huoneessa ja lukiessansa jotakin kirjaa odotellessaan, tuli parvi sekaisin poliiseja ja sotilaita, jotka piirittivät talon, särkivät useita ovia...

Kardinaali teki kuninkaalle pienen viittauksen, joka merkitsi: "juuri sama asia mistä me puhuimme."

— Me tiedämme kaiken tuon, vastasi kuningas, sillä kaikki tapahtui meidän käskystämme.

— Silloin, sanoi Tréville, on myöskin Teidän Majesteettinne käskystä otettu kiini eräs minun syytön muskettisoturini, sijoitettu hänet kahden vartijan väliin kuin pahantekijä, ja kuljetettu lävitse raakamaisen roskaväen, tuo kunnon mies, joka kyllä kymmenen kertaa on vuodattanut vertansa Teidän Majesteettinne palveluksessa ja joka on vieläkin valmis sitä vuodattamaan.

— Ohhoh! sanoi kuningas kahdella päällä, silläkös tavalla asia on tapahtunut?

— Herra de Tréville ei mainitse, sanoi kardinaali mitä levollisimmasti, että tuo syytön muskettisoturi, tuo kunnon mies oli tuntia ennen miekalla ahdistellut neljää komisarjusta, jotka minä olin lähettänyt ottamaan selville erästä mitä tärkeintä asiaa.

— Minä uskallan epäillä, voiko Teidän ylhäisyytenne sitä näyttää toteen, huudahti herra de Tréville kaikella gaskonjalaisella koristelemattomuudellansa ja sotilasjyrkkyydellänsä, sillä tuntia ennen herra Athos, joka, sen voin Teidän Majesteettinne tiedoksi uskoa, on mies mitä korkeinta säätyä, kunnioitti minua, oltuaan luonani päivällisillä, jäämällä puhelemaan minun hotellini saliin herttua de la Trémouille'n ja kreivi de Châlus'in kanssa, jotka myös olivat siellä.

Kuningas katsoi kardinaaliin.

— Pöytäkirja on todistuksena, sanoi kardinaali, vastaten äänellisesti Hänen Majesteettinsa äänettömään kysymykseen, ja nuo kolhitut viranomaiset ovat laatineet seuraavan, joka minun on kunnia esittää Teidän Majesteetillenne.

— Onko viranomaisten pöytäkirja sotilaan kunniasanan veroinen? vastasi herra de Tréville ylpeästi.

— No no, elkäähän nyt, elkäähän nyt, Tréville, sanoi kuningas.

— Jos Hänen ylhäisyydellänsä on mitä epäilyksiä erästä minun muskettisoturiani vastaan, sanoi Tréville, herra kardinaalin oikeamielisyys on kyllin tunnettu, voidakseni pyytää laillista tutkintoa.

— Siinä talossa, missä tämä laillinen tutkimus on pidetty, jatkoi kardinaali järkähtämättömästi, asuu luullakseni eräs béarnelainen, muskettisoturin ystävä.

— Teidän ylhäisyytenne tarkoittaa kaiketi herra d'Artagnin'ia.

— Minä tarkoitan erästä nuorta miestä, jota te suojelette, herra de Tréville.

— Niin, Teidän ylhäisyytenne, kyllä se on sama mies.

— Ettekö epäile tuon nuoren miehen antaneen huonoja neuvoja...

— Herra Athokselle, joka on melkein kahta vertaa vanhempi? keskeytti herra de Tréville; en, arvoisa herra. Muutoin herra d'Artagnan on viettänyt iltaa minun luonani.

— Kas vaan! sanoi kardinaali, koko maailmahan on viettänyt iltaa teidän luonanne?

— Teidän ylhäisyytenne epäilee minun sanaani? kysyi Tréville, vihan puna otsalla.

— En suinkaan, Jumala varjelkoon minua semmoisesta, sanoi kardinaali; mutta mihinkähän aikaan hän mahtoi olla luonanne?

— Oh; senpä voin Teidän ylhäisyydellenne sanoa; sillä kun hän tuli, havaitsin kellon olevan puoli kymmenen, vaikka luulin sen jo olevan enemmän.

— Ja mihin aikaan lähti hän hotellistanne?

— Kello puoli yksitoista: siis tunti jälkeen tapahtuman.

— Mutta kuitenkin, vastasi kardinaali, joka ei hetkeäkään epäillyt Tréville'n rehellisyyttä ja joka huomasi voiton luiskahtavan hänen käsistänsä, mutta kuitenkin, otettiinhan Athos kiini tuossa Fossoyeurs'in kadun talossa.

— Onko ystävän kielletty käymästä ystävänsä luona? minun komppaniiani muskettisoturin seurustelemasta herra Desessarts'in komppaniian miesten kanssa?

— Kyllä, koska talo, missä hän seurustelee tuon ystävän kanssa, on epäluulonalainen.

— Se talo on epäluulonalainen, Tréville, sanoi kuningas; ehk'ette sitä tienneet?

— Toden totta, armollisin herra, sitä en tiennyt. Vaan kaikessa tapauksessa, olkoon se kuinka epäluulonalainen tahansa, mutta minä en myönnä sitä osaa epäluulonalaiseksi, missä herra d'Artagnan asuu; sillä minä saatan vakuuttaa teitä, armollisin herra, että, jos hänen sanaansa on uskomista, ei ole ketään sen uskollisempaa Teidän Majesteettinne palvelijaa eikä sen hartaampaa herra kardinaalin ihmettelijää kuin hän.

— Eikös tuo sama d'Artagnan eräänä päivänä haavoittanut Jussac'ia siinä onnettomassa ottelussa, joka tapahtui Karmeliittaluostarin tykönä? kysyi kuningas, silmäillen kardinaalia, joka punastui harmista.

— Ja seuraavana päivänä Bernajoux'ia. Niin, armollisin herra, kyllä hän on sama mies, Teidän Majesteetillanne on hyvä muisti.

— No niin, mitäs päätetään? kysyi kuningas.

— Asia koskee Teidän Majesteettianne enemmän kuin minua, sanoi kardinaali. Rikos on minusta päivänselvä.

— Minä en sitä myönnä, sanoi Tréville. Mutta Teidän Majesteetillanne on tuomareita, tuomarit ratkaiskoot.

— Niinpä kyllä, sanoi kuningas, vedettäköön asia tuomarien eteen: heidän asiansa on tuomita, tuomitkoot.

— Mutta onpa vaan surullista, sanoi herra de Tréville, että meidän onnettomana aikanamme mitä puhtain elämä, mitä moitteettomin kunto, eivät estä miestä joutumasta vainon ja pahojen huutojen alaisiksi. Senpä vuoksi onkin sotilaskunta tuleva sangen tyytymättömäksi, sen takaan, joutuessaan noin mitä ankarimman kohtelun alaiseksi pelkissä poliisiasioissa.

Sana oli varomaton; mutta herra de Tréville oli sen lausunut ehdon tahdon. Hän halusi saada aikaan purkausta, sillä kun miina leimahtaa, leimaus myöskin valaisee.

— Poliisiasioissa! huudahti kuningas, kertoen herra de Tréville'n sanat: poliisiasioissa! ja mitä te niistä tiedätte, hyvä herra? Pysykää te vaan muskettisotureissanne, elkääkä saattako minua hulluksi. Luulisippa teitä kuullessaan, että koko Ranskanmaa on vaarassa, jos pahaksi onneksi satutaan ottamaan kiini joku teidän muskettisoturinne. Hohoh! mitä melua yhdestä muskettisoturista! Minä otatan kiini kymmenen, saakeli soikoon, sata, koko komppaniian! enkä suvaitse että tirahdetaan sanaakaan.

— Niin kohta kuin Teidän Majesteetillanne on epäluuloja, sanoi Tréville, ovat muskettisoturit rikoksellisia; ja senpä tähden näette, armollisin herra, minun olevan valmiin jättämään teille miekkani; sillä kun herra kardinaali on syyttänyt minun muskettisotureitani, en epäile, että hän on lopuksi syyttävä minua itseäni; niinpä on parempi, että antaudun vangiksi herra Athoksen kanssa, joka jo on vangittu, ja herra d'Artagnan'in kanssa, joka epäilemättä kohta vangitaan.

— Gaskonjalaiskallo, etteköhän jo lopeta? sanoi kuningas.

— Armollisin herra, vastasi Tréville alentamatta ääntänsä vähääkään, antakaa käsky, että minun muskettisoturini jätetään minulle takaisin, tai että hänet tuomitaan.

— Tuomittakoon hänet, sanoi kuningas.

— No hyvä, sitä parempi; sillä siinä tapauksessa pyydän minä Teidän Majesteetiltanne lupaa saada puhua hänen puolestansa.

Kuningas pelkäsi syntyvän meteliä.

— Jos Teidän ylhäisyydellänne, sanoi hän kardinaalille, ei ole mieskohtaisia syitä.

Kardinaali huomaten mihin kuningas pyrki, kävi hänelle vastaan ja lausui:

— Anteeksi, mutta niinkohta kuin Teidän Majesteettinne pitää minua puolueellisena tuomarina, vetäydyn minä erilleni.

— No niin, sanoi kuningas, vannotteko minulle isäni kautta, että herra Athos oli luonanne tapahtuman aikaan, ja että hän ei ole ollut siihen osallisena?

— Teidän mainehikkaan isänne ja Teidän itsenne kautta, jota minä rakastan ja kunnioitan kaikkein enimmän maailmassa, vannon!

— Suvaitkaa huomata, armollisin herra, sanoi kardinaali, että jos vangittu lasketaan irti, ei totuutta enää selville saada.

— Herra Athos on aina käsillä, vastasi herra de Tréville, ja valmiina vastaamaan milloin vaan viranomaiset häneltä suvaitsevat kysellä. Ei hän pakene, herra kardinaali; olkaa huoleti, kyllä minä takaan hänen puolestansa.

— Totta kyllä, ei hän pakene, sanoi kuningaskin; hän on aina tavattavissa, niinkuin herra de Tréville sanoo. Muutoin, lisäsi hän hiljentäen ääntänsä ja katsoen rukoilevasti Hänen ylhäisyyttänsä, päästäkäämme hänet irti: siinä on politiikkaa.

Tuo Ludvig XIII:n politiikka veti Richelieu'n suun hymyyn.

— Antakaa käsky, armollisin herra, sanoi hän, onhan teillä armahdus-oikeus.

— Armahdus-oikeutta käytetään vaan rikoksellisia kohtaan, sanoi Tréville, joka tahtoi olla viimeisen sanan sanojana, mutta minun muskettisoturini on syytön. Te ette siis käytä armoa vaan oikeutta.

— Onko hän For-l'Évêque'issä? kysyi kuningas.

— On, armollisin herra, ja yksinäisessä kopissa niinkuin törkein pahantekijä.

— Perhana kaikkiansa! murisi kuningas, mitäs on tekeminen?

— On antaminen vapautuskäsky, siinä kaikki, sanoi kardinaali; minä uskon niinkuin Teidän Majesteettinne, että herra de Tréville'n takaus on enemmän kuin kylliksi.

Tréville kumarsi kunnioittavasti ja vähän pelonsekaisella ilolla; hän olisi suonut mieluummin kardinaalin jäykästi vastustelevan kuin noin yht'äkkiä antavan mukaan.

Kuningas kirjoitti vapautuskäskyn alle ja Tréville vei sen mukanaan viipymyttä.

Juuri kun hän oli menossa, hymyili kardinaali hänelle ystävällisesti ja sanoi kuninkaalle:

— Hyvä sopusointu päällikköjen ja sotilasten kesken teidän muskettisoturikunnassanne, armollisin herra; se on sangen hyödyllistä palvelukselle ja sangen kunnioittavaa kaikille.

— Hän tekee minulle varmaankin kohta aika tepposen, sanoi Tréville; ei tuommoisen miehen kanssa saa koskaan viimeistä sanaa. Mutta kiiruhtakaamme, sillä kuningas voi muuttaa mielensä joka hetki, ja kaiken päätteeksi, vaikeampi on saada Bastiljiin tai Fort-l'Évêque'iin miestä, joka sieltä on kerta lähtenyt ulos, kuin pysyttää siellä vankia, joka on kerta sinne saatu.

Herra de Tréville riensi riemullisena Fort-l'Évêque'iin, ja pelasti sieltä muskettisoturin, joka oli vielä yhtä tyyni ja levollinen kuin ennenkin.

Sitten, tavatessaan ensi kerran d'Artagnan'ia, lausui hän hänelle: Pelastitte kauniisti nahkanne; nyt on Jussac'ille antama miekanpistonne kuitattu. Vielä on maksamatta Bernajoux'in saama pisto, mutta elkää siihen luottako.

Muutoin, herra de Tréville'llä oli kyllä syytä epäilläkkin kardinaalia ja ajatella, ett'ei kaikki vielä ollut lopussa, sillä tuskin oli muskettikapteeni sulkenut oven jälkeensä, kun Hänen ylhäisyytensä sanoi kuninkaalle:

— Nyt kun olemme taas kahdenkesken, puhukaamme vakavista asioista, jos Teidän Majesteettinne suvaitsee. Armollisin herra, Buckingham on ollut Pariisissa viisi päivää ja on lähtenyt vasta tänä aamuna.

Jossa herra sinetinvartija Séguier useamman kuin yhden kerran tähysteli kellonnauhaa, soittaaksensa, niinkuin ennen muinoin.

Mahdoton on kuvitella sitä vaikutusta, jonka nuo muutamat sanat kuninkaasen tekivät. Hän punastui ja vaaleni vuorottain; ja kardinaali näki heti, että hän yhdellä iskulla oli valloittanut takaisin sen alan, jonka hän äsken oli menettänyt.

— Buckingham Pariisissa! kiljahti hän, ja millä asioilla?

— Epäilemättä vehkeilemässä vihollistemme hugenottein ja espanjalaisten kanssa.

— Ei, jumal'auta, ei! Vaan vehkeilemässä minun kunniaani vastaan rouva Longueville'n ja Condélaisten kanssa!

— Oh, armollisin herra, mikä ajatus! Kuningatar on liian siveä siksi, ja rakastaa Teidän Majesteettianne liian paljon.

— Nainen on heikko, herra kardinaali, sanoi kuningas; ja mitä tulee siihen, että hän minua paljon rakastaisi, niin on minulla omat ajatukseni siitä rakkaudesta.

— Minä pysyn kuitenkin siinä, sanoi kardinaali, että herttua Buckingham on tullut Pariisiin aivan valtiollisissa tarkoituksissa.

— Ja minä olen varma, että hän on tullut muissa tarkoituksissa, herra kardinaali; mutta jos kuningatar on rikoksellinen, vapiskoon hän!

— Toden totta, sanoi kardinaali, vaikka minun on kovin vastenmielistä pysyttää ajatustani tuommoisessa petoksessa, saattaa Teidän Majesteettinne minun kuitenkin sitä ajattelemaan; sillä rouva de Lannoy, jolta, Teidän Majesteettinne käskyä noudattaen, olen useampia kertoja kysellyt, sanoi minulle tänä aamuna, että Hänen Majesteettinsa oli viime yönä valvonut sangen myöhään, tänä aamuna itkenyt ja sittemmin pitkin päivää kirjoittanut.

— Siinäpä se on, sanoi kuningas; varmaankin hänelle. Kardinaali, minun täytyy saada käsiini kuningattaren paperit.

— Mutta kuinka niitä voi saada, armollisin herra? Minun nähdäkseni en minä eikä Teidän Majesteettinne voi ottaa päällensä sellaista tointa.

— Kuinkas meneteltiin marsalkanrouva d'Ancre'n kanssa? huudahti kuningas yhä kiihtyen; hänen kaappinsa kaiveltiin perin pohjin ja viimein hänet itsensä.

— Marsalkanrouva d'Ancre oli vaan marsalkanrouva d'Ancre, florentinilainen seikkailijatar, armollisin herra, siinä kaikki, jota vastoin Teidän Majesteettinne korkea puoliso on Itävallan Anna, Ranskan kuningatar, sanalla sanoen maailman suurimpia prinsessoja.

— Sitä rikoksellisempi hän on, herra herttua! Kuta enemmän hän on unhottanut korkean asemansa, sitä alemmaksi hän on painunut. Minä olen muutoin jo kauvan sitten päättänyt tehdä lopun kaikista noista valtiollisista ja rakkauden vehkeilyistä. Hänellä on myöskin palveluksessaan eräs de la Porte...

— Jota minä luulen kaikkien näiden rettelöiden toimeenpanijaksi, sanoi kardinaali.

— Te arvelette siis, niinkuin minä, että kuningatar minua pettää? sanoi kuningas.

— Minä luulen, sen sanon Teidän Majesteetillenne toistamiseen, että kuningatar vehkeilee kuninkaansa valtaa vastaan, vaan minä en suinkaan ole sanonut hänen vehkeilevän hänen kunniaansa vastaan.

— Ja minä sanon: molempia vastaan; minä sanon teille, ett'ei kuningatar minua rakasta; minä sanon teille, että hän rakastaa toista ja minä sanon teille, että tuo toinen on herttua Buckingham! Minkätähden ette otattaneet häntä kiini, kun hän oli Pariisissa?

— Otattaa kiini herttua! kuningas Kaarlo I:n yliministeri, armollisin herra? Mikä meteli siitä olisi noussut! ja jos Teidän Majesteettinne epäluulot olisivat toteutuneet, jota minä vieläkin epäilen, mikä hirveä melu, mikä kauhea häväistysjuttu siitä olisi syntynyt!

— Mutta kun olisi tullut ilmiin, mikä maankiertäjä, mikä roisto hän on, olisi kaiketi pitänyt...

Ludvig XIII pysähtyi, kauhistuksissaan siitä mitä aikoi sanoa, jonka ohessa Richelieu, kaulaansa kurottaen, turhaan odotti sanaa, joka tarttui kuninkaan huulille.

— Olisi pitänyt...

— Ei mitään, sanoi kuningas, ei mitään. Mutta ette kaiketi jättäneet häntä silmistänne koko ajalla kuin hän Pariisissa oli?

— En, armollisin herra.

— Missä hän asui?

— La Harpe'n kadulla N:o 75.

— Missä se on?

— Luxemburg'in puolella.

— Ja oletteko varma siitä, että kuningatar ja hän eivät tavanneet toisiansa?

— Minä luulen kuningattaren kyllin uskolliseksi velvollisuuksilleen, armollisin herra.

— Mutta he ovat olleet kirjevaihteessa, hänelle kuningatar on kirjoittanut koko päivän; herra herttua, minun tarvitsee saada käsiini nuo kirjeet!

— Armollisin herra, mutta...

— Herra herttua, maksoi mitä maksoi, minä tahdon ne käsiini.

— Minä tahdon kuitenkin huomauttaa Teidän Majesteettianne...

— Tekin siis petätte minua, herra kardinaali, koska tuolla tavoin vastustatte tahtoani? Oletteko tekin liitossa espanjalaisen ja englantilaisen kanssa, rouva Chevreuse'n ja kuningattaren kanssa?

— Armollisin herra, vastasi kardinaali huoaten, luulisinpa olevani tuommoisten epäluulojen ulkopuolella.

— Herra kardinaali, te olette kuulleet minun mieleni; minä tahdon kirjeet.

— Siihen on vaan yksi keino.

— Mikä?

— Jättää asia sinetinvartija Séguier'in toimeksi. Se kuuluu kokonaan hänen toimialaansa.

— Lähetettäköön paikalla noutamaan häntä.

— Hän lienee minun luonani, armollisin herra; minä pyysin häntä tulemaan luokseni, ja lähtiessäni Louvreen, käskin sanomaan että hän odottaisi.

— Noudettakoon hänet heti paikalla sieltä.

— Teidän Majesteettinne käsky täytetään; mutta...

— Mutta mitä?

— Mutta kuningatar kieltäytyy tottelemasta.

— Minun käskyjäni?

— Niin, ell'ei hän tiedä käskyn tulevan kuninkaalta.

— No niin, ett'ei hän olisi siitä epätiedossa, menen minä itse hänelle ilmoittamaan...

— Teidän Majesteettinne elköön unhottako, että minä olen tehnyt kaikki mitä olen voinut, estääkseni ratkeamista.

— Kyllä, herttua, minä tiedän että olette sangen arka kuningattaren puolesta, ehkä liian arka; siitä, sen sanon jo ennakolta, puhun teille tuonnempana enemmän.

— Niinkuin suvaitsette, Teidän Majesteettinne; mutta minä olen aina onnellinen ja ylpeä siitä, armollinen herra, että olen alati harrastanut hyvän sovun pysymistä Teidän ja Ranskan kuningattaren välillä.

— Hyvä, kardinaali, hyvä; mutta lähettäkääpä nyt noutamaan sinetinvartijaa; minä menen kuningattaren luokse. Ja Ludvig XIII aukasi välioven ja meni käytävään, joka vei Itävallan Annan huoneihin.

Kuningatar istui hovinaistensa, rouvien de Guitaut'in, de Sablé'n, de Montbazon'in ja de Guéménée'n keskessä. Eräässä nurkassa oli tuo espanjalainen kamarineiti donna Estefana, joka häntä oli seurannut Madrid'ista. Rouva de Guéménée luki ääneen; kaikki muut kuuntelivat lukemista tarkkaan, paitsi kuningatar, joka juuri oli hankkinut toimeen tuon lukemisen, voidaksensa, kuuntelevinansa ollen, huomaamatta seurata omien ajatuksiensa juoksua.

Nuo ajatukset, vaikka kyllä viimeisten rakkauden säteiden kultaamia, olivat kumminkin varsin surullisia. Itävallan Anna mietti tuossa, kuinka puolison luottamus oli häneltä ryöstetty, kuinka kardinaalin viha häntä vainosi, tuon miehen, joka ei voinut antaa anteeksi, että hänen hellemmät tunteensa olivat hyljätyt; hän näki olevansa äiti-kuningattaren silmäin alaisena, jolta tuo viha oli kaiken elämän katkeroittanut, vaikka Maria di Medicis, jos saa uskoa sen ajan muistelmia, oli alkanut kohdella kardinaalia samanlaisilla tunteilla, jotka Itävallan Anna oli ainiaksi häneltä kieltänyt; Itävallan Anna oli nähnyt uskollisimpain palvelijainsa, hartaimpien uskottuinsa, rakkaimpien suosikkiensa toisen toisensa perään katoovan ympäriltään. Niinkuin nuo onnettomat, jotka turmiota tuottavan lahjan ovat saaneet, niin hänkin saattoi aikaan onnettomuutta mihin vaan kosketti; hänen ystävyytensä oli onneton merkki, joka toi mukanansa vainon. Rouva de Chevreuse ja rouva de Vernet olivat karkoitetut; vihdoin, de la Porte ei salannut emännältänsä, että hänelläkin oli joka hetki odotettavissa vankeus.

Juuri kun hän oli syväytynyt näihin mitä synkimpiin mietteihinsä, aukeni huoneen ovi ja sisään astui kuningas.

Lukija taukosi silmänräpäyksessä, kaikki naiset nousivat seisovilleen ja syvä hiljaisuus syntyi.

Kuningas puolestaan ei osoittanut vähintäkään kohteliaisuutta; hän vaan seisahtui kuningattaren eteen ja lausui kiivaasti:

— Rouva, teidän luoksenne tulee kohta herra kansleri ilmoittamaan teille muutamia asioita, jotka minä olen jättänyt hänen ilmoitettavaksensa.

Onneton kuningatar, jota lakkaamatta uhkailtiin avioerolla, maanpaolla, jopa tuomiollakin, kalpeni, huolimatta poskimaalista, eikä hän voinut pidättyä sanomasta:

— Mutta minkä vuoksi tuo käynti, armollisin herra? Mitä herra kansleri on minulle sanova, jota Teidän Majesteettinne ei itse voi minulle sanoa.

Kuningas pyörsi takaisin sanaakaan virkkamatta ja melkein samassa silmänräpäyksessä ilmoitti henkivartijakapteeni de Guitaut kanslerin tulon.

Kun kansleri ilmestyi näkyviin, oli kuningas jo mennyt ulos toisesta ovesta.

Kansleri kävi esiin puoleksi hymyillen, puoleksi punastuen. Kun me uskottavasti tapaamme häntä vielä vastakin kertomuksemme varrella, eivät lukijamme panne pahaksensa, jos jo tässä otamme tutustuaksemme häneen.

Kansleri oli lystikäs mies. Des Roches, Notre-Dame'n kaniikki ja muinoinen kardinaalin kamaripalvelija oli esittänyt tämän miehen kardinaalille, sanoen häntä erittäin luotettavaksi mieheksi. Kardinaali uskoi häntä ja huomasi miehen kelvolliseksi.

Hänestä kerrottiin useita juttuja, muiden muassa tämmöinen:

Myrskyisen nuoruutensa jälkeen oli hän mennyt muutamaan luostariin, siellä ainakin jonkun aikaa katuakseen nuoruutensa hulluuksia.

Mutta tullessansa tuohon pyhään paikkaan ei tämä vaivainen syntinen ollut voinut sulkea niin joutuisasti porttia, ett'ei ne himot, joita hän läksi pakoon, olisi pujahtaneet sisään hänen mukanansa. Hän joutui kiusauksiin alinomaa, ja luostarin päämies, jolle hän oli uskonut ahdistuksensa, ja joka koki häntä suojella miten suinkin voi, neuvoi häntä manaamaan kiusaajaa luotansa tarttumalla kellonnuoraan ja kiskomalla sitä voimainsa takaa. Kuultuansa kellon räikinän, tietäisivät muka munkit jonkun veljensä olevan kiusaajan kynsissä, ja kokoutuisivat rukoilemaan hänen puolestansa.

Neuvo näytti tulevasta kanslerista oivalliselta. Hän manasi pahoja henkiä munkkien rukousten runsaalla voimalla; mutta piru ei jätä aivan helpolla paikkaa, johon hän kerta on rakentanut linnoituksensa; sitä mukaa kuin manauksia lisättiin, ponnisti hänkin voimiansa; niin että yöt päivät möykytti kello yhtä päätä, ilmoittaen sitä ylenpalttista lihankuolettamisen halua, jota katuvainen syntinen tunsi povessaan.

Munkeilla ei ollut enää silmänräpäyksen lepoa. Päivillä eivät he muuta tehneet kuin nousivat ja laskeutuivat portaita, jotka veivät kappeliin; öillä täytyi heidän, aamu- ja iltarukouksia lukuunottamatta, nousta parikymmentä kertaa vuoteiltansa ja langeta polvilleen kammioittensa permannolle.

Ei ole tietoa, jättikö piru uhrinsa vai väsyivätkö munkit; mutta kolmen kuukauden perästä katumuksen tekijä ilmestyi takaisin maailmaan sillä maineella, että hän oli hirvittävimmin riivattu mitä koskaan on ollut olemassa.

Luostarista lähdettyänsä astui hän virkauralle ja pääsi pyöreämyssyiseksi parlamentin-presidentiksi enonsa paikalle, liittyi kardinaalin puolueesen, seikka, joka ei osoittanut vähää älykkäisyyttä, tuli kansleriksi, palveli Hänen ylhäisyyttänsä innokkaasti hänen vihassansa äiti-kuningatarta vastaan ja hänen kostossansa Itävallan Annaa vastaan, yllytti tuomareita Chalais'in jutussa, kiihoitti herra de Laffemas'in, Ranskan suuren ylimetsäherran salavehkeitä; vihdoin saavutti hän kardinaalin täydellisen luottamuksen, johon hän osoittihe niin ansiolliseksi, että sai suorittaaksensa sen omituisen tehtävän, jonka täyttämistä varten hän nyt oli saapunut kuningattaren luokse.

Kuningatar oli vielä seisovillaan, kun hän astui sisään, mutta tuskin oli hän huomannut kanslerin, kun hän istuutui nojatuoliinsa ja viittasi hovinaisillensa sijoittumaan myöskin istuimillensa, jonka jälkeen Itävallan Anna kysyi mitä ylpeimmällä äänellänsä:

— Mitä haluatte, herra, ja missä tarkoituksessa ilmestytte tänne.

— Toimittaakseni kuninkaan nimessä, rouva, ja huomioon ottamalla kaiken sen arvossapidon, joka minulla on kunnia tuntea Teidän Majesteettianne kohtaan, tarkan tutkinnon teidän papereistanne.

— Kuinka, herra! tutkinnon minun papereistani... Minun! mutta tuohan on katalaa halpamaisuutta!

— Suvaitkaa suoda minulle anteeksi, rouva; mutta tässä tilaisuudessa olen minä vaan välikappale kuninkaan kädessä. Eikös Hänen Majesteettinsa lähtenyt täältä, ja eikö hän itse valmistanut teitä tähän minun tulooni?

— Tarkastakaa sitten, herra; minä näytän olevan rikoksellinen: Estefana, antakaa kirjoituspöytieni ja laatikkojeni avaimet.

Kansleri tarkasteli näön vuoksi huonekaluja, mutta hän tiesi kyllä ett'ei kuningatar mahtanut huonekaluissaan säilyttää niin tärkeätä kirjettä, minkä hän päivän kuluessa oli kirjoittanut.

Kun kansleri oli aukonut ja sulkenut parikymmentä kertaa kirjoitus pöydän laatikoita, täytyi hänen vaikka häntä kyllä aikalailla arvelutti, käydä saattamaan asiaa päätökseen, toisin sanoen, ruveta tarkastamaan kuningatarta itseään. Kansleri astui siis Itävallan Annaa kohden ja virkkoi sangen nololla äänellä ja kovin hämillänsä:

— Ja nyt on minulla vielä tehtävä päätarkastus.

— Mikä? kysyi kuningatar, joka ei ymmärtänyt, tai paremmin, ei tahtonut ymmärtää tarkoitusta.

— Hänen Majesteettinsa on varma, että te olette kirjoittaneet kirjeen tänäpäivänä; hän tietää myös, ett'ei se kirje vielä ole lähetetty määräpaikkaansa. Kirjettä ei löydy teidän laatikoistanne ja sen täytyy toki jossakin olla.

— Uskallatteko käydä käsiksi kuningattareenne? sanoi Itävallan Anna ojentuen täyteen korkeuteensa ja tähdäten kansleria silmillä, joiden luonti oli muuttunut melkein uhkaavaksi.

— Minä olen kuninkaan uskollinen palvelija, rouva; ja kaikki mitä Hänen Majesteettinsa käskee, sen minä toimitan.

— No niin, se on totta; sanoi Itävallan Anna, ja herra kardinaalin vakoojat ovat hyvin tehtävänsä toimittaneet. Minä olen tänäpäivänä kirjoittanut kirjeen, eikä se ole vielä lähtenyt. Kirje on täällä.

Ja kuningatar pisti kauniin kätösensä poveensa.

— Antakaa siis kirje tänne, rouva, sanoi kansleri.

— Minä en anna sitä muille kuin kuninkaalle, herra, sanoi Anna.

— Jos kuningas olisi tahtonut kirjeen itselleen annettavaksi, rouva hyvä, olisi hän itse sitä pyytänyt. Mutta, minä sanon sen vielä toistamiseen, minulle on annettu toimeksi vaatia se teiltä, ja ell'ette sitä anna...

— Mikä sitten?

— Minut on velvoitettu ottamaan se teiltä.

— Kuinka? mitä tarkoitatte?

— Tarkoitan että minun määräykseni ulottuvat kauvaksi, rouva, ja että minut on valtuutettu etsimään tuota epäluulonalaista paperia itse Teidän Majesteettinne omasta persoonasta.

— Mikä kauhistus! huudahti kuningatar.

— Suvaitkaa siis, rouva, huojentaa menetystapaa.

— Tämä käytös on suunnatonta väkivaltaa, tiedättekö sen, herra?

— Kuningas käskee, rouva, suokaa anteeksi.

— Tätä minä en kärsi; en, en, ennemmin kuolen! huudahti kuningatar, jossa Espanjan ja Itävallan ylpeä veri kuohahti liikkeesen.

Kansleri kumarsi syvään, jonka jälkeen hän, siinä selvässä aikomuksessa, ett'ei väistyisi tuumaakaan sen toimen täyttämisestä, joka hänen suoritettavaksensa oli annettu ja aivan niinkuin pyövelinrenki olisi tehnyt kidutushuoneessa, lähestyi Itävallan Annaa, jonka silmissä sillä hetkellä näkyi raivon kyyneleet.

Kuningatar oli, niinkuin jo olemme sanoneet, erinomaisen kaunis.

Kanslerin toimi oli siis arkaluontoista laatua, ja kuningas oli jo joutunut niin kauvaksi luulevaisuutensa kautta Buckingham'in suhteen, ett'ei hän enää ollut luulevainen kenenkään suhteen.

Epäilemättä kansleri Séguier'in silmät tällä hetkellä tähystelivät tuon merkillisen kellon nauhaa; mutta kun hän ei sitä löytänyt, tavoitti hän sen sijaan sitä paikkaa, jossa kuningatar oli sanonut paperin olevan.

Itävallan Anna astahti askeleen taaksepäin, niin kalpeana, että hänen olisi luullut olevan kuolemaisillansa; ja nojaten vasemmalla kädellään, ett'ei kaatuisi, takanansa olevaan pöytään, veti hän oikealla paperin poveltansa ja ojensi sen sinetinvartijalle.

— Kas tässä, herra, tässä on tämä kirje, huudahti kuningatar katkonaisella ja vapisevalla äänellä, ottakaa se ja vapauttakaa minut inhottavasta läsnäolostanne.

Kansleri, joka puolestaan myös vapisi helposti ymmärrettävästä syystä, otti kirjeen, kumarsi maahan saakka ja poistui.

Tuskin oli ovi hänen jälkeensä sulkeutunut, kun kuningatar puolitainnuksissa vaipui hovinaistensa käsiin.

Kansleri vei kirjeen kuninkaalle, lukematta siitä yhtäkään sanaa. Kuningas otti sen vastaan vapisevin käsin, katsoi ensiksi osoitetta, vaan sitä ei ollut, kalpeni, aukasi sen sitten vitkallisesti, ja nähdessään ensi sanoista kirjeen olevan kirjoitetun Espanjan kuninkaalle, luki hän sen sangen joutuun.

Siinä oli kokonainen hyökkäyssuunnitelma kardinaalia vastaan. Kuningatar kehoitti veljeänsä ja Itävallan keisaria, koska heitä kaiketi loukkasi Richelieu'n politiikka, hän kun lakkaamatta pyrki alentamaan Itävallan hallitussuvun arvoa ja voimaa, asettumaan sotakannalle Ranskaa vastaan, ja määräämään rauhanehdoksi kardinaalin erottamisen; mutta rakkaudesta ei ollut koko kirjeessä sanaakaan.

Kuningas, varsin hyvillään tuosta, tiedusti, oliko kardinaali vielä Louvressa. Hänelle ilmoitettiin, että Hänen ylhäisyytensä oli odottamassa työhuoneessa Hänen Majesteettinsa käskyjä.

Kuningas meni suoraa päätä hänen luoksensa.

— Kas tässä, herttua, sanoi hän, te olitte oikeassa, minä olin väärässä; koko vehkeileminen on valtiollista, eikä tässä kirjeessä ole mitään kysymystä rakkaudesta. Sen sijaan on siinä sangen paljo kysymystä teistä.

Kardinaali otti kirjeen ja luki sen mitä suurimmalla tarkkuudella; päästyänsä loppuun, luki hän sen vielä toiseen kertaan.

— No niin, sanoi hän, Teidän Majesteettinne näkee, mihin saakka viholliseni menevät: teillä on niskassa kaksi sotaa, ell'ette erota minua. Totta puhuen, Teidän sijassanne minä välttäisin noin voimakkaita hyökkääjiä, ja minä puolestani olisin tosionnellinen päästyäni erilleni asiain menosta.

— Mitä sanottekaan, herttua?

Minä sanon, armollisin herra, että minun terveyteni menee näissä lakkaamattomissa taisteluissa ja ijät kaiket kestävissä töissä. Minä sanon, että on varsin uskottavaa, ett'en minä ole kestävä La Rochelle'n piirityksen rasitusta, ja että olisi paljo parempi, jos nimittäisitte niihin toimiin joko herra de Condé'n, tai herra de Bassompierre'n tai kenen urhoollisen miehen tahansa, jolla sodankäynti on varsinaisena toimialana, ettekä minua, joka olen kirkon miehiä ja jota lakkaamatta vedetään pois kutsumuksestani ja pannaan semmoisiin toimiin, joihin ei minulla ole vähintäkään halua. Teillä olisi paljoa suurempi menestys sisäasioissa, armollisin herra, enkä epäile, että olisitte paljoa suurempi ulkoasioissa.

— Herra herttua, sanoi kuningas, minä ymmärrän teitä, olkaa huoleti; kaikki nuo, joita kirjeessä on mainittu, ovat saavat ansaitun rangaistuksensa, ja kuningatar myös.

— Mitä sanottekaan, armollisin herra? Jumala varjelkoon kuningatarta saamasta minun tähteni mitään ikävyyksiä! hän on aina pitänyt minua vihollisenansa, vaikka Teidän Majesteettinne voisi kyllä todistaa, että minä lämpimästi olen alati hänen puoltansa pitänyt, yksin Teitä itseännekin vastaan. Oh! jos hän pettäisi Teidän Majesteettianne kunnianne suhteen, se olisi toista, ja silloin olisin ensimmäinen sanomaan: "Armo pois, ei mitään armoa rikoksellista kohtaan!" Onneksi ei asian laita ole semmoinen, ja onhan Teidän Majesteettinne saanut siitä uuden todisteen.

— Se on totta, herra kardinaali, sanoi kuningas, ja te olitte oikeassa niinkuin aina; mutta kuningatar ansaitsee sittenkin kaiken minun vihani.

— Te se juuri, armollisin herra, olette vetäneet päällenne hänen vihansa; ja toden totta, jos hän täydellä todella olisi nyreissänsä Teidän Majesteetillenne, ymmärtäisin sen aivan hyvin: Teidän Majesteettinne on ankarasti häntä loukannut!...

— Juuri sillä tavoin olen aina kohteleva omia ja teidän vihollisianne, herttua, olkoot he kuinka ylhäisiä tahansa ja uhatkoon minua mikä vaara hyvänsä siitä, että ankarasti menettelen heitä kohtaan.

— Kuningatar on minun viholliseni, mutta ei teidän, armollisin herra; päinvastoin on hän uskollinen, alamainen ja moitteeton puoliso; suvaitkaa minun siis, armollisin herra, puhua hyvää hänen puolestansa Teidän Majesteetillenne.

— Nöyrtyköön hän ja lähestyköön minua ensin.

— Päinvastoin, armollisin herra, näyttäkää esimerkkiä; te olette ensiksi tehneet väärin, koska olette kuningatarta epäilleet.

— Minäkö lähestyisin ensiksi! sanoi kuningas; en koskaan!

— Armollisin herra, minä rukoilen teitä.

— Muutoin, kuinka voisinkaan ensiksi lähestyä?

— Tekemällä jotakin, jonka luulisitte olevan hänelle mieleen.

— Mitä?

— Laittamalla tanssiaiset; tiedättehän kuinka kuningatar pitää paljon tanssista; minä takaan, ett'ei hänen nyreytensä jaksa vastustaa semmoista suosion osoitusta.

— Herra kardinaali, tiedättehän ett'en minä pidä ensinkään noista maallisista huvituksista.

— Kuningatar tulee vaan kiitollisemmaksi, koska hän tietää teidän vastenmielisyytenne semmoisiin huvituksiin; muutoin, silloin olisi hänellä tilaisuus käyttää niitä kauniita timanttikoristeita, jotka te tuonottain lahjoititte hänelle nimipäivänänsä, ja joilla hän ei vielä ole ollut tilaisuudessa itseään koristaa.

— Kyllähän nähdään, herra kardinaali, kyllähän nähdään, sanoi kuningas, joka, hyvillään siitä että oli löytänyt kuningattaren syylliseksi rikokseen, josta hän aivan vähän lukua piti, ja viattomaksi rikokseen, jota hän kovin oli pelännyt, oli valmis vaikka paikalla sopimaan hänen kanssansa; kylläpähän nähdään, mutta, kunniani kautta, te olette liian sietäväinen.

— Armollisin herra, sanoi kardinaali, jättäkää ankaruus ministereille, sietäväisyys on kuninkaallinen avu; käyttäkää sitä, niin näette sen tekevän teille hyvää.

Ja nyt kardinaali, kuullessaan kellon lyövän yksitoista, kumarsi syvään, anoi kuninkaalta lupaa saada poistua ja pyysi häntä sopimaan kuningattaren kanssa.

Itävallan Anna, joka kirjeensä anastuksen perästä odotti saavansa nuhteita, hämmästyi suuresti, nähdessään kuninkaan seuraavana päivänä yrittelevän häntä lähestymään. Ensin asettui hän vastahankaan; sekä hänen nais-ylpeyttänsä että kuningatar-arvoansa oli niin julmasti loukattu, ett'ei hän ensi hetkessä ollut suostuvainen; mutta hovinaistensa neuvosta hän viimein näytti alkavan leppyä. Kuningas käytti hyväksensä ensimäistä käänteen hetkeä ja ilmoitti aikomuksensa olevan tuota pikaa laittaa hänelle juhlan.

Juhla Itävallan Annaa varten oli niin harvinaista laatua, että tuo ilmoitus, niinkuin kardinaali oli arvannut, haihdutti hänen viimeisetkin mielipahansa jälet, ell'ei hänen sydämmestänsä, niin ainakin hänen kasvoiltansa. Hän kysyi, minä päivänä juhla oli tuleva, mutta kuningas vastasi, että hänen oli kysyttävä sitä ensin kardinaalilta.

Ja todella kysyikin kuningas joka päivä kardinaalilta, milloin juhla olisi pantava toimeen, vaan joka päivä kardinaali aina jollakin tekosyyllä sai vältetyksi sen määräämisen. Sillä tavoin kului kymmenen päivää.

Kahdeksantena päivänä sen kohtauksen jälkeen, jonka olemme kertoneet, sai kardinaali Lontoon postimerkillä varustetun kirjeen, joka sisälsi ainoastaan nämä muutamat rivit:

"Ne ovat käsissäni; mutta en voi lähteä Lontoosta, kun ei minulla ole rahaa; lähettäkää minulle viisisataa pistole'a, niin neljän tai viiden päivän perästä, ne saatuani, olen Pariisissa."

Samana päivänä kuin kardinaali tuon kirjeen sai, teki kuningas taas hänelle tavallisen kysymyksensä.