Bonacieux'in pariskunta.

Tämä oli jo toinen kerta, kuin kardinaali oli kuninkaalle maininnut noista timanttikoristeista. Ludvig XIII oli kummastuksissaan tuosta hellittämättömyydestä ja rupesi arvelemaan, että kehoituksessa mahtoi piillä joku salajuoni.

Kerran toisenkin oli se käynyt kuninkaan arvolle, että kardinaali, jonka poliisi, vaikka ei ollutkaan nykyajan poliisin vertainen, oli erinomainen, tiesi paremmin kuin hän itse asioita, jotka koskivat hänen perheellisiä olojansa. Hän toivoi sen vuoksi keskustellessaan kuningattaren kanssa pääsevänsä keskustelun kautta selville jostakin salaisuudesta, joka, tiesipä sen kardinaali tai oli tietämättä, kumpaisessakin tapauksessa melkoisesti kohottaisi häntä ministerinsä silmissä.

Hän meni siis tapaamaan kuningatarta ja tapansa mukaan alotti uusilla uhkauksilla hänen seuruettansa kohtaan. Itävallan Anna painoi päänsä alas ja antoi virran tulvata, vastaamatta sanaakaan, toivoen että se viimein itsestään seisahtuisi; mutta sitäpä ei Ludvig XIII tahtonut; Ludvig XIII tahtoi saada keskustelun käymään, päästäksensä siitä johonkin valoon, vakuutettuna kun hän oli siitä, että kardinaalin mielessä piili joku sala-ajatus ja että hän valmisteli jotakin hirveätä paljastusta, jommoisiin Hänen ylhäisyytensä oli perin taitava. Hän saavuttikin aikomuksensa hellittämättömillä syytöksillään.

— Mutta, huudahti Itävallan Anna, väsyneenä noihin päättömiin syytöksiin, mutta armollisin herra, te ette sano minulle kaikkea, mitä teillä on mielessänne. Mitä minä sitten olen tehnyt? Sanokaa, mitä minä olen rikkonut? Mahdotonta on, että Teidän Majesteettinne nostaisi tuota melua muutamasta veljelleni kirjoittamastani kirjeestä.

Kuningas, joutuen vuorostaan noin suoranaisen hyökkäyksen alaiseksi, ei tiennyt mitä vastaisi; hän arveli hetken soveliaaksi sen toivomuksen lausumiseen, joka hänen olisi pitänyt ilmoittaa vasta juhlan edellisenä päivänä.

— Rouva, sanoi hän majesteetillisesti, kaupungin maistraatin tanssipidot ovat kohta käsissä; minä toivon, että te kunnioitatte meidän kelpo porvareita esiintymällä siellä juhlapuvussa ja erittäinkin koristettuna niillä timanteilla, jotka lahjoitin teille nimipäivänänne. Siinä vastaukseni.

Vastaus oli kauhea. Itävallan Anna luuli että Ludvig XIII tiesi kaikki ja että kardinaali oli saanut hänet noin teeskentelemään seitsemän tai kahdeksan päivää, joka muutoin kuului myöskin hänen luonteesensa. Hän muuttui peräti kalpeaksi, nojasi pöytään ihmeen kauniilla kädellään, joka näytti nyt vaksikädeltä, katsoa tuijotti kuninkaasen säikähtyneenä, eikä vastannut halaistua sanaa.

— Kuulittehan, rouva, sanoi kuningas, joka nautti tuosta hämmästyksestä kaikessa laajuudessaan, arvaamatta kumminkaan sen syytä, kuulittehan?

— Kyllä, armollisin herra, kyllä minä kuulin, sopersi kuningatar.

— Te ilmestytte siis tanssijaisiin?

— Kyllä.

— Timanttikoristeissanne?

— Niin.

Kuningatar kalpeni yhä enemmän, niinpaljon kuin se enää oli mahdollista; kuningas sen huomasi ja nautti siitä tuolla kylmällä julmuudella, joka oli hänen luonteensa huonompia puolia.

— Siis se on suostuttu asia, sanoi kuningas, eikä minulla ollut muuta teille sanottavaakaan.

— Mutta milloin ovat nuo tanssijaiset? kysyi Itävallan Anna.

Ludvig XIII tunsi vaistomaisesti, ett'ei hänen pitäisi vastata tuohon kysymykseen, koska kuningatar oli tehnyt sen melkein kuolevaisen äänellä.

— Aivan kohdakkoin, rouva, sanoi hän; mutta en muista tarkalleen päivää, minä kysyn kardinaalilta.

— Kardinaali se siis on ilmoittanut teille tästä juhlasta? huudahti kuningatar.

— Niin, rouva, vastasi kuningas kummastuneena; mutta minkä vuoksi noin kysytte?

— Hänkö se teitä on pyytänyt huomauttamaan minua tulemaan sinne niissä timanttikoristeissa?

— Se tahtoo sanoa, rouva...

— Hän se on, armollisin herra, hän se on!

— No niin! mitäs sillä väliä, hänkö se on tai minä? Onko tuo huomautus mikään rikos?

— Ei, armollisin herra.

— Siis te tulette?

— Tulen, armollisin herra.

— Hyvä, sanoi kuningas vetäytyen pois päin, hyvä, minä luotan siihen.

Kuningatar kumarsi, ei niin paljon tapasäännön noudatuksesta kuin sen vuoksi, että hänen polvensa eivät tahtoneet kannattaa.

Kuningas poistui ihastuksissaan.

— Minä olen hukassa, mutisi kuningatar, aivan hukassa, sillä kardinaali tietää kaikki ja hän se lykkää edellään kuningasta, joka ei vielä tiedä mitään, vaan on kohta tietävä kaikki. Minä olen hukassa! Jumalani! Jumalani! Jumalani!

Hän lankesi polvilleen tyynylle ja rukoili, pää vapisevien käsien välissä.

Hänen tilansa oli todella hirmuinen. Buckingham oli palannut Lontoosen, rouva de Chevreuse oli Tours'issa. Vartioituna enemmän kuin koskaan, kuningatar tunsi povessaan hämärästi, että joku hänen hovinaisistaan oli hänet pettänyt, vaan hän ei tiennyt kuka. De la Porte ei voinut jättää Louvrea; hänellä ei ollut niin ainoata sielua maailmassa, kehen hän voi luottaa.

Ja nähdessään mikä onnettomuus häntä uhkasi ja kuinka hyljättynä hän oli, rupesi hän itkeä nyyhkyttämään.

— Enkö minä voisi olla Teidän Majesteetillenne miksikään avuksi? sanoi yht'äkkiä eräs ääni täynnä lempeyttä ja sääliä.

Kuningatar käännähti nopeasti, sillä hän ei ollut erhettynyt tuon äänen laadusta: ystävä se sillä tavoin puhui.

Todella, eräässä kuningattaren huoneihin vievässä ovessa näkyi kaunis rouva Bonacieux; hän oli ollut järjestelemässä vaatteita ja pukuja viereisessä huoneessa, kun kuningas oli tullut sisään; hän ei ollut voinut mennä ulos ja oli kaikki kuullut.

— Kuningatar kiljahti hämmästyksestä, nähdessään hänet, sillä mielensä häiriössä ei hän aluksi tuntenut tuota nuorta naista, jonka de la Porte oli hänelle toimittanut.

— Oh! elkää peljätkö mitään, rouva sanoi nuori nainen, liittäen kätensä yhteen ja itkien hänkin kuningattaren tuskaa; minä olen Teidän Majesteettinne ruumis ja sielu, ja vaikka olenkin niin kaukana Teistä ja vaikka asemani onkin niin alhainen, luulen kumminkin löytäneeni keinon Teidän Majesteettinne auttamiseksi pulasta.

— Te! oi taivas! te! huudahti kuningatar; mutta katsokaa minua kasvoihin! Minua petetään joka puolelta; voinko teihin luottaa?

— Oh, rouva, virkkoi nuori vaimo langeten polvilleen: sieluni kautta, minä olen valmis kuolemaan Teidän Majesteettinne tähden!

Tämä huudahdus lähti sydämmen syvimmästä pohjasta, eikä siinä, samoinkuin ensimäisessäkään, ollut mitään epäilemistä.

— Niin, jatkoi rouva Bonacieux, niin, kyllä täällä pettureita on; mutta pyhän Neitsyen nimessä minä vannon ett'ei kukaan ole uskollisempi Teidän Majesteetillenne. Nuo timanttikoristeet, joita kuningas pyysi, olette antaneet herttua Buckingham'ille, eikö niin? Ne olivat suljettuna siihen pieneen ruusupuiseen rasiaan, jota hän piti kainalossaan? olenko väärässä? Eikös asia ole niin?

— Oh, Jumalani! Jumalani! huokaili kuningatar ja hänen hampaansa löivät loukkua kauhistuksesta.

— No niin, jatkoi rouva Bonacieux, timantit ovat saatavat takaisin.

— Niin epäilemättä, ne täytyy saada takaisin, huudahti kuningatar; mutta millä tavoin, kuinka se käy päinsä?

— Täytyy lähettää joku herttuan luokse.

— Mutta kuka? ... kuka? ... Kehen voin luottaa?

— Luottakaa minuun, rouva, suokaa minulle se onni, kuningattareni, kyllä minä löydän lähettilään!

— Mutta täytyy kirjoittaa.

— Niin, se on välttämätöntä. Kaksi sanaa Teidän Majesteettinne kädestä ja teidän yksityinen sinettinne.

— Mutta nuo kaksi sanaa, ne sisältävät tuomioni, avioeroni, maanpakoni!

— Niin, jos joutuvat kunnottoman käsiin! Mutta minä vastaan siitä, että ne sanat joutuvat määräpaikkaansa.

— Oh, Jumalani! minun täytyy siis jättää elämäni, kunniani ja maineeni teidän käsiinne!

— Niin, rouva, niin täytyy, ja minä pelastan kaikki.

— Mutta kuinka? sanokaa minulle toki.

— Mieheni on laskettu vapaaksi pari kolme päivää takaperin; minulla ei ole ollut vielä aikaa tavata häntä. Hän on oiva ja kelpo mies, joka ei vihaa eikä rakasta ketään. Hän tekee mitä minä tahdon: hän menee minun käskystäni, tietämättä mitä hän viepi, ja jättää Teidän Majesteettinne kirjeen, tietämättä edes sen olevan Teidän Majesteettinne lähettämän, siihen määräpaikkaan, jonka minä hänelle ilmoitan.

Kuningatar tarttui nuoren naisen molempiin käsiin kiihkoisella ihastuksella, silmäsi häntä ikäänkuin nähdäksensä hänen sydämensä pohjaan saakka, ja nähden hänen kauniissa silmissänsä vaan vilpittömyyttä, syleili häntä hellästi.

— Tee se, huudahti hän, niin olet pelastanut minun elämäni ja kunniani!

— Oh! elkää arvostelko liian suureksi sitä palvelusta, joka minulla on onni teille tehdä; minulla ei ole mitään pelastettavaa Teidän Majesteetiltanne, joka olette vaan petollisten vehkeiden uhrina.

— Se on totta, se on totta, lapseni, sanoi kuningatar, sinä olet oikeassa.

— Antakaa minulle siis se kirje, rouva, aika kiiruhtaa.

Kuningatar riensi pienen pöydän ääreen, jossa oli mustetta, paperia ja kyniä: hän kirjoitti kaksi riviä, sulki kirjeen kuoreensa ja jätti sen rouva Bonacieux'ille.

— Mutta, sanoi kuningatar, nyt unhotamme erään varsin tärkeän asian.

— Minkä?

— Rahat.

Rouva Bonacieux punastui.

— Niin, se on totta, sanoi hän, ja minun täytyy tunnustaa Teidän Majesteetillenne, että minun mieheni...

— Että miehelläsi ei ole, tahdot sanoa.

— Kyllä hänellä on, mutta hän on kovin saita, se on hänen vikansa. Mutta elköön Teidän Majesteettinne huolehtiko, kyllä keino keksitään...

— Laita on semmoinen, että minulla ei ole enää, sanoi kuningatar; — ne, jotka lukevat rouva de Motteville'n Muistelmia eivät kummastele tuota vastausta; — mutta maltahan.

Itävallan Anna riensi jalokivirasiallensa.

— Kas tässä, sanoi hän, tässä on sangen kallisarvoinen sormus, niinkuin vakuutetaan; se on veljeltäni Espanjan kuninkaalta, se on minun ja minä saan sen kanssa menetellä mieleni mukaan. Ota tämä sormus ja muuta se rahaksi; sillä matkustakoon miehesi.

— Tunnin sisään on käsky täytetty.

— Tässä näet osoitteen, lisäsi kuningatar, puhuen niin hiljaa, että töintuskin saattoi kuulla mitä hän sanoi: Mylord herttua Buckingham'ille Lontoosen.

— Kirje joutuu hänen omaan käteensä.

— Jalomielinen lapsi! huudahti Itävallan Anna.

Rouva Bonacieux suuteli kuningattaren käsiä, kätki paperin poveensa ja katosi kuin linnun siivillä.

Kymmenen minuuttia myöhemmin oli hän kotonansa; niinkuin hän oli kuningattarelle sanonut, hän ei ollut tavannut miestänsä hänen irtipääsemisensä jälkeen; hän ei tiennyt mikä muutos hänen miehessänsä oli tapahtunut kardinaalin suhteen, muutos, joka oli yhä vakaantunut niistä parista kolmesta käynnistä, joita hänen luoksensa oli tehnyt kreivi Rochefort; tuo mies oli nyt tullut Bonacieux'in parhaimmaksi ystäväksi ja saanut hänen uskomaan vähällä vaivalla, ett'ei mikään rikoksellinen tunne ollut syynä hänen vaimonsa ryöstöön, vaan yksinomaan valtiollinen varovaisuus.

Hän tapasi Bonacieux'in yksinään: miesparalla oli ollut suuret puuhat saada taas järjestykseen kotinsa, jossa hän oli löytänyt huonekalut melkein ruhjottuina, laatikot milt'ei tyhjinä, koska oikeus ei ole yksi noista kolmesta asiasta, jotka kuningas Salomo mainitsee niiksi, jotka eivät jätä mitään jälkeä käynnistänsä. Mitä palvelustyttöön tulee, hän oli pötkinyt pakoon silloinkuin isäntä otettiin kiini. Tuo tyttöparka oli säikähtynyt siihen määrään että hän oli yhtä puhkua kulkenut Pariisista aina Bourgogne'en saakka, joka oli hänen kotiseutunsa.

Kelpo kauppias oli heti kohta kotiin tultuansa antanut vaimollensa tiedon onnellisesta palaamisestansa ja vaimonsa oli toivottanut hänelle onnea ja vastannut, että niinpian kuin hän saa hetkenkään lomaa toimiltansa hovissa, hän omistaa sen hetken kokonaan hänelle ja tulee häntä tervehtimään.

Tuo hetki oli odotuttanut itseänsä jo viisi päivää, joka aika toisissa oloissa epäilemättä olisi tuntunut Bonacieux'istä vähän pitkänlaiselta; mutta hänellä oli sen käynnin johdosta, jonka hän oli tehnyt kardinaalin luokse, ja niiden käyntien vuoksi, joita Rochefort oli hänen luoksensa tehnyt, runsaasti miettimisen aihetta ja niinkuin tiedetään, ei millään saa niin aikaa kulumaan kuin miettimisellä.

Sitä enemmän, kun Bonacieux'in mietinnöt olivat kokonaan ruusunvärisiä. Rochefort nimitti häntä ystäväksensä, rakkaaksi Bonacieux'iksensä, eikä lakannut hänelle vakuuttelemasta, että kardinaali pani häneen mitä suurimman arvon. Kauppias näki jo olevansa matkalla onneen ja kunniaan.

Rouva Bonacieux oli hänkin puolestaan miettinyt, mutta, se on meidän sanominen, nuo mietinnöt olivat aivan kokonaan muuta kuin kunnianhimoisia; vastoin tahtoansakin olivat hänen ajatuksensa lakkaamatta kiini tuossa kauniissa uljaassa nuoressa miehessä, joka näytti niin rakastuneelta. Joutuneena kahdeksantoista vuotiaana naimisiin herra Bonacieux'in kanssa, eläen aina puolisonsa ystävien keskuudessa, puolison, joka ei ollut omiansa herättämään mitään hellempää tunnetta nuoressa naisessa, jonka sydän oli paljoa korkeammalla asteella kuin hänen asemansa, ei rouva Bonacieux'iin ollut koskaan pystynyt mikään tavallinen viettelys: mutta aatelisnimellä, semminkin sinä aikana, oli suuri vaikutus porvaristoon ja d'Artagnan oli aatelismies; siihen lisäksi oli hänen yllänsä henkivartijan univormu, joka muskettisoturin univormun jälkeen oli naisten silmissä suurimmassa arvossa. Hän oli, sanomme sen vieläkin, kaunis, nuori, ja seikkailunhaluinen; siinä oli jo enemmän kuin tarvittiin panemaan kolmenkolmatta vuotiasta päätä pyörälle, ja rouva Bonacieux oli juuri tuossa elämän onnellisessa ijässä.

Molemmat aviopuolisot, vaikka eivät olleet nähneet toisiaan kahdeksaan päivään ja vaikka tuon viikon ajalla oli heille tärkeitä kohtauksia tapahtunut, lähestyivät toisiansa ikäänkuin vähän arvelun-alaisesti; herra Bonacieux osoitti kumminkin todellista iloa ja kävi vaimollensa vastaan avoimin sylin.

Rouva Bonacieux kurotti hänelle otsansa suudeltavaksi.

— Keskustelkaamme vähän, lausui hän sitten.

— Kuinka? sanoi Bonacieux hämmästyneenä.

— Niin, toden perästä, minulla on sangen tärkeä asia sinulle puhuttavana.

— Vai niin, ja minulla myös on sangen vakavia kysymyksiä sinulle tehtävänä. Selitäppäs minulle vähän ryöstämisestäsi.

— Siitä ei ole kysymystä tällä kertaa, sanoi rouva Bonacieux.

— Mistäs sitten? minun vankeudestaniko?

— Siitä sain kuulla samana päivänä; mutta kun et ollut syypää mihinkään rikokseen, etkä ollut osallinen mihinkään vehkeesen, etkä vihdoin tiennyt mitään, joka olisi voinut saattaa vaaraan sinua tai ketään muutakaan, en minä koko tapauksesta pitänyt suurempaa lukua kuin se ansaitsi.

— Sinäpä otat asian varsin kevyesti, vaimoseni! sanoi Bonacieux vähän loukkautuneena vaimonsa osoittamasta välinpitämättömyydestä; tiedätkö että olin kokonaisen päivän ja yön Bastiljin vankikoppiin viskattuna?

— Yksi päivä ja yö on pian ohitse; heitetään nyt koko tuo vankeutesi ja palataan siihen, mikä minut nyt tuopi sinun luoksesi.

— Kuinka! mikä sinut tuopi minun luokseni! Eikö se sitten ole halu, nähdä miestänsä, josta on ollut eroitettuna kokonaista kahdeksan päivää? kysyi kauppias sangen suuttuneena.

— Se ensin ja muuta siihen lisäksi.

— Puhu!

— Sangen tärkeä asia, josta kenties tulevainen onnemme riippuu.

— Meidän onnemme on paljon muuttanut muotoansa siitä kuin viimeksi näimme toisiamme, eikä minua laisinkaan kummastuttaisi, jos muutamien kuukausien päästä moni meitä kadehtisi.

— Niinpä kyllä, varsinkin jos tahdot noudattaa niitä määräyksiä, mitä nyt aion sinulle antaa.

— Minulle?

— Niin, juuri sinulle. Sinulle tarjoutuu tilaisuus tehdä hyvä ja pyhä työ, ja ansaita samalla paljo rahaa.

Rouva Bonacieux tiesi että hän rahasta puhumalla koskettaisi miehensä heikointa puolta.

Mutta kun ihminen, olipa se vaikka kauppias, on kymmenen minuuttia puhunut kardinaalin kanssa, hän ei ole enää sama ihminen.

— Ansaita paljo rahaa! sanoi Bonacieux, työntäen huuliaan eteenpäin.

— Niin, paljo.

— Kuinka paljo, noin likimain?

— Ehkäpä tuhannen pistole'a.

— Se mitä pyydät minun tekemään, on siis sangen tärkeätä?

— On.

— Mitä minun on tekeminen?

— Sinun on lähteminen paikalla matkalle, minä annan sinulle paperin, josta et saa luopua missään nimessä, vaan jätät sen asianomaisiin käsiin.

— Ja minne minun on meneminen?

— Lontoosen.

— Minä Lontoosen! Pilkkaahan minusta teet, minulla ole mitään asiaa Lontoosen.

— Mutta muut tarvitsevat sinua sinne menemään.

— Ketkä muut? Minä sanon sinulle, ett'en ryhdy enää sokeasti mihinkään ja että minä tahdon tietää niinhyvin minkä vuoksi kuin myöskin kenen vuoksi minä antaudun asioihin.

— Eräs korkea henkilö lähettää sinut, eräs toinen korkea henkilö odottaa sinua: palkinto menee yli toivojesi, siinä kaikki, mitä voin sinulle luvata.

— Taas vehkeitä ja juonia! aina vaan vehkeitä ja juonia! kiitoksia paljo, minä epäilen nyt jo semmoisia ja herra kardinaali on minua siinä suhteessa valaissut.

— Kardinaali! huudahti rouva Bonacieux, oletko nähnyt kardinaalin?

— Hän kutsutti minut luoksensa, vastasi kauppias ylpeästi.

— Ja sinä noudatit kutsumusta, ajattelematon mies!

— Minä sanon sinulle, ett'ei minulla ollut valitsemisen varaa, mennäkkö vai olla menemättä, sillä minä olin kahden vahdin välissä. Tosin kyllä, kun en silloin vielä kardinaalia tuntenut, olisin ollut kovin hyvilläni, jos en olisi tarvinnut hänen luoksensa mennä.

— Pitelikö hän sitten sinua pahasti? uhkailiko hän sinua?

— Hän otti minua kädestä ja sanoi minua ystäväksensä — ystäväksensä! kuuletko, eukkoni? — minä olen suuren kardinaalin ystävä!

— Suuren kardinaalin!

— Epäätkö häneltä tuon nimityksen, kenties?

— Minä en epää mitään, mutta sanon vaan sinulle että ministerin suosio on lyhytikäinen ja että aika hupsu se on, joka herkiää ministerin ystäväksi; on korkeampia voimia kuin hänen, jotka eivät perustu yhden miehen oikkuihin eivätkä johdu yhdestä tapauksesta, ja niihin voimiin tulee turvautua.

— Ikävä kyllä, vaan minä en tunne muuta voimaa kuin sen suuren miehen, jota minulla on kunnia palvella.

— Palveletko kardinaalia?

— Palvelen, ja koska olen hänen palvelijansa, en salli, että sinä antaudut vehkeihin valtion turvallisuutta vastaan ja että palvelet sellaisen naisen vehkeitä, joka ei ole ranskalainen, vaan jolla on espanjalainen sydän.

Bonacieux matki sanasta sanaan kreivi Rochefort'ilta kuulemiansa lauseita; mutta vaimoparka, joka oli luottanut mieheensä ja joka siinä toivossa oli mennyt hänestä takaukseen kuningattarelle, vapisi havaitessaan mihin vaaraan hän oli ollut syöstäytymäisillään, ja nähdessään mihin avuttomaan tilaan hän oli joutunut. Mutta tuntiessaan miehensä heikkouden ja erittäinkin ahneuden, ei hän vielä luopunut kaikesta toivosta saada asia hyvään päätökseen.

— Vai niin, vai olet sinä kardinaalin miehiä, sanoi hän; ah! sinä olet niiden miesten puolella, jotka kohtelevat pahoin vaimoasi ja häväisevät kuningatarta.

— Yksityisten edut eivät ole mitään yhteisten etujen rinnalla. Minä olen niiden puolella, jotka pelastavat valtion, virkkoi Bonacieux korkealentoisin sanoin.

Tuo oli näet taas noita kreivi Rochefort'in lauselmia, joita hän oli pannut mieleensä ja piti nyt olevan sopivan tilaisuuden panna käytäntöön.

— Ja tiedätkö sinä, mikä se tuo valtio sitten on, josta sinä puhut? sanoi rouva Bonacieux, kohauttaen olkapäitänsä. Tyydy sinä vaan olemaan tavallinen koristelematon porvari ja käänny sille puolelle, joka sinulle tarjoo suurimpia etuja.

— Heh hee! sanoi Bonacieux, taputellen lihavan vatsansa vierellä riippuvaa rahapussia, mitäs tästä sanot, saarnaaja?

— Mistä tuo rahan paljous tulee?

— Arvaappas?

— Kardinaaliltako?

— Häneltä ja ystävältäni kreivi Rochefort'ilta.

— Kreivi Rochefort'ilta! mutta hänhän se minut ryösti!

— Paljo mahdollista.

— Ja sinä otat rahaa siltä mieheltä?

— Etkös sinä sanonut, että tuo ryöstäminen tapahtui vaan valtiollisista syistä?

— Sanoin; mutta tuon ryöstämisen tarkoitus oli saada minut pettämään emäntäni, pakoittaa minut kiduttamisilla tunnustuksiin, jotka olisivat saattanut minun korkean hallitsijattareni kunnian ja ehkäpä elämänkin vaaraan.

— Rouvaseni, sanoi Bonacieux, sinun korkea emäntäsi on uskoton espanjalainen, ja mitä kardinaali tekee, on hyvin tehty.

— Herraseni, sanoi nuori vaimo, kyllä tiesin sinut pelkuriksi, saituriksi ja tomppeliksi, vaan en tiennyt sinua katalaksi!

— Kuulehan toki, sanoi Bonacieux, joka ei ollut koskaan nähnyt vaimoansa vihastuneena ja jota avioriita vapisutti, kuulehan toki, mitäs sanotkaan?

— Minä sanon, että sinä olet kurjamainen raukka! jatkoi rouva Bonacieux, joka huomasi tekevänsä jonkunmoisen vaikutuksen puolisoonsa. Ah! sinä puutut politiikkaan, vieläpä kardinaalin politiikkaan! Ah! sinä myöt ruumiisi ja sielusi pirulle rahasta.

— Enpähän, vaan kardinaalille.

— Se on juuri samaa! huudahti nuori nainen. Kun sanoo Richelieu, niin sanoo saatana.

— Ole vaiti, ole vaiti, voitaisiin kuulla sinun sanojasi!

— Niinpä kyllä, sinä olet oikeassa, ja minä saisin hävetä sinun kelvottomuuttasi.

— Mutta mitä sinä oikeastaan minulta vaadit? sanoppas!

— Johan olen sanonut: että lähtisit paikalla matkalle ja toimittaisit rehellisesti sen asian, jonka minä suvaitsen antaa toimitettavaksesi, sillä ehdolla unhotan minä kaikki, annan kaikki anteeksi; ja vielä enemmän, — hän tarttui hänen käteensä — minä suljen sinut takaisin ystävyyteeni.

Bonacieux oli pelkuri ja saita; mutta hän rakasti vaimoansa: hän heltyi. Viidenkymmenen vuotias mies ei pidä pitkiä vihoja kolmenkolmatta vuotiaalle vaimolle. Rouva Bonacieux huomasi että hän oli kahden vaiheella:

— No, joko olet tehnyt päätöksesi? kysyi hän.

— Mutta rakas ystäväni, ajattelehan toki vähän, mitä sinä minulta vaadit; Lontoo on kaukana Pariisista, sangen kaukana, ja ehkäpä tuon asian toimittaminen, johon minua tahdot, ei ole aivan ilman vaaroja.

— Mitäs sillä väliä, sinä vältät ne!

— Kuuleppas nyt, vaimoseni, kuuleppas nyt, sanoi kauppias päättävästi, minä kieltäydyn: vehkeet minua peloittavat. Minä olen nähnyt Bastiljin. Brrr! se on kauhea tuo Bastilji! Ei muuta kuin vaan ajattelen sitä, niin jo pöyristyttää. Minua uhattiin kiduttaa. Tiedätkö, mitä kiduttaminen on? Puukiiloilla puristetaan jalkoja siksi kunnes luut musertuvat! Ei, se on kerralla sanottu, en lähde. Ja, saakeli vieköön, miks'et itse lähde tuolle matkalle? sillä, toden totta, luulenpa olleeni tähän asti erhetyksissä sinusta: minä luulen, että oletkin mies, ja vieläpä niitä kaikista hurjapäisimpiä!

— Ja sinä taas, sinä olet nainen, kurja, pöllöpäinen, tyhmistynyt nainen. Ah, sinä pelkäät! No niin, ell'et sinä tahdo paikalla lähteä, toimitan sinut kiini kuningattaren käskystä ja hankin sinut Bastiljiin, jota sinä niin pelkäät.

Bonacieux vaipui syviin ajatuksiin; hän punnitsi kallossansa kahta vihaa, kardinaalin ja kuningattaren: kardinaalin viha painoi suunnattoman paljo enemmän.

— Toimita vaan kiini minut kuningattaren käskystä, sanoi hän, niin minä valitan Hänen ylhäisyydellensä.

Vihdoin viimein huomasi rouva Bonacieux menneensä liian kauvas, ja hämmästyi että oli niin kovin pitkälle mennyt. Hän katseli hetkisen kauhistuksella tuota tyhmää naamaa, jossa kuvastui voittamaton itsepintaisuus, niinkuin tavallista hupsuilla, jotka pelkäävät.

— No niin, olkoon! sanoi hän. Ehkäpä sinä perältäkin olet oikeassa: mies ymmärtää politiikkaa paremmin kuin nainen, varsinkin sinä, Bonacieux, joka olet puhunut kardinaalin kanssa. Mutta kumminkin on varsin kovaa, lisäsi hän, että minun oma mieheni, jonka ystävyyteen minun olisi pitänyt voida luottaa, kohtelee minua niin tylysti, eikä noudata minun mielitekoani.

— Sentähden, että sinun mielitekosi saattavat mennä liian kauvaksi, vastasi Bonacieux riemullisena, ja minä epäilen niitä.

— Minä jätän siis asian siksensä, sanoi nuori vaimo huoaten, olkoon sitten, elkäämmekä puhuko siitä enää.

— Jos sinä edes sanoisit minulle, mille asialle minun pitäisi Lontoosen mennä, jatkoi Bonacieux, muistaen, vaikka liian myöhään, että Rochefort oli käskenyt hänen koettaa päästä perille kaikista vaimonsa salaisuuksista.

— Sitä on sinun tarpeeton tietää, sanoi nuori vaimo, jota vaistonomainen epäluulo peräytti: se oli vaan erästä joutavanpäiväistä, jommoista naisten on tapa haluta, eräs ostos, jossa olisit voinut paljon voittaa.

Mutta kuta enemmän nuori vaimo esteli, sitä enemmän rupesi Bonacieux ajattelemaan että tuo salaisuus, jota hän ei tahtonut sanoa, mahtoi olla hyvin tärkeä. Hän päätti sen vuoksi paikalla kiiruhtaa kreivi Rochefort'in luokse, ilmoittamaan että kuningatar haki lähettilästä Lontoosen.

— Suo anteeksi, että minun täytyy sinut jättää, rakas eukkoni, sanoi hän; mutta kun en tiennyt sinun tulevan minua tervehtimään, olin päättänyt kohdata erästä ystävää juuri tähän aikaan; minä tulen paikalla takaisin, ja jos tahdot odottaa minua vaikkapa vaan puoli minuuttia, että vaan suoriudun tuosta ystävästäni, niin palaan sinua noutamaan ja, kun alkaa jo olla näin myöhäistä, saattamaan sinua Louvreen.

— Kiitos vaan, herraseni, vastasi rouva Bonacieux: koska sinulla ei ollut kylliksi rohkeutta olemaan minulle miksikään hyödyksi, palaan minä kyllä yksinkin Louvreen.

— Niinkuin tahdot, vastasi entinen kauppias. Tapaanko sinua taas kohdakkoin?

— Kyllä kaiketi, toivoakseni ensi viikolla saan toimeltani vähän lomaa, ja silloin tulen tänne laittamaan järjestykseen asioita, jotka mahtavat olla jokseenkin sotkeuksissa.

— Hyvä; minä odotan sinua. Ethän ole pahastuksissasi minuun?

— Minäkö! en laisinkaan.

— Kohta siis tapaamme taas?

— Aivan kohta.

Bonacieux suuteli vaimonsa kättä ja poistui joutuisasti.

— Kas niin, sanoi rouva Bonacieux, kun hänen miehensä oli päässyt portista kadulle ja hän nyt oli yksinään, sitä vielä puuttui että hänen piti oleman kardinaalilainen. Ja minä pahainen, joka menin vastuusen kuningattarelle ja lupasin hallitsijattarelleni... Ah! Jumalani! hän rupeaa nyt luulemaan, että minä olen samoja kataloita ihmisiä, joista koko palatsi kuhisee ja joita on asetettu häntä vakoomaan! Ah sinua, Bonacieux! en ole koskaan sinua rakastanut; vaan nyt on vielä pahemmasti: minä vihaan sinua! ja sen minä sanon, että kyllä sen vielä saat maksaa!

Juuri samassa hetkessä kun hän nuo sanat lausui, koputus laipioon sai hänen nostamaan päänsä ja ääni, joka tunkeutui hänen luoksensa kattolaudoituksen lävitse, huusi hänelle:

— Rakas rouva Bonacieux, avatkaa minulle käytävän pikku ovi, niin laskeudun alas teidän luoksenne.

Rakastaja ja puoliso.

— Ah, rouva, sanoi d'Artagnan, tullen sisään ovesta, jonka nuori vaimo oli avannut, sallikaa minun sanoa teille, teillä on kurjamainen puoliso.

— Te olette siis kuulleet keskustelumme? kysyi vilkkaasti rouva Bonacieux silmäten d'Artagnan'ia levottomasti.

— Kaikki tyynni.

— Mutta, Jumalani, millä tavoin?

— Keinolla, jonka minä tunnen, ja jolla kuulin myöskin koko sen vielä vilkkaamman keskustelun, mikä teillä oli kardinaalin kätyrien kanssa.

— Ja mitä ymmärsitte keskustelustamme?

— Tuhannen seikkaa: ensinkin, että puolisonne on heittiö ja tyhmä pöllö, hyväksi onneksi; sitten, että te olette pulassa, joka on minulle kovin iloista, koska se antaa minulle tilaisuuden tarjota teille palvelustani, ja Jumala tietää, että menisin vaikka tuleen teidän edestänne; vihdoin, että kuningatar tarvitsee urhoollista, älykästä ja uskollista miestä lähtemään hänen asiallensa Lontoosen. Minulla on ainakin kaksi noista ominaisuuksista, ja tässä olen käytettävänänne.

Rouva Bonacieux ei vastannut mitään, mutta hänen sydämensä sykki ilosta ja salainen toivo loisti hänen silmistänsä.

— Ja mitä vakuutta voitte tarjota minulle, kysyi hän, jos suostun uskomaan teille sen toimen?

— Rakkauteni teitä kohtaan. Kas niin, sanokaa, käskekää: mitä on tekeminen?

— Jumalani, Jumalani! sopersi nuori vaimo, pitääkö minun uskoa teille semmoinen salaisuus, herra? Tehän olette melkein lapsi!

— No niin, minä näen, että jonkun on tarvis mennä vastuusen minun puolestani.

— Minä tunnustan, että se minua kovin rauhoittaisi.

— Tunnetteko Athosta?

— En.

— Porthosta?

— En.

— Aramista?

— En. Ketä ovat ne herrat?

— Kuninkaan muskettisotureita. Tunnetteko herra de Tréville'ä, heidän kapteeniansa?

— Kyllä minä hänet tunnen, en persoonallisesti, vaan olen useamman kerran kuullut hänestä sanottavan kuningattarelle, että hän on urhoollinen ja rehellinen mies.

— Ettehän pelkää hänen pettävän teitä kardinaalille, ettehän?

— Oh, en millään muotoa.

— No niin! ilmoittakaa hänelle salaisuutenne ja kysykää häneltä, olkoonpa asia kuinka tärkeä, kallisarvoinen, tai hirvittävä tahansa, voitteko uskoa sen minun haltuuni.

— Mutta tuo salaisuus ei ole minun, enkä siis voi uskoa sitä kellenkään.

— Uskoittehan sen herra Bonacieux'illekin, sanoi d'Artagnan harmissaan.

— Aivan samoin kuin uskoo kirjeen onttoon puuhun, kyyhkyn siiville tai koiran kaulaan.

— Vaan näettehän, että minä rakastan teitä.

— Kyllähän sanotte niin.

— Minä olen luotettava mies!

— Sen uskon.

— Ja rohkea.

— Oh! siitä olen varma.

— Siis, pankaa minut koetukselle.

Rouva Bonacieux katsoi nuoreen mieheen viimeisen epäilyksen pidättämänä. Mutta tuon miehen silmissä paloi sellainen tuli, hänen äänensä oli niin vakuuttava, että hän tunsi itsensä aivankuin vedetyksi häneen luottautumaan. Muutoin, hän oli sellaisessa tilassa, jossa täytyy uskaltaa kaikki, menköön syteen tai saveen. Kuningatar oli yhtä paljo vaarassa joutua hukkaan liiallisen varovaisuuden kuin liiallisen luottamisen kautta. Siihen lisäksi, tunnustakaamme se, vastoin tahtoansakin tunsi hän tuota nuorta suojelijaansa kohtaan semmoista, mikä käski hänen puhumaan hänelle kaikki.

— Kuulkaa siis, sanoi hän, minä luotan teidän vakuutuksiinne ja annan mukaa. Mutta minä vannon teille Jumalan edessä, joka meitä kuulee, että jos te petätte minut ja jos viholliseni antavat minulle anteeksi, minä surmaan itseni, ja syytän teitä kuolemastani.

— Ja minä, sen vannon Jumalan edessä, rouvani, sanoi d'Artagnan, että jos joudun kiini sitä tointa täyttäessäni, jonka minulle annatte tehtäväksi, minä kuolen, ennenkuin teen tai sanon mitään, joka saattaisi ketään vaaraan.

Siiloin nuori vaimo uskoi hänelle tuon kirjoituksen salaisuuden, jonka hän jo puolittain tunsi kohtauksesta La Samaritaine'n edustalla.

Tämä oli heidän molemminpuolinen rakkaudentunnustuksensa.

D'Artagnan loisti ilosta ja ylpeydestä. Tuo salaisuus, joka nyt oli hänen omanansa, tuo vaimo, jota hän rakasti, luottamus ja rakkaus, nuo kaikki tekivät hänestä jättiläisen.

— Minä lähden, sanoi hän, ja minä lähden paikalla.

— Kuinka! te lähdette! huudahti rouva Bonacieux; entäs rykmenttinne, kapteeninne!

— Sieluni kautta, kaiken tuon olisin unhottanut, rakas Constance! niin todellakin, minun täytyy saada loma.

— Vielä sekin este, mutisi rouva Bonacieux suruisesti.

— Oh! huudahti d'Artagnan mietittyänsä, sen minä saan poistetuksi, olkaa huoleti.

— Millä tavoin?

— Minä menen vielä tänä iltana herra de Tréville'n luokse ja pyydän hänen hankkimaan minulle loman langoltansa herra Desessarts'ilta.

— Mutta vielä toinen asia.

— Mikä? kysyi d'Artagnan, nähden rouva Bonacieux'in jatkavan epäilyksiänsä.

— Teillä ei taida olla rahaa?

— Taida on liikaa, sanoi d'Artagnan hymyillen.

— Siinä tapauksessa, sanoi rouva Bonacieux avaten erään laatikon ja vetäen sieltä esille saman pussin, jota hänen miehensä puoli tuntia takaperin oli hyväillen taputellut, ottakaa tämä pussi.

— Kardinaalin pussi! huudahti d'Artagnan rähähtäen nauramaan, hän näet, niinkuin muistetaan, oli irti kiskottujen lattiakivien aukosta kuullut joka sanan kauppiaan ja hänen vaimonsa keskustelusta.

— Niin kyllä, kardinaalin pussi, sanoi rouva Bonacieux; te huomaatte että se on sangen arvokkaan näköinen.

— Hiisi sentään! huudahti d'Artagnan, onpa kaksi vertaa huvittavampaa, kun saa pelastaa kuningattaren Hänen ylhäisyytensä rahoilla.

— Te olette rakastettava ja oivallinen nuori mies, sanoi rouva Bonacieux. Uskokaa pois, että Hänen Majesteettinsa kuningatar on oleva kovin kiitollinen.

— Oh, minä olen jo runsaasti palkittu! huudahti d'Artagnan. Minä rakastan teitä, te sallitte minun sanoa sen teille; siinä on jo enemmän onnellisuutta kuin uskalsin toivoa.

— Hiljaa! sanoi rouva Bonacieux vapisten.

— Mitä?

— Kadulla puhutaan.

— Ääni on...

— Minun mieheni. Aivan, minä tunnen sen!

D'Artagnan juoksi ovelle ja työnsi sen salpaan.

— Hän ei ole pääsevä sisään ennenkuin minä olen päässyt ulos, sanoi hän, ja kun minä olen mennyt, te avaatte hänelle.

— Mutta minun pitäisi jo myös olla poissa. Entäs tuon rahapussin katoaminen, kuinkas se selvitetään, jos minä olen täällä?

— Te olette oikeassa, teidän täytyy myös pois.

— Mutta kuinka? Hän näkee meidät, jos menemme.

— Täytyy nousta minun luokseni.

— Ah! huudahti rouva Bonacieux, te sanotte tuota äänellä, joka minua peljästyttää.

Rouva Bonacieux lausui nuo sanat kyynelsilmin. D'Artagnan näki kyyneleen, hän hurmautui, tuli liikutetuksi, ja lankesi polvilleen.

— Minun luokseni, sanoi hän, siellä olette yhtä hyvässä turvassa kuin temppelissä, siihen annan kunniasanani.

— Menkäämme, sanoi rouva Bonacieux, minä luotan teihin, ystävääni.

D'Artagnan veti salvan varovasti auki, ja molemmat, keveinä kuin varjot, hiipivät sisäoven kautta käytävään, nousivat kuulumattomin askelin ylös portaita ja menivät d'Artagnan'in kamariin.

Kun he olivat sinne päässeet, salpasi d'Artagnan vakuuden vuoksi oven sisäpuoleltakin kiini; he lähestyivät molemmat ikkunaa, ja katselivat ikkunaluukun raosta Bonacieux'iä, joka puheli erään vaippaan kääriytyneen miehen kanssa.

Nähdessään vaippaan verhouneen miehen, d'Artagnan hypähti ja, vetäisten miekkansa, riensi ovea kohden.

Se oli Meung'in mies.

— Mitä aiotte tehdä? huudahti rouva Bonacieux; te saatatte meidät hukkaan.

— Mutta minä olen vannonut tappaakseni tuon miehen! sanoi d'Artagnan.

— Teidän henkenne on tällä hetkellä toisen hallussa eikä siis ole teidän. Kuningattaren nimessä kiellän minä teitä antautumasta mihinkään muuhun vaaraan, kuin mikä matkaanne koskee.

— Ettekö omassa nimessänne mitään käske?

— Omassa nimessäni myös, sanoi rouva Bonacieux liikutuksissaan, omassa nimessäni myös pyydän samaa. Mutta malttakaas, minusta näyttää kuin he puhuisivat minusta.

D'Artagnan lähestyi ikkunaa ja rupesi kuuntelemaan.

Herra Bonacieux aukasi ovensa ja nähden huoneen tyhjäksi palasi hän vaippamiehen luokse, jonka hän oli hetkiseksi jättänyt yksinään.

— Hän on mennyt, sanoi hän, hän on palannut Louvreen.

— Oletteko varma, virkkoi tuntematon, ett'ei hän epäillyt, missä aikomuksissa te lähditte ulos?

— Ei hän epäillyt mitään, vastasi Bonacieux itseensä tyytyväisenä; hän on hyvin herkkäuskoinen nainen.

— Onkohan henkivartijakokelas kotonaan?

— En luule; niinkuin näette, on hänen ikkunaluukkunsa kiini, eikä mitään valoa näy rakojen lävitse.

— Yhtä hyvin on paras ottaa siitä selvä.

— Millä tavoin?

— Mennä kolkuttamaan hänen ovellensa.

— Menkäämme.

— Minä kysyn hänen palvelijaltansa.

Bonacieux meni huoneesensa, meni samaa tietä, jota pakolaiset olivat kulkeneet, nousi d'Artagnan'in porstuaan ja kolkutti.

Ei kukaan vastannut. Porthos oli, näyttääksensä suurellisemmalta, lainannut siksi iltaa Planchet'in. Mitä d'Artagnan'iin tulee, hän kyllä varoi ilmoittamasta millään oloansa.

Sinä hetkenä, jolloin Bonacieux'in sormien lyönnit tuntuivat ovella, molemmat nuoret tunsivat sydämmensä pamppailevan.

— Ei siellä ole ketään, sanoi Bonacieux.

— Ei sillä väliä, menkäämme kumminkin teidän luoksenne, siellä ollaan paremmassa suojassa kuin tässä portin kynnyksellä.

— Ah, Jumalani, kuiskutti rouva Bonacieux, nyt emme saa kuulla mitään.

— Päinvastoin, sanoi d'Artagnan, nyt vasta oikein kuulemmekin.

D'Artagnan nosti paikoiltaan nuo kolme neljä lattialevyä, joten hänen kamarinsa muuttui toiseksi Dionysion korvaksi, levitti maton lattialle, rupesi polvilleen ja antoi rouva Bonacieux'ille merkin, laskeutua niinkuin hänkin aukolle kuuntelemaan.

— Oletteko nyt vaan aivan varma siitä ett'ei siellä ole ketään? sanoi tuntematon.

— Kyllä minä siitä vastaan, sanoi Bonacieux.

— Ja te arvelette vaimonne?...

— Palanneen Louvreen.

— Puhuttelematta ketään muuta kuin teitä?

— Siitä olen varma.

— Se on tärkeä kohta, ymmärrättekö?

— Siis tuo uutinen, jonka teille kerroin, on kallisarvoinen...

— Sangen kallisarvoinen, rakas Bonacieux, sitä en teiltä peittele.

— Siis kardinaali on oleva tyytyväinen minuun?

— Sitä en epäile.

— Suuri kardinaali!

— Oletteko varma, ett'ei vaimonne, puhuessaan teidän kanssanne, maininnut mitään nimiä?

— Ei hän maininnut.

— Eikö hän maininnut rouva de Clevreuse'ä tai herttua Buckingham'ia, tai rouva de Vernet'iä?

— Ei, hän sanoi vaan tahtovansa lähettää minut Lontoosen erään korkean henkilön asialle.

— Hylkiö! kuiskasi rouva Bonacieux.

— Hiljaa! sanoi d'Artagnan ottaen häntä kädestä, jonka nuori nainen jätti olemaan, ajattelematta sitä sen enempää.

— Vähät siitä, jatkoi vaippamies, mutta olittepa kumminkin tyhmä, kun ette olleet ottavinanne toimittaaksenne tuota asiaa, nyt olisi kirje käsissämme; valtio, jota uhataan, olisi pelastettu ja te...

— Ja minä?...

— No niin, kardinaali olisi aateloinut teidät...

— Onko hän sanonut?

— On, minä tiedän, että hän aikoi ilahduttaa teitä sillä.

— Olkaa huoleti, sanoi Bonacieux; vaimoni jumaloitsee minua, vielä on aikaa.

— Lurjus! kuiskasi rouva Bonacieux.

— Hiljaa! sanoi d'Artagnan puristaen kovemmin hänen kättänsä.

— Kuinkas vielä on aikaa? kysyi vaippamies.

— Minä palaan Louvreen, pyydän vaimoni puheilleni ja sanon hänelle että olen miettinyt asiaa ja taivun hänen tuumaansa; silloin saan kirjeen ja juoksen kardinaalin luokse.

— Hyvä! mutta menkää joutuun; minä palaan kohta tiedustamaan, kuinka toimenne on käynyt.

Tuntematon meni.

— Konna! sanoi rouva Bonacieux, antaen miehellensä vielä tuonkin lisänimen.

— Hiljaa! sanoi d'Artagnan toistamiseen, puristaen hänen kättänsä vielä entistäkin kovemmin.

Kauhea kirkuminen keskeytti silloin d'Artagnan'in ja rouva Bonacieux'in mietteet. Tuo kirkuja oli herra Bonacieux, joka oli huomannut rahapussinsa kadonneen ja huusi varkaita.

— Oh, Jumalani! huudahti rouva Bonacieux, hän saattaa liikkeelle koko tämän puolen kaupunkia.

Bonacieux huusi kauvan; mutta kun tuommoisia huutoja sattui tuhkatiheään, ei niistä kukaan välittänyt koko Fossoyeurs'in kadulla, semminkin kun kauppiaan talo oli joutunut vähän pahaan huutoon, ja kun ei ketään näkynyt, lähti hän menemään, huutaen pitkin matkaa, ja hänen äänensä kuului etenevän Bac'in kadulle päin.

— Ja nyt kun hän on mennyt, menkää te vuorostanne, sanoi rouva Bonacieux; rohkeutta, mutta ennen kaikkia varovaisuutta, ja muistakaa olevanne kuningattaren palveluksessa.

— Ja teidän! huudahti d'Artagnan. Olkaa huoleti, kaunis Constance, minä olen palaava ansainneena hänen kiitollisuutensa, mutta olenko myöskin ansaitseva teidän rakkautenne?

Nuori nainen vastasi vaan heleällä punastuksella, joka sävähti hänen poskillensa. Muutaman hetkisen perästä meni vuorostaan d'Artagnan, hänkin verhouneena laajaan vaippaan, jonka alla riippui pitkä miekka kantimessansa.

Rouva Bonacieux seurasi häntä silmillänsä, luoden hänen jälkeensä tuommoisen pitkän lemmensilmäyksen, jolla nainen saattaa miestä, jota hän tuntee rakastavansa; mutta kun d'Artagnan oli kadonnut kadunkulman taakse, laskeusi rouva Bonacieux polvillensa ja liitti kätensä yhteen:

— O Jumalani! huudahti hän, varjele kuningatarta, varjele minua!

Retken suunnitelma.

D'Artagnan meni oikopäätä herra de Tréville'n luokse. Hän arvasi kyllä, että kardinaali muutamissa minuuteissa saisi asiasta tiedon tuon kirotun tuntemattoman kautta, joka näkyi olevan hänen kätyrinsä, ja ett'ei siis ollut yhtäkään hetkeä kadotettavana.

Nuoren miehen sydän tulvehti ilosta. Seikkailu, jossa hän samalla kertaa saattoi ansaita kunniaa ja rahaa, oli ensi rohkaistukseksi toimittanut hänet naisen yhteyteen jota hän jumaloitsi. Tuo sattuma tuotti hänelle siis jo melkein ensi hetkessä enemmän kuin hän olisi uskaltanut onnettarilta pyytääkkään.

Herra de Tréville oli vierashuoneessaan ottamassa puheillensa noita tavallisia aateliskäypäläisiä. D'Artagnan, jota pidettiin melkein kuin perheen jäsenenä, meni suoraan sisähuoneesen ja käski ilmoittaa, että hän oli odottamassa erään tärkeän asian vuoksi.

Tuskin viittä minuuttia oli d'Artagnan siellä ollut, kun herra de Tréville astui sisään. Ensi silmäluonnista ja siitä ilosta, joka kuvautui d'Artagnan'in kasvoilla, havaitsi tuo kunnon kapteeni että jotakin uutta oli todella tapahtunut.

Pitkin matkaa tullessaan oli d'Artagnan tutkistellut itseltänsä, uskoisikko hän asiansa herra de Tréville'lle vai pyytäisikkö hän häneltä vaan avonaista valtakirjaa erään salaisen asian toimittamiseen. Mutta herra de Tréville oli aina ollut niin erinomaisen ystävällinen hänelle, aina niin peräti harras kuninkaan ja kuningattaren palvelija, oli aina niin sydämmen pohjasta vihannut kardinaalia, että nuorimies päätti ilmoittaa hänelle kaikki.

— Olette pyytäneet saadaksenne puhutella minua, nuori ystäväni? sanoi herra de Tréville.

— Niin, herra, sanoi d'Artagnan, ja minä toivon teidän antavan minulle anteeksi, että tulin häiritsemään teitä, kun saatte kuulla, mikä tärkeä asia on kysymyksessä.

— Sanokaa siis, minä kuuntelen.

— Kysymys ei ole sen vähemmästä, sanoi d'Artagnan, hiljentäen puhettansa, kuin kuningattaren kunniasta ehkäpä hengestäkin.

— Mitä sanotte? kysyi herra de Tréville, silmäillen ympärillensä, nähdäksensä olivatko he aivan yksinään, ja kääntäen sitten katseensa d'Artagnan'ia kohden.

— Sanon, herra, että sattumus on saattanut minun valtaani erään salaisuuden...

— Jonka te säilytätte omananne, toivoakseni, henkenne kautta.

— Vaan joka minun täytyy uskoa kumminkin teille, herra, sillä yksin te voitte auttaa minua siinä toimessa, jonka Hänen Majesteettinsa kuningatar on antanut täyttääkseni.

— Onko salaisuus teidän?

— Ei, herra, se on kuningattaren.

— Onko Hänen Majesteettinsa valtuuttanut teidät uskomaan sen minulle?

— Ei, herra, päinvastoin on minut velvoitettu syvimpään vaitioloon.

— Miksikä siis olette aikeessa uskoa sen minulle?

— Sentähden että, se minun täytyy sanoa, ilman teitä en voi mitään ja pelkään teidän kieltävän minulta sen suosion, jota aion teiltä pyytää, ell'ette tiedä missä tarkoituksessa sitä pyydän.

— Pitäkää salaisuus omananne, nuori mies, ja sanokaa, mitä te haluatte.

— Minä haluan teidän hankkimaan minulle herra Desessart'ilta viidentoista päivän loman.

— Milloin?

— Jo tänä yönä.

— Lähdettekö Pariisista?

— Lähden asialle.

— Voitteko minulle sanoa minne?

— Lontoosen.

— Kuka siitä hyötyisi, ell'ette saavuttaisi tarkoitustanne?

— Kardinaali, uskoakseni, antaisi koko maailman, jos hän voisi estää minut onnistumasta.

— Ja yksinkö lähdette?

— Yksin.

— Siinä tapauksessa, elkää matkustako Bondy'n kautta; minä sanon teille sen, minä, ja vahvistan sen Tréville'n kunniasanalla.

— Kuinka niin?

— Teidät surmataan.

— Silloin kuolen velvollisuuttani täyttäessäni.

— Mutta toimitettavanne jää kesken-eräisiksi.

— Se on totta, sanoi d'Artagnan.

— Uskokaa minua, jatkoi Tréville, tuommoisiin yrityksiin tarvitaan neljä miestä, jos mieli yhden päästä perille.

— Ah, te olette oikeassa, herra, myönsi d'Artagnan; mutta te tunnette Athoksen, Porthoksen ja Aramiksen ja tiedätte itse, voinko saada heidät mukaani.

— Ilmanko uskomatta heille tuota salaisuutta, jota minä en tahtonut tietää?

— Me olemme vannoneet ikipäiviksi toinen toisillemme sokean luottamuksen ja kaikki koetukset kestävän ystävyyden; muutoin, te voisitte sanoa heille luottavanne minuun täydellisesti, eivätkä kaiketi he ole heikompi-uskoisia kuin te.

— Minä voin lähettää heille viidentoista päivän lomaluvan, siinä kaikki: Athokselle, jota hänen haavansa yhä vaivaa, mennäkseen Forges'in kylpylähteille; Porthokselle ja Aramikselle, saadaksensa seurata ystäväänsä, josta he eivät tahdo luopua, hänen ollessaan noin vaivanalaisessa tilassa. Heidän lupakirjainsa lähettäminen on oleva minun puoleltani vakuutena siihen, että valtuutan heidät matkalle.

— Kiitos, herra, te olette satakertaisesti hyvä.

— Menkää tapaamaan heitä heti paikalla ja pantakoon kaikki toimeen jo tänä yönä. Ah! mutta kirjoittakaapa ensin herra Desessarts'ille menevä anomuksenne. Ehkä on teillä vakoojia kantapäillänne ja tämä teidän käyntinne, joka siinä tapauksessa on jo kardinaalin tiedossa, saa sillä tavoin selityksensä.

D'Artagnan kirjoitti anomuskirjansa ja herra de Tréville, ottaen sen käsiinsä, vakuutti, että ennen kello kahta, jälkeen puolen yön, neljä lupakirjaa oli asianomaisten matkamiesten kotona.

— Tehkää hyvin ja lähettäkää minun lupakirjani Athoksen luokse, sanoi d'Artagnan. Minä pelkään, että kotiin palatessani siellä saattaisi kohdata ikävyyksiä.

— Olkaa huoleti. Hyvästi, onnea matkalle! Malttakaas vielä! sanoi herra de Tréville kutsuen hänet takaisin.

D'Artagnan palasi.

— Onkos teillä rahaa?

D'Artagnan helisti pussia, joka oli hänen taskussansa.

— Kylliksikö? kysyi herra de Tréville.

— Kolme sataa pistole'a.

— Hyvä on, sillä matkustaa vaikka maailman loppuun; saatte nyt mennä.

D'Artagnan jätti hyvästi herra de Tréville'lle, joka ojensi hänelle kätensä; d'Artagnan puristi sitä kiitollisuuden sekaisella kunnioituksella. Pariisiin tulemisestansa saakka ei hän voinut muuta kuin ylistää tuota oivallista miestä, joka oli aina niin arvokas, rehellinen ja suuri.

Ensiksi meni hän Aramiksen luokse; hän ei ollut käynyt tuon ystävänsä luona sen omituisen illan perästä, jolloin hän oli seurannut rouva Bonacieux'iä. Vielä enemmän: hän oli tuskin nähnytkään tuota nuorta muskettisoturia ja milloin oli nähnyt, oli hän ollut huomaavinansa hänen kasvoillansa syvän surumielisyyden merkkejä.

Sinäkin iltana Aramis valvoi synkkänä ja uinailevana; d'Artagnan kyseli häneltä syytä tuohon syvään alakuloisuuteen; Aramis teki syyksi, että muka kahdeksastoista luku pyhän Augustinon kirjassa oli hänen selitettävä, ja tuo selitys oli kirjoitettava latinaksi ja sen piti olla valmis jo tulevaksi viikoksi — siinä asia, joka niin paljon häntä ajattelutti.

Kun molemmat ystävykset olivat hetkisen aikaa puhelleet, tuli herra de Tréville'n palvelija sisään ja toi suljetun kirjeen.

— Mitä siinä? kysyi Aramis.

— Lomalupa, jota herra on pyytänyt, vastasi lakeija.

— En minä mitään lomalupaa ole pyytänyt.

— Ole vaiti ja ota vastaan, sanoi d'Artagnan. Ja te, ystäväni, tässä puoli pistole'a vaivoistanne; sanokaa herra de Tréville'lle, että herra Aramis kiittää häntä nöyrimmästi. Saatte mennä.

Lakeija kumarsi maahan asti ja meni.

— Mitä tämä tietää? kysyi Aramis.

— Ota nyt mukaasi mitä arvelet tarvitsevasi viidentoista päivän matkalla ja seuraa minua.

— Mutta minä en voi lähteä tällä haavaa Pariisista, tietämättä...

Aramis seisahtui.

— Minne hän on joutunut, eikö niin? jatkoi d'Artagnan.

— Kuka? kysyi Aramis.

— Se nainen, joka oli täällä, nainen, jolla oli kirjailtu nenäliina.

— Ken sinulle on sanonut, että täällä on ollut nainen? kysyi Aramis kalpeana kuin kuolema.

— Minä näin hänet.

— Ja tiedät ken hän on?

— Ainakin luulen tietäväni.

— Kuuleppas, sanoi Aramis, koska tiedät niin paljon, tiedätkö myöskin minne tuo nainen on joutunut?

— Minä arvelen hänen palanneen Tours'iin.

— Tours'iin? niin, kaiketi se niin on; sinä tunnet hänet. Mutta kuinka hän on palannut Tours'iin, sanomatta minulle mitään?

— Hän on pelännyt joutuvansa kiini.

— Miksi hän ei ole minulle kirjoittanut.

— Siksi, että hän on pelännyt saattavansa sinut vaaraan.

— D'Artagnan, sinä annat minulle elämäni takaisin! huudahti Aramis. Luulin itseni hyljätyksi, petetyksi. Olin niin onnellinen saadessani hänet taas nähdä! En voinut uskoa, että hän panisi vapautensa vaaraan minun tähteni, ja kumminkin, minkä vuoksi oli hän palannut Pariisiin?

— Saman asian vuoksi, joka meidät tällä hetkellä käskee lähtemään Lontoosen.

— Mikä asia se on? kysyi Aramis.

— Sen saat kerta maailmassa tietää, Aramis; mutta tällä erää täytyy minun olla yhtä salaperäinen kuin tuo tohtorin sisarentytär.

Aramis hymyili, sillä hänelle muistui tuosta mieleen se tarina, jonka hän eräänä iltana oli ystävillensä kertonut.

— No niin, koska hän on lähtenyt Pariisista ja sinä, d'Artagnan, olet varma asiasta, ei minua enää mikään kiinitä täällä, ja olen siis valmis sinua seuraamaan. Minne sinä sanot meidän lähtevän?...

— Athoksen luokse ensinkin, ja jos tahdot tulla niin tule pian, sillä me olemme jo paljon hukanneet aikaa. Mutta kesken puheen, sano Bazin'ille myös.

— Tuleeko Bazin myös? kysyi Aramis.

— Ehkäpä. Kaikessa tapauksessa on hyvä että hän seuraa meitä ainakin Athoksen luokse nyt.

Aramis kutsui Bazin'in puheillensa, ja käskettyänsä hänen tulla tapaamaan häntä Athoksen luota, lausui hän: menkäämme nyt! jolloin hän otti vaippansa, miekkansa ja kolme pistooliansa, avattuaan turhaan kolmea neljää laatikkoa, katsoaksensa olisiko minne sattunut eksymään joku rahan nimellinen. Mutta kun hän oli havainnut kaikki hakemiset tarpeettomiksi, seurasi hän d'Artagnan'ia, mietiskellen itsekseen, kuinka tuo henkivartijakokelas saattoi tietää yhtä hyvin kuin hän, kuka tuo nuori nainen oli, jolle hän oli luovuttanut asuntonsa, ja paremmin kuin hän, minne sama nuori nainen oli joutunut.

Vasta ulos tullessa Aramis laski kätensä d'Artagnan'in käsivarteen, silmäsi häntä terävästi ja virkkoi:

— Ethän kai liene puhunut kellenkään tuosta naisesta?

— En kellenkään koko maailmassa.

— Et edes Athokselle ja Porthokselle?

— En ole heillekään hiiskahtanut sanaakaan.

— Hyvä.

Ja levollisena tuosta tärkeästä kohdasta Aramis jatkoi matkaansa d'Artagnan'in kanssa, ja saapuivat molemmat tuota pikaa Athoksen luokse.

He tapasivat hänet lupakirja kädessä ja herra de Tréville'n kirje toisessa.

— Voitteko selittää minulle mitä tietää tämä lupakirja ja tämä kirje, jotka juuri sain käsiini? kysyi Athos hämmästyksissään.