Lemmenkohtaus.

D'Artagnan meni juoksujalassa kotiinsa ja vaikka oli jo kello kolme aamua ja vaikka oli kuljettavana huonoimpia kaupunginosia, ei hän kohdannut mitään ikävyyksiä. Sananparsi sanoo, että Jumala varjelee juopuneita ja rakastuneita.

Hän tapasi käytävässä oven auki, nousi portaita ja kolkutti hiljaa palvelijansa kesken suostutulla tavalla. Planchet, jonka hän oli lähettänyt kahta tuntia ennen kaupungin hotellista, käskien hänen odottamaan, tuli avaamaan ovea.

— Onko kukaan tuonut kirjettä minulle? kysyi d'Artagnan kiireisesti.

— Ei kukaan ole tuonut, herra, vastasi Planchet; mutta täällä on kirje, joka on tullut itsekseen.

— Mitä sinä sillä tarkoitat, houkkio?

— Minä tarkoitan sitä, että vaikka minulla oli taskussa teidän kamarinne avain, eikä se sieltä ole minnekkään liikahtanut, minä kumminkin löysin kirjeen pöydän vihreällä peitteellä teidän makuusuojassanne.

— Ja missä on se kirje nyt?

— Minä jätin sen paikoilleen, herra. Ei ole luonnon järjestyksen mukaista, että kirjeet tuolla tavoin tulevat ihmisten luokse. Jos edes ikkuna olisi ollut auki, tai vaikkapa raollaankin, en puhuisi mitään; mutta kaikki oli tarkasti suljettuna. Herra, olkaa varoillanne, sillä aivan varmaan on joku noituus liikkeellä.

Sillä aikaa nuori mies kiiruhti kamariinsa ja avasi kirjeen, joka oli rouva Bonacieux'iltä ja sisälsi seuraavat sanat:

Lukiessaan tätä kirjettä D'Artagnan tunsi sydämmensä laajenevan ja kutistuvan sen suloisen vetotaudin vaikutuksesta, joka kiduttaa ja hyväilee rakastavien sydämmiä.

Tämä oli ensimäinen rakkaudenkirje, jonka hän sai, ensimäinen lemmenkohtaus, joka hänelle suotiin. Hänen sydämmensä, ilon hurmauksesta paisuksissa, tunsi melkein menehtyvänsä tuon maisen onnelan kynnyksellä, jota rakkaudeksi sanotaan.

— No niin, herrani! sanoi Planchet nähdessään isäntänsä punastuvan ja vaalenevan vuorottain; no niin, enkös arvannut oikein, että se on joku paha asia?

— Petyt, Planchet, vastasi d'Artagnan, ja todistukseksi siihen saat tästä yhden écu'n, juodaksesi minun terveydekseni.

— Suuret kiitokset, herrani, écu'stä, minä lupaan tarkasti seurata käskyänne; mutta tosi on sittenkin, että kirjeet, jotka noin tulevat lukittuihin huoneihin...

— Putoavat taivaasta, ystäväni, putoavat taivaasta.

— Siis, herrani, olette tyytyväinen? kysyi Planchet.

— Rakas Planchet, minä olen mitä onnellisin ihminen!

— Saanko käyttää herrani onnellisuutta hyväkseni menemällä nukkumaan?

— Kyllä, mene vaan.

— Tulkoon kaikki taivaan siunaus teidän ylitsenne, herrani, mutta sittenkin on tosi, että tuo kirje...

Ja Planchet vetäytyi päätänsä ravistellen pois, mielessä epäilys, jota d'Artagnan'in anteliaisuus ei kokonaan saanut hälvennetyksi.

Yksin jäätyänsä d'Artagnan luki yhä ja uudestaan kirjeen, sitten suuteli hän suutelemistaan varsinkin kaksikymmentä kertaa noita hänen kauniin lemmittynsä käden piirtelemiä rivejä. Viimein rupesi hän maata, nukkui ja näki kultaisia unia.

Kello seitsemän aikaan aamulla nousi hän vuoteeltaan ja kutsui Planchet'ia, joka toisella kutsunnalla aukasi oven, kasvoilla vielä eilisen levottomuuden jälkiä.

— Planchet, sanoi hänelle d'Artagnan, minä menen nyt pois luultavasti koko päiväksi, sinä olet siis vapaa iltaan kello seitsemään saakka; mutta kello seitsemältä ole valmiina kahden hevosen kanssa.

— Vai niin, sanoi Planchet, näyttääpä siltä kuin taaskin lähtisimme pistättämään muutamia reikiä nahkaamme.

— Ota muskettisi ja pistoolisi.

— Kas niin, mitäs sanoin! huudahti Planchet. Olinhan siitä varma; kirottu kirje.

— No rauhoituhan toki, houkkio, kysymys on nyt vaan pelkästä huviretkestä.

— Oh! samallaisesta huviretkestä kuin äskettäin, jolloin tuiskusi luoteja ja vilisi sudenkuoppia.

— No jos teitä pelottaa, sihtieri Planchet, vastasi d'Artagnan, niin menen teitä paitsi; ennemmin kuljen yksin kuin pelkurin toverin kanssa.

— Herra, te pilkkaatte minua, sanoi Planchet; luulinpa jo näyttäneeni, mihin kelpaan.

— Kyllä, mutta minä luulen, että käytit kaiken rohkeutesi yhdellä kertaa.

— Herra, saattepa nähdä, että sitä on vielä tallella, jos tarvitaan! pyytäisin vaan, herrani, ett'ette käyttäisi sitä liian tuhlaamalla, jos tahdotte sitä kauvaksi aikaa riittämään.

— Luuletko omistavasi sitä vielä jonkun verran täksi iltaa?

— Minä toivon.

— No hyvä. Minä luotan sinuun.

— Sanottuun aikaan olen valmiina; mutta minä luulin ett'ei teillä ollut kuin yksi hevonen henkivartijain tallissa.

— Ehkäpä siellä ei vielä useampaa olekkaan tällä erää, vaan iltaisilla on niitä neljäkin.

— Näyttääpä kuin matkamme olisi ollut hankintamatka?

— Aivan oikein, sanoi d'Artagnan; ja nyökättyään Planchet'ille viimeisiksi jäähyväisiksi, meni hän ulos.

Herra Bonacieux seisoi portilla. D'Artagnan'in aikomus oli mennä ohitse puhuttelematta kauppiasta; mutta tämä tervehti häntä niin imelästi ja ystävällisesti, että hänen oli pakko ei ainoastaan tervehtiä vaan vieläpä antautua puhelemaankin.

Ja kuinkas ei toki pitäisi olla kohtelias miehelle, jonka vaimo oli suonut lemmenkohtauksen samana iltana Saint-Cloud'issa, vastapäätä d'Estrées'in paviljonkia! D'Artagnan siis lähestyi häntä mitä herttaisimmalla katsannolla suinkin saattoi.

Puhe kääntyi luonnollisesti miesparan kiinijoutumiseen. Herra Bonacieux, joka ei tiennyt d'Artagnan'in kuulleen hänen keskusteluansa Meung'in miehen kanssa, kertoi nuorelle hyyryläisellensä herra de Laffemas'in vainoomiset, tuon hirviön, jota hän alinomaa pitkin kertomustansa nimitteli nimellä semmoisella kuin: kardinaalin pyöveli, ja tarinoi pitkältä ja leveältä Bastiljista, sen telkimistä, porteista, ilmareijistä, rautaristikoista ja kidutuskoneista.

D'Artagnan kuunteli häntä esikuvaksi kelpaavalla tarkkuudella; sittenkuin kertoja oli lopettanut, sanoi hän vihdoin:

— Entäs rouva Bonacieux, tiedättekö ken hänet vei? sillä minä en ole unhottanut, että juuri se harmittava seikka se saattoi minulle onnen tulla teidän tuttavuuteenne.

— Ah! sanoi Bonacieux, he ovat kyllä karttaneet ilmoittaa sitä minulle, ja vaimoni puolestaan on vannonut minulle suurten jumalain nimeen, ett'ei hän sitä tiedä. Mutta te itse, jatkoi Bonacieux erittäin hyvänsävyisellä äänellä, missä te olette viettäneet kaikki nämä päivät? minä en ole teitä nähnyt, en teitä enkä ystäviänne, ettekä varmaankaan liene Pariisin kaduilla saaneet kaikkea sitä pölyn paljoutta, jota Planchet eilen harjasi teidän saappaistanne.

— Olette oikeassa, hyvä herra Bonacieux, ystäväni ja minä olimme pienellä matkalla.

— Kaukanakin täältä?

— Oh! ei suinkaan, jonkun neljäkymmentä peninkulmaa vaan: me saatoimme herra Athosta Forges'in kylpylähteille, jonne ystäväni jäivät.

— Ja te palasitte takaisin, eikö niin? kysyi Bonacieux vetäen naamansa mitä ilkeimmän näköiseksi. Semmoinen kaunis poika kuin te, ei saa pitkiä lomalupia lemmityltään ja teitä kaiketi maltittomasti odotettiin Pariisissa, eikö niin?

— Totta tosiaan, sanoi nauraen nuori mies, täytyypä se tunnustaani, hyvä herra Bonacieux, ja sitä paremmin, koska näen ett'ei teiltä voi mitään salata. No niin, minua odotettiin, ja hyvin maltittomasti, sen voin vakuuttaa.

Hieno pilvi vilahti Bonacieux'in otsalla, mutta niin hieno ett'ei d'Artagnan sitä huomannut.

— Ja kaiketi saadaan palkkakin huolellisuudestaan? jatkoi kauppias hieman värähtävällä äänellä, mutta tuota värähdystä ei d'Artagnan huomannut paremmin kuin pilveäkään, joka vast'ikään oli varjonnut tuon kelpo miehen kasvoja.

— Ah! olettepa aika velikulta! sanoi nauraen d'Artagnan.

— En suinkaan, vaan se mitä sanoin, selitti Bonacieux, oli vaan saadakseni tietää, palaatteko myöhään kotia tänä iltana?

— Minkä vuoksi sitä kysytte, hyvä isäntäni? kysyi d'Artagnan; vai aiotteko minua odottaa?

— En, vaan kiinioloni jälkeen ja varkauden tähden, joka on tehty luonani, säikähdän joka kerta kun kuulen porttia avattavan, semminkin öiseen aikaan. Hiisi, mitäs tehdä! minä en totta tosiaan ole mikään miekkamies!

— No niin, elkää säikähtäkö, jos minä tulen kotia kello yhden, kahden tai kolmen aikaan aamulla; jos en ensinkään tule, elkää sittenkään säikähtäkö.

Tällä kertaa vaaleni Bonacieux niin, että d'Artagnan ei voinut olla sitä huomaamatta, ja hän kysyi, mikä häntä vaivasi.

— Ei mikään, vastasi Bonacieux, ei mikään. Onnettomuuksieni jälkeen kohtaa minua vaan toisinaan äkillinen pyörrytys, ja nyt juuri tunsin väristystä ruumiissani. Elkää olko siitä millännekään, te, jolla ei ole muuta ajattelemista kuin onnellisuuttanne.

— Silloinpa minulla vasta onkin ajattelemista, sillä minä olen todella onnellinen.

— Ei vielä, odottakaahan toki, sanoittehan: tänä iltana?

— Niin kyllä, vaan ilta tulee, Jumalan kiitos, ja ehkäpä te odotatte sitä yhtä maltittomasti kuin minä. Ehkäpä tänä iltana rouva Bonacieux tulee tervehtimään aviollista kotiansa.

— Rouva Bonacieux ei ole vapaa tänä iltana, vastasi painavasti puolisonsa; häntä pidättää palveluksensa Louvressa.

— Sitä pahempi teille, hyvä isäntä, sitä pahempi kun minä olen onnellinen, minä, joka tahtoisin koko maailman olemaan samoin, mutta näyttää siltä kuin se ei olisi mahdollista.

Ja nuori mies poistui nauraen kohtikulkkua tuolle pilapuheellensa, jonka sisällyksen, niinkuin hän luuli, hän yksin ymmärsi.

— Toivotan paljon hauskuutta! vastasi Bonacieux haudankolkolla äänellä.

Mutta d'Artagnan oli liian kaukana kuullaksensa sitä, ja jos hän olisi kuullutkin, ei hän siinä riemullisessa mielentilassa, missä hän oli, olisi varmaankaan sitä älynnyt.

Hän suuntasi askeleensa herra de Tréville'n hotelliin; hänen eilinen käyntinsä, niinkuin muistetaan, oli ollut sangen lyhyt ja vaillinainen.

Hän tapasi herra de Tréville'n peräti hyvillä mielin. Kuningas ja kuningatar olivat olleet herttaisia häntä kohtaan tanssipidoissa. Tosin kardinaali oli ollut erinomaisen ilkeä.

Kello yhden aikaan aamua oli hän lähtenyt pois, ollen muka pahoin voipa. Mutta Heidän Majesteettinsa olivat tulleet Louvreen vasta kello kuuden aikaan.

— Ja nyt, sanoi herra de Tréville hiljentäen ääntänsä ja kurkistellen huoneen joka soppeen nähdäksensä olivatko yksin; ja nyt puhukaamme teistä, nuori ystäväni: sillä silminnähtävästi teidän onnellinen palauksenne oli jonakin syynä kuninkaan iloon, kuningattaren voittoriemuun ja Hänen ylhäisyytensä masennukseen. Nyt on vaan teidän oleminen hyvin varoillanne.

— Mitä onkaan minulla pelättävää, vastasi d'Artagnan, niinkauvan kuin minulla on onni iloita Heidän Majesteettiensa suosiosta?

— Kaikkea, uskokaa minua. Kardinaali ei ole mies joka unhottaa hänelle tehdyn tepposen, niinkauvan kun hän ei ole suorittanut tiliä tepposentekijän kanssa, ja tepposentekijä näyttää olevan eräs gaskonjalainen, minun tuttaviani.

— Luuletteko kardinaalin olevan yhtä kaukana tiedoissaan kuin te, ja tietävän minun käyneen Lontoossa?

— Peijakas! te käyneet Lontoossa! Lontoostako siis olette tuoneet tuon kauniin timantin, joka välkkyy sormessanne? Olkaa varoillanne, rakas d'Artagnan, vihollisen lahja ei tuota onnea; eikös siitä ole latinalainen värssykin ... malttakaas...

— Epäilemättä, vastasi d'Artagnan, joka ei ollut koskaan saanut päähänsä ensimäistä sääntöäkään latinan alkeista ja joka tietämättömyydellänsä oli saattanut opettajansa epätoivoon; niin, epäilemättä, kyllähän semmoinen on.

— Onpa varmaan, sanoi herra de Tréville, joka oli vähän kirjamiehiä, ja herra de Benserade lausui sen minulle äskettäin ... malttakaas ... jahah, tämmöinen se on:

Timeo Danaos et dona ferentes.

Joka on niinpaljo kuin: "Pelkää vihollista, joka sinulle lahjoja antaa."

— Tämä timantti ei ole viholliselta, arvoisa herra, vastasi d'Artagnan, tämä on kuningattarelta.

— Kuningattarelta! ohoo! sanoi herra de Tréville. Sepä on toden totta oikein kuninkaallinen kalliskivi, joka vastaa tuhannen pistole'a niinkuin ei mitään. Kenen kautta on kuningatar jättänyt teille tämän lahjan?

— Hän antoi sen minulle itse.

— Missä?

— Sen kamarin viereisessä suojassa, jossa hän muutti pukua.

— Kuinka?

— Antaessaan minulle kätensä suudeltavaksi.

— Oletteko suudelleet kuningattaren kättä! huudahti herra de Tréville katsoen d'Artagnan'ia silmiin.

— Hänen Majesteettinsa on suonut minulle sen kunnian.

— Ja silminnäkijäin läsnäollessa? Varomaton, kolmasti varomaton!

— Ei, arvoisa herra, rauhoittukaa, ei sitä kukaan nähnyt, vastasi d'Artagnan, ja kertoi sitten herra de Tréville'lle, kuinka asia oli tapahtunut.

— Oh, ne naiset, ne naiset! huudahti vanha soturi, minä tunnen heidät hyvin tuosta haaveksivaisesta mielikuvituksestaan; kaikki salaperäinen heitä viehättää; no niin, te näitte käsivarren, siinä kaikki; jos tapaisitte kuningatarta, te ette tuntisi häntä; jos hän tapaisi teitä, hän ei tietäisi kuka te olette.

— Ei, mutta tämä timantti ... yritti nuori mies selittämään.

— Kuulkaas, sanoi herra de Tréville, tahdotteko, niin annan teille neuvon, hyvän neuvon, ystävän neuvon?

— Tehkää minulle se kunnia, arvoisa herra, vastasi d'Artagnan.

— No niin! menkää ensimäisen juveloitsijan luokse, jonka käsiinne saatte, ja myökää tuo timantti hänelle mistä hinnasta hän vaan tahtoo sen ostaa; vaikka hän olisi mimmoinen juutalainen, maksaa hän siitä ainakin kahdeksansataa pistole'a. Pistole'illa ei ole nimeä, nuori ystäväni, mutta tuolla sormuksella on hirvittävä, ja se voipi saattaa vaaraan omistajansa.

— Myödä tämä sormus! sormus, jonka olen saanut hallitsijattareltani! en koskaan! sanoi d'Artagnan.

— Kääntäkää sitten sen kanta sisäänpäin, hupsu raukka, sillä sen tietää jokainen ett'ei gaskonjalainen aatelispoika löydä tuommoisia kalleuksia äitinsä rasiasta.

— Te luulette siis minulla olevan pelon aihetta? kysyi d'Artagnan.

— Joka nukkuu ruutimiinan päällä silloinkuin sen tulilanka on jo sytytetty, saattaa pitää itsensä olevan hyvässä turvassa teihin verrattuna, nuori ystäväni.

— Peijakas! sanoi d'Artagnan, jota herra de Tréville'n vakava ääni alkoi tehdä levottomaksi; mitäs on tehtävä?

— Olkaa aina varoillanne ennen kaikkia. Kardinaalilla on vankka muisti ja pitkä käsivarsi; uskokaa minua, hän tekee teille vielä kerta aika tepposet.

— Mitä niin?

— Heh, tiedänkös minä sitä! eikös hänellä ole kaikki hornan koukut käytettävinään? Vähin, mitä teille saattaa tapahtua, on että joudutte kiini.

— Kuinka hän uskaltaisi otattaa kiini Hänen Majesteettinsa palveluksessa olevaa miestä?

— Eihän vain! mitenkäs Athokselle tehtiin! Kaikessa tapauksessa, nuori mies, uskokaa miestä, joka on kolmekymmentä vuotta hovielämässä ollut; elkää nukkuko turvallisuuden unta, muuten olette hukassa. Päinvastoin, minä sen sanon teille, nähkää vihollisia kaikkialla. Jos teidän kanssanne hierotaan riitaa, välttäkää sitä, vaikka tuo riidanhieroja olisi vaan kymmenvuotias lapsi; jos teidän kimppuunne hyökätään yöllä tai päivällä, pötkikää pakoon, ilman tarvitsematta sitä hävetä; jos kuljette yli sillan, tunnustelkaa ensin lautoja, pelosta että joku lauta taittuisi jalkanne alla; jos astutte rakennuksellaan olevan talon ohitse, katsokaa ylöspäin, pelosta että joku kivi putoaisi päähänne; jos olette myöhäiseen liikkeellä, antakaa lakeijanne seurata itseänne täysissä aseissa, jos olette varma lakeijastanne. Epäilkää koko maailmaa, ystäväänne, veljeänne, lemmittyänne, ja juuri erittäinkin lemmittyänne.

D'Artagnan punastui.

— Lemmittyäni, toisti hän koneenomaisesti; ja minkätähden häntä ennemmin kuin muita?

— Sentähden että lemmityt ovat kardinaalin suosituimpia apulaisia, soveliaimpia ei voi olla: nainen myy teidät kymmeneen pistole'en, muistakaa Dalilaa. — Tunnettehan pipliaa, hä?

D'Artagnan ajatteli lemmenkohtausta, jonka hänelle rouva Bonacieux oli täksi illaksi määrännyt; mutta meidän tulee sankarimme kiitokseksi lausua, että ne pahat luulot, joita herra de Tréville'llä oli naisista yleensä, eivät synnyttäneet hänessä vähintäkään epäilystä kaunista emäntäänsä kohtaan.

— Mutta kesken puheen, sanoi herra de Tréville, minne teidän toverinne ovat joutuneet?

— Minä tulin juuri tiedustamaan, ettekö te olisi heistä mitään kuulleet.

— En mitään.

— No niin, minä jätin heidät välille: Porthoksen Chantilly'yn, kaksintaistelu niskassa; Aramiksen Crèvecoeur'iin, luoti olkapäässä; Athoksen Amiens'iin, syytettynä väärän rahan teosta.

— Kas vaan! sanoi herra de Tréville: kuinkas te pääsitte pakoon?

— Ihmeen kautta, arvoisa herra, se minun täytyy sanoa, miekanpisto rinnassa, seivästettyäni kreivi de Wardes'in Calais'in tien viereen niinkuin perhosen seinälle.

— Kas vaan, kas vaan! vai de Wardes'in, kardinaalin miehen, Rochefort'in serkun. Malttakaas, ystäväni, päähäni pistää eräs ajatus.

— Sanokaa, arvoisa herra.

— Teidän sijassanne tekisin minä eräällä tavalla.

— Miten?

— Sillä välin kun Hänen ylhäisyytensä etsittäisi minua Pariisista, minä kaikessa hiljaisuudessa lähtisin Pikardiaan tiedustelemaan kolmea toveriani. Kylläpä, hiisi vieköön, he ansaitsevat sen pienen huomion teidän puoleltanne.

— Neuvo on hyvä, arvoisa herra, ja minä lähden huomenna.

— Huomenna! miksi ette tänäpäivänä?

— Tänä iltana, arvoisa herra, pidättää minua eräs tärkeä asia Pariisissa.

— Ai ai! nuori mies, varmaankin lemmenseikkoja? Olkaa varoillanne, sanon vieläkin: nainen meidät on turmioon saattanut, kaikki, niin monta kuin meitä on, ja saattaa meidät vieläkin turmioon, kaikki, niin monta kun meitä on. Uskokaa minua, lähtekää tänä iltana.

— Mahdotonta, arvoisa herra.

— Olette siis antaneet kunniasananne?

— Olen.

— Sitten on asia toinen; mutta luvatkaa minulle, että ell'ette menetä henkeänne tänä yönä, niin lähdette huomenna.

— Sen lupaan.

— Tarvitteko rahaa?

— Minulla on vielä viisikymmentä pistole'a. Siinä on luullakseni niinpaljo kuin tarvitsen.

— Mutta toverinne?

— Luulen ett'eivät hekään ole puutteessa. Pariisista lähtiessä oli meillä kullakin seitsemänkymmentä viisi pistole'a taskussamme.

— Tapaanko teitä vielä ennen lähtöänne?

— Ette, luullaakseni, ainakaan ell'ei mitään uutta tapahdu.

— No onnea matkallenne siis!

— Kiitoksia, arvoisa herra.

Ja d'Artagnan heitti jäähyväiset herra de Tréville'lle, liikutettuna enemmän kuin koskaan hänen isällisestä huolenpidostansa muskettisotureitansa kohtaan.

Hän kävi sitten, toinentoisensa jälkeen, Athoksen, Porthoksen ja Aramiksen luona. Ei kukaan heistä ollut palannut. Heidän lakeijansakin olivat poissa, eikä heistä ollut mitään tietoa enemmän toisesta kuin toisestakaan.

Hän olisi tiedustellut heidän lemmityiltänsäkin, mutta hän ei tuntenut Porthoksen eikä Aramiksen lemmittyä; Athoksella taasen ei ollutkaan.

Kulkiessaan henkivartijahotellin ohitse, loi hän silmäyksen talliin: kolme hevosta neljästä oli jo saapunut. Planchet, vallan hämmästyksissään, oli parhaillaan sukimassa niitä, ja oli jo kahdesta päässyt.

— Ah, herra, sanoi Planchet huomaten d'Artagnan'in, kuinka iloinen olen tavatessani teidät!

— Miksi niin, Planchet? kysyi nuori mies.

— Onko teillä luottamusta isäntäämme, herra Bonacieux'iin?

— Minullako? ei rahtuakaan.

— Sepä hyvä, herrani.

— Mutta mistä syystä tuo kysymys?

— Siitä, että teidän puhuessanne hänen kanssansa pidin minä häntä silmällä, kuulematta puhettanne; ja kuulkaahan, hänen haahmonsa muutti pari kolme kertaa väriä.

— Pah!

— Te, herra, ette sitä huomanneet, kun ajatuksenne olivat niin kiini siinä kirjeessä, jonka olitte juuri saaneet; mutta sen sijaan minä, joka tuon kirjeen oudon ilmestymisen tähden olin varoillani, en antanut ainoankaan hänen kasvonsa liikkeen jäädä itseltäni huomaamatta.

— Ja mitä havaitsit?

— Kavaluutta, herra.

— Todella?

— Ja vielä lisäksi, niinpian kuin olitte heittäneet hänet ja olitte kadonneet kadunkulman taakse, Bonacieux otti lakkinsa, sulki ovensa ja lähti juoksemaan päinvastaiseen suuntaan katua.

— Sinä olet totta tosiaan oikeassa, Planchet, kaikki tuo näyttää hyvin epäiltävältä, ja ole huoleti, ett'emme maksa vuokraamme, ennenkuin asia on selvillä.

— Te laskette pilaa, herra, mutta saattepahan nähdä.

— Mitäs tehdä, Planchet, mikä tapahtuu, on jo kirjoitettu!

— Te ette siis luovu tämäniltaisesta retkestänne?

— Päinvastoin, Planchet, kuta enemmän olen suutuksissani herra Bonacieux'ille, sitä mieluummin menen siihen lemmenkohtaukseen, mikä minulle on luvattu tuossa kirjeessä, joka sinua niin pelottaa.

— No niin, jos se on teidän päätöksenne, herra...

— Järkähtämätön päätökseni, ystäväni; siis, ole kello yhdeksän valmiina täällä hotellissa; minä tulen tänne sinua noutamaan.

Planchet, nähden viimeisenkin toivonsa menneeksi saada isäntänsä peräytymään aikomuksestaan, huokasi syvään ja rupesi sukimaan kolmatta hevosta.

Mutta d'Artagnan, joka perijuureltaan oli sangen varovainen poika, ei palannutkaan kotiansa, vaan meni päivällisille saman gaskonjalaisen papin luokse, joka neljän ystävyksen hätäaikana oli heille tarjonnut suklaatipäivälliset.

Paviljonki.

Kello yhdeksän oli d'Artagnan henkivartijahotellissa, hän tapasi Planchet'in aivan valmiina. Neljäs hevonen oli tullut.

Planchet oli varastettu musketilla ja pistoolilla.

D'Artagnan'illa oli miekkansa ja hän sovitti kaksi pistoolia vyöhönsä; sitte nousivat kumpikin hevosensa selkään ja lähtivät liikkeelle kaikessa hiljaisuudessa. Yö pimeni eikä kukaan nähnyt heidän lähtöänsä. Planchet jäi isäntänsä jälkipuolelle, kulkien kymmenen askelen päässä hänen takanansa.

D'Artagnan kulki rantatietä, meni ulos Conférence'n portin kautta ja noudatti sitä nykyään paljon kauniimpaa tietä, joka viepi Saint-Cloud'iin.

Niin kauvan kuin oltiin kaupungissa, pysyttihe Planchet sillä kunnioittavalla välimatkalla, johon hän oli asettunut; mutta sitä mukaa kuin tie tuli autiommaksi ja pimeämmäksi, lähestyi hän vähitellen siihen määrään, että kun tultiin Boulogne'n metsään, hän jo kulki aivan herransa rinnalla. Emmekä todella tarvitse peitellä, että suurten puitten huojuminen ja kuun loisto tummiin vesakoihin tekivät häntä sangen levottomaksi. D'Artagnan havaitsi että jotakin tavatonta liikkui hänen lakeijansa mielessä.

— Planchet, kysyi hän, mikäs vaivaa?

— Eikö teistä, herra, metsät ole ikäänkuin kirkkoja?

— Mitenkä niin, Planchet?

— Kumpaisissakaan ei uskalla äänekkäästi puhua.

— Miksi et uskalla äänekkäästi puhua? pelottaako?

— Niin, pelottaa että kuultaisiin.

— Pelottaa että kuultaisiin! Eihän meidän puheemme kenenkään mieltä loukkaa, eikä siis meitä kukaan soimanne puheistamme.

— Ah, herra, sanoi Planchet, palaten pinttyneesen ajatukseensa, kyllä sen Bonacieux'in kulmakarvoissa on jotakin piilevää ja hänen huultensa käynnissä jotakin vastenmielistä!

— Mikä saakeli sinua yhä ajaa ajattelemaan tuota Bonacieux'iä?

— Ihminen ajattelee mitä voipi, eikä mitä tahtoo.

— Sentähden että olet jänishousu, Planchet.

— Herra, elkäämme sekoittako varovaisuutta ja arkamaisuutta toisiinsa; varovaisuus on hyvä avu.

— Ja sinulla on hyviä avuja, eikö niin, Planchet?

— Herra, eikös tuolla kiillä musketin piippu? Emmeköhän kyykistyisi alemmaksi?

— Todella, mutisi d'Artagnan, jolle herra de Tréville'n neuvot ja varoitukset muistuivat mieleen; todella taitaa tuo elukka lopultakin saada minut pelkäämään. Hän pani hevosensa ravaamaan.

Planchet seurasi tarkasti isäntänsä liikkeitä, aivan niinkuin hän olisi ollut varjo, ja hänen ratsunsa ravasi rinnalla.

— Näinkös me ratsastamme koko yön, herra? kysyi hän.

— Ei, Planchet, sillä nyt olet sinä perillä.

— Kuinka, minäkö perillä? Entäs herra?

— Minä ajan vielä muutamia askelia.

— Ja herra jättää minut yksin tänne?

— Sinä pelkäät, Planchet.

— En minä pelkää, mutta minä pyydän vaan saada huomauttaa herraa, että yö on sangen kylmä, ja vilu tuottaa luuvalon ja luuvaloinen lakeija on kurja palvelija, erittäinkin niin ripeälle isännälle kuin herra on.

— No niin, jos sinulla on kylmä, niin mene johonkin noihin kapakoihin, joita näet tuolla ja odota minua huomenaamuna kello kuusi portin edessä.

— Herra, minä join ja söin kunnon tavalla sillä écu'llä, jonka annoitte minulle tänä aamuna, niin että minulla ei ole ainoatakaan sous'ta vilustumisen varalle.

— Tuossa on puoli pistole'a. Hyvästi huomiseksi.

D'Artagnan laskeutui alas hevosen selästä, heitti ohjakset Planchet'in käteen ja poistui nopeasti, mantteliinsa kääriytyneenä.

— Hyvä Jumala kuinka minua vilustaa! äännähti Planchet, sittenkuin hänen isäntänsä oli kadonnut näkyvistä; — ja kun hänellä oli kiire lämmitteleimään, riensi hän kolkuttamaan erään talon portille, jolla oli kaikki kyläkapakan tuntomerkit.

Sillä välin d'Artagnan, joka oli poikennut eräälle pienelle syrjätielle, jatkoi matkaansa ja saapui Saint-Cloud'iin; mutta sen sijaan että hän olisi kulkenut valtatietä, kääntyi hän linnan taustalle, tuli eräälle kaukaiselle kujantapaiselle tielle ja joutui tuota pikaa osoitetun paviljongin edustalle. Se sijaitsi aivan autiolla paikalla. Korkea muuri, jonka kulmassa paviljonki oli, oli vastassa kujan puolella ja toisella puolella suojasi aita kulkevilta erästä pientä puutarhaa, jonka taustalla oli rappeutunut hökkeli.

Hän oli tullut lemmenkohtaukselle, ja kun hänen ei oltu käsketty ilmoittamaan oloansa millään merkillä, herkesi hän odottamaan.

Ei niin risausta kuulunut; olisi voinut luulla olevansa sadan peninkulman päässä Pariisista. D'Artagnan nojausi aitaa vasten, heitettyään silmäyksen taaksensa. Toisella puolen aitaa, puutarhaa ja tuota hökkeliä peitti pimeä usva syliinsä tuon äänettömyyden, jossa Pariisi nukkui, ammottava tyhjyys, äänettömyys, jossa vilkutti muutamia valopilkkuja, kuin virvatulia manalassa.

Mutta d'Artagnan'in silmissä kaikki esineet verhoutuivat viehättävään pukuun, kaikki hänen ajatuksensa olivat hymyilyä, kaikki synkkyydet läpikuultavia. Lemmenkohtauksen hetki oli kohta käsissä.

Ja todella muutamien minuuttien kuluttua paukuttikin Saint-Cloud'in tornikello laajasta, mylvivästä kidastaan verkalleen kymmenen lyöntiä.

Jotakin kammottavaa oli tuossa malmiäänessä, joka valittaen kajahteli yössä.

Mutta jokainen noista lyönneistä, jotka muodostivat tuon odotetun hetken, värähteli sulosointuisesti nuoren miehen sydämessä.

Hänen silmänsä tähtäsivät kiinteästi tuota pientä paviljonkia muurin kulmauksessa, jonka kaikki ikkunat olivat luukuilla suljetut, paitsi yksi ainoa ensimmäisessä kerroksessa.

Ikkunan lävitse loisti lempeä valo, joka hopeoitsi parin kolmen ulkopuolelle puutarhaa ryhmittyneen niinipuun värähteleviä lehviä. Tietysti tuon pienen, somasti valaistun ikkunan takana odotti häntä kaunis rouva Bonacieux.

Tämän suloisen tunteen tuudittelemana odotti d'Artagnan noin puolen tuntia ilman vähintäkään maltittomuutta, silmät tähdäten tuota suloista pikku asuntoa, josta d'Artagnan näki osan kattoa, jonka kullatut liistat todistivat huoneen muutakin komeutta.

Saint-Cloud'in tornikello löi puoli yksitoista.

Tällä erää, ilman että d'Artagnan käsitti minkä vuoksi, väristys kiiti kautta hänen suoniensa. Ehkäpä kylmä alkoi häneen pystyä ja hän luuli sieluntuntemiseksi aivan pelkkää ruumiillista tuntemista.

Sitten pisti hänelle päähän, että hän kenties oli väärin lukenut ja että kohtaus olikin määrätty kello yhdeksitoista.

Hän lähestyi ikkunaa, asettui erään valonsäteen kohdalle, veti kirjeen taskustaan ja luki; hän ei ollut väärin lukenut: kohtaus oli kuin olikin määrätty kello kymmeneksi.

Hän meni entiselle paikalleen, alkaen tulla jo vähän levottomaksi hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä.

Kello löi yksitoista.

D'Artagnan alkoi pelätä täydellä todella, että jotakin oli tapahtunut rouva Bonacieux'ille.

Hän läpsäytti kolmasti kämmeneensä — rakastuneiden tavallinen merkki; — mutta ei kukaan vastannut: ei edes kaikukaan.

Silloin ajatteli hän vähän harmistuen, että ehkäpä nuori nainen oli nukkunut häntä odottaessaan.

Hän lähestyi muuria ja koetti kiivetä sen päälle; mutta muuri oli vasta rapattu ja d'Artagnan raapi turhaan kyntensä rikki.

Samassa tuli hän huomanneeksi puut, joiden lehviä kuu yhä hopeoitsi, ja kun yksi niistä taipui yli tien, arveli hän että noilta oksilta voisi luoda silmänsä paviljonkiin.

Puuhun oli helppo kiivetä. D'Artagnan muutoin oli vasta tuskin kahdenkymmenen vuotias, joten koulupojan voimankoetukset olivat siis vielä tuoreessa muistissa. Silmänräpäyksessä oli hän oksilla ja kirkkaiden lasiruutujen lävitse näkivät hänen silmänsä nyt aivan paviljongin sisään.

Outo näky, joka pani d'Artagnan'in värisemään kiireestä kantapäähän asti! Tuo lempeä loiste, tuo rauhallinen lamppu valaisi näkymöä, jossa vallitsi hirvittävä epäjärjestys; eräs ikkunanruutu oli rikki, huoneen ovi lyöty sisään ja retkotti puoleksi särkyneenä saranoissaan; pöytä, jossa näytti olleen katettuna komea illallisen, oli kumollaan maassa; lattialla putelien palasia ja murskautuneita hedelmiä; kaikesta näkyi että huoneessa oli ollut tuima ja epätoivoinen taistelu: d'Artagnan oli tuossa kummassa sekasotkussa havaitsevinansa vaatteiden palasia ja veripilkkuja pöytäliinassa ja uutimissa.

Hän laskeutui kiireesti alas tielle, ja hänen sydämmensä pamppaili hirveästi; hän tahtoi nähdä, eikö muitakin väkivallan jälkiä löytyisi.

Pieni hempeä valo loisti yhä vaan yön rauhallisuudessa. D'Artagnan huomasi silloin mitä hän ei ollut ennen huomannut, sillä ei mikään ollut häntä käskenyt tarkastelemaan, että siellä täällä tallatussa ja sotketussa maassa näkyi sekaisin ihmisjalkojen ja hevoskavioiden jälkiä. Siihen lisäksi vaunujen, jotka näyttivät tulleen Pariisista päin, pyörät olivat kulkeneet ristin rastin, tehden pehmeään maahan syviä uurteita, jotka eivät ulottuneet paviljonkia kauvemmaksi ja kääntyivät takaisin Pariisia kohden.

Viimein löysi d'Artagnan, jatkaessaan tutkimuksiansa, muurin vieressä repaleisen naiskäsineen. Ja tuo käsine oli aivan uusi ja puhdas missä se ei ollut ryvettynyt likaisesta maasta. Se oli noita sulohajuisia käsineitä, joita rakastajat niin mielellään riistävät kauniista kätösestä.

Sitä mukaa kuin d'Artagnan teki havainnoitansa, yhä runsaampi ja kylmempi hiki kihosi hänen otsaltansa, hänen sydämmensä puristui kokoon kauheasta tuskasta, hänen hengityksensä muuttui läähättäväksi; ja rauhoittaakseen mieltänsä koki hän kumminkin ajatella, ett'ei tuolla paviljongilla kenties ollut mitään yhteyttä rouva Bonacieux'in kanssa, että nuori nainen oli määrännyt lemmenkohtauksen tuon paviljongin edustalla, eikä itse paviljongissa, ja että häntä oli pidättänyt Pariisissa palvelustoimensa ja ehkäpä puolisonsa luulevaisuus.

Mutta kaikki nuo lohduttavat olettamiset murtuivat, särkyivät, sortuivat kumoon sisällisen tuskan tunteesta, joka toisinaan valloittaa koko olentomme ja huutaen pakoittaa meitä kuulemaan, että joku suuri vaara on meitä uhkaamassa.

D'Artagnan tuli melkein kuin mielipuoleksi; hän juoksi suurta tietä, meni samalla tielle, jota hän oli tullut, kiiruhti lautalle tiedustelemaan lauttamieheltä.

Kello seitsemän aikaan illalla oli lauttamies kuljettanut yli virran mustaan kaapuun verhonnutta naista, joka näkyi kaikin tavoin tahtovan pysyä tuntemattomana; mutta juuri sen vuoksi olikin lauttamies kiinittänyt häneen sitä suuremman huomion ja nähnyt silloin, että nainen oli nuori ja kaunis.

Siihen aikaan niinkuin nytkin oli paljo nuoria naisia, jotka menivät Saint-Cloud'iin ja jotka tahtoivat pysyä tuntemattomana, eikä d'Artagnan epäillyt silmänräpäystäkään ett'ei se ollut juuri rouva Bonacieux, jonka lauttamies oli nähnyt.

D'Artagnan käytti sitä valoa, joka loisti lauttamiehen majasta, lukeaksensa vielä kerran rouva Bonacieux'in kirjeen ja päästäksensä vakuutukseen, ett'ei hän ollut erhettynyt, että lemmenkohtaus oli tapahtuva Saint-Cloud'issa eikä minkään muun kadun varrella.

Kaikki liittyi todistamaan d'Artagnan'ille, ett'eivät hänen aavistuksensa olleet turhat, vaan että joku suuri onnettomuus oli tapahtunut.

Hän palasi juoksujalassa linnalle; hänestä tuntui niinkuin hänen poissa-ollessaan jotakin uutta olisi taas tapahtunut ja häntä siellä uudet havainnot odottivat.

Kuja oli yhä autio, ja sama rauhallinen, lempeä valo loisti ikkunasta.

D'Artagnan muisti silloin tuon mykän ja sokean hökkelin, joka epäilemättä oli jotakin nähnyt ja ehkä tietäisi jotakin kertoa.

Aitauksen portti oli suljettu, mutta hän hyppäsi aidan yli ja huolimatta kahlekoiran haukunnasta lähestyi hän majaa.

Ensi kolkutukseensa ei kuulunut mitään vastausta. Kuoleman hiljaisuus vallitsi siellä niinkuin paviljongissakin; mutta kun tämä hökkeli oli hänen ainoa keinonsa, jatkoi hän kolkutustaan.

Pian oli hän kuulevinansa sisältä hiljaista, pelonalaista liikuntaa, joka ikäänkuin tuntui vapisevan pelosta että sitä kuultaisiin.

Silloin d'Artagnan lakkasi kolkuttamasta ja pyysi äänellä, jossa oli niin paljo levottomuutta ja lupauksia, kauhua ja mielistelyä, että se oli omansa rauhoittamaan vaikka mitenkin pelästynyttä. Vihdoin eräs vanha, ränstynyt ikkunaluukku aukeni, tai paremmin raottui, mutta sulkeutui samassa kuin katala nurkassa palava lamppu valaisi d'Artagnan'in olkavyön, miekankahvan ja pistoolinperät. Mutta vaikka tuo liike oli nopea, sai d'Artagnan nähneeksi erään ukonnaaman.

— Taivaan nimessä, sanoi hän, kuulkaahan minua: minä odotan erästä, joka ei tule ja olen kuolla levottomuudesta. Onko näillä seuduin tapahtunut mitään onnettomuutta? puhukaa!

Ikkuna aukeni taas verkalleen ja sama naama näkyi uudestaan: se oli vaan kalpeampi kuin ensi kerralla.

D'Artagnan jutteli nyt suoraan koko asian, nimet vaan mainitsematta; hän kertoi, kuinka hänellä piti olla lemmenkohtaus erään nuoren naisen kanssa paviljongin edustalla ja kuinka, kun hän ei nähnyt ketään tulevan, hän oli noussut lehmukseen ja lampun valossa nähnyt huoneen hävitystilan.

Vanhus kuunteli tarkasti nyykäytellen päätänsä merkiksi, että hän tunsi asian, ja kun d'Artagnan oli lopettanut, ravisti hän päätänsä katsannolla, joka ei tiennyt hyvää.

— Mitä ajattelette? huudahti d'Artagnan. Taivaan nimessä, puhukaahan toki!

— Oh, herra, sanoi vanhus, elkää kysykö minulta mitään, sillä jos minä kertoisin teille mitä olen nähnyt, ei siitä minulle hyvää seuraisi.

— Te olette siis jotakin nähneet? kysyi d'Artagnan. Siinä tapauksessa kertokaa taivaan nimessä! jatkoi hän, heittäen hänelle yhden pistole'n, kertokaa mitä olette nähneet, minä vakuutan aateliskunniani kautta, ett'ei yksikään ainoa teidän sanoistanne pääse minun huuliltani.

Vanhus näki niin paljon rehellisyyttä ja tuskaa d'Artagnan'in muodossa, että hän viittasi häntä kuuntelemaan ja alkoi sitten puhua matalalla äänellä:

Noin kello yhdeksän aikaan kuulin minä hälinää kadulta ja halusin tietää mitä se mahtoi olla, kun samassa lähestyttiin minun oveani ja minä huomasin että pyrittiin sisään. Kun minä olen köyhä enkä siis tarvitse pelätä että minulta mitään varastetaan, menin minä avaamaan ja näin kolme miestä muutamia askelia tästä. Varjossa oli vaunut, kaksi hevosta edessä ja vierellä ratsuhevosia. Ratsuhevoset olivat nähtävästi kolmen miehen, jotka olivat herraspuvussa.

— Ah, hyvät herrat! huudahdin minä, mitä tahdotte?

— Sinulla kaiketi on tikapuut? kysyi joukon päällikön näköinen mies.

— On, hyvä herra; puutarhatikkaat hedelmien poimintaa varten.

— Anna meille ne ja mene majaasi, tässä on yksi écu siitä, että sinua häiritsimme. Mutta varo vaan ett'et hiisku sanaakaan siitä mitä näet tai kuulet, (sillä sinä katselet ja kuuntelet, siitä olen varma, kielsinpä minä sinua kuinka paljon tahansa), muuten olet hukassa.

Näin sanottuaan heitti hän minulle yhden écu'n, jonka otin vastaan ja annoin hänelle tikapuut.

Suljettuani aitauksen portin heidän jälestänsä, olin minä menevinäni huoneeseni; vaan minä meninkin heti ulos takaovesta ja hiivin pimeässä varjossa aina tuon pensaston taakse, jonka sisästä saatoin nähdä kaikki, ollen itse näkymättömänä.

Nuo kolme miestä olivat hiljaa tuoneet vaunut lähemmäksi; vaunuista vetivät he esille pienen, paksun, lyhyen, harmaatukkaisen miehen, joka oli tummassa, kehnossa puvussa; tämä mies nousi varovasti tikapuita myöten, katseli salaa huoneen sisään, laskeutui sitten hiljaisin askelin alas ja mutisi matalalla äänellä:

— Hän se on!

— Silloin paikalla se, joka oli minua puhutellut, lähestyi paviljongin porttia, avasi sen mukanansa olevalla avaimella, sulki sen takaisin ja katosi; samalla aikaa nuo toiset kaksi miestä nousivat tikapuille; pieni vanhus jäi vaunun oven luokse, kuski piteli vaunuhevosia ja lakeija satulahevosia.

Yht'äkkiä kuului kovia huutoja paviljongista, eräs nainen juoksi ikkunaan ja avasi sen ikäänkuin hypätäksensä alas. Mutta kun hän huomasi ne kaksi miestä, vetäytyi hän takaisin; ne silloin hyppäsivät hänen perästänsä huoneesen.

Sitten en enää mitään nähnyt; mutta minä kuulin, huonekalujen särkymistä. — Nainen huusi ja kutsui avuksi. Mutta kohta tukahtuivat hänen huutonsa; ne kolme miestä lähestyivät sitten taas ikkunaa, kantaen naista käsivarsillaan; kaksi laskeutui tikapuille ja veivät hänet vaunuihin, jonne pieni vanhus meni hänen perästänsä. Se, joka jäi paviljonkiin, sulki ikkunan, tuli hetkisen perästä ulos oven kautta ja meni katsomaan, oliko nainen joutunut vaunuihin; hänen toverinsa odottivat häntä jo ratsailla ja hän hyppäsi vuorostaan oman hevosensa selkään; lakeija istui paikalleen kuskin viereen; vaunut, kolmen ratsastajan vartioimina, poistuivat hevosten juostessa täydessä nelisessä, ja siihen kaikki päättyi. Sen erän perästä en enää mitään nähnyt enkä kuullut.

D'Artagnan aivan masennuksissaan tuosta hirveästä uutisesta seisoi liikkumatta ja mykkänä, jolla välin kaikki vihan ja lemmenkateuden raivottaret riehuivat hänen povessansa.

— Mutta, herrani, virkkoi vanhus, johon tuo äänetön epätoivo vaikutti paljon syvemmin kuin mitkään kyyneleet ja valitukset; no elkäähän toki murehtiko, eihän he häntä tappaneet, ja sehän on pääasia.

— Tiedättekö suunnilleen, sanoi d'Artagnan, kuka on se mies, joka tämän pirullisen työn etunenässä oli?

— Häntä en tuntenut.

— Mutta koska hän teitä puhutteli, te kaiketi näitte hänet?

— Ah! te haluatte tietää, minkä näköinen hän oli?

— Niin.

— Pitkä, laiha, mustaviiksinen, mustasilmäinen, ylhäisennäköinen herra.

— Se on taas sama mies, huudahti d'Artagnan; yhä ja aina vaan hän! Hän on minun vainolaiseni, kaikesta päättäen. Entäs toinen?

— Kuka?

— Se pieni.

— Oh! se ei ollut herrasmies, siitä olen varma; sitä paitsi hänellä ei ollut miekkaa, ja nuo muut kohtelivat häntä ilman vähintäkään kunnioitusta.

— Joku lakeija kai, mutisi d'Artagnan. Ah! nais-parka! kuinkahan he ovatkaan menetelleet hänen kanssansa!

— Te lupasitte minulle olla vaiti asiasta, sanoi ukko.

— Ja minä uudistan lupaukseni, olkaa vaan huoleti, minä olen aatelismies. Aatelismiehellä on vaan kunniasanansa, ja sen te olette saaneet vakuudeksi.

D'Artagnan lähti raadelluin sydämmin uudestaan lautalle. Toisin vuoroin ei hän voinut uskoa, että se todellakin oli rouva Bonacieux, ja hän toivoi tapaavansa hänet huomenna Louvressa; toisin vuoroin pelkäsi hän, että rouva Bonacieux'illä kenties oli joku toinen rakkaussuhde ja että joku luulevainen hänet yhdytti ja ryöstätti pois. Hän häilyi ajatuksesta toiseen, hän murehti ja oli epätoivossa.

— Oh! jos ystäväni olisivat täällä, huudahti hän, niin olisi minulla edes joku toivo löytää hänet; mutta kukas sen tiesi, kuinka heille on käynyt!

Yö oli melkein puolessa; nyt oli vaan Planchet saatava käsiin. D'Artagnan paluumatkallaan kolkutti joka kapakan ovelle, mistä vaan valkea näkyi; ei missään ollut Planchet'ia tavattavana.

Kuudennessa kapakassa alkoi hän jo arvella, että kaikki hakeminen oli turha. D'Artagnan oli käskenyt lakeijansa tapaamaan häntä kello kuusi aamulla, niin että tällä oli täysi oikeus olla siihen saakka missä hyvänsä.

Muutoin, nuorelle miehelle pisti päähän ajatus, että jos hän viipyisi niillä seuduin, missä tapaus oli tapahtunut, hän ehkä saisi jotain valaistusta tähän salaperäiseen asiaan. Kuudennessa kapakassa, niinkuin jo sanoimme, d'Artagnan siis pysähtyi, pyysi pullon viiniä, parasta lajia, istahti pimeimpään nurkkaan ja päätti ruveta sillä tavoin odottamaan päivää; mutta tälläkin kertaa pettyi hän, ja vaikka hän kuunteli pörhössä-korvin, ei hän kaikessa tuossa kirousten, pila- ja haukkumasanojen sekasotkussa, mikä vallitsi kisällien, lakeijojen ja ajurien kesken, joiden kunnioitettavaan seuraan hän nyt oli joutunut, voinut huomata mitään, joka olisi häntä johtanut ryöstetyn naisraukan jälille. Hänen oli siis pakko, sittenkuin hän ajan kuluksi ja epäluulojen välttämiseksi oli tyhjentänyt pullonsa, koettaa sijoittua nurkassansa mahdollisimman mukavaan asemaan ja ruveta nukkumaan, kävi miten kävi. Olihan d'Artagnan kahdenkymmenen vuotias, niinkuin muistetaan, ja siinä ijässä velkoo uni saamisensa säälimättä kaikkein murheellisimmiltakin sydämmiltä.

Kello kuuden seudussa aamulla heräsi d'Artagnan sillä nuutuneella mielellä, joka on tavallinen seuraus huonosti nukutusta yöstä. Hän tarkasti ja kopeloi itseään kokeeksi, oliko häneltä nukkuessa joutunut mitään pois, ja tavattuaan timanttisormuksen sormessaan, kukkaron taskussaan ja pistoolit vyöllänsä, nousi hän ylös, maksoi pullonsa ja meni katselemaan, eikö hänellä olisi parempaa onnea löytää lakeijaansa nyt aamulla kuin yöllä. Ja todella, ensimäinen mitä hän näki harmaan, kostean sumun lävitse, oli hänen kelpo Planchet'insa, joka, pitäen suitsista kahta hevosta, odotti häntä erään pienen surkean kapakan portilla, jonka ohitse d'Artagnan yöllä oli kulkenut ilman että hänen mieleensäkään olisi juolahtanut hänen olevan siellä.

Porthos.

Sen sijaan että olisi mennyt suoraan kotiinsa, d'Artagnan laskeutui satulasta herra de Tréville'n portilla ja nousi joutuisasti portaita ylös. Tällä kertaa oli hän päättänyt kertoa hänelle kaikki mitä oli tapahtunut. Epäilemättä antaisi hän hänelle hyviä neuvoja tässä asiassa; ja kun hän näki kuningatarta melkein joka päivä, voisi hän ehkä saada Hänen Majesteetiltansa urkituksi jotakin tietoa tuosta naisraukasta, jolle varmaankin aiottiin maksaa hänen alttiutensa kuningatarta kohtaan.

Herra de Tréville kuunteli nuoren miehen kertomusta vakavuudella, joka osoitti hänen näkevän tuossa tapauksessa muuta kuin rakkaudenseikkailua; ja kun d'Artagnan oli lopettanut, lausui hän:

— Hm! kaikessa tuossa tuntuu Hänen ylhäisyytensä jo penikulman päästä.

— Mitäs on tekeminen? kysyi d'Artagnan.

— Ei mitään, ei kerrassaan mitään tällä erää muuta kuin lähtekää Pariisista, niinkuin jo teille sanoin, niin pian kuin mahdollista. Minä tapaan kuningatarta ja kerron hänelle tuon naisraukan katoamisen, jota hän varmaankaan ei tiedä; se antaa hänelle johtoa, niin että palattuanne ehkä voin teille ilmoittaa hyviä uutisia. Luottakaa minuun vaan.

D'Artagnan tiesi että herra de Tréville, vaikka gaskonjalainen, ei tavallisesti luvannut mitään, vaan kun hän sattumalta mitä lupasi, täytti hän sen paljon suuremmassa määrässä kuin oli luvannut. D'Artagnan kumarsi siis jäähyväisiksi, täynnä kiitollisuutta sekä menneistä että tulevista, ja tuo oiva kapteeni, joka puolestaan osoitti suurta mieltymystä noin rohkeaan ja lujaluontoiseen mieheen, puristi hänen kättänsä toivottaen hänelle onnellista matkaa.

Päättäneenä heti tehdä herra de Tréville'n neuvojen mukaan, d'Artagnan suuntasi kulkunsa Fossoyeurs'in kadulle säälimään matkatarpeitansa kuntoon. Kotiansa lähestyissään näki hän herra Bonacieux'in aamupuvussaan seisovan portillansa. Kaikki, mitä varovainen Planchet eilen oli hänelle puhunut hänen talonisäntänsä pahaa ennustavasta ulkomuodosta, johtui nyt hänen mieleensä, ja hän katseli Bonacieux'iä tarkemmasti kuin koskaan ennen. Ja todella, paitsi tuota kellahtavaa ja kivuliasta kalpeutta, joka näyttää sappea sekoittuneen vereen ja joka muutoin saattoi olla satunnaistakin, d'Artagnan havaitsi jonkunmoista kavalaa vilppiä hänen tavallisissa muotonsa piirteissä. Konna ei naura samalla tavoin kun kunnon ihminen, tekopyhä ei itke samallaisia kyyneliä kuin rehellinen ihminen. Kaikki vilpillisyys on naamio, ja olkoon se laitettu kuinka hyvin tahansa, aina se kuitenkin tarkalle katselijalle jättää tilaisuuden nähdä vähän itse muotoakin.

D'Artagnan'ista näytti siis, että Bonacienx'illä oli naamio, ja vieläpä mitä ilkein.

Inhon valtaamana aikoi d'Artagnan sentähden mennä hänen sivuitsensa mitään virkkaamatta, mutta niinkuin eilenkin, Bonacieux taas alotti puheen.

— Kas vaan, nuori mies! sanoi hän, näyttääpä kuin me viettäisimme karnevaali-öitä! kello seitsemän aamua, hemmetti sentään! Näyttääpä kuin te kääntäisitte tavallisen aikajärjestyksen ylösalaisin, kuin tulette kotia siihen aikaan kuin muut menevät ulos.

— Teitä ei voi syyttää samasta, mestari Bonacieux, sanoi d'Artagnan, te olette hyvän järjestyksen esikuva. Todella, kun omistaa niin kauniin ja nuoren vaimon, ei tarvitse juosta onneaan tapailemassa: onni tulee tapaamaan teitä; eikö niin, herra Bonacieux?

Bonacieux kävi kalpeaksi kuin kuolema ja hän väänsi suutansa hymyyn.

— Ah, ah! sanoi Bonacieux, olettepa aika pilanpuhuja. Mutta missä hiidessä olette juosseet yön, nuori ystäväni? Näyttääpä kuin kulkemanne tiet eivät olisi olleet varsin puhtaita.

D'Artagnan loi silmänsä ryvettyneihin saappaihinsa; mutta samalla joutui hän näkemään kauppiaankin jalkineet; oli voinut luulla hänen rämpineen samoissa rapakoissa; molempien saappaat olivat aivan samallaisessa ryötässä.

Silloin yht'äkkiä d'Artagnan'in päähän pälkähti ajatus. Pieni, paksu, lyhyt, harmaatukkainen, lakeijantapainen, kehnoissa vaatteissa oleva mies, jota vartijaväkenä olevat miekkamiehet epäkunnioituksella kohtelivat, se oli varmaan itse Bonacieux! Puoliso oli johtanut vaimonsa ryöstöä.

D'Artagnan tunsi hirveän halun karata kauppiaan kurkkuun ja kuristaa hänet; mutta, niinkuin olemme sanoneet, d'Artagnan oli varovainen mies ja hän malttoi mielensä. Mutta mielenliikutus oli niin silminnähtävä hänen muodollansa, että Bonacieux peljästyi ja koki vetäytyä askeleen taaksepäin; mutta hän oli juuri portin edessä, joka oli kiini, ja se este pakoitti häntä pysymään asemillansa.

— No niin! mutta ystäväni te, joka tässä pilaa laskette, sanoi d'Artagnan, jospa minun jalkineeni tarvitsevatkin sienellä pyyhkimistä, niin kylläpä teidän sukkanne ja kenkänne tarvitsevat ainakin harjaa. Olettekohan tekin mahtaneet olla yöjuoksulla, mestari Bonacieux? Peijakas! sepä olisi anteeksiantamatonta teidän ikäisellenne miehelle, semminkin semmoiselle, jolla on niin kaunis nuori vaimo kuin teillä.

— Oh, en toki, Jumala nähköön, sanoi Bonacieux, mutta eilen lähdin käymään Saint-Mandé'ssa kuulustelemassa itselleni palvelustyttöä, kun en millään muotoa voi tulla toimeen ilman, ja kun tiet sinne olivat huonot, sain sillä matkalla kaiken tämän lian, enkä ole vielä ennättänyt sitä saada pois.

Paikka, jonka Bonacieux ilmoitti olleen matkansa päämääränä, yhä vahvisti niitä epäluuloja, jotka d'Artagnan'issa olivat syntyneet. Bonacieux oli näet nimittänyt Saint-Mandé'n, sentähden että Saint-Mandé on juuri ihan vastapäisellä puolella kuin Saint-Cloud.

Tämä todenmukaisuus oli hänelle ensimäiseksi lohdukkeeksi. Jos Bonacieux tiesi missä hänen vaimonsa oli, saattoi aina, viimeisiä keinoja käyttämällä, pakoittaa kauppamiehen avaamaan leukansa ja päästämään salaisuutensa ulos. Oli nyt vaan muuttaminen todenmukaisuus varmuudeksi.

— Anteeksi, hyvä herra Bonacieux, jos menettelen teidän kanssanne aivan kursailematta, sanoi d'Artagnan; mutta ei mikään kiihoita niinkuin nukkumattomuus, jonka vuoksi minua kauheasti janottaa; sallikaa minun juoda lasi vettä luonanne; tiedättehän ett'ei semmoista kielletä näin naapurien kesken.

Ja odottamatta isäntänsä myöntymystä, d'Artagnan meni joutuisasti sisään ja katsahti vuoteelle. Vuode oli käyttämätön. Bonacieux ei ollut maannut. Hän oli siis palannut kotiansa vasta tunti tai pari takaperin; hän oli seurannut vaimoansa sinne minne hänet oli viety, tai ainakin ensimäiseen muuttopaikkaan asti.

— Kiitoksia, mestari Bonacieux, sanoi d'Artagnan tyhjentäen lasinsa, siinä kaikki, mitä teiltä pyysin. Ja nyt menen huoneeseni, ja annan Planchetin harjata saappaani ja kun hän on saanut ne puhdistetuksi, lähetän hänet jos tahdotte, harjaamaan teidän kenkänne.

Hän jätti kauppiaan aivan ällistyksiinsä noin oudoista jäähyväisistä ja arvelemaan, eikö hän ollut antanut kolahduksen omalle itselleen.

Ylinnä portailla tapasi hän Planchet'in perin säikähdyksissä.

— Ah! herra, huudahti Planchet huomattuaan isäntänsä, nyt ovat taas asiat pahasti, ja minä olen ikävällä odottanut tuloanne.

— Mikä nyt hätänä? kysyi d'Artagnan.

— Oh! herrani, vaikka sata, vaikka tuhannen kertaa koettaisitte, ette voisi arvata, kuka on käynyt täällä tapaamassa teitä poissa-ollessanne.

— Milloin?

— Siitä on puoli tuntia, te olitte silloin herra de Tréville'n luona.

— Kuka täällä siis oli? sanokaa jo.

— Herra de Cavois.

— Herra de Cavois?

— Omassa persoonassaan.

— Hänen ylhäisyytensä henkivartijakapteeni.

— Juuri hän itse.

— Tuliko hän minua vangitsemaan?

— Sitä minä varajan, herra, vaikka hän olikin niin imelän näköinen.

— Oliko hän imelän näköinen, sanot?

— Hän oli vallan pelkkää hunajaa, herrani.

— Todella?

— Hän sanoi tulevansa Hänen ylhäisyytensä puolesta, joka tahtoisi teille paljon hyvää suoda, pyytämään teitä tulemaan hänen kanssansa Palais-Royal'iin.

— Ja mitä sinä vastasit?

— Että se oli mahdotonta koska te olitte poissa kotoa, niinkuin hän saattoi huomata.

— Mitä hän silloin sanoi?

— Että teidän ei pitäisi heittää tulematta hänen luoksensa päivemmällä; sitten lisäsi hän hiljaa: sano herrallesi että Hänen ylhäisyytensä on täydellisesti suosiollinen häntä kohtaan ja että hänen onnensa ehkä on tämän puhuttelun varassa.

— Paula on vähän liian kömpelö kardinaalin asettamaksi, sanoi nuori mies hymyillen.

— Kylläpä minäkin näin sen paulaksi ja vastasin että te olette palattuanne kovin pahoillanne.

— Minne hän on mennyt? kysyi sitten herra de Cavois.

— Champagne'n Troyes'iin, vastasin minä.

— Ja milloin hän meni?

— Eilen illalla.

— Planchet, ystäväni, keskeytti d'Artagnan, sinä olet toden totta kallisarvoinen mies.

— Nähkääs herrani, minä ajattelin että jos te tahdotte tavata herra de Cavois'ia, on kyllä aika sittenkin peruuttaa minun ilmoitukseni sanomalla ett'ette olleetkaan poissa; minä jään siinä tapauksessa valhettelijaksi, ja kun minä en ole mikään aatelismies, niin saanhan minä valhetella.

— Ole huoleti, Planchet, et sinä saa valhettelijan mainetta: me lähdemme neljännestunnin perästä.

— Juuri sen neuvon aivon teille antaa, herrani; ja tahtomatta olla liian utelias, minne lähdemme?

— No peijakas! juuri vastahakaan kuin minne sanoit minun menneen. Muutoin, eiköhän sinulla ole yhtä kiire saada tietoja Grimaud'ista, Mousqueton'ista ja Bazin'ista kuin minulla Athoksesta, Porthoksesta ja Aramiksesta!

— Kyllä, herrani, sanoi Planchet, ja minä lähden milloin tahdotte; maaseudun ilma sopii meille luullakseni tällä erää paremmin kuin Pariisin. Sen vuoksi...

— Sen vuoksi laita matkalaukku järjestykseensä ja lähtekäämme; minä lähden ennakolta, taskussa-käsin, ett'ei meitä epäiltäisi vähääkään. Sinä yhdyt minuun henkivartijahotellissa. Mutta kesken puheen, Planchet, minä luulen olevasi oikeassa tuon meidän isäntämme suhteen, ja että hän varmaan on aika veijari.

— Ah! uskokaa minua, herra, kun minä mitä sanon; minä olen fysionomisti.

D'Artagnan meni edeltäkäsin, suostumuksen mukaan; ja ett'ei hänen tarvitsisi soimata itseänsä, kävi hän vielä kerran viimeisen ystäväinsä asunnoissa: heistä ei ollut mitään tietoja tullut; ainoastaan eräs sulohajuinen, kauniilla, sujuvalla päällekirjoituksella varustettu kirje oli tullut Aramikselle. D'Artagnan otti sen saattaaksensa perille. Kymmenen minuutin perästä Planchet yhtyi häneen henkivartijahotellin tallissa. D'Artagnan oli ajan voitoksi jo satuloinut hevosensa.

— Hyvä, sanoi hän Planchet'ille, kun tämä oli köyttänyt matkalaukun satulaan kiini; mutta satuloitse nyt vielä nuokin kolme, niin lähdemme.

— Luuletteko meidän pääsevän nopeammin, jos meillä on kaksi hevosta kumpaisellakin? kysyi Planchet pilalla.

— En, herra pilkkakirves, vastasi d'Artagnan, mutta neljällä hevosellamme voimme tuoda kotiin kolme ystäväämme, jos vaan löydämme ne vielä hengissä.

— Joka olisi suuri onnenkohtaus, vastasi Planchet.

— Olisippa kylläkin, sanoi d'Artagnan, nousten hevosensa selkään.

Ja he lähtivät nyt henkivartijahotellista, eroten kumpikin eri päällensä katua, toisen kun oli lähteminen kaupungista La Villette'n ja toisen taas Montmartre'n tulliportin kautta, yhtyäksensä sitten Saint-Denis'in toisella puolen; tämä sotatemppu, kumpaisenkin puolelta yhtä täsmällisesti suoritettuna, menestyi erinomaisesti. D'Artagnan ja Planchet saapuivat yht'aikaa edeltä sovittuun määräpaikkaan.

Planchet oli, se täytyy tässä sanoa, rohkeampi päivällä kuin yöllä.

Mutta hänen luontoperäinen varovaisuutensa ei häntä jättänyt hetkeksikään; hän ei ollut unhottanut ainoatakaan ensimäisen retken tapauksista ja hän piti vihollisina kaikkia ketä matkalla kohtasi. Siitä seurasi, että hänellä oli lakkaamatta lakki kourassa, josta tavasta hän sai d'Artagnan'ilta ankaria nuhteita, hän kun pelkäsi että Planchet'ia moisen kohteliaisuuden tähden luultaisiin vaan jonkun vähä-arvoisen herran palvelijaksi.

Sillä välin, vaikuttiko Planchet'in nöyryys niin suuresti ohikulkeviin, vai eikö tällä kertaa ketään oltu asetettu nuoren miehen kulkua estämään, meidän molemmat matkustajamme saapuivat Chantilly'yn ilman mitään kohtauksia ja laskeutuivat satulasta Grand-Saint-Martin'in hotellin luona, saman, jossa olivat pysähtyneet ensimäiselläkin matkallansa.

Isäntä, nähdessään nuoren miehen, jota seurasi lakeija ja kaksi varahevosta, astui kunnioittavasti oven kynnykselle. Kun oli jo matkattu yksitoista peninkulmaa, katsoi d'Artagnan parhaaksi pysähtyä tähän hotelliin, olipa Porthos siellä tai ei. Sitä paitsi oli ehkä vähän varomatonta ruveta paikalla tiedustelemaan, kuinka muskettisoturille oli käynyt. Näiden mietteiden lopputulokseksi jäi, että d'Artagnan laskeutui satulasta kysymättä mitään tietoja kestään, jätti hevoset lakeijansa huostaan, astui sisälle muutamaan pieneen kamariin, joka oli semmoisia vieraita varten, mitkä halusivat olla yksinään, ja pyysi isännän tuomaan pullon parasta viiniänsä ja laittamaan niin hyvän aamiaisen kuin mahdollista, pyyntö, joka yhä vahvisti sitä hyvää ajatusta, minkä isäntä oli saanut matkustajastansa ensi katsannolla.

Ja niinpä d'Artagnan'ia palveltiinkin ihmeteltävällä nopeudella.

Henkivartijarykmenttiin palkattiin kuningaskunnan ensimäisiä aatelismiehiä ja d'Artagnan, lakeijan seuraamana ja matkustaen neljällä pulskalla hevosella, ei yksinkertaisessa univormussakaan voinut olla herättämättä huomiota. Ravintolanisäntä tahtoi häntä palvella itse; sen havaiten d'Artagnan käski hänen tuoda kaksi lasia ja alotti seuraavan keskustelun:

— Kunniani kautta, sanoi hän täyttäen lasit, minä olen pyytänyt teidän parasta viiniänne, isäntä hyvä, vaan jos olette minua pettäneet, rankaisen minä teitä omalla rikoksellanne, koskapa teidän, kun minä inhoan yksin juomista, tulee juoda minun kanssani. Ottakaa siis tämä lasi ja juokaa. Mutta minkäs kunniaksi me juomme, malttakaas, ett'emme loukkaisi mitään arkaa kohtaa? Juokaamme teidän ravintolanne menestykseksi.

— Teidän herruutenne osoittaa minulle kovin suuren kunnian, sanoi isäntä, ja minä kiitän teitä vilpittömästi teidän toivotuksestanne.

— Mutta elkää ymmärtäkö minua väärin, sanoi d'Artagnan, tässä maljassa on enemmän itsekkäisyyttä kuin ehkä luulettekaan: ainoastaan kukoistavissa ravintoloissa saa hyvän kohtelun; rappiolla olevissa menee kaikki mullin mallin ja matkustajat joutuvat isännän kehnouden uhriksi; no niin, minä, joka matkustelen paljon ja erittäinkin tätä tietä tahtoisin nähdä kaikkien ravintolanisäntien menestyvän.

— Todella, sanoi isäntä, minusta näyttää kuin minulla ei olisi ensi kerta kunnia nähdä herraa täällä.

— Pah! olen ainakin kymmenen kertaa käynyt Chantilly'ssä ja niillä kymmenellä kerralla olen varsinkin kolmasti tai neljästi pysähtynyt teidän ravintolassanne. Malttakaas, olinhan täällä noin kymmenen tai kaksitoista päivää takaperin; seurana oli minulla ystäviä, muskettisotureita, josta on todistuksena se, että eräs heistä joutui riitaan muutaman vieraan kanssa, erään tuntemattoman, erään miehen, joka hieroi hänen kanssaan tappelua en tiedä mistä syystä.

— Ah! aivan oikein! sanoi isäntä, sen muistan vallan hyvin. Eikös teidän herruutenne tarkoita herra Porthosta.

— Juuri se oli minun matkatoverini nimi. Jumalan tähden, sanokaa, isäntä hyvä, onko hänelle tapahtunut jotakin onnettomuutta?

— Mutta teidän herruutenne olisi pitänyt havaita, ett'ei hän pystynyt jatkamaan matkaansa.

— Todella, hän lupasi meille yhtyä jälkenpäin joukkoomme eikä häntä sen koommin näkynyt ei kuulunut.

— Hän on tehnyt meille kunnian jäädä tänne.

— Kuinka! onko hän tehnyt teille kunnian jäädä tänne?

— On, herra, aivan tähän ravintolaan; me olemme hänen tähtensä varsin levottomia.

— Kuinka niin?

— Muutamien velkojen vuoksi, joita hän on tehnyt.

— Mitäs siitä! hän kyllä maksaa velkansa.

— Ah, herra, te vuodatatte totta tosiaan palsamia minun vereeni! Me olemme antaneet hänelle sangen paljon rätinkiin, ja tänä aamuna sanoi päällepäätteeksi haavalääkäri, että ell'ei herra Porthos maksa hänelle, hän on vaativa maksunsa minulta, koska muka minä lähetin häntä noutamaan.

— Mutta onko herra Porthos siis haavoitettu?

— Sitä en tiedä sanoa, herra.

— Kuinka, sitä ette tiedä sanoa? teidän kai se pitäisi parhaiten tietää.

— Niin, mutta meidän tilassamme ei sanota kaikkea mitä tiedetään, herra, semminkin kun meille on ilmoitettu, että korvamme saavat vastata kielestämme.

— No niin! mutta saanko tavata herra Porthosta?

— Tietysti. Nouskaa portaita ensimäiseen kerrokseen ja kolkuttakaa numero yhdelle. Mutta ilmoittakaa ensin ken olette.

— Kuinka, ilmoittaakko ken olen?

— Niin, sillä muutoin teille voisi käydä pahoin.

— Mitä pahaa minulle voisi tapahtua?

— Herra Porthos saattaa luulla teitä talonväeksi ja vihan puuskassa sysätä miekan teidän ruumiinne lävitse tai ampua luodin otsaanne.

— Mitä te sitte olette hänelle tehneet?

— Me olemme vaan pyytäneet häneltä rahaa.

— Ah! peijakas, kyllä jo ymmärrän; semmoiset pyynnöt ottaa herra Porthos kovin pahaksensa silloinkuin hänellä ei ole rahoja; mutta minä tiedän, että hänellä niitä tällä kertaa kyllä on.

— Sitä mekin olemme ajatelleet, herra; kun me pidämme taloutemme hyvässä kunnossa ja teemme tilit ja laskut viikottain, tarjosimme kahdeksan päivän kuluttua hänelle rätinkiämme, mutta me näytimme tulleen sopimattomaan aikaan, sillä ensi sanalla, jonka puhuimme asiasta, lähetti hän meille vastaan tuhannen tulimmaisia; se on totta, että hän oli pelannut edellisenä iltana.