— Kuinka, oliko hän pelannut edellisenä iltana, ja kenenkä kanssa?
— Oh! Jumala nähköön, kuka sen tietää? erään herran kanssa, joka matkusti tästä ohitse ja jolle hän esitteli pelin lansnehtiä.
— Vai niin; tuo onneton menetti kaikki.
— Yksin hevosensakin, herrani, sillä kun matkustaja oli lähdössä, havaitsimme että hänen lakeijansa satuloitsi herra Porthoksen hevosen. Silloin me huomautimme häntä siitä, mutta hän vastasi, että me sekaannuimme asiaan, joka ei meitä koske ja että hevonen on hänen. Silloin heti ilmoitimme herra Porthokselle asiasta, mutta hän vastuutti meille, että me olemme konnia, kun epäilemme aatelismiehen sanaa ja että koska hän oli sanonut hevosen olevan hänen omansa, se tietysti oli hänen.
— Minä tunnen hänet hyvin tuosta, sanoi d'Artagnan.
— Silloin, jatkoi isäntä, annoin vastata hänelle, että siitä hetkestä, jolloin näytti selvältä, ett'emme sopineet maksun suhteen, minä toivoin, että hän hyväntahtoisesti ainakin myöntyisi osoittamaan tuota hyväntahtoisuuttansa meidän ammattiveljeämme, l'Aigle-d'Or'in ravintolan isäntää kohtaan, muuttamalla sinne; mutta herra Porthos lähetti semmoisen vastauksen, että koska minun ravintolani on parempi, pysyi hän siinä.
Tämä vastaus oli liian hyvittelevä, vaatiakseni häntä enää lähtemään pois. Minä vaan pyysin häntä luopumaan kamaristansa, joka on paras koko ravintolassa, ja tyytymään erääsen pieneen somaan suojaan kolmannessa kerrassa. Mutta siihen herra Porthos vastasi, että kun hän parhaillaan odotteli lemmittyänsä, joka oli hovin kaikkein ylhäisimpiä naisia, minun tulisi ymmärtää, että huone, jossa hän suvaitsi asua luonani, oli sekin vielä huononpuolinen semmoista henkilöä varten.
Mutta kumminkin, hyvin tunnustaen hänen sanansa oikeiksi, luulin pitäväni pysyä vaatimuksissani; vaan ilman vaivautumatta enää edes keskusteluun kanssani, hän otti pistoolinsa, asetti sen yöpöydällensä ja julisti, että ensi sanalla, joka hänelle virkattaisiin mistään muuttamisesta joko ulos tai sisään, hän ampuisi luodin sen kalloon, joka olisi kylliksi varomaton sekaantumaan hänen asioihinsa.
Siitä lähtien ei olekkaan kukaan mennyt hänen huoneesensa, paitsi hänen oma palvelijansa.
— Mousqueton on siis täällä?
— On, herra; viisi päivää hänen lähtemisensä jälkeen palasi hän sangen huonolla tuulella puolestansa; hänellä näytti myös olleen ikävyyksiä matkalla. Kovaksi onneksi on hän nopsajalkaisempi kuin hänen herransa, jonka vuoksi hän isäntänsä tähden kääntää koko talon ylös-alaisin, sillä hän, luullen häneltä kiellettävän mitä hän pyytäisi, ottaa kaikki tarpeensa omin lupinsa.
— Asia on todella niin, sanoi d'Artagnan, että minä aina olen huomannut Mousqueton'issa erinomaisen suuren alttiuden ja ymmärryksen.
— Mahdollista kyllä, herra, mutta ajatelkaapas, jos minä vaan neljäkään kertaa vuodessa satun tekemisiin mokoman ymmärryksen ja alttiuden kanssa, olen minä hävinnyt mies.
— Eikö mitä, sillä Porthos maksaa kaikki.
— Hm! virkkoi isäntä epäillen.
— Hän on erään sangen ylhäisen naisen suosikki, eikä hän tuommoisen mitättömän summan vuoksi jätä häntä pulaan.
— Jos uskaltaisin sanoa mitä minä luulen siitä asiasta...
— Mitäkö luulette?
— Sanonpa vielä enemmän: mitä tiedän siitä asiasta.
— Mitäkö tiedätte?
— Ja mistä olen aivan varmakin.
— Mistäkö olette varma? — no sanokaapa.
— Sanon että minä tunnen tuon ylhäisen naisen.
— Te?
— Niin juuri, minä.
— Kuinka te hänet tunnette?
— Oh, herrani, jos luulisin voivani luottaa teidän vaitioloonne...
— Puhukaa vaan, aatelisen kunniani kautta, te ette tarvitse katua luottamustanne.
— No niin! herra, ymmärrättehän, levottomuus ajaa ihmistä kaikellaisiin.
— Mitä siis olette tehneet?
— Oh, en mitään, jota ei velkoja olisi oikeutettu tekemään.
— No mitä sitten?
— Herra Porthos jätti meille kirjelipun, joka oli menevä tuolle herttuattarelle, ja käski viemään sen postiin. Hänen palvelijansa ei ollut vielä silloin palannut. Kun hän ei voinut lähteä huoneestansa, täytyi hänen antaa asiansa meidän toimitettavaksi.
— Entäs sitten?
— Sen sijaan että olisin pannut sen postiin, joka ei koskaan ole oikein varma, käytin hyväkseni erään palvelijani menoa Pariisiin ja käskin hänen viemään kirjeen herttuattarelle itselleen. Sillä tavoinhan täytimme herra Porthoksen pyynnön, hän kun oli käskenyt meidän toimittamaan kirjeen perille; eikö niin?
— Niinpä niin.
— No, tiedättekös, herra, kuka tuo ylhäinen nainen sitten on?
— En; minä olen kuullut herra Porthoksen puhuvan hänestä, siinä kaikki.
— Tiedättekö, kuka tuo luuloiteltu herttuatar on?
— Sanon vielä uudestaan, en tunne häntä.
— Se on eräs vanha prokuraattorin rouva Châtelet'issa, nimeltään rouva Coquenard, joka on vähintään viidenkymmenen vuotias ja on vielä olevinaan muka lemmenkateinen. Se tuntui minusta myöskin sangen omituiselta, että mikään herttuatar asuisi Ours'in kadulla.
— Kuinka te sen tiedätte että hän on lemmenkateinen?
— Koska hän vihastui kovin ottaessaan tuon kirjeen, ja sanoi että herra Porthos oli kevytmielinen olento, ja että hän varmaankin taas jonkun naisen tähden oli saanut tuon miekanpiston.
— Onkos hän sitten saanut miekanpiston?
— Ah, Jumalani, mitä olenkaan sanonut!
— Te olette sanoneet, että Porthos on saanut miekanpiston.
— Niin; mutta hän on kovasti kieltänyt minun sitä sanomasta.
— Minkätähden?
— Hiisi vieköön, sentähden, että hän oli kehunut seivästävänsä tuon tuntemattoman herran, jonka kanssa te jätitte hänet riitelemään, vaan että tuntematon päinvastoin, kaikesta ylvästelemisestä huolimatta, kaatoi hänet maahan. No niin, kun herra Porthos on sangen kopea herra, paitsi herttuatartansa kohtaan, jota hän luuli voivansa miellyttää kertomalla koko seikkailunsa, hän ei tahdo kellenkään tunnustaa saaneensa miekan pistoa.
— Siis miekanpisto se on, joka häntä vuoteella pidättää?
— Ja aika miekanpisto, sen vakuutan. Teidän ystävänne mahtaa olla peräti sitkeähenkinen.
— Te olitte siis katsomassa taistelua?
— Herra, minä seurasin heitä uteliaisuudesta, ja siten näin minä koko taistelun, ilman että taistelijat näkivät minua.
— Ja kuinka se kävi?
— Oh! ei se kaukaa kestänyt, sen vakuutan. He rupesivat asentoon; vieras herra teki miekallansa semmoisen tempun, että ennenkuin herra Porthos ehti vielä kunnollisesti alkaa, oli hänellä jo kolme tuumaa rautaa rinnassansa. Hän kaatui seljälleen; vieras herra laski miekan kärjen hänen kurkkunsa päälle ja herra Porthos, nähden joutuneensa vastustajansa valtaan, tunnusti itsensä voitetuksi. Silloin vieras kysyi hänen nimeänsä ja kuultuansa että hänen nimensä oli Porthos eikä d'Artagnan, ojensi hän hänelle kätensä, saattoi hänet takaisin tänne ravintolaan, nousi hevosensa selkään ja katosi.
— Siis hän oli tahtonut käydä d'Artagnan'in kimppuun, tuo vieras herra?
— Siltä se näytti.
— Ja tiedättekö minne hän on joutunut?
— En; minä en ollut häntä nähnyt koskaan sitä ennen, enkä ole sittemminkään häntä enää nähnyt.
— Hyvä on; nyt tiedän mitä tahdoinkin tietää. No niin, te sanoitte herra Porthoksen huoneen olevan ensimäisessä kerrassa, numero 1?
— Niin, herrani, kaunein huone koko ravintolassa; minulla olisi ollut jo tilaisuus kymmenen kertaa saada se hyyrätyksi.
— Pah! olkaa huoleti sanoi d'Artagnan nauraen; herra Porthos kyllä suorittaa kaikki herttuatar Coquenard'in rahoilla.
— Oh, herra, prokuraattorin rouva tai herttuatar, yhtä kaikki, jos hän vaan hellittäisi kukkaron nauhoja; mutta hän oli nimenomaan vastannut, että hän oli jo väsynyt herra Porthoksen vaatimuksiin ja uskottomuuksiin, ja ett'ei hän lähettäisi hänelle penniäkään.
— Ja oletteko vieneet semmoisen vastauksen vieraallenne?
— Siitä olemme varoneet itseämme: hän olisi silloin nähnyt, millä tavoin olemme hänen asiansa toimittaneet.
— Hän siis yhä odottaa vaan rahojansa?
— Niin kaiketi. Eilen kirjoitti hän taas; vaan sillä kertaa vei kirjeen postiin hänen palvelijansa.
— Ja te sanoitte prokuraattorin rouvan olevan vanhan ja ruman?
— Viidenkymmenen vuotias on hän vähintään, eikä enää suinkaan mikään kaunotar, sen mukaan mitä Pathaud sanoo.
— Siinä tapauksessa olkaa huoleti, hän kyllä taipuu; muutoin, Porthos ei voi olla teille kovin paljo velkaa.
— Kuinka, vai ei paljoa! Jo kaksikymmentä pistole'a, lukematta siihen lääkkeitä. Oh, hän ei kiellä itseltänsä mitään; kyllä näkee, että hän on tottunut suuresti elämään.
— No niin, jos hänen lemmittynsä hylkää hänet, on hän kyllä löytävä ystäviä sen vakuutan. Siis, isäntä hyvä, elkää olko laisinkaan levoton ja pitäkää hänestä vaan edeskinpäin kaikkea sitä huolta, jota hänen asemansa ansaitsee.
— Te olette, hyvä herra, luvannut minulle, olla mitään virkkaamatta prokuraattorin rouvasta ja olla aivan vaiti hänen haavastansa.
— Se on sovittu asia; teillä on kunniasanani.
— Oh! nähkääs, hän tappaisi minut!
— Elkää peljätkö, hän ei ole niin kauhea kuin hän näyttää.
Näin sanoen nousi d'Artagnan portaita, jättäen isännän vähän levollisemmaksi noista kahdesta asiasta, joista hän näkyi pitävän paljon, nimittäin saamisestaan ja hengestään.
Toisessa kerrassa oli käytävän näkyvimmälle ovelle vedetty musteella suunnattoman suuri ykkönen; d'Artagnan kolkutti ovelle ja saatuaan sisäpuolelta pääsyluvan, astui hän sisään.
Porthos oli pitkällään ja pelasi lansnehtia Mousqueton'in kanssa, pitääksensä pelitaitoansa vireillä; mutta lieden äärellä kääntelihe peltopyy paistinkoukussa ja suuren uunin kahdessa kulmassa kiehui kolmijaloillaan kaksi varsikattilaa, joista levisi kaniinikeiton ja kalasotkun miellyttävä haju. Sitä paitsi oli kaapin päällä ja pöydällä koko joukko tyhjiä pulloja.
Nähdessään ystävänsä, Porthos huudahti ilosta; ja Mousqueton, nousten kunnioittavasti seisovilleen, jätti hänelle istuimensa ja lähti tarkastamaan kattiloitansa, joita hän näkyi erityisellä huolella hoitelevan.
— Oh, peeveli, sinäkö se olet, sanoi Porthos, tervetultua, ja suo anteeksi, ett'en käy sinulle vastaan. Mutta, lisäsi hän silmäten d'Artagnan'ia vähän levottomasti, tiedätkö mitä minulle on tapahtunut?
— En.
— Eikö isäntä ole mitään kertonut.
— Minä kysyin vaan sinua ja tulin oikopäätä tänne.
Porthos hengitti vapaammin.
— Ja mitä sinulle sitten on tapahtunut, Porthos veikkonen? kysyi d'Artagnan.
— No niin, hyökätessäni vastustajani kimppuun, jolle olin antanut jo kolme miekanpistoa ja aioin antaa neljännen, löin jalkani kiveen ja niukahdutin polveni.
— Todella?
— Kunniani kautta! Se oli onneksi tuolle konnalle, sillä minä en olisi heittänyt häntä ennenkuin hän olisi kaatunut kuolleena tantereelle, sen vakuutan.
— No kuinkas hänelle kävi?
— Oh, sitä en tiedä; hän sai kyllikseen, ja meni matkaansa pyytämättä enempää; mutta d'Artagnan, kuinkas sinulle onnistui?
— Ja tuo niukahdus, jatkoi d'Artagnan, se se siis pidättää sinua vuoteen omana?
— Niin, Jumala nähköön, ei mikään muu; mutta muutaman päivän perästä olen taas jaloillani.
— Miksikä et ole kuljetuttanut itseäsi Pariisiin? Täällähän sinulla on kauhean ikävä.
— Niin olikin aikomukseni; vaan, veikkoseni, minun täytyy tunnustaa sinulle eräs asia.
— Mikä?
— Seikka on semmoinen, että kun minulla oli niin hirmuisen ikävä, niinkuin sanoit, ja kun, taskussani oli seitsemänkymmentä viisi pistole'a, jotka annoit käytettävikseni, kutsutin luokseni ajan kuluksi erään herrasmiehen, joka matkusti tästä ohitse, ja pyysin häntä pelaamaan kanssani kuutiota. Hän suostui ja, saakeli vieköön, seitsemänkymmentä viisi pistole'ani siirtyivät minun taskustani hänen taskuunsa, puhumattakaan hevosesta, joka meni kaupanpäällisiksi. Mitäs siitä tuumaat, d'Artagnan?
— Mitäpäs minä siitä, Porthos veikkoseni, eihän kaikkia etuja saa yht'aikaa, sanoi d'Artagnan; tunnethan sananparren: "kova onni pelissä, hyvä onni rakkaudessa." Sinulla on liian hyvä onni rakkausseikoissa, voittaaksesi pelissä; mutta mitäs vastoinkäymiset sinuun tuntuvat! onhan sinulla, onnellinen veitikka, herttuattaresi, joka ei ole kieltävä sinulta apuansa?
— Niinpä kyllä, mutta kuulehan, d'Artagnan veikkoseni, mikä kova onni minua vainoo, vastasi Porthos mitä huolettomimman näköisenä; minä kirjoitin hänelle ja pyysin lähettämään jonkun viisikymmentä louisdor'ia, jotka välttämättömästi tarvitsisin tässä tilassani...
— No niin?
— No niin, hän mahtaa olla maatiloillansa, sillä minä en ole saanut mitään vastausta.
— Todella?
— En ole saanut. Eilen kirjoitinkin hänelle toisen vielä kiirehtivämmän kirjeen kuin ensimmäisen; mutta puhukaamme nyt sinusta, veikkoseni. Minä aloin jo olla, se täytyy tunnustaani, vähän levoton sinun puolestasi.
— Mutta isäntäsi näyttää kohtelevan sinua hyvin, sanoi d'Artagnan, osoittaen kattiloita ja tyhjiä viinipulloja.
— Niin ja näin, vastasi Porthos; siitä on nyt kolme tai neljä päivää kuin tuo hävytön toi minulle rätinkinsä ja minä ajoin hänet ulos rätinkineen päivineen; niin että minä olen täällä jonkunmoinen voittaja, jonkunmoinen valloittaja. Ja niinkuin näet, olen minä täällä täysissä aseissa sen varalla, että minua ruvettaisiin karkoittamaan asemastani.
— Mutta näyttääpä siltä, sanoi nauraen d'Artagnan, kuin sinä silloin tällöin tekisit hyökkäyksiä.
Ja hän osoitti pulloja ja kattiloita.
— Valitettavasti en, sanoi Porthos. Tämä saakelin niukahdus pitää minua vuoteella, mutta Mousqueton tekee partioretkiä ja hankkii ruokavaroja. Mousqueton ystäväni, jatkoi Porthos, sinä näet että olemme saaneet lisäväkeä, me siis tarvitsemme lisää varoja.
— Mousqueton, sanoi d'Artagnan, teidän täytyy tehdä minulle eräs palvelus.
— Mikä, herrani?
— Teidän tulee antaa Planchet'ille opetusta; minä saattaisin vuorostani joutua piiritystilaan, ja silloin ei olisi hullumpaa saada nauttia samoja etuja, mitä te toimitatte isännällenne.
— Oh, hyvä herra, sanoi Mousqueton vaatimattomasti, ei mikään ole sen helpompaa. Täytyy vaan olla nokkela, siinä kaikki. Minä olen kasvanut maalla ja isäni harjoitteli joutohetkinä vähän salametsästystä.
— Mitäs hän teki muina hetkinään?
— Herra, hän harjoitteli ammattia, jonka minä olen havainnut aina hyvin tuotteliaaksi.
— Mitä ammattia?
— Kun oli katolilaisten ja hugenottien keskinäisten sotien aika, ja kun hän näki katolilaisten hävittävän hugenotteja ja hugenottien katolilaisia, kaikki vaan uskonnon nimessä, oli hän muodostanut itselleen seka-uskonnon, joka salli hänen olla milloin katolilaisena milloin hugenottina. No niin, hänellä oli tapana kävellä pyssy olalla pensakoissa maanteiden varsilla ja kun hän näki katolilaisen yksinään, täyttyi hänen mielensä kohta protestanttisella uskolla. Hän ojensi silloin pyssynsä piipun vaeltajaa kohden; sittenkuin hän oli kymmenen askeleen päässä hänestä, alkoi hän keskustelun, joka melkein aina päättyi siihen, että matkamies jätti hänelle rahakukkaronsa, pelastaakseen henkensä. Sanomattakin on selvää, että kun hän kohtasi hugenotin, valtasi hänet niin palava katolilaisuuden into, ett'ei hän voinut käsittää, kuinka hän neljännestuntia ennen oli saattanut epäillä meidän pyhän uskontomme ylevämmyyttä. Sillä minä, hyvä herra, olen katolilainen, jota vastoin isäni, uskontonsa periaatteiden nojassa oli kasvattanut vanhemman veljeni hugenotiksi.
— No minkä lopun sai tuo kunnon mies? kysyi d'Artagnan.
— Oh! sangen onnettoman, herra. Eräänä päivänä sattui hän rotkotiellä hugenotin ja katolilaisen välille, joiden kanssa hän jo ennen oli ollut tekemisissä, ja jotka kumpikin hänet tunsivat; ja nyt liittoutuivat he häntä vastaan ja yksissä tuumin hirttivät hänet puun oksaan; sitten tulivat he kehumaan kelpo työstään ensimäisen kylän kapakkaan, jossa me, veljeni ja minä, olimme parhaillaan juomassa.
— No mitäs te teitte? sanoi d'Artagnan.
— Me annoimme hänen jutella, jatkoi Mousqueton. Kun he sitten kapakasta lähtivät kumpikin eri suunnallensa, meni veljeni väijymään katolilaista ja minä protestanttia. Kahden tunnin perästä oli kaikki suoritettu, me olimme antaneet kumpaisellekin osansa, ihmetellen isäparkamme ajattelevaisuutta, että kasvatti meidän kumpaisenkin eri uskontoon.
— Niinkuin puheestanne kuuluu, Mousqueton, näyttää isänne olleen aika sukkela veitikka. Ja te sanotte hänen joutohetkinään harjoittaneen salametsästystä?
— Niin, herra, ja hän se opetti minun solmimaan ansoja ja panemaan pauloja. Sentähden, kun näin tuon kelvottoman isäntämme tahtovan ravita meitä karkealla ruualla, joka kyllä sopii talonpojalle, vaan ei meidän hienoille vatsoillemme, olen minä ryhtynyt vanhaan ammattiini. Kävellessäni näet herra prinssin metsässä, virittelin minä pauloja poluille; ja loikoillessani lampien rannoilla, viskasin minä veteen siimakoukkuja; niin että nyt ei meiltä, jumalankiitos, puutu mitään, niinkuin te, herra, kyllä voitte havaita, vaan on meillä peltopyitä ja kaniineja, toutaimia ja ankeriaita, kaikki terveellistä ja helposti sulavaa ruokaa, joka sopii sairaalle hyvin.
— Entäs viini, sanoi d'Artagnan, kukas hankkii viinin? isäntännekö?
— Niin ja ei.
— Kuinka niin ja ei?
— Hän hankkii, se on totta, mutta hän ei tiedä että hänellä on se kunnia.
— Selittäkää, Mousqueton, teidän puheenne on täynnä opettavaista.
— Asian laita on tämmöinen, herra. Kohtalo saattoi minut ulkomatkoillani tutustumaan espanjalaiseen, joka oli nähnyt monta maata, niiden joukossa myöskin Ameriikan.
— Mitä yhteyttä Ameriikalla saattaa olla noiden pullojen kanssa, joita seisoo tuolla kaapin päällä ja pöydällä.
— Malttakaahan, herra, kaikki tulee vuorollansa.
— Aivan oikein, Mousqueton; minä odotan kärsivällisesti ja kuuntelen.
— Espanjalaisella oli palveluksessaan lakeija, joka oli hänen mukanansa Meksikkomatkalla. Tuo lakeija oli minun kotipuolelaisiani, niin että me tulimme pian tuttaviksi, kun luonteemme olivat suuresti yhdenlaatuiset. Me rakastimme kumpikin metsästystä ennen kaikkea, ja hän kertoi minulle kuinka maanasukkaat pampas-kentällä pyytävät tiikereitä ja härkiä tavallisilla surmansilmukoilla, joita he heittävät noiden hirmuisten eläinten kaulaan. Alussa en tahtonut uskoa voitavan saavuttaa semmoista taitavuutta, että parin kolmenkymmenen jalan päästä saattaisi heittää köydenpään mihin tahtoo; mutta kun näin siitä selvän todistuksen, täytyihän minun uskoa kertomuksen todenperäisyys. Ystäväni asetti pullon kolmenkymmenen askeleen päähän ja joka kerta osui hän silmukan pullon kaulaan. Minä rupesin harjoittelemaan ja kun luonto on lahjoittanut minulle jonkunmoista taipumusta, heitän minä tätä nykyä lasso'a yhtä hyvin kuin kuka tahansa tässä maailmassa. No niin, ymmärrättekö jo? Isännällämme on sangen hyvin varustettu kellari, jonka avainta hän ei jätä huostastaan; mutta kellarissa on ilmareikä. No niin, tuon ilmareijän kautta heitän minä lassoni, ja kun minulla on tiedossa, missä hyvä nurkka on, vetelen minä sieltä. Siitä näette nyt, herrani, missä yhteydessä Ameriikka ja nuo viinipullot ovat keskenään. Mutta tahdotteko nyt maistaa viinejämme ja sanoa suoraan mitä niistä ajattelette?
— Kiitos, ystäväni, kiitos; valitettavasti olen juuri syönyt aamiaisen.
— No niin, sanoi Porthos, pane ruoka pöytään, Mousqueton, ja sill'aikaa kuin me syömme aamiaista, on d'Artagnan meille kertova vaiheistaan niinä kymmenenä päivänä, jotka ovat kuluneet siitä saakka kun hän jätti meidät.
— Aivan mielelläni, sanoi d'Artagnan.
Sillä aikaa kuin Porthos ja Mousqueton aterioivat taudista tervehtyvän ruokahalulla ja sillä veljellisellä ystävyydellä, joka vastoinkäymisissä ihmisiä toisiinsa yhdistää, d'Artagnan kertoi, kuinka Aramis haavoitettuna oli pakoitettu pysähtymään Crèvecoeur'iin, kuinka hän oli jättänyt Athoksen taistelemaan Amiens'iin neljää miestä vastaan, jotka häntä syyttivät väärän rahan tekijäksi ja kuinka hän, d'Artagnan, oli pakoitettu raivaamaan tiensä kreivi de Wardes'in ruumiin ylitse päästäksensä Englantiin.
Mutta siihen pysähtyi d'Artagnan'in kertomus; hän mainitsi vaan, että hän palatessaan Englannista oli saanut mukaansa neljä komeata hevosta, joista yksi on hänelle, toiset kullekin toverillensa; sitten päätti hän kertomuksensa kokonaan, ilmoittaen vaan Porthokselle että hänelle aiottu hevonen oli jo saanut sijansa ravintolan tallissa.
Siinä hetkessä tuli Planchet sisään ilmoittamaan isännällensä että hevoset olivat kylliksi levänneet ja että oli mahdollista ehtiä Clermont'iin yöksi.
Kun d'Artagnan oli melkein levollinen Porthoksen suhteen ja kun hän ikävöitsi saada tietoja molemmista toisista ystävistään, ojensi hän kätensä sairaalle ja ilmoitti aikovansa lähteä matkalle jatkaaksensa tiedustelujansa. Ja koska hän aikoi palata samaa tietä, ottaisi hän, jos Porthos vielä kahdeksan päivän perästä olisi Grand-Saint-Martin'in hotellissa, hänet takatulossa mukaansa.
Porthos vastasi että aivan luultavimmasti hän niukahduksensa ei sallisi hänen sen ajan kuluessa lähteä sieltä. Ja hänen muka täytyi muutoinkin jäädä Chantilly'yn odottamaan vastausta herttuattareltansa.
D'Artagnan toivotti hänelle nopeata ja hyvää vastausta; ja jätettyään vielä kerran Porthoksen Mousqueton'in hoitoon, suoritettuaan maksunsa ravintolanisännälle, sekä päästyään yhdestä talutushevosestaan, lähti hän Planchet'in kanssa uudestaan matkalle.
D'Artagnan ei ollut Porthokselle puhunut mitään hänen haavastansa eikä prokuraattorin vaimosta. Meidän béarnelainen, niin nuori kuin olikin, oli sangen viisas poika. Hän oli siis uskovinansa kaikki mitä tuo pöyhistelevä muskettisoturi oli hänelle kertonut, vakuutettuna kun hän oli, ett'ei mikään ystävyys pysy lujana, jos osoitetaan tietävänsä salaisuus, mitä on tahdottu peitellä, varsinkin kun salaisuus koskettaa ylpeydentuntoa, sillä sen kautta saavutetaan aina jonkunmoinen siveellinen etevämmyys sen rinnalla, jonka elämän seikkoja on saatu tietää. Niinpä d'Artagnan'kin, joka vehkeellisissä aikomuksissaan tulevaisuuttansa varten oli päättänyt käyttää kolmea toveriansa välittimenä onneansa kilvoitellessa, varsin mielellään jo ennakolta kokoili käteensä niitä näkymättömiä säikeitä, joiden avulla hän toivoi voivansa heitä käyttää tarkoituksiinsa.
Mutta pitkin matkaa painoi hänen sydäntänsä syvä alakuloisuus: hän ajatteli tuota nuorta ja kaunista rouva Bonacieux'iä, jolta hänen oli saaminen alttiutensa palkinto; mutta, sanokaamme se heti, tuo nuoren miehen alakuloisuus lähti vähemmin kadonneen onnensa kaipauksesta kuin siitä pelosta, että mahdollisesti joku onnettomuus oli tuota nuorta naista kohdannut. Hän puolestaan ei rahtuakaan epäillyt ett'ei rouva Bonacieux olisi joutunut kardinaalin koston uhriksi, ja niinkuin tiedetään, Hänen ylhäisyytensä kosto oli aina hirmuinen. Kuinka hän oli saanut armon ministerin silmissä, sitä ei hän itsekkään tiennyt, ja epäilemättä olisi henkivartijakapteeni herra de Cavois sen ilmoittanut, jos hän olisi tavannut hänet kotona.
Ei mikään niin kuluta ja lyhennä matkaa kuin ajatus, joka ottaa huostaansa ajattelijan kaikki aistit. Ulkonainen oleminen on silloin ikäänkuin uni, jonka unelma on juuri tuo ajatus. Sen vaikutuksesta häviää ajalta määrä ja matkalta pituus. Lähdetään vaan toisesta paikasta ja tullaan toiseen, siinä kaikki. Itse kuljetusta välimatkasta ei jää muuta muistoon kuin hämärä utu, johon tuhannet puiden, vuorien ja seutujen kuvat katoavat. Tämmöisen harhauksen vallassa d'Artagnan kulki, sillä vauhdilla, joka hänen hevosellansa omasta tahdostaan oli, ne kuusi tai kahdeksan peninkulmaa, jotka eroittavat Chantilly'n Crèvecoeur'istä, eikä hän kylään tultuansa muistanut ainoatakaan esinettä koko matkalta.
Siellä vasta hänen muistonsa heräsi, hän pudisti päätänsä, huomasi ravintolan, jonne hän oli jättänyt Aramiksen ja ratsastaen tasaisessa ravissa portille, pysähtyi siihen.
Tällä kertaa ei ollut ottamassa vastaan isäntä, vaan emäntä; d'Artagnan oli fysionomisti, hän keksi ensi silmäyksellä emännän hyvänsävyiset kasvot ja huomasi kohta, ett'ei hänen tarvitsisi lainkaan teeskennellä hänen edessänsä, ja ett'ei hänellä ollut mitään pelättävää noin iloisen näköiseltä ihmiseltä.
— Hyvä emäntäni, sanoi hänelle d'Artagnan, voitteko sanoa minulle, kuinka on käynyt eräälle ystävälleni, jonka olimme pakoitetut jättämään tänne noin kymmenkunta päivää takaperin?
— Kaunis nuori mies, kolmen tai neljänkolmatta ikäinen, lempeä, miellyttävä, soreakasvuinen?
— Juuri niin; siihen lisäksi haavoitettu olkapäähän.
— Aivan oikein, herrani. Hän on täällä vielä.
— Ah, jumalankiitos, emäntäni, sanoi d'Artagnan hypäten satulasta maahan ja jättäen ohjakset Planchet'ille, te lahjoitatte minulle elämäni; missä on rakas Aramis, että saisin häntä syleillä? sillä minä ikävöin häntä nähdä.
— Anteeksi, herraseni, mutta minä epäilen, voiko hän tällä erää ottaa teitä vastaan.
— Miksikä niin? onko hänellä vieraita?
— Hänellä on, herraseni, todellakin vieraita, ja oikein kunnianarvoisia.
— No ketä sitten?
— Montdidier'in kirkkoherra ja jesuittain ylipappi Amiens'ista.
— Jumalani! huudahti d'Artagnan, onko poika-parka kovin huonona?
— Ei, herraseni, päinvastoin; mutta sairautensa aikana on armo kohdannut häntä, ja hän on päättänyt mennä hengelliseen säätyyn.
— Se on totta, sanoi d'Artagnan, en muistanutkaan, että hän on muskettisoturina vaan väliaikaisesti.
— Tahtooko herra vaan kaiken mokomin häntä tavata?
— Nyt minä vasta oikein tahdonkin.
— No niin, nouskaa sitten vaan portaita tuolla oikealla puolen pihaa, toiseen kertaan, numero viiteen.
D'Artagnan kiiruhti ilmoitettuun suuntaan ja kohtasi siellä ulkoportaat, jommoisia vieläkin nähdään vanhojen ravintolien pihanpuolella. Mutta tulevan apotin luokse ei ollut niinkään vaan mentävä: Aramiksen suojan ahdas käytävä oli vartioitu yhtä tarkasti kuin Armidan puutarhat; Bazin seisoi käytävässä ja esti hänen kulkunsa sitä suuremmalla järkähtämättömyydellä, kun hän nyt monivuotisten odotusten jälkeen vihdoinkin näki joutuneensa siihen päämäärään, jota hän ainiaan oli arvossa pitänyt.
Bazin-parka oli näet aina uneksinut päästä hengellisen miehen palvelijaksi ja hän oli malttamattomuudella toivonut lakkaamatta sen hetken tulemista, jolloin Aramis vihdoinkin riisuisi päältänsä sotilaskauhtanan ja pukeutuisi papinkaapuun. Nuoren miehen jokapäiväiset uudistetut lupaukset, ett'ei se hetki muka enää kaukana olisi, olivat pidättäneet häntä muskettisoturin palveluksessa, jossa, sanoi hän, hän ei voinut olla saamatta vahinkoa sielullensa.
Bazin oli siis nyt ilon kukkulalla. Kaikkien luulojen mukaan ei hänen herransa tällä kertaa ollut peräytyvä aikomuksestaan. Ulkonainen ja sisällinen kipu yhdessä olivat tehneet vihdoin sen vaikutuksen, jota hän niin kauvan oli toivonut: Aramis oli niitä kipuja kärsiessään viimein kiinittänyt silmänsä ja ajatuksensa uskontoon ja hän oli tuota kahdenkertaista sattumaa, nimittäin lemmittynsä katoamista ja olkapäänsä haavoittumista, pitänyt korkeimman viittauksena.
On siis helposti ymmärrettävää, ett'ei semmoisessa asiain tilassa mikään ollut Bazin'ille vastenmielisempää kuin d'Artagnan'in tulo, joka saattoi vetää hänen herransa takaisin maallisten ajatusten pyörteesen, mikä häntä niin kauvan oli mukanansa kuljetellut. Hän päätti siis puollustaa urhoollisesti ovea; ja kun hän ei voinut sanoa Aramiksen olevan poissa, koki hän uudelle tulijalle selittää että olisi peräti sopimatonta mennä häiritsemään hänen herraansa siinä jumalisessa keskustelussa, johon hän oli aamusta saakka antauneena ja joka Bazin'in sanan mukaan ei voinut päättyä ennen iltaa.
Mutta d'Artagnan ei pitänyt mitään lukua mestari Bazin'in kauniista puheista ja kun hän ei huolinut antautua sanakiistaan ystävänsä palvelijan kanssa, hän siirsi vaan hänet kädellään syrjään ja toisella avasi oven n:o 5.
D'Artagnan astui huoneesen.
Aramis, mustassa takissa, päässä jonkunmoinen pyöreä, latiskainen myssy, joka sangen paljon vivahti kalottiin, istui pitkän, paperikääryillä ja suurilla kokolehti-kirjoilla peitetyn pöydän ääressä; hänen oikealla puolellaan istui jesuittain ylipappi ja vasemmalla Montdidier'in kirkkoherra. Ikkunoiden uutimet olivat puoliksi alaslasketut ja päästivät huoneesen hämärän, salaperäisen valon, joka oli omiansa synnyttämään hurskasta uinailemista. Kaikki maailmalliset esineet, jotka silmää kohtaavat tullessa nuoren miehen huoneesen, semminkin kuin nuori mies on muskettisoturi, olivat kadonneet kuin lumouksen kautta, ja, epäilemättä pelosta että niiden näkeminen palauttaisi hänen herransa takaisin maallisiin, Bazin oli korjannut talteensa miekan, pistoolit, töyhtölakin, ja kaikenlaatuiset kirjatut hetaleet ja ripsit.
Kolinasta, joka syntyi d'Artagnan'in tullessa sisään, kohotti Aramis päätänsä ja huomasi ystävänsä. Mutta nuoren miehen suureksi hämmästykseksi hänen ilmaantumisensa ei näyttänyt tekevän mitään vaikutusta muskettisoturiin, niin oli hänen mielensä kaukana maallisista asioista.
— Hyvää päivää, rakas d'Artagnan, lausui Aramis; minun on kovin mieluista nähdä sinua.
— Ja minun myös, sanoi d'Artagnan, vaikka minä en ole vielä aivan varma siitä, onko se Aramis, jota minun on kunnia puhutella.
— Sama mies, ystäväni, sama mies; mutta mikä on voinut saattaa sinut sitä epäilemään?...
— Pelkäsin tulleeni väärään suojaan ja luulin ensin joutuneeni jonkun hengellisen miehen huoneesen; toiseksi erehdytti minua näiden herrojen läsnäolo, joka minut saattoi luulemaan, että olet kovin sairaana.
Nuo molemmat mustapukuiset miehet heittivät d'Artagnan'iin, jonka tarkoituksen he ymmärsivät, tuiman, milt'ei uhkaavan silmäyksen; mutta d'Artagnan ei siitä välittänyt.
— Ehkä häiritsen sinua, Aramis ystäväni, jatkoi d'Artagnan, sillä siitä päättäen mitä näen, alan minä uskoa että sinä olet ripittäytymässä näille herroille.
Aramis punastui tuskin huomattavasti.
— Häiritsisit minua? oh, päinvastoin, rakas ystäväni, päinvastoin, sen vakuutan, ja todistukseksi suvaitse minun lausua iloni siitä, että näen sinut terveenä.
— Ahaa, viimeinkin sinnepäin! mietti d'Artagnan, ei sitten ole vielä aivan pahasti.
— Sillä tämä herra, joka on minun ystäväni, on juuri äskettäin pelastunut suuresta vaarasta, jatkoi Aramis hartaudella, viitaten d'Artagnan'ia molemmille papeille.
— Kiittäkää Jumalaa siitä, vastasivat he kumartuen yhdessä.
— Sitä en ole jättänytkään tekemättä, arvoisat kirkkoherrat, lausui nuori mies vastaten heidän kumarrukseensa.
— Sinä tulet sopivaan aikaan, rakas d'Artagnan, sanoi Aramis, yhtyäksesi keskusteluumme ja valaistaksesi sitä tiedoillasi. Me keskustelemme tässä parhaillaan herrojen Amiens'in ylipastorin ja Montdidier'in kirkkoherran kanssa uskonopillisista kysymyksistä, jotka kauvan aikaa jo ovat pitäneet meidän huomiotamme kiinteällä; minä olisin kovin hyvilläni, jos sinäkin lausuisit niistä mielipiteesi.
— Sotilaan mielipiteet eivät paljoa paina, vastasi d'Artagnan, joka alkoi tulla levottomaksi huomatessaan minne päin asiat rupesivat kääntymään, ja sinä voit aivan hyvin luottaa näiden arvoisien herrojen tieteellisyyteen.
Molemmat papit kumarsivat vuorostaan.
— Päinvastoin, vastasi Aramis, teidän mietteenne ovat meille kallisarvoisia; kysymys on tämä: herra ylipastori luulee, että minun teesini sisällyksen pitää olla etupäässä dogmatillisen ja didaktillisen.
— Sinun teesisi! oletko kirjoittanut teesejä?
— Tietysti, vastasi jesuitta: papinvihkimykseen on teesi välttämätön.
— Papinvihkimykseen! huudahti d'Artagnan, joka ei ollut uskonut, mitä ravintolan emäntä ja Bazin kumpikin vuorollaan olivat vakuuttaneet.
Ja hän katseli hämmästyneenä noita edessänsä olevia kolmea henkilöä.
— No niin, jatkoi Aramis heittäytyen nojatuoliinsa niin somaan asemaan kuin jos hän olisi istunut naiskamarissa ja katsellen mielihyvällä valkoista pulleata kättänsä, joka oli aivan kuin naisen käsi, ja jota hän piti pystyssä, saadaksensa veren laskeutumaan, no niin, d'Artagnan, niinkuin olet kuullut, herra ylipastori tahtoisi teesini olemaan dogmatillisen, vaan minä tahtoisin sen olemaan aatteellisen. Sen vuoksi on herra ylipastori ehdotellut tämän aineen, jota ei vielä ole käsitelty, ja jossa olen havainnut erinomaisia tutkimisen aiheita:
"Utraque manus in benedicendo clericis inferioribus necessaria est."
D'Artagnan, jonka tietokannan me tunnemme, ei tajunnut tuosta lauseesta enempää kuin siitäkään, jonka herra de Tréville oli lausunut Buckingham'in antaman lahjan johdosta.
— Joka on, selitti Aramis, niinpaljo kuin: kumpikin käsi on alemmille Jumalan sanan palvelijoille välttämättömän tarpeellinen siunausta antaessaan.
— Ihmeteltävä aine! huudahti jesuitta.
— Ihmeteltävä ja dogmatillinen, kertoi kirkkoherra, joka ollen latinassa d'Artagnan'in kanssa yhdenväkinen, seurasi huolellisesti jesuittaa, voidaksensa pysyä hänen rinnallansa ja kertoa hänen sanojansa kuin kaiku.
Mitä d'Artagnan'in tulee, ei häneen tarttunut ensinkään tuo mustaviittaisten herrojen ihastus.
Hetkisen keskusteltua heitti Aramis syrjäsilmäyksen d'Artagnan'iin ja näki hänen haukoittelevan niin että leuvat olivat longahtaa sijoiltaan.
— Puhukaamme ranskaa, arvoisa isä, sanoi hän jesuitalle, herra d'Artagnan'ia huvittaisi silloin meidän keskustelumme enemmän.
— Niin, minä olen matkasta väsynyt, sanoi d'Artagnan, ja kaikki tuo teidän latinanne jää minulta ymmärtämättä.
— Puhukaamme vaan, sanoi jesuitta harmissaan, mutta kirkkoherra heitti kiitollisen silmäyksen d'Artagnan'iin; no niin, ja käykäämme tekstiin käsiksi, jatkoi hän puolestaan.
Keskustelu jatkui sitten entistä tapaansa, vaikka ranskaksi, mutta latinalaisilla lauseilla runsaasti höystettynä; d'Artagnan vaipui melkein horrosmaiseen tilaan, voimatta rahtuakaan kiinittää ajatustansa heidän puheesensa. Viimein alkoi hän jo luulla joutuneensa hullujenhuoneesen ja tunsi tulevansa yhtä hulluksi, kuin nuo, jotka hän näki edessänsä. Näistä mietteistänsä heräsi hän vihdoin, tietämättä kuinka kauvan tuota hassutusta oli kestänyt, nähdessään jesuitan laskevan kätensä Aramiksen olkapäälle ja kuullessaan hänen lausuvan varoittavalla äänellä:
— Ettekös huomaa, kuinka maailma vielä puhuu teissä korkealla äänellä, altissima voce. Te seuraatte maailmaa, nuori ystäväni, ja minä pelkään että armon henki ei pääse teissä jatkamaan alkamaansa vaikutusta.
— Olkaa huoleti, arvoisa isä, kyllä minä vastaan itsestäni.
— Maallista itseluottamusta!
— Minä tunnen itseni, isä hyvä, ja päätökseni on järkähtämätön!
— Siis te aiotte sitkeästi pysyä kiini tässä teesissänne?
— Minä tunnen itsessäni kutsumuksen käsittelemään tätä ainetta, eikä mitään muuta; minä jatkan tätä ja huomenna toivon teidän olevanne tyytyväiset niihin korjauksiin, joita minä teidän viittanksienne mukaan teen väitekirjoitukseeni.
— Tehkää työtä uutterasti, sanoi kirkkoherra, te olette nyt erinomaisen sopivassa mielentilassa.
— Niin, maa on nyt kylvetty, sanoi jesuitta, emmekä tarvitse peljätä, että muutamat siemenistä olisivat langenneet kivistöön, muutamat tien oheen, ja että taivaan linnut olisivat syöneet loput, aves coeli comederunt illam.
— Vieköön sinut hiisi kaikkine latinoinesi, arveli d'Artagnan, joka tunsi voimainsa loppuvan.
— Hyvästi, poikani, sanoi kirkkoherra, hyvästi huomiseksi.
— Huomenna siis, raju nuorukainen, sanoi jesuitta; te lupaatte ruveta yhdeksi kirkon kynttiläksi; suokoon taivas, ett'ei sen kynttilän valo olisi hävittävää tulta.
D'Artagnan, joka tunnin ajan oli pureskellut kynsiään, alkoi jo pureskella sormenpäitä.
Mustaviittaiset herrat nousivat seisovilleen, kumarsivat Aramikselle ja d'Artagnan'ille ja astuivat ovea kohden. Bazin, joka seisovillaan ja riemullisella mielellä oli koko ajan kuunnellut tuota oppinutta uskonnollista väittelyä, kiirehti heitä vastaan, otti rukouskirjan kirkkoherralta ja messukirjan jesuitalta, ja kävi kunnioittavaisesti heidän edellänsä, raivatakseen heille tietä.
Aramis saattoi heitä portaiden juurelle saakka ja palasi heti kohta ylös d'Artagnan'in luokse, joka oli painunut äskeiseen horrostilaansa.
Jäätyänsä kahden kesken pysyivät molemmat ystävykset hetken aikaa äänettöminä ja nolostuneina; mutta olihan jommankumman tekeminen loppu tästä äänettömyydestä, ja kun d'Artagnan näytti jättäneen sen kunnian ystävällensä, virkkoi Aramis vihdoin:
— Niinkuin näet, olen minä palannut perus-ajatuksiini.
— Niin, armon henki on päässyt sinuun vaikuttamaan, niinkuin äskeinen pappi sanoi.
— Oh! nämä aikomukset vetäytyä pois maailman menosta ovat jo ammoin minussa syntyneet; ja olethan kuullut minun niistä jo puhuvankin, etkös ole, ystäväni?
— Olen kylläkin, mutta täytyy tunnustani että olen luullut sinun laskevan pilaa.
— Semmoisista asioista! Oh! d'Artagnan!
— Lempo! lasketaanhan pilaa kuolemastakin.
— Ja siinä tehdään väärin, d'Artagnan, sillä kuolema avaa oven kadotukseen tai autuuteen.
— Myönnän; mutta jos suvaitset, heittäkäämme nyt uskon asiat, Aramis veikkoseni; sinä kaiketi olet saanut niistä jo kylliksi täksi päivää; ja minun täytyy sinulle tunnustaa, ett'en ole syönyt mitään sittenkuin tänä aamuna kello kymmenen ja minulla on niin saakelin nälkä.
— Me syömme koht'ikään päivällistä, veikkoseni; mutta niinkuin muistat, nyt on perjantai: tänä päivänä en minä voi nähdä enkä syödä lihaa. Tahdotko siis tyytyä minun päivälliseeni, joka on keitettyä tetragon'ia ja hedelmiä?
— Mitä sinä tarkoitat tetragon'illa, kysyi d'Artagnan levottomasti.
— Minä tarkoitan kaaliksia, vastasi Aramis; mutta sinua varten lisään minä siihen munia, vaikka se on suuri loukkaus sääntöjä vastaan: sillä munat ovat lihaa, koska niistä tulee kananpoikia.
— Tuo ateria ei paljon ravitse, vaan olkoon menneeksi; jäädäkseni sinun seuraasi, suostun minä siihen.
— Minä kiitän sinua uhrauksestasi, sanoi Aramis; mutta vaikka se tosin ei hyödytä sinun ruumistasi, hyödyttää se toki, ole siitä varma, sinun sieluasi.
— Siis olet tykkänään päättänyt astua hengelliseen säätyyn? Mitähän meidän ystävämme sanovat ja mitä sanoo herra de Tréville? He pitävät sinua karkurina, sen sanon sinulle jo edeltäkäsin.
— Minä en astu hengelliseen säätyyn, vaan minä palaan siihen. Kirkon minä juuri olen hyljännyt maailman tähden, sillä tiedäthän, että minä väkivallalla pakoitin itseni ottamaan ylleni muskettilais-kauhtanan.
— En minä sitä ole tiennyt.
— Etkö sinä tiedä, kuinka minä jätin pappiseminaarin?
— En laisinkaan.
— No niin, tässä saat kuulla historiani. Minä olin yhdeksän-vuotiaasta saakka ollut seminaarissa; kolmen päivän perästä olin täyttävä kaksikymmentä vuotta, olin pääsevä papiksi, kaikki oli aivan päätetty. Eräänä iltana kun tapani mukaan menin erääsen taloon, jossa usein mielelläni kävin, — kun on nuori, niin on heikko, näethän — tuli yht'äkkiä ja aivan odottamatta sisään eräs upseeri, joka kadehtivilla silmillä näki minun lukevan talonemännälle pyhimyksien elämäkertoja. Juuri siksi illaksi olin kääntänyt erään runon Judith'ista, ja olin parhaillani lukemassa säkeitäni naiselle, joka minua näistä kaikin tavoin kiitteli ja, nojaten päätänsä minun olkaani vasten, luki niitä minun jälestäni. Tuo asema, joka, sen myönnän, oli vähän liian vapaa, loukkasi upseeria: hän ei sanonut mitään, vaan kun minä menin pois, tuli hän minun perästäni ja saavutettuaan minut, kysyi:
— Herra apotti, pidättekö selkäsaunasta?
— Sitä en voi sanoa, herra upseeri, vastasin minä, kukaan ei ole vielä koskaan uskaltanut minulle sitä antaa.
— Vai niin! kuulkaapas, herra apotti, jos te vielä tulette käymään siinä talossa, jossa minä tapasin teidät tänä iltana, niin kyllä minä uskallan.
Minä luulen säikähtyneeni, kalpenin kovasti ja tunsin jalkani horjuvan allani, minä hain vastausta, vaan en löytänyt, minä vaikenin.
Upseeri odotti vastausta ja nähdessään sen viipyvän, rupesi hän nauramaan, käänsi minulle selkänsä ja meni takaisin taloon. Minä menin takaisin seminaariin.
Minä olen rehellinen aatelismies ja minulla on vilkas veri, niinkuin olet voinut huomata, d'Artagnan veikkoseni: loukkaus oli hirmuinen ja vaikka se kyllä olisi jäänyt maailmalta tietämättä, tunsin minä sen elävän ja liikkuvan sydämmeni pohjassa. Minä ilmoitin esimiehelleni, ett'en minä tuntenut itseäni vielä tarpeeksi valmistuneeksi papinvihkimykseen ja pyynnöstäni lykättiin se toimitus vuotta myöhemmäksi.
Minä etsin käsiin Pariisin parhaimman miekkailijan, pyysin saada häneltä miekkailun opetusta joka päivä, ja kokonaisen vuoden kävin minä joka päivä hänen opissansa. Juuri päivälleen vuoden perästä siitä lukien kuin tuo loukkaus oli tapahtunut, ripustin minä kaapuni naulaan, pukeuduin hienoksi herraksi ja menin eräihin tanssipitoihin muutaman naisystäväni luokse, jossa tiesin loukkaajanikin olevan. Paikka oli Francs-Bourgeois'in kadun varrella, ihan lähellä la Force'a.
Aivan oikein, upseerini oli todellakin siellä; minä lähestyin häntä, juuri kuin hän parhaillaan lauloi muutamaa lemmenkujerrusta, silmäillen erästä naista, ja keskeytin hänet toisessa värssyssä.
— Herra, sanoin minä hänelle, suututtaako teitä yhä vielä, jos minä menen käymään eräässä talossa Payenne'n kadun varrella, ja annatteko minulle vielä selkään, jos päähäni pistää olla teitä tottelematta?
Upseeri katsoi häntä hämmästyneenä, ja virkkoi sitten:
— Mitä te minusta tahdotte, herra? en minä tunne teitä.
— Minä olen, vastasin minä, se pieni apotti, joka luki pyhimysten elämäkertoja ja käänsi Judith'in runomitalla.
— Ahaa! nyt muistan, sanoi upseeri laskien raa'an pilkkasanan, mitä te minusta tahdotte?
— Minä tahtoisin että teillä olisi aikaa tulla kanssani vähän kävelemään.
— Huomisaamuna, jos niin tahdotte, ja erittäin mielelläni.
— Ei huomisaamuna vaan nyt heti, jos suvaitsette.
— Jos te niin välttämättömästi vaaditte...
— Kyllä minä vaadin.
— No mennään vaan. Hyvät naiset, sanoi upseeri, elkää ottako tätä häiriöksi. Niinpian kuin vaan olen tappanut tämän herran, palaan minä lopettamaan viimeisen värsyn.
Me menimme.
Minä vein hänet Payenne'n kadulle juuri samalle paikalle missä vuosi takaperin aivan samalla tunnilla hän oli minulle lausunut tuon edellämainitun kohteliaisuuden. Oli kaunis kuuvalo. Me paljastimme miekkamme ja aivan ensimäisessä ryntäyksessä pistin minä hänet kuoliaaksi.
— Sepä saakeli! sanoi d'Artagnan.
No niin, jatkoi Aramis, kun naiset eivät nähneet laulajan palaavan ja kun hänet löydettiin Payenne'n kadulla, suuri miekanpisto ruumiin lävitse, arvattiin, että minä se kaiketi olin häntä pidellyt tuolla tavoin ja asiasta nousi aika melu. Minun oli sen vuoksi pakko joksikin aikaa luopua kaapustani. Athos, jonka tuttavuuteen jouduin samoin aikoin, ja Porthos, joka sen lisäksi, mitä opin miekkailutunneillani, neuvoi minulle muutamia rohkeita pistoja, saivat minut anomaan muskettikauhtanaa. Kuningas oli pitänyt suuresti isästäni, joka sai surmansa Arras'in piirityksessä, ja hän salli minun saada kauhtanan. Ymmärrät siis, että nyt on jo aika palatakseni takaisin kirkon haltuun.
— Ja miksi nyt enemmän kuin ennen ja vast'edes? Mitäs nyt on sitten tapahtunut, joka saattaa sinua noin pahoihin ajatuksiin?
— Tämä haava, rakas d'Artagnan'ini, on minulle taivaan viittauksena.
— Tuo haava? pah! sehän on melkein terve ja minä olen varma siitä että tuo haava se ei sinulle näinä aikoina ole suurimman tuskan syynä.
— Mikäs sitten? kysyi Aramis punastuen.
— Sinulla on toinen haava sydämmessäsi, ja se on paljoa syvempi ja verta vuotavampi, se on naisen tekemä.
Aramiksen silmä välkähti vastoin hänen tahtoansa.
— Ah! sanoi hän koetellen peittää liikutustansa teeskennellyllä välinpitämättömyydellä, elä puhu semmoisista asioista! minäkö ajattelisin semmoisia asioita! minullako olisi rakkauden tuskia? Vanitas vanitatum! Turhan turhaa! Olisinko minä, niinkö luulet, takertunut rakkauden pauloihin? Ja kenenkä? Jonkun kamarineitsyen ehkä, hyi, mitä ajatteletkaan!
— Anteeksi, Aramis veikkoseni, mutta minä luulin sinun tavoittelevan paljoa korkeammalle.
— Korkeammalle? mikähän minä olen korkealle tavoittelemaan? aivan pelkkä, köyhä, tuntematon muskettisoturi, joka vihaan orjuutta ja olen kerrassaan väärällä paikalla tässä maailmassa.
— Aramis, Aramis! huudahti d'Artagnan, katsoen ystäväänsä epäileväisen näköisenä.
— Elämä on täynnä surua ja vastoinkäymistä, jatkoi hän synkistyen; kaikki ne säikeet, jotka sitovat sitä onnellisuuteen, katkeavat ihmisen kädessä toinen toisensa perästä, varsinkin kultasäikeet. Oh! rakas d'Artagnan, lausui Aramis, sekoittaen ääneensä hieman katkeruutta, usko minua, peitä haavasi tarkoin, kun niitä kerta saat. Vaikeneminen on onnettoman viimeinen ilo; varo ett'ei kukaan, olipa se kuka tahansa, pääse sinun huoliesi jälille; uteliaat ahmivat meidän kyyneliämme niinkuin kärpäset haavoitetun hirven verta.
— Oi, rakas Aramis! sanoi d'Artagnan vuorostaan syvästi huoaten, sinähän kerrot minulle juuri oman historiani.
— Kuinka?
— Niin, eräs nainen, jota minä rakastin ja jumaloitsin, on väkivallalla ryöstetty minulta pois. Minä en tiedä missä hän on tai minne hänet on viety; hän on ehkä vankina, ehkäpä kuollut.
— Sinulla on ainakin se lohdutuksenasi, ett'ei hän jättänyt sinua vapaasta tahdostaan, ja ell'et saa hänestä mitään tietoja, on se sen vuoksi, että kaikki yhteys välillänne on estetty, sen sijaan kuin...
— Sen sijaan kuin...
— Ei mitään, sanoi Aramis, ei mitään.
— Sinä kieltäydyt niinmuodoin ainaiseksi maailmasta, sekö on vakaa päätöksesi?
— Aivan ainaiseksi. Sinä olet ystäväni tänään, huomenna sinä olet minulle vaan varjo; tai vielä enemmän, sinua ei ole ensinkään. Mitä maailmaan tulee, se on hauta, ei mitään muuta.
— Sinä puhut, hiisi vieköön, sangen surullisia asioita.
— Mitäs! kutsumukseni vetää minua puoleensa, ryöstää minut pois.
D'Artagnan hymyili, eikä virkkanut mitään. Aramis jatkoi:
— Ja kumminkin, niinkauvan kuin vielä olen kiini maailmallisissa, olisin mielelläni tahtonut puhua kanssasi sinusta ja ystävistämme.
— Ja minä, sanoi d'Artagnan, olisin tahtonut puhua, kanssasi sinusta itsestäsi, mutta minä näen sinun jo niin irroittuneena kaikesta: rakkautta sinä halveksit, ystävät ovat varjoja vaan, maailma on hauta.
— Ah, sen saat vielä itse kokea, sanoi Aramis huoaten.
— Elkäämme puhuko siitä enää, sanoi d'Artagnan, ja polttakaamme tämä kirje, joka epäilemättä ilmoittaisi sinulle jonkun uuden...
— Mikä kirje? keskeytti vilkkaasti Aramis.
— Eräs kirje joka oli tullut sinulle poissa ollessasi ja jonka minä otin mukaani.
— Mutta keltä on se kirje?
— Ah, ehkäpä rouva Chevreuse'n kamarineitsyeltä, jonka on ollut pakko muuttaa Tours'iin emäntänsä kanssa, ja joka nyt, ollakseen oikein hieno, on kirjoittanut sulohajuiselle paperille ja sulkenut kirjeensä herttuallisella sinetillä.
— Mitä sinä puhut?
— Maltas, olenkohan sen hukannut! sanoi viekkaasti nuori mies, ollen etsivinänsä. Onneksi on maailma hauta, miehet, ja siis myöskin vaimot, ovat varjoja ja rakkaus on tunne, jota sinä halveksit.
— Ah, d'Artagnan, d'Artagnan! huusi Aramis, sinä kiusaat minut kuoliaaksi!
— No vihdoinkin, kas tässä! sanoi d'Artagnan, vetäen kirjeen taskustaan.
— Aramis hypähti ylös, sieppasi kirjeen ja luki eli paremmin nieli sen; hänen kasvonsa loistivat.
— Kamarineitsyellä näyttää olevan kaunis käsiala, sanoi kirjeentuoja välinpitämättömästi.
— Kiitos, d'Artagnan! huudahti Aramis melkein mieletönnä. Hänen oli ollut pakko palata Tours'iin; hän ei ole minulle uskoton, hän rakastaa minua yhä vielä. Tule, ystäväni, tule että saan sinua syleillä: olen tukehtumaisillani onnellisuudesta!
Ja molemmat ystävykset pyörivät yhdessä ympäri lattiaa ja polkivat aikalailla teesin lehtiä, jotka olivat tipahtaneet maahan.
Siinä samassa astui sisään Bazin kaaliksineen ja munarieskoineen.
— Pois, onneton! huusi Aramis heittäen kalottinsa hänelle vasten silmiä; mene takaisin sinne mistä tulit, vie pois nuo kauheat kaalikset ja tuo kehno ruoka! pyydä syöttöjänistä, syöttökukkoa, lampaanreittä ja sipulia sekä neljä pulloa vanhaa bourgogne'a.
Bazin, joka katseli isäntäänsä ymmärtämättä mitään tuosta muutoksesta, antoi surumielisesti munarieskan liukua kaalisvatiin, ja kaalikset lattialle.
— Missäs nyt on kaikki vanitas vanitatum? kysyi d'Artagnan leikillisellä ivalla.
— Mene hiiteen latinoinesi! D'Artagnan veikkoseni, juokaamme, saakeli soikoon, juokaamme aika lailla, ja kerro minulle vähä, mitä siellä kaukana puuhaillaan.
— Nyt on vielä saatava tietoja Athoksesta, sanoi d'Artagnan iloiselle Aramikselle, sittenkuin hän oli kertonut mitä pääkaupungissa oli tapahtunut heidän lähtönsä jälkeen ja kun oivallinen päivällinen oli saattanut toisen unhottamaan teesinsä ja toisen väsymyksensä.
— Luuletko hänelle tapahtuneen jotakin onnettomuutta? kysyi Aramis. Athos on niin kylmäverinen, niin urhoollinen ja käyttää miekkansa niin taitavasti.
— Niin, epäilemättä, eikä kukaan tunne paremmin kuin minä Athoksen rohkeutta ja taitoa; mutta minä mittelen miekkaani ennemmin miekkojen kuin seipäiden kanssa; minä pelkään että Athos on saanut selkäänsä rengeiltä, sillä ne ovat semmoista väkeä, jotka lyövät niin että se tuntuu, eivätkä lakkaa aivan hevillä. Sentähden tahtoisin minä kiirehtiä sinne niin pian kuin mahdollista.
— Minä koetan seurata sinua, sanoi Aramis, vaikka minä tunnen tuskin voivani vielä nousta hevosen selkään. Mutta milloin sinä lähdet?
— Huomenna päivän noustessa; lepää nyt tämä yö niin hyvin kuin voit ja jos huomenna näet jaksavasi, niin lähtekäämme yhdessä.
— Vai jo huomenna, sanoi Aramis; vaikka oletkin raudasta, tarvitset sinä toki lepoa.
— Seuraavana päivänä kun d'Artagnan tuli Aramiksen huoneesen, istui hän ikkunan ääressä.
— Mitä sinä siinä katselet? kysyi d'Artagnan.
— Minä ihmettelen noita kolmea pulskaa hevosta joita tallirengit tuolla taluttelevat; ruhtinaallista huvia on tuommoisilla hevoisilla matkustaminen.
— No niin, Aramis veikkoseni, sitä huvia saat kyllä maistaa, sillä yksi noista hevosista on sinun.
— Pah! ja mikä sitten?
— Minkä vaan itse tahdot valita; minä en pidä toista parempana kuin toistakaan.
— Ja onko tuo komea loimikin minun?
— Tietysti.
— Sinä lasket pilaa, d'Artagnan.
— En minä enää pilaa laske siitä saakka kuin herkesit latinaa puhumasta.
— Ne ovat siis minun myöskin nuo kullatut pistoolintupet ja tuo hopeoitu satula?
— Aivan sinun itsesi, samoinkuin tuo hevonen, joka kouristelekse, on minun, ja tuo joka tepastelekse, on Athoksen.
— Siinäpä on, hiisi vieköön, kolme kunnon elukkaa.
— Mieltäni hyvittää, että sinä pidät niistä.
— Kuningasko se siis lahjoitti nuo sinulle?
— Ainakaan ei kardinaali; mutta elä siitä pidä lukua, mistä ne tulevat, ajattele vaan, että yksi niistä on sinun omasi.
— Minä otan tuon, jota tuo punainen renki pitelee.
— Mainiosti.
— Se viepi viimeisenkin tuskan minulta; minä nousisin sen selkään, vaikka olisi kolmekymmentä kuulaa ruumiissani. Ah, kuinka kauniit jalustimetkin! Hollaa! Bazin, tule tänne ja paikalla.
Bazin ilmestyi synkkänä ja vitkalleen kynnykselle.
— Kiilloita miekkani, kohenna satulani, harjaa viittani ja lataa pistoolini! käski Aramis.
— Tuo viimeinen käsky on tarpeeton, keskeytti d'Artagnan, sillä ladatut pistoolit ovat tupessaan.
Bazin huokasi.
— Hohoi, mestari Bazin, rauhoittukaa vaan, sanoi d'Artagnan, elkääkä olko millännekään.
— Herrani oli jo niin hyvä papin-alku! sanoi Bazin melkein itkusuin, hänestä olisi tullut piispa, ehkäpä vielä kardinaali.
— No niin, Bazin-parka, otappas ja mieti vähäsen, mitä hyödyttää olla kirkon miehiä, sanoppas? ei se estä laisinkaan sotaan joutumasta; näethän kuinka kardinaali menee ensimäiselle sotaretkellensä myrskyhattu päässä ja pertuska kourassa; entäs herra de Nogaret, mitäs siitä sanot? hän on kardinaali myös; kysyppäs hänen lakeijaltansa, kuinka monesti hän on saanut repiä hänelle liinanripsuja.
— Hoi voi! huoahti Bazin, kyllä tiedän, herrani; kaikki on nykymaailman aikaan mullin mallin.
Sillä aikaa molemmat nuoret miehet ja lakeija-parka olivat laskeutuneet portaita alas pihalle.
— Pidäppäs jalustinta, Bazin, sanoi Aramis.
Ja Aramis viskautui satulaan tavallisella soreudellansa ja notkeudellansa; mutta kun tuo upea hevonen oli käänteleinyt ja kiemuroinut muutamia kertoja, ratsastaja tunsi niin tuskallista kipua, että hän kalpeni ja horjui. D'Artagnan joka aavisti tuota, ja piti häntä sen vuoksi koko ajan silmällä, kiiruhti hänen luoksensa, otti hänet syliinsä ja saattoi hänet huoneesensa.
— Hyvä on, Aramis veikkoseni, hoitele nyt itseäsi, sanoi hän, minä lähden yksin tiedustelemaan Athosta.
— Sinä olet teräksinen mies, sanoi Aramis.
— Eikö mitä: minua seuraa onni, siinä kaikki; mutta kuinka sinä olet viettävä aikaasi minua odottaessasi? ei mitään keskustelua enää käsistä ja siunaamisista, vai kuinka, ha?
Aramis hymyili.
— Minä kirjoitan runoja, sanoi hän.
— No niin, runoja joilla on sama tuoksu kuin rouva de Cheuvreuse'n kamarineitsyen kirjelipuilla. Mitä hevoseen tulee, nouse joka päivä vähäksi aikaa sen selkään, niin totut sen liikkeihin.
— Oh, ole huoleti siitä, sanoi Aramis, kun palaat takaisin, olen kyllä valmis silloin sinua seuraamaan.
He jättivät toisilleen jäähyväiset ja kymmenen minuutin perästä, oli d'Artagnan matkalla Amiens'iin.
Kuinka löytäisi hän Athoksen ja löytäisikkö hän häntä ensinkään?
Tila, johon hän oli hänet jättänyt, oli vaarallinen; ehkäpä oli hän sortunut hätyyttäjäinsä ylivoiman alle. Tuo ajatus rypistytti hänen otsaansa ja nosti huokauksen hänen rinnastansa; hiljakseen mutisi hän jotakin kostosta. Kaikista hänen ystävistänsä oli Athos vanhin, ja näytti vähimmin mukautuvan hänen mielitekoihinsa ja taipumuksiinsa.
Mutta kumminkin piti hän tuosta kunnon aatelismiehestä kaikista enimmän. Athoksen ylevä, hieno käytös, hänen loistavat ominaisuutensa, jotka silloin tällöin välähtivät esille siitä hämäryydestä, jossa hän niin mielellään pysyi sulkeutuneena, hänen luonteensa järkähtämätön tasaisuus, joka teki hänet mitä miellyttävimmäksi seuramieheksi, hänen urhoollisuutensa, jota olisi voinut sanoa sokeaksi, jos se ei olisi johtunut hänen tavattomasta kylmäverisyydestään, kaikki nuo monet puolet herättivät d'Artagnan'issa Athosta kohtaan enemmän kuin kunnioitusta, enemmän kuin ystävyyttä, ne herättivät ihmettelyä.
Ja kuitenkin nähtiin tuon niin erinomaisen luonteen, tuon niin kauniin luomuksen, tuon niin hienon olennon vähitellen kallistuvan elämän aineellisuutta kohden niinkuin vanhukset kallistuvat ruumiilliseen heikkouteen ja voimattomuuteen päin. Semmoisina rappeutumisen hetkinä, ja niitä oli usein, sammuivat Athoksen valoisat puolet ikäänkuin yön pimeyteen upoten.
Ja kun puolijumala oli kadonnut jäi tuskin ihminen jälelle. Athos saattoi silloin pää nuukallansa, silmät summeina, kieli kankeana ja puhe jäykkänä tuntikausia tuijottaa milloin pulloon, milloin lasiin, milloin Grimaud'iin, joka, tottuneena tottelemaan hänen viittauksiansa, luki isäntänsä tylsistyneestä silmäyksestä hänen pienimmätkin toivomuksensa, jotka hän heti paikalla täytti. Jos nuo neljä ystävystä sattuivat yhteen semmoisena hetkenä, saattoi joku ponnistamalla lausuttu sananen olla ainoa, millä Athos koko aikana sekaantui keskusteluun. Sen sijaan piti hän niin hyvän huolen lasistansa, että hän joi yksinään enemmän kuin muut kolme yhteensä, ilman että hänessä näkyi muuta kuin jyrkempi kulmien rypistys ja syvempi alakuloisuus.
Eikä sitä voinut sanoa että viini tuon alakuloisuuden toi, sillä päinvastoin joi hän juuri karkoittaaksensa tuota mielensynkkyyttä, vaikka se lääkkeen vaikutuksesta, niinkuin jo olemme sanoneet, vain paheni entisestään. Tuota ylenpalttista synkkämielisyyttä ei voinut liioin pitää pelistä johtuvana, sillä päinvastoin kuin Porthos, joka säesti laulunpätkin tai kirouksin ja sadatuksin jokaista onnenvaihtelua, Athos pysyi yhtä järkähtämättömän tyynenä, voittipa tai hävisi. Hänen oli nähty muskettisoturien piirissä yhtenä ainoana iltana voittavan tuhat pistolea, menettävän ne vuorostaan ja kultakirjaillun juhlapäivinä käytetyn miekkavyön kaupanpäällisiksi, sitten jälleen voittavan kaiken takaisin ja lisäksi sata louisdor'ia, hänen kauniiden mustien kulmakarvojensa kohoamatta enempää kuin painumattakaan edes puolen tuuman vertaa, kauniiden käsien menettämättä helmiäishohdettaan ja hänen puhelunsa, joka sinä iltana oli miellyttävää, pysyessä yhtä viehättävänä ja tasaisen rauhallisena.
Hänen kasvojensa synkkyys ei liioin johtunut, niinkuin naapurimaan Englannin asukkaiden, ilmaston vaihteluista, sillä synkkyys paheni yleensä kauniiden vuodenaikojen lähestyessä. Kesäkuu ja heinäkuu olivat Athokselle aina kaikkein hirveintä aikaa.
Hänellä ei ollut tiettävästi mitään hetken huolia, ja tulevaisuudesta puhuttaessa hän välinpitämättömästi kohautti olkapäitään. Hänen salaisuutensa piili niin ollen menneisyydessä, niinkuin d'Artagnan oli kuullut umpimähkään vihjailtavan.
Tuo kumma salaperäisyys, joka oli levinnyt koko Athoksen olemukseen, teki entistäänkin mielenkiintoisemmaksi tämän miehen, jonka silmät enempää kuin suukaan eivät olleet, miehen itsensä ollessa aivan juovuksissakin, milloinkaan ilmaisseet mitään, vaikka häneltä olisi kuinka ovelasti yritetty urkkia.
— No niin! d'Artagnan tuumi, Athos parka on ehkä tällä hetkellä jo kuollut, ja hänen kuolemansa on minun syytäni. Sillä minähän hänet houkuttelin mukaan tähän juttuun, jonka syistä hän ei tiennyt mitään, jonka tulokset häneltä jäivät ainiaksi tietämättä ja josta hänelle ei voinut missään tapauksessa olla mitään hyötyä.
— Puhumattakaan siitä, herra, Planchet vastasi, että me saamme luultavastikin kiittää häntä hengestämme. Muistattehan, miten hän huusi: "Minä olen kiikissä! Matkaan, d'Artagnan, sukkelaan, sukkelaan!" ja laukaistuaan molemmat pistoolinsa, miten kamalan elämän hän pitikään miekallaan! Olisi luullut olevan parikymmentä miestä, tai paremminkin parikymmentä irti päässyttä paholaista siinä metakassa!
Nämä sanat kannustivat d'Artagnanin intoa. Hän hoputti hevostaan, vaikk'ei jalo ratsu olisi lainkaan hoputusta tarvinnut: se kiidätti ratsastajaansa muutenkin täyttä laukkaa.
Yhdentoista tienoilla aamulla tuli Amiens näkyviin; puoli kahdentoista aikaan saavuttiin tuon kirotun majatalon portille. D'Artagnan oli useinkin miettinyt mielessään kavalaa, petollista majatalon isäntää kohtaan oikein mojovaa kostoa, jollainen lohduttaa mieltä, vaikka sitä vasta ajatteleekin. Hän siis astui majataloon hattu silmille painettuna, vasen käsi miekan kahvassa ja heiluttaen ratsuraippaa oikeassa kädessään.
— Tunnetteko minua vielä? hän kysyi isännältä, joka jo ehätti vastaan tervehtimään.
— Minulla ei ole sitä kunniaa, armollinen herra, tämä vastasi silmät vielä häikäistyneinä komeista ratsuista ja niiden varuksista, jotka d'Artagnanilla oli mukanaan.
— Vai niin! Vai ette minua tunne!
— En tunne, armollinen herra.
— No hyvä! Ehkäpä pari sanaa piristää muistianne. Mihin on joutunut se aatelismies, jota te uskalsitte parisen viikkoa sitten syyttää väärän rahan tekijäksi?
Isäntä kalpeni, sillä d'Artagnan oli käynyt kovin uhkaavan näköiseksi, ja Planchet jäljitteli isäntänsä eleitä.
— Voi armollinen herra, älkää puhuko minulle siitä asiasta mitään! isäntä voihkaisi kaikkein surkeimmalla äänellään. Voi hyvä Luoja, kuinka kalliisti olen joutunut maksamaan sen erehdykseni! Voi minua onnetonta miestä!
— Minä kysyn teiltä, minne se aatelismies on joutunut?
— Suvaitkaa kuunnella minua, armollinen herra, ja armahtakaa minua. Olkaa hyvä ja istuutukaa, olkaa niin ystävällinen!
D'Artagnan, mykkänä vihasta ja levottomuudesta, istui uhkaavana kuin tuomari. Planchet nojasi ylpeänä hänen tuoliansa vasten.
— Näin on asia, armollinen herra, virkkoi isäntä vapisten, sillä nyt minä tunnen jo teidät: te se olette, joka matkustitte pois silloin kuin minulle tapahtui tuo onneton selkkaus sen herran kanssa, jota te tarkoitatte.
— Niin, minä se olen; siis näette kyllä, ett'ei teillä ole armoa odotettavissa, ell'ette puhu selvää totuutta.
— Suvaitkaa vaan kuunnella minua niin saatte tietää kaikki.
— Minä kuuntelen.
— Viranomaiset olivat ilmoittaneet minulle, että kuuluisa väärän rahan tekijä useiden toveriensa kanssa oli tulossa ravintolaani, ja he kaikki olivat henkivartijain tai muskettisoturien valepuvussa. Teidän hevoset, lakeijat, teidän kasvot, kaikki minulle ennakolta kuvattiin.
— Jatkakaa, jatkakaa, sanoi d'Artagnan, joka huomasi aivan heti, mistä noin tarkat kuvaukset olivat kotoisin.
— Minä ryhdyin siis viranomaisten käskystä, jotka lähettivät minulle apuväkeä kuusi miestä, sellaisiin toimenpiteihin, jotka arvelin tarpeellisiksi, voidakseni varmasti saada nuo luulotellut vääränrahantekijät kiini.
— Yhä vaan! sanoi d'Artagnan, jonka korvia sana vääränrahantekijä tulistutti.
— Suokaa anteeksi, armollinen herra, että puhun semmoisia asioita, vaan ne juuri ovat minun puollustukseni. Viranomaiset olivat minua säikähdyttäneet, ja ymmärrättehän että ravintoloitsijan tulee menetellä varovasti viranomaisten kanssa.
— Mutta vielä kerran, missä on nyt se herra? mihin on hän joutunut? onko hän kuollut vai elääkö hän?
— Malttakaa, armollinen herra, me tulemme nyt siihen. Sitten tapahtui mitä te jo tiedätte, ja jonka selvänä seurauksena, lisäsi isäntä liukastellen, mikä ei jäänyt d'Artagnan'ilta oivaltamatta, teidän äkillinen lähtemisenne näytti olevan. Tuo herra, teidän ystävänne, puollusti itseään vimmatusti. Hänen palvelijansa, joka pahaksi onneksi oli joutunut riitaan itse viranomaisten kanssa, jotka olivat tallirenkien valepuvussa...
— Ah! kurjamaiset lurjukset! huudahti d'Artagnan, te olitte kaikki yhdessä juonessa, enkä minä oikein ymmärrä miksi minä en lopeta teitä kaikkia heti paikalla.
— Voi, ei! armollinen herra, me emme olleet kaikki yhdessä juonessa, ja te näette sen kyllä kohta. Teidän herra ystävänne (suokaa anteeksi ett'en voi nimittää häntä sillä kunnioitettavalla nimellä, joka hänellä epäilemättä on, vaan minä en tiedä sitä) teidän herra ystävänne, saatettuaan kahdella pistoolinlaukauksella kaksi miestä kykenemättömäksi taisteluun, vetäytyi taaksepäin puollustaen itseään miekallansa, jolla hän silpoi vielä yhden minun miehiäni ja jonka lappeella hän löi minut hölmiöksi.
— Mutta pyöveli, etkö lopeta jo? sanoi d'Artagnan, minne Athos on joutunut?