JOHTAVAT AATTEET IHMISKUNNAN
HISTORIASSA

Esittänyt

Yrjö Koskinen

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki

1879.

LUENTOJEN SISÄLTÖ:

1. Johdanto
2. Alkuperäiset yhteiskunnat
3. Suuret itämaiset monarkiiat
4. Kreikkalaiset
5. Makedonialaisuus
6. Romalaisuus
7. Roman tasavallan häviö
8. Romalais-vallan merkitys
9. Uskonnon seikka Roman keisarikunnassa
10. Roman-vallan kukistuminen
11. Yleis-ihmisyys ja kansallisuudet
12. Siirto Vanhasta aiasta Keski-aikaan
13. Barbarien perustama yhteiskunta.
14. Romalais-keisarikunnan uudistus
15. Läänitys-laitoksen synty
16. Kirkollinen parannus-puuha
17. Yleinen silmäys varsinaiseen Keski-aikaan
18. Ristiretkistä
19. Keski-aian Katholiskunta
20. Läänitys-laitos
21. Kansalliset historiat: Italia, Ranska
22. Kansalliset historiat: Englanti
23. Kansalliset historiat: Saksa, itäiset kansat
24. Siirto Uuteen aikaan
25. Uskonpuhdistus
26. Protestanttinen taistelu
27. Tasapaino ja valtio-itsekkäisyys
28. Vallankumous ja kansalliset liikkeet
29. Historiallisen kehityksen yleinen luonto
30. Nyky-aian taistelu-seikoista
Viiteselitykset.

Nämä luennot saivat ensimäisen muotonsa siinä Naisakatemiassa, jonka muutamat opettajat Helsingissä panivat toimeen syksyllä 1873. Ensimäisenä vuotena esitin lyhyen katsauksen Suomen kansan historiaan, seuraavana vuonna 1874-75 oli ihmiskunnan historia luento-aineena. Tunti viikkoonsa kolmen-kymmenen viikon mittaan oli minulla ulkonaisena rajoituksena; sen mukaan oli opetus sovitettava, ja näin syntyi pääasiallisesti filosofiallinen katsaus maailman tapauksiin. V. 1876-77, jolloin Naisakatemia jo oli hajalle mennyt, keräytyi minulle samaa luentojaksoa varten erinäinen kuulijakunta naisia; olin silloin tilaisuudessa monessa kohden täydentämään ja parantamaan esitystäni. Heidänpä kehoituksesta ryhdyin myöskin tämän luentojakson julkaisemiseen. Työ on ollut vaivaloisempi kuin ensimmältä luulinkaan ja on tullut muiden tehtävien kautta viivytetyksi. Yhä uudestaan olen koettanut huolellisesti punnita sekä sen kannan tukevuutta, jolla seison, että teko-asiain todellista perää. Saatan sen vuoksi hyvällä omalla-tunnolla vakuuttaa, että se järjestelmä, jonka olen luullut löytäneen historian "johtavissa aatteissa", ei ole oikullisen mielikuvituksen synnyttämä. Oikeastaan tämä järjestelmä on hedelmänä koko minun opettaja-toimestani Yleisen historian edusmiehenä Yliopistossa. Ainoastaan muoto on nimen-omaan Nais-akatemian.

Pitäisi kenties jotain lisätä katsanto-kannastani, miksen ole esm. voinut hyväksyä sitä anthropologiallista tutkimustapaa, jonka Buckle et consortes ovat koettaneet panna historian-filosofian perusteeksi. Voisin siinä kohden luullakseni helposti osoittaa, että ihmiskunnan historia todellakin on jotain muuta kuin ihmis-eläimen luonnon-historiaa. Mutta tämä todistus onkin esitettynä itse luentojaksossani, jonka siis kokonaisenaan nyt heitän yleisön arvosteltavaksi.

Helsingissä Lokakuun lopulla 1879.

Kirjan tekijä.

Ensimäinen Luento.
Johdanto.

Kunn. kuulijat!

Ryhtyessäni esittämään ihmiskunnan yleistä historiaa, saamatta siihen käyttää enempää aikaa kuin kolmekymmentä luento-tuntia, en voi itseltäni salata, että tämä tehtävä on mitä vaikeimpia. Minun täytyy muutamilla ainoilla silmäyksillä käsittää koko inhimillisen edistyksen äärettömän laveata piiriä, tarkastella koko maailman näkö-alaa ja kuitenkin supistaa se yhtenäiseen pienennys-kuvaan, missä ainoastaan pääpiirteet tulevat näkyviin, mutta ne, jos mahdollista, selvinä ja kokonaisina. Tämä historiallisen tieteen ydin, jota esitykseni niin muodoin tarkoittaa, ei ole itsessään helppo varmuudella keksiä; sillä enemmin kuin missään muussa tieteessä eri käsitys-kanta tässä voipi vaikuttaa erilaisuutta yleisten ilmiöjen ymmärtämisessä. Samoin kuin uskonnon asioissa, on historiankin suhteen aina muistaminen, että "ymmärrämme puolittain". Joku epä-täydellisyyden tunto siis väkisinkin valloittaa mieltä, kun tahtoo yhtenäiseen aatteelliseen jaksoon järjestää ihmiskunnan kirjavat elämän-vaiheet.

Mutta lisäksi tulee vielä vaikeus tehdä maailman historia tässä supistetussa muodossa edes joinkin määrin mielyttäväksi. Minun täytyy lujasti luottaa Teidän tieteelliseen harrastukseenne, ennenkuin uskallan Teitä houkutella seuraamaan minua tälle vakaiselle retkelle, missä kaikki hupaiset sivuseikat jäävät syrjälle. Maailman historia, sen hyvin tiedätte, on täynnänsä viehättäviä kohtauksia, täynnänsä korkeita dramallisia aineita, yksityisten henkilöin taisteluita tuossa suuressa aatevirrassa; — eikä sovi kieltää, että tämäkin osa historian sisällyksestä melkoisesti vaikuttaa yleiseen sivistykseen. Mutta tämä puoli historiasta täytyy meidän tällä kertaa jättää siksensä. Tässä ei ole kysymyksenä yksityisten ihmisten kohtalot, ei edes yksityisten kansain sinänsä, vaan koko ihmiskunnan, jota meidän tulee käsittää kokonais-henkilönä, draman etevimpänä esineenä. Tämä kokonais-drama tosin ei ole vähemmin suuremmoinen ja viehättävä, kuin ne yksityiset dramalliset aineet, mitkä historia tarjoo. Mutta epäilemättä se vaatii kypsyneempää ajatus-voimaa kuin yksityisten risti-kohtausten tarkastaminen, ja edellä kaiken se vaatii mielen-vakuutta, joka ei tieteestä etsi paljasta huvitusta eikä historiasta paljasta jutelmaa. Että historiallinen tiede todellakin on vakaata laatua, tahdon tässä ensimäisessä luennossa vähäistä laveammin selitellä.

Mitä siis yleinen maailman historia oikeastaan on?

Tavallisimman käsityksen mukaan historia pääasiallisesti on juttu-kirja: totinen kertomus siitä mitä on tapahtunut. Tässä käsityksessä on sen verta perää, että tapausten kertomus todellakin kuuluu historian aineesen. Vaan siinä kohden on kuitenkin kaksi rajoitusta huomaaminen:

1:ksi. Ei kaikki tapaukset maailmassa kuulu historiaan. Kun esm. joukko Pohjalaisia työmiehiä pitää vallatonta meteliä Sundsvall'issa ja raakuudellansa hämmästyttää hyviä naapureitamme lännessä, tosin tapaus semmoinen voipi häväistä Suomalaista nimeä, mutta ei kuulu Suomen eikä Ruotsin historiaan, saati yleiseen. Miksi? — Siitä syystä, että semmoinen tapaus on aivan satunnainen; sillä ei ole syvempiä syitä yleisissä oloissa, eikä mitään vaikutusta yleisiin oloihin. Ottakaamme toinen esimerkki. Afrikan sydänmaissa voipi sattua suuri vallankumous, joka melkoisesti saattaa vaikuttaa niiden seutujen oloihin. Semmoinen tapaus tietysti kuuluu Sisä-Afrikan historiaan; mutta maailman historia ei pidä siitä mitään lukua. Miksi? — Siksi että kaikki nämä seudut yhä vielä seisovat ulkopuolella ihmiskunnan yleistä menoa eivätkä, ainakaan tätä nykyä, maailman yleisiin oloihin mitään vaikuta. Nämä kaksi esimerkkiä osoittavat, että ainoastaan ne tapaukset, jotka jollakin tavoin liittyvät ihmiskunnan yleiseen kehitykseen, voivat kuulua historian alaan, ovat historiallisia tapauksia. Vaan semmoisetkin tapaukset, tapahtumina, eivät ole itsestään niin tärkeitä historialle, kuin tavallisesti luullaan. Niiden tärkeys, niinkuin nä'imme, riippuu siitä yhteydestä, jossa ovat maailman yleisen kehityksen kanssa.

Niin-muodoin on 2:ksi huomaaminen, että tapausten syyt ja seuraukset tässä kehitys-jaksossa ovat tärkeämmät, kuin tapahtumain yksityiset asianhaarat. Niinpä esm. kysymys, onko totta vai ei, että Ludovik XVI:n rippi-isä hänelle lausui mestaus-lavalla nuo juhlalliset sanat: "ascend au ciel, fils de Saint Louis!" (nouse taivaasen, Pyhän Ludovikin poika!) — on historialle aivan vähäpätöinen asia; sillä tiedämme ilmankin, että royalistat Ranskassa aina ovat pitäneet tätä mestattua kuningasta marttiirana. Mutta ne syyt, jotka vaikuttivat hänen kuolemansa, ja ne seuraukset, jotka siitä lähtivät, ovat Ranskan vallankumouksen historialle tärkeitä, ja Ranskan vallankumous kokonaisuudessaan on tärkeä yleiselle ihmiskunnan historialle.

Näillä esimerkeillä olen ainoastaan tahtonut huomauttaa, että historia ei ole mikään juttu-kirja, vaan varsinaista tiedettä. Se on inhimillisen kehityksen tiede. Koska inhimillinen kehitys on moni-haarainen, on historiankin ala melkein ääretön, ja se voipi siis sen mukaan jakaantua moninaisiin eri kehitys-sarjoihin. Jokainen kansa, joka on osallisena ihmiskunnan yleisestä kehitys-työstä, elää myöskin omaa elämäänsä itsekseen ja sillä on niin-muodoin oma erikois-historiansa. Samoin inhimillisen edistyksen erinäiset muodot, niinkuin yhteiskunnalliset laitokset, tavat, keksinnöt, taiteet ja tieteet sekä uskonto-käsitteet, voidaan myöskin erinänsä tarkastaa kehityksensä suhteen, ja silloin syntyy niille kullekkin erikois-historiansa. Yleinen maailman-historia sulkee ne kaikki yhteiseen piiriin, mutta on kuitenkin jotain aivan toista kuin kaikki erikois-historiat yhteisesti. Sen tutkinto-aineena, näet, on inhimillinen kehitys varsinaisessa merkityksessä eli ihmisyys-aatteen kehitys.

Mutta mitä on sitten ihmisyys? Tähän kysymykseen ei ole aivan helppo lyhyesti vastata; sillä ihmisarvo käsitetään niin monella eri tavalla, ja samoin myöskin kansain ja ihmiskunnan edistystä katsellaan monelta eri kannalta. Olemme esm. tottuneet käyttämään nimet "sivistys" ja "kultuuri" merkitsemään semmoista tilaa, jossa tiede, taide, hienot tavat ja hyvin järjestetty yhteiskunta vallitsevat, ja me sen ohessa tavallisesti päätämme, että kultuurin edistys on se inhimillinen edistys, jota historia tutkii. Vaan aikoja on ollut, jolloin kultuuri on mennyt taaksepäin ja melkein hukkunut, vaikka ihmiskunta on muuten mennyt eteenpäin. Semmoinen aika oli, kuten vasta saamme nähdä, vanhan maailman kukistumisen ja barbari-kansojen valtaanpääsö — Keski-aian alulla. Näin emme voi sanoa, että kultuuri yksistään on historiallisen edistyksen pää-määränä. Ja tätä kultuuria — kuinka eri tavalla sitäkin voidaan ymmärtää! Mennyt vuosisata, joka nousi taisteluun perittyä uskoa vastaan, katsoi varmaksi, että vapaus kaikista ennakko-luuloista oli todellinen valistus, ja että valistus oli ihmiskunnan päämäärä. Semmoinen oli niinkutsutun "Valistus-aikakauden" ajatus. Meidän vuosisatamme suuruus on noissa ihmeteltävissä keksinnöissä luonnon-tieteiden ja käytännöllisyyden alalla, ja sillä on sen vuoksi taipumuksena rohkeasti päättämään, että sen oma työ on korkeinta ihmisyyttä. Niin ajattelee se aikakausi, jolle kenties on annettava nimi "Aineellisuuden aikakausi". Nämä käsitys-kannat eivät tosin ole kokonaan vääriä; sillä aineellinen edistys ja henkinen valistus kuuluvat epäilemättä kultuuriin, ja kultuurin edistys kuuluu säännön mukaan inhimilliseen kehitykseen. Mutta kuitenkin se käsitys-tapa, joka arvelee kultuurin olevan pää-tarkoituksena historiassa, on ykspuolinen eikä tajua ihmisyyden oikeata aatetta.

Jos nyt jälleen kysymme: mikä on siis ihmisyyden aate, jonka kehitystä historia-tiede esittää, niin on ainoana selvänä vastauksena, minkä voin antaa, juuri tämä luento-jakso, johon olemme ryhtyneet. Jahka pääsemme kappaleen matkaa eteenpäin ihmiskunnan vaiheiden tarkastamisessa, toivon asian ikäänkuin itsestänsä selviävän selviämistään. Asian laita onkin, että ihmiskunta itse ehtimiseen historian kuluessa tekee työtä tämän kysymyksen selvittämisessä. Ihmiskunnan historiallisena toimena on juuri selvittää itsellensä oma tarkoituksensa, ja tämä työ ja toimi on inhimillinen kehitys. Tästä on tosin seurauksena, ettei kysymys vielä oikeastaan ole täydelleen selvinnyt; ihmisyyden aate on tuo suuri arvoitus, jota jokainen aika ja sukupolvi koettaa paraalla voimallansa ymmärtää, eikä mikään aika uskalla sanoa täydelleen ymmärtäneensä. Mutta historia-tieteen tehtävänä on saada menneiden aikojen vaiheista edes jotenkin selville, mihin suuntaan ihmiskunnan matka käy, ja senpä tähden saatoin sanoa, että vastaus mainittuun kysymykseen: "mikä on ihmisyyden aate", itsestään selviää tämän luento-jakson kautta.

Kuitenkin katson velvollisuudekseni antaa jo edeltäkäsin jonkun niin-sanoakseni kansantajuisen selityksen tämän aatteen luonnosta ja inhimillisen edistyksen yleisestä suunnasta. Pyydän kuulijoitani sitä varten vielä hetkisen aikaa suomaan minulle tarkastustaan.

Olen jo useat kerrat käyttänyt sanat "inhimillinen kehitys", "inhimillinen edistys". Onko siis varma, että ihmiskunta todellakin edistyy? Tästä asiasta löytyy varsin eriäväisiä mielipiteitä. Jo muinais-aian ajattelijat tekivät itsellensä kysymyksen, tokko tapahtumissa ylipäänsä joku sallimus ja luja laki valinnee, vai ainoastaan sula sattumus.[1] Tavallisesti kuitenkin on etsitty jonkinlaista lakia ihmiskunnan kohtaloissa, mutta tätä lakia käsitetään tosin monella eri tavalla. Se ajatus esm. ei ole aivan harvinainen, että ihmiskunta, samalla aikaa kuin se ulkonaisessa taidossa ja viljelyksessä edistyy, kuitenkin henkisessä olennossaan kenties huononee. "Omnia in pejus ruunt" (kaikki syöksyy pahempaan päin), on latinainen lause, jolla tätä kantaa osoitetaan. Vielä yleisempi on se ajatus, että historiassa, niinkuin luonnossakin vallitsee yhtämittainen vaihetus edistyksen ja taantumisen välillä. Niinkuin yö ja päivä vaihtelevat, niinkuin vuoden-aiat seuraavat toisiansa lakkaamattomassa kiertokulussa, ja niinkuin ihmisen luonnollisessa elämässä syntymisen perästä seuraa nuoruuden ikä, sitten miehuuden toimi ja vihdoin vanhuus ja kuolema, niin arvellaan kansojenkin elävän, niin ihmiskunnankin olojen vaihtelevan ilman varsinaisetta loppu-tarkoituksetta historiassa. Vastakohtana näille sumeille ajatuksille seisoo vihdoin kolmas käsitys, joka arvelee, että jokainen uusi vaihe ihmiskunnan elämässä on sulaa edistystä. Koska niin paljon olen puhunut inhimillisestä kehityksestä, on tietysti helppo huomata, että minä puolestani oikeastaan kallistuu viimeksi-mainittuun käsitykseen. Tämä onkin ainoa käsitys-kanta, jolle voipi jotakin historiallista tiedettä rakentaa; sillä jos historialta puuttuisi järjellistä kehitystä, se silloin tuskin muuta olisi kuin joku hurja sattumusten leikki, jossa ihmiskunta ajelisi sokeiden luonnon-valtain viskattavana. Mutta emme kuitenkaan saa käsittää asiaa niin, että edistys historiassa on jonakuna kaikissa kohdissa määräävänä täytymyksen lakina, johon ei ihmiskunnan puolelta tarvita muuta, kuin että antaa asiain mennä menoansa. Se edistys, joka historiassa ilmaantuu, on historian suurissa piirteissä havaittavana, mutta ei ilmaannu välttämättömästi jokaisessa historian eri vaiheessa ja tapahtumassa. Niinkuin purjehtija tuntemattomalla merellä, saattaahan ihmiskuntakin monialle parhailla oikealta uraltansa ja kuitenkin matkansa yleisen suunnan puolesta pyrkiä oikeille perille. Inhimillinen edistys onkin siinä, että historia liikkuu jotakin yleistä tarkoitus-perää kohden, — että siis löytyy joku maailman-tarkoitus, joku Jumalan asettama suuri tehtävä, joihin nuo erinäiset kultuuri-aseet (yhteiskunta, tiede, taide, j.n.e.) välikappaleina vaikuttavat. Tämä maailman tarkoitus näkyy olevan ihmiskuntaan istutettu vaiston-kaltaisena liike-voimana, ja ihmiskunnan historiallinen työ on saattaa itsellensä tämä vaisto yhä selvemmäksi tiedoksi. Samassa määrässä kuin ihmiskunta saapi itsellensä tämän tiedon selviämään, samassa määrässä se edistyy, s.o. toteuttaa oikean ihmisyytensä.

Tahdon vielä toisellakin tavalla koettaa tehdä nämä käsitteet ymmärrettäviksi. Tuo yhä selvenevä maailman-tarkoitus sopii myöskin lausua sanoilla: oikeus ja totuus. Totuus on, näet, se mihin pyrkii ihmiskunnan tieto, — tiede korkeimmassa merkityksessä. Oikeus taas ilmestyy ihmiskunnan teoissa, nimittäin yhteiskunnallisissa oloissa lakina ja kansain-välisissä keskuuksissa historiallisena toimintana. Yleinen maailman-historia on niin-muodoin oikeuden kehittämistä, ja se on siitä syystä etupäässä valtiollista historiaa. Mutta koska teko riippui tiedosta, on maailman historia myöskin totuuden kehitystä, tieteen historiaa. Koska niinmuodoin oikeus ja totuus kehittyvät, on tietysti huomattavaa, että eri aikojen oikeus ja totuus ovat erilaisia. Kullakin aialla on oma oikeutensa, oma totuutensa, joista seuraavan aian oikeus ja totuus kehittyvät. Mutta näitä aiallisia oikeuden ja totuuden muotoja korkeampana seisoo ylimmäinen, iankaikkinen oikeus ja totuus — se ihanne-kuva, johon ihmiskunta historiassa pyrkii. Tämä siis on aivan samaa kuin tuo Jumalan asettama maailman-tarkoitus, josta edellisessä puhuin.

Näillä lyhyillä selityksillä toivon antaneeni edes jonkinlaista valmistavaa käsitystä inhimillisen kehityksen yleisestä luonteesta ja historian merkityksestä. Vielä yksi lisä-muistutus olkoon minulle tässä sallittu.

Niinkuin inhimillinen kehitys ilmaantuu kahdessa muodossa: toimintana ja tietona, niin myöskin itse sana "historia" käytetään kahdessa merkityksessä, joita ei aina tarkoin eroiteta, eikä aina sovikkaan eroittaa. Kun esm. äsken sanoin, että "historia liikkuu jotakin yleistä tarkoitus-perää kohden", tarkoitetaan "historia" sanalla itse tapahtumat ihmiskunnan elämässä. Mutta kun puhumme historian opetuksista, tarkoitamme etupäässä niitä neuvoja ja johtopäätöksiä, jotka tietomme ihmiskunnan elämän vaiheista meille tuottaa. Tämä jälkimäinen merkitys on alkuperäisempi; sillä kreikkalainen sana "historia" merkitsee oikeastaan kertomusta. Vaan historia-tieteen ja historiallisten tapahtumain välillä on alituinen vaihe-vaikutus, joka ansaitsee huomioon ottaa. Ensiksikin on vanhastaan tuttu asia, että tieto ja käsitys muinaisuuden tapahtumista melkoisesti vaikuttaa kunkin nykyis-aian tekoihin. Historiaa on sen vuoksi syystä kutsuttu "elämän opettajaksi" (magistra vitae). Näitä historian opetuksia tosin voidaan paremmin tai huonommin ymmärtää; mutta kaikki, sekä kansat että yksityiset, kumminkin koettavat niitä joka hetki hyväksensä käyttää. Toiselta puolen myöskin jokainen uusi aikakausi, uusien aatteidensa varalla, katselee muinaisuutta ikäänkuin uusilla silmillä ja keksii siinä uusia puolia. Jokainen uusi aate, joka herää, on niin-sanoakseni uutena tarkastus-aseena kaukaisen entisyyden tutkimista varten, se on uusi katsanto-kanta, joka osoittaa nuo jo ennestäänkin tunnetut menneet tapahtumat uudessa valossa. Ottaakseni yhden esimerkin, on kieltämätöntä, että nyky-aian kansallisuus-aate on monessa kohden muodostellut käsitystämme muinaistenkin aikain oloista. Näin ovat entisyys ja nykyisyys alinomaa toisiinsa viittaamassa. Entisyys neuvoo ja ohjaa nykyisyyttä; mutta jokainen uusi aika etsii ja löytää muinaisuuden aartehistosta toisia neuvoja ja ohjauksia kuin joku edellinen.

Historian opetusten suhteen on kuitenkin muutama varsin huomattava kohta. Yksityiset tapahtumat, nuo historialliset esimerkit eli historiallisten henkilöin ja kansakuntiin teot, eivät ole suoranaisesti niin opettavaisia, kuin tavallisesti luullaan. Kokemus päin-vastoin alinomaa osoittaa, että juuri näitä esimerkkejä helposti väärin ymmärretään ja väärällä tavalla jäljitellään. Voisin mainita monta semmoista kohtaa historiasta, mutta tahdon ottaa esille ainoastaan muutamat. Vanhassa historiassa tavataan useita tapauksia, joissa kansalaisvapaus perustettiin tirannein murhaamisella. Athenalaiset kunnioittivat vapautensa perustajiksi Harmodiota ja Aristogeitonia, Hipparkhon murhaajia, ja historia ei paljon epäile tunnustaaksensa heidän tekonsa oikeaksi. Enemmän epäilemistä historian puolelta jo herättää Caesar'in murha. Bruto ja Cassio olivat epäilemättä jaloja miehiä; mutta isänmaansa ja aikansa tarvetta olivat aivan väärin käsittäneet, ja historian täytyy mielestäni tuomita heidän tekonsa vääräksi. Kuitenkin heitä on kiitetty "viimeisiksi Romalaisiksi", ja heidän tekonsa on sittemmin ollut esikuvana useille muillekkin salamurhille, joilta kuitenkin kaikki siveellinen pohja on puuttunut. Näin historialliset esimerkit saattavat viedä harhateille, ellei niitä punnita yleisen siveellisyyden ja oman aian paraimman tiedon vaa'alla. Yleisin hairaus historiallisten esimerkkien jäljittelemisessä tapahtuukin sillä tavoin, että jätetään lukuun ottamatta ne aian-seikat ja asianhaarat, joiden vaikutuksen alla tapahtumat ovat tapahtuneet; ihanne-kuva siis otetaan sinänsä mukailtavaksi, mutta syntyy irvi-kuva. Kun Kaarlo XII otti Alarikin retket ihaillaksensa, kun Kustaa IV Aadolfi luuli voivansa Kaarlo XII:tta mukailla, he kumpikin olivat erehtyneet oman aikansa olojen suhteen. Se on tämmöinen erehdys, jonka Cervantes niin mestarillisesti on kuvannut Don Quixotte'ssaan, tuossa muinaisen ritarisuuden vilpittömässä apinoitsijassa. Jospa siis historian opettaja-virka onkin tunnustettava, täytyyhän kumminkin muistaa, että historialliset esimerkit ovat suurella varovaisuudella käytettävät. Historian opettavaisuus ei ole niin paljon yksityisissä tapahtumissa, joita helposti ymmärretään väärin; enemmän opettavaista Ja ylentäväistä on siinä, että käsitetään tapahtumain yleinen tarkoituksen-mukaisuus, — että ymmärretään löytyvän aatteellista tarkoitus-perää, jota kohden ihmiskunta kulkee, — jotakin "Jumalan sormea" historiassa. Näin käsitettynä historia on uskonnon lähin liittolainen. Se oikeastaan etsii ja tutkii "Jumalaa historiassa".

Toinen Luento.
Alkuperäiset yhteiskunnat.

Olen sanonut, että yleinen maailman historia etupäässä on yhteiskunnallista ja valtiollista historiaa. Historian alku on siis yhteiskunnan synty.

Mutta kuinka yhteiskunta on syntynyt?

Muutama Kreikkalainen filosofi antoi aikoinaan sen määritelmän, että ihminen on yhteiskunnallinen eläin. Tämä on sen puolesta totta, että ihmisessä on silminnähtävä taipumus yhteis-elämään muiden ihmisten kanssa. Vaan tämä taipumus ei kuitenkaan ole aivan samanlainen luonnon-vaisto, kuin se, joka esm. pakoittaa majavat rakentamaan pesiänsä samalle virran-poukamalle tai muurahaiset ja mehiläiset perustamaan yhteis-pesänsä. Nämä eläimet asettavat yhteiskuntansa aina aivan samanlaiseksi; heidän yhteis-elämänsä on maailman alusta ollut siihen malliin muodostuneena ja pysyy maailman loppuun saakka yhtäläisenä. Siinä ei siis ole mitään edistystä eikä mitään historiaa. Inhimillinen yhteiskunta sitä vastoin ilmaantuu erinomaisen vaihtelevissa muodoissa, ja näissä muodoissa havaitaan selvä edistys, joka juuri onkin historian esineenä.

Tästä näkyy, että inhimillinen yhteiskunta ei ollenkaan ole luonnon-vaiston vaikuttama, vaan että ihmistahdon vapaus on avullisna sitä luomassa. Mutta toiselta puolen se ajatus, jonka J.J. Rousseau kuuluisassa teoksessaan "Contrat Social" toi esiin, että muka yhteiskunta on syntynyt ihmisten vapaasta sopimuksesta, ei myöskään pidä paikkaansa. Yhteiskunta ei ole syntynyt niinkuin joku osake-yhtiö, sen perustamisessa ei ole ylipäänsä vallinnut täysi vapaus sen jäsenten puolelta, vaan alkuperäinen yhteiskunta on päin-vastoin ollut pakollinen ja epävapaa. Tästä asiasta on viime aikoina paljon uutta tutkimusta tehty. Alkuperäiset laitokset eri kansoissa ja eri maailman-osissa ovat asetetut toistensa rinnalle ja tällä tavoin on havaittu erinomaisen paljon yhtäläisyyttä semmoistenkin kansain välillä, jotka muutoin historiassa näyttävät olevan suorina vastakohtina. Tahdon näiden tutkimusten avulla antaa lyhyen kuvan vanhimmista yhteiskunnallisista oloista.

Yhteiskunnan alku ja ensimäinen perustus on perhe. Perheen-isä eli patriarkka hallitsee rajattomalla vallalla vaimojensa ja lastensa yli. Sanon: vaimojensa; sillä monivaimoisuus on jokseenkin yleisenä sääntönä vanhimmassa yhteiskunnassa. Vaimot ostetaan ja ovat siis omaisuutena ja orjina; Saara, joka kutsui Abrahamia herraksi, on siinä kohden esikuvana patriarkallisen aikakauden vaimoista. Tietysti lapset vielä suuremmalla oikeudella ovat isän vallassa. Vielä Romassakin oli isän valta melkein rajaton. Vasta-syntyneen lapsen hän saattoi määrätä ulos-pantavaksi metsän pedoille; täysikasvaneenkin hän sai tappaa tai myydä. Totta on, että Kreikassa ja Romassa, missä jo valtiota oli syntynyt, nämä isän oikeudet olivat jollakin tavoin rajoitetut; jos perheen-isäntä esm. tappoi vaimonsa, poikansa tai tyttärensä, hän sen oikeastaan teki perhe-elämän korkeimpana ja ainoana tuomarina; mutta alkuansa hän niiden kanssa menetteli niinkuin muun omaisuuden kanssa. Mitä vanhimmat la'it sanovat naisen tilasta ja asemasta, valaisee hyvin alkuperäisen perhevallan luontoa.[2] Sekä Menu'n la'it Intiassa että Kreikan ja Roman lakilaitokset säätävät: Tytär on isänsä vallassa; isän kuoltua veljiensä vallassa; naitettuna hän joutuu miehensä haltuun; leskenä taas omien poikiensa haltuun, jos niitä on, muutoin mies vainajan lähimpien sukulaisten. — Tämmöisissä oloissa on tietysti orjuus aivan luonnollinen asia; se on maailman alkuperäisimpiä laitoksia. Itse perheessä oikeastaan kaikki muut ovat orjia paitsi isäntä; mutta lisäksi karttuu orjien määrä oston, sodan ja vapaaehtoisen alttiiksi-antaumisen kautta.

Perheestä nyt leviää avarampi yhteiskunta: syntyy useampia perheitä, jotka sukulaisuutensa vuoksi pysyvät ko'ossa: semmoinen on heimokunta eli klani. Ulkonaiset tapaukset saattavat tosin usein vaikuttaa, ett'ei kaikki heimokunnan eli klanin jäsenet ole yhtä syntyperää. Mutta siinäkin tapauksessa aina otaksutaan, että ovat yhtä sukua. Nuo eri perheet siis järjestyvät toistensa suhteen ikäänkuin suuren perhekunnan muotoon. Se sukuhaara, joka on perinyt alkuperäisen isäntävallan, tulee hallitsija-suvuksi. Muut sukuhaarat useinkin perivät erinäistä arvoa tai tointa uudessa yhteiskunnassa. Näissä kohden jo alkaa ilmaantua paljon erilaisuutta eri paikoissa; mutta havaitaanpa paljon yhtäläisyyttäkin. Hallitusvirka ei milloinkaan ole perittävä samalla tavoin kuin meidän-aikaisissa monarkiioissa tarkan legitimiteti-säännön mukaan. Jos kuollut hallitsija ei jätä täysikasvuista poikaa, tulee lähin täys-ikäinen sukulainen, eikä ala-ikäinen poika, hänen sijaansa. Hallitusviran kanssa on tavallisesti papillinen virka yhdistetty, samoin kuin perheessä isäntä on kotijumalain hoitaja. Mutta paikoittain papillinen toimi joutuu jonkun eri suvun hoidettavaksi, niinkuin Levi'n suvulle Israelin kansassa; toisinaan syntyy erinäinen papillinen sääty niinkuin Druidit Gallialaisilla.

Suurin eroitus tämän alkuperäisen yhteiskunnan laitoksessa on kenties seurauksena erilaisesta elämäntavasta. Paimentolais-heimokunnissa, joiden asunto on vähemmin pysyväinen, ei voi yhdys-side perheiden välillä olla niin luja, ja hallitus-valta ei siis enää säily yhtä vahvana, kuin alkuperäinen isännyys. Villi-elämässä on sen vuoksi enemmän vapautta, mutta se on vapaus semmoinen, joka ei vaikuta mitään edistystä kultuurissa ja laitoksissa. Nämä kansat ovat pysyneet alkuperäisessä tilassaan vuosituhansien läpitse ja tarjoovat vielä nytkin kuvan vanhimmista oloista. Castrén on meille antanut merkillisen kuvan Obdorsk'in Ostjakeista, jotka vielä nytkin seisovat heimokuntaisuuden kannalla.[3] Heimokunta jakaantuu useihin sukuihin ja joka suku useihin perheisin. Yhteen sukuun kuuluu useinkin satoja tai tuhansia jäseniä, jotka kaikki lukevat itsensä niin likeisiksi, ett'eivät milloinkaan nai keskenänsä. Jokaisella suvulla on oma vanhimpansa, joka ratkaisee ja sovittaa keskinäiset riidat, mutta useilla suvuilla on sen ohessa yhteinen ruhtinas, joka tuomitsee riidat sukujen välillä laitumista, kalavesistä ja metsästys-aloista. Sekä ruhtinaan että suku-päällikköjen virat ovat perittäviä, sillä rajoituksella minkä äsken mainitsin. Itse jumalanpalvelus on järjestetty melkein samalla tavalla kuin yhteiskuntakin. Kullakin perheellä on omat koti-jumalansa; mutta sukukunnalla on sen ohessa yhteiset jumalankuvat.

Maanviljelys-heimokunnat tavallisesti muodostavat yhteiskuntansa lujemmaksi, vaikka perustus on muutoin yhtäläinen. Semmoinen heimokunta maahan tullessa heti alusta asettuu kyläkunnittain, — tapaus, jota eräs Intian kansanruno kuvailee seuraavalla tavalla: "Niinkuin sulatettu sokuri-neste kansa valui yli koko maan, ja kun tulva asettui, syntyi niinkuin sokuri-kiteet eri kyläkunnat".[4] Tämmöinen ensimäinen tulo on tietysti valloitusta, jos ennestään löytyy asukkaita, jotka täytyy voittaa. Useimmiten tämä voitettu kansa lasketaan orjuuteen. Valloittajain oma turvallisuus tietysti vaatii lujaa yhteiskunnallista kokonaisuutta; heimokunnan ruhtinaalla täytyy olla jotenkin suuri valta kansalaisten yli. Mutta tämä hallitus-valta oikeastaan ei ole muuta kuin perheen-isän vallan jatkoa. Itse asumisen vakinaisuus vaikuttaa vakaampia hallitus-oloja. Merkillistä on, että maan-omistus pysyy johonkin määrin yhteisenä. Kyläkunnan viljelys-maat, metsät ja niitut eivät ole jaettuina perheiden välille varsinaiseksi omaisuudeksi, vaan järjestys, jota noudatetaan, on seuraava. Kyläkunnan esimies, päällikkö eli vanhin (kuinka tahdomme häntä nimittää) saapi eri osuutensa, joka seuraa tämän perittävän viran kanssa. Muu nautinto-maa jaetaan eri perheille sillä tavoin, että kullakin aina on suhteellinen osansa; jos perheitä lisääntyy, tehdään uusi jako; mitä ei voida jakaa, pysyy kyläkunnan yhteismaana (Ruotsin lakien "allmänning"). Semmoinen kyläkunta oli esm. Muinais-Irlannin niinkutsuttu Sept, semmoista järjestystä eli maa-kommunismia vielä noudatetaan esm. Venäjällä. Syynä on, että koko kyläkunta oikeastaan pitää itseänsä yhtenä perheenä, samasta esi-isästä lähteneenä, jonka eri jäsenillä ei voi olla mitään erikois-omistusta. Luultavaa on, että alkuperäisen käsityksen mukaan, ei kyläkunnallakaan ole erikois-oikeutta maahansa, vaan kaikki maa on heimokunnan yhteinen, vaikka tarpeen vuoksi jaettuna eri kyläkunnille eli septeille. Myöskin heimokunnan ruhtinaalla on eri osansa viran puolesta, ja lisäksi löytyy heimokunnan yhteismaata. Yhteismaihin, jos niitä ei muuten tarvita, asettuu vähitellen päällikköjen luvalla uutis-asukkaita, useinkin epävapaita, joilla ei ole suku-yhteyttä varsinaisen heimon kanssa, ja vasta tällä tavoin syntyy yksityis-omaisuus.[5]

Omituinen todistus siihen, että heimokunta oikeastaan katsoo itseänsä yhdeksi perheeksi, saadaan tämmöisten kansain naimis-tavoista. Maailman alusta ovat kansat katsoneet luvattomaksi naida likeisiä sukulaisia; mutta kielletyn sukulaisuuden asteet olivat muinaiskansoilla eli alkuperäisessä yhteiskunnassa paljoa laveammat kuin meidän käsityksemme mukaan. Jo Castrén huomautti, että Suomensukuisilla kansoilla on ollut sääntönä, ett'ei kukaan saa ottaa vaimoa omasta heimokunnasta; vaimo oli siis joko ostolla tai ryöstöllä hankittava toisesta heimokunnasta, ja jälkimäinen keino oli melkein tavallisempi, koska heimokunnat usein olivat vihollisuudessa keskenänsä. Suomen muinais-runot todistavat, että esm. Kalevalan uroot etsivät itsellensä kainaloiset kanat ulkopuolelta Kalevalan heimoa, ja ne hää-tavatkin, jotka ovat meidän aikoihin saakka Suomessa säilyneet, muistuttavat alkuperäisestä naisen ryöstöstä. Vaan tämä sääntö ei ole yksin-omaista Suomalaisille. Yli koko Aasian on sama tapa jokseenkin yleisenä. Niinpä esm. Radjputien kansalla Keski-Intiassa on sama sääntö, ett'ei milloinkaan saa naida omasta klanistaan; sillä kaikki klani-perheet, vaikka asuisivat kuinka kaukana toisistaan hyvänsä, ja vaikka todellinen sukulaisuus heidän välillänsä jo olisi kokonaan unohtunut, katsovat kuitenkin toisiaan yhdeksi vereksi. Mutta siellä, niinkuin muualla heimokunta-laitoksessa, ainoastaan isän-kanta perustaa sukulaisuutta. Nainen, naitaessa, kadottaa sukunsa ja verensä, ja liittyy miehensä sukuun.[6]

Lopuksi tahdon huomauttaa, että juuri täytymys etsiä vaimoa ulkopuolelta heimokuntaa ja vaikeus saada sillä tavoin avioliittoa rakennetuksi, on hyvin aikaisin vähentänyt moni-vaimoisuuden, joka oli aivan luvallinen, mutta ei aivan tavallinen.

Toinen vaikutus tästä ulkoa-naimisesta oli, että heimokunnat pakoitettiin lähtemään ulos umpinaisuudestaan ja ryhtymään kaikkinaisiin keskuuksiin muiden kanssa. Ensimäinen edistys-askele ihmiskunnan historiassa on se, että syntyy joku vaihe-vaikutus eri heimokuntain ja kansakuntain välillä.

Vaan tämä vaihe-vaikutus alkuperäisessä muodossaan ei ole suinkaan ystävällinen. Tavallisimpana keinona, jolla kansat tällä kultuuri-kaudella tutustuvat toisiinsa, on sota ja valloitus, ja valloituksen hedelmänä on aina suuremmassa tai vähemmässä määrässä voitetun orjuuttaminen. Tämän kautta tulevat yhteiskunnalliset siteet lujemmiksi; voittajan täytyy oman turvallisuutensa tähden perustaa lujempaa hallitusmuotoa omassa keskuudessaan; orja taas saapi lujan lakinsa isännän tahdossa. Tuo luonnon-elämän vapaus, joka on pedon vapaus metsässä, oikeus syödä muita ja joutua muiden syötäväksi, ei tuottaisi mitään kehitystä. Tarvitaan laki, joka järjestää teot. Se kansakunta, joka ei itse osaa luoda itsellensä lujaa yhteiskunnallista järjestystä, saapi orjuudessa käydä ensimäistä kouluansa.

Sanoin jo äsken, että itse patriarkallisessa perheessä on orjuuden ensimäinen alku. Senpä tähden myöskin tuo sodalla syntynyt orjuus on jotenkin patriarkallinen eikä ensinkään sitä julmaa laatua, kuin orjuuden nimi saattaisi meitä ajattelemaan. Huomattavaa onkin, että koko muinais-maailma katsoi orjuuden ihan luonnolliseksi asiaksi. Itse Kreikan filosofit eivät hetkeäkään ajatelleet, että maailma saattaisi olla muulla tavoin järjestettynä. Eroituksena orjan ja vapaan välillä alkuperäisessä yhteiskunnassa ei ole niin paljon vapauden määrä, — sillä vapaakin on isännän vallan alainen —, vaan oikeastaan kummankin eri asema perhekunnassa. Orja ei ole perheen jäsenenä, orjalla ei ole mitään koti-jumalia, orja ei ole ihminen samassa merkityksessä kuin omat heimokuntalaiset. Mutta usein orjat kohdellaan ja hoidetaan leppeästi, niinkuin kalliinta omaisuutta.

Vaan orjuudella on ollut sen ohessa suuri valtiotaloudellinen merkitys. Tunnettu taloudellinen totuus on, että työn kostuttamiseen tarvitaan pääomia. Ensimäiset pääomat tarjoo itse luonto runsailla elatusvaroillansa; sitten täytyy ihmisen itse hankkia pääomia lisäksi työnsä säästetyistä hedelmistä. Vaan ennen kuin pääomia on ko'ottu, pysyy työ kovin hedelmättömänä ja elämä kovin köyhänä. Kultuuri ei voi edistyä, jos ei edes nuo harvinaiset pääomat tule yhteen-ko'otuiksi. Orjuuden kautta tapahtuu semmoinen kokoonnuttaminen. Orja-joukko on ko'ottu työvoima, ko'ottu pääoma. Se on välttämätön ehto vallitsevan kansan kultuurille. Ilman orjitta ei olisi mikään korkeampi viljelys päässyt alkuun; ilman orjita ei olisi Kreikkalainen sivistys milloinkaan kukoistanut.

Meitä tietysti loukkaa se ajatus, että löytyi ihmisiä, joille ei mitään ihmis-arvoa annettu. Mutta tämä ei ainoastaan orjuuden laitoksessa ilmaannu. Vapaatkin kansat eivät toisissansa tunnustaneet mitään ihmisyyttä; käsitteet ihmisyys ja ihmiskunta olivat aivan tuntemattomia. Useissa kielissä sanat muukalainen ja vihollinen ovat alkuansa yhtä. Itse jumaluuden käsitys oli yksinomaisesti kansallinen; jumalat olivat perheen, heimokunnan, kansakunnan, ei ihmiskunnan. Niinpä esm. Jehovah oli Abrahamin, Isakin ja Jakobin jumala, ja ainoastaan patriarkkain jälkeläisille kuului käskysana: "ei sinun pidä pitämän muita jumalia minun edessäni"; mutta ulkopuolella tämän oman kansan piiriä vallitsi muita jumalia. Romalaisissa tämä ahdas käsitys tosin jo alkoi muodostua suvaitsevammaksi; mutta se tapahtui sillä tavoin, että vieraille jumalille tarjottiin sija Romassa: tapana oli, kun vihollista kaupunkia piiritettiin, juhlallisesti kutsua sen jumalat ulos Romaan siirtymään.

Näin ollessa ei ollut mikään keskuus-elämä eri kansain välillä mahdollinen. Tietysti syntyi hyvin aikaisin jonkunlainen kauppa; mutta kauppa ja ryöstö kulkivat aivan rinnatusten. Itse Foinikialaiset, vanhan maailman etevin kauppakansa, olivat melkein yhtä paljon meri-rosvoja. Homeron runoelmista näemme, että kun Kreikan rannoille saapui vieras alus, tulijoilta ensiksi kysyttiin, oliko aikomus kauppaa tehdä vai ryöstää. Jälkimäinen katsottiin yhtä kunnialliseksi elinkeinoksi kuin edellinenkin, ja erittäin ihmis-ryöstö oli kaikkein edullisin kauppa.

Tämmöinen on alku-maailman luonto. Orjuus on niin-sanoakseni ensimäinen edistys-askele, koska se kumminkin jotakin lakia asettaa ja ulkonaisesti viepi eriheimoiset ihmiset yhteen. Mutta orjuuttaminen ei tapahdu ainoastaan yksityisten henkilöin suhteen eikä yksityisissä maissa, joissa voitollinen kansa asettaa herruutensa voitetun kansan yli. Vieläkin suuremmissa määrissä tämä keino käytetään erinäisten valloittaja-monarkiiain kautta, jotka levittävät herruutensa laveam piin aloihin. Nämä tapaukset ovat historian alkua, koska ne kaikkien ensin ovat herättäneet ihmisten huomiota. Niiden luontoa ja vaikutusta saamme seuraavassa luennossa tarkastella.

Kolmas Luento.
Suuret itämaiset monarkiiat.

Ennen kuin käyn katsastamaan niitä suuria valloittaja-monarkiioja, joista ihmiskunnan valtiollinen historia saapi alkunsa, tahdon selvyyden vuoksi muistoon virittää tärkeimmät kansatieteelliset kohdat.

Kansakuntain vanhimmat tarut näyttävät johdattavan heidän syntyperänsä Hindukuh'n tienoilta, ylisen Sind-virran varsilta. Tästä ihmiskunnan kätkyestä ovat nähtävästi lähteneet ne kolme pää-luokkaa, jotka historian näkymöllä tähän asti ovat astuneet esiin: Turanilaiset, joihin pääasiallisesti luetaan Suomensukuiset ja Pohjois-Aasian kansat; — Arjalaiset eli Indo-Eurooppalaiset (niiden seassa Persialaisetkin); — ja Semiläiset, niinkuin Heprean, Arapian ja Assyrian kansat. Näiden sukujen ensimäinen leviäminen olisi meille epäilemättä hupaisena tutkimus-aineena; mutta aika ei salli meidän tehdä laveita retkiä ympäri maailman, vaan meidän on seuraaminen ainoastaan inhimillisen kehityksen pääkohtia.

Omituista on, että ihmiskunnan jakaantuminen eri kansa-luonteisin ja näiden erikois-luonteiden keskinäinen vaihe-vaikutus näkyy olevan tämän kehityksen välttämättömän tarpeellisia ehtoja. Myöskin edulliset luonnon-asemat ovat ensimäiselle kultuuri-kehitykselle varsin tarpeelliset. Näin ovat Tigrin ja Eufratin viljavat yhtymäpaikat sekä Niili-virran höystöinen laakso ne seudut, jotka kaikkien ensin vetävät historian huomiota puoleensa. Edellisessä paikassa, vanhassa Khaldaiassa eli Kaksoisvirran maalla, oli yhtynyt kaksi sukua, Turanilainen ja Semiläinen, joista ensin-mainittu näkyy olevan vanhimman kultuurin perustajana. Sen-puoliset Turanilaiset ovat keksineet kirjoitus-taidon. Se oli alkuansa joku aatteiden kuvaus, jossa merkit kuvasivat itse esinettä tai jotakin siihen liittyvää aatetta, esm: tähti-kuva säteinensä sekä tähteä että jumalaa. Siitä syntyi tavuu-kirjoitus, jolloin kuvan merkitykseksi tuli vastaavan sanan alku siitä kielestä, jota puhuttiin. Vasta paljoa myöhemmin on tästä muodostunut varsinainen aakkos-kirjoitus, jossa on eri merkki kullakin yksinkertaisella äänellä. Myöskin vanhimmat uskonnolliset harjoitukset näyttävät alkunsa saaneen tämän Turanilaisen väestön keskuudessa, ja nyky-aian tutkijat koettavat par'aikaa saada Mesopotamian Nuolenpää-kirjoituksista selville näitä muinoisimman kulturin synty-sanoja. Vaan valtiollista historiaa ei tällä Turanilaisella kansalla ole mainittavasti ollut. Joukko pikku valtoja, kukin eri kaupungissaan, näkyy olleen sirotettuna noilla lihavilla aukeilla, missä molemmat virrat yhtyvät, ja samoin itäisessä vuorimaassa, Elam'issa eli Susianassa. Väestö oli sekaisin Semiläinen ja Turanilainen; mutta aikojen kuluessa Semiläinen suku tulee voitolle ja perii tuon Turanilaisten perustaman sivistyksen. Sen ohessa Semiläisiä siirtokuntia leviää muuallekkin, Syriaan, Palestinaan, Vähä-Aasiaan ja Assyriaan. Historian ala aukenee.

Samaan aikaan on Niili-laaksossakin kulturi syntynyt ja historia alkanut. Egyptin väestö oli jotakin perivanhaa Semiläistä haaraa, ja mahdolliseksi arvelen, että sekin oli saattanut tuoda kultuurinsa ensimäiset siemenet Kaksois-virran maalta; ainakin Hieroglyfi-kirjoitus Egyptissä on kehittynyt aivan samalla tavoin kuin Nuolenpää-kirjoitus. Muutoin valtiollinen historia alkaa Egyptissä aikaisemmin kuin missään muualla. Heti kun nuo eri heimokunnat ruhtinainensa yhdistyvät suuremmaksi valtakunnaksi, on Faraojen valta syntynyt ja Egyptin historian aamukoitto tullut. Tarkkoja vuosilukuja emme saa odottaa. Mutta muutamien aian-laskujen mukaan on ensimäisen kuninkaan, Mena'n, aika asetettava vuoteen 3893 e.Kr. Sitten seuraa loistava kultuuri-kehitys, suurten pyramidien rakennus ja Egyptin kirjallisuuden alku; mutta ulko-maailmaan ei vielä tunnu mitään vaikutusta Niili-laakson umpeen-suljetusta viljelyksestä. Vasta XII:n kuningas-sarjan aikana, noin 2,200 vuotta ennen Kristusta, leviää Faraojen valta Aithiopiaan. Se on sama aika, jolloin heimokunta-päällikkö Abraham siirtyy Mesopotamiasta Jordan'in toiselle puolelle. Semiläiset paimentolais-kansat ovat silloin liikkeelle tulleet, ja muutama osakunta heitä karkaa Egyptiinkin, valloittaen Faraojen valtakunnan, johon nämä muukalaiset nyt asettuvat hallitsemaan v. 2100-1600 välillä. Heitä nimitetään Egyptin historiassa Hyksos, Hiq-shosu, s.o. rosvo-ruhtinaat, ja heidän aikanansa tulevat Israelin lapset Egyptiin, mainitakseni tuota Piplian historiasta meille kaikille tunnettua tapausta. Mutta muukalaisten yliherruus vihdoin yllyttää Egyptiläisten kansallis-tuntoa vastarintaan: Hiq-shosut karkoitetaan, ja tuo vapauttamis-sodasta paisunut kansallinen voima nyt tulvailee ulos avaraan maailmaan. Egyptin sankariuden aika, XVIII:n ja XIX:n kuningas-sarjain loistavat hallituskaudet, ovat tästä seurauksena. Neljän sadan vuoden kuluessa (noin vv. 1500-1100) Egyptin Thotmes'it ja Ramses'it vievät voitolliset aseensa Syrian yli Eufratin ja Tigrin varsille ja suorittavat tekoja, joiden kertomus vielä 3000 vuoden kuluttua saattaisi huomiotamme jännittää, jos meillä olisi aikaa pysähtyä näihin perimmäisen muinaisuuden muistelmiin. En kuitenkaan voi teitä huvittaa juttelemalla Mageddo'n piirityksestä ja Kadesh'in tappelusta tai Kheta-kuninkaan sovinto-liitosta Ramses II:n kanssa; sillä en ole luvannut mitään historiallisia jutelmia. Mutta yksi muistutus on tehtävä. Näiden tapausten kautta oikeastaan yleinen maailman historia on alkanut. Itämaiden kultuuri-kansat alkavat astua ulos umpinaisuudestaan, alkavat toisiinsa vaikuttaa. Faraojen valloitusten kautta perustetaan ensimäinen suuri monarkiia, ja Egyptiläinen kultuuri leviää aseiden avulla. Se leviääpi toisellakin tavalla. Egyptin aseiden suojassa, alkaa Foinikian kauppa kukoistaa. Tuon köyhän rannikon asukkaat kulkevat karavaneillansa Eufratille ja Persian lahden rannalle, samalla kun heidän aluksensa rohkeasti tunkeuvat Välimeren kaukaisimpiin seutuihin ja Mustan-meren soppiin. Liike on edistyksen ensimäinen ehto, ja nyt on maailma todellakin liikkeelle tullut. Kansat kohtaavat toisiaansa, tosin enemmin vihollisina kuin ystävinä; mutta kumminkin he toisiansa kohtaavat, ja jokainen kohtaus on uusi oppimisen tilaisuus.

Egyptin suurvalta loppuu sisällisiin selkkauksiin, joita emme tarkoin tunne ja jotka muutoinkin ovat siksensä jätettävät. Silloin tulee parin kolmen vuosisadan väli-aika, ennenkuin joku uusi varsinainen suurvalta syntyy. Tämä aika on meille muutoin sangen tuttu: se on Davidin ja Salomonin aikakausi. Oli, näet, Egyptin suuruuden aian loppupuolella tapahtunut, että Israelin lapset Moseksen johdolla lähtivät ulos Egyptistä, joka oli heille muuttunut orjuuden-maaksi, ja tulivat vihdoin Palestinaan, "luvattuun maahan", jossa valloittivat itsellensä sijaa Kanaanilaisten kansain keskelle. Nuo hajalle asettuneet heimokunnat, joita ainoastaan yhteinen Jehovah'n palvelus höllästi yhdisti, olisivat epäilemättä viimein hämmentyneet Kanaanilaisiin, ellei kuninkaallinen hallitusmuoto olisi syntynyt heimokuntahallituksen sijaan. Silloin koittaa Israel'in kansalle lyhyet mahtavuuden päivät. Davidin ja Salomonin valta leviää kumminkin koko eteläisen ja keskisen Syrian yli Eufratiin asti, ja Juutalaisissa — niin heitä nyt ruvetaan nimittämään — silloin varttuu tuo voimakas ja sitkeä kansallisuuden-tunto, joka kaikkien vaiheiden läpitse on heidät säilyttänyt häviämästä. Vaan kansan jyrkkä erikois-henki oli myöskin syynä, miks'eivät voineet muita heimokansoja itseensä sulattaa ja sillä tavoin perustaa mitään suurempaa maailman-valtaa. Tämän kansan tehtävä maailmassa olikin aivan toinen. Eräs hengellinen maailman-valta, ainoa kestävä ja pysyväinen historian suur-valloista, oli, näet, alkunsa saava tämän pienen kansakunnan kansallisista traditioneista.

Tuskin on Juutalais-valta hajonnut ja heikontunut, niin uusi valloittaja-monarkiia ottaa maailman kohtalot haltuunsa: se on Assyria, Niniven ankara soturi-kansa. Assyrialaiset eivät olleet mitään kultuuri-kansaa, niinkuin Egyptiläiset; mutta he olivat valmiin kultuurinsa ryöstäneet emämaastansa Khaldaiasta, jonka he tylyllä säälimättömyydellä tallasivat maahan, niinkuin kaiken muunkin, mikä siihen asti oli korkealle kohonnut. Juutalaisten historiasta ovat meille tunnetut nuo kansojen kurittajat: Tuklat-habal-asar, Salmanasar V, Sarjukin (Samarian hävittäjä), Sin-akhe-irib, Assur-akhe-iddin ja Assur-ban-habal (Sardanapal). Tahdon ainoastaan muistuttaa, että kun Syria ja Palestina ovat valloitetut, seuraa itse Egyptinkin vuoro: Memfin ja Theban temppelit ryöstetään ja Niili-laakson vanha kultuuri hävitetään juuria myöden. Assyrian suuruuden aika ei kuitenkaan ollut aivan pitkä, tuskin enempää kuin puolen kolmatta vuosisataa (vv. 889-625 e.Kr.). Mutta sillä välin se ennätti tehdä paljon roineita, hävittää maan tasalle kaikki, mitä sitä ennen on suurta ollut. Assyrialla näkyy olleenkin paljas semmoinen tasoittaja-virka historiassa, raaemmassa muodossa melkein samankaltainen tehtävä kuin Roman kansalla myöhemmin. Sen kautta oikeastaan tie valmistettiin eräälle toiselle valtakunnalle — suurimmalle monarkiialle, mikä itämailla muinaisuudessa on ollut, nimittäin Persian suur-kuninkuudelle.

Tähän asti olivat Turanilaisuus ja Semiläisyys yksin olleet historian näkymöllä, edellinen ainoastaan jonakuna kultuuri-käytteenä, jälkimäinen taas varsinaisena toiminnan-tekijänä. Nyt oli Arjalaisuuden vuoro tullut, sen kanssa uusi henki ja uusi aatteellinen kanta. Tuo Baktriassa ja Mediassa kehittynyt Zarathustran uskonto kenties alkuansa oli Turanilaisilla aineilla sekoitettu; mutta se muodostui omituiseksi valon opiksi, joka käsitti ihmisen siveellisen elämän joksikin valkeuden taisteluksi pimeyttä vastaan. Tämän korkeamman aatteellisuuden nojassa kohosi Median ja Persian kansat uuden kultuuri-jakson kannattajiksi. Valtiollisesti seuraa Assyrian kukistumisen perästä lyhyt välikausi, jolloin Lounais-Aasian pohjois-osassa hallitsee Media, ja eteläosassa Babylonia. Se on Babylonian kuningas Nabukudur-usur, joka tähän aikaan valloittaa Jerusalemin ja viepi Juutalaiset Babelin vankeuteen. Mutta pian Persialainen valta yhdistää nämä molemmat herruudet ja levittää rajansa kauas ulkopuolelle entisen historian piiriä. Media, Baktria ja kaikki maat Sind-jokeen asti, Assyria, Babylonia, Lydia ja koko Vähä-aasia, Syria ja Palestina, vihdoinpa Faraojen vanha valtakunta Aitiopian ja hieta-aavikkojen rajoihin asti, — kaikki nämä maat ja kansat lasketaan suur-kuninkaan herruuden alle ja hallitaan hänen satrapeillansa.

Tämän suuren valtakunnan, jonka Kyro ja Kambyses olivat perustaneet, otti Dareio järjestääksensä säännöllisempään hallinto-muotoon, kuin millään entisellä suurvallalla oli ollut. Kullakin hallintokunnalla oli satrapinsa eli maaherransa, tämän vieressä apulaisena ja vakojana kuninkaallinen kirjuri, ja molempain vastapainona erinäinen sotapäällikkö. Eri maiden ja kansain vero-lajit ja vero-määrät olivat tarkoin säädettyinä. Säännöllinen juoksija-posti toi valtakunnan kaukaisimmista ääristä tiedot suur-kuninkaan hoviin, Pasargadaan, Susaan tai Ekbatanaan. Persia ei ollut ainoastaan lavein monarkiia, mitä maailma tähän asti oli nähnyt; se tuli Dareion hallinto-laitosten kautta ensimäiseksi järjestyneeksi suurvallaksi. Egyptin ja Assyrian herruudet olivat olleet satunnaisia valloituksia, joita jokaisen uuden hallitsijan täytyi uudistaa, ja joita vähinkin vastoin-käyminen järkähytti. Assyrian kuninkaat, kun tahtoivat estää voitettujen kapinaa, eivät olleet muuta neuvoa keksineet kuin teloittaa kansakunnat tai siirtää ne toisille asuinsijoille. Persian kuninkaat niitä säästivät ja hallitsivat; heidän valtakuntansa oli ensimäinen oikea maailman-monarkiia.

Sitä vastoin Persia varsin vähän vaikutti alamaisten kansain luonteesen ja sisällisiin oloihin. Itse Persialaiselta kultuurilta puuttui voima muodostamaan alamaisiaan oman henkensä mukaan, ja nuo eri kansat siis pysyivät henkisesti melkein itsenäisinä. Joskus itsenäisyys oli muutoinkin melkein täydellinen. Keskellä monarkiiaa löytyi vuori-heimoja, joille suur-kuningas maksoi lunnaita vapaasta kulkemisestaan heidän alansa läpitse, vaikka samat heimokunnat saattoivat häntä seurata kaukaisille sotaretkille. Varsin hupainen on se kuvaus, minkä Herodoto (VII 61 seurr.) antaa Xerxeen kirjavasta armeijasta, kun se tarkastetaan Hellesponton rannalla, retkeä tehtäessä Kreikkaa vastaan. Siinä on kansa-laumoja, jotka valtaherran käsky on kokoon ajanut; — mutta mitään yhteistä henkeä siinä ei ole. Tuo, suuri monarkiia ei kumminkaan ole muuta kuin raa'asti kokoon-kyhätty yhdyskunta toisilleen aivan vieraita kansoja.

Näiden suurten itämaisten monarkiiain merkitys maailman historiassa toivoakseni jo lienee kuulijoilleni jotenkin selvä. Niiden kautta kansakunnat temmattiin alkuperäisestä umpinaisuudestaan ja saatettiin tutustumaan keskenänsä. Usein tämä tapahtui verisellä väkivallalla: kansat ajettiin rautaisilla vitsoilla kokoon ja sidottiin yhteen rautaisilla vanteilla. Mutta ainoastaan tämmöisellä kovalla kurilla on ihmiskunta voinut tulla kasvatetuksi historian koulussa; ainoastaan niillä keinoin saatiin kansat ensin lähestymään toisiansa.

Neljäs Luento.
Kreikkalaiset.

Mainitsin viime luennossa sitä kirjavaa kansa-laumaa, jota Persian suur-kuningas tarkasteli Hellesponton rannalla, marssiessaan Kreikkaa vastaan. Se on vanhan historian ihanin näytelmä, tämä taistelu, joka nyt on alkanut. Ulkopuolella sitä alaa, jolla kulturi ja historia tähän saakka ovat liikkuneet, tulee tähän aikaan näkyviin uusi kansakunta, jonka suur-kuningas silloin päättää liittääkseen alamaistensa lukuun. Se on Hellenien kansa, Kreikkalaiset, ensimäinen kansa Euroopassa, joka kohoaa sivistykseen, Eurooppalaisen kultuurin perustajat. Melkein kaikki kultuuri-siemenensä oli Kreikka saanut Itämailta; mutta ne olivat itäneet omituisella tavalla Kreikan saarien ja lahdelmain kesken ja kirkkaan Helleniläisen taivaan alla. Myöskin ne valtiolliset muodot, jotka tällä kansalla olivat syntyneet, ilmaantuivat jyrkkänä vastakohtana Itämaiden raskaalle ja kankealle despotismille. Ei mitään taipumusta yhdistymään suureksi valtakunnaksi, vaan paljaita pikku-valtioita, joissa vanhempi patriarkallinen yhteiskunta helposti muuttui joko ylimysvallaksi eli aristokratiiaksi taikka kansavallaksi, demokratiiaksi; — niin-muodoin enemmin tai vähemmin tasavaltaisia laitoksia. Tämä yhteiskunnallinen tila vaatii kultakin kansalaiselta suuren määrän yksityistä toimeliaisuutta, panee kaikki yhteiskunnan voimat liikkeelle, jännittää jokaista sen jänterettä. Mutta, tämä yksityis-toiminta ei ole mikään vallaton ja hillitön erikois-voimain kirmaus; siinä tapauksessa yhteiskunta hajoisi. Tasavallassa löytyy kuitenkin yksi voima, joka kaikki erikois-voimat yhdistää, hallitsee ja johtaa; se on laki, jonka kansa itse antaa, ja isänmaan-rakkaus, joka kaikkia elähyttää. Heimokuntaisuuden ja heimo-rakkauden sijaan on tullut korkeampi yhteiskunnan muoto, isänmaa, ja tämä on Kreikan kansan luoma. Mutta tuo uusi aate synnyttää uutta kultuuri-vauhtia, ja tämän avulla tuo pieni kansa jaksaa vastustaa Itämaisen suur-kuninkaan suunnatonta väkirynnäkköä. Siinä näytelmän jännittävä ja suurenmoinen puoli.

Siitä hetkestä alkaen Helleniläinen henki käypi inhimillisen kehityksen etupäässä. Kansalais-vapaus on tullut maailman-mahdiksi.

Kuinka tämä uusi yhteiskunta oli syntynyt ja muodostunut, en voi aivan laveasti selittää; vaan muutamat lyhyet viittaukset ovat kuitenkin tarpeellisia. Jos katselemme Kreikan yhteiskuntaa niinä aikoina, joita Homeron runot kuvailevat, havaitsemme, että heimokuntaisuus vielä silloin ylt'yleensä vallitsee. Sukukunta-päälliköt, ylimykset, ovat näiden runoelmain sankareina; ne taas ovat heimottain liittyneinä jonkun kuninkaan ympäri, joka on esimiehenä ylimystensä kesken, pää-sankarina ja jumalain varsinaisena holhottina. Valtiollisessa arvossa ei ole eroitus aivan suuri kuningasten ja ylimysten välillä; sillä jälkimäisetkin ovat laillansa "kuninkaita" kukin omassa pienessä piirissään eli sukukunnassaan. Ainoastaan uskonnollinen arvo antaa Agamemnonille, Akhilleylle, Odysseylle heidän korkeamman asemansa; ne ovat nimen-omaan "jumalaisia" ja sen vuoksi hallitsevat. Näitä kuninkaita ja ylimyksiä alempana on muu kansa, joka heimolais-tunnon siteillä on kiintynyt johtajiinsa, sodassa ja rauhassa seuraa heidän käskyjänsä ja kunnioittaa heitä yhteisten koti-alttarein holhojiksi, suku-jumalain sovittajiksi ja edusmiehiksi. Näin on alkuperäinen yhteiskunta Kreikassa aivan sama kuin muuallakin, missä heimokunta-olot vallitsevat. Vaan tämä patriarkallinen keskuus vähitellen, melkein huomaamatta, muuttuu. Toiselta puolen sopusointu kuninkuuden ja ylimyskunnan välillä rikkuu: kuninkaat pyrkivät suurempaan valtaan, ja ylimykset taas pyrkivät tätä valtaa rajoittamaan tai lakkauttamaan. Tämän taistelun kautta kuninkaan-arvo enimmissä paikoin muuttuu paljaaksi nimeksi, joka ainoastaan uskonnon harjoitusta varten, ikäänkuin jumalain mieliksi, säilytetään. Toiselta puolen myöskin sukujen keskuudessa alkaa eripuraisia aineita ilmestyä. Sukukunta-pääällikköjen alamaiset, suvun kaukaisemmat haarat, nuo lukuiset alustalaiset, jotka viljelevät maansa, ei omanaan, vaan suvun s.o. päällikön omaisuutena, — nämä kaikki eivät aian-pitkään tunne itseänsä niin kiintyneiksi yhteiseen suku-alttariin, ett'eivät pyrkisi suurempaan itsenäisyyteen. Pait sitä ilmaantuu muitakin voimia kuin maa-omaisuus. Kauppa syntyy, syntyy teollisuus. Raha tulee yhteiskunnalliseksi mahdiksi ja antaa hyötymisen tilaisuutta ulkopuolella sukukunta-olojen ahdasta piiriä. Näin tulee aristokratiian rinnalla demokratiia näkyviin ja taistelu alkaa, joka eri paikoissa eri tavalla päättyy. Spartassa esm. järjestyi ylimysvalta jyrkimmässä muodossaan. Joku satamäärä "tasa-arvoisia" siellä hallitsi Lykurgon säätämien lakien mukaan; muu Spartan ja Lakonian väestö eli näiden herruuden alla eri alamaisuuden asteissa, alkaen niinkutsutuista "huonommista ihmisistä", jotka seisoivat vallitsevaa säätyä lähinnä, aina noihin kurjiin Heloteihin saakka, jotka kärsivät julminta orjuutta. Ihan toiselle kannalle muodostuivat asiat Attikassa. Solonin la'in-laatimuksen tärkein puoli näkyy olleen, että hän vapautti alustalaiset heidän isäntäinsä ylivallasta, teki heidän maansa vapaaksi ja heidät itsensä kansalaisiksi. Tällä perustuksella sitten Athenan demokratillinen tasavalta yhä edistyi ja kohosi loistavaan kukoistukseen. Muissa Kreikan valtioissa ja niiden siirtokunnissa yhteiskunnallinen muodostus tapahtui suuremmassa tai vähemmässä määrässä samalla tavoin kuin Spartassa tai Athenassa. Sääntönä oli tasavaltainen hallitusmuoto, joko koko kansan tai ylimyssäädyn käytettävänä, ja tämä hallitusmuoto herätti virkeän ja voimakkaan isänmaallisuuden siinä ahtaammassa tai avarammassa piirissä, johon kansalais-oikeus ulottui.

Tämä näin syntynyt isänmaan-rakkaus oli jotakin aivan toista kuin se heimolaisuuden-tunto, joka muinoin patriarkallisessa yhteiskunnassa oli liittänyt ihmiset yhteen. Se oli rakkaus isänmaan lakeihin ja laitoksiin, joiden etuja nautittiin, rakkaus siihen valtiolliseen vapauteen, joka oli kunkin kansalaisen työllä ja toimella suojeltava. Mutta toiselta puolen vapaus Kreikan valtioissa ei ollut juuri aivan samankaltainen kuin vapaus meidän-aikaisessa merkityksessä. Kansalainen Kreikan maalla oli kokonaan valtion hallussa, joka tarkoituksiansa varten saattoi anastaa kaiken hänen olentonsa, hengen ja tavaran, yksityis-toimen ja itse perhe-elämän. Vapaus oli oikeastaan valtiollisten oikeuksien nautinto; mutta yksityis-elämän vapautta ei ollut olemassa. Senpä tähden jokaisen kansalaisen täytyi alituisesti olla valtiotoimissa kiinni, antaa itsensä kokonaan alttiiksi valtion palvelukseen. Tämä oli epäilemättä monessa kohden haitallista ja rasittavaa; mutta se kumminkin yllytti, melkein pakoitti, joka miestä jaloimpiin ponnistuksiin. Todella hämmästymme, katsellessa, mitkä velvollisuudet seurasivat kansalais-asemaa esm. Athenassa. Koko lukumäärä niitä kansalaisia, jotka varallisuutensa nojassa olivat oikeutetut valtio-virkoihin, teki Peloponneson sodan alulla ainoastaan 14,000. Mutta korkeimpaan oikeustoon, Heliaiaan, otettiin arvalla joka vuosi 5000 jäsentä, niin että keskimäärin joka toinen tai kolmas vuosi kului kultakin mieheltä tuomari-toimeen. Valtaneuvoskuntaan eli senaattiin valittiin joka vuosi 500 jäsentä; niin-muodoin Athenalainen keskimäärin kaksi kertaa elinkauteensa sai täyttää tämän tärkeän ja vaivaloisen viran. Joka kymmenes päivä oli yleinen kansankokous, jossa aamusta aikaisin kuunneltiin puhujain esityksiä ja äänestettiin sisällisen ja ulkonaisen politiikan kysymyksistä. Välillä tapahtui valtiolliset juhlamenot, jotka tarkoittivat isänmaallisten jumalain suosittamista, puhumattakaan muista valtiotoimista tai moninaisista kunnallis-toimista niissä kyläkunnissa, joihin Attikan väestö oli jaettu. Tämä kaikki oli ainoastaan rauhan askaretta. Sodan syttyessä nämä samat miehet olivat asevelvollisia; kansalais-armeijan lukumäärä oli aivan sama kuin täys-oikeutettujen kansalaisten.

Minun ei tarvitse tässä kertoa, minkä loistavan sivistyksen tämä Hellaan valtio-elämä on synnyttänyt esm. taiteessa ja kirjallisuudessa. Tosin taide ja kirjallisuus eivät olleet Hellenien keksimät; myöskin Itämaiset kansat olivat kirjallisuutta ja taidetta itsellensä luoneet, paljoa aikaisemmin kuin Helleniläisen hengen kehitys vielä oli alkanut. Vaan tässä hengessä asui joku omituinen sointuisuus, joku muodon ja sisällyksen sopu, joku tasapainon aisti, joka oli likeistä sukua vapaiden valtio-muotojen kanssa. Kreikkalainen henki, joka oli luonut uuden yhteiskunnan, loi myöskin uusia ihanne-kuvia taiteelle, uusia kaavoja aatteelle ja kirjallisuudelle. Kuka ei tunne Perikleen aikakautta? Kuka ei tiedä, että tämä antikinen kulturi on mennyt Kreikkalaisilta Romalaisille ja Romalaisilta on periytynyt nyky-aian sivistys-kansoille? Homeron runot, Sofokleen dramat, Herodoton ja Thykydideen historiat, Platonin ja Aristoteleen aate-aarteet, muuta mainitsematta, on helleniläinen henki lahjoittanut ihmiskunnalle katoomattomiksi muistomerkeiksi yhteiskunnallisen vapauden ensimäisistä ponnistuksista.

Vaan Kreikan vapauden ja loiston aika, kuten hyvin tiedämme, oli varsin lyhyt. Peloponneson sodan jälkeen Hellaan historia alkaa kadottaa viehätystänsä, valtio-laitokset kadottavat tasapainonsa, kultuuri tuoreutensa. Mikä on siis syynä siihen surkuteltavaan rappio-tilaan, joka vähitellen, mutta auttamattomasti, saapi vallan Kreikkalaisessa yhteiskunnassa?

Tunnemme kaikki noita Kreikan valtio-elämän varjopuolia, jotka helposti astuvatkin silmiin: aristokratiian vallanhimo ja itsekkäisyys, demokratiian metelisyys ja oikulliset mielet, vieläpä eri valtioiden keskinäinen eripuraisuus ja kateus. Vaan tämä kaikki on ainoastaan ulkonaisena merkkinä eräästä vaillinaisuudesta, joka yleensä asui itse Kreikkalaisessa hengessä ja vähitellen kalvoi sen elinjuuria. Tahtoisin nimittää tämän vian ahdasmielisyydeksi eli ahtaudeksi, mutta pyydän, ett'ei tätä sanaa väärin ymmärretä. Tuo innokas isänmaallisuus, tuo virkeä kansalais-tunto, joka on Hellenien historialle omituinen, liikkui oikeastaan kovin ahtaissa rajoissa. Muistamista on, että enimmät ihmiset Helleniläisessä maailmassa olivat orjia, ja että vapaidenkin joukossa suuri osa ei nauttinut kansalais-oikeuksia. Athenassa esm. oli kaikkien kansalaisten lukumäärä ainoastaan 20-30 tuhatta; muut asukkaat olivat joko Metoikeja s.o. muukalaisia, jotka kaupan ja teollisuuden tähden olivat maahan asettuneet, taikkapa orjia, joilla vapaa kansalainen te'etti työnsä, sill'aikaa kuin itse hoiti valtiollisia tehtäviänsä. Mutta ihmis-arvoa ja ihmis-oikeutta oli ainoastaan kansalaisella, ja vielä tarkemmin sanoen, ainoastaan saman valtion kansalaisella. Kansalainen toisesta, vaikkapa Kreikkaisestakin, valtiosta tuli orjaksi samana hetkenä, kuin hän sodassa vangittiin. Jokainen näistä pienistä valtioista oli siis tarkasti suljettu piiri, isänmaana ainoastaan niille harvoille, jotka siinä nauttivat kansalais-oikeutta.

Tunnustaa täytyy, että senlainen kansalais-vapaus, kuin oli Kreikassa kehittynyt, ei ollut muulla ehdolla mahdollinen. Kun valtio-toimet joka hetki vaativat jokaisen kansalaisen tarkastusta, oli välttämättömän tarpeellista, ensiksi että isänmaa oli niin pieni, että kaikkien kansalaisten sopi alinomaa olla saapuvilla, ja toiseksi että työnteko melkein tykkönään jäi muiden asiaksi. Orjuus ja pikkuvaltiollisuus olivat siis Helleniläisen valtio-laitoksen elämän-ehtoja, vaan ne olivat samassa Helleniläisen hengen kuoleman-syinnä. Orja-työllä on, näet, edistyneemmissä kultuuri-oloissa aina omituinen kirouksensa. Orja-työn kautta tulee vapaa työ mahdottomaksi; köyhemmiltä vapailta katoo sekä ansion tilaisuus että työn halu, ja kansalaisten kesken syntyy nääntyväinen, kurja alhaiso, joka pyrkii kukistamaan yhteiskunnan perustuksia. Tämä ilmiö havaittiin melkein kaikissa Kreikan tasavalloissa jo 5:nnen vuosisadan lopulla, Peloponneson sodan aikana. Aristokratiian ja demokratiian taistelu on silloin jo päättynyt ja kaupungit ovat saaneet vakinaisen hallitusmuotonsa, joko ylimysvaltaisen tai kansavaltaisen; mutta nyt alkaa vielä leppymättömämpi taistelu rikasten ja köyhien välillä. Alhaiso panee ylös valtaherroja, "tiranneja", ajaa rikkaat maanpakolaisuuteen, ryöstää heidän omaisuutensa. Rikkaat puolestansa menettelevät yhtä säälimättömästi, harjoittavat julminta kostoa, missä voivat, ja elävät ainoastaan itsekkäitä nautintoja varten. Kreikan loppuaikoina on rikkauden-ahku yhteiskunnan kalvava mato; se turmelee isänmaallisuuden, se synnyttää ja kasvattaa palkkasoturi-laitoksen ja seikkailija-mielen. Kreikkalainen henki silloin tosin vapauttaa itsensä valtion kovista siteistä, mutta kadottaa samassa ainoan siveellisen pohjansa.

Eikä Kreikkalainen henki kuitenkaan voi irtauntua ahtaasta pikkuvaltiollisuudestaan ja ylentyä yleiseksi Helleniläiseksi kansallis-hengeksi. Tosin löytyi Kreikkalaisten kesken muutamia yrityksiä kansalliseen yhteisvaikutukseen. Tuo jotenkin yhteinen kieli oli synnyttänyt kirjallisuuden, joka Homerosta alkaen pidettiin koko kansan yhteisenä tavarana. Yhteiset orakelit ja juhlakilpailut saattoivat eri valtiojen jäsenet tutustumaan keskenänsä. Valtiollisellakin alalla ilmaantui Helleniläinen yhteishenki vastakohtana barbari-maailmalle, esm. Troian sodassa ja taistelussa Persiaa vastaan. Mutta näistä yhteisyyden alkeista ei kehittynyt mitään kokonaista valtiollisessa ja kansallisessa katsannossa. Se ei ollut mahdollista; sillä koko Kreikkalainen valtiollisuus perustui juuri isänmaa-aatteen pienuuteen. Vaan toiselta puolen semmoinen valtiollisuus ei voinut tulla pitkä-ikäiseksi; sen täytyi tympistyä ja kuoleuntua ahtauteensa ja umpinaisuuteensa.

Mutta jos Kreikkalainen niin-muodoin supisti isänmaallisen harrastuksensa oman pikku-valtionsa piiriin, hän vielä vähemmin tunnusti jotakin ihmisyyttä ulkopuolella Helleniläisyyttä. Kaikki ne ihmis-olennot maan päällä, jotka eivät puhuneet Kreikan kieltä, olivat muka Barbareja, ja tämä nimitys saapi pian ylönkatseellisen merkityksen, samassa määrässä kuin Kreikkalainen oppii pitämään omaa sivistys-muotoansa korkeimpana kultuuri-kantana. Vaikka Persian suur-kuninkaan loisto toisinaan mieltä häikäisee, ei kuitenkaan Kreikkalainen muulloin kuin alennus-tilassaan tai maanpakolaisena ryhdy yhteyteen Persialaistenkaan kanssa. Barbarit seisovat, puhtaan Kreikkalaisen kannalta katsoen, niin äärettömän alhaalla, että niiden kanssa ei sovi ajatellakkaan mitään tasa-arvoista valtiollista keskuutta. Helleniläisyys oli tällä tavoin Kreikkalaisen koko maailma. Täytyy tunnustaa, että se oli kovin pieni ja kovin hajanainen maailma.

Olen vähäistä laveammin kosketellut Helleniläisen kultuurin varjopuolia; sillä perikadon ja rappion syyt ovat usein tärkeämmät tutkia kuin loiston ja menestyksen. Helleniläinen kultuuri oli niinkuin kukkanen, joka lyhyen aian perästä kuihtui, mutta sillä välin oli ihmiskunnalle valmistanut katoomattoman hedelmän kirjallisuudessansa ja taiteessaan. Että sillä muutoinkin on ollut virkansa ja sijansa ihmiskunnan yleisessä kehityksessä, tahdon seuraavassa luennossa vielä ottaa selittääkseni. —