Pitikö Kreikkalaisen kultuurin pysyä niissä ahtaissa rajoissa, joita se oli itsellensä pannut? Pitikö sen kukoistaa aikansa Hellaassa ja Hellaan siirtokunnissa, — sitten kuihtua ja kuolla, jättäen ainoastaan muiston jälille olemisestaan? Ei, sen piti kuollessaan kirkastua historian korkeampia tarkoituksia varten. Helleniläisyyden piti astua ulos umpinaisuudestaan ja pienuudestaan, tullaksensa historialliseksi vallaksi. Mutta umpinaisuus ja pienuus on johonkin määrin Helleniläisen hengen elämän-ehto; sen vuoksi se laventuessaan kuolee. Siinä se Gordiolainen solmu, jonka Makedonian miekka katkaisee.
Se kansa, joka nyt astuu silmäimme eteen, oli erittäin sovelias välittämään Helleniläisyyden uutta maailman tehtävää. Makedonialaiset olivat sukuperänsä, asemansa ja valtio-laitostensa puolesta puolittain barbareja, puolittain Kreikkalaisia. Hallitusmuodossa oli säilynyt Muinais-Kreikan patriarkallinen kuninkuus sekä ylipäänsä heimokuntaisuuden raikkaat ja luonnolliset olot; mutta ylhäiset säädyt vastaan-ottivat halukkaasti Hellaan korkeamman sivistyksen ja perehtyivät sen aatteisin. Näistä aatteista oli yksi, joka keskellä Kreikan pikku-valtiojen alituista eripuraisuutta oli ollut jonakin sovittavaisena kansallisena siteenä niiden välillä. Se aate oli: kosto Persialle! Kreikan jaloimmat valtiomiehet eri aikoina, Kimon Athenassa ja Agesilao Spartassa, olivat koettaneet tämän kansallisen aatteen nimessä yhdistää Kreikan hajalliset pyrinnöt yhteiseen suureen tarkoitus-perään; vaan pikkuvaltiollisuus oli tehnyt nämä yritykset tyhjäksi. Tämän rauenneen aatteen ottaa Makedonia haltuunsa ja saattaa sen perille. Siinäpä Filippon ja Aleksanteri Suuren historia.
Kuka ei tunne Filippo Makedonialaista ja Kreikan vapauden taistelua häntä vastaan! Kuka ei ole ihastellut Demosthenesta, vanhan maailman suurinta puhujaa ja Athenan jalointa kansalaista, joka viimeiseen saakka koettaa ylläpitää Hellaan pikku-valtioin itsenäisyyttä Makedonian ylivaltaa vastaan. Nämä jalot ponnistukset ovat kuitenkin turhia, ei sen vuoksi että Helleniläinen henki on rappiolla, vaan sen vuoksi että historian suuret tarkoitukset ovat Makedonian puolella. Näin saavuttaa tämä Kreikan kasvate johtaja-viran Hellenien valtiollisessa perheessä ja kääntää sitten yhdistetyt aseet Itämaiden valloittamiseen. Persia kukistuu, ja Aleksanteri Suuri perustaa maailman-monarkiian, joka on vielä suurempi ja paremmin järjestetty kuin Kyron ja Dareion. Vaan, niinkuin luonnollista onkin, Kreikan pikku-valtiot eivät milloinkaan voi unohtaa entisyyttänsä, eivät milloinkaan voi viihtyä siihen uuteen maailmanjärjestykseen, joka oikeastaan on heistä lähtenyt. Suur-kuninkaan armeijassa taistelee Kreikkalaisiakin Aleksanteria vastaan; Aleksanterin kuoltua koettaa Hellas, vaikka turhaan, saada itsenäisyytensä takaisin, ja vielä puolen toista vuosisataa sen jälkeen kestää Kreikan ponnistukset ylläpitää niitä tasavaltaisia hallitus-oloja, jotka kerran olivat Kreikan suuruutena olleet.
Kertomus Aleksanteri Suuren retkistä kuuluu melkein niinkuin juttu satujen maailmasta, ja tuo sankarimuoto on meidän aikoihimme asti voimakkaasti koskenut Itämaisten kansain kuvitukseen. Myöskin historiallisen asemansa puolesta hän ei ole mikään tavallinen valloittaja Salmanasar'in tai Tshingis-khan'in mallin mukaan, vaan oikeastaan uuden kultuuri-jakson aloittaja. Itse hän myöskin selvästi käsittää tämän historiallisen tehtävänsä. Valloitus-retken ensimäinen tarkoitus, kosto Persialle, saapi päätöksensä, kun Aleksanteri antaa hävittää Persian kuningasten vanhan hautaus-kaupungin, Persepolin. Sen perästä toinen tarkoitus, Itämaiden hellenöitseminen, tulee pää-asiaksi. Sitä varten Aleksanteri perustaa Helleniläisiä siirtokuntia Persian vallan kaukaisimpiin osiin, sitä varten hän edistää naimis-liittoja Makedonialaisten ja barbarien välillä, sitä varten hän itse muuttuu ja muodostuu uusien alamaistensa käsityksen mukaan suur-kuninkaaksi, despotiksi, jumalaksi. Koko sen-aikuisen maailman sulattaminen yhdeksi kansakunnaksi, jossa Kreikkalainen kultuuri olisi yleisenä, näkyy olleen Aleksanteri Suuren suurena tarkoitus-peränä. Koko sen-aikuinen historiallinen maailma oli nyt yhdistetty yhteen käteen, joka ihmeteltävällä nerolla ja jäntevyydellä osasi sen kohtalot järjestää.
Aleksanterin liian aikainen kuolema näytti tyhjäksi tekevän kaikki hänen suuret tuumansa; sillä nyt syntyy sekasorron aika, joka kestää viisi-kymmentä vuotta ja on mitä kummallisimpia jaksoja maailman historiassa. Valtiossa niinkuin yksityis-elämässäkin kaikki hillimättömät himot ovat irti päässeet. Makedonialainen monarkiia on niin äärettömästi levinnyt, että se on lakannut olemasta Makedonialaisena. Jo Aleksanteri oli ymmärtänyt, että hänen syrjäinen syntymä-maansa ei enää kelvannut valtakunnan keskukseksi; kun kuninkaallinen perhe kuitenkin sinne asettuu, se ennen pitkää kadottaa legitimisen pyhyytensä, ja Aleksanterin kenraalit nyt keskenänsä taistelevat perinnöstä, riistäen sitä kappaleiksi, kun ei kukaan yksin voi sitä anastaa. Tässä hurjassa tuoksinassa kaikki itsekkäät himot kirmailevat, vallan-himo, rahan-himo, nautinnon-himo. Murhanteot likeisimpien kesken osoittavat mahtajain siveellistä kantaa; palkkasoturien petollisuus todistaa, että turmio on yleinen. Tietysti kaikki tämä siveellinen kurjuus ei ole yht'äkkiä syntynyt, vaan on jo edellisen aikakauden loppu-puolella alkanut Hellaan yhteiskunnassa. Tuo palkkasoturi-laitos itsestään on jo merkkinä Kreikkalaisen kansalais-hengen alentumisesta; vaan nuo Xenofon'in 10,000 olivat olleet kunniallisia miehiä, verrattuina Makedonialaisiin Argyraspideihin ja heidän kaltaisiinsa. Kummallinen ja laillansa miellyttäväkin on se seikkailija-henki, joka nyt vallitsee. Siltä tosin puuttuu korkeampi siveellinen arvo, koska isänmaallisuus ja se jalostuttava mieli, jonka kansalais-velvollisuudet kasvattavat, oikeastaan on kadoksissa. Mutta onnen-etsijäin kirjava elämä kirkastuu Kreikkalaisen kultuurin ihanassa hohteessa ja saapi toisinaan jonkun ritarillisen loisteen. Perikuvaksi aikakauden luonteesta on etupäässä katsottava kuuluisa Demetrio Poliorketes, jonka elämän-vaiheet tahdon tässä lyhyesti kertoa.
Hän oli syntynyt v. 334, niin-muodoin siihen aikaan jolloin Aleksanteri Suuren valloitus-retki alkoi, eikä ollut siis kuninkaan kuollessa vielä toimi-iällä. Mutta hänen isänsä Antigono ei ollut tässä tilassa laiminlyönyt etujansa, vaan kohosi silloin Suur-Frygian, Lykian ja Pamfylian käskynhaltiaksi. Kun Perdikkas oli kukistunut v. 321 ja Antipater Makedoniassa oli kuollut v. 319, kun vihdoin aikakauden ainoa loyali mies, Eumenes, oli loppunsa saanut v. 316 ja monarkiian emämaassa hurjat taistelut jatketaan valta-istuimen ympärillä, silloin Antigono pyrkii yleiseen herruuteen, ja hänen nuori poikansa saapi tilaisuuden astua näkymölle. Yleinen liitto syntyy Antigonoa vastaan. Demetrio lähetetään armeijan kanssa Egyptin rajalle, mutta lyödään Gaza'n tykönä v. 312. Ensimäinen yritys on niin-muodoin huonosti onnistunut, ja Seleuko ottaa Syrian ja Babylonian haltuunsa. Seuraavana vuonna tehdään yleinen rauha. Kumma kyllä, rauhan ehtojen seassa on "Kreikanmaan vapaus", s.o. Hellaan pikkuvaltioin kaikinpuolinen itsenäisyys niinkuin ennen muinoin. Voisimme luulla, että tämä on paljasta ulkokullaisuutta valtamiesten puolelta, jotka tietysti eivät suo toisillensa Kreikan omistusta. Mutta eipä niinkään. Kreikan vapaus on Kreikkalaisen kultuurin ihanne-kuvia, ja nuo Makedonialaiset päälliköt ovat kumminkin Kreikkalaisen kultuurin lapsia. Tämä havaitaan olletikkin Demetriossa, joka nuoruuden innolla harrastaa Hellaan muinais-muistoja. V. 307 syttyy sota jälleen ja Demetrio lähtee Kreikkaan, astuu maalle Athenan edustalle ja vapauttaa Kreikkaisen sivistyksen emäkaupungin. Ihastus Athenassa on ääretön ja vapauttajaa kunnioitetaan suojelus-jumalana samassa kaupungissa, joka aikoinaan ajoi Aristeideen maanpakoon siitä ainoasta syystä, että tämä muka hurskauden maineella tahtoi kohota muita ylemmäksi. Pian Demetrio kutsutaan pois Kreikasta Kyproon, jota Egyptin laivasto ahdistaa. Hän lyöpi tämän laivaston ja lähettää sanan voitostaan isällensä. "Terve Antigono kuningas!" — oli sanansaattajan ensimäinen ilmoitus asiasta. "Demetrio kuninkaalle!" — kuului alku Antigonon vastauskirjeestä. Näin oli kuninkaallinen nimi anastettu v. 306, ja muut Aleksanterin kenraalit heti seurasivat esimerkkiä. Vv. 305-303 tapahtui Rhodon piiritys, joka toimitti Demetriolle hänen mainehikkaan liikanimensä "Poliorketes", kaupungin-saartaja; sillä muun sivistyksensä ohessa oli Demetrio mestarina sen aian mekanillisissa tieteissä ja hänen piiritys-koneensa olivat uutta keksintöä sotataiteessa. Seuraavana vuonna hän jälleen lähtee rakastettuun Kreikkaansa ja taistelee onnellisesti. Mutta nyt on syntynyt suuri liitto Antigonoa ja hänen poikaansa vastaan. Tämä rientää Hellespontoon, jonka valloittaa; mutta Ipson tappelu Frygiassa v. 301 lopettaa Antigonon kunnianhimoisen elämän, ja hänen valtakuntansa häviää. Demetrio pakenee ja elää jonkun aikaa pelättynä merirosvona. Viimein Seleuko Syriassa naipi hänen tyttärensä, ihanan Stratoniken, ja Demetrio silloin saapi turvapaikan. Hän kuitenkin pian riitaantuu vävynsä kanssa ja lähtee v. 297 kolmannen kerran Kreikkaan. Hyvällä onnella hän sieltä karkoittaa Makedonialaiset, saapi Athenan taas haltuunsa, ahdistaa Spartaa ja pääsee vihdoin kummallisella onnen-mutkalla itse Makedonian kuninkaaksi v. 294. Siinä maassa, näet, Antipaterin suku on keskinäisillä murhatöillä hävittänyt itsensä, ja Demetrio, joka on Antipaterin vävy, nyt murhauttaa viimeisen joukosta ja anastaa hallituksen. Hän mainitaan siellä menetelleen tirannin tavalla, karkoitetaan seitsemän vuoden perästä kaikkien vihollistensa yhdistetyillä voimilla, ja pakoitetaan pakenemaan Seleukon turviin. V. 283 hän kuolee Apameassa Syrian maalla, 51 vuoden iällä, koettuansa onnen suosiota ja epäsuosiota jyrkimmässä vaihetuksessa. Ylipäänsä hän oli nauttinut elämää runsain määrin sekä hekumassa että hengen-viljelyksessä ja maineessa. Maine ja maailman huomio oli etupäässä ollut hänellä elämäntarkoituksena, niinkuin ennen muinoin Alkibiadeella, jonka kanssa hänellä on paljon yhtäläisyyttä luonteessa. Hänen poikansa Antigono Gonnatas sittemmin pääsee Makedonian kuninkaaksi ja perustaa siellä uuden kuningas-sarjan Filippon ja Aleksanteri Suuren alkuperäisellä valta-istuimella. Sekin seikka on luettava Poliorketeen historian kummallisiin onnen-kohtauksiin.
Eikä Demetrio Poliorketes ole aian hengen ainoana edustajana. Monessa kohden yhtäläinen luonne on tuo tunnettu Epeirolais-kuningas Pyrrho, ritarillinen seikkailija, joka voittaa ja kadottaa kaupungeita ja valtakuntia sekä idässä että lännessä, kunnes eräs nainen Argos'issa viskatulla kivellä lopettaa hänen levottoman elämänsä. Kaikki tämmöiset kondottierit tahtoivat olla suuria Aleksantereita; mutta mestarin suuri historiallinen tehtävä oli heiltä unohtunut. Tämä on eroitus sankarin ja seikkailijain välillä.
Puolen vuosisadan perästä on kuohu asettunut. Tuo sameaksi sekoitettu maailma alkaa selvetä, ja vakinaisia valtioita ilmestyy maailman-monarkiian raunioilla. Nämä valtakunnat ovat: Egypti, Syria, Pergamo ja Bithynia, sekä Makedonia ja Kreikan valtiot.
Nyt täytyy kysyä: mitä maailma oli hyötynyt Aleksanteri Suuren valloituksesta?
Vastaus kuuluu: Helleniläisyys, joka oli korkein kultuuri-muoto, minkä historia siihen saakka oli kehittänyt, on nyt astunut ulos kansallisesta umpinaisuudestaan ja muuttanut koko maailman Helleniläiseksi. Ihmisyys ei ole enää rajoitettu yhteen ainoaan kansakuntaan, Kreikkaan ja Kreikan siirtokuntiin; se jo ulottuu kaikkiin entisen historian maihin, samassa kuin Kreikkalainen sivistys niihin leviää. Totta on, että monessakin näissä maissa ainoastaan vallitseva sääty muuttuu Kreikkalaiseksi; mutta joka paikassa kumminkin tunkeuupi koko yhteiskuntaan joku virta Helleniläistä henkeä tieteissä, taiteissa ja yhteis-elämässä, ja tämä synnyttää yleisen tunteen yhteisyydestä eli yhteisestä ihmisyydestä. Kreikan kirjallisuus tulee maailman-kirjallisuudeksi, ja sen kautta aatteiden vaihto tapahtuu tästä lähin avarammalla alalla. Sama on laita tavarainkin vaihdon. Foinikialaisten kauppa-monopoli on lakannut, sitten kuin Aleksanteri suuri kukisti Tyron; sen sijaan valloittajan perustama Aleksandria kohoaa varsinaiseksi maailman-kaupungiksi, jossa Euroopan, Aasian ja Afrikan tavarat yhtyvät, ja jossa Kreikan tiede ja Itämaiden viisaus keskenänsä tutustuvat. Itse valtiollinen näkö-ala on melkoisesti auennut. Näinä edellisinä aikoina oli maailman-historia liikkunut Athenan ja Spartan keskinäisissä pikku-rettelöissä tai Theban ja Korinthon pienissä suhteissa. Ajan suuri maailman-kysymys oli ollut, ken pitäisi johtavan sijan tuossa vilkashenkisessä muurahais-pesässä, joka käsitti Hellaan ja Peloponneson siirtokuntineen. Muutamat puoli-helleniläiset ruhtinaat Thessaliassa, Epeirossa ja Makedoniassa olivat toisinaan saaneet kunnian päästä lisäksi seuraan, ja taustalla, suurena suunnattomana pöppönä, nähtiin Persian suur-kuningas satrapeinensa. Semmoinen oli valtiollisen maailman muoto Kreikan klassillisena aikakautena. Nyt sitä vastoin valtiollinen keskuus ulottuu kauas entiseen barbari-maailmaan; kokonainen yhteiskunta jotenkin suuria valtioita on syntynyt, jotka kaikki kuuluvat samaan sivistys-piiriin. Ihmisyyden rajat ovat melkoisesti laajentuneet.
Kreikkalais-Makedonialaisen maailman raja-seuduilla lännessä oli maan-osia, joihin Kreikkalainen sivistys jo aikaisin oli alkanut tunkeuda, vaikka Filippon ja Aleksanteri Suuren valloitus-toimet eivät ennättäneet kääntyä sille puolelle. Semmoinen seutu oli Sikelian saari, jonka rannikot suureksi osaksi olivat Kreikkalaisten siirtokuntain vallassa; semmoinen seutu oli myöskin koko eteläinen Italia, jossa Kreikkalainen uutisasutus pääsi semmoiseen valtaan ja kukoistukseen, että tätä maata yleisesti muinaisuudessa nimitettiin Suur-Kreikaksi, "Magna Graecia". Seudun raa'at alku-asukkaat toimittivat Helleniläisille ranta-kaupungeille ne luonnon-tuotteet, jotka elättivät näiden kauppaa ja enensivät niiden rikkautta. Sybaris oli tunnettu maailman herkullisimmaksi kaupungiksi. Syrakusassa loisti tiede ja taide. Neapoli, Kroton, Tarento olivat mainittavia sekä sivistyksestä että mahtavuudesta. Luonnollista oli siis, että ennen tai myöhemmin joku Makedonialainen seikkailija koettaisi onneansa tälläkin haaralla, Kreikkalaisen sivistyksen äärimmäisellä voittomaalla.
Silloin sattui tapaus, joka herätti suurta huomiota sen-aikuisessa maailmassa. Eräs barbari-kansa, joka kutsuttiin Romalaisiksi, oli julistanut sotaa Tarentoa vastaan. Tämä kaupunki, joka oli tottunut rahalla ostamaan palkkasoturi-joukkoja puolustajikseen, kutsui tuon ennen-mainitun Epeirolais-kuninkaan, Pyrrhon, avuksensa, ja Pyrrho tulikin vahvalla sotavoimalla, falangeinensa elefantteineen. Mikä ääretön ala seikkailija-kuninkaan kunnian-himolle! Niinkuin suuri Aleksanteri oli valloittanut Itämaat Intiaan saakka, miks'ei voisi ritarillinen Pyrrho jatkaa voittokulkuansa Herkuleen-pylväisin ja läntiseen valtamereen asti? Ainakin hänen oli hyvä toivo liittää Italia ja Sikelia Epeirolaiseen valtakuntaansa. Mutta hämmästyksellä hän pian sai havaita, että Romalaisten sotarinta ei väistynyt mainion Makedonialaisen falangin alta, että miehet Tiberin rannalta eivät pelänneet hänen torni-selkäisiä elefanttejansa. Hänen tosin onnistui lyödä Romalainen armeija Pandosian tykönä v. 280, vielä toinenkin Askulon tykönä seuraavana vuonna, mutta millä hinnalla! Jälkimäisen tappelun perästä hänen mainitaan huudahtaneen: "Vielä semmoinen voitto lisäksi, niin olen hukassa!" Nyt hän etsii itsellensä edullisempaa toimialaa ja kääntyy Sikeliaan; mutta sielläkin on onni vastainen. Vihdoin hän palajaa Italiaan, ja silloin Romalaiset Beneventon tykönä saavat hänestä voiton v. 275. — Makedonian falangi lyötynä! voitettuna taistelussa erästä barbari-kansaa vastaan, jonka nimi ainoastaan huhuna oli tunkeunut sivistyneen maailman korviin! voitettuna, vaikka aikakauden etevin päällikkö sitä johti! Mikä hämmästyttävä tapaus! Kreikkalaisen maailman suurvallat, Egypti ensimäisenä, heti riensivät etsimään tuon tuntemattoman voittajan ystävyyttä. Roma oli yhdellä iskulla astunut maailman näkymölle, Kreikkalais-Makedonialaisen politiikin näkö-piiriin.
Ja siitä hetkestä se onkin Roma, seitsemän kunnaan kaupunki Tiberin rannalla, joka anastaa johtajaviran maailman historiassa.
Mikä olikaan siis tämä Roma? — Jokainen on kuullut nuo vanhat tarinat Romulosta ja Remosta, joiden äiti oli Rhaea Sylvia (nähtävästi joku metsänhaltia), joita naaras-susi Tiberin rannalla imetti ja jotka paimen-vaimo Akka Laurentia otti kasvattaaksensa. Nämä ja muut jutut Roman kaupungin perustamisesta ja ensimäisistä vaiheista eivät ole historiaa; mutta varmuudella kumminkin näemme, että tuossa riidan-alaisessa välimaassa, missä Latinalaisten, Sabinein ja Etruskein rajat yhtyivät, syntyi yhteiskunta, joka sai kansan-aineita kaikista näistä kolmesta kansakunnasta. Olot olivat samankaltaisia kuin Kreikanmaalla vanhimpaan aikaan. Sukukunta-päälliköt, Patriciot — sana jolla on sama johtoperä kuin isäntä-sanalla Suomenkielessä —, olivat vallitsevana ylimys-säätynä ja heidän alustalaisensa, Klientit, seurasivat heidän johtoansa. Mutta paitsi näitä löytyi Romassa lukuisa väestö ulkopuolella sukuja ja ulkopuolella varsinaista yhteiskuntaa, niinkutsutut Plebejit, joiden oikeasta syntyperästä tutkijat eivät ole saaneet täyttä tolkkua. Kenties olivat, ainakin osaksi, kaikenlaista irtainta väkeä, jolle Roma oli tarjonnut turvapaikan Kapitolio-kunnaan juurella. Sekä uskonnolliset että yhteiskunnalliset laitokset olivat lähi-kansoista lainatut. Ei mitään ollut siinä kohden omaa eikä itsenäisesti kehitettyä, paitsi tuo luja valtio-side, joka liitti yhteiskunnan jäsenet kokoon. Roma, joka alusta asti seisoi vihollisena vihollisten keskellä ja turviinsa oli ottanut muiden kansain maanpakolaisia ja karkureita, tottui omaksi turvakseen ankaraan kuriin omissa valtio-keskuuksissansa.
Tämä valtio-etujen valta kaikkien muiden etujen yli on tosin Kreikkalaisessakin yhteiskunnassa huomattava; mutta Romassa se oli yhteiskunnan koko ydin. Niinpä esm. Romalaisten uskonnollinen taipumus tosin oli erinomaisen harras; he olivat uskontonsa harjoituksessa pedanttisen taika-uskoisia. Kuitenkin oli uskonto oikeastaan valtion palveluksessa ja käytettiin enemmin kuin missään muualla valtio-tarkoituksiin. Myöskin perheen pyhyys oli Romalaisilla suuri, ja Romalainen emäntä, matrona, nautti suurempaa kunnioitusta ja vapautta kuin vaimo Kreikassa, saati itämailla; mutta valtion pyhyys oli kuitenkin ylinnä. Valtio tosin ei häirinnyt perheellistä elämää, niinkuin joskus Kreikassa, mutta se syrjäytti kaikki hellemmät perhe-tunteet. Ei ole esm. mitään harvinaista Roman historiassa, että isä surmauttaa poikansa, milloin tämä on rikkonut valtion etuja tai sotakuria vastaan. Sotakuri — sepä onkin kenties Romalaisen yhteiskunta-hengen oikea nimi. Roma on syntymältä saakka yhdyskunta maata-viljeleviä sotureita, ikäänkuin varsin luotuna maailmaa valloittamaan ja kurissa pitämään. Ja siihen tarkoitukseen Roma sitä paremmin soveltuu, koska siltä itseltään puuttuu omituista kansallisuutta. Meillä kuullaan usein matkittavan, että muka kieli on ainoastaan välikappaleena. Romalaisille oli itse kansallisuus ainoastaan välikappaleena — nimittäin valtion tarkoitusperää varten. Roma oli valmis vastaan-ottamaan kaikkia kansallisuuden-aineita ja muodostelemaan omaa kansallisuuttansa niiden mukaan. Koko maailma saattoi mahtua Roman kansalliseen elinrakennukseen sillä ainoalla ehdolla, että maailma itse mukautui Roman valtio-aatteen alle. Roma oli sen vuoksi aivan omansa valtiollisesti sulattamaan, koska se oli aivan altis kansallisesti sulautumaan. Mutta tämä vallitsija-kyky Romalaisessa luonteessa oli kasvannut ja varttunut ankaran kotoisen kurin kautta. Yleis-etu, res publica, hallitsi Romalaisen kaikkia tekoja ja ajatuksia. Sen-laatuinen se uusi valta oli, joka Pyrrhon aikana astui maailman-näkymölle.
Olihan vanhassa Kreikassakin yksi valtio, joka yhtä suuressa, milt'ei suuremmassa määrässä perustanut oloansa yksin-omaiseen valtio-tarkoitukseen. Tämä oli Sparta, jossa, kuten tiedämme, itse perhe-elämä haihtui valtio-elämän velvollisuuksiin. Mutta eroitus Spartan ja Roman välillä on yhdessä katsannossa ääretön. Spartalla on umpeen-suljettu kansallisuus, joka ei voi mitään uusia aineita vastaan-ottaa. Itse valtiolaitokset Spartassa ovat Lykyrgon lakien kautta kerrassaan saaneet lopullisen muodostuksensa eivätkä siedä mitään kehitystä; ne ovat niinkuin joku rakennus-taiteen mestari-teos, suuremmoinen linna kovinta kiveä. Roman laitokset sitä vastoin kehittyvät alinomaa, niinkuin kasvava puu, jonka juuret joka vuosi tunkeuvat yhä syvemmälle maa-emään, ja jonka latva samassa määrässä kohoaa korkealle, levittäen varjoansa yhä avarammalle alalle. Roman koko historia on sen vuoksi alituinen muodostus, alituinen uudistus; sisällisesti yhtämittainen taistelu kansanluokkain välillä, mutta taistelu semmoinen, joka yhä tuottaa voiman-lisäystä valtiolle; ulospäin melkein katkeamaton vallan-levitys, joka myöskin tuottaa uusia aineita Roman kansallisuudelle. Tällä tavoin Roma sisällisesti varttuu ja ulkonaisesti leviää. Hätäinen katsaus näihin kahteen ilmiöhön on tässä paikassa tarpeellinen.
Taistelu kansanluokkain välillä on Romassa jotenkin samankaltainen, kuin mitä jo olen maininnut Kreikanmaasta; se alkaa melkein samana hetkenä kuin kaupunki syntyy. Ensin kuninkaat ja ylimyskunta keskenänsä ottelevat; seitsemästä kuninkaasta nähtävästi neljä murhataan ja viimeinen karkoitetaan, jonka perästä ylimyskunnallinen tasavalta pannaan toimeen. Mutta kuninkaat ovat jo ennättäneet nostaa Plebejien yhteiskunnallista arvoa; Servio Tullio on Centuria-laitoksellaan sekoittanut yhteen Patriciot ja Plebejit samoihin varallisuus-luokkiin ja antanut Plebs'ille valtiollista merkitystä. Kuninkaallisen vallan lakattua, Plebejit tosin joutuvat kovan sorron alle. He silloin eräänä päivänä päättävät siirtyä pois ja perustaa uuden Roman, jossa ei mitään Patricioita olisi, — mutta jolta myöskin luultavasti korkeampi valtiollinen kyky olisi puuttunut. Vaan Patriciot sovittavat asian muutamilla myönnytyksillä: Plebejit eivät vielä saa osallisuutta hallitukseen, mutta saavat erään valvonta-vallan Tribuniensa kautta. Näin jatketaan yhteiskunnallinen taistelu, kunnes vihdoin Plebejit saavuttavat tasaisen oikeuden kaikkiin valtio-virkoihin, niin-muodoin myöskin vapaan pääsön hallitsevaan Senaattiin. Tuo alkuperäinen sääty-eroitus tällä tavoin valtiollisesti lakkaa. Klientit ovat jo ennen hämmentyneet Plebs-säätyyn. Ensimäinen jakso Roman sisällisessä historiassa on päätynyt.
Tämän sisällisen taistelun ohessa on Roman valloitus-toimi kulkenut aivan rinnatusten. Jo kuninkuuden aikana oli saavutettu jonkunlainen valtiollinen esimiehyys Lation pikku-kansain keskuudessa; se tosin menetetään silloin, kun kuninkaat karkoitetaan, mutta lyhyen heikkous-tilan perästä alkaa vallan-levitys uudestaan ja vielä suuremmalla vauhdilla. Samniolaiset, Latinalaiset, vihdoin koko eteläinen Italia lasketaan vähin erin Roman herruuden alle, ja kun Pyrrho on voitettu, ei ole Italian alalla ketään, joka Roman kanssa kilvoittelisi johtaja-virasta. Italian perästä tulee rikkaan, viljavan Sikelian vuoro, ja silloin alkaa taistelu Karthagin kanssa maailman vallasta länsimailla. Tämän taistelun vaiheita ei käy tässä kertominen: Hannibalin retki Italiaan, Roman ahdinko, Roman sitkeä kestävyys, sodan siirtyminen Afrikan alueelle ja Karthagin lopullinen perikato ovat tapauksia, joita jokainen oppikirja jotenkin laveasti esittää. Mitkä ne syyt olivat, jotka toimittivat Romalle voiton, ei ole myöskään mitään vaikeata arvata, mutta ansaitsee kuitenkin huomioon johdattaa. Karthagin apuvarat olivat epäilemättä suuremmat kuin Roman, mutta ne olivat paljoa höllemmässä ko'ossa. Karthagin laveat alusmaat olivat oikeastaan kauppa-alueita, jotka hyödyttivät vallitsevan kaupungin varallisuutta, mutta valtiollisesti eivät olleet niin järjestyneinä kuin Roman voittomaat. Senpä tähden Karthagin armeijat olivat kirjava seura kaikenlaista pestattua väkeä, joka ainoastaan vaikeasti saatettiin ko'ossa pitää: Kreikkalaisia falangimiehiä ja villejä Sardiniasta tai Espanjasta, turkkeihin pukeuneita Ligurialaisia ja puoli-alastomia Numideja hieta-aavikkojen seuduilta. Ainoastaan Hannibalin nero osasi tämmöisiä laumoja järjestää ja ko'ossa pitää, mutta ei Hannibalkaan voinut niihin vuodattaa sitä yhteyden ja kokonaisuuden henkeä, jonka ainoastaan valtiollinen yhteislaitos synnyttää. Aivan toinen oli Romalaisten sotavoimain laita; ne olivat pelkkiä kansalais-armeijoja ja niiden vahvistuksena samaan malliin järjestyneet liittolais-joukot. Syynä oli, että Roma oli valloituksensa ohessa joka paikassa lujasti järjestänyt hallitus-laitoksensa, rakentanut kokonais-valtion, jonka jäsenet lujasti liittyivät yhteiseen keskukseen. Roman kansallisuus oli varttunut ja levinnyt aivan samassa määrässä kuin sen valtakin. Monen voitetun kaupungin väestö oli siirretty Romaan ja tehty Romalaiseksi, samalla aikaa kuin Romalaisia siirtokuntia oli istutettu voitettujen kansain kesken. Paikottain voitetut olivat saaneet pitää omat kotoiset laitoksensa, sillä ehdolla että valtiollisesti noudattivat Roman käskyjä. Tämä ulkonäkyinen itsenäisyys, tämä liittolais- ja municipio-asema, jota löytyi monta eri lajia, oli ikäänkuin väli-aste, jolla saatettiin alamaisuuden tilasta vähitellen kohota täyteen civitas-arvoon, s.o. Romalaiseen kansalais-oikeuteen. Näin oli Romalaisuus korkeimpana toivomus-peränä kaikilla Roman alamaisilla. Roma oli kerrallaan valloittanut ja valtiollisesti sulattanut; siinä sen voima Karthagin rinnalla, joka oli tahtonut ainoastaan herrastaa ja hyötyä.
Heti Karthagin kukistumisen perästä seuraa taistelu Kreikkalais-Makedonialaisen maailman kanssa. Sielläkin Roman luja valtio-kuri joka paikassa saapi voiton noista sisällisesti murtuneista yhteiskunnista. Kreikassa, näet, yhä kestää eripuraisuus rikkaiden ja köyhien välillä. Romassa sitä vastoin tätä yhteiskunnallista kiistaa siinä muodossa ei vielä ole oikeastaan alkanut; Plebejit ovat voittaneet itsellensä vapaan pääsön valtiovirkoihin ja senaattiin; mutta se ylimyskunta, se optimati-luokka, joka näin on syntynyt sekä Patricioista että Plebejeistä, johtaa yksin Roman politiikia. Roman senaatti ei ole mikään vaalin-alainen hallituskunta niinkuin Athenassa; se on ja pysyy aristokratillisena säätynä. Tämän aristokratillisen luonteensa kautta Roma herättää ylimys-puolueen luottamusta Kreikassakin; rikkaat pakenevat Roman turviin köyhien koston alta, ja Roma saapi siis joka paikassa ystäviä, jotka helpoittavat sen voittoa. Ylipäänsä Makedonialaisessa maailmassa yhteiskunnan perustukset olivat vajonneet, ja ainoastaan Romalainen hallitus saattoi antaa yhteiselämälle rauhaa ja yksityisille turvallisuutta.[7] Roman politiikilla taas oli ainoastaan yksi tarkoitusperä: maailman herruus; siihen se pyrkii kaikilla välikappaleilla, hyvillä ja huonoilla. Vihollisiansa se tietysti kovuudella kurittaa, laskee ne ikeensä alle, riistää niiltä kaiken valtiollisen olemuksen. Ystäviänsä se sitä vastoin palkitsee — siihen saakka että nekin ovat ikeen alle laskettavat. Näin Roman valta paisuu paisumistaan, kunnes Välimeri on muuttunut Romalaiseksi järveksi. Laveampi ala, kuin mitä kukaan muinais-aian valloittaja oli valtikkansa alle ko'onnut, suurempi joukko maita ja kansoja, kuin mitä Aleksanteri Suuren monarkiia jakamatonna oli käsittänyt, oli niin-muodoin yhdistettynä yhteiseksi Romalaiseksi maailmaksi (orbis terrarum Romanus). Kreikkalais-Makedonialaisesta maailmasta tosin itäisin osa jäi ulkopuolelle Roman vallan piiriä. Mutta sen sijaan kaikki länsimaat valtamereen asti ja pohjoiset seudut Reiniin ja Tonavaan saakka olivat Romalaisen valloituksen kautta saatetut historian näkymölle ja inhimillisen kehityksen yhteyteen. Historiallinen näkö-piiri oli siis jälleen melkoisesti laveuntunut.
Ja tämä avara maailma sen ohessa alkoi muodostua yhteiseksi kansallisuudeksi. Romalaiset itse olivat luonnoltaan taipuvaisia vastaan-ottamaan jos mitäkin vieraita aineita; tietysti siis Kreikkalaisten korkea sivistys löysi heissä alttiita oppilaita, varsinkin koska heidän ja Hellenien välillä oli alkuperäistä heimolaisuutta kielessä, uskonnossa ja laitoksissa. Kreikkalaisuus tulvaili sisään mahtavana virtana Romalaiseen elämään, ja Romalaiset ennen pitkää tulivat Helleniläisiksi sivistyksensä ja koko henkisen elämänsä puolesta. Näin syntyy eräs yhteinen Helleniläis-Romalainen kultuuri, joka tulee maailman-kultuuriksi. Makedonialaisen valloituksen suuri tehtävä oli ollut levittää Helleniläinen kultuuri kaikkiin itämaihin; mutta Roma jatkaa tämän tehtävän vielä laveammassa ja täydellisemmässä määrässä. Koko ihmiskunta — muutamia tuntemattomia raakalais-kansoja lukuun ottamatta — näyttää nyt olevan ko'ottuna yhteisen valtikan alle, ja sille muodostuu yhteinen Kreikkalais-Romalainen sivistys, yhteinen Kreikkalais-Romalainen kansallisuus. Tämä koko historiallisen maailman yhteen-sulauminen on historian merkillisimpiä ilmiöitä ja ansaitsee erinäistä selitystä. Tahdon sen vuoksi vielä seuraavissa luennoissa tarkastella Romalaisen maailman valtiollista ja kansallista kehitystä.
Ennen kuin lähden tarkemmin selittämään Roman maailman-herruuden merkitystä, on tarpeellinen silmäillä Roman sisällisiäkin oloja ja niitä yhteiskunnallisia taisteluita, jotka olivat seurauksina Romalaisten valloituksista.
Olen edellisessä maininnut, että siitä hetkestä, jolloin Plebejit saivat oikeuden kaikkiin valtiovirkoihin, yhteiskunnallinen eroitus heidän ja Patriciojen välillä haihtui. Taistelevat aineet silloin sulivat yhteen ja tuo uusi paisunut elämän-voima tulvasi ulospäin: Italia ja Sikelia laskettiin Roman kansan herruuden alle, Karthagi voitettiin, ja Afrika etelässä, Espanja lännessä, Kreikka ja Makedonia idässä tulivat yhdessä jaksossa valloitetuiksi. Tällä välin Roman yhteiskunnassa on rauhaa ja hyvää sopua; mutta uuden eripuraisuuden aineita kokoontuu itse valloitusten kautta. Niin lavean valtakunnan hallitus, niin avaran politiikin johtaminen ei ole mahdollinen jättää yhteisten kansan-kokousten haltuun, vaan Roman senaatti ja ne johtavat perheet, jotka siihen ovat päässeet, anastaa itse teossa melkein koko vallan. Tämä vallitseva luokka tosin ei enää ole entistä Patricio-säätyä; sillä useat Plebeji-suvut ovat valtiovirkain kautta kohonneet senaattiin, ja näistä yhdistyneistä aineista on syntynyt uusi ylimys-luokka, niinkutsutut Optimatit. Maailman ryöstetyt aarteet ovat tähän aikaan tulvanneet Romaan, ja suunnattomat rikkaudet kokoontuvat Roman ylimysten käsiin. Nuo mahtavat Optimatit eivät enää ole mitään Cincinnatoja, jotka isänmaan kutsuessa lähtisivät pelto-työstään diktatori-virkaan, palatakseen kuuden kuukauden perästä takaisin halpaan maatilaansa. Valtio-virat ovat heillä elämän tarkoituksena, ja valtio-virkoihin on tuskin mahdollinen päästä kuin suurten rikkauksien avulla; sillä valitsevan kansa-joukon suosiota on ostaminen suurilla kansan-huveilla ja äänet on suorastaan lahjuksilla ostaminen. Mutta läpikäytyänsä kaikki kunnianasteet konsuli-virkaan saakka, ylimys pääsee tilaisuuteen runsain määrin korvaamaan tehtyjä kustannuksiaan. Edellisen vuoden praetorit ja konsulit saavat sitten propraetoreina ja prokonsuleina vuoden aiat hallita jossakin alusmaassa, ja koska heillä siinä on melkein rajaton valta sotapäällikköinä, hallintomiehinä ja tuomareina, kokoilevat siinä toimessa "oikein ja väärin" mahdottoman suurta saalista. Tämä rikkaus ja senaatti-sukujen keskinäinen liitto tekee ylimyskunnasta melkein suljetun säädyn, jonka piiriin joku halvempi mies — Romalaiset sanoivat "novus homo" s.v. uutis-ihminen, "parvenu" — ainoastaan vaivaloisesti saattoi tunkeuda sisään.
Samalla kertaa muut Roman kansalaiset vajoovat yhä syvempään kurjuuteen. Nuo alituiset ja kaukaiset sodat ovat vetäneet Roman miehet pois maanviljelyksestä, joka alkuansa oli Romalaisen elämän ytimenä. Jokainen legioni-soturi on saanut ryöstösaaliista osansa eikä ole taipuvainen palajamaan vaivaloiseen maa-työhön, joka paitsi sitä on tullut entistä eduttomammaksi.
Seurauksena on, että pienet maatilat häviävät ja kokoontuvat suuremmiksi kartano-maiksi ylimysten käsiin. Myöskin Hannibalin pitkä sota Italiassa näkyy olleen pienemmälle viljelykselle surmaksi. Enintä kuitenkin vaikuttaa se seikka, että suurten pää-omain kokoontuessa Roman pohatat alkavat harjoittaa suuremmoista plantage-viljelystä, jonka kanssa ei mikään pikku-viljelys voi kilpailla. Hedelmällisessä Sikelian saaressa ko'otaan laveat alat yhteen; suuret orja-laumat käytetään työ-voimana, ja ne nisut, öljyt ja viinit, jotka tällä tavoin valmistetaan, saatetaan jo myydä niin halpoihin hintoihin, että vapaat pikku-viljelijät Italiassa pian havaitsevat työnsä ja vaivansa aivan turhaksi. Pianpa plantage-viljelys leviää Italiaankin; Etruria ja muut hedelmälliset maakunnat muodostuvat Sikelian malliin, ja vuoriseuduilla karjanhoitokin asetetaan samalle kannalle, s.t.s. paimeniksi käytetään orjia, joiden paljous karttuu summattomaksi. Näin ollen köyhemmät Roman kansalaiset luonnollisesti vetäyntyvät Roman kaupunkiin; siellä on kansan-huvit, siellä jaetaan valtion kustannuksella leipää ilmaiseksi, siellä on osallisuus vaaleissa, joka myöskin on tuottavaista elinkeinoa. Mutta tietysti se alhaiso, joka näin kokoontuu, pian muuttuu varsinaiseksi roistoväeksi. Ja lisäksi tulee kaiken maailman roskaa, joka tulvaa kaikista maista tuohon suureen pääkaupunkiin, "kalastamaan sameassa vedessä" — kuten on tapa sanoa. Ei ole enää helppo asia eroittaa kansalaisia ja muukalaisia, varsinkin koska vapautuneista oljista karttuu uusia kansalaisia. Ylhäisö heitä kaikkia kohtelee samalla ylpeydellä. Ja kuitenkin nämä halvatkin Romalaiset ovat verellänsä ostaneet Roman suuruuden! Pitääkö heidän tytyä siihen, että valtio heille viskaa jokapäiväisen elatuksen?
Vihdoin seisoo kansalais-piirin ulkopuolella Italian kansat "liittolaisina". Nekin ovat viime aikoina melkoisesti auttaneet Roman voittoihin. Pitääkö heidän tytyä siihen, että heitä yhä kohdellaan voitettuina, että Roman prokonsulit saavat mielivaltaisesti antaa liktoriensa heitä suomia? — Vihdoin muiden voittomaiden asukkaat, — ken voipi paheksia, että heilläkin on toiveensa ja halunsa päästä joskus parempaan turvallisuuteen hengen ja omaisuuden puolesta!
Näistä kysymyksistä muodostuu uusi sisällinen taistelu, joka ensin tietysti koskee etupäässä Roman vallitsevaa kansaa, mutta pian leviää Italiaan ja vihdoin Romalaiseen maailmaan. Grakkhojen tarkoituksena on luoda uutta Romalaista maaviljelys-säätyjä, tehdä valtion kruununmaista, jotka ylimyskunta oli haltuunsa anastanut, joukon vapaita talonpoikain-taloja, joihin Roman köyhempi kansalais-väestö olisi asutettava. Silloin leimahtaa eripuraisuus puolueiden välillä ilmi tuleen ja liekki pian leviää yli koko Italian. Kansavaltainen puolue oli luvannut toimittaa Italian liittokansoille Roman kansalais-oikeutta. Nämä toiveissaan pettyneinä nousevat kapinaan, ja saavuttavat viimein, vaikka lyötyinä, täyden tasa-arvon Romalaisten kanssa. Vaan tuo suuri yhteiskunnallinen kysymys ei ole sillä ratkaistu; se ainoastaan leviää avarammalle. Samat epäkohdat, jotka sitä ennen ovat koskeneet Roman ahtaampaa kansalais-piiriä, ilmaantuvat nyt kaikkialla Italiassa ja väkitunko Roman vaali-uurnain ympärillä kaikkine haittoinensa karttuu yhä kauheammaksi. Vihdoin seisoo sittenkin ulkopuolella vielä lukuisampi väestö alamaisia, jotka alkavat mukautua Roman kultuuriin ja Roman kieleenkin, mutta eivät nauti mitään osallisuutta Romalaisen maailman hallinnossa, päin-vastoin itse ovat kamalimman mielivallan alaisina.
Tuo suuri kysymys on: kuinka pitää hallittaman se suuri maailma, jonka Roma on laskenut valtansa alle?
Varsin pian havaitaan, että ainoastaan yksivalta seisovien armeijain nojassa voi Roman valloituksia säilyttää ja ko'ossa pitää, — nimittäin yksivalta tasavaltaisten muotojen ohessa, s.o. alituinen diktatorivirka. Roman ylimyskunta näkee siinä ainoan keinon, millä saattanee asemaansa säilyttää, ja Sulla osaakin hetkeksi hillitä maailman riehunaa. Vaan tämä Umpi-Romalaisuuden voitto ei voi kestävä olla; sillä koko suuri maailma vaatii tasa-arvoon ja ihmis-oikeuteen päästäksensä. Sullan kuoltua (v. 78) alkaa puolue-taistelu uudestaan; ylimys-puolue kukistetaan, ja kansavaltainen puolue, jonka kannatuksena on koko tuo vapautta kaipaava maailma, nostaa uuden diktatorin, Gaio Julio Caesar'in. Tosin Caesar pian murhataan. Mutta kansavallan harrastus ja kannatus menee perinnöksi Augustolle ja hänen seuraajilleen.
Roman keisarivalta, eli oikeammin sanoen Cesarismi ("keisari"-sana tulee Caesar'in nimestä), on siis loppupäätös kansavaltaisten aatteiden voitosta! Despotismi vapauden välikappaleena! Kuinka sitä käypi ymmärtää?
Tosiaan ei niin käsittänyt asiaa Roman sen-aikuinen ylimyskunta, jonka jaloimmatkin jäsenet pitivät tapahtunutta muutosta vapauden haaksirikkona. Heidän mielestään oikea Romalaisuus oli hukkunut tasavaltaisen hallitusmuodon kanssa: Bruto ja Cassio, Cesar'in murhaajat, olivat muka viimeiset Romalaiset. Eikä asia ole meidänkään helppo toisin käsittää. Kun Tacito neronsa pontevuudella meille kuvaa Tiberion viekasta julmuutta, Caligulan houkkiomaisuutta, Claudion kurjaa kehnoutta ja Neronin paatunutta tunteettomuutta, niin helposti taivumme ajattelemaan, että valtaherran oikku on päässyt hallitsemaan viisaan senaatin ja vapaan kansankokouksen sijassa. Mutta niin pian kuin rupeamme likemmin tarkastamaan sitä tasavaltaista hallitusmenoa, joka on loppunsa saanut, tulee kuitenkin arvostelumme paljon muuttumaan. Tuo Roman ylimys-sukujen hallitus maakuntain yli oli todellakin ollut ilkeintä kiskomista ja mielivaltaa. Epäilemättä löytyi niitäkin, jotka Ciceronin tapaan katsoivat prokonsulin pyhimmäksi velvollisuudeksi kaikin puolin valvoa alamaisten onnea, hillitä omaa voitonhimoa ja käskyläisten ahnautta.[8] Mutta tuo melkein rajaton valta synnytti välttämättömästi väärinkäytöksiä, joita aika harvoin päähallitus Romassa rankaisi. Tosin eivät kaikki prokonsulit tai propraetorit olleet yhtä ahnaita kuin eräs Verres tai eräs Pisoni, jotka säännöllisellä ryöstöllä panivat aluskuntansa paljaaksi; mutta paraimmatkin katsoivat jotenkin luvalliseksi rikastuttaa itseänsä alamaisten kustannuksella. Ciceronin kirjevaihdosta esm. näemme, kuinka vapauden-sankari Bruto katseli asiaa: Salamiin asukkaat Kyprossa tahtoivat suorittaa erään velkansa 12 prosenttisen koron kanssa, mutta Bruto arveli kohtuulliseksi vaatia vuotista korkoa 48 prosenttia; pakkokeinoksi toimitettiin sinne parvi ratsumiehiä, jotka useat päivät pitivät kaupungin hallituskuntaa kokous-huoneesensa suljettuna, niin että muutamat jäsenet jo nälkäänkin kuolivat; vasta kun Ciceroni oli prokonsulina Aasiaan saapunut, hän lakkautti tämän väkivallan.[9] Kuinka veronvuokraajat, Roman ritari-sääty, ja niiden käskyläiset, niinkutsutut Publikanit, menettelivät maakuntalaisten kanssa, oli itse Romassa tullut sananlaskuksi: "missä Publikani saapunut, siinä oikeus ja kohtuus mennyt".[10] Näiden rasitusten kautta kaikki maakunnat olivat joutuneet kurjimpaan häviöön ja suuret alat lankesivat Roman pohattain yksityis-omaisuudeksi. Eräs Julio Eurykles oli tullut koko Kytheran saaren omistajaksi. Kun C. Antonio ajettiin Romassa maanpakolaisuuteen, hän asettui Kefallenian saareen niinkuin yksityiselle tilallensa. Koko maailma näytti olevan luotuna ainoastaan näiden Romalaisten herrain hyötyä ja nautintoa varten.
Eipä kummaa siis, että Romalainen maailma arveli edullisemmaksi saada yhden valtaherran useiden sijaan, — saada koko valtakunnalle yhteisen isännän, joka saattaisi nuo ahnaat kiskojat kurissa pitää. Se oli tämä maailman tarve, joka kannatti kansavaltaisen puolueen ponnistuksia itse Romassa. Niinkuin mainittu puolue taistelun alussa oli liittynyt Italialaisten kanssa, se taistelun kestäessä nojautui maakuntain kannatukseen. Näiden avulla nyt Caesar anasti valtansa; hänen legioninsa ja etevimmät apumiehensä olivat Gallialaisia tai Espanjalaisia, ja voiton perästä useat sen puolen miehet saivat kansalais-oikeutta tai koroitettiin Roman senaattiinkin. Tarkoituksena ei ollut mikään vähempi, kuin saattaa vähitellen kaikki valtakunnan asukkaat tasa-arvoisiksi tai kumminkin kohtuudella hallittaviksi. Moinen tuuma epäilemättä kauhisti Roman sen-aikuisia valtiaita; mutta hekin hyvin tiesivät, että maakunnat olivat vallankumouksen puolella, että senaatin hallitus oli yleisesti vihattu.[11] Mitä maakuntalaiset ajattelivat, näkyi paraiten Caesarin kuoltua. Muukalaiset Romassa pukeusivat itsestään murhe-vaatteisin; saapuvilla-olevat Juutalaiset pitivät monta yötä vahtia kuolin-lavon ääressä. Tuo surmattu mies oli ikäänkuin maailman marttiira, ja senaatinkin täytyi häntä jumalaksi julistaa; "divus Caesar" hän jo oli maailman yleisessä mielipiteessä, eikä yksistään senaatin päätöksen voimasta.[12]
Tämän yleisen kaipauksen nojaan rakensivat Augusto ja hänen seuraajansa keisari-vallan. Heidän ensimäisenä tehtävänänsä oli korjata ja parantaa maakuntain hallintoa; maaherrat saivat säännöllisen palkan ja tulivat tarkan valvonnan ja edesvastauksen alaisiksi. Keisarien yleisenä ohjeena oli se, minkä Tiberio lausui käskyläisilleen maakunnissa: "hyvän paimenen tulee keritä laumaansa, eikä sitä nylkeä". Vaikka tämä lause sisälsi enemmän käytännöllistä totuutta kuin siveellistä jaloutta, on kuitenkin varma, että semmoiset hallitsijat kuin Tiberio, Claudio, osittain itse Neronikin, olivat, maakunnissa rakastetut. Että he Roman ylimyskunnan vihaa ja murhan-yrityksiä vastaan puolustivat itseänsä mestaus-kirveellä, sitä tuskin maakuntalaiset suuresti paheksivat. Pää-asiana oli, että koko maailman olot olivat saaneet uuden suunnan, että voitetut nyt alkavat päästä voittajain rinnalle. Nuo vanhat Roman suvut kadottavat tähän aikaan päivä-päivältä merkityksensä yhteiskunnassa, ja etevät maakuntalaiset tunkeuvat heidän sijaansa senaattiin, sotaväkeen, laki- ja opettaja-virkoihin sekä kirjallisuuteenkin. Espanjalainen Mario Sexto ja Gallialainen Valerio Asiatico masentavat loistollaan Lation vanhoja ylimys-nimiä ja ajavat Tiberin kunnailta askel askeleelta Corvinojen ja Hortensiojen jälkeläiset. Itse kansalais-oikeus leviää yhä laveampiin piireihin. Auguston aikana luettiin Roman kansalaisia vähän yli 4 miljoonan, nimittäin täys-ikäisiä miehiä; Claudion hallitessa niiden luku jo oli karttunut lähes 7 miljoonaan, joka kenties oli kolmas osa valtakunnan vapaasta väestöstä ja kuudes osa vapaista ja orjista yhteisesti. Kun portti näin on avattu, alkavat maakuntalaiset yhä rivakammin tunkeuda sisään Roman kansalais-oikeuteen. Paljas astuminen legionien riveihin tuotti tämän arvon tuhansille. Vihdoin mainitaan Karakallan julistaneen kaikki vapaat asukkaat avarassa valtakunnassa saman-arvoisiksi. Itse teossa ei silloin enää liene monta ollut, jotka olivat seisoneet civitas-oikeuden ulkopuolella.
Tämä suuri tasoitus-työ voipi näyttää satunnaiselta, taikka arvellaan kenties joksikin despotismin välikappaleeksi, jolla keisarit muka hankkivat itselleen kannatusta tasavaltaa vastaan. Niin ei kuitenkaan ollut laita. Roman miehet itse olivat jo aikaisin huomanneet, että Romalaisuudessa oli joku omituinen sulattamisen ja sulaumisen taipumus, ja Caesarin ja Auguston aikoina ruvettiin siinä näkemään Romalaisen valloituksen historiallista tarkoitusta. Yhteis-ihmisyys asui muka Roman luonteessa; senpä tähden koko maailma oli Romaan yhdistynyt.[13] Eräs keisari Claudion puhe, jonka Tacito meille kertoo, lausuu tämän käsityksen selvillä sanoilla. Tapahtui, näet, että Gallia Comatan ylimykset, joilla jo ennestään oli Romalaista kansalais-oikeutta, pyysivät oikeuden hakea korkeimpia arvoja Roman kaupungissa. Kysymys herätti paljon vasten-mielisyyttä senaatissa; muistutettiin, että samat Gallialaiset olivat Brennon johdolla Romaa hävittäneet ja äskeisinä aikoina Caesaria piirittäneet Alesian tykönä. Vaan keisari kumosi pontevilla syillä kaikki nämä vastaväitteet: Volskit, Equit ja kaikki Italian kansat olivat aikoinaan olleet Roman vihollisia, Etruskeille oli panttivankeja annettu, Samniolaisten ikeen alle oli menty; nämä kaikki kuitenkin jo olivat täys-oikeutettuja Romalaisia ja Roman loistavimmat suvut olivat näiltä aloilta kotoisin. "Mikä muu olikaan syynä Spartan ja Athenan perikatoon" — kuuluu Claudion sanat — "kuin juuri se, että voitetut pysytettiin muukalaisina". Me sitä vastoin Romulon aioista asti olemme vihollisista tehneet kansalaisia. "Sisään-muuttaneet vieraat ovat meillä kuninkaiksi tulleet, vapautettuin orjain poianpoiat ovat päässeet korkeimpiin valtio-arvoihin". Lakkaamatta on vieraita aineita sisään tullut, ei ainoastaan erinäisiä miehiä yksitellen, vaan kerrassaan kokonaisia maakuntia, kokonaisia kansoja, jotka perätysten ovat Romalaiseen nimeen sulauneet.[14]
Selvemmin kuin näillä keisari Claudion sanoilla ei voida lausua Roman historian yleistä suuntaa. Tämä aate, Romalaisuuden ja yleis-ihmisyyden aate, yhä kehkiää keisarivallan aikakaudella ja saapi ihmiskunnan edistys-jaksossa omituisen merkityksen, josta aion ensi luennossa vielä puhetta jatkaa.[15]
Olen lyhyimmiten huomauttanut, että keisarien hallituksen alla Roman kansalais-oikeus — joka tietysti ei enää merkinnyt osallisuutta hallituksessa, vaan oikeastaan tasaista oikeutta siviili-asioissa ja yhteiselämässä — levisi yhä avarammalle, kunnes vihdoin kaikki valtakunnan vapaat asukkaat pääsivät siinä kohden täyteen tasa-arvoon. Emme kuitenkaan saa ajatella, että Roma vastaan-otti nuo raa'at aineet sinänsä omaan kansallisuuteensa. Päinvastoin civitas-oikeus suotiin ainoastaan siinä määrässä, kuin alamaiset olivat mukautuneet Romalaiseen sivistykseen, ja sääntönä pidettiin, mitä keisari Claudio kerran lausui eräälle Roman kansalaiselle Lykiasta, joka ei osannut hänelle latinaksi vastata, —: "Joka ei Roman kieltä osaa, se ei ole oikeuksiltaan Romalainen".[16] Tietysti kuitenkin eroitusta enimmältään tehtiin Kreikan kielen hyväksi, koska tämä kieli jo aikaisin oli tullut valtaavaksi aineeksi Romalaisessa sivistyksessä; mutta niilläkin aloilla, missä kreikkaa puhuttiin, oli latina hallinto-tointen ainoana kielenä Vanhan aian loppuun saakka, ja Augusto nimenomaan sääsi, ett'ei mikään praetor saisi muulla kielellä ediktiänsä julistaa. Länsimailla taas, missä Romalainen valloitus kohtasi ainoastaan raakoja maankieliä, levisi Roman sivistys ja Roman kieli ihmeteltävällä nopeudella. Paikoittain tuo alkuperäinen kansallisuus ensi aluksi veti vastahankaa; niin oli esm. laita Galliassa, missä Druidein uskonto oli Keltalaisen kansallisuuden vahvikkeena. Semmoisissa tapauksissa Roman hallitus menetteli ankaruudella; Augusto esm. sääsi; ett'ei kukaan, joka riippuisi Druidien uskonnossa kiinni, saisi nauttia Roman kansalais-oikeutta, ja Claudio tätä uskontoa varsinaisesti vainosi. Enimmästi tosin ei mitään väkinäisiä keinoja tarvittukaan. Tacito meille kertoo, kuinka äsken valloitetussa Britanniassa Titon aikana nuo kopeat barbari-päälliköt pian alkoivat notkistaa niskaansa Romalais-tapojen alle ja sovittaa kieltänsä Roman puheesen. Romalais-sivistyksen sekä hyvät että huonot puolet vetivät korkeimpana ihmisyyteenä heitä lumous-piiriinsä, eivätkä mokomat huomanneetkaan, että heidän alamaisuutensa Roman herruuden alla samassa määrässä vahvistui.[17]
Vaan tästä Romalais-sivistyksen levenemisestä syntyy sen ohessa omituinen vastavaikutus, joka huomataan myöskin Latinan kirjallisuudessa. Nuo äsken raa'at kansakunnat alkavat kouluissansa harjaantua rhetorikaan ja kielioppiin, runouteen ja filosofiaan ja ottavat ennen pitkää edustaaksensa Roman varsinaista kirjallisuutta. Gallia Cisalpina (nykyinen Pohjois-Italia toisella puolen Rubicon'ia) ei ollut siihen aikaan luettuna Italiaan ja oli vasta Caesar'in aikana saanut kansalais-oikeuden. Mutta jo Auguston hallitessa se oli synnyttänyt semmoisia kirjailijoita, kuin Vergilion, Catullon, Livion, Cornelion ja Vitruvion, joiden latinassa tuskin kukaan saattoi huomata mitään muukalaista murteellisuutta, vaikka tosin hienoimmat tuntijat väittivät Livion kielessä löytyvän jotakin Padualaisuutta (Patavinitas). Samaan aikaan olivat Espanjalaisetkin alkaneet sovittaa suutansa latinaiseen runomittaan. Ciceroni tosin arveli näistä Espanjalaisista, että heidän kielensä soi vähän paksulta ja oudolta; mutta ennen kuin arvattiinkaan, tuli aikoja, jolloin Espanja kasvatti kirjaniekkoja, jotka kilpailivat itse Ciceronin kanssa, runoilijoita jotka vetivät vertoja Vergiliolle. Joku omituinen uhkapuheisuus (grandiloquentia) havaittiin jo silloin asuvan Espanjalaisessa luonteessa; mutta ensimäisten keisarien aioista asti useat Romalaisen kirjallisuuden etevimmät nimet olivat sieltä päin kotoisin, niinkuin molemmat Senecat, Quintiliano, Lucano, Silio Italico ja Martialis. Itse Afrika, ainakin sen etevimmät kaupungit, Leptis, Karthagi, Adrumetum y.m., seurasivat vähitellen samaa esimerkkiä, perustaen Romalaisia kouluja ja synnyttäen latinalaisia kirjaniekkoja, joista la'intutkija Salvio Juliano, kaunopuhelija Cornelio Frontoni ja taruilija Apuleio, kaikki Hadrianon ja Antoninojen aikuisia, olivat mainittavimmat. Totta on, että näinä aikoina sekä kielen että kirjallisen aistin puhtaus aleni alenemistaan. Mutta vika ei ollut näiden maakuntalais-kirjailijain, jotka kumminkin yllä-pitivät ja rikastuttivat Romalaisen kirjallisuuden; vika oli Italian, jolta henkinen kyky alkoi kuihtua, sitten kuin molemmat Pliniot, sekä Juvenalis ja Tacito olivat menneet. Vihdoin keisarikunnan loppu-aikoina vielä Galliakin, joka nyt oli melkein täydellisesti romalaistunut, lahjoitti latinan kirjallisuudelle muutamat ihanat syyspäivät, silloin kuin sen kukkaset muualla olivat kellastuneet; mainittakoon ainoastaan nimet Ausonio ja Sidonio Apollinaris. Itäisillä mailla tosin Kreikankielinen kirjallisuus vallitsi, ja Antoninojen aikakaudella ei puuttunut siitäkään eteviä nimiä, niinkuin Plutarkho, Arriano, Lukiano, Pausanias, muita mainitsematta. Mutta lakitieteen harjoitus oli latinan-kielinen itäisilläkin mailla, ja sen etevimmät edusmiehet, Papiniano ja Ulpiano, olivat kotoisin Syriasta, missä Beryton lakikoulu siihen aikaan tuli kuuluisaksi.
Näitä kirjallisuuden seikkoja en olisi luetellut, ellei niiden kautta paraiten astuisi silmiin, kuinka koko Romalainen maailma vähitellen muodostuu yhteiseksi kansallisuudeksi, missä ei enää ole sanottavaa luonteen, kultuurin tai kielen erilaisuutta, niinkuin myöskin kaikki erilaisuus oikeuksissa jo on hävinnyt. Valtiollinen elämä tosin ei tarjoo paljon ilahuttavaa keisari-vallan aikakaudella. Maailman onni näyttää riippuvan yhden miehen kelvosta tai kelvottomuudesta ja tämä yksi riippuu soturijoukkojen suosiosta ja kannatuksesta. Vaan tässäkin asiassa, nimittäin valtiollisen vallan harjoituksessa, maakunnat jo pääsevät tasaiseen oikeuteen Italian rinnalle. Ensi aikoina oli pidetty luonnollisena asiana, että ainoastaan Romassa voitiin keisaria tehdä; se oli peri-aatteessa senaatin oikeuksia, ja itse teossa Praetorianein. Mutta Neronin kuoltua huomattiin hämmästyksellä, että maakuntainkin sotajoukot saattoivat lahjoittaa keisarillisen purppuran.[18] Silloin vielä se, joka purpuran kantajaksi valittiin, oli Italialainen mies; mutta sekin ennakko-luulo pian haihtui. Nervan kuoltua, keisarin-arvo joutuu maakuntalaisten haltuun, ja tässä huomataan joku säännöllinen järjestys-jakso, melkein sama kuin kirjallisuudessakin. Kirjallisella alalla olivat Espanjalaiset kaikkien ensinnä kohonneet tasa-arvoon Italialaisten kanssa. Nytpä seurasi Espanjan miesten valtiollinen aikakausi, Trajanon, Hadrianon ja Antoninojen hallitus. Samalla tavoin Afrikan kirjallisen kukoistuksen perästä seurasi aika, jolloin Romalainen maailma sai valtaherrojansa Hannibalin isänmaasta sekä samansukuisesta Syriasta; nimet: Septimio Severo, Karakalla, Macrino, Elagabal ja Aleksanteri Severo, vihdoin Filippo Arabs, Odenatho ja Zenobia, merkitsevät tätä uutta jaksoa Roman valtiollisessa historiassa. Vanha Catoni olisi varmaankin vääntynyt haudassaan, jos olisi voinut nähdä, mitä kummia tapoja nämä Semiläiset vallitsijat toivat mukaansa Kapitolion ja Palation kunnahille; mutta nimi "Romalaisuus" oli jo saanut aivan toisenlaisen merkityksen kuin Catonin aikoina: se oli väljentynyt ja väljentyessä tietysti myöskin paljon muodostunut. Viimein semmoisetkin seudut, jotka seisoivat melkein barbarisuuden rajalla, ottivat edustaaksensa Roman maailman-herruutta ja edustivat sitä kunnialla. Claudio, Aureliano, Probo olivat Illyrialaisia; Diocletianon syntymämaa oli Dalmatia; Maximiano, Constantio, Galerio ja Maximino olivat taas Illyriasta lähteneet. Galliasta myöskin tulee muutamia maailman hallitsijoita, esm. Caro poikineen, mutta Italiasta ei enää ainoatakaan. Itse Roman etusija Romalaisessa maailmassa on menetetty; Milano ja Nikomedia tulevat pääkaupungeiksi, viimein Konstantinopoli.
Tuskin tarvinnee muistuttaa, että näiden ulkonaisten muutosten ohessa oli tapahtunut suuri muutos ihmisten mielipiteissäkin eli niissä aatteissa, jotka maailmassa vallitsivat. Vergilio aikoinaan vielä oli laulanut: "Sinä, Roman mies, olet luotu kansoja hallitsemaan; siinä sinun taitees ja virkas!"[19] — Mutta jo seuraava miespolvi alkoi käsittää asiaa toiselta kannalta. Senecan mielestä oli tosin Roman kaupunki Romalaisen maailman keskuspaikka, mutta myöskin kaikkien yhteisenä isänmaana, eikä yksityis-isänmaata ollut kellään. "En ole tälle tai toiselle maailman sopelle syntynyt", lausuu tuo Espanjalainen filosofi; "koko tämä Romalainen maailma on minun isänmaani". Hänen ajatuksensa Romalaisen valloituksen merkityksestä oli tämän-mukaisesti ihan toinen kuin Vergilion; Roman virka historiassa oli muka ollut perustaa yleistä rauhaa maailmassa: "Pax Romana" oli tarkoitusperänä, "Imperium Romanum" välikappaleena. Saattaisimme luulla, että tämmöinen käsityskanta oli enemmin Espanjalainen kuin Romalainen; mutta siinä toki erehtyisimme. Plinio vanhempi, puhdas Italialainen sukuperältään, lausuu saman aatteen vielä selvemmillä sanoilla: "Jumalain sallimus on valinnut Italian välikappaleekseen, että se kokoisi nuo hajanaiset valtakunnat, lievittäisi raa'at tavat, sovittaisi niin monituisten kansain eripuraiset ja karkeat kielet yhteisen puheen kautta kanssakäymiseen, ja ihmisyyden ihmisille lahjoittaisi, itse muuttuen yhteiseksi isänmaaksi koko maailman kaikille kansoille".[20] Tämä ajatus, että ihmisyyden, humaniteetin synnyttäminen oli Roman vallan päätarkoituksena, selveni selvenemistään: koko sivistynyt maailma oli muuttunut yhdeksi kansallisuudeksi ja tämä kansallisuus oli ihmiskunta; koko maailma oli ikäänkuin muuttunut yhdeksi ainoaksi kaupungiksi.[21] Luonnollista on, että näiden aatteiden vallitessa kaikki kansalliset muistot hämmentyivät yhteen. Mitä suurta oli kunkin eri kansan historiassa ollut, se nyt käsitettiin Romalais-maailman yhteiseksi omaisuudeksi. Hadriano korjautti Epaminondaan hautaa, Karakalla pystytti kuvapatsaita Hannibalin kunniaksi. "Romalais-rauhan" sovinnollinen henki vaikutti taaksekkin päin muinaisten taistelujen muistoihin.
Vaan tässä varmaan kysytte: oliko siis keisarivallan aika semmoinen yleisen rauhan ja veljellisyyden aikakausi? Ulkonaiset tapaukset eivät näytä antavan siihen myöntävää vastausta. Tosin Neronin kuoltua ja sitten kuin Vespasiano on ryhtynyt hallitus-ohjiin, seuraa vuosisadan mittaan melkein katkeamaton jakso kelvollisia ja jaloja hallitsijoita; olletikkin Trajanon, Hadrianon ja Antoninojen hallitukset luetaan ihmiskunnan onnellisimmiksi aioiksi. Romalaisen ylimyskunnan tasavaltaiset harrastukset olivat unohtuneet ja keisariuden aate oli vahvistunut tuon lavean valtakunnan ainoana mahdollisena hallitusmuotona. Kuitenkin löytyi tässä hallitusmuodossa yksi vaarallinen vaillinaisuus. Keisarivalta seisoi entisten tasavaltaisten periaatteiden perustuksella; siltä puuttui monarkillisen vallan tavallinen pohja, laillinen perittävyys, legitimiteeti. Keisari hallitsi ainoastaan sen vuoksi, että hän oli tai otaksuttiin olevan kaikkien etevin kansalainen, ikäänkuin itse Romalais-hengen persoonallinen ilmestys, johon Roman kansan majesteetti oli ottanut asuinsijansa. Jos hän nämä vaatimukset täytti, häntä pidettiin jumalana, ja tavallista olikin, että keisarien kuvapatsaille uhria kannettiin. Jos hän ei ollut, mitä tämä aate edellytti, häntä katsottiin tiranniksi, vääräksi vallan-anastajaksi, ja hänen surmansa pidettiin oikeutettuna. Kaikessakin tapauksessa oli keisarin kuoltua aina kysyminen, mistä uusi maailman pylväs oli saatava. Muutamat keisarit itse määräsivät seuraajansa, ja useinkin hyvällä menestyksellä. Mutta toisinaan löytyi sopivia miehiä enemmän kuin olisi tarvittukaan; yhdessä valtakunnan osassa tunnettiin yhtä, toisessa toista, ja legionit, jotka katsoivat itseänsä Romalaisen maailman valtiollisiksi edustajiksi, koska valtakunnan rajoja suojelivat, nostivat eri miehiä taisteluun hallitusvirasta. Näin tulee Antoninojen aian perästä jotenkin levoton jakso, "Sotaväki-vallan aikakausi", joka viimein Gallienon hallitessa uhkaa hajottaa Romalaisen maailman useiksi pieniksi keisarikunniksi. Galliassa esm. on siihen aikaan kokonainen sarja keisareita, joiden valta myöskin ulottuu Espanjaan ja Britanniaan. Vaan Romalainen henki on jo niin täydellisesti valtaan tullut, ett'ei tämmöisissäkään oloissa maakunnat ajattele mitään itsenäisyyttä; nuo erikois-keisarit maakunnissa ovat kuitenkin vain Romalaisia keisareita, ja ennen pitkää muutamat jäntevät miehet saavat Romalaisen maailman jälleen ko'otuksi. Vihdoin Diokletiano koettaa uudesta järjestää valtakunnan hallinnon tarkkaan säännöllisyyteen. Lukuisat virastot, jotka toisiinsa liittyivät asteittain ja joiden päävirastot (scrinia) olivat keisarin hovissa, saivat hallinnon eri haaroja hoitaaksensa ja välittivät kaikki suhteet majesteetin ja kaukaisempienkin maakuntain välillä. Ja koska maailma sittenkin oli liian avara yhden silmällä pitää, koetettiin useiden keisarien yhteis-hallitus; valtakunta jaettiin kahteen, kolmeen tai neljäänkin osaan, joita kuitenkin piti hallittaman yhteisellä hengellä (unanimitas), niin että ainoastaan hallituksen huoli oli jaettuna, ei itse hallitus. Tämä virkavaltainen järjestelmä oli muutamissa kohden ihmeteltävä; se on ollut mallina kaikille uuden-aikaisille Euroopan valtioille. Mutta vakinaista maailmanrauhaa se ei kuitenkaan toimeen saanut. Tuskin oli Diokletiano luopunut virastansa, asettuen syntymä-seuduilleen kaalia viljelemään, niin yhteis-keisarit jo joutuivat taisteluun keskenänsä, ja samaa näytelmää myöhemminkin tavan-takaa uudistettiin. Tuota yleisen rauhan aatetta ei voinut keisarikunta milloinkaan täydellisesti toteuttaa.
Nämä tapaukset silmäin edessä, emme helposti käsitä, että "pax Romana" oli Romalais-vallan lopputarkoituksena. Varma kuitenkin on, että sen aian ihmiset asian niin käsittivät, ja epäilemätöntä jo itsessään lienee, että he sen näkivät selvemmin kuin me. Että itse Sotaväkivallan aikakaudella maailma ylipäänsä oli rikas ja onnellinen taloudellisessa katsannossa, todistaa kirkon-isä Tertulliano, joka eli Septimio Severon, Karakallan ja Elagabalin aikoina. "Päivä päivältä maailma muuttuu kauniimmaksi ja loistavammaksi", hän lausuu. "Entiset erämaat ovat viljelysmaiksi tehdyt, pelto valloittaa metsän, pedot pakenevat kotikarjan alta, hietaankin siemeniä siroitetaan, kivi murennetaan ruokamullaksi ja suosta tehdään kuiva maa. Nykyänsä on kaupungeita isompi luku kuin ennen asumuksia. Purjehtija ei enää pelkää luotoa eikä karia; hän on varma löytämään joka paikassa kansaa, kansalaisia, elämää. Maa jo meitä raskaasti kantaa". Toisessa paikassa hän puhkee seuraavaan ihastus-lauseesen: "Mikä rikkautten määrä vero-listoissa, mikä kansojen paljous! Totta tosiaan; maailma on niinkuin keisarikunnan viljelty vainio, josta kaikki vihan rikkaruoho on kitketty pois ja kaikki petollisten liittoin ohdake hävitetty. Se on ihanampi kuin Alkino'on omenapuisto ja Midaan ruusutarha".[22] — Mahdollista on, että seuraavien aikain valtiolliset sekasorrot aioittaisin ja paikoittaisin häiritsivät maailman hyötymistä. Mutta tämä oli satunnaista häiriötä, jolla ei ollut kestävää vaikutusta. Verrattuna muinaismaailman pikku-kansain alituisiin vihan-melskeisin, nuo keisarikunnassa ilmaantuneet taistelut tuskin tuntuivat muuksi kuin puhdistaviksi ukkosen-ilmoiksi. Raja-maakunnissa barbari-kansain päällekarkaus toisinaan tuotti hävitystä; muuallakin joku taistelu vallanpitäjäin välillä saattoi olla jollekulle seudulle turmiollinen. Mutta ylipäänsä vallitsi rauhan askareet, hyötyminen, lepo ja rikkauden nautinto. "Pax Romana" oli maailman yleisenä sääntönä, jota ei poikkeus-seikat voineet turhaksi tehdä.
En voi loppu-todistukseksi valita mitään pontevampaa kuin kristityn runoilijan Prudention sanat Theodosio Suuren aioilta:
"Läntisen valtameren rannoilta niihin säteileviin vesiin saakka, joista aurinko nousee, olivat ihmiskunnan asiat sodan ja rauhattomuuden vallassa. Tylyt kädet, aina aseissa, eivät tienneet kuin lyödä ja haavoittaa. Tämän raivon tahtoi Jumala hillitä: hän käski kansain notkistaa päänsä yhteisen la'in alle, muuttua kaikki Romalaisiksi, — Reinin ja Tonavan seuduilla, kulta-hietaisen Tajon rannoilla, Po'n rikkaissa kaupungeissa ja ja Niilin höysteisillä aloilla. Kaikille yhteinen laki ja arvo sekä yhteinen nimi heidät kaikki yhdistää; kahle, joka heidät orjina piti, on muuttunut veljyyden siteeksi. Jokaisessa maailman paikassa elämme niinkuin kansalaisia, niinkuin samassa kyläkunnassa kasvaneet, niinkuin ylenneet yhden kotipesän ääressä. — Sen on Roman valta tekoinensa voittoinensa valmistanut. Aika oli Kristuksen tulla!"[23]
Viimeiset sanat viittaavat erinäiseen suureen muutokseen, joka Roman keisarikunnan aikana oli tapahtunut. Tämä aikakauden uskonnollinen seikka on oleva seuraavan luennon esineenä.
Kun tällä kertaa lähdemme tarkastamaan Romalais-vallan vaikutusta ihmisten uskontoon, havaitsemme tässäkin kohden Romalaisessa luonteessa samanlaista taipumusta vierasten aineiden yhteen-sulattamiseen kuin valtiollisellakin alalla. Valloituksensa ohessa Roma jo alusta saakka oli koettanut anastaa voitettujen jumalatkin haltuunsa; se tapahtui sillä tavoin, että valloittaja-kansa ne sovitti omien uskonto-käsitteidensä joukkoon, puetti niin-sanoakseni nuo vieraat tulokkaat Romalaiseen togaan ja lahjoitti niille niin-muodoin kansalais-oikeutta. Tämä oli sitä helpompi tehdä, koska kaikki nämä muinais-maailman jumalat olivat saaneet alkunsa samasta luonnon-voimain jumaloitsemisesta ja siis oikeastaan seisoivat samalla pohjalla. Valtio-tarkoitus oli siinäkin asiassa Romalaisten etevimpänä silmämääränä, ja Roman politiiki oli siis ylipäänsä varsin suvaitsevainen, kuitenkin sillä ehdolla, ett'ei voitettujen uskonto ollut sovintoon taipumaton taikka kiihoittanut kansallista erikoisuutta. Viime-mainitussa tapauksessa toisinaan ryhdyttiin ankariin keinoihin, niinkuin esm. Druidien uskonnon suhteen Galliassa; mutta tavallisesti käsitettiin kaikki uskonnot ainoastaan eri muodoiksi samasta yleis-uskonnosta, ja Auguston aioista ruvettiinkin rakentamaan yhteis-temppeleitä "kaikille jumalille", niinkutsutut Pantheonit, joita löytyi useissa paikoin. Samassa määrässä kuin kansalliset erilaisuudet hävisivät, ruvettiin siis pitämään kaikki uskonnot jonakuna yhteis-omaisuutena koko valtakunnan väestölle, ja kun Karakalla oli julistanut kaikki keisarikunnan asukkaat kansalaisiksi, päätti Elagabal tuottaa kaikki jumalatkin Kapitolioon. Se oli "Pax Romana" sovitettuna jumalien yhteiskuntaan, ikäänkuin olisi tahdottu sanoa: rauha olkoon taivaissa niinkuin maankin päällä! Olen jo muistuttanut, että tässä sovitus-puuhassa valtio-tarkoitus vaikutti yhtä paljon kuin yleinen humaniteetin-harrastus. Itse Roman valtio-aatteelle, Roma jumalattarelle (Dea Roma), oli jo aikaisin monessa paikoin nostettu alttareita, ja koska keisarit olivat Romalaisen valtio-majesteetin edusmiehinä, annettiin niillekkin jumalallinen kunnioitus, kannettiin uhria niiden kuvapatsaille heidän eläessään ja nostettiin heitä "divus".-arvoon kuoleman jälkeen. Se maailman-järjestys, jonka Roman valta oli perustanut, näytti todellakin olevan ihmiskunnan suurena Sallimuksena ja siis ansaitsevan jumaluuden nimeä. Kansat ikäänkuin alkoivat aavistaa jotakin korkeampaa johdatusta ihmiskunnan kohtaloissa ja näkivät sen toteutuneeksi keisarien hallituksessa.
Luonnollista kuitenkin oli, ett'ei semmoinen valtio-aate voinut täydellisesti tydyttää ihmis-hengen uskonnollisia tarpeita, ja mitä kansan-uskontoihin tulee, niiden yhteen-sulatus opin ja palvelus-menojen puolesta jäi kun jäikin varsin vaillinaiseksi. Seurauksena oli kummallinen hämmennys uskonnollisissa käsitteissä keisarikunnan aikana. Uskonnoista tosiaan ei ollut mitään puutetta, mutta se, joka puuttui, oli usko, uskonnollinen vakuutus ja sydämmen rauha. Sivistyneet säädyt tosin koettivat tydyttää henkensä tarpeita Kreikkalaisen filosofian syvillä mietteillä, mutta oppimaton kansa turvausi kaikkiin niihin jumalan-palveluksiin, joita idästä ja lännestä oli ko'ottu tuota yhteistä uskonnon-sulatusta varten. Toisella ja kolmannella vuosisadalla olletikkin itämaiset palvelukset alkoivat päästä valtaan läntisilläkin mailla ja outo seka-melske syntyi tavoissa ja mielipiteissä. Syriasta tuli Baal'in palvelus, Egyptistä levisi Isiin ja Serapiin juhlamenot; Frygian "Suuri emä" irstailla käytöksillään ja Persialainen Mithras, joka edusti valon haihtumatonta valtaa, kulkivat rinnatusten Romaan ja tunnustettiin valtiollisestikin Romalaisiksi jumaliksi. Muutamat muut, niinkuin Thrakialainen Sabazio ja manalan jumalatar Hekate, eivät päässeet yhtä suureen kunniaan, mutta saivat kuitenkin lukuisia palvelijoita. Vihdoin oli jumalain ja jumalattarien joukko tullut niin kirjavaksi, että tämä uskonnollinen markkina-tuoksina alkoi sen aian ihmisiä hämmästyttää. Pila-puheinen Lukiano meille vakuuttaa, että se hämmästytti itse Olympon jumaliakin. Kerran, näin kuuluu hänen jutelmansa, nämä kokoontuivat tapansa mukaan, Zeys esimiehenä, Olympon saliin, jolloin Momo, taivaallisten hovinarri, nosti haikean valituksen siitä sekalaisesta seurakunnasta, joka oli aikojen kuluessa tunkeunut sisään jumalain keskuuteen. Jo vanhastaan oli muka monta, joiden jumaluuden-arvo oli vähemmin taattu; nytpä lisäksi oli saatu joukko muukalaisia, jotka eivät edes kreikkaa ymmärtäneet: Skythalainen Zamolxis, joka aikoinaan oli orjana ollut, Medialainen Mithras kauhtanassa ja tiarassa, koiranpää Anubis Egyptistä, ynnä monta muuta samankaltaista. Olympon ruokavarat, nektar ja ambrosia, eivät enää voisi riittää tälle paljoudelle; joku keino oli siis keksittävä asian auttamiseksi. Tästäpä Olympolaiset pitkin päätänsä mietiskelemään, ja loppupäätös oli, että asetettiin seitsenmiehinen komitea, jonka tuli tarkoin tutkia, millä oikeudella kukin oli päässyt sisään Olympon jumalaisperheesen.[24]
Lukianon sukkelat pilapuheet eivät kuitenkaan pitkälle auttaneet tuon suuren kysymyksen ratkaisemisessa, joka siihen aikaan ihmiskuntaa vaivasi. Kysymyksenä oli, mistä piti saada jotakin luotettavaa vastausta elämän ja kuoleman suureen arvoitukseen. Ihmiskunta oli ulkonaisesti niin onnellinen Romalaisen rauhan ja siitä syntyneen yleisen menestyksen nautinnossa, ja kuitenkin niin onneton katoovaisuutensa tunnossa. Tuskastuneena se etsi sisällistä sovitusta, visseyttä sielun kuolemattomuudesta, varmuutta siitä, että yksityis-henkilö ei ole paljas pisara maailman äärettömässä meressä. Ja tätä kaipausta ei voinut filosofiakaan kaiken jaloutensa ohessa läheskään tydyttää. Päin-vastoin nuo entiset filosofilliset järjestelmät, jotka aikoinaan olivat kääntäneet sivistyneiden huomiota kansan-uskontojen raakaan järjettömyyteen, jo alkoivat vanhentua eivätkä vastanneet edes aian humaniteeti-käsitykseen. Tuo muinoin niin mainio Stoalainen oppi, jossa kelpo (virtus) oli ihmisen korkein hyvä, niin ett'ei mistään muusta väliä ollut, oli päätynyt korkeaan maailman-ylönkatseesen, joka oikeastaan oli korkeinta itsekkäisyyttä. Se ei voinut enää olla riittäväinen, juuri siitäkin syystä, että se soti aikakauden yleistä ihmisyys-käsitystä vastaan. Ihmis-henki ei enää voinut sulkeutua oman itsensä kilpikonna-kuoreen ja luulotella itseänsä tydytetyksi. Epikurolaisuus oli sittenkin paljoa enemmin yleis-inhimillinen. Tämä koulukunta, kuten tiedämme, opetti, että oma etu käski ihmisen olla siveellisenä: mitä vasten pitäisi vaivata itseänsä pahaa tekemällä! Mutta kun tämä oppi niin-muodoin suoraan kielsi, että hyvää tekeminen saattoi vaivaa kysyä, se tietysti aivan vähän auttoi elämän moninaisissa ristikohtauksissa. Ja jostakin tulevaisesta elämästä eivät nämä filosofilliset järjestelmät antaneet vähintäkään selkoa. Niin kauan kuin ei kuoleman arvoitus ollut selville saatu, näytti elämän tarkoitus hukkaan menneen.
Eipä kummaa siis, että ihmiset etsivät lohdutusta oudoimmistakin uskonto-menoista, jotka vain lupasivat tydyttää aikakauden tuskallista uskon-kaipausta. Kaikenkaltaiset sala-menot, vanhat ja uudet mysteriot, taikatemput, vihkimiset ja pyhitykset käytettiin välikappaleiksi hengellisen levottomuuden lievittämistä varten. Serapiin palvelus oli muodostunut joksikin puhtauden ja kuolemattomuuden opiksi, joka levisi lavealle, Rein'in rannoille saakka. Hekaten palvelus taas perustui taikaukseen, jolla tahdottiin manalan valtoja lumoa. Omituista laatua olivat niinkutsutut Taurobolit eli verivihkimykset. Vihittävä, valkoisiin juhlavaatteisin puettuna, astui yö-sydännä katettuun hautaan, jolloin uhri-eläinten veri sai vuotaa hänen ylitsensä; näitä verisiä vaatteita hän sitten julkisesti kantoi puhdistuksensa merkiksi. Joskus nämä taika-menot sovitettiin filosofillisten oppien kanssa yhteen. Semmoisesta yhdistyksestä syntyi esm. Uus-Pythagoralaisuus, eräs itämaisista salaopeista ja taika-tempuista ko'ottu filosofia, jonka etevimpänä edusmiehenä oli ihmeiden-tekijä Apollonio Thyanalainen jo ensimäisen vuosisadan lopulla. Eikä ainoastaan Apollonion teoksia ko'ottu ja viljelty salaisen viisauden aarteina; löytyipä useita muitakin hartauden-kirjoja — jos niin saan sanoa —, joista aikakausi etsi vastausta suureen kysymykseensä: — Orfeylaiset virret, Khaldaialaiset ennustukset, Hermes Suuren opetukset y.m., kaikki epäiltävää syntyperää ja vielä epäiltävämpää sisällystä. Uskoa taikka ei uskoa! siinäpä aian suuri kysymys. Puhdistusta, sisällistä sovitusta! siinäpä aian suuri kaipaus. Tuo kaunis taru Amorista ja Psykhestä, jonka ensin tapaamme Apuleion tykönä, kuvaa meille runouden muodossa aikakauden syvää halajamista. Jumalallista syntyperää on Psykhe (sielu), mutta langennut alkuperäisestä puhtaudestaan, saastunut ihmiselämän hairauksissa. Vasta koettelemusten ja puhdistusten kautta hän taas tulee mahdolliseksi pääsemään alkuperäiseen autuuteensa. Silloin taivaallinen Amor (lempi) ottaa hänet turviinsa, morsiamekseen, ja nostaa hänet maan tomusta uuteen elämään.[25]
Viimein kuitenkin tuo uskonnollinen sekasorto näytti järjestyvän aatteellisen kaavan mukaan; aian hengellinen tarve näytti synnyttävän itsellensä vastaavan opinmuodon, ja tämä uusi oppi oli Uus-Platonilaisuus. Se oli syntynyt Alexandriassa, Helleniläisen aate-liikkeen sen-aikuisessa keskuksessa, ja sen kanta-isäksi on kenties katsottava Juutalainen Filoni, joka Kristuksen aikana teki ensimäisen yrityksen sovittamaan Platonin aate-opit itämaisten uskontojen mietteisin. Mutta vasta kolmannen vuosisadan kuluessa tämä uusi suunta saapi yleisemmän merkityksen ja kokonainen sarja eteviä opettajia — Ammonio Sakkas, Plotino, Porfyrio y.m. — toimittavat uudelle opille kunnioitusta keisarikunnan korkeimmissa piireissä. Uus-Platonilaisten suuri ansio oli se, että he yhteen aate-järjestelmään olivat sulattaneet kaikki aikakautensa uskonnolliset mietteet, yhtä hyvin kansan-uskontojen runolliset jumalais-haahmut kuin filosofien aatteelliset keksinnöt, lisäten vielä Kristin-uskonkin aineista, mitä kelvolliseksi katsottiin. Heidän perus-oppinansa oli yksi ainoa jumala, kolme-yhteinen luonnoltaan, olentona, järkevä ja sieluna, josta sitten vuotaa koko hengellinen ja ruumiillinen maailma niinkuin alku-lähteestänsä. Kaikki siis on "emanationia", ulos-käymistä korkeimmasta olennosta, pyhempää tai saastaisempaa, jota lähempänä tai kauempana. Jumalan ja ihmisten välillä ovat haltia-henget, Geniot ja Daimonit. Mutta ihmisen tarkoituksena on jälleen lähetä alku-lähdettä, ja siinä kohden löytyy kahta lajia siveellistä edistystä: kelpo käytännöllisessä elämässä ja pyhyys henkisessä elämässä. Pyhyyden harjoitus viepi ihmisen haltioihinsa ja temmaa hänet sillä tavoin näkymättömään, korkeampaan maailmaan. — Tämä opin-kaava oli sen puolesta ihmeteltävä, että siihen mahtui pakanuuden koko kirjava tuoksina. Plotino ei ollut ainoastaan filosofi, vaan myöskin ihmeiden-tekijä, noituri. Hänen oppilapsensa sanoivat itsensä "maailman kaikkien uskontojen papistoksi". Keisaritkin ihastuivat, että vihdoinkin oli löydetty oppi-rakennus, joka vastasi Roman vallan humaniteeti-aatteesen. Septimio Severosta alkaen Gallienoon saakka he melkein kaikki olivat tämän uuden opin harrastajia ja toivoivat tämän avulla poistavansa kaikki uskonnolliset eroitukset. Myös Kristittyinkin jumalalle tarjottiin sija yhteisessä Pantheonissa. Sekä Elagabal että Aleksanteri Servero tahtoivat asettaa Kristuksenkin jumalien joukkoon,[26] tietysti sillä ehdolla että tämäkin usko suostuisi siihen yleiseen sovintoon, minkä keisarikunta niin onnellisesti oli perustanut.
Mutta Kristin-usko ei taipunut minkään-laiseen sovintoon; senpä keisarikunta jo alusta asti oli huomannut ja siitä syystä tavallisesti sulkenutkin tämän opin ulos yleisestä suvaitsevaisuudestaan. — Minun ei tarvitse kertoa Kristin-uskon syntyä ja ensimäistä leviämistä, enkä myöskään aio esittää niitä opinkappaleita, jotka jo 18 vuosisataa ovat olleet ihmiskunnan lohdutuksena ja autuuden-sanomana. Mutta muutamat selitykset ovat tässä tarpeelliset, käsittääksemme Kristittyin asemaa Romalaisen humaniteeti-aatteen rinnalla, käsittääksemme Kristin-uskon taistelua ja lopullista voittoa.