Ensiksi on huomattava, että se uusi uskonto, jonka Vapahtaja ja hänen apostolinsa saarnasivat, kannatti yleis-ihmisyyden aatetta vielä laveammassa merkityksessä kuin aikakauden yleinen sivistys. "Ei ole tässä Juutalainen taikka Kreikkalainen, ei orja taikka vapaa, ei mies taikka vaimo", lausuu apostoli Paavali (Ep. Gal. 3: 28); — Jumala oli tullut ihmiseksi, maailman vapahtaja oli "ihmisen poika", ja hänen lunastus-työnsä tarkoitti koko ihmis-sukua, kansallisista ja valtiollisista rajoista huolimatta. Mutta samassa kuin Kristin-uskon humaniteeti niin-muodoin oli paljoa väljempi kuin Romalaisuuden, se myöskin oli kokonaan epä-valtiollinen, niin-sanoakseni epä-kansallinen. Kristittyin jumala ei ollut mikään kansallinen jumala, niinkuin Juutalaisten Jehovah; mutta hän ei myöskään ollut paljaastansa maailman-järjestyksen ylläpitäjä, niinkuin pakanuuden yli-jumalat, Zeys, Jupiter tai Mithras; hän oli etupäässä jokaisen ihmis-sielun nimen-omainen lunastaja ja holhoja. Kristuksen oppi seisoi siis johonkin määrin kylmäkiskoisena valtio-järjestyksen suhteen. "Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta", oli perustaja lausunut, ja hänen ainoa valtiollinen neuvonsa oli: "antakaa keisarille mikä keisarin on, Jumalalle mikä Jumalan on!" — Koska siis Kristityt kumminkin olivat "kaikelle inhimilliselle järjestykselle alamaiset", olisi sopinut odottaa, että heitä hyvin olisi kärsitty suuressa keisarikunnassa. Mutta juuri se seikka, että keisarikunnan humaniteeti-aate oli kokonaan valtiollinen, vaikutti epäluuloa semmoista uskokuntaa vastaan, joka asetti humaniteetille perusteeksi yksityis-henkilön, sisällisen ihmisen, eikä yleis-ihmisyyden s.o. Romalaisuuden käsitettä. Tosin keisarikunta itsekin yhdessä kohden oli suositellut yksityis-henkilöin oikeutta: hävittäessään kansalliset eroitukset, se oli luonut yleisen Romalaisen laki-tieteen, joka nimen-omaan oli yksityis-oikeutta. Mutta tämä ihmeteltävän järjellinen laki-laitos tarkoitti ainoastaan ihmisten aineellista puolta, omistus-oikeutta, perimystä, yhteiskunnallisen elämän suhteita. Se yksityis-hengen itsenäisyys kaikkia maallisia valtoja vastaan, jota Kristin-usko vaati, oli oikeastaan Romalaiselle maailmalle tuntematon. Itse teossa Kristin-usko oli ensimäinen vastustus keisarikunnan kosmopolitismia vastaan, joka sulatti kaikki yksityis-olemukset Romalaisuuden yleis-käsitteesen ja tälle yleis-käsitteelle antoi jumalallisen arvon. Tämä vastustus tosin ei tapahtunut minkään kansallisuus-aatteen kannalta, vaan vapaan yksityis-henkilöllisyyden kannalta; kuitenkin keisarikunta heti vaistomaisesti tunsi, että tässä oli vihollista periaatetta. Se oli muka uusi, vahingollinen taikausko, jonka tunnustajat olivat ihmiskunnan vihamiehiä;[27] niin arvelivat keisarikunnan parahimmat miehet, ja ulkonaisena todistuksena oli, ett'eivät Kristityt tahtoneet uhrata keisarien kuvapatsaille, valtiollisen humaniteeti-aatteen symboleille. Näistä syistä voimme selvästi ymmärtää, miksi tämän uskon tunnustajat alusta saakka joutuivat katkeran vainon alle, ja miksi useinkin kelvollisimmat hallitsijat olivat kiivaimmat vainoojat. Kristityt itse kummastelivat, miksi heitä yksinään suljettiin ulos yleisestä suvaitsevaisuudesta. Mutta syy oli tietysti Kristin-uskossa itsessään, joka seisoi itse-olevana, taipumatonna, niin-sanoakseni sopimatonna, tällä yleisen sopimuksen ja sulaumisen aikakaudella.
Niinkuin tiedämme, Kristin-usko kuitenkin voitti alaa, kaikista vainoista huolimatta. Martiirain veri höystötti uskon kasvua. Se uskonnollinen kaipaus, joka oli ihmisissä herännyt, alkoi Kristuksen opissa löytää sitä sisällistä sovitusta, jota etsittiin, ja tämän opin siveellisyys tydytti korkeimmatkin vaatimukset. Kolmannen vuosisadan aioilla, kirkon-isän Tertullianon aikana, Kristin-usko jo oli tullut mahtavaksi Romalaisessa maailmassa. Kuitenkin juuri samaan aikaan, niinkuin jo olemme nähneet, myöskin pakanuus oli järjestynyt ja jalostunut Uus-Platonilaisuuden kautta, ja näiden välillä siis täytyi tulla lopullinen taistelu. Aian seikoista arvaten olisi Uus-Platonilaisuuden tosin pitänyt voittaa. Uus-Platonilaisuus oli ikäänkuin edellisen kulturi-kehityksen ydin ja summa, Romalaisen humaniteeti-aatteen kruunu; siinä Romalainen maailma näytti löytäneen yleisen valtio-uskonnon, joka syvyydellään saattoi tydyttää järjen vaatimuksia ja jaloudellaan sydämmenkin. Koska siis taistelun viimeinen kohtaus oli suoritettava Uus-Platonilaisuuden ja Kristin-uskon välillä, saattoi vähintäkin näyttää epäiltävältä, kumpika voitolle tulisi. Me tiedämme nyt, että se oli Kristin-usko, joka voiton vei, — ensin Konstantino Suuren kääntymisen kautta, sitten vastoin Julianon kiihkeitä taantumishankkeita, viimein Theodosio Suuren säälimättömän innon avulla. Muistamista kuitenkin on, että kun voitto tällä tavoin valtiollisesti vahvistettiin, se sitä ennen oli henkisellä alalla jo täydellisesti saavutettu; maailman aatteellinen pohja oli vähitellen muuttunut, ja tämän muutoksen oli Kristin-usko toimeen pannut.
Mikä oli siis syynä, että Kristin-usko paremmin kuin Uus-Platonilainen oppi saattoi laskea uutta pohjaa ihmiskunnan kehitykselle? Mikä oli syynä, että maailman lunastajaksi ei tullut joku Ammonio Sakkas tai Apollonio Thyanalainen, vaan Galilealainen seppä Jesus, jonka oppi aivan vähän näytti tarkoittavan tämän maailman asioita? — Voimme siihen vastata: se oli Kristinuskon jumalallinen totuus, joka toimitti sille voiton; — mutta kysymyksenä on, kuinka tämä ilmestyksen totuus tuli historialliseksi totuudeksi, uudeksi liike-voimaksi ihmiskunnan edistys-jaksossa.
Lyhyin vastaus tähän on se, että maailman entinen siveellinen pohja oli kulunut kelvottomaksi eikä enää ollut Uus-Platonilaisuudenkaan korjauksilla autettava. Pakanuuden korkein siveellinen kanta oli "virtus"-aate, kelpo, hyve, puhtaus mielessä ja tavoissa; — mutta tämä ei enää tydyttänyt, ja ihmiskunta tuskitteli löytääksensä syvempää perustusta siveelliselle olemuksellensa. Silloin tuli Kristin-usko, joka pani "virtus"-aatteen ainoastaan toiselle sijalle, mutta kaiken siveellisyyden perusteeksi vaati ihmiseltä sydämmen nöyryyttämistä, itsensä syylliseksi tuntemista sekä turvaumista yksin siihen lunastukseen, jonka Jumala, ihmiseksi tulleena, tarjoo langenneelle ihmiskunnalle. Tämä vaatimus tunki syvemmälle ihmis-hengen sopukkoihin kuin mikään entis-aian siveys-oppi; se laski uuden perustuksen yksityis-ihmisen hengen-elämälle, ja se on tällä tavoin historiallisestikin lunastanut, uudistanut maailman. Minun täytyy vieläkin kerta huomauttaa, että Kristin-usko tässä kohden kulki omaa tietään, vastoin aian-hengen varsinaista suuntaa. Kristin-usko ensin ryhtyi yksityis-ihmisen sisimmäiseen olentoon ja vasta tätä tietä se kohosi yleiseksi historialliseksi vallaksi; käyttääkseni Raamatun sanoja, se ensin etsi "Jumalan valtakuntaa ja sen vanhurskautta", ja saavutti vasta sen kautta vaikutus-alan myöskin maailman historiassa. Siitä hetkestä saakka onkin tämä kahtalainen vaikutus ollut Kristin-uskolla omituinen, niinkuin myöskin jokaisella sen tunnustajalla on ollut niin-sanoakseni kaksi elämänpiiriä, hänen itsenäinen sisällinen elämänsä ja hänen ulkonainen yhdys-elämänsä historiassa. Mitä Kristin-usko edelliseen vaikuttaa, ei kuulu näiden luentojen aineesen. Mutta että tämä sisällinen vaikutus on aloittanut uuden jakson ihmiskunnan yleisessä kehityksessä, tulee seuraavista luennoista kyllin nähtäväksi.
Vasta kun voitto oli saavutettu, tuli nyt selväksi, että Kristin-usko vielä täydellisemmin kuin pakanuuden järjestelmät oli toteuttanut Roman keisarikunnan humaniteeti-aatteen. Se yhteys uskonnossa ja jumalanpalveluksessa, jonka keisarikuntakin oli pyytänyt toimeen saada, se nyt Kristin-uskon kautta oli saavutettu, ja ihmisyys oli saanut merkityksen, joka oli vielä yleisempi ja jalompi kuin Roman-vallan vanha "humanitas". Syystäpä kristityt saattoivat väittää, että nyt vasta keisarikunnan suuri tarkoitus oli toteunut. Kun pakanuuden viimeinen edustaja, jalo Symmakho, neljännen vuosisadan lopulla kirjoitti keisareille kuuluisan kirjeensä, jossa hän anoi armoa niille jumalille, jotka olivat Romalle toimittaneet maailman herruuden, niin Kristityt vastasivat: Roman suuruus on meidänkin ihastuksemme, mutta se on Jumalalta; "Romalainen rauha" on ollut tien-valmistusta Kristukselle. Että tämä Romalainen valta Kristin-uskon ohessa oli historian lopputarkoituksena, siitä olivat Kristityt jo aikaisemmin lausuneet vahvan vakuutuksensa. Jo Tertulliano oli arvellut: "Niin kauan kuin maailma seisoo, niin kauan on myöskin Roman valta seisova". Voittonsa perästä tietysti Kristityt olivat vielä vahvemmin vakuutetut Roman ikuisuudesta. Vanha maailma oli ikäänkuin päässyt kehityksensä kukkulalle ja ihmiskunnan historia ikäänkuin määränsä täyttänyt.
Theodosio Suuren hallituksen kautta näytti todellakin keisarikunta vahvistuneen kaikkia sekä sisällisiä että ulkonaisia vaaroja vastaan. Tuo jalo Espanjalainen keisari oli suorittanut rauhoitus-työn, joka näytti antavan vakuutusta Roman ikuisuudesta. Barbari-maailman tunkeuminen keisarikunnan rajain yli, joka oli ollut seurauksena Hunnien tulosta Eurooppaan, oli nyt saatu onnella hillityksi, ja Göthiläis-heimokunnat, jotka äskettäin olivat lopettaneet keisari Valens'in onnen ja elämän, istuivat jo kuuliaisina liitto-kansoina Roman herruuden alla pitkin Tonavan vartta. Myöskin se vaara, joka oli syntynyt valtakunnan jaetusta hallituksesta, oli onnellisesti poistettu. Theodosion kaksi retkeä länsimaille kukistivat ne vallan-anastajat, jotka siellä puolen olivat nousseet, ja maailman valta oli jakamatonna, niinkuin ennen, jalon käskijänsä kädessä. Vihdoin uskonnollinenkin yhteys oli lopullisesti lujitettu. Muistamista on, että Kristin-usko tuskin oli Konstantinon aikana päässyt vallitsevaksi, ennen kun se jo oli ollut vaarassa hajota kahtia Areiolaisen riidan kautta. Kysymys ei ollut mikään vähäpätöinen; sillä se koski Kristin-opin sisimmäistä ydintä, ja useat keisarit olivat asettuneet lahkolais-puolueen kannattajiksi. Mutta Theodosio oli tehnyt Areiolaisuudesta lopun ja pannut "oikea-uskoisen" tunnustuksen yksin vallitsemaan. Valtakunta oli siis saanut yhteisen ja yleisen kirkon, s.o. "katholisen" kirkon, joka hengellisellä alalla vastasi valtion jakamattomuuteen. Pakanuudesta taas ei enää tarvinnut mitään lukua pitää. Jumalien kuvat kukistettiin, temppelit revittiin tai muutettiin kristityiksi kirkoiksi, ja vanhan uskonnon harjoittajille annettiin ylönkatseellinen nimi "pakanat" (pagani) s.o. maakyläläiset, koska ainoastaan syrjäisten seutujen raa'at asukkaat vielä palvelivat vanhoja epäjumaliaan. Yhdistymisen työ oli kaikilla aloilla täytetty ja vahvistettu, eikä sopinut enää epäillä Romalaisen maailman kestävyydestä. Tosin paljon barbarisia kansan-aineita oli viime vuosikymmenien kuluessa sijoittunut valtakunnan rajojen sisään. Belgiassa esm. oli Saalalaiset Frankit, Pannoniassa Vandalit ja Itä-göthiläisiä heimokuntia, Moisiassa taas Länsi-göthit, muualla vielä muita. Mutta Roma oli vanhastaan tottunut sulattamaan vieraita aineita ja saattoi siis turvallisesti käyttää näitä liittokansoja sotaväkensä vahvistukseksi ja rajainsa puolustukseksi muita barbareja vastaan. Roman loistava majesteetti vaikuttikin lumous-voimalla kaikkien barbarien kuvitukseen. Ne kyllä saattoivat joskus kapinaa tehdä ja turmio-töihin ruveta Roman majesteettia vastaan: mutta eivät siinäkään tapauksessa muuta pyytäneet kuin saadaksensa mitä edullisinta sijaa Roman palveluksessa. Eipä siis ollut mitenkään luultavaa, että heistä karttuisi vaaraa keisarikunnan olemukselle.
Mutta niin pian kuin Theodosio Suuri on kuollut v. 395, näyttää maailman muoto äkkiä muuttuvan, ja ennen kuin vuosisadan aiat ovat kuluneet, on keisarikunta hajonneena, hävitettynä, suurimmaksi osaksi raakojen kansain vallassa. Tämä perikadon aika, 5:s vuosisata, ansaitsisi laveampaa kertomusta kuin mitä tässä voin antaa; ainoastaan lyhyt viittaus tapausten yleisiin vaiheisin voipi tässä saada sijaa.
Ensimäinen jakso tässä häviön historiassa on Göthiläis-retkien aikakausi vv. 395-416. Alarik Länsi-götheineen lähtee Moisiasta liikkeelle, etsimään mukavampaa asuinsijaa itselleen ja kansallensa. Hänen tarkoituksenaan ei ole perustaa Göthiläistä valtakuntaa keisarikunnan raunioille, vaan hänen niinkuin Athaulf'inkin hartain halu on yhä palvella Roman majesteettia ja siinä virassa saavuttaa kunniaa ja etuja. Romalaisuuden loisto houkuttelee näiden puoli-barbarien mieliä; heidän mielitekonsa on sijoittaa itsensä Romalaisen sivistyksen keskuuteen, ja soveliasta paikkaa etsien, he retkeilevät läpi Makedonian, Kreikan ja Epeiron, tunkeuvat Stilikhonin kuoleman jälkeen Italiaan, ryöstävät Roman, mutta suostuvat vihdoin siirtymään Etelä-Galliaan ja Espanjaan. Tällä välin oli muitakin Germanilais-kansoja liikkeelle tullut, enimmäksi osaksi semmoisia, jotka liitto-kansoina ennen olivat Roman alamaisia olleet. Radagaiso oli vienyt Göthiläisiä laumoja Pannoniasta Italiaan, missä kuitenkin urhoollinen Stilikhoni ne tykkönään hävitti. Vähäistä myöhemmin Stilikhonin omat kansalaiset, Pannonian Vandalit, olivat samonneet Rein-virran yli Galliaan ja samassa vauhdissa Pyreneiden toiselle puolelle Espanjaan. Heidän rinnallansa kulki muitakin kansa-parveja barbarisen maailman eri seuduilta: Svevit, jotka myöskin Espanjaan päätyivät, Alanit, jotka osittain asettuivat Loire'n seuduille, ja Burgundit, jotka ottivat ylisen Rhône'n varret haltuunsa. Koko barbarinen maailma riehui ja yksityisiä kansan-pirstoja oli otettu keisarikunnan palvelukseenkin, taistelemaan niitä kansalaisiansa vastaan, jotka olivat keisarikunnan vihollisina. Mutta tätä hajanaista kansain-tulvaa vastaan saattoi vielä Romalaisuuden luja hallitus-järjestys voimaansa osoittaa. Vaikka eripuraisuus Konstantinopolin ja Ravennan hovien välillä yhä heikonti keisarikunnan puolustus-tointa, vaikka keisarikunnan jalo hoitaja, tuo romalaistunut ja muinaisten Romalaisten kaltainen Stilikhoni, sai surmansa heikon Honorion käskyllä, näytti keisarikunta kuitenkin toipuvan vaurioistansa. Tosin muutamissa maakunnissa asui vieraita kansoja suku-päällikköjensä johdon alla; mutta periaatteessa nämä tunnustivat Roman-vallan herruutta ja olivat olevinansa keisarikunnan armeijoina, jotka vain majoituksen muodossa nauttivat Roman alamaisten vieraan-varaisuutta. Olihan vanhastaankin tapana, että sotajoukot kesti-vieraiden (hospites) nimellä saivat elatuksensa maakuntalaisten kustannuksella; joskus ennenkin tämmöiset joukot olivat barbarista ainetta olleet. Ainoa eroitus oli nyt, että nämä armeijat olivat kokonaisina kansakuntina, joita ei ollut helppo kurissa pitää. Mutta toiselta puolen niiden keskinäinen kateus antoi varman toivon niiden lopullisesta häviöstä. Kun keisari Honorion viimeisinä vuosina Svevit, Vandalit ja Alanit Espanjassa joutuivat katkeraan taisteluun keskenänsä, he ainoastaan pyysivät, että keisari ei sekaantuisi tähän väliin: "sinullenhan" — heidän sanomansa kuului — "se on sulaksi voitoksi, jos jompikumpi meistä häviää; jos kumpikin häviämme, on voittosi kahdenkertainen".[28] Joku aika myöhemmin Vandalit menivät salmen yli Afrikaan ja valloittivat koko tämän maakunnan, jonka Roman-valta silloin tykkönään kadotti. Se oli kuitenkin vain yksi maakunta eikä mitään muuta. Romalainen maailma ei suinkaan vielä näyttänyt olevan auttamattomissa.
Toinen häviön jakso keisarikunnan historiassa on Attilan retkien aika vv. 445-453. Attilan historia on luultavasti kuulijoilleni jotenkin tunnettu. Nuo Suomalais-Ugrilaiset heimokunnat, jotka Hunnien nimellä olivat asettuneet Mustan-meren ja Tonavan pohjois-puolelle, alkoivat tähän aikaan yhdistyä yhteisen hallitsijan alle ja saivat Attilassa johtajan, joka osasi jäntevällä kädellään ko'ossa pitää barbari-maailman kaikki kirjavat kansan-aineet, sekä Hunnilaiset että Germanilaiset ja Slavilaiset. Ensi kerran nyt barbarisuus ko'otulla voimalla, itsenäisenä ja pelättävänä, seisoi keisarikuntaa vastapäätä. Attila tahtoi nöyryyttää tuota Romalaista maailman herruutta; nimi "Jumalan vitsa", joka hänelle Galliassa annettiin, näkyy melkein häntä mairitelleen. Mutta jos hän kurittikin Romalaista maailmaa, hänellä ei näy olleen vähintäkään tarkoitusta siirtää kansaansa ja valtaansa Roman alueelle. Voisimme melkein ajatella, että hän olisi tahtonut säilyttää keisarikunnan — kuritettuna ja veroitettuna, ikäänkuin oman suuruutensa vastakohtana. Näin ei ollut vaara keisarikunnan olemukselle niin suuri, kuin ensimmältä näytti, — ja Attilan kuoltua Hunnilais-valta, niinkuin joku satunnainen tuuliaispää, äkkiä katosi sivistyneen maailman ilmoilta. Näin oli tämäkin vaara poistunut. Aëtion taitavan käden alla näytti keisarikunta vielä voivan jälleen järjestyä ja tointua.
Mutta silloin tulee kolmas ja viimeinen häviön jakso vv. 455-476. Näyttää melkein siltä, että Hunnilais-vallan hajoominen on keisarikunnalle turmiollisempi kuin Attilan hävitykset; sillä nuo irtauntuneet kansan-pirstat tunkeuvat jokaisesta aukosta sisään ja tukehuttavat Romalaisen valtion elin-voimaa. Itä-Roma tosin yhä osoittaa sitkeämpää kestävyyttä, mutta ei voi enää auttaa länsi-maailmaa, joka vähin-erin hajoo kappaleiksi. Kun barbari-soturit Roman palveluksessa vihdoin huutavat Odoakerin kuninkaaksi, on keisarikunta lännessä ulkonaisesti loppunut v. 476. Vielä jonkun vuoden eteen-päin muutamat irralliset jäsenet Dalmatiassa ja Galliassa jatkavat Romalaisen vallan nimeä. Mutta ikuisen Roman valtiollinen olemus on kumminkin lakannut ja ihan uusi aikakausi maailman historiassa alkanut.
Nyt meidän täytyy kysyä: mikä olikaan syynä tähän arvaamattomaan ja monessa kohden surkuteltavaan muutokseen ihmiskunnan oloissa? — Muutos on surkuteltava sen vuoksi, että vanhan maailman kanssa hukkuu koko vanhan aian korkea sivistys ja ihmiskunnan täytyy aloittaa työnsä melkein uudestaan tieteissä, taiteissa ja kaikkinaisessa kultuurissa. Tämmöisen mullistuksen aatteellista johtoa ei ole helppo käsittää, jos etsii historiassa jotakin korkeampaa tarkoitusta eikä vain luonnon-voimain satunnaista leikkiä. Lähtekäämme siis likemmältä tarkastamaan niitä kohtia, jotka saattoivat vaikuttaa Romalaisen maailman kukistumista ja barbari-kansojen voittoa.
Tavallinen katsanto-tapa tässä kohden on, että vanha maailma nyt oli pitkällisen kultuuri-työnsä kautta rikki-kulunut ja tarvitsi raa'at turmelemattomat barbari-aineet uudistuaksensa. Romalainen kansakunta, joka käsitti koko sivistyneen maailman, oli muka ruumiillisesti ja hengellisesti veltostunut; silloin Germanilaisten kautta arvellaan raikasta elin-voimaa tulleen ihmiskunnan puutuneisin jäseniin. Syynä Roman-vallan kukistumiseen olisi niin-muodoin toiselta puolen barbarien rynnäkkö ja Germanilaisten kansain jalo turmelemattomuus, toiselta puolen taas Romalaisten siveellinen ja luontoinen rappeutuminen, heidän sivistyksensä vanhentuminen, heidän kykenemättömyytensä edempään kehitykseen. Tämä selitys-tapa on sen puolesta erittäin surullinen, että siitä arvaten ihmiskunnan kultuuri-kehitys ylipäänsä ei vahvistaisi, vaan päin-vastoin kuluttaisi ja hävittäisi ihmis-luontoa, jota ainoastaan barbari-elämä siis voisi vireillä pitää. Minun ei ole tilaisuus tässä paikassa yleisesti osoittaa tämmöisen käsityksen perättömyyttä. Mutta että tämä mainittu selitys-tapa on Romalais-vallan kukistumisen suhteen aivan väärä, se minun täytyy jos lyhyestikin tässä ottaa todistaakseni.
Ensiksikin ei ole ollenkaan toden-mukaista, että Romalaisen maailman siveellinen kanta 5:nnen vuosisadan alkaessa olisi ollut entistä alhaisempi. Jos siihen vertaamme esm. 3:nnen vuosisadan olot, täytyy epäilemättä huomata varsin silmiin-astuva edistys juuri siveellisessä katsannossa. Karakallan ja Elagabalin aikoina tuo kuolemaisillaan oleva pakanuus kuohutti muinais-uskontojen kaikki saastaisuudet näkyville; siveellistä pohjaa tosin etsittiin, mutta entinen pohja oli vajonnut, eikä uutta vielä löydetty. Ja tällä samalla aialla myöskin barbari-maailma riehuu pitkin keisarikunnan koko pohjois-rajaa, vieläpä idässäkin uuden Persialaisen monarkiian synnyttyä. Frankit, Alemannit, Göthit hävittävät keisarikunnan rajamaita, retkeilevät meritse Välimerenkin rantoihin ja uhkaavat maailman sivistykselle täyttä perikatoa. Itse yhdys-side Romalaisessa valtiossa näyttää siihen aikaan katkenneen. Gallienon aikana jokainen maakunta saa itse hoitaa puolustustaan, miten paraiten jaksaa. Kaikki aian merkit näyttävät vahvistavan taika-uskoisten pelkoa, että Roma, joka silloin täytti tuhat-vuotisen ikäkautensa, oli myöskin täyttänyt elämänsä määrän historiassa. Vaan tuo vaarallinen vaihe Roman historiassa menee kuitenkin onnellisesti ohitse. Uskonnon seikka selviää, valtiolliset muodot järjestyvät ja varmistuvat, barbari-kansat kuritetaan ja alkavat itse tulla Romalais-sivistyksen vaikutuksen alle. Mitä erittäin siveelliseen kantaan tulee, ei käy kieltäminen, että kristitty Roma 4:nnellä ja 5:nnellä vuosisadalla on puhtaampi ja jalompi kuin pakanuuden Roma 3:nnella. Voimme epäilemättä keksiä monta heikkoa puolta sen-aikuisessa Kristikunnassa, voimme soimata sen puolue-kiistoja, sen suvaitsemattomuutta, sen alkavaa turmelusta opissa ja tavoissa. Mutta tasapuolinen tarkastaja ei milloinkaan voi kieltää, että siveellisyyden mitta-kaava oli Kristin-uskon kautta jalostunut. Henkinen elämä, semmoisena kuin se kirjallisuudessakin ilmestyy, ei suinkaan ole Theodosio Suuren aikakaudella entistä heikompi. Olemme tosin jo kaukana Roman kirjallisuuden kultaisesta aiasta. Mutta ylipäänsä kirjallinen aisti on puhtaampi kuin toista vuosisataa takaperin; mainitakseni ainoastaan jonkun esimerkin, historioitsija semmoinen kuin Ammiano Marcellino, runoilijat semmoiset kuin Ausonio ja Claudio Claudiano eivät suinkaan ole ylönkatsottavia. Luonnollista on, että kristitty kirjallisuus nyt on anastanut etusijan; vaan kirkko-isien teokset koskevatkin ihmisajatuksen korkeimpia kysymyksiä, ja yksi ainoa semmoinen nimi kuin Augustinon todistaa kylläksi aikakautensa henkistä kykyä. Eikä myöskään sovi sanoa, että Roman valtiollinen kyky on sukupuuttoon kuollut; niin kauan kuin semmoiset miehet kuin Valentiniano I, Theodosio Suuri, Stilikhoni, Bonifacio ja Aëtio edustavat Romalaista nimeä, tämä ei suinkaan näytä kadottaneen entistä suuruuttansa. Koko tuo vanha juttu Romalaishengen veltostumisesta keisarikunnan loppu-aikoina näkyy siis olevan tyhjää puhetta tai ainakin melkoisesti liioitettua. Totta on, että häviön karttuessa, sittemmin myöskin karttuu kaikkinainen kurjuus tavoissa ja oloissa; mutta tämä on valtiollisen perikadon seurauksena eikä sen syynä. Maailma barbaristuu samassa määrässä kuin barbarit tunkeuvat sisään. Mutta miksi barbarit nyt pääsivät sisään, samat barbarit, jotka 3:nnella vuosisadalla onnellisesti torjuttiin, se on arvoitus, johon keisarikunnan siveellinen tila ei suinkaan anna tydyttävää selitystä.
Eikä myöskään barbari-maailman siveellinen tila anna syytä siihen arveluun, että barbarien kautta uutta voimaa olisi vuotanut ihmiskunnan vanhentuneisin jäseniin. Meillä on tavallisesti Germanilaisten kansain luonteesta ja tavoista joku erinomaisen ylhäinen ajatus, joka pää-asiallisesti perustuu Taciton tunnettuun kertomukseen. Tacito kirjoitti Trajanon hallitessa ja hänen tarkoituksensa oli asettaa sen-aikuisen Roman muka veltostuneen sivistyksen rinnalle kuvauksen raikkaasta ja tuoreesta villi-elämästä. On siis tämän kuvauksen suhteen huomaamista: ensiksi että nämä kansat Theodosio Suuren aikana jo olivat kolme vuosisataa istuneet Romalais-sivistyksen lähisyydessä, eivätkä enää olleet kenties aivan samankaltaisia kuin Taciton aikana, ja toiseksi että, jos heidän luonteensa olikin pää-asiallisesti pysynyt muuttumatta, Taciton antama väritys voipi meitä helposti erehdyttää, vaikka ne teko-asiat, jotka hän tuopi esiin, epäilemättä ovat luotettavia. Mutta jos tasapuolisesti tarkastelemme Taciton kertomusta, havaitsemmekin Germanilaisissa aivan samat avut ja viat, kuin villi-kansoilla aina tavataan: toiselta puolen sotaista miehuutta runsain määrin, toiselta puolen erinomaista heikkoutta kaikissa yhteiskunnallisissa suhteissa, joihin siveellisyys oikeastaan perustuu. Minun täytyy säästää tarkempi selitys Germanien yhteiskunnallisesta tilasta toiseksi kertaa; mutta niille, jotka uneksivat villi-elämän siveellisestä jaloudesta, tahdon tässä esiin-tuoda muutamia kohtia itse Taciton kertomuksesta.
Luonnollista on, että niissä sota oli ikäänkuin elämän tarkoituksena ja heimokunnat keskenäänkin alituisesti ottelivat, kaikki rauhalliset askereet pidettiin halvassa arvossa. Kattien kansasta Tacito erittäin lausuu: "Eivätpä rauhankaan aikana pukeu leppeämpään muotoon: ei kellään ole asumusta eikä peltoa eikä minkään-laista huolenpitoa; elättävät itsensä mihin tulevat, tuhlaten muiden omaisuutta eikä omastansa pitäen väliä, kunnes hermoton vanhuus tekee heidät kelvottomiksi harjoittamaan niin jäykkää miehuutta".[29] Tämä tietysti oli raakuuden korkein aste; mutta Taciton kuvaus yleisestä koti-elämästä Germaniassa ei ole paljoa valoisampi: "Milloin ei sotia käydä, kuluu paljon aikaa metsänkäyntiin, mutta vielä enemmän joutenoloon, uneen ja syöminkiin. Nukkuvat myöhään päivään, herättyänsä kylpevät, enimmästi lämpimässä, kylvettyänsä ruokailevat, sitten menevät toimiin tai yhtä usein juominkeihin. Juoda yötä päivää yhtenään, ei lueta kellenkään viaksi; silloin niinkuin juopuneilla ainakin syntyy usein riitoja, jotka harvoin ratkaistaan paljaalla toralla, vaan tavallisesti murhalla ja haavoilla. Selvälläkin päällä antauvat semmoisella hurjuudella peliin, että kun ovat kaiken omaisuutensa menettäneet, panevat viimeiselle heitolle oman ruumiinsa ja vapautensa". Että tämä säännöttömyys elämässä oli Germanilaisilla sääntönä, ja että semmoisissa oloissa siveellisyyden varsinaiset muodot, perhe ja valtio, olivat aivan heikolla kannalla, todistaa Taciton kertomus yltäkyllin. "Sotaisimmat ja uroollisimmat", hän lausuu, "eivät tee mitään työtä, vaan heittävät huoneen askareet ja kotitoimet sekä peltojen viljelyksen naisille ja vanhuksille ja perhekunnan heikoimmille; itse viettävät aikansa tylsässä työttömyydessä, kummallisella luonteen ristiriitaisuudella, kun samat miehet niin rakastavat laiskuutta ja niin vihaavat lepoa".[30] Naisen tila, joka tavallisesti on yhteiskunnallisen siveellisyyden puntarina, oli sama kuin alkuperäisissä yhteiskunnissa muuallakin. Vaimot ostettiin; monivaimoisuus oli luvallinen, vaikka tietysti niin köyhissä oloissa ei aivan tavallinen.[31]
Nämä Germanilaisen elämän ominaisuudet eivät nähtävästi olleet paljon muuttuneet siihen aikaan, jolloin barbarit asettuivat keisarikunnan raunioille, kuten Ammiano Marcellinon, Gregorio Toursilaisen y.m. kuvaukset selvästi ilmoittavat. Jos muutosta oli tapahtunut, se pikemmin oli muutosta pahempaan päin, niinkuin luonnollista onkin, milloin kansat ajelevat kodittomina ympäri maailman. Moni arvelee, perustuen Tacitonkin lauseisin siinä kohden, että vilpitön rehellisyys oli se puoli Germanilaisessa luonteessa, joka perusti barbarien etevyyttä Romalaisuuden rinnalla. Historia ei suinkaan vahvista tätä ajatusta. Salviano, joka keisarikunnan loppu-aikoina kirjoitti innokkaan saarnan Romalais-maailman synneistä, jotka hänen mielestään olivat syynä aian onnettomuuksiin, katsoi kuitenkin barbari-luonteen pää-viaksi juuri petollisuuden: "Göthit ovat petolliset, Frankit valeelliset, valapattoiset; he eivät käsitäkkään kavaluutta miksikään viaksi; väärä vala on heistä ainoastaan puheen muotoa eikä rikosta".[32] Ja Salvianon todistus saapi täyden vahvistuksensa historian tunnetuista tapauksista. Tuo julma kavaluus, jolla Theuderik Suuri teloittaa Odoakerin ja hänen väkensä, Klodovikin petos-työt sukulaisiansa vastaan, Merovingien koko historia, murhe-näytelmät Longobardien kuningas-perheessä, sanalla sanoen lukemattomat esimerkit, joita en tässä voi luetellakkaan, osoittavat, ett'ei rehellisyys suinkaan siihen aikaan ollut "maan perinyt", niinkuin sananlasku kuuluu, ja ett'ei maailman siveellinen kanta ylipäänsä ollut Germanilais-valloituksen kautta kohonnut. Myöskin se luonnon-voima, jonka barbarit villi-elämästä toivat mukaansa, katosi pikemmin kuin olisi sopinut arvata. Vandalien, Göthien, Burgundien valtakunnat tulivat varsin lyhyt-ikäisiksi, ja Merovingien suku loppui henkiseen ja ruumiilliseen kykenemättömyyteen.
Nämä tosi-asiat silmäin edessä, lienee mahdoton selittää vanhan maailman kukistumisen syyksi barbari-kansain turmelematon jalous ja Romalaisen sivistyksen rappio-tila. Ne vuosisadat, jotka seuraavat keisarikunnan kukistumisen perästä, eivät suinkaan osoita siveellistä edistystä ihmiskunnan oloissa, vaan päin-vastoin yhä karttuvaa raakuuden ja pimeyden valtaa, samassa määrässä kuin Romalaisen sivistyksen muistot himmenevät ja haihtuvat. Joka niin-muodoin etsii järjellistä johtoa ihmiskunnan vaiheissa, ei ainakaan voi väittää maailman siveellisesti parantuneen Romalais-sivistyksen häviön kautta. Onko siis mitään muuta katsanto-kohtaa, joka osoittaisi tapahtuneen muutoksen tarpeelliseksi tai hyödylliseksi? Vai onko ainoastaan Sallimuksen oikku nyt viskannut ihmiskunnan uusille poluille, katkaisten tylysti sen entistä kehitys-jaksoa? Tämä kysymys on kaikkien tärkeimpiä historiallisen tieteen alalla. Tahdon tulevassa luennossa koettaa siihen antaa jotakin vastausta.
Miksi suuren Romalais-vallan täytyi kukistua ja hajalle mennä? — Tämähän se kysymys, johon minun piti tässä luennossa etsiä vastausta. Olemme nähneet, että syy tähän mullistukseen ei ollut Romalaisuuden siveellinen rappio ja barbarien siveellinen etevyys, niinkuin usein on arveltu, eikä myöskään joku ihmiskunnan tarve ruumiillisesta uudistuksesta tuoreiden aineiden kautta, niinkuin myöskin joskus on ajateltu. Jälkimäisen seikan suhteen olen jo huomauttanut, että barbarien luonnon-voima tavattoman pian katosi uusien kultuuri-olojen vaikuttaessa eikä niin-muodoin jättänyt tuntuvia jälkiä maailman aineelliseen olentoon. Mutta jos voisimmekin keksiä jotakin hyötyä barbari-aineiden tuottamasta suvun-sekoituksesta, ei käy väittäminen, että tätäkään tarkoitusta varten Romalais-valtakunnan kukistus oli välttämättömän tarpeellinen. Vieraiden aineiden vastaan-ottaminen ja sulattaminen oli alusta saakka ollut Roman-vallan omituisuutta, ja tämän aian barbarit tuskin parempaa pyysivätkään kuin sulautua Roman kultuuriin, joka lumous-voimalla veti heidät puoleensa. Kumma kyllä! itse teossa tämä kultuuri nytkin heidät nieli ja sulatti. Kaikki nämä barbari-kansat, jotka asettuivat keisarikunnan raunioille, Göthit, Burgundit, Frankit, Longobardit y.m., eivät osanneet aian-pitkään säilyttää ominaista kansallisuuttansa, vaan muuttuivat kielensä puolesta Romanisiksi kansoiksi, vaikka suuren keisarikunnan valtiollinen vaikutus jo oli tykkönään hävinnyt ja sen sivistyskin oli pirstoiksi rikki mennyt. Ajatella siis täytyy, että jos barbari-aineet jollakin tavoin olivat sivistyneen maailman uudistumiselle tarpeelliset, nämä eivät kumminkaan olisi vaatineet keisarikunnan valtiollista perikatoa. Loppupäätös 5:nnen vuosisadan suuresta näytelmästä, ei niin-muodoin ole mikään siveellinen tai aineellinen uudistus ihmiskunnassa eikä myöskään oikeastaan barbaristen kansakuntain voimistuminen itsenäiseen kultuuri-vaikutukseen. Ainoana todellisena loppu-tuotteena on keisarikunnan hajoominen sinänsä, ja tämän kautta sen yhteis-ihmisyyden lakkaaminen, jonka Roman maailman-valta oli luonut. Muutos, joka ihmiskunnan oloissa on tapahtunut, käypi lyhyesti lausua näin: Vanhan aian lopulla koko sivistynyt maailma yhtenä kansakuntana, Romalaisena ihmiskuntana; — Keski-aian alusta alkaen taas historian ala hajonneena lukuisiin valtioihin, joista eri kansallisuuksia syntyy ja muodostuu. Tämä on muutoksen pää-luonne. Voimmeko siihenkin löytää järjellistä selitystä? voimmeko katsoa semmoisen mutkan tarpeelliseksi ihmiskunnan sen-aikuiselle kehitykselle? —
Selityksenä on, että uusi aate, nimittäin kansallisuus-aate, nyt oli historiassa astunut esiin, ja tämän voitolle-pääsö oli Roman keisarikunnan kukistus. Koko edellinen kehitys-jakso ihmiskunnan historiassa oli tarkoittanut yleis-ihmisyyden synnyttämistä ja luontoperäisten kansallisuuksien sulattamista yhteiseksi ihmiskunnaksi. Nuo alkuperäiset yhteiskunnat temmattiin ensin suurten itämaisten monarkiiain valloituksilla ulos umpinaisuudestaan ja tasoitus-työ täytettiin Makedonialaisen vallan kautta, joka levitti Hellenien korkeaa kultuuria yli koko itäisen maailman. Sitten seurasi Roman maailman-herruus, joka vielä laveammalla alalla jatkoi samaa sulattamis-tointa, hävittäen lukemattomat kansalliset erikoisuudet, mitkä turhaan ponnistelivat tätä nielevää maailman-valtaa vastaan. Näin oli vihdoin pitkällisellä historian työllä syntynyt ja vahvistunut ihmisyys-aate, tunto ja tieto yhteisestä ihmisyydestä, joka liittää ihmis-suvun kaikki jäsenet yhdeksi ko'oksi etujen ja kehityksen puolesta. Edellisistä luennoistani käypi mielestäni selväksi, että siinä oli ollut Vanhan aian historian koko suunta ja tarkoitus. Mutta sen ohessa on huomattava, että se ihmisyys-aate, jonka Roman-valta nyt oli täytäntöön pannut, kuitenkin oli yhdessä kohden varsin ykspuolinen. Romalainen yleis-ihmisyys oli toteunut ainoastaan yhteisen kansallisuuden muodossa. Yhteinen ihmiskunta oli syntynyt ainoastaan sen kautta, että kaikki kansat olivat muuttuneet Romalaisiksi, s.o. yhdeksi kansallisuudeksi lakien, laitosten ja kultuurin puolesta. Ihmisyys-aate oli niin-muodoin ikäänkuin kahlehdittu kansallisuus-aatteesen, samassa kuin kansallisuus-aate itse oli tähän syleilykseen tukehtunut. Tosin Kristin-usko jo oli laventanut ihmisyys-käsitteensä ulkopuolelle Romalaisen humanitas-piirin ahtaita rajoja; mutta niin kauan kuin Roman valtio-yhteys pysyi, ei voinut Kristin-uskon väljempi käsityskanta siinä kohden oikeastaan toteuntua. Se, mitä historia tällä hetkellä kaipasi, oli erikoisia kansallisuuksia tuon saavutetun yleis-ihmisyyden kehässä. Silloin Roman keisarikunta oli määränsä täyttänyt ja aian tarve vaati sen hajoomista.
Tämä selitys saattaa kenties kuulua kovin opin-sääntöiseltä; mutta se toivoakseni tulee helpoksi käsittää, niin pian kuin käytämme aian tapahtumat sen valaisemiseksi. Lähtekäämme siis vielä kerta tarkastamaan keisarikunnan loppu-aikoja tämän uuden tarpeen kannalta.
Ensiksikin astuu silmiimme se omituinen seikka, että keisarikunnan ihmeteltävä hallinto-järjestys, jonka Diokletiano ja Konstantino Suuri olivat panneet kuntoon ja joka niin lavean valtakunnan ohjaamisessa oli välttämätön, pian alkoi käydä alamaisille kovin rasittavaksi. Virkavallan omituisena kirouksena on aina ollut, että se masentaa yksityisten toimeliaisuutta. Keisarillinen hallitus-muoto tietysti itse periaatteessaan aina oli ollut itsevaltias; mutta vasta nyt, kun tarkka virkavaltainen koneisto levitti sen vaikutusta yhteiskunnallisen elämän kaikkiin piireihin, se tukehutti kaiken sekä kunnallisen että elinkeinollisenkin vapauden. Enentynyt hallitus-loisto sen ohessa vaati lisättyjä veroja ja verojen saanti alkoi tulla valtion pää-tarkoitukseksi. Juuri tästäkin syystä alamaisten yhteiskunnallinen vapaus joutui yhä ahtaammalle. Meidän täytyy hämmästyä niitä väkivaltaisia lakeja, joita keisarillinen hallitus siinä kohden oli pannut toimeen. Niinpä esm. kaupunkien kunnallis-hallitus oli vanhastaan uskottu kaupunkien varakkaimmille asukkaille, jotka "Kurian" jäseninä eli Kurialeina järjestivät kunnan sisälliset asiat ja suorittivat kaikki pienemmät oikeuden-seikat, mutta myöskin kokoilivat valtion vero-saatavat kaupungista ja niistä olivat yhteisessä edesvastauksessa. Vaan samassa määrässä kuin vero-rasitukset karttuivat, tuli Kurialien kunnia-virka kauheaksi kuormaksi, ja valtion täytyi ankarilla säännöillä estää heitä luopumasta asemastansa. Niinpä heitä kiellettiin maaseuduilla asumasta, sotaväkeen menemästä, rupeamasta papilliseen virkaan; jos olivat paenneet tai varkain sukeltaneet muille toimi-aloille, niin laki käski tuoda heidät väkisin asemilleen, ja samat velvollisuudet menivät omaisuuden kanssa perinnöksi heidän lapsillensakin. Maaseutujen olot olivat muodostuneet yhtä ankaraan malliin. Romalais-vallan talonpoiat, niinkutsutut Kolonit, olivat oikeastaan perintö-oikeudella varustettuja alustalaisia suurten maan-omistajain tiluksilla. Mutta heillä ei ollut mitään vapautta luopua tilastansa ja lähteä muille toimi-aloille; jos semmoista yrittivät, se luettiin heille varkaudeksi, koska muka olivat varastaneet itsensä pois maan-isäntäin palveluksesta ja valtion vero-apajasta.
Nämä esimerkit osoittavat, että "Pax Romana" oli alkanut muuttua raskaaksi kahleeksi, joka painoi ja puudutti yhteiskunnan jäseniä. Ainoastaan voimakas yleinen mielipide olisi semmoisissa oloissa saattanut lievittää virkavallan painoa; mutta niin laveassa valtakunnassa ei mikään yleinen mielipide voinut muodostua; sillä ne paikkakunnalliset edut, joista semmoinen muodostus saapi alkunsa, uppoontuivat tuon epämääräisen valtio-edun pohjattomaan kuiluun. Turhaan joskus koettiin muutamia parannus-keinoja kansalaisten turvaksi. Valentiniano I oli antanut maakuntalasille oikeuden valita itsellensä erinäisiä Defensoreita, s.o. jonkunlaisia kansan-tribuneja, jotka saivat tuoda kansan valitukset hallitsijain kuuluville. Gratianon ja Honorion aikoina säädettiin maakunnallisia edustus-laitoksia, joissa kuntien valitut asiamiehet saivat neuvotella maakuntansa yhteisistä asioista. Tämä kaikki oli varsin hyvää, mutta ei enää auttanut eikä riittänyt. Tuo "veljyyden side", joka liitti koko maailman yhdeksi valtakunnaksi, oli jälleen muuttunut rasittavaksi orjuudeksi, jonka alta sekä yksityiset että kokonaiset maakunnat pyrkivät erillensä. Galliassa oli jo 4:nnen vuosisadan alusta syntynyt rosvojoukkoja, joiden turviin sekä kolonit että kurialit usein pakenivat valtio-lakien painon alta. Vielä merkillisempi on, että kansallisen itsenäisyyden oireita alkaa tuolla täällä ilmaantua. Kreikan-kielinen itäinen maailma alkaa kyllästyä liittoonsa Latinalaisten länsimaiden kanssa, ja oikeastaan juuri tämä seikka, eikä paljaastaan jotkut kurjat hovi-juonet Konstantinopolissa, vaikuttaa Theodosio Suuren kuoleman jälkeen, että Itä-Roma erkanee Länsi-Romasta. Kreikkalaisuus tähän aikaan silminnähtävästi pyrkii valtiolliseen itsenäisyyteen, ja Justinianon aikana vihdoin Kreikan kielikin tulee itäisessä keisarikunnassa viralliseksi kieleksi Latinan sijaan. Semiläisellä alalla Syrian kieli samaan aikaan alkaa kehittää ominaista kirjallisuutta. Länsimailla nämä kansalliset pyrinnöt ovat sen puolesta heikommat, että kansalliset kielet jo enimmästi ovat kuolleet. Mutta missä tilaisuutta on, ilmaantuu ainakin hyvä taipumus irtauntumaan keisarikunnan valtiollisesta hoidosta. Jo v. 397 syttyi Afrikassa kansallinen kapina, jonka johtajana oli eräs Gildoni, muinaisten Maurilais-kuninkaiden jälkeläinen. Kymmenen vuotta myöhemmin, kun Roman legionit olivat lähteneet Britanniasta, pelastaaksensa Gallian alat barbarien tulvasta, koettivat Britannian Kymrit järjestää kansallisen valtakunnan. Tätä esimerkkiä seurasi Armorika (nyk. Bretagne), jossa Keltalainen kieli yhä oli säilynyt, ja useat lähiset paikkakunnat yhdistyivät samaan liikkeesen, karkoittaen Romalaiset virkamiehet. Niinkuin tiedämme, sekä Britannia että Armorika eivät milloinkaan enää palanneet Roman vallan alle. Muualla länsimailla tosin puuttui ominaisen kansallisuuden alkeet, mutta Romalaisuuden harrastus oli joka paikassa kuolemaisillaan, ja barbarien tuloa toisinaan melkein mielihyvällä tervehdittiin. Se aika oli tullut, jolloin isänmaan-rakkaus tarvitsi ahtaampia rajoja, voidaksensa elää ja vaikuttaa. Tuo yleis-isänmaa, jota Seneca oli ihastellut, oli jo kadottanut merkityksensä Romalaisen maailman asukkaille.
Silloin keisarikunta hajoo hajoomistaan, ja koska itse maakunnilta myöskin itsenäistä elin-voimaa puuttuu, on seurauksena, että barbari-kansat, kukin kohdaltansa, korjaavat tuon kuoleuntuneen valtio-ruumiin irtanaiset kappaleet. Barbarit itsestään eivät vaikuttaneet keisarikunnan kukistumista, yhtä vähän kuin kalmamadot ovat syynä inhimillisen elin-rakennuksen häviöön. Mutta kun henki on paennut, silloin valtiollisessa niinkuin luonnollisessakin elämässä ilmauntuu mädännys kaikkine seurauksineen, ja barbari-valloitus oli niin-sanoakseni tämän kemiallisen muutoksen tuotteena.
Tuskallinen on katsella tuon hukkuvan Romalais-maailman kuoleman-taistelu. Joka paikassa on häviötä ja epätoivoa. Kun runoilija Rutilio Numatiano v. 417 lähti Romasta Galliaan, hänen täytyi kulkea meritse, koska tuo muinoin niin rikas Etruria oli tyyni hävitetty, viljelysmaat metsittyneinä, tiet ja sillat rikkuneina.[33] Ylipäänsä liike ja kaupankäynti sekä elinkeinollinen toimeliaisuus taukosi, koska valtion yllä-pitämä järjestys oli poissa. Tuolla joku silta oli särkynyt, eikä kukaan pitänyt huolta sen korjaamisesta; täällä taas joku tie kävi mahdottomaksi kulkea, koska joukko barbareja tai rosvoja oli asettunut sen varrelle. Sen ohessa yleinen turvattomuus ja toivottomuus lannisti ihmisissä kaiken työ-innon, varsinkin kun nähtiin Romalaisen hallituksen usein liittyvän barbarien kanssa alamaistensa perikadoksi. Se oli keisarikunnan oma hallitus, joka, suosiolla tai pakolla, antoi suostumuksensa siihen, että raa'at barbari-laumat majoitettiin maakuntalaisten keskuuteen, ja aian kronikat kertovat, että hallitusmiehet siinä kohden usein menettelivät säälimättömällä kovuudella. Niinpä esm. Aëtio kerran heitti muutaman osan Loire'n takaista Galliaa eräälle Alani-parvelle, joka aseellisella voimalla ajoi entiset maan-omistajat ulos.[34] Tämmöisissä oloissa kaikki taloudellinen toimeliaisuus lannistui, koska ei kukaan voinut luottaa edes huomis-päivään; ainoastaan hetken tarpeet ja nautinnot täyttivät ihmisten mielet. Epätoivo synnyttikin hurjuutta ja raakuutta tavoissa. Kun Frankit v. 440 vaiheella karkasivat Köln'in päälle, eivät asukkaat tienneet mitään pelastuksen neuvoa; laittoivat suuret kemut, joivat järkensä hurmoksiin ja antoivat Frankien vuodattaa heidän verensä keskellä särkyneitä viini-astioita. Paikoittain, hädän tullessa, palattiin takaisin pakanuuden menoihin, niin että Norikossa mainitaan ihmisiäkin uhratun. Joka paikassa vihan maljat olivat vuodatetuina onnettoman Romalais-maailman yli, ja joka paikassa vitsauksen ylönpalttisuus synnytti epätoivon huumausta, jota kirkon miehet turhaan nuhtelivat. "Romalais-kansa kuolee ja naurahtaa!" — lausui katkerasti Salviano.[35] Pyhä Augustino, joka juuri ennätti kuolla, ennenkuin Vandalit valloittivat hänen hiippa-kaupunkinsa, Hipponin Afrikassa, ymmärsi myöskin jo selvästi, että "Roman ikuisuus" ei enää ollut historian pylvääksi pantava. Hänen syvä-mietteinen teoksensa "De civitate Dei" (Jumalan valtakunnasta) sisältää ensimäiset perusteet uudelle historian-filosofialle. Roman valtiollinen perikato oli hänellä silmäin edessä; sitä ei enää kukaan voinut epäillä. Mutta samalle aatteelle oli nyt annettava toinen merkitys: "Ikuinen Roma" oli Kristin-usko, jonka piti seisoa kukistumatonna, laskien barbari-kansat valtansa alle, vaikka nämä olivat Roman maallisen vallan hävittäneet.
Itse teossa kirkollinen järjestys olikin ainoa, joka tätä nykyä voimassa pysyi, maallisen järjestyksen kukistuessa. Melkein joka paikassa tuo Kristitty lauma kokoontui paimeniensa ympäri, etsiäksensä turvaa aian kauhuja vastaan, ja pispat hädän hetkenä olivat kansan parhaina johtajina ja neuvon-antajina. Aniano Galliassa ja Leoni Italiassa ovat meille tunnetut Attilan retkien historiasta. Auxerre'n pispa Germano tuli yhtä kuuluisaksi pyhyydestänsä kuin siitä urhoollisuudesta, jolla hän useat kerrat osasi barbarien raivoa hillitä. Kristin-uskon virkana ei ollut yksistään lohdutella kärsivää ihmiskuntaa iankaikkisen autuuden toiveilla; se myöskin holhoi ja puolusti ihmisten maallisia etuja, ja se vihdoin pelasti mitä pelastettavissa oli vanhan maailman yhteiskunta-järjestyksestä ja kultuurista.
Ja edellä kaiken Kristitty kirkko tässä vedenpaisumuksessa pelasti itse ihmisyys-aatteen, jota ei Romalainen valtio-yhteys enää kannattanut. Yhtenä Kristikuntana kirkko tästä-lähin koettaa yhä lujemmin vahvistaa yhdys-siteet maailman hajonneiden kappaleiden välillä. Tuo "yleinen kirkko" (ecclesia catholica) on Keski-aian kuluessa humanitas-aatteen kannattajana, samoin kuin Vanhan ajan lopulla Romalainen yleis-valtakunta oli tämän aatteen luonut ja kehittänyt. Siinäpä Katholisuuden merkitys historiassa, ja tästä myöskin ymmärrämme, miksikä hyödyksi Theodosio Suuri oli "oikea-uskoisuuden" vahvistanut ja lahkolais-opit hävittänyt. Kristikunnan jakamaton yhteisyys oli, näet, välttämättömän tarpeellinen juuri sillä hetkellä, jolloin maailman piti valtiollisesti hajalle mennä.
Jos nyt tahdomme tehdä lopullisen johtopäätöksen edellisestä tutkimuksesta, havaitsemme selvästi, että syynä Romalaisen maailman kukistumiseen on ollut historian tarve jälleen luoda erikois-kansallisuuksia, joiden vaihe-vaikutus saattaisi vasta antaa inhimilliselle kehitykselle rikkaamman sisällyksen. Siitä aiasta onkin kansallisuus-aate ollut historian liike-voimia, ja meidän aikakaudellamme ei kukaan voi sen merkitystä kieltää. Mutta huomattavaa on, että se kansallisuuksien oikeus, joka tällä tavoin on historiassa ilmaantunut, ei ole mikään ehdoton oikeus, joka perustuisi kansakuntien paljaasen olemassa-oloon. Kansallisuuden aate ei merkitse sitä, että jokainen ihmis-ryhmä, jolla on yhteinen sukuperä ja yhteinen kieli, on oikeutettu seisomaan itsenäisenä kansallisuus-olentona maailmassa. Historia on Vanhan aian kuluessa hävittänyt lukemattomat luontoperäiset kansallisuudet, synnyttääksensä Romalais-maailman yleis-ihmisyyden, ja se samalla tavoin vastakin säälimättä lakaisee tieltään semmoiset kansa-olennot, jotka ovat yleiselle inhimilliselle kehitykselle esteeksi. Kansallisuuksien oikeus siis tulee kysymykseen ainoastaan siinä määrässä ja niin kauan, kuin kukin kansakunta tätä yleistä kehitystä palvelee ja niin-muodoin omalta kohdaltansa edustaa yleistä ihmisyyttä. Tämän totuuden vahvistaa jokainen vaihe seuraavien aikakausien historiassa.
Mutta toiselta puolen yleis-ihmisyys siinä muodossa, kuin se Roman keisarikunnassa oli toteunut, nimittäin kaikkia erikoisuuksia tuhehuttavana valtana, ei enää voi ihmiskunnan kehitys-jaksossa ilmestyä. Usein näinä seuraavina aikoina rauhan tarve, sama tarve, jonka "Pax Romana" oli toteuttanut, on saattanut ihmiset ajattelemaan jotakin yleis-hallitusta, joka humaniteetin perustuksella ohjaisi maailman kohtalot. Tätä tarkoitusta varten esm. Keski-aika uudisti keisari-aatteen ja loi sen ohessa paavillisen vallan, puhumatta muista hankkeista yleis-monarkiiain perustamiseksi. Mutta joka kerta nämä yritykset ovat jääneet keskoisiksi. Sillä maailman vapaus on havaittu tärkeämmäksi kuin maailman rauha, ja vapauden pylväinä ovat juuri erikois-kansallisuudet.
Näillä viittauksilla olemme jo astuneet sen kynnyksen yli, joka viepi Keski-aikaan. Saamme seuraavassa luennossa tämän uuden kehitys-jakson luonnetta erittäin tarkastella.
Vanha kasvatus-opillinen sääntö kuuluu: "Hyvin jakaa, hyvin opettaa!" — Mutta tuo tavallinen aikakaus-jako, joka Keski-aian nimeen sulkee vuosituhannen aiat Länsi-Roman kukistumisesta Uskonpuhdistukseen saakka, ei ole suinkaan syntynyt tämän terveellisen säännön ohjauksella. Itse nimitys Keski-aika on jotakin epämääräistä ja sisältää koko joukon ylönkatsetta tätä ihmiskunnan kehitys-jaksoa kohtaan, ikäänkuin sillä ei olisi mitään omaa tarkoitus-perää, vaan ainoana virkana täyttää välit toisesta kultuuri-kaudesta toiseen. Ja kuitenkin Keski-aialla on oma tehtävänsä, oma järjestelmänsä, oma kultuurinsa. Feodalismi ja Paavikunta ovat ne kaksi laitosta, jotka antavat Keski-aialle ihan omituisen luonteen; niiden avulla Eurooppa kasvaa suureksi kansojen yhdyskunnaksi, jossa uusi, monenpuolinen kultuuri kehittyy. Keski-aialla on siis kyllä tärkeä sijansa historiassa, niinkuin toivon voivani edempänä kuulijoilleni selväksi tehdä. Mutta toiselta puolen on muistamista, että Feodalismin ja Paavikunnan varsinainen vaikutus alkaa vasta vuoden 1000 paikoilta; siitä aiasta alkaen siis on luettava todellinen Keski-aika aatteinensa tarkoituksineen. Nimi, jos sopimatonkin, täytyy meidän tietysti jättää korjaamatta; se on jo merkityksensä puolesta vakaantunut. Olen vain tahtonut huomauttaa, että kun tämä merkitys otaksutaan, tuo pitkä aian-jakso vv. 500-1000 välillä ei kuulu varsinaiseen Keski-aikaan, vaan on jonakuna valmistavana väli-aikana, ikäänkuin pitkä sarja esipihoja Keski-aian varsinaiseen pesälinnaan.
Aion Teitä kuljettaa järjestään näiden käytävien läpitse; mutta täytyy edeltä-käsin ilmoittaa, että ne ovat siivonsa puolesta jotenkin ikäviä, täynnänsä sekavuutta sekä yhteiskunnallisissa oloissa että historiallisissa tapahtumissa. Meidän ensimäinen tehtävämme on siis koettaa keksiä jotakin järjellistä katsanto-kantaa, miltä sopisi tapausten tuoksinassa saada käsitystä niiden yleisestä suunnasta. Tätä varten meidän tulee ryhtyä kahtalaiseen jakoon: ensiksikin tuo viiden vuosisadan mitta on jaettava lyhyempiin jaksoihin, jotta muutos-kohdat selvemmin astuisivat näkyviin, ja toiseksi ovat eri olo-piirit toisistaan eroitettavat. Kenties emme voi itse esityksessä aivan tarkalleen näitä jakoja noudattaa; mutta ne ovat muistossa pidettävät, koska niistä ainakin on joku apu selkeyden saavuttamiseksi.
Nuo eri olo-piirit, joita meidän tulee silmällä pitää, ovat:
1. Historiallisten tapausten ala, eli toisin sanoin: missä määrässä inhimillisen kehityksen maatieteellinen piiri leviää.
2. Kirkon tila ja vaikutus, sen sisällinen varttuminen ja sen lähetys-toimi ulospäin.
3. Yhteiskunnan tila, eli mille kannalle yleinen järjestys sekä ihmisten turvallisuus ja sen ohessa heidän vapautensa muodostuvat.
Nämä katsanto-kohdat tulee meidän sovittaa kolmeen eri aian-jaksoon, joiden rajoiksi umpi-määrin sopii panna vuosiluvut 476-630-850-1000.
1. Ensimäinen jakso vv. 476-630 sopisi nimittää häviön jatkoksi. Historia ei vielä liiku ulkopuolella vanhan Romalais-vallan rajoja; mutta tämä Romalais-maailma on nyt hajalla, ja maa on autio ja tyhjä ja pimeys syvyyden päällä, ikäänkuin uuden luomisen edellä. Hetkeksi Itä-Roma pyrkii jälleen pystyttämään Romalaista yleis-valtaa, vaan yritys ei onnistu, ja itse itäinen keisarikunta — "Kreikkalainen keisarikunta", niinkuin sitä nyt ruvetaan nimittämään, — vajoo yhä kurjempaan hermottomuuteen, muuttuen siksi, mitä Ranskalaiset sattuvasti nimittävät sanalla Bas-Empire, alinen keisarikunta. Tällä välin kirkko läntisillä mailla alkaa vähitellen ko'ota hajoitetut jäsenensä jälleen siipeinsä alle; mutta sen lähetys-toimi ei vielä ehdi leviämään ulkopuolelle entisen Romalais-alan piiriä. Muutoin kirkko itse barbaristuu, barbarisuuden vallitessa. Tiedot ja taidot hukkuvat ja itse historian soihtu on sammumaisillaan.
II. Toinen jakso vv. 630-850 osoittaa ensimäiset yritykset uuteen maailman-järjestykseen. Frankilais-valta koettaa jälleen virittää Romalais-herruuden traditionit ja yrittää yhdessä liitossa kirkon kanssa perustamaan jotakin säännöllisyyttä valtiollisiin ja yhteiskunnallisiin oloihin. Tämän liiton vaikutuksesta myöskin Kristin-usko levitetään toiselle puolelle Rein-virtaa, ja Saksa nyt astuu inhimillisen kehityksen piiriin. Sitä vastoin itäisillä mailla Kreikan keisarikunta kadottaa puolen alaansa Arapialaisille ja Islam'ille, joka lisäksi anastaa Espanjankin haltuunsa.
III. Kolmas jakso vv. 850-1000 laskee keski-aikaisten laitosten, Feodalismin ja Paavivallan, perustukset. Tosin se Romalais-vallan aate, jonka Kaarlo Suuri edellisen aian-jakson kuluessa oli tahtonut kuolleista herättää, jääpi keskoiseksi ja Romalais-keisariuden arvo melkein paljaaksi nimeksi. Mutta yhteiskunnan ainekset alkavat itsestänsä järjestyä ryhmittäin jonkunlaisten sääntöjen mukaan ja ihmis-elämä vakaantuu jonkunlaisiin muotoihin. Myöskin kirkon arvo ja valta vakaantuu ja järjestyy niiden siveellisten periaatteiden nojassa, joita se kannattaa; paavillisen vallan periaatteet jo valmistuvat, vaikka niiden toimeenpano säästyy seuraavaan vuosisataan. Vihdoin tämä aian-jakso saattaa kirkollisen lähetystoimen melkein tehtävänsä perille. Skandinavian maat sekä Moravia, Puola, Unkari ja Venäjä kääntyvät Kristin-uskoon, ja sillä tavoin pohjoinen ja itäinen Eurooppa astuu sivistyneen maailman yhteyteen.
Tämän yleis-katsauksen perästä tulee meidän vähäistä likemmin tarkastaa muutamia erinäisiä kohtia, ja aluksi on siis kääntyminen ensimäiseen aian-jaksoon. Olen sitä aikaa nimittänyt "häviön jatkoksi" ja tahdon lisätä, että barbari-kansain valloitus-työ nyt vasta täytetään. Tuo kuuluisa vuosi-luku 476, joka tavallisesti pannaan Vanhan aian päätös-patsaaksi, ei suinkaan näyttänyt sen aian ihmisille erittäin merkilliseltä. Enimmissä maakunnissa olivat jo ennestään keisarikunnan virastot ainoastaan lohjenneina pirstoina keskellä barbari-kansain tulvaa, ja itse Italiassa oli jo pari vuosikymmentä todellinen valta ollut barbaristen "patriciojen" ja heidän barbaristen palkka-sotureinsa hallussa. Tosin on merkillistä kyllä, että Italia, tämä keisarikunnan emämaa, nyt kadottaa vanhan keisari-arvon ja saapi Odoaker'issa barbarisen "kuninkaan". Mutta Odoaker tunnustaa yhä, jospa vain nimeksikin, itäisen keisarin yliherruutta, ja tätä nimi-herruutta eivät myöskään Länsi-göthien, Burgundien tai Frankien kuninkaat tahtone häneltä kieltää; ottaahan Klodovik — mainitakseni yhden esimerkin — mielihyvällä vastaan tuon Romalaisen konsuli-arvon, joka hänelle Konstantinopolista tarjotaan. Sattuupa lisäksi Odoaker'in suhteen se omituinen seikka, että Konstantinopolin keisari muutamana päivänä päättää antaa Italian hallituksen toiselle miehelle. Hänellä, näet, on palveluksessaan eräs Itä-göthiläinen ruhtinas, nimeltä Theuderik, ja koska tämä toisinaan on varsin vaivaloinen ystävä, katsoo keisari parhaaksi lähettää hänet väkineen päivineen Alppien yli, Italian hallitusta ottamaan. Sitkeän vastarinnan perästä Theuderik pääsee osalliseksi Italian hallituksessa, ja kun vähäistä myöhemmin Odoaker ja koko hänen kansansa on petollisesti teloitettu, ovat Itä-göthit tulleet Italian herroiksi. Mutta oikeuden kannalta katsoen ei ole silloinkaan keisarin esimiehyys lakannut; päin-vastoin se näyttää näiden tapausten kautta saaneen vahvistuksensa.
Huomattavaa myöskin on, että keisarikunnan traditionit vielä elähyttävät Romalaista väestöä barbarienkin vallan alla. Ei voi kysymykseenkään tulla, että barbari-kansain raa'at oikeus-säännöt sovitettaisiin voitetun Romalais-väestön edistyneempiin kultuuri-oloihin; on siis luonnollista, että joka paikassa, Galliassa niinkuin Italiassakin, Romalais-väestö tuomitaan keisarikunnan lakien mukaan, sill'aikaa kuin barbarit noudattavat omia oikeus-menojaan. Mutta Romalaista lakia yhä laaditaan Konstantinopolista, ja juuri tällä aikakaudella keisari Justiniano toimittaa suuren ko'otun lakiteoksensa. Niin-muodoin Konstantinopoli on yhä vielä, muutamissa kohden ja johonkin määrin, koko Romalaisen maailman keskuksena. Pait sitä tuo äsken mainittu keisari ryhtyy suuremmoiseen tuumaan yhdistää läntisen maailman lohjenneet maakunnat jälleen valtansa alle. Hänen nerokkaat kenraalinsa, Belisario ja Narses, panevat tämän tuuman toimeen. Ensin Vandalien valtakunta kukistetaan ja Afrika tulee taas satavuotisen eron perästä keisarikunnan alle. Sitten tulee Italian vuoro, ja vaikka Itä-göthit tavattomalla uroudella puolustavat asemaansa, johon jo ovat alkaneet kultuurinkin puolesta kodistua, he viimein 18-vuotisen taistelun perästä hukkuvat. Näin nyt melkoinen ja tärkeä osa läntisen keisarikunnan alaa on temmattu barbarien käsistä. Mutta tähän pysähtyikin itäisen keisarikunnan äkki-arvaamaton voiman-ponnistus. Gallian ja Espanjan takaisin-valloitusta ei enää voitu ajatellakkaan eikä edes osattu Italian alaa suojella niistä uusista barbari-joukoista, jotka Alppien takana olivat väijyksissä. Niinpä jo viiden-toista ajastaian kuluttua Italian pohjois-osa joutui raakojen Longobardien haltuun. Niinkuin näemme, kansain-vaellukset eivät vielä ole lakanneet, ja tuo riutunut Romalaisuus vielä taistelee olemuksestansa. Tapaukset ovat yhä vain jatkoa Roman keisarikunnan kukistumiselle.
Vaan Justinianon hallituksen perästä Romalaisuuden traditionit alkavat läntisessä maailmassa kuoleutua. Italiassa tosin muutamat alat pysyvät enemmin tai vähemmin höllässä yhteydessä Kreikan keisarikunnan kanssa; mutta muualla barbarisuus tulee kokonaan voitolle. Vasta silloin huomataan todenteolla, että antikinen maailma on astunut hautaansa, vaikk'ei kukaan vielä tiedä, mitä uutta tulossa lienee. Keisarikunnan kanssa ovat myöskin Vanhan aian johtavat aatteet hukkuneet. Ainoastaan yksi aate vielä on olemassa, jolla on omat tarkoituksensa selvillä: se on kirkon aate, katholisuuden aate. Vaan katholisuudenkin asema on tapahtuneiden muutosten kautta paljon heikontunut. Tuo yleinen kirkko oli syntynyt ja vahvistunut Romalaisen yleis-valtion nojassa, yleisten "oikumenisten" (s.o. koko maailman) kokousten kautta; nyt sen piti yksin kannattaa yleis-ihmisyyden aatetta, ja siihen sen voimat ensi aluksi olivat kovin heikkoja ja sen asema barbari-tulvan keskellä kovin vaivaloinen. Barbarien valloitus, näet, oli melkein yhtä paljon hajottanut kristikunnan kuin keisarikunnankin. Paikkakuntia löytyi, joista Barbari-valloitus oli hävittänyt melkein koko entisen väestön ja joiden nykyiset Germanilaiset asukkaat olivat pelkkiä pakanoita; semmoisia aloja olivat esim. koko Rein-virran varsi, joka oli joutunut Frankien ja Allemannien haltuun, sekä isoin osa Britanniasta, jonka Anglit ja Saksit olivat valloittaneet. Ne Germanilaiset kansat taas, jotka jo ennen keisarikunnan kukistumista olivat kääntyneet Kristin-uskoon, kuuluivat kaikki Areiolaiseen tunnustukseen, jonka Katholinen maailma hylkäsi; niin oli laita esm. Göthien ja Vandalien, Burgundien ja Longobardienkin. Mutta yhteys uskonnossa tuntui todellakin samassa määrässä tarpeellisemmaksi, kun maailman valtiollinen yhteys oli kadonnut; tämä viimeinen yleis-ihmisyyden side oli siis kaiken mokomin säilytettävä ja uudestaan rakennettava. Siihenpä toimeen nyt aian paraimmat henkiset voimat kääntyvät.
Heti keisarikunnan kukistuessa näemme Galliassa, kuinka kirkon politiiki astuu valtio-politiikin sijaan. Länsi-göthit etelässä ja Burgundit idässä ovat jo alkaneet kodistua Romalais-maailman oloihin ja ovat kaikista Germanilais-kansoista vähimmin barbariset; mutta he ovat tunnustukseltaan Areiolaisia ja sen vuoksi katholis-kunnalle vihatuita. Frankit sitä vastoin ovat raakalaisia ja pakanoita; mutta heitä sopii Kristin-uskoon käännyttää ja silloin juuri liittääkkin Katholiseen tunnustukseen. Senpä tähden Gallo-Romalaisen väestön toiveet kääntyvät Frankien puoleen, ja tuo inhottava Klodovik tulee kirkon sankariksi, samana hetkenä kun hän Reims'issä on vastaan-ottanut kasteen. Tosin sekä Frankilais-kuningas itse että ne hänen miehistään, jotka tulivat kastetuiksi, pysyivät sisällisesti yhtäläisinä pakanoina kuin ennenkin. Mutta Frankien kansakunnasta oli nyt tullut kirkon lipunkantaja, ja tämän lipun alla se onnella levitti herruutensa yli koko Gallian. Niinpä voitto Länsi-göthien ja Burgundien yli oli melkoisin määrin seurauksena Katholisen papiston ja Romalaisen väestön kannatuksesta. "Eläköön Kristus, joka rakastaa Frankeja! hän varjelkoon heidän valtaansa, hän suojelkoon heidän sotajoukkoansa!" — näin kuuluu niinsanoakseni Frankilainen uskon-tunnustus Saalalais-la'in esipuheessa. Oli ikäänkuin liitto solmittuna Kristuksen ja Frankien välillä kirkollis-valtiollisessa tarkoituksessa. Epäilemättä Kristin-uskon siveelliset vaatimukset saivat tässä liitossa astua syrjään, ja kumma on esm. katsella, millä luontevalla viattomuudella kirkollinen historioitsija Gregorio Toursilainen kehuu kavalan Klodovikin ilkiö-tekoja, arvellen niiden onnistumisen ollen palkkiona Frankilais-kuninkaan hurskaasta kirkollisuudesta. Mutta totta on, että tällä hetkellä siveelliset periaatteet ovat vähemmin tärkeitä kuin tuo yleis-inhimillinen tarve saada edes kirkon alalla yhteys jälleen rakennetuksi. Tähän suuntaan nyt kirkko muissakin maakunnissa lakkaamatta pyrkii ja sillä tavoin Areiolainen lahko-oppi vähitellen saadaan poistumaan. Espanjassa Länsi-göthit muuttuvat päivä-päivältä enemmin Romalaisiksi, kunnes viimein yhdistyvät Romalais-väestön uskonkin muotoon. Itse Longobardit, Pohjois-Italiassa, vaikkapa kiivaimmat ja raaimmat kaikista barbari-kansoista, eivät aian pitkään voi tässä asiassa tutkainta vastaan ponnistella. Aian jakson lopulla on jo Katholisuuden voitto aivan taattu asia, ja kirkko on siis siinä kohden osannut johonkin määrin korjata keisarikunnan tappioita.
Vaan kirkon voitto olisi ollut vaillinainen, ellei se samalla aikaa olisi ottanut muitakin barbarien tuottamia vammoja parantaaksensa. Hurja metelisyys, kaiken järjestyksen lakkaaminen, riettaus tavoissa ja rauhallisen työnteon ylönkatse olivat aikakauden tunnusmerkkejä. Näitä paheita vastaan kirkko jo aloittaa sodankäyntiänsä, ja vaikka sen voitot eivät ole ensi alussa suuren suuria, ne kuitenkin muutamissa kohden ovat mainittavia. Erittäin ansaitsee mainitsemista, mitä kirkon vapaaehtoiset soturi-joukot, munkkikunnat, saavat toimeen tässä hengellisessä sodassa. Me, jotka asumme rauhallisen ja järjestyneen yhteiskunnan helmoissa, missä kaikelle hyödylliselle toimelle on altista tilaa, emme helposti taivu käsittämään sen-aikuisen munkki-elämän tarkoitusta. Mutta kun yhteiskunnassa säännötön väkivaltaisuus oli ylinnä, silloin oli luonnollista, että jaloimmat henget pyrkivät maallisesta yhteis-elämästä pois erämaan hiljaisuuteen, elääksensä häiritsemätöntä uskon-elämää omien sääntöjensä mukaan. Näin oli Benedikto Nursialainen, siihen aikaan jolloin Itä-göthit asettuivat Italiaan, luopunut rikkaan elämän nautinnoista ja ruvennut erakoksi Apenninien vuoristossa. Näillä syrjäisillä tienoilla oli vielä pakanuuden jäännöksiä jälillä ja vasta erakkojen saarnat levittivät silloin Kristin-uskoa vuoriston köyhille asukkaille. Mutta erakko-elämä oli vielä järjestymätönnä ja tarkempaa sääntöä vailla. Benedikto nyt kokosi ympärillensä Cassino-vuorelle valitun joukon erakoita ja antoi heille varsinaisen ohjeen, joka sitten tuli perus-la'iksi kaikille luostari-laitoksille länsimailla. Säännön päämääräykset olivat: elinkautinen munkki-lupaus, rajaton kuuliaisuus valitulle abbatille, ja alituinen ankara työnteko, olletikkin maan viljelemisessä. Ne olivat kaikki jyrkkiä vastakohtia aian vallitseville synneille: sen raaoille himoille, sen vallattomuudelle ja laiskuudelle. Tämän ohjeensa mukaan alkoivat Benediktolais-munkit hiljaisuudessa vaikuttaa ja ovat paljon siunausta levittäneet näinä pimeinä aikakausina. Tuolla täällä näemme heitä pienen joukkokunnan, joka lähtee, sirppi vyöllä, kaukaiseen sydänmaahan. Siinä rakentavat asumuksensa, muuttavat korven peltomaaksi, saarnaavat sanalla Kristuksen evankeliumia seudun raaoille asukkaille ja saarnaavat sen ohessa esimerkillänsä heille työn kunniaa. Luostarin ympäri syntyy vähitellen kyläkuntia, kyläkunnista karttuu pitäjiä, ja ennen pitkää on iso avara ala viljelykselle valloitettu.
Kuudennen vuosisadan lopulla, jolloin maallisessa yhteiskunnassa tapojen riettaus on noussut korkeimmalleen ja itse kirkko on vähällä uppountua raakuuden tulvaan, on lohdullista nähdä tämä hengellisyyden liikkuva sotajoukko, joka vielä ajaa siveellisten periaatteiden ja kultuurin asiaa. Frankien valtakunnassa on nyt Fredegundan ja Brunehildan hirveä aika. Silloin tulee Irlannista, "Pyhien saaresta", munkki Kolumbano seuralaisineen, jotka rakentavat luostareita Vogesien jylhimpiin vuori-seutuihin. Kun vallan-pitäjät, joiden syntejä he nuhtelivat, eivät antaneet heidän siinä elää, läksivät Boden-järven seuduille ja saarnasivat Kristin-uskoa pakanallisille Allemanneille. Yksi näistä munkeista, pyhä Gallo, perusti Helvetian alalla luostarin, joka hänestä on perinyt nimensä Sankt Gallen. Toisia lähti pohjoiseen Galliaan eli nykyiseen Belgiaan, jonka asukkaat vielä olivat puoli-villejä ja pakanoita. Tämä uusi uskon-liike tosin ei voinut aian yleistä luonnetta muuttaa; mutta se kumminkin vaikutti jotakin herätystä itse kirkonkin piirissä, ja tästä pitäin kirkollinen lähetys-toimi virkistyy ja voimistuu.
Aikakauden tärkein lähetys-puuha oli kuitenkin se, joka pantiin toimeen Romalaisen maailman vanhasta pääkaupungista. Oli, näet, v. 590 tullut Roman seurakunnan paimeneksi eräs jäntevä mies vanhasta Romalaisesta senaatori-suvusta. Se oli Gregorio Suuri, tunnettu muun muassa siitä innosta, jolla hän paransi kirkollisen koulu-opetuksen ja olletikkin kirkko-laulun. Tässä miehessä elivät vielä Romalaisen maailman-herruuden traditionit ja hän pyysi siis miten mahdollista liittää länsimaiden seurakunnat Romalaisen pispan hengellisen esimiehyyden alle. Mutta yksi keisarikunnan entisistä alusmaista, avara Britannian saari, oli Kristin-uskolta melkein kokonaan kadoksiin mennyt; se, oli siis uudesta saatettava kristikunnan yhteyteen, — ja kuka olisi tähän toimeen soveliaampi kuin Roman seurakunta, Romalaisen yleis-ihmisyyden luonnollinen edustaja hengellisellä alalla. Gregorio valitsi tätä tehtävää varten erään Augustino nimisen Benediktolais-munkin ja lähetti hänet neljän-kymmenen seuralaisen kanssa Gallian kautta Britanniaan. Tällä tavoin koko Anglosaksien kansakunta ennen pitkää kääntyi Kristin-uskoon, ja tästä kauniista istutuksesta myöhemmin uskon siemen levisi muihinkin Germanilaisiin kansoihin, jotka vielä elivät pakanoina Germanian metsissä. Tämä tapaus on yleiseltä merkitykseltään aikakauden kaikkein tärkeimpiä. Valtiollinen maailma oli auttamattomasti hajalle mennyt; mutta kirkko oli nyt voittanut takaisin koko entisen Romalais-alan ja valmisti itseänsä yhä uusiin valloituksiin. Tosin kirkon varsinainen suuruudenaika vielä oli kaukana. Gregorio Suuri ei vielä ollutkaan mikään Romalainen paavi keski-aikaisessa merkityksessä. Mutta hän oli, kuten itse lausui, "Jumalan palvelijain palvelija" (servus servorum Dei) s.o. historiallisten aian-tarpeiden palvelija, ja sen kautta hän laski ensimäistä perustusta keski-aikaiselle paavikunnalle.
Kirkon sen-aikuinen heikkous havaitaan siitäkin, että sen tavallisesti täytyi heittää kristillisen siveysopin korkeammat vaatimukset sillensä ja tytyä ulkonaiseen tunnustukseen. Kun lähetys-saarnaaja Augustino kirjoitti Romaan valituksen Anglosaksilaisten ylimyksien moni-vaimoisuudesta, josta eivät tahtoneet luopua, vaikka olivat kasteen ottaneet, hän Gregoriolta sai vastauksen, että koska Anglosaksit vielä olivat lapsia uskossa, heitä muka täytyi rieskalla ruokkia eikä liian väkevällä Kristin-opin ravinnolla. Samaa varovaisuutta näkyy kirkko yhä käyttäneen Frankienkin valtakunnassa, ja vuosisatanen aikaa vielä kului, ennen kuin siellä puolen kirkon vallat yrittivät esm. vaatimaan kristillistä avio-sääntöä noudatettavaksi. Nuo Germanilaiset kansat, jotka olivat Roman alueelle asettuneet, tosin jo kaikki tunnustivat Kristuksen oppia ja saatettiin lukea siihen Katholiseen kirkkoon, jonka keisarikunta oli perustanut. Mutta heidän siveellinen kasvatuksensa oli vielä vasta alullansa eikä läheskään täyttänyt Romalais-maailman mitta-kaavaa uskonnonkaan alalla. Kuinka he yhteiskunnallisella alalla olivat maailman muotoa muuttaneet, tulee meidän erikseen tutkia. Siitä on oleva tulevan luennon nimen-omainen keskustelu-aine.