Saisimme aivan vaillinaisen käsityksen barbari-valloituksen luonteesta ja merkityksestä, ellemme koettaisi itsellemme selvittää Germanilaisten kansain yhteiskunnallisia laitoksia ennen valloitusta, ja minkälaisiksi nämä vähitellen muodostuivat, sitten kuin valloittajat olivat asettuneet Romalaiselle alueelle. Aion senvuoksi tällä kertaa ensin viedä kuulijani Germanian metsiin ja sieltä johdattaa heidät retkeileväin barbari-joukkojen seurassa Romalaisen rajan yli, ikäänkuin omin silmin näkemään, kuinka nuo kaksi aivan erikaltaista maailmaa toisiansa kohtaavat ja viimein molemmat yhteen sulavat tai oikeastaan uuteen kaavaan muodostuvat. Se on keskiaikaisen yhteiskunnan synty, joka tällä tavoin tulee meille selviämään. On vain muistaminen, että tällä tutkimus-alalla vielä on monta hämärää paikkaa, monta perkaamatonta tiheikköä, jotka tekevät matkamme kenties ikäväksi, mutta ainakin hiukan vaivaloiseksi.
Germanien alkuperäisten laitosten suhteen on ensiksi mainitseminen, että heimokunta, tuo kaikkien kansain yhteinen alku-laitos, on heilläkin yhteis-elämän perustuksena. Heimokunnan vapaat perheen-isännät ovat luonnollisessa liitossa keskenänsä ja kokoontuvat määrä-aikoina yhteisiin neuvotteluihin eli käräjiin. Eri oikeuksilla varustettuja säätyjä ei oikeastaan ole; mutta muutamat suvut ovat muita mainehikkaammat, lukien usein syntyperänsä itse jumalista. Tämmöisestä suvusta valitaan aina kansan kuningas, jos nimittäin kuninkaallista valtaa on olemassa, jolloin tavallisesti useat heimokunnat ovat yhdistyneet jonkinlaiseksi valtakunnaksi. Mutta yhtä tavallista on, että varsinaista valtio-yhteyttä puuttuu ja kukin heimokunta elää erillänsä valittujen päällikköjensä alla. Ylipäänsä havaitaan valtiollisessa katsannossa monta erilaisuutta eri kansoilla ja eri aikoina. Mutta yleisenä tunnusmerkkinä on yhteiskuntasiteen heikkous ja yksityisen melkein rajaton vapaus. Niilläkin kansoilla, jotka elivät kuninkaallisen vallan alla, oli veron-maksu yhteiskunnallisiin tarpeisin tuntematon; ainoastaan vapaaehtoisia lahjoja oli vapaiden miesten tapana tarjota hallitusmiehillensä. Jokainen ymmärtää, että tämmöisissä oloissa tuskin sopii puhua jostakin varsinaisesta valtiosta. Hallitus-valta perustui melkein yksinomaisesti sukujen liittoon, tuomari-valta taas asiallisten sovintoon. Tahdon tässä kohden mainita pari kohtaa asian valaisemiseksi.
Heimokunnan yleisissä kokouksissa otettiin tietysti sattuvat oikeuden-asiat ratkaistaviksi. Esimiehenä oli eräs kansan valitsema kreivi ("grafio", Anglosaksien "ealdorman" eli vanhin, Skandinavilaisten "lagman". laamanni), joka tuomion lausui, sittenkuin tuo kokoontunut käräjä-rahvas oli päätöksen tehnyt. Vaan tuomion toimeen-pano riippui enimmästi asiallisten omasta suostumuksesta; sillä yhteiskunnalta puuttui sekä voimaa että halua yksityistä pakoittamaan. Oli esm. surman-teko tapahtunut. Sivistyneillä kansoilla semmoinen teko katsotaan rikokseksi yhteiskuntaa vastaan, joka myöskin pitää huolta syyllisen rankaistuksesta. Mutta Germanilaisten käsityksen mukaan asia koski etupäässä surmatun sukua, joka sai itse etsiä kostoansa surmaajalta ja hänen suvultaan. Se suku-vaino, joka tällä tavoin syttyi, oli kuitenkin yhteiskunnalle häiriöksi, ja sen vuoksi koetettiin käräjissä saada asia sovitetuksi. Ensiksi oli silloin selville saatava, tokko syytetty todellakin oli teon tehnyt. Todistusta vierasten-miesten kautta harvoin saattoi kysymykseen tulla, ja jos syytetty kielsi, hän sai puhdistaa itsensä omalla ja ystäväinsä valalla. Nämä myötä-vannojat ("conjuratores", Ruotsin lakien "edsgärdsmän"), jotka nyt valalla vahvistivat ajatuksensa, että syytetty muka ei ollut sitä tekoa tehnyt, olivat oikeastaan samat miehet, mitkä suku-vainon tapauksessa pitäisivät hänen puoltansa. Mutta jos vihdoin surmaajan syyllisyys oli selville saatu, ei tuomio määrännyt muuta, kuin millä sakoilla surmaajan sopisi lunastaa itsensä surmatun sukulaisten kostosta. Näin tuomitut sovinto-sakot ("weregeld", Ruotsin lakien "mansbot") saattoi surmatun suku kunnialla vastaan-ottaa, ja siinä tapauksessa asia oli sovitettu ja ystävyys jälleen rakennettu. Mutta jos ei sovintoon suostuttu, oli täysi valta ja oikeus jatkaa suku-vainoa. Koko juttu katsottiin ainoastaan yksityis-oikeuden kannalta, taikka niinkuin joku sukujen yksityinen väli, johon yhteiskunta ei saanut kuin varovaisimmalla tavalla sekaantua.
Yhteiskunta semmoinen, jossa sota sukujen välillä katsottiin säännöksi ja la'in tekemä ratkaisu ainoastaan poikkeukseksi, ei voinut lopulta olla kuin jotenkin satunnaisena liittona jäsentensä kesken. Asian laita olikin, että vaikka yhteinen syntyperä oikeastaan perusti heimokunnan, tämän rinnalla löytyi toinen laitos, joka alinomaa heikonsi ja toisinaan hajotti heimokunta-siteen. Tämä laitos, jota jo Tacito kertomuksessaan Germanian tavoista selvästi kuvaa,[36] oli seuralais-laitos eli Retkikunta. Retkikunnat saivat alkunsa Germanien hillimättömästä sota-halusta. Milloin heimokunta rauhaa piti, etsivät yksityiset tilaisuutta sotaa käymään omalla uhallaan; urhoolliset miehet kokoontuivat seuralaisiksi jonkun etevän päällikön ympäri ja läksivät onnen-ha'ulle avaraan maailmaan. Jos nyt useat pienemmät retkikunnat yhdistyivät jonkun ylipäällikön käskyn alle, saattoi tällä tavoin syntyä kokonainen uusi kansakunta. Germanien historiassa usein tapahtuukin, että vanhat heimokunnat häviävät tietämättömiin ja toisia syntyy uusilla nimillä ja uusilla aloilla. Toisinaan semmoisia mullistuksia ilmaantuu, vaikk'ei asuin-sijoja sanottavasti muuteta. Niinpä esm. 3:nnen vuosisadan alulla melkein kaikki nimet Germaniassa muuttuvat; muun muassa silloin ensi kerta mainitaan nimet Frankit ja Allemannit, ja historioitsija saattaisi ensimmältä luulla, että ihan uusi väestö on asettunut pitkin Rein-virran vartta. Mutta tarkemmin tutkittuansa hän havaitsee, että siinä on pää-asiallisesti Taciton aikaiset heimokunnat, vaikka toisin liittyneinä ja järjestyneinä. Milloin taas kansat ovat lähteneet kauemmas vaeltamaan, on retkikunta-laitos kokonaan niellyt heimokunta-järjestyksen. Niin on ainakin laita Roman keisarikunnan kukistumisen aikana. Nuo kuuluisat retkeilijät Alarik, Klodovik, Alboin y.m. ovat tosin kansallisia kuninkaita; mutta kansa, joka heitä kutakin seuraa, on oikeastaan retkikunta-sotajoukon tapaan jaettuna ja järjestettynä, kuten esm. Longobardeista nimen-omaan mainitaankin. Yksi näistä esimerkeistä on erittäin valaiseva. Klodovik, niinkuin tiedämme, ei ollut alkuansa kuin pienen heimokunnan kuninkaana Tournai'n seuduilla eikä olisi voinut perityn valtansa nojassa Gallian maata valloittaa. Mutta hänen retkikuntaansa tulvasi urhoolliset miehet kaikista Frankien heimokunnista; hän tuli tällä tavoin ikäänkuin koko kansan päälliköksi ja syrjäytti sitten helpolla vaivalla kaikki muut pikku-kuninkaat, jotka hallitsivat Saalalais-Frankien ja Ripuarien kyläkunnissa. Oikeastaan retkikunnan päällikkyys ja kuninkuus eivät olleet kaukana toisistaan. Tavallisesti otettiin kumpaiseenkin virkaan korkea-sukuisia miehiä. Mutta Odoakerissa näemme esimerkin, kuinka halpa soturikin kykynsä kautta kohoaa Roman palveluksessa olevan Germanilaisen armeijan, s.o. retkikunnan, päälliköksi ja soveliaalla hetkellä siitä nousee Italian kuninkaaksi.
Verratessamme heimokunnan ja retkikunnan laitokset toisiinsa, saatamme melkein epäillä, kumpika varsinaisemmaksi on katsottava Germanilaisten kansain elämässä. Näyttääpä melkein siltä, että nämä kansat jo ennen muinoin olivat retkikuntina tulleet itse Germaniaan ja siihen asettuneet maan herroiksi, laskien entiset Keltalaiset tai Slavilaiset asukkaat verollisiksi alustalaisiksi; — sillä sitä sukua luultavasti oli enin osa Germanian epävapaasta väestöstä, jonka olemassa-oloa jo Tacitokin oli huomannut.[37] Mutta jos Germanilainen yhteiskunta oli valloituksen luoma, se yhä säilytti selviä jälkiä alkuperästänsä. Rauhan-aikainenkin heimokunta jakaantui, näet, ala-osastoihin, joiden nimet jo viittaavat edellä-käyneesen armeija-järjestykseen. "Satakunta" (Ruotsin lakien "hundari", "härad", s.o. kihlakunta) merkitsi alkuperäisesti sadan soturin joukkoa, ja tämä vielä jakaantui "kymmenkuntiin", jotka olivat pienimmät asutus-piirit. Näemme tästä, että itse heimokunta seisoi retkikunnan perustuksella; se oli enemmän jonkunlaisen ase-veljyyden kuin luontoperäisen kansallisuuden kaltainen ja saattoi helposti uudestaan muodostua retkikunnaksi uutta valloitus-tointa varten.
Tämä lyhyt silmäys Germanien alkuperäisiin yhteiskunta-laitoksiin selittää meille myöskin näiden kansain virkaa keisarikunnan kukistumisen historiassa. Ensiksikin ymmärrämme retkikunta-laitoksen sotaisesta järjestyksestä, että juuri Germanilainen soturi-väestö oli erittäin sovelias perustamaan herruuttansa hajonneesen Romalais-maailmaan. Muut raa'at kansakunnat olisivat epäilemättä yhtä hyvin toimeen panneet sen hävitystyön, joka on tämän aikakauden tunnusmerkkejä. Mutta ainoastaan luja sotainen järjestys, semmoinen kuin Germanilainen retkikunta-laitos tarjosi, saattoi kyetä perustamaan jotakin pysyväistä tuon mainion Romalaisen järjestyksen raunioille. Toiselta puolen Germanilainen käsitys yksityis-henkilön vapaudesta oli jyrkkänä vastakohtana Romalais-maailman valtio-aatteelle, jonka luontoa ja tarkoitusta olen edellisissä luennoissa selittänyt. Roman valtio-aate oli luonut yleis-ihmisyyden, joka yhteisen kansallisuuden kaavaan sulatti sivistyneen maailman kaikki asukkaat. Mutta tähän yhteiseen Romalaisuuteen oli yksityis-henkilöjen vapaus ollut hukkumaisillaan, ja ihmiskunnan edistys riippui siitä, että, erikois-kansallisuuksien ohessa, myöskin yksityis-henkilöllisyys jälleen pääsisi voimaan. Silloin Germanilaiset kansat, joiden luonteen-ominaisuutta oli yksityisten melkein rajaton vapaus ja valtio-siteen melkein täydellinen olemattomuus, ottivat historian ohjakset käsiinsä. Nämä kansat siinä kohden edustivat uutta periaatetta, ja tämä periaate oli sillä hetkellä historiallista aian-tarvetta.
Valloittajain ensimäinen asettuminen Romalaiselle alueelle tapahtui oikeastaan sotaisen majoituksen muodossa. Jo keisarikunnan aikana oli majoitettu sotaväki la'in mukaan saanut maan-asukkailta kolmanneksen maan tuloista.[38] Barbari-kansat, jotka nyt aikoivat vakinaisiksi jäädä, ottivat määrä-osan itse maasta haltuunsa, — Odoaker'in miehet ja Itä-göthit kolmanneksen, Burgundit ja Länsi-göthit kaksi kolmannesta, Vandalit Afrikassa kaiken paraimman maan. Longobardeista mainitaan, että he ensin ryöstivät, mitä käsille sattui, ja sitten vaativat jälille jääneiltä asukkailta kolmanneksen maan tuloista; mutta myöhemmin hekin sopivat oikeasta tilusten jaosta. Frankien menetystä emme tarkemmin tunne; mutta luultavinta on, että he jotenkin säännöttömästi ottivat parahimmat maat haltuunsa. Kukin isomman tai pienemmän seuralais-joukon päällikkö asettui miehinensä soveliaasen paikkaan, jonka entinen omistaja oli tapettu tai karkoitettu. Muistamista on, että Romalaiset maan-omistajat, jotka tällä tavoin pakoitettiin jakamaan tai heittämään omaisuutensa, olivat melkein yksin-omaisesti ylimys-säätyisiä, ja näiden sijaan nyt asettui barbarinen ylimys-sääty, nautitsemaan maatilojen tuotantoa. Itse maanviljelijät eli Romalaiset Kolonit jäivät tietysti asemilleen, vaihettaen ainoastaan isäntiä. Valloittajille semmoinen herras-elämä nähtävästi ei ollut mitään uutta ja tottumatonta; sillä, niinkuin olen sanonut, jo Germanilaisessa heimokunta-elämässä löytyi epä-vapaata väestöä, joka varsinaiset maan-työt teki. Ylipäänsä barbarit nyt järjestyivät Germanilaisen heimokunnan malliin keskelle Romalaista väestöä; kenties kuitenkin sillä eroituksella, että pienempien retkikuntain päälliköt eivät uskaltaneet seuralais-parvejansa aivan hajalle päästää; sillä äsken-valloitetussa maassa olisi yksinäinen asutus tuntunut liian turvattomalta. Muistamista, näet, on, että valloittaja-kansat oikeastaan olivat varsin vähä-lukuisia; senpä tähden he, ottaessaan laveat maakunnat haltuunsa, epäilemättä pysyivät ryhmittäin ko'ossa keskinäistä apua varten.
Tärkein muutos Germanilaisessa yhteiskunnassa valloituksen perästä oli se, että kuninkuuden voima ensi aluksi melkoisesti karttui. Kaikki keisarikunnan kruunun-tilukset, joita löytyi melkoinen paljous, lankesivat barbari-kuninkaan haltuun, joka muutoinkin kaikissa kohden kohosi keisarivallan perilliseksi Romalais-väestön suhteen. Hänellepä siis myöskin maksettiin se maavero (indictio, tributum), joka ennen oli keisarikunnan valtiokassaan mennyt; on vain huomattava, että uudet Germanilaiset maan-omistajat eivät maksaneet mitään veroa, ja että Romalaistenkin tilanhaltiain veromäärä nähtävästi paljon aleni.[39] Tämän uuden asemansa kautta nousi kuninkuus korkeampaan arvoon kuin Germanilaisessa yhteiskunnassa muutoin oli tavallista. Ulkonaisesti valloittaja-kansan olot järjestyivät heidän omaan kansalliseen malliinsa: maa jaettiin kreivikuntiin eli herttuakuntiin, jotka vastasivat entiseen heimokunta-jakoon, nämä taas satakuntiin ja kymmenkuntiin (centena, centuria, decuria). Mutta kreivi ei ollut enää yksistään Germanilaisten käräjäin esimiehenä; hän oli sen ohessa Romalais-väestön maaherrana ja sentähden kuninkaallisena virkamiehenä. Joku määrä keisarillista itsevaltiuutta tällä tavoin melkein huomaamatta yhtyi Germanilaiseen kuningas-arvoon. Tosin kuninkaan la'illinen valta Germanilaisen valloittaja-säädyn suhteen ei ollut suurempi kuin ennen; nämä vapaat barbari-soturit olivat velvolliset kokoontumaan hänen kutsumuksestaan yhteistä sotaretkeä varten, mutta olivat myöskin hänen kanssansa osallisina yleisessä kansankokouksessa, jossa retket päätettiin. Vaan itse teossa kuningas oli tullut entistä mahtavammaksi, varsinkin siitä syystä, että hän karttuneiden varainsa avulla saattoi luonansa elättää isomman seuralais-joukon kuin mikään yksityinen päällikkö. Nuo kuninkaan seuralaiset, jotka kuuluivat hänen yksityiseen retkikuntaansa eli, kuten sanottiin, kuninkaalliseen trust'iin (trustis regia), alkavat jo saada valtiollisen merkityksen. Nimellä "leudit" (s.o. kuninkaan miehet) taikka "antrustionit", latinaksi "fideles" (s.o. uskolliset), he usein tulevat aian tapauksissa näkyviin; heidän joukosta kreivit aina määrätään, ja sovinto-sakko antrustionin surmasta määrätään kolmekertaiseksi muun vapaan soturin surmahinnan suhteen.
Olen tällä tavoin jos lyhyestikin maininnut pääkohdat barbarien asettumisesta, ja etupäässä olen silmällä pitänyt Frankien valtakuntaa, joka pian saavutti ensimäisen sijan barbari-maailmassa. Mihin tilaan Romalainen väestö joutui valloituksen kautta, tulee minun vielä muutamilla sanoilla selvittää. Moni saattaisi arvella, että Germanilainen valloitus kerrassaan hävitti Romalaisen yhteiskunta-laitoksen ja laski voitetun väestön säälimättömän ikeen alle. Niin ei kuitenkaan laita ollut. Romalainen yhteiskunta jäi monessa kohden seisomaan Germanilaisen yhteiskunnan rinnalla, ja jokainen kansallisuus sai oikeus-asioissa pitää omat lakinsa. Se osa Romalaisesta väestöstä, joka ennestään oli vapaa, ei nytkään kadottanut vapauttansa, ja Frankien valtakunnassa tavataan Klodovik'in aioista asti Gallialaisia ylimyksiä, jotka otettiin kuninkaan trustiin ja palvelivat barbari-kuninkaan armeijassa. Niinpä esm. Vouglé'n tappelussa v. 507, jolloin Klodovik voitti Etelä-Gallian Länsi-götheiltä, useat senaatorit Auvergne'sta mainitaan kaatuneen Frankilais-sotajoukon riveissä.[40] Ylipäänsä Romalais-väestön yhteiskunnallinen arvo katsottiin halvemmaksi kuin barbari-kansan; sen näemme olletikkin Frankilais-lakien säätämistä sovinto-sakoista. Kun esm. Frankilaisen antrustionin surmasta maksettiin 600 solidoa,[41] niin saman-virkainen Romalainen, niinkutsuttu "kuninkaan pöytävieras" (conviva regis), arvattiin 300:ksi: kun vapaan Frankin surma sovitettiin 200:lla, niin puoli määrä riitti veri-hinnaksi vapaasta Romalaisesta; ja kun vihdoin Frankilaisesta epävapaasta maksettiin yhtä korkea sakko kuin Romalaisesta vapaasta, eli 100 solidoa, ei ollut Romalaisen kolonin verihinta puoltakaan sen vertaa. Kuitenkin kirkon miehet, jotka tähän aikaan vielä kaikki olivat Romalaisia, luettiin aina sovintosakko-taksassa korkeimpaan arvomäärään, ja pispainsa kautta pääsi voitettu väestö itse teossa jonkunlaiseen valtiolliseenkin vaikutukseen. Kaikki seikat yhteen-laskien, ei sovi sanoa, että Romalais-väestön yhteiskunnallinen vapaus, ainakaan Frankien valtakunnassa, olisi alentunut; päin-vastoin heidän tilansa oli muutamissa kohden silmin nähtävästi parantunut. Keisarikunnan rasittavat valtio-la'it olivat hävinneet ja useat olot muodostuivat itsestään Germanilaisen vapaamman mallin mukaan. Niinpä esm. kaupunki-kunnat saavuttivat melkein täydellisen itsehallinnon sisällisissä asioissaan; "kuria" tuli asukasten yleisellä vaalilla asetettavaksi ja saavutti myöskin täydellisen tuomio-oikeuden kreivin esimiehyyden alla, aivan niinkuin Germanilainen käräjä-kokous.[42] Mitä Romalaisiin ylimyksiin tulee, moni heidänkin joukosta alkoi muodostaa elämäänsä Germanilaiseen tapaan. Yhteiskunnallinen järjestys päivä päivältä hävisi; mutta Romalaisetkin alkoivat hyväksensä käyttää tuota Germanien tuottamaa metelistä vapautta.
Kuluu sitten vuosisadan aiat, kuluu kappale toistakin. Yhteiskunnallinen järjestys joutuu yhä enemmin rappiolle ja yksityis-voimain taistelu melkein hajottaa kaiken valtio-yhteyden. Itse kuninkaallinen valta, joka ensin oli ollut vahvistumaisillaan, ei enää voi yllä-pitää etevyyttänsä näiden taistelevain voimain joukossa. Frankien valtakunnassa Merovingien kuningas-suku vajoo yhä kurjempaan mitättömyyteen, ja ylimys-valta kohoaa kuningasvallan raunioille. Ottakaamme tämä uusi vaihe likemmin silmäiltäväksi.
Sanoin äsken, että valloittajat nähtävästi ryhmittäin olivat asettuneet valloitettuun maahan. Retkikuntalaitos siis pysyy; mutta se kuitenkin melkoisesti muodostuu muuttuneiden olojen mukaan. Germaniassa ennen muinoin se oli satunnainen yhdistys tehtävää sotayritystä varten; nyt se tulee vakinaiseksi yhteis-elämän muodoksi. Päällikkö eli, niinkuin häntä nyt ruvetaan nimittämään, "seigneur" (senior) pitää seuralaiset alituisesti palveluksessaan; ne ovat hänen talonväkensä ja kantavat sen mukaan nimet: gasindi, gesith, vassi, vassalli, — jotka sanat nähtävästi kaikki ovat samaa sukuperää kuin "Gesinde" (talonväki) nykyisessä Saksankielessä. Palvelus on vapaalle suostumukselle rakennettu ja niin-muodoin luonnoltaan vapaan miehen palvelusta, niin että esm. oikeus-asiat itse seuralais-joukon keskuudessa ratkaistaan kaikkien yhteisellä tuomiolla, eikä seigneurin mielivaltaisella päätöksellä. Mutta tavallisesti palvelus otetaan koko elinkaudeksi; ainakin seigneurit koettavat kaikin mokomin estää miehiänsä muualle luopumasta. Esimerkiksi siitä, miksi seuralaislaitos oli muodostunut, tahdon mainita seuraavan sen-aikuisen kontrahti-kaavan vapaan miehen palveluksen-otosta eli Rekommendationista, kuten sitä kutsuttiin.
"Koska minulla", kuuluu palveluksen-ottajan sanat, "ei ole millä itseäni elättää tai verhota, sen vuoksi olen pyytänyt päästä sinun turviis ja isännyytees, sillä tavoin, että sinä minua hoidat sekä ruuan että vaatteuksen puolesta ja minä taas, niin kauan kuin luonas elän, olen velkapää sinulle osoittamaan vapaan miehen palvelusta ja kuuliaisuutta, eikä ole minulla elämäni ikänä valtaa luopua sinun hoimeistas".
Nämä sanat, jotka silmin-nähtävästi olivat semmoisia, kuin tuleva isäntä ne tahtoi, todistavat, kuinka lujasti pyydettiin kiinnittää miehet heidän palveluspaikkaansa. Tätä tarkoitusta varten nyt tarjoutui erinäinen keino, joka oli vassallille yhtä otollinen, kuin se oli seigneurille mukava. Jälkimäiselle, näet, alkoi aian pitkään käydä hankalaksi, kenties mahdottomaksikin, elättää kotosellaan suurta seuralais-joukkoa perheineen päivineen. Mutta maatiluksia oli hänellä enemmän kuin mitä itse jaksoi hoitaa. Hän siis tarjosi vassallillensa jonkun maatilan nautittavaksi sillä ehdolla, että mies siinä itseänsä elätti, mutta seigneurin kutsuessa saapui hänen luoksensa, sotaista tai muuta palvelusta suorittamaan. Asia oli vassallille niin edullinen, että tämä nyt puolestaan kaikin mokomin pyrki vakuuttamaan itsellensä tilan elinkautista nautintoa, vieläpä saman edun jatkamista lapsillensakin. Palvelus siis pyrki muuttumaan perinnölliseksi väliksi tilallisten soturien kesken. Tuo elatukseksi annettu maatila nimitettiin sen aian latinassa "beneficium" (hyväntekiäiset). Germanien kielellä sitä kutsuttiin "fe-od" (s.o. palkka-omaisuus), eroitukseksi "all-od'ista" (eli koko-omaisuudesta), joka merkitsi itsenäistä perintö-tilaa. Näiden nimien johdosta tämä uusi järjestelmä, joka nyt alkaa, kutsutaan Beneficio- eli Feodali-laitokseksi.
Kuinka se vähin-erin kehittyy, en saata tässä paikassa kuin aivan lyhyesti selittää. Kun beneficiojen anto kerran oli yleiseksi tavaksi tullut, niin beneficion-saaja vassalli pian alkoi omasta puolestaan ottaa muita miehiä palvelukseensa ja niillekkin, jos varaa oli, antaa osia feod-tilastansa nautittavaksi. Näin syntyi ala-beneficioita eli ala-feodeja, ja aivan luonnollista oli, että semmoinen laitos välttämättömästi kallistui perinnöllisyyteen päin; sillä jos ylipäänsäkin ei ollut helppo, vassallin kuoltua, ajaa hänen poikaansa pois tilalta, kun tämä suostui ottamaan isän velvollisuudet päällensä, niin asia tuli kahta vaikeammaksi, milloin löytyi ala-vassalleja, joiden asema myöskin olisi tällä tavoin tullut häirityksi. Mihin aikaan beneficiojen perittävyys alkoi tavalliseksi tulla, ei ole täydelleen selvä; mutta, kuten nä'imme, se melkein seurasi itse asian luonnosta. Jos vielä lisäksi mainitsen, että useat allodinkin omistajat, jotka näinä metelisinä aikoina tunsivat itseänsä liian heikoiksi itsenäisinä seisomaan, tarjoutuivat jonkun mahtavimman miehen palvelukseen ja muuttivat allodinsa feodiksi hänen allensa, — niin havaitsemme kuinka koko yhteiskunta alkoi järjestyä tähän uuteen kaavaan. Keski-aian omituinen yhteiskunta oli siis jo yleiseltä kaavaltansa valmis; ainoastaan aikakauden hurja väkivaltaisuus esti sen vielä vakaantumasta.
Omituista on nähdä, kuinka tämä uusi järjestys vaikutti Merovingien kuningas-valtaan. Olemme jo nähneet, että ensimäisten Frankilais-kuninkaiden mahtavuus etupäässä riippui heidän seuralais-joukkonsa suuruudesta, ja luonnollista siis on, että olletikkin kuninkaat koettivat beneficioilla lisätä vassalliensa joukkoa. Mitä olen sanonut seigneurien talonväestä, on niinmuodoin myöskin ymmärrettävä kuninkaan trustista; se vain on lisättävä, että tämä suuruutensa vuoksi oli vaikeampi ko'ossa pitää. Kuninkaallisen trustin johtoa varten näkyy hovissa syntyneen erinäinen virka, joka nimellä "huoneenhaltia" (major domus) sitten tulee kuuluisaksi Frankien historiassa. Huoneenhaltia on nähtävästi kuninkaallisen talouden "kreivi", niinmuodoin talonväen päällysmiehenä ja kuninkaallisten tilojen ja tulojen intendenttinä. Hänen kauttansa siis beneficiotkin jaetaan, ja kuninkaalliset vassallit tietysti häneen kiintyvät. Kun Merovingilaiset kuninkaat runsailla beneficion-annoilla ovat tuhlanneet rikkaat tilusvaransa, kun nuo liian mahtaviksi varustetut kuninkaalliset vassallit eivät enää katso itseänsä kuuliaisuuteen velvoitetuiksi, ja huoneenhaltia on muuttunut tämän vassalli-aristokratiian päämieheksi, silloin kuninkuus Frankien valtakunnassa on käynyt tyhjäksi varjoksi ja koko valta on suurten seigneurien hallussa. Tähän voimattomuuteen loppuu Merovingien suku 7:nnen ja 8:nnen vuosisadan kuluessa. Kuningas Dagobert (vv. 628-638) on Klodovikin jälkeläisistä viimeinen, joka todellakin hallitusta harjoittaa Frankien valtakunnassa. Seuraavat Merovingit ovat vihdoin paljaita nukkeja, jotka juhla-tiloissa otetaan esiin, kansalle näytettäviksi, kunnes viimein kuninkuuden nimikin tältä alentuneelta suvulta katoo. Että tämmöisissä oloissa yhteiskunnallinen järjestys on melkein tykkönään hävinnyt, ei tarvinne erittäin huomauttaa. Molemmat entiset yhteiskunnat, sekä Romalainen että Germanilainen, olivat silloin rappiolle joutuneet, eikä mitä uutta vielä sijaan valmistunut.
Vaan täksi kertaa minun jo on aika lopettaa, koska luentoni mitta on mennyt yli tavallisen rajansa. Olen tässä luennossa oikeastaan esittänyt kolme eri jaksoa yhteiskunnallisessa kehityksessä: ensin Germanilaisten kansain alkuperäiset olot, sitten asettumis-seikat heidän Romalaiselle alueelle tultuansa, vihdoin mitä uutta yhteiskunnallista järjestystä alkaa tuosta yleisestä sekasorrosta valmistua. Näin olemme päässeet feodali-laitoksen ensimäisiin oireisin, ja järjestyksessä nyt seuraisi, kuinka tämä laitos kehittyi ja vahvistui suureksi valtiolliseksi järjestelmäksi. Mutta ennen kuin siihen ryhdymme, on taas kääntyminen maailman ulkonaisiin tapauksiin, jotka jälleen vaativat kaiken huomiomme. Tulevassa luennossa aion siis puhua Karolingien aikakaudesta, etupäässä Kaarlo Suuresta ja hänen tarkoituksistaan.
Pyydän teille vielä kerran huomauttaa sitä jakoa lyhyempiin aian-jaksoihin, minkä koetin eräässä edellisessä luennossa perustella. Olemme nyt Länsi-Roman kukistumisen aiasta tulleet puolen-toista vuosisataa eteenpäin ja seisomme Toisen aian-jakson kynnyksellä. Germanilais-valloituksen hedelmät ovat jo ennättäneet kypsyä; täydellinen hajanaisuus on tullut Romalaisen valtio-yhteyden sijaan, ja Romalaisen järjestyksen sijaan on tullut yhteiskunnallinen sekasorto, jossa ainoastaan kunkin yksityisen käsivarsi määrää hänen oikeutensa. Mutta ihmiset jo alkavat saada kylläksensä sitä hurjaa yksityis-vapautta, joka oli ollut barbari-elämän etuna entisen raskaan virkavallan rinnalla, ja joku kaipaus ilmaantuu, joka kuvailee itsellensä tuota muinaista keisarikuntaa joksikin kadonneeksi paratiisiksi, missä ainoastaan laki ja järjestys vallitsi ja yleis-valtion säännöllisyys hääti yksityisten väkivaltaa. Niinkuin aina tapahtuu, milloin nyky-olojen haitat vaivaavat, ei enää muistettu menneiden olojen rasituksia, vaan ainoastaan niiden hyviä puolia. Olemme nähneet, että keisarikunnan alamaiset aikoinaan itse olivat olleet avullisna sen rasittavia siteitä katkaisemaan. Nytpä taas tuli aikoja, jolloin pyydettiin kuollutta keisarikuntaa haudasta herättää. Tämä entis-olojen harrastus on, lyhyesti lausuen, Toisen aian-jakson henkinen pää-luonne länsimailla.
Mutta ennen kuin lähdemme tätä uutta ilmiötä likemmin tarkastamaan, on syytä kääntyä itäisiin maihin, missä Romalainen valtio-järjestys vielä oli pystyssä Itä-Roman eli Kreikan keisarikuntana. Tässäpä tämän järjestyksen jaloja puolia olisi sopinut odottaa nähtäviksi; — mutta todellisuus ei enää tuonut mitään hyviä puolia ilmi. Merkillistä kyllä! Itä-Roma, joka jo kerran oli alkanut uudistaa Romalaisuuden yleis-herruutta läntisilläkin mailla, temmaten Afrikan takaisin Vandaleilta ja Italian Itä-götheiltä, sairastaa jo selvästi samaa tautia kuin Länsi-Roma Vanhan aian lopussa. Että se tähän asti oli voimassa pysynyt, sill'aikaa kuin läntinen keisarikunta meni pirstoiksi, siihen voimme kenties keksiä järjellisen syyn. Ensi aluksi, näet, jolloin itäinen eli Kreikkalainen maailma erkauntui Länsi-Roman yhteydestä, näyttää joku Helleniläinen kansallis-henki jälleen elähyttäneen tuota vanhaa Makedonialaista sivistys-piiriä, joka niin kauan oli kantanut Romalaisuuden valtiollista i'estä. Monessa paikoin, olletikkin varsinaisessa Kreikanmaassa, oli sen ohessa vielä säilyneenä joku määrä kunnallista itsenäisyyttä, joka lievitti keisarillisen keski-kaikkisuuden painoa. Hellaan kaupungeissa esm. sisällinen hallitus yhä oli järjestettynä muinaisten vapaa-valtioin tapaan. Maantiet ja vesijohdot, koulut ja sairas-huoneet pidettiin voimassa kunkin kaupungin omalla kustannuksella; Kreikalla oli pait sitä vielä paikalliset juhlansa ja juhla-kilpailunsa, ja Hellaan oma nostoväki yhä vartioitsi Thermopylan vuori-ahtaita niinkuin Leonidaan aikoina. Näemme tästä, että Romalais-vallan yleis-järjestys ei ollut näillä paikoin kokonaan tukehuttanut entistä paikallis-järjestystä, ja näin oli yksityisten vapaudelle ja toimeliaisuudelle jäänyt jonkinlaista vaikutus-alaa. Mutta aivan pian Kreikan keisarikunnan hallitus Konstantinopolissa alkoi uudestaan kehittää Romalaisen virkavallan pahimpia tapoja. Sama Justiniano, joka armeijojensa voittoretkillä oli jälleen virittänyt muiston Romalaisesta maailman-herruudesta, hävitti omilta alamaisiltansa yhteiskunnallisen menestyksen sydän-juuret. Virkavalta vahvistettiin ja kaikki kunnallinen vapaus hävisi; Hellaan kaupunkien erikois-tulot korjattiin valtiokassan haltuun, maakunta-nostoväki hajotettiin, koulut ja laitokset jäivät rappeutumaan. Olletikkin keisarikunnan finansihallinto teki lopun alamaisten taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta onnesta: virat myytiin, vero-rasitukset enennettiin, rahan-arvo mielivaltaisesti halvennettiin, ja kauppa-monopolit, jotka näyttävät olleen tämän hallituksen omituista keksintöä, tukehuttivat toimeliaisuuden lähteet. Mitä me nyky-aikana katsomme nimenomaan Turkkilaiseksi hallitus-järjestelmäksi, oli jo pääperusteiltaan silloin valmiina. Kuitenkin oli Justiniano harras kirkon ystävä ja ajoi filosofit, pakanuuden viimeiset edustajat, ulos Athenasta. Mutta itse kristillinen kirkko itäisessä keisarikunnassa oli muodostunut tirannilliseksi valtio-laitokseksi, joka piti ihmisten omattunnot kahleissa, niinkuin valtio niiden jäsenet ja tavarat.[43] Tämmöisten olojen vallitessa yhteis-henki itäisessäkin keisarikunnassa pian alkoi kuoleuntua, eikä ollut enää voimaa eikä halua barbarien rynnäkköä vastustella. Jo Heraklion aikana olivat Tonavan seudut niin autioina, että tämä keisari oli hyvillään, kun sai muutamat Slavilaiset heimokunnat niihin asettumaan. Nykyiset Serbit, Bulgarit ja Bosnialaiset tällä tavoin hallituksen omalla suostumuksella ottivat avarat maakunnat haltuunsa, ja Slavilaisia siirtokuntia tunkeutui melkein huomaamatta Makedonian kautta Hellaasen ja Peloponnesoon asti.
Muutoin keisari Heraklio vielä hallituksensa alkuaikoina hyvällä onnella ajoi keisarikunnan puolustusta sekä idässä että pohjasessa. Hänen retkensä Persiaan ja pyhän ristin takaisin-valloitus tuli kuuluisaksi koko kristikunnassa ja vietettiin kirkollisena juhlana länsimaillakin. Mutta ennen kuin arvattiinkaan, ilmaantui uusi barbari-rynnäkkö, joka vastustamattomalla vauhdilla anasti koko kolmannen osan keisarikunnan alaa. Tämä kansa oli, kuten tiedämme, Arapialaiset, Muhammed'in kansalaiset, jotka nyt läksivät miekan voimalla uutta uskoansa levittämään. Tunnettu asia on, että se uskon-huimaus, jonka Muhammed oli opetuslapsiinsa vuodattanut, melkoisesti vaikutti heidän voittoihinsa. Mutta toiselta puolen ei ole unohtamista, että keisarikunnan alamaiset eivät enää millään isänmaallisella innolla keisarikuntaa kannattaneet. Syrialaiset, jotka sekä kansallisessa että kirkollisessa katsannossa olivat keisarikuntaan kyllästyneet, tervehtivät melkein ilolla valloittajain tuloa; Koptit Egyptissä ja Berbit Afrikassa tekivät tulijoille suoranaista apua, ja itse Sikeliassa, joka myöhemmin joutui Muhammedilaisten valtaan, oli väestön kannatus vihollisten puolella. Näytelmä oli monessa kohden ihan sama kuin Länsi-Roman kukistuessa pari vuosisataa aikaisemmin. Ainoastaan pääkaupungin vahva asema Bosporon rannalla näytti estävän Itä-Roman täydellistä kukistumista jo 7:nnen vuosisadan kuluessa.
Hetkeksipä muutoinkin koko Kristikunnan asema näytti kovin arveluttavalta raikkaan ja tuoreen Islam'in rinnalla; sillä Arapialaiset ennen pitkää menivät Afrikasta Gibraltar-salmen yli, valloittivat Länsi-göthien valtakunnan Espanjassa ja jatkoivat tästä voitto-kulkuansa Pyreneiden toisellekkin puolelle. Näinpä siis lännessä niinkuin idässäkin Islam ja Kristin-usko seisoivat vastatusten, ja heidän kummankin aatteellista kantaa täytyy tässä pikimmältään tarkastukseen ottaa. "Ei ole muuta jumalaa kuin Allah, ja Muhammed on hänen profeettansa!" — näin kuului se yksinkertainen opinkappale, johon Islam'in tunnustajat tahtoivat valloituksensa kautta käännyttää kaikki maailman kansat. Tietysti Islam tällä tavoin etupäässä asettui vastakohdaksi pakanallisille uskonnoille, jotka täyttivät koko luonnon moninaisilla jumalais-olennoilla. Myöskin Juutalaisten Jehovah'n rinnalla Allah oli maailman-hoitonsa puolesta yleisempi ja jalompi; hän ei ollut mikään nimen-omaan kansallinen jumala, vaan käsitettiin koko ihmiskunnan yhteiseksi jumalaksi. Allah oli siis yhtä yleinen jumalais-käsite kuin Kristittyinkin jumala; mutta Muhammedilaisten mielestä he itse olivat säilyttäneet tämän käsitteen puhtaampana kuin Kristityt. Kristin-usko, joka puhui "kolme-yhteisestä" jumaluudesta, ja joka pait sitä jo oli ruvennut tekemään pyhien ihmisten kunnioittamisesta varsinaista palvelusta, ei ollut, Islam'in kannalta katsoen, kuin joku peitetty monijumaluuden muoto; Kristuksen kaksinainen luonto, jumalana ja ihmisenä, oli muka Jumalan henkisyyden saastutusta. Jumala on henki; ei ole mitään Jumalan ilmestystä lihassa; — tämäpä näytti olevan selvä ja puhdas oppi tuon mutkikkaan Kristillisen theologian rinnalla. Tämä uusi aate antoi Islam'ille ensi-aluksi sekä intoa että voimaa. Historia tosin on sittemmin osoittanut, että Islamissa ei asunut sama uudistava voima inhimillisen kehityksen suhteen, kuin Kristin-uskossa. Kristillinen kultuuri, jonka perustana on jumaluuden yhtyminen itse ihmis-luontoon, on yhä nuortunut, yhä uudelleen jännittynyt. Muhammedilaisuus sitä vastoin on korkeintaan ollut välikappaleena muutamien raakojen kansain ensimäiseen hengen-viljelykseen, ja sen oppi-rakennukselta puuttui se syvempi henkisyys, joka ihmis-ajatukselle uutta yllykettä antaa; se sen vuoksi auttamattomasti on vanhentunut, sitten kun ensimäinen nuoruuden-voima oli kulutettu. Tämä on historian opetus noiden kahden uskontokunnan suhteen. Mutta siihen aikaan ei suinkaan varmalta näyttänyt, kumpika tulisi maailman herruutta perimään. Lukuun on myöskin ottaminen, että sotainen into ja uljuus oli Islam'in siveys-opin käytännöllinen puoli. Muhammed'in oppi oli kokonaan valloitukseen tähdättynä; sitä varten paratiisin hekumat luvattiin uskon-sotureille palkinnoksi, sitä varten myöskin Muhammedilaisessa valtio-rakennuksessa maallinen ja hengellinen valta samaan hallitsija-käteen yhdistettiin. Niinkuin kiusaaja Kristukselle, näyttipä Allah tarjonneen Muhammed'ille "kaikki maailman valtakunnat ja niiden kunnian". Islamin perustaja oli tarjouksen ottanut vastaan, ja ennen kuin vuosisata oli kulunut, oli melkein kolmas osa kristitystä maailmasta joutunut Muhammedilaisten valtaan. Mutta Gallian maalla kohtasi heitä vihdoin vastarinta, joka pysäytti Islamin voitto-kulun ja pelasti läntisen kristikunnan. Se oli Frankien kansa ja valta, joka Poitiers'in kentällä v. 732 tällä tavoin kohosi läntisen maailman edustajaksi.
Olemme siis jälleen tulleet länsimaiden oloihin, joissa par'aikaa suuria muutoksia valmistuu. Frankien kuningaskunta, jonka rappeutumista viime luennossa selitin, on siihen aikaan onnellisesti läpikäynyt ankaran taudin-puhdin ja astuu nyt eheämpänä entistänsä historian näkyville. Ottakaamme sen silloista asemaa vähän silmäiltäväksi.
En ole vielä maininnut, että Frankilais-vallan kansallisuudessa aikojen kuluessa oli tapahtunut jonkunlainen muutos. Nuo Germanilaiset soturit, jotka Klodovikin aikana asettuivat Gallialaisen väestön keskuuteen, olivat olleet verrattain harva-lukuisia, ja parin vuosisadan kuluttua heidän jälkeläisensä jo näyttävät kielensä ja tapojensa puolesta täydellisesti hämmentyneen yhteen voitettujen kanssa. Etelä-puolella Loire-virtaa tuskin enää huomattiin merkkiäkään Germanilaisten entisestä herruudesta, ja Loire'sta Somme'en saakka olivat Frankit jo kadottaneet puhtaan barbarisuutensa, s.o. melkoisin määrin romalaistuneet. Mutta pitkin Rein-virran varsia oli asian laita toinen. Sekä Belgian alalla, missä Saalalaiset Frankit jo keisarikunnan aikana olivat asuneet, että koko koillis-osassa vanhaa Gallian maata, Maas-joesta itään päin, oli jo valloituksen aikana Romalainen väestö ollut melkein hävinneenä, ja vielä idempänä, Reinin toisella puolella, vallitsi tietysti puhdas Germanilaisuus itäisten Frankien, Thyringien ja Allemannien kyläkunnissa. Tällä tavoin nyt syntyi jotenkin jyrkkä kansallinen eroitus Frankilais-vallan itä-osan, Austrasian, ja länsi-osan, Neustrian, välillä. Austrasiassa retkikunta-laitos säilytti alkuperäisen tuoreutensa ja mahtava ylimyskunta seuralais-joukkoinensa lakkautti kaiken kuninkaallisen vallan; Neustriassa taas ylimyskunnan vastapainona oli lukuisa joukko halvempia vapaita, joiden keskuudessa jo Gallo-Romalainen kansallisuus oli ylinnä. Nämä erilaisuudet synnyttivät kansallista vihaa Austrasian ja Neustrian välillä; taistelua syntyi, ja Testri'n tappelussa v. 687 Austrasialaiset perustivat yliherruutensa Neustrian suhteen. Neustrialaisten kapina v. 714 päätyi uuteen tappioon. Germanilainen kansallis-aine tulvasi uudestaan Gallian yli, uudistaen niin-sanoakseni Klodovikin aikuista valloitusta. Tapaus oli muutamissa kohden kyllä surkuteltava; sillä uusi raakuuden tulva seurasi nyt niinkuin ennenkin Germanien tuloa. Mutta valtakunnan sotainen kunto jälleen virkistyi, ja kun Arapialaiset kohta sen jälkeen tulivat Pyreneiden yli, oli Frankien kansakunta heitä vastassa Poitiers'in kentällä.
Tämän Austrasialaisen liikkeen etupäässä seisoi mahtava ylimys-suku, joka, jos aian suku-johtoihin saamme luottaa, näkyy olleen kerrassaan Gallialaista ja Germanilaista syntyperää. Suku on sittemmin historiassa tunnettu Karolingien nimellä, mutta tämä nimi oli vielä tuntematon siihen aikaan, jolloin sen ensimäiset jäsenet, Pippin Heristall'in herra ja tämän poika Kaarlo Martel, kohosivat Austrasian ylimyskunnan johtajiksi. Vasta kun Kaarlo Martel'in poika, Pippin-Lyhyt, oli kohonnut Frankien kuningas-istuimelle ja tämän poika, Kaarlo Suuri, oli nostanut tämän uuden kuninkuuden länsimaiseksi maailman-vallaksi, saapi uusi hallitsija-suku maineensa ja nimensä. Oikeastaan Karolingien suuruus nousee samassa määrässä kuin heidän historiallinen kutsumuksensa, ja Kaarlo Suuressa tämän suvun historiallinen tehtävä vihdoin ilmestyy täysin varttuneena. Mitä edeltäjät ovat tarkoittaneet tai alkuun panneet, senpä suuri Kaarlo panee täytäntöön, niin pitkälle kuin historiallinen mahdollisuus sen sallii. Vasta Kaarlon kuoltua, tulevat historialliset mahdottomuudet jälleen voitolle ja masentavat Kaarlon jälkeläisten toimia. Tämä on myöhempäin Karolingien perikadon historia.
Mikä siis on Karolingien merkitys eli niin-sanoakseni Karolingilainen aate maailman historiassa? Voimme sanoa sen kaksipuoliseksi, niinkuin heidän syntyperänsäkin, — kerrassaan Germanilaiseksi ja Romalaiseksi. Mutta kumpikin puoli heidän vaikutuksessaan yhtyy sointuvaksi kokonaisuudeksi, jossa jokainen liitos toistansa tukee ja kannattaa. Aatteen Romalainen puoli on yritys jälleen perustaa Roman keisarikunnan suurta valtio-yhteyttä sekä sen ohessa sitä yhteiskunnallista järjestystä, jonka ihanne-kuvana tuo kukistunut Roman-valta oli. Kun Longobardien valtakunta Pohjois-Italiassa valloitetaan, kun eteläinen Gallia ja joku osa Espanjastakin jälleen liitetään suureen länsimaiseen monarkiiaan, ja kun vihdoin Kaarlo Suuri Romassa vastaan-ottaa Romalaisen keisarin-arvon, saattaisi melkein luulla, että Theodosio Suuren aiat ovat takaisin tulossa. Tuleepa sitten lisäksi Kaarlon erinomainen, melkein sanoisimme liiallinen, suosio kirkkoa kohtaan ja hänen harras halunsa herättää antikinen kultuuri jälleen henkiin, niin Romalaisuuden traditionit näyttävät olevan hänen luonteensa ytimenä. Vaan tarkemmin katsoen, havaitsemme pian, että Germanilaisuus kuitenkin on hänen henkensä ja toimensa pohjana. Germanien kautta pitää uusi Romalais-valta rakennettaman; senpä tähden kaikki Germanilaiset kansat ja heimot pitää ko'ottaman tämän yhteisen valtikan alle, yhdistettämän yhdeksi suureksi kansakunnaksi. Ja tämän yhdistämis-työn välikappaleena taas on Kristin-uskon saarna Romalaisen kirkon johdon alla. Näemme tästä, kuinka välikappaleet ja tarkoitukset toisiinsa kietoutuvat. Romalaisuuden ja Germanilaisuuden aatteet ensi kerran sulavat yhteen; silta rakennetaan sekä taaksepäin yli tuon barbarisen kuilun, joka on antikisen kultuurin niellyt, että eteenkinpäin uusiin kultuuri-jaksoihin, joita barbari-kansat tulevat johtamaan.
Ja ihmeteltävän luonnollisesti nämä aikakauden suuret tehtävät ikäänkuin itsestään ilmaantuvat. Germanian pohjoisten heimokuntain alituinen vihollisuus tekee välttämättömän tarpeelliseksi laskea heidät Frankilais-vallan ja Kristin-uskon kuuliaisuuden alle. Jo Pippin Heristall'in herra kääntää aseensa ja lähetystoimensa Frisien puoleen, ja vuodesta 690 Anglosaksilainen munkki Willibrord vaikuttaa näillä aloilla. Kaarlo Martel puolestaan ei ole mikään hengellisten asiain harrastaja, vaan hurja soturi, joka trusti-seuralaisilleen jakaa Gallian kirkon virat ja tilukset; mutta Frankien liittoa Kristuksen kanssa, josta Saalalais-laki puhuu, hän ei ole unohtanut; hän on uskon pelastajana Poitiers'in tappelu-kentällä, ja uskon-saarnaa Germaniassa hän voimallisesti suosii. Tämä lähetys-toimi on nyt tullut jalon Bonifacion eli Winfrid'in, "Saksalaisten apostolin", käsiin ja edistyy suurilla askeleilla. Muistamista on, että kaikki nämä lähetys-saarnaajat ovat Anglosakseja, mutta Anglosaksilainen kirkko on Roman seurakunnan tytär ja tunnustaa Roman pispan hengellistä ylijohtoa. Tämän periaatteen mukaan Germaniankin uusi seurakunta järjestetään, ja itse Galliassa saapi, Martel'in kuoleman jälkeen, Bonifacio toimekseen puhdistaa kirkolliset olot Roman mallin mukaan. Palkinnoksi kirkko pyhittää kuninkaallisen arvon Pippin Lyhyelle ja keisarillisen arvon Kaarlo Suurelle; nämä taas vuoroltaan pelastavat paavin-istuinta kaikista valtiollisista vaaroista, niin hyvin Longobardien kuin Kreikan keisarin ahdistamisista. Liitto Kristuksen ja Frankien välillä, käyttääkseni vielä kerran Saalalais-la'in käsitystapaa, lujittuu päivä päivältä. Mutta tämän ohessa nyt Germanian käännytys Kristin-uskoon saatetaan lopulliseen täytäntöön, kun Kaarlo Suuren käsivarsi vihdoin pakoittaa Saksit alamaisuuteen. Tuo hajanainen Germanilainen maailma on siis ensi kerta yhdistetty yhteisen vallan alle ja Saksan kansallisuus on valtiollisesti perustettu. Tämä viime-mainittu teko-asia on Karolingisen aikakauden tärkein ja kestävin hedelmä. Inhimillinen kultuuri on edistynyt Rein-virrasta Elbe'en saakka, ja historian ala on melkoisesti laventunut.
Muut Karolingilaiset aatteet sitä vastoin eivät pääse täydellisesti juurtumaan taikkapa muodostuvat jotenkin toisenlaisiksi kuin Kaarlo Suuri ne oli käsittänyt. Semmoinen suuri yleis-valtakunta, kuin Romalainen keisarius tarkoitti, ei enää ollut mahdollinen, eikä yhteiskunnallisetkaan aineet sietäneet sitä säännöllistä järjestystä, jota Kaarlo Suuri mielellään olisi tahtonut perustaa. Keisarin kuoltua siis sekä valtio että yhteiskunta jälleen menevät hajalle ja uusi sekasorron aikakausi seuraa, jolloin, aivan niinkuin Roman vallan kukistuessa ennen muinoin, hurjat barbariparvet — tällä kerralla Normannit, Magyarit ja Saracenit — hirveästi hävittävät länsimaisen Kristikunnan alaa. Kuinka yhteiskunta ja kirkko siihen aikaan muodostuvat, saamme edempänä tutkistella. Valtiollisesta muodostuksesta tahdon ainoastaan lisätä, että eri kansallisuus-ryhmät nyt toisistaan erkanevat, perustaen miten mahdollisesti itsenäisiä valtiollisia kokoja. Verdun'in sovinnon kautta v. 843 tulee Länsi-Frankien valtakunta käsittämään ne osat Galliasta, missä Gallo-Romalainen kansallisuus oli voitolle jäänyt, niin-muodoin pää-asiallisesti koko Neustrian sekä Loire'n takaiset seudut. Itä-Frankien valtakuntana taas on puhtaiden Germanien alue Rein'in ja Elbe'n välillä, ja vihdoin Italian kansallisuus muodostuu kolmanneksi valtakunnaksi pohjoisessa ja keskisessä Italiassa. Mutta näiden kolmen välissä on seutuja, joiden kansallinen luonne vielä on jotenkin epämääräinen, nimittäin etelässä Rhône'n ja Alppien välimaat sekä pohjoisempana Austrasialaiset seudut Rein'in ja Maas'in välillä. Näistä ensin muodostuvat Burgundin ja Lothringin kuningaskunnat, myöhemmin ne kallistuvat milloin itään, milloin länteen, kunnes kunkin seudun kansallisuuden kanta vähitellen selviää. Joka haaralla havaitaan, että kansallisuuden aate on voitolle päässyt, ja siihen hukkuu Kaarlo Suuren uudistama Romalais-keisarius. Se tosin säilyy nimeltänsä jonakuna yleis-järjestyksen periaatteena. Mutta ei kukaan sen vastaisista edustajista yritäkkään pystyttämään jotakin yleis-hallitusta kansallisten hallitusten sijaan. Siinä kohden siis Romalais-keisarikunnan uudistus Karolingien kautta oli ollut hukkaan pantua työtä.
Mutta muutoin tämä työ ei ollut hukkaan pantua; sillä joku uusi maailman-järjestys oli kumminkin saatu perustetuksi. Kaarlo Suuri oli, näet, laskenut kirkon vaikutukselle entistä laveamman ja tukevamman pohjan ja niin-muodoin Kristikunnan muodossa vahvistanut yleis-ihmisyyden. Hän oli myöskin hetkeksi hillinnyt yhteiskunnan suunnatonta riehunaa ja asettanut muutamia lujia perustuksia vastaiselle järjestykselle. Mutta siinä hänen yleis-valtansa määrä olikin täytetty, ja eri kansallisuudet saivat nyt kukin kohdaltansa jatkaa sitä kultuuri-työtä, jonka Karolingit olivat alkuun panneet.
Mahtavampaa, jalompaa nimeä kuin Kaarlo Suuren ei tunne tosiaan keskiaikaisen ihmiskunnan historia. Maailman pimeimpäin aian-jaksoin vaiheella tämä nimi seisoo korkeana valo-tornina keskellä kuohuvaa merta, tietä viittaamassa Keski-aian seuraaville polvikunnille. Koetin jo viime luennossani selittää tämän miehen merkitystä edellisen aian suhteen. Nyt on tarkemmin katsominen, mitä hänen toimensa ovat vaikuttaneet seuraavien aikojen yhteiskunnalliseen kehitykseen.
Ensi silmäyksellä tosin näyttää siltä, että Kaarlo Suuren jälkeen seuraa ainoastaan sama sekasorto, joka hänen edellänsäkin oli vallinnut. Hänen yleis-valtansa hajoaa kappaleiksi. Hänen jälkeläisensä niissä eri valtakunnissa, jotka Frankilaisen suurvallan raunioille perustettiin, varsin pian kadottavat arvonsa ja asemansa, vihdoinpa sammuvat täydelliseen sukupuuttoon, jättäen sijansa uusille, tuoreille hallitsija-suvuille. Eikä siinä kyllä; monarkiian syvä lankeemus on ikäänkuin rikkisullonut valtiollisen rakennuksen sisimmäiset liitteet. Itä-Frankien valtakunnassa eli Saksassa tämä rikkinäisyys kenties vähimmin huomataan; sillä vaikka kansalliset aineet siellä eivät ole vielä läheskään sulaneet yhteen, pitää kumminkin keisariuden arvo, joka nyt yhdistetään Saksan kuninkaalliseen kruunuun, nuo hajanaiset osat jotenkin ko'ossa. Sitä vastoin Italiassa valtiollinen yhteys melkein heti häviää, ja se valta, minkä Saksan kuninkaat Romalaisina keisareina itsellensä hankkivat Alppien etelä-puolella, on enemmän jotakin nimellistä yliherruutta kuin varsinaista hallitusta; itse teossa maa on hajonneena pieniin kappaleisin, jotka elävät omaa itsenäistä elämäänsä, kansallisesta yhteis-vaikutuksesta huolimatta. Omituisin on kuitenkin valtiollinen muodostus Länsi-Frankien valtakunnassa, siinä maassa, josta tähän aikaan Ranska syntyy. Tällä alalla Karolingisen suvun elämän-voima ja kuninkaallinen arvo kestää pisimmän aian; vielä 144 vuotta jälkeen Verdun'in sovinnon ovat Kaarlo Suuren jälkeläiset Germanilaisen herruuden edustajina Galliassa, eikä sovi ylipäänsä sanoa, että nämä viimeiset Karolingit ovat kaikkea kykyä vailla. Mutta todellinen valta on jo aikaa luiskahtanut heidän kädestänsä; jokainen maakunta, jokainen paikkakunta on ruvennut itseksensä elämään omien pikku-valtiasten johdon alla, ja kun vihdoin v. 987 Francian herttua, Pariisin ja Orleans'in herra Hugo Capet, anastaa kuninkaallisen arvon, tosin Ranskan kansallinen kuningaskunta saapi alkunsa, mutta tuo uusi kuninkaallinen valta on enemmän tulevaisuuden aatteena kuin tosi-oloihin perustettuna hallituksena. Koko maa on jakauntuneena isompiin ja pienempiin herraskuntiin, jotka tuskin nimeksi tunnustavat Francian esimiehyyttä, Ranskan uutta kuninkuutta. Kun Hugo Capet muutamalle Etelä-Ranskan herralle lähettää sanan: "kuka sinun on kreiviksi tehnyt?" — mainitaan hänen saaneen vastaukseksi: "kuka sinun on kuninkaaksi tehnyt?" — Tosiaankin, eroitus Kaarlo Suuren aioista on jo melkoinen. Ebro'n ja Tiberin rannoista Elbe'en saakka oli mahtava Frankilais-hallitsija aikoinaan ankaralla kädellä pitänyt ylhäiset ja alhaiset terveellisessä kurissa, valvoen joka paikassa virkamiestensä ja ylimystensä menetystä ja ohjaten koko kristikunnan asiat yhteistä tarkoitusperää, nimittäin antikisen kultuurin uudistumista, kohden. Nyt ei enää mitään yleistä ohjausta ole olemassa. Kaarlo Suuren lavea valtakunta on kokonaan hajalle mennyt, ei ainoastaan eri valtakunniksi, vaan itse valtakuntain sisässä pieniksi herraskunniksi, joiden kesken vallattomin metelisyys vallitsee. Maailman olot 10:nnellä vuosisadalla näyttävät siis palanneen takaisin 7:nnen vuosisadan sekasortoihin, ikäänkuin suuren Kaarlon aiat olisivat olleet ainoastaan haihtuva unelma muinaisesta Romalaisesta järjestyksestä.
Ja kuitenkin on itse teossa tapahtunut varsin suuri muutos, jonka käsittämistä varten meidän taas täytyy kääntyä yhteiskunnallisen elämän syvällä liikkuviin ilmiöihin. Nämä ilmiöt usein jäävät ulko-tapausten tähden unohduksiin; ne eivät tarjoo sitä hupaista juttuainetta, jota historialliset kirjat tavallisesti tavoittelevat. Mutta tutkiessamme historian johtavia aatteita, ei auta yksistään kulkea ulkonaisten tapahtumain valtaväylää pitkin, sillä sattuupa toisinaan, että aian päävirta ei liiku pinnalla, vaan on etsittävä paljoa syvemmältä, missä aikakauden omituinen mielen-tila, useinpa jokapäiväisenkin elämän tarpeet ja mureet suunnan määräävät. Niin on mielestäni asian laita juuri Karolingisella aikakaudella. Ylipäänsä tältä aikakaudelta puuttuu yleisiä johtavia aatteita; sillä tuo ennen mainittu keisariuden aate on ainoastaan hätävaraksi lainattu Romalaisesta maailmasta eikä enää ensinkään vastaa toivottuun tarkoitukseensa. Mutta jos korkeampia aatteita puuttuu, löytyyhän kumminkin tarpeita, ihmisten yhteiskunnallisista oloista lähteviä taipumuksia, jotka, vaikk'ei vielä täysin selvinneinä, kumminkin vaistomaisesti vaikuttavat yhteiskunnan muodostukseen ja sen kautta valtiollisiinkin tapauksiin. Semmoinen yleinen tarve oli 7:nnen ja 8:nnen vuosisadan aikana, niinkuin edellisessä jo olen sanonut, tuo ihmisissä jälleen herännyt kaipaus saada joku yhteiskunnallinen järjestys ja turvallisuus asetetuksi. Tämän kaipauksen nojaan perustettiin Karolingien kautta uusi Romalainen keisarikunta, ja epäilemättä silloin toivottiin, että tuo vanha aate: kristitty maailma yhtenä valtakuntana, yhä vielä kelpaisi yhteiskunta-järjestyksen kaavaksi. Mutta, niinkuin tiedämme, uudelta keisarikunnalta puuttui elävä henki, yhteinen kansallis-henki, joka olisi voinut tämän laajan monarkiian ko'ossa pitää, ja valtiollinen hajous seurasi melkein kohta, niin pian kuin Kaarlo Suuren käsi oli puutunut. Hämmästyksellä silloin tulemme huomaamaan, että puute kansallis-hengestä on perinpohjaisempi, kuin olemme ensi silmäyksellä voineet aavistaakkaan. Sekä Gallia että Italia, joissa kuitenkin Romalaisuuden traditionit sopisi luulla jotenkin säilyneiksi, ovat aian myrskyissä hukanneet kaiken sen kokonaisuus-tunnon, joka niissä maissa olisi voinut ylläpitää kansallisen valtio-rakennuksen; yleiset aatteet ovat niin tykkönään hävinneet, ett'ei edes luontoperäinen kansallisuus, s.o. yhteinen syntyperä ja yhteinen kieli, enää synnytä mitään yhteis-henkeä; ihmisten koko näkö-piiri rajoittuu ainoastaan lähimpiin paikkakunnallisiin etuihin, ja paikkakunnallisuus siis astuu valtion sijaan. Tämä onkin ulkonaisen hajoomisen sisällisenä syynä. Mutta tällä välin kaipaus yhteiskunnallisesta järjestyksestä ei ole lakannut vaikuttamasta. Se jatkaa hiljaisuudessa työtänsä 9:nnen ja 10:unen vuosisadan kuluessa, ja kun kristityn aian-laskun vuosituhat on umpeen mennyt, on tämä työ valmiina edessämme, Keski-aian omituisena yhteiskuntana, läänitys-laitoksena eli feodalismina.
Minun on tarkoitus pääpiirteissään kuvata tätä uutta muodostusta Karolingisen aikakauden kuluessa. Pyydän sen vuoksi kuulijaini suosiollista kärsivällisyyttä, jos täytyy ryhtyä yksityis-seikkoihin, jotka oikeastaan kuuluvat historiallisen tutkimuksen kuivimpiin osiin.
Olen ennen sanonut, että 7:nnellä vuosisadalla yhteiskunnallinen järjestys oli joutunut täydelliseen häviötilaan. Sekä Romalaiset että Germanilaiset laitokset olivat rappiolle tulleet; kaikki la'in valta ja itse la'inkäytös oli melkein kokonaan lakannut yleisen väkivaltaisuuden tähden. Kun Karolingit vihdoin hallitukseen tulivat, oli heidän etevimpänä silmä-määränänsä saada joku järjestys jälleen perustetuksi, ja Kaarlo Suuri siinä kohden ainoastaan jatkoi Pippin Lyhyen työtä. Että muinainen Romalais-maailma oli heillä säännöllisen valtiolaitoksen ihanne-kuvana, olen jo ennen muistuttanut; mutta he olivat liian käytännöllisiä miehiä hylätäkseen niitäkään järjestyksen aineita, joita Germanilainen yhteiskunta saattoi sisältää. Näemme siis esm. Kaarlo Suuren kaikin voimin herättävän jälleen henkiin Germanilaista kunnallis-laitosta ja oikeudenkäytöstä sekä tarkasti valvovan, että kreivit kukin virkapiirissään täyttivät velvollisuutensa siinä kohden. Kaarlon koko hallitus-tapa oli joku Romalaisesta keisariudesta ja Germanilaisesta kuninkuudesta kokoonpantu isällinen despotismi, joka semmoisina aikoina oli erinomaisen terveellinen, mutta ainoastaan semmoisen miehen kädessä oli mahdollinen käyttää. Kun Frankien valtakunta sitä ennen oli ollut hajoomaisillaan yksityisten retkikuntiin, niin Pippin ja Kaarlo Suuri jälleen panivat kuninkaallisen yleis-hallituksen täyteen voimaan. Kaikki alamaiset velvoitettiin valtion kuuliaisuuteen ja palvelukseen. Kaikilta maan-omistajilta, josko heillä oli allodi tai beneficio, vaadittiin sotapalvelus: kolmen tai useamman manson haltia oli velvollinen itse marssimaan sotaan; yhden tai kahden manson haltiat yhdistettiin sillä tavoin, että kolmesta mansosta aina tuli yksi soturi; myöskin tilattomat vapaat olivat velvolliset toimittamaan kultakin kuudelta mieheltä yksi sotaan. Tämä yleinen asevelvollisuus osoittaa, että kaikki valtakunnan asukkaat nyt käsitettiin etupäässä kuninkaan alamaisiksi, huolimatta siitä, olivatko sen ohessa menneet yksityisten päällikköjen trustiin. Niinpä vaadittiin kaikilta alamaisilta myöskin uskollisuuden vala; se oli entisten olojen rinnalla jotenkin jyrkkä vallan-anastus kuninkuuden puolelta, ja kerrotaankin, että muutamat Frankilaiset allodin-omistajat eivät mielellään siihen taipuneet.
Ylipäänsä Kaarlon persoonallinen arvo masensi kaikki vastahakoiset taipumukset; mutta hänen hallituksensa ei kuitenkaan ollut siinä merkityksessä itsevaltias, ett'ei kansan mieltä ja etevien miesten neuvoa olisi kysytty. Reims'in pispa Hincmar on meille antanut asiallisen kertomuksen siitä järjestyksestä, joka vallitsi Kaarlo Suuren palatsissa, Ingelsheim'issä Rein-virran varrella, ja niistä valtiokokouksista, jotka siellä kahdesti vuoteensa pidettiin. Kuninkaan vassallit ja virkamiehet saivat silloin kokoontua, antamaan tietoja eri paikkakuntain tilasta ja tarpeista; kreivien kanssa seurasi myöskin kaksi-toista vapaata miestä kunkin kreivikunnan edustajina. Ja — "ett'ei näyttäisi heitä suotta kutsuttavan kokoon", — kuuluvat Hincmar'in sanat, — saivatpa kokoontuneet myöskin neuvotella niistä laeista, jotka kuningas aikoi säätää. Minun ei tarvitse lisätä, että yksinomainen päätös-valta jäi kuninkaalle. Siinä ei ollut mitään kansan valitsemaa eduskuntaa, vaan ainoastaan kuninkaan luottamusmiehet sekä kreivikunnista semmoiset, mitkä kukin kreivi tahtoi mukaansa ottaa. Mutta tarkoituksena oli kumminkin saada kansan tarpeista ja toiveista luotettavaa selkoa, ja Kaarlon suuruus on siinä, että hän kerrassaan synnytti ja noudatti tätä yleistä mielipidettä.
Kuinka tarkasti Kaarlo koetti valvoa virkamiestensä siivoa ja la'in-käytöksen säännöllisyyttä, siitä ovat hänen lukuisat asetuksensa, niinkutsutut Kapitularit, hyvänä todistuksena; hänen huolenpitonsa ulottui joka paikkaan, ja hänen matkustavaiset tarkastajansa eli lähetys-kreivinsä (Missi dominici) — laitos joka oli Longobardien valtakunnasta lainattu — auttoivat häntä kaikkea näkemään ja kaikkea oikaisemaan. Longobardeilta lainattuna näyttää myöskin olleen Skapene-laitos eli lautakunta. Niinkuin tiedämme, oli Germanilaisten kansain alkuperäisessä yhteiskunnassa tuomio-valta oikeastaan koko käräjä-rahvaan hallussa kreivin esimiehyyden alla. Aikojen kuluessa oli kuitenkin kansan kokoontuminen käräjiin tullut harvinaisemmaksi; ne, jotka antautuivat yksityisten päällikköjen trustiin tai vastaanottivat beneficioita, vetivät oikeus-asiansakin tämän isännän koti-oikeustoon, ja tästä syystä tietysti kreivikunnan ja satakunnan oikeustot joutuivat rappiolle. Kaarlo Suuri silloin sääsi, että kussakin kreivikunnassa piti määrätä seitsemän vakinaista lautamiestä, joiden oli velvollisuus aina tulla saapuville tuomiota tekemään; jos muita sattui käräjiin tulemaan, oli heilläkin osallisuus tuomiossa niinkuin ennenkin. Kreivin tehtävänä ei ollut itse tuomitseminen, vaan ainoastaan ulkonainen johto ja esimiehyys; mutta Kaarlo valvoi tarkasti, ett'ei tätä virkaa laimin-lyöty. Muutamat pienet otteet hänen Kapitulareistaan kuvaavat aian tapoja ja oloja. V. 779 säädetään: "Jos kreivi laimin-lyö oikeuden-käytöksen kreivikunnassaan, asukoot lähetyskreivimme hänen luonansa (s.o. hänen kustannuksellaan) siihen asti, kunnes oikeus on käytetty". V. 803: "Älköön kreivi pitäkö käräjiä, ellei ole syömätönnä ja selvällä päällä". V. 807: "Älkööt kreivit laimin-lyökö käräjiä metsänkäynnin tai muiden huvitusten tähden". V. 805: "Kukin kreivi pitäköön kelvollista kirjuria, ja älkööt kirjurit kirjoittako niin sekavasti, ett'ei voida sitä lukea". V. 803: "Kreivit ja heidän sijaisensa tuntekoot hyvin lakia, jott'ei tuomarit (s.o. skapenet eli lautakunta) voi heidän läsnä-ollessaan väärin tuomita". — Samat säätämiset myöskin sovitettiin niihin läänitysherrain oikeustoihin, joita jo oli syntynyt kreivikunta-oikeustojen rinnalla, ja etupäässä Kaarlo valvoi omien vassalliensa velvollisuuksia heidän seuralaistensa suhteen. Jos kuninkaallinen vassalli laimin-löi oikeudenkäytöksen, piti sekä kreivin että lähetys-kreivin asettuman hänen kotiinsa kesti-vieraiksi siihen saakka, kunnes hän oli velvollisuutensa tehnyt. Jos varkaita oli paennut jonkun seigneur'in alueesen, piti hänen toimittaa ne kreivin käräjiin; muussa tapauksessa hän itse tuomittiin kadottamaan beneficionsa tai vetämään sakkoa. — Nämä esimerkit lienevät kylläksi todistusta oikeuden-hoidosta Kaarlo Suuren valtakunnassa. Ne todistavat myöskin, että tuo suuri keisari tahtoi jälleen herättää henkiin, ei ainoastaan Romalaisen järjestyksen traditioneja, vaan myöskin Germanilaisen yhteiskunnan alkuperäiset laitokset.
Että hän retkikunta- ja beneficio-laitosten suhteen yllä-piti kuninkaan yliherruutta, olen jo muistuttanut. Allodin-omistajat, itsenäiset päälliköt ja yksityisten vassallit olivat velvoitetut uskollisuuteen kuningasta kohtaan yhtä hyvin kuin kuninkaan omat vassallit tai vassallin-vassallit; toisin sanoin: kuninkaallinen valta puhkaisi koko tuon aristokratillisen erikois-herruuden, joka retkikunta-laitoksesta oli kehittynyt. Mutta emme sen vuoksi saa luulla, että Kaarlo Suuri olisi tahtonut syntyvää feodalismia tukehuttaa tai hajottaa. Päin-vastoin hän näki siinäkin jotain järjestyksen välikappaletta ja pyysi sen vuoksi lujittaa seigneurin ja vassallin välit. Seuralaisen vanha oikeus luopua päällikkönsä trustista ja vapaasti antautua toisen palvelukseen, lienee juuri Kaarlo Suuren aikana tullut rajoitetuksi, ja yleisenä sääntönä näkyy jo pidetyn, että jokaisen irtaimen miehen piti hankkia itsellensä jonkun päällikön la'illista suojelusta. Aian yleistä taipumusta siinä kohden Kaarlo niin-muodoin ei suinkaan vastustellut, ja, niinkuin jo äsken-mainituista esimerkeistä nä'imme, hän tunnusti myös seigneuri-oikeustojen tuomio-valtaa kreivi-oikeustojen rinnalla. Voimme siis sanoa, että Kaarlo Suuren asettaman yleisen järjestyksen suojassa myöskin tuo syntyvä feodalismi varttui ja vahvistui.
Mutta monarkiian hajotessa 9:nnen ja 10:nnen vuosisatain meteleissä, tämä feodalinen järjestys onkin ainoa yhteiskunnallinen muoto, joka pysyy. Kuninkuuden arvo ja mahtavuus, keisariuden loisto, maakuntain säännöllinen hallinto ja kreivi-oikeustojen vanha la'inkäytös, tämä kaikki nyt tykkönään katoo; mutta seigneurien ja vassallien väli on jälillä, ainoana mahdollisena järjestyksen-muotona, jonka ympärille yhteiskunnan ainekset kokoontuvat. Ja myöntää täytyy, että juuri Kaarlo Suuren hallituskausi on vaikuttanut tämän feodalisen varttumisen. Ennen Karolingista aikakautta tosin kaikki feodalismin alkeet olivat tekeillä olleet, mutta aian seka-melskeet eivät sallineet mitään vakinaista muodostusta. Nyt tuo hurja kuohu oli hetkeksi ollut hillittynä, ja uusi muodostus oli päässyt alkuun. Käyttääkseni erään kemiasta lainatun kuvan, oli yhteiskunnan suolainen neste hetkeksi saanut sen verran lepoa, että kiteet saattoivat rakentua sisällisen taipumuksensa mukaan.
Eikä aikaakaan, niin tämä uusi järjestelmä alkaa yhteiskunnan piiristä levitä valtionkin alaan. Kaarlo Suuren ja hänen poikansakin, Ludvik Hurskaan, aikoina olivat maakuntain hallitusmiehet, kreivit, markkreivit, herttuat ja muut, vielä kruunun virkamiehinä, joita kuningas asetti ja eroitti mielensä mukaan. Mutta näiden virkain kanssa seurasi usein kuninkaallisia maatiluksia beneficioksi. Kun beneficiojen perittävyys nyt alkoi säännöksi tulla, oli aivan luonnollista, että viratkin seurasivat samaa taipumusta. Jo hyvin aikaisin lienee erinäisissä tapauksissa sattunut, että isän kuoltua poika peri hänen virkansa niiden beneficiojen kanssa, jotka virkaa seurasivat; usein ei liene ollut aivan helppo semmoista perimistä estää. Niin pian kuin kuninkaallinen valta heikkonee, alkaa siis virkain perittävyys tulla yleiseksi säännöksi; kreivit ja herttuat vähitellen lakkaavat olemasta kruunun käskynhaltioina ja muuttuvat kruunun vassalleiksi, anastaen haltuunsa kaikki kruunun oikeudet ja tilukset entisissä virka-alueissaan. Kun Kaarlo Kaljupää v. 877 oli lähdössä Italiaan, keisarillista arvoansa puolustamaan, hän antoi vakuutuksen Gallialaisten kreivikuntain perittävyydestä siinä tapauksessa, että joku kreivi hänen poissa-ollessaan kuolisi ja poika olisi keisarin kanssa vieraalla maalla. Tämä asetus tarkoitti oikeastaan yksityistä tapausta, mutta lienee sitten katsottu yleiseksi säännöksi. Ainakin on varma, että näinä seuraavina aikoina kreivikunnat ja herttuakunnat Ranskanmaalla muuttuivat vassallikunniksi, joissa kuninkaan suoranainen hallitus-valta lakkasi. Tietysti nämä vassallit periaatteessa tunnustivat kruunun esivaltiuutta. Mutta itse teossa olivat liian mahtavat, että heikontunut kuninkuus olisi voinut heitä palvelukseensa käyttää. Näin valtio-rakennus sekä Ranskassa että Italiassa meni pirstoiksi ja feodali-järjestys astui sijaan.
Tässä ei vielä ole paikka selittää feodali-maailman luonnetta ja omituisia laitoksia; ainoastaan asian syntyä olen tässä tahtonut tutkia, osoittamalla sen ohessa, kuinka Kaarlo Suuren hallitus, joka näyttää olevan poikkeuksena aian yleisestä suunnasta, kuitenkin on antanut läänitys-laitokselle varsinaisen tukensa. Tämä viimeinen väitös sopii vielä lyhyesti teroittaa seuraavaan muotoon. Kaarlo Suuren silmä-määränä oli ollut yhteiskunnallinen järjestys entisen sekasorron sijasta. Se järjestys, jonka hän oli tahtonut Germanilaisen kuninkuuden ja Romalaisen keisariuden nojaan rakentaa, ei ollut enää mahdollinen. Mutta järjestys jonkunlainen syntyi: läänitys-laitos, feodalismi. Että se oli kovin huono järjestys, sitä ei sovi kieltää; se tuskin oli muuta kuin järjestetty metelisyys, väkivallan la'istuttaminen yhteiskunnassa. Mutta se oli siihen aikaan ainoa mahdollinen järjestys, ja kumminkin suurena edistys-askeleena 7:nnen vuosisadan suunnattomasta sekasorrosta.
Olemme neljässä edellisessä luennossa läpi-kulkeneet sen puolen vuosi-tuhannen, jota sopii nimittää Keski-aian esi-historiaksi ja lähestymme siis varsinaista Keski-aikaa. Selittämättänikin jokainen ymmärtää, että historiallisten aikakausien rajat eivät milloinkaan ole niin jyrkkiä ja silmiin-astuvia, että voisimme sanoa jonkun uuden kehitys-jakson alkavan ihan vissistä vuosiluvusta. Kun kysymyksenä on tutkia, ei yksistään tapausten ulkonaista kuorta, vaan niiden sisällistä henkeä, eivät muutokset ilmaannu kuin aivan vitkaan ja vähitellen, ja aikakausien raja-paikoilla niiden eri luonteet sulauvat jotenkin toisiinsa, niin että vasta pidemmän matkan päähän päästyä todellakin havaitaan uuden aian-vaiheen tulleen. Tieteellisen selvyyden vuoksi pannaan vissit vuosiluvut aikakausien rajoiksi, samoin kuin astronomilliset viivat vedetään maapallon ympäri. Mutta niinkuin matkustaja kerran kummasteli, kun ei ollenkaan nähnyt napa-piiriä, vaikka sen poikki oli kulkenut, saattaa historian-kulkija usein ihmetellä, että aikakausien rajapaikat itse teossa osoittavat sangen vähän muutosta niin-sanoakseni historiallisen ilma-alan puolesta. Niin on esm. laita sen 1000-vuosiluvun suhteen, jonka olen pannut rajapylvääksi vanhempain aian-jaksojen ja varsinaisen Keski-aian välille. Tosin sen aian ihmiset itse katselivat tuota umpeen menevää vuosi-tuhatta taika-ulkoisella kammolla ja se hengellinen herätys, joka tästä oli seurauksena, värehteli kauan aikaa ihmisten sydämmissä. Mutta oikeastaan tuo hengellinen puhdistus-puuha, joka silloin havaitaan, oli jo aikaisemmin saanut alkunsa, vaikka sen yleisempi vaikutus aian henkeen vasta 11:nnellä vuosisadalla tulee selvästi näkyviin. Vasta silloin todella havaitaan, että uusi aian-vaihe, uusi kehityksen suunta todellakin on tullut.
Jos siis otamme 11:nnen vuosisadan kokonaisuudessaan silmäimme eteen ja siihen vertaamme edelliset vuosisadat Romalais-maailman kukistumisesta saakka, täytyy heti huomata, että luonteen-eroitus on hämmästyttävän suuri. Tuo pitkä keskiaikainen esi-historia on oikeastaan kaikkia omia aatteita vailla ja elää enimmältään Romalais-maailman jätteistä; kirkonkin ainoana toimena on säilyttää ja pelastaa sitä yleis-ihmisyyttä, jonka Roman maailman-herruus oli luonut, ja Kaarlo Suuri samalla tavoin koettaa jälleen pystyttää sitä maallista järjestystä, jonka barbari-kansat olivat hävittäneet. Totta on, että sillä välin vähitellen valmistuu suuri muutos maailman valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa oloissa, jotka muodostuvat ihan uuteen kaavaan, feodalismiin. Mutta eipä siihenkään ilmiöön ole vaikuttimena mikään uusi johtava aate, joka sopisi katsoa ulkonaisen muodostuksen sisälliseksi sieluksi, vaan olot järjestyvät ikäänkuin mekhanillisten voimain pakoituksesta raa'imman luonnollisuutensa mukaan. Koko tältä aikakaudelta niin-muodoin puuttuu varsinaista ja vakinaista aian-henkeä, eikä ihmiskunnan historia milloinkaan ole ollut niin aineellisten voimain vallassa kuin näiden viiden-sadan vuoden kuluessa Romalais-maailman kukistumisen perästä. Ihan toista luonnetta ilmaantuu jo 11:nnen vuosisadan oloissa. Maailma on jälleen löytänyt henkisen periaatteen ja alkaa sen mukaan muodostaa ulkonaisen asunsa. Tuo uusi periaate, on: hengellisyyden valta, ja hengellisyyden nimessä kirkon johtaja-virka ihmiskunnan maallisissakin toimissa. Tämä on varsinaisen Keski-aian aate. Meidän on nyt katsominen, kuinka tämä suunta syntyy ja muodostuu sekä vihdoin kohoaa vallitsevaksi aian-hengeksi.
Kaarlo Suuren monenpuolisten ansioin joukossa on sekin yksi eikä suinkaan vähin, että hän kaikin puolin tahtoi kohottaa hengellisen säädyn kelpoa ja arvoa. Suuren keisarin mielestä oli kirkko sekä antikisen kultuurin että siveellinen maailman-järjestyksen luonnollisena edustajana, ja hän koetti sitä jalostuttaa sekä opin että tapojen puolesta, samalla kun hän enensi sen vaikutusta maalliseenkin yhteiskuntaan. Kuinka hän oppineen Alkuin'in avulla laski uuden perustuksen yleiselle opetukselle ja varsinkin hengellisen säädyn sivistykselle, on liian tunnettu asia, että minun tässä tarvitsisi siitä puhua. Myöskin kirkollisen säädyn siveellinen puhtaus oli hänellä tärkeänä silmämääränä, ja hänen aikanansa jatkettiin siis ne puhdistus-toimet, joihin jo Pippin Lyhyen hallitessa oli ryhdytty. Kirkko, joka edellisinä sekasorron aikoina oli melkoisin määrin barbaristunut, kohoaa siis jälleen hengellisessä arvossa, ja luonnollista on, että sen vaikutus-voima maallisiinkin samassa määrässä karttuu. Kaarlon mielestä kirkko oli "maan suola", se siveellinen voima, jonka piti antaa maalliselle järjestykselle tukensa; emme siis saa kummaksi katsoa, että hän valtiollisissa harrastuksissaan melkein joka askeleelta käyttää kirkon ja kirkollisten miesten apua. Roman pispan hengellinen johto saapi hänen kauttansa vahvistuksensa ja hengellinen ylimyskunta, abbatit, pispat, arkkipispat ja metropoliitat, otetaan valtakunnan yleisissä asioissa neuvoksi, maallisen ylimyskunnan rinnalla. Jostakin hengellisen säädyn ylivallasta maailman asioissa ei kuitenkaan siihen aikaan voinut puhetta tulla. Kaarlo Suuri tietysti hallitsi kirkkoa yhtä täydellisesti kuin valtiotakin ja pysyi itse niin-muodoin hengellisen niinkuin maallisenkin järjestyksen korkeimpana valvojana.
Vaan suuren Kaarlon kuoltua tämä valtio-päällikön mahtavuus heikkonee ja katoaa; ylimyskunta, kuten jo olemme edellisessä nähneet, astuu sijaan, ja hengellinen ylimyskunta siinä kohden saavuttaa vielä suuremman merkityksen kuin maalliset herrat. Niinpä esm. niissä rettelöissä, joista Ludovik Hurskaan hallitus on saanut surullisen maineensa, pispat jo anastavat johtaja-viran valtiossa; siveelliset vaikuttimet ovat hetkeksi päässeet semmoiseen valtaan, että keisari itse ylönpalttisessa katuvaisuudessaan antaa arvonsa alttiiksi näille siveellisen järjestyksen edusmiehille. Vaan aivan pian tultiin siihen kokemukseen, että hengellinen aristokratiia ei aian-pitkään kelvannut siveellisten periaatteiden kannattajaksi; sillä samassa määrässä kuin kirkollisten ylimysten mahtavuus karttui, he itse alkoivat maallistua, ja samassa määrässä myöskin ihmisten luottamus heidän johtoonsa järkähtyi. Aika etsi jotakin siveellistä tuomari-valtaa, joka voisi maallisten valtiasten itsekästä riehunaa hillitä, mutta havaitsi pian, että kirkollisetkin ruhtinaat olivat yhtä itsekkäät kuin heidän maalliset toverinsa.
Silloin silmät kääntyivät Romalaisen pispan puoleen; hänpä, Karolingisen monarkiian hajotessa, näytti olevan hengellisen yleis-monarkiian edusmiehenä ja häneltäpä siis sopi toivoa korkeampaa siveellistä johtoa maailman metelisissä oloissa. Paavi Nikolao I (vv. 858-867) oli jo tilaisuudessa kansoille osoittamaan, että Pyhän Pietarin seuraajat Romassa olivat luotettavammat siveellisyyden valvojat kuin nuo kotoiset kirkkoruhtinaat. Lothringin kuningas Lothar II oli pispainsa suostumuksella hyljännyt puolisonsa Teutbergan ja nainut erään Waldradan. Tämä tapaus matkaan-saatti yleistä pahennusta, ja kun paavi ankaruudella ryhtyi tähän asiaan, pakoittaen sekä kuninkaan että hänen hengelliset apumiehensä kuuliaisuuteen, hän saattoi hyväksensä käyttää yleisen mielipiteen harrasta kannatusta. Samaan aikaan ilmestyi niinkutsuttu Isidoron Dekretali-kokoelma, joka väitettiin olevan entisten Roman pispain sääntöjä Kristikunnan vanhimmista aioista saakka. Ne muka todistivat, että Roman pispalla jo vanhastaan oli ollut ylimmäinen valta kaikkien pispain ja metropoliittain yli. Uuden aian tutkimus on saanut selville, että nämä Dekretalit olivat petosta; niitä näkyy sepitetyn juuri Lothringin seuduilla, missä alhaisempi papisto pyrki paavillisen istuimen turviin hengellisen aristokratiian ylpeyden alta. Mutta ne olivat niin aian-tarpeen mukaisia, ett'ei kukaan, tuskin paavi itsekään, niiden todenperäisyyttä epäillyt, ja Roman pispan hengellinen hallitus oli tällä tavoin saanut ikäänkuin la'illisen vahvistuksensa. Että maallistenkin asiain tarkastus kuului hengellisen vallan alle, oli jo ennestään myönnetty. Tuskin sopii siis paljon hämmästyä, kun näemme erään seuraavan paavin, Johannes VIII:nnen, lahjoittavan hallitsija-kruunuja oman mielensä mukaan. Hänen kädestään sai esm. Kaarlo Kaljupää v. 875 keisarin-arvon, vaikka Ludovik Saksalaisella olisi siihen ollut kaikin puolin lähempi oikeus, ja neljä vuotta myöhemmin sama paavi teki "rakkaan poikansa" Boso Provencen herttuan, kuninkaaksi uuteen Ala-Burgundian kuningaskuntaan. Paavillinen istuin näkyi siis yht'äkkiä kohonneen koko Kristikunnan ylimmäiseks valtiaaksi.
Tahdon tässä tuokioksi pysähtyä, tehdäkseni yleisen muistutuksen, joka on huomioon otettava kaikkien historiallisten vaiheiden suhteen, mutta erittäin tässä paikassa ansaitsee mielessä pitää. Näemme usein selitettävän, kuinka paavillinen maailman-herruus syntyi ja varttui muka Roman pispain juonikkaan vallanhimon kautta. Tuo tunnettu turmelus paavikunnan myöhemniiltä aioilta, jolloin tämän laitoksen virka historiassa jo oli loppunut ja se ainoastaan viekkaudella ja väkivallalla koetti säilyttää kadotetun arvonsa, sovitetaan usein niihinkin aikoihin, joina se ensin oli arvonsa ja asemansa itsellensä ansainnut. Tämä katsanto-tapa on minun mielestäni kokonaan epä-historiallinen. Ei mikään historiallinen mahti ole milloinkaan kehnojen juonien kautta tullut perustetuksi; ainoastaan suurten historiallisten tarpeiden palveluksessa ovat suuret historialliset vallat saattaneet syntyä ja nousta. Tietysti ihmisten intohimoilla myöskin on osansa historian tapahtumissa, mutta nämä ovat ainoastaan vaahtona aian virran pinnalla; valtaväylänä on aina rehellinen vakuutus ja rehellinen työnteko, ainoat välikappaleet, joilla historiassa jotakin pysyväistä toimeen-saadaan. Mitä paavilliseen valtaan tulee, voimme kenties sanoa, että semmoiset miehet kuin Gregorio Suuri ja Nikolao I, jotka olivat Roman muinaisista suvuista lähteneet, olivat säilyttäneet vanhan Romalaisuuden vallanhimoiset traditionit. Mutta he olivat kuitenkin etupäässä oman aikansa lapsia ja palvelivat oman aikansa tarpeita. Juuri sitä asiaa, että hengellinen maailman-valta oli suurena aikakauden tarpeella, emme suinkaan saa unohtaa, jos tahdomme tasapuolisesti käsittää paavikunnan muodostusta. "Romalais-rauhan" aiat olivat nyt auttamattomasti menneet ja läänitys-laitoksen väkivaltainen järjestys alkoi vakaantua. Mutta rauhan kaipaus kasvoi yhä kiihkeämmäksi ihmisten mielissä, ja näin syntyi uusi rauhan-ihanne: "Jumalan rauha", s.o. Jumalan valtakunta maan päällä, jota luultiin voitavan toteuttaa kirkollisen yleis-monarkiian kautta. Tämän aatteen nojassa on Keski-aian Paavikunta alkunsa ja voimansa saanut; tämän aatteen palveluksessa onkin sen varsinainen virka ollut.
Vaan 9:nnellä ja 10:nnellä vuosisadalla kirkko ei vielä ollut kylläksi valmistunut vastaan-ottamaan ja hoitamaan sitä korkeaa tehtävää, joka tahdottiin sille uskoa. Kirkon oma siveellinen kanta oli vielä heikonlainen, ja tuo paisuva feodalismi alkoi pyörteesensä vetää kirkollisenkin yhteiskunnan, samassa määrässä kuin se maallisessa yhteiskunnassa vahvistui. Olemme jo nähneet, että kirkollinen aristokratiia ennen pitkää alkoi maallistua. Vielä arveluttavampaa oli, että itse ylipaimenen sija Romassa joutui maallisten intohimoin saaliiksi ja yht'äkkiä vajosi syvimpään siveelliseen kurjuuteen. Syynä tähänkin rappeutumiseen oli feodalismin vallalle-pääsö; sillä kun keisarin-valta, joka aina oli ollut oikeutettuna vahvistamaan Roman seurakunnan pispan-vaalia, nyt melkein oli lakannut, joutui tämä tärkeä toimi Roman ylimysten ja Roman kirkon vassallien haltuun. Tunnettu asia on, mikä hurja ja irstas tuoksina nyt Romassa alkoi; kuusi paavia syöstiin istuimeltansa, kaksi murhattiin, ja monen vuosikymmenen kuluessa muutamat ylimys-naiset, Theodora ja hänen tyttärensä, asettivat Pyhän Pietarin istuimelle omat lemmikkinsä. Koko kirkko näytti olevan kadotuksen oma; joka paikassa feodalismin tavat tunkivat kirkon korkeampiin kerroksiin, ja itse luostareihin oli tuo yleinen tapain-turmelus ryhtynyt. "Maan suola" — käyttääkseni tuota pipliallista kuvausta — oli kadottanut makunsa, ja kysymys oli, millä nyt piti suolattaman.