Mutta tähän aikaan oli myöskin alkanut hengellinen parannus-liike, jonka vaikutus vähitellen leviää yhä laveampiin piireihin. Vuoden 910 paikoilla oli, näet, eräs abbati Berno, kuuluva Yli-Burgundian kreivilliseen sukuun (nykyisessä Franche-Comté'ssa), perustanut Cluniacum nimisellä maatilallansa uuden luostarin, jossa Benediktolais-säännöt kaikessa ankaruudessaan jälleen pantiin voimaan. Bernon seuraajat Odo ja Odilo vielä kehittivät luostari-kurin ankaruuden, ja ennen pitkää lukemattomat munkki-asunnot sekä Ranskassa että muilla mailla olivat seuranneet Cluny'n esimerkkiä ja asettuneet sen esimiehyyden alle. Sivistyksen ja opin harrastus, lihan kuoletus, elämän siveellisyys ja hurskaus sekä ehdoton kuuliaisuus kirkon yleiselle hallitukselle olivat tämän hengellisen liikkeen ohjelmana, ja nämä ylhäiset periaatteet tahdottiin toteuttaa, ei ainoastaan munkkien hiljaisissa kammioissa, vaan myöskin kirkon muissa piireissä, vieläpä maallisenkin elämän meluisissa menoissa. Se oli todellakin ihan uusi suunta kirkon vaikutus-tavassa. Edellisten vuosisataan kuluessa oli kirkon melkein yksin-omainen harrastus ollut taivuttaa kansat Kristikunnan ulkonaiseen yhteyteen, ja tästä syystä kansain siveellinen kasvatus oli jäänyt syrjä-asiaksi. Barbarisen elämän helma-synnit, irstaisuus tavoissa ja vallattomuus yhteiskunnassa, olivat viljavasti versoneet ja itse kirkkokin oli tästä yleisestä saastaisuudesta tahraantunut. Silloin aikakausi vihdoin havaitsee lankeemuksensa, tunnustaa syntinsä ja tekee parannusta. Näin syntyy Cluniacensien mahtava hengellinen liike, Keski-aian herenneisyys. Aian irstaisuutta vastaan pannaan "askeesi", ruumiin kuritus, hengellisyyden valta maallisuuden ja kaikkien maallisten himojen yli. Aian vallattomuutta vastaan pannaan kirkollinen kuuliaisuus, alttiiksi-antauminen Romalaisen ylipaimenen johdon alle.
En voi tällä lyhyellä hetkellä kuin hätäisesti viitata niihin ilmiöihin, jotka olivat seurauksena tästä kirkollisesta parannus-puuhasta. Jo 10:nnellä vuosisadalla, tapaamme rohkeita munkkeja, jotka yhdellä iskulla tahtovat muodostaa maallistakin yhteiskuntaa kirkollisten periaatteiden mukaan. Semmoinen oli esm. Anglosaksien valtakunnassa tuo ankara abbati Dunstan, tunnettu Edvi'n ja Elgivan surullisesta historiasta. Aikakauden yleinen mielipide oli kokonaan tämän hengellisen liikkeen puolella. Useat tämän aian maallisista valtiaista, esm. kuningas Robert Ranskassa ja keisarit Otto III ja Henrik II Saksassa, olivat saman askeetillisen aian-hengen lapsia, ja tuo odotettu maailman loppu v. 1000 vaikutti hengellistä väristystä laveimmissakin piireissä. Näyttipä todellakin siltä, niinkuin ihmiskunta nyt tahtoisi ponnistaa kaikki voimansa lopulliseen pyhitykseensä, — ikäänkuin Kristuksen tuhat-vuotinen valtakunta olisi tulossa. Kaukaisetkin pakana-kansat, jotka tähän asti olivat olleet kristityn maailman vitsauksena, jo ottivat uskon ikeen päällensä. Skandinaviassa Kristin-usko sai lopullisen voiton; Puola, Unkari ja Venäjä tekivät kääntymyksensä. Ikäänkuin uudesta-syntyneenä maailma astui ulos entisten vuosisatain häiriöistä, aloittaaksensa uutta jalompaa aikakautta. Vaikutus aian uudesta hengestä tulee moninaisissa ilmiöissä näkyviin. V. 1034 aloittavat Cluny'n oppilapset tuon kummallisen puuhansa asettaa yleistä maailman-rauhaa. "Jumalan rauha!" on nyt tunnus-sanana; aseita piti kantaa muka ainoastaan rauhan-rikkojain ja pahojen kuritukseksi. Tämä aate tosin pian havaitaan mahdottomaksi toimeen panna; ainoastaan joku "Jumalan aselepo" (treuga Dei) visseinä viikon päivinä ja kirkon suurempina juhlina sittemmin säädettiin yleiseksi la'iksi Kristikunnassa. Mutta uusi periaate oli kumminkin perustettu, jonka mukaan soturin verinen toimi oli pyhitettävä siveellisten valtain kannatukseen, s.o. etupäässä kirkon ja heikkojen puolustukseen. Kun ei Jumalan rauhaa voitu saavuttaa, piti sodan kumminkin oleman Jumalan sotaa, hurskasta sotaa uskon ja totuuden tähden. Se oli Keski-aian Ritarisuus, joka tässä jo iti ja kehkesi.
Ja itse rauhan-aatteen suhteen käännyttiin taas tuon kirkollisen yleis-monarkiian puoleen, jonka edusmiehenä oli paavi Romassa. Tämän piti yllä-pitää maailman rauha, johdattaa koko. Kristikunta keskinäiseen rakkauteen, häätää ja hillitä ihmisten maailmalliset intohimot. Mutta voidaksensa täyttää tätä korkeaa rauhan-virkaa, piti paavillisen istuimen itse puhdistua ja pyhittyä; senpä tähden parannus-puuhan tärkeimpänä tehtävänä oli lakkauttaa se häpeällinen meno, joka Roman seurakunnassa oli valtaan päässyt. Tässä katsannossa tuli nyt keisarillinen arvo kirkon avuksi. Vuodesta 962 alkaen olivat Saksan kuninkaat kantaneet Kaarlo Suuren keisarillista kruunua ja harjoittivat tämän viran nojassa myöskin oikeuden valvoa, että Kristikunnan ylipaimenen sija täytettiin arvollisilla miehillä. Niinpä jo Otto Suuri jäntevällä kädellä ryhtyi tähän terveelliseen puhdistus-toimeen, ja hänen aikanaan Roman kansa, sekä papisto että aateli ja alhaiso, antoi juhlallisen lupauksen, ettei keisarin suostumatta ruvettaisi mihinkään paavin-vaaliin. Samoin Otto II ja Otto III asettivat paaveja parhaan ymmärryksensä mukaan; sillä tavoin esm. tuo oppinut Gerbert (Silvester II), Otto III:nnen kuuluisa opettaja, tuli Pyhän Pietarin istuimelle. Otto III:nnen kuoleman jälkeen oli tosin entinen irstas meno jälleen päässyt alkuun, kun Tuskulon kreivit Roman lähiseuduilta anastivat itsellensä paavillisen arvon. Mutta keisari Henrik III, joka oli yhtä ankara kuin jumalinen, teki tästä vallattomuudesta lopun ja asetti useat kerrat perätysten hurskaita Saksalaisia miehiä Pyhän Pietarin istuimelle. Juuri tämän toimen kautta tulivat Clunyn periaatteet nyt Romassakin vallitsemaan. Jalo keisari, joka oli tämän puhdistus-työn edistänyt, tietysti ei voinut aavistaa, että samat periaatteet aivan pian saattoivat tulla itse keisarilliselle arvolle vaarallisiksi. Hän oli, aivan niinkuin Kaarlo Suuri ennen muinoin, kohottanut hengellisen vallan, jonka piti tulla ankaraksi kurittajaksi hänen lähimmälle seuraajallensa ja monelle tulevaiselle Saksan keisarille.
Kuten tiedämme, tämä se aika on, jolloin Cluniacensi-munkki Hildebrand astuu kirkollisen hallituksen johtoon, kunnes hän vihdoin itsekin nousee paavilliselle istuimelle, nimellä Gregorio VII. Tämän merkillisen miehen historia, hänen Caelibati-sääntönsä, hänen Investitura-riitansa keisari Henrik IV:nnen kanssa, vihdoin hengellisen vallan voitto keisariuden yli tässä asiassa, ovat tuttuja tapauksia, joita en voi ruveta tässä kertoilemaan. Mutta näiden tapausten yhteyttä ajan-hengen ja aian-tarpeiden kanssa täytyy meidän silmällä pitää; sillä ainoastaan tällä tavoin voimme käsittää, kuinka aseeton hengellinen mies paljaalla aatteen voimalla viepi voiton maailman mahtavimmasta hallitsijasta. Katselkaamme!
Kysymystä ei vielä ollut mistään muusta kuin hengellisen viran omasta pyhyydestä ja sen itsenäisyydestä maallisen vallan suhteen. Mutta juuri tämä hengellisen säädyn pyhittäminen ja sen irroittaminen feodali-maailman metelisestä menosta oli aikakauden kiihkein harrastus, joka perustui — se meidän täytyy tunnustaa — siihen kokemukseen, joka yltä-kyllin oli saatu maallisen yhteiskunnan turmiollisesta vaikutuksesta kirkon alalla. Ensimäinen huolenpito oli nyt asettaa itse kirkon pää, paavillinen virka, luotettavaan suojaan tämän, maallikko-vaikutuksen alta. Hildebrand ei voinut hyväksyä, että edes Kristikunnan maallinen esimies, keisari, oli ryhtynyt paavillisen viran asettamiseen; se oli muka periaatteessa väärin, koska päin-vastoin kirkon piti valvoa maallisen hallituksen kristillistä menoa; se saattaisi pait sitä minä hetkenä hyvänsä kääntyä Kristikunnan turmioksi, niin pian kuin joku vähemmin hurskas hallitsija, kuin Henrik III oli, tahtoisi käyttää kirkon vaikutusta maallisten tarkoitustensa palvelukseen. Toiselta puolen taas oli katkera kokemus opettanut, ett'ei sopinut jättää paavin valitsemista Roman seurakunnan ja vassallien haltuun. Näin ollessa keksittiin vaali-tapa, joka syrjäytti kaiken maallikko-vaikutuksen, ko'oten Roman pääkirkkojen papit ja lähiseutujen pispat valitsijakunnaksi eli niinkutsutuksi Kardinali-kollegioksi. Tätä laitosta ei kuitenkaan uskallettu panna toimeen ennen kuin Henrik III:nnen kuoltua, jolloin keisarin-arvo Henrik IV:nnen ala-ikäisyyden aikana oli voimatonna. Mutta siitä hetkestä asti oli kirkollinen monarkiia saanut omatakeisen perustuksen ja saattoi omalla alallaan turvallisesti vallita. Sääntö paavin-vaalista oli kuitenkin ainoastaan yksi pykäle kirkollisen itsenäisyyden järjestelmässä. Jo vähäistä aikaisemmin oli ruvettu ankaraan puhdistus-työhön kirkon muidenkin virkojen suhteen; kaikki pispat, jotka "Simonialla", se on maallikko-apuun turvaamisella, olivat virkaansa tulleet, eroitettiin säälimättä, ja periaatteeksi julistettiin, ett'ei kirkolliset miehet saisi asettua mihinkään läänitys-alaisuuteen maallisen vallan suhteen, eivätkä niin-muodoin voisi kirkollisten läänitystenkään puolesta vastaan-ottaa mitään "investituraa" eli asuun-panoa maallisilta esivaltiailta. Kirkko siis tahtoi tehdä täydellisen pesä-eronsa maallisen yhteiskunnan kanssa, pysyäkseen itse muka puhtaana ja saastumattomana keskellä syntistä maailmaa. Johdon-mukaisinta olisi epäilemättä silloin ollut, että kirkko tätä tarkoitusta varten olisi itse luopunut kaikesta maallisesta omaisuudesta, turvautuen ainoastaan hengen voimaan ja hengen aseisin. Mutta Keski-aian kirkko luuli tarvitsevansa näitä aineellisiakin välikappaleita, voidaksensa pontevammin vaikuttaa maailman parannukseen. Näistä periaatteista lähti Gregorio VII:nnen "Investitura"-taistelu, jonka me historiasta hyvin tunnemme.
Erinäistä selitystä tarvitsee tuo merkillinen Caelibati-sääntö, jonka Hildebrand samalla aikaa perille ajoi. Tässä kohden on ensiksi muistamista, että jo vanhastaan naimattomuus oli pidetty kristillisen pyhyyden erinomaisena tunnusmerkkinä ja erittäin papilliselle säädylle katsottiin paljoa sopivammaksi kuin perheellinen elämä; se oli jo aikaa ollut ikäänkuin korkeamman siveellisyyden vastaväite maallikko-elämän irstaisuutta ja barbarien monivaimoisuutta vastaan. Mutta tärkeämpi puoli asiassa oli kuitenkin nykyisen aian tarve suojella kirkkoa joutumasta maallisen yhteiskunnan kaavoihin. On, näet, huomattavaa, että kirkon virat tiluksinensa jo alkoivat perheellisten miesten käsissä muodostua feodali-laitoksen malliin, s.o. perittäväksi suku-omaisuudeksi, ja että tämä feodalinen taipumus, jos se olisi päässyt voimistumaan, tietysti olisi kirkollisen yhteiskunnan hajottanut aivan samalla tavoin, kuin maailma jo oli valtiollisesti hajalle mennyt. Eikä tämä vaara, kirkollisen monarkiian mahdollinen häviö, olisi ollut ainoana haittana kirkon feodalistumisesta. Hengellinen sääty, ainoa joka tähän aikaan vapaasti vastaan-otti jäseniä alhaisimmistakin kansan-luokista, olisi tällä tavoin muuttunut suljetuksi umpi-piiriksi, ja kaikki vapaus, kaikki inhimillinen edistys olisi kangistunut tuon yksin vallitsevan feodalismin syleilykseen. Tästä uhkaavasta vaarasta oli Caelibati-laki pelastuksena, ja kansojen yleinen mielipide siis hartaasti kannatti Hildebrand'in toimia siinäkin kohden. Sillä kansat usein vaistomaisesti tuntevat, mitä heidän rauhaansa sopii, ja sen mukaan toimivat, vaikkapa tekojensa vaikuttimet eivät ole heille itsellensä täydellisesti selvinneet.
Gregorio VII:nnen toimet ovat kirkollisen parannus-puuhan täytäntö. Kirkko on nyt puhdistunut, saavuttanut täydellisen itsenäisyyden maallisen vallan suhteen ja itse järjestynyt monarkilliseen hallitusmuotoon paavin esimiehyyden alle. Eikä siinä kyllä; maallisissakin keskuuksissa tunnustetaan hengellisten periaatteiden totuus, niiden oikeus johtaa ja valvoa maailman siveellistä menoa. Näin uudesta-syntyneenä nyt läntinen Kristikunta ryhtyy Ristiretkien jättiläisyritykseen, jonka merkitystä saamme edempänä tarkastella.
Ennen kuin lähdemme edemmäs, tarkastamaan muutamia eri kohtia Keski-aian kehityksessä, lienee tarpeellinen luoda yleinen silmäys eteen päin, käsittääksemme tämän kehityksen yleistä suuntaa. Selvyyden vuoksi meidän silloin tulee leikata pienempiin kappaleisin tuo pitkä aian-mitta, joka ulottuu Cluniacensien parannus-puuhasta Luther'in uskonpuhdistukseen saakka; nämä viisi vuosisataa, joiden kehässä Keski-aian rikas ja monipuolinen elämä rehottaa, ovat melkein mahdottomat ymmärrykselle selvittää, ellei niitä jaeta lyhyempiin aian-jaksoihin, joiden kunkin pää-luonnetta sopii erikseen esittää. Tahdon sen vuoksi tässä, niinkuin kerran ennenkin, asettaa muutamia raja-pyykkejä ikäänkuin peninkulma-patsaiksi käytävälle tielle. Ja muiston helpoitusta varten tahdon jako-perusteeksi käyttää tasaiset vuosisadat, vaikka tuolloin tällöin joku tapaus jääkin toiselle puolelle otaksuttua raja-paikkaa. Näin saamme varsinaisen Keski-aian jaetuksi seuraaviin jaksoihin:
I. Vv. 1000-1100: Siveellisen uudistuksen aika, jolloin Cluny'stä lähtenyt parannus-puuha vaikuttaa sekä hengellisyyden ylentämistä kirkossa että tapojen jalostumista maallisessakin yhteiskunnassa. Aian-hengen kannattamana kirkko eli paavikunta silloin, kuten jo olemme nähneet, saavuttaa täydellisen itsenäisyyden ja ryhtyy yleisten tapausten johtoon. Tästä kirkollisten aatteiden johdosta seuraa jo vuosisadan lopulla suuri yleinen kansan-liike länsimailla, ensimäinen Ristiretki. Maallisessa yhteiskunnassa siveelliset periaatteet antavat läänitysherran ja vassallin keskinäisille velvollisuuksille tukevuutta ja synnyttävät ne kunnianla'it, joista Ritarisuus saapi alkunsa. Valtiollisella alalla ainoastaan kaksi tapausta saavuttavat suurempaa merkitystä; sillä ylipäänsä feodalismin hajanaiset olot ovat melkein lakkauttaneet kaiken valtiollisen historian. Nämä tapaukset ovat: Englannin valloitus Normandian herttuan alle, ja Normandialaisten seikkailijain toimi perustaa uutta kuningaskuntaa Etelä-Italiassa. Molempain merkitys on siinä, että osoittavat Ranskan kansallisuuden paisuvaa voimaa. Vaikka valtiollisesti hajallansa, tämä kansallisuus sillä tavoin levittää herruuttansa kaukaisille aloille ja seisoo valmiina astumaan maailman suurten tointen etupäähän. Ensimäinen ristiretki onkin kansallisessa katsannossa melkein yksinomaisesti Ranskalainen yritys, — Ranskalainen Argonauta-retki itäisille maille.
II. Vv. 1100-1200: Ristiretkien varsinainen aika, jolloin läntinen Kristikunta ensi kerran saapi yhteisen harrastuksen ajaaksensa, yhteisen edun valvoaksensa. Tämä yhteis-etu, Pyhän maan puolustus, anastaa länsimailla melkein kaiken huomion puoleensa ja vaatii melkein kaikki voimat palvelukseensa. Kuitenkin näiden maiden omatkin yhteiskunnalliset olot alkavat tuntea vaikutusta tuosta auenneesta valtiollisesta näkö-alasta. Läänitys-laitos tosin vielä seisoo vankkana, ja sen varsinainen kukka, Ritarisuus, nyt puhkeaa. Mutta itse ritarillinen laitos, joka periaatteessa tarkoittaa yleistä ase-veljyyttä kaikkien kristillisten soturien kesken, puhkaisee feodalismin ahtaat rajoitukset ja valmistaa sen häviötä. Samaan aikaan toinenkin yhteiskunnallinen muodostus astuu feodalismin rinnalle, nimittäin kaupunkien kunnallis-vapaus ja porvarillinen elämä. Sekin on alkunsa saanut maailman laveuntuneesta näkö-alasta, kaupan leviämisestä ja teollisuuden voimistumisesta. Irtain pääoma pyrkii valtaan feodalisen maa-omaisuuden rinnalle, ja itse läänitys-oloissa alkaa rahan merkitys vähitellen tunkea esivaltiaan ja vassallin henkilölliset välit syrjälle. Valtiollisella alalla ovat kaikki tapaukset ristiretki-aatteen vaikuttamina. Nämä sotaiset kansain-vaellukset lännestä itään ovat itsessään aikakauden tärkeimmät valtio-tapaukset, joiden kautta länsimaisia valtakuntia hetkeksi perustetaan Eufratin varsilla asti. Toisten ristiretki-puuhain kautta Kristinusko nyt levitetään Vendienkin aloille, ja Saksan valta ja kansallisuus silloin etenee Elbe'stä Veikseliin. Mutta Paavikunta, joka on kaiken tämän mahtavan liikkeen johtanut, ei enää voi tytyä paljaasen itsenäisyyteen maallisen vallan rinnalla; se pyrkii yleiseen herruuteen, ja sen taistelu maailman-vallasta keisariuden kanssa Barbarossan aikana on tämän aian omituisia ilmiöitä.
III. Vv. 1200-1300: Ristiretkien jälki-jakso, joka oikeastaan on jatkona edelliseen. Keski-aian henki nyt ilmaantuu täydellisen kypsyneenä, mutta aatteet jo alkavat kadottaa alkuperäistä tuoreuttansa. Jerusalem on jo lopullisesti hukattu. Ristisodat vielä jatketaan; mutta osittain ne hairahtavat toisille aloille, osittain muuttuvat pelkiksi seikkailu-retkiksi. Niinpä muutama risti-armeija valloittaa Konstantinopolin ja perustaa tuon lyhyt-ikäisen Latinalaisen keisarikunnan idässä. Ludovik Pyhä taas tosin ei unohda ristisodan pää-määrää, Pyhän-maan valloitusta, mutta kuluttaa voimansa Egyptiä ja Tunis'ia vastaan. Loppu-päätös on, että Kristityt vihdoin karkoitetaan Palestinasta ja Ristiretkien aikakausi loppuu. Myöskin käännytys-toimi pakanuuden alalla muuttuu yhä enemmän suoraksi valloitustoimeksi. Niinpä Saksalaiset ritarit laskevat Preussin ja Liivin asukkaat herruutensa alle ja Ruotsalaiset valloittavat Suomenmaan. Vaan miten-kuten on sillä tavoin Kristin-uskon valta tehnyt viimeiset askeleensa Euroopassa; ainoastaan muutamat syrjäiset kansat Aasian rajoilla ja Litvalaiset Euroopan mantereen rämeisillä sydänmailla ovat vielä jääneet yleisen sivistyspiirin ulkopuolelle. Oikeastaan läntinen Kristikunta, tarkemmin sanoen Paavikunta, on vahvistunut, vaikka sen valta itäisillä mailla raukeaa. Itäisen Kristikunnan alalla sitä vastoin on pelkkää häviötä ja perikadon oireita: Kreikan keisarikunta jo kallistuu hautaansa ja Venäjä joutuu Mongolien vallan alle. Mutta läntisessä Euroopassa kaikki elämän nesteet uhkuavat. Pyreneiden saarennossa Maurit melkein karkoitetaan. Ranska alkaa etsiä kansallista yhteyttänsä Capetilaisen kuninkuuden suojassa. Englannissa valmistetaan perustus-la'illisuuden ensimäiset alkeet. Saksassakin vilkas elämä kehittyy, varsinkin kaupan ja porvarillisen toimen alalla, ja Saksalainen kansa levittää liikkeensä kauas pohjoisille maille. Kaiken tämän kirjavan häärinän ylimmäisenä valvojana läntisessä maailmassa, istuu Roman paavi mahtavampana entistänsä. Siveelliset periaatteet eivät enää yksin ohjaa Paavikunnan politiikia; mutta se täyttää yhä kunnialla holhoja-virkansa kansojen yli, vaikka holhottava ei enää ole lapsi ja isällinen valta joskus muuttuu väkivallaksi. Taistelu Paavikunnan ja Keisariuden välillä tähän aikaan lopullisesti ratkaistaan: Romalais-Saksalainen keisarin-arvo oikeassa merkityksessään kukistuu Hohenstaufien kanssa, ja paavillisella vallalla ei enää ole mitään kilvoittelijaa maailman yleis-johdossa. — Silloin seuraa:
IV. Vv. 1300-1450: Keski-aian loppu-jakso. Voisimme kenties antaa tämän aikakauden ulottua Uskonpuhdistukseen saakka; mutta luulen soveliaammaksi lukea nuo 60-70 vuotta, jotka lisäksi tulisivat, joksi-kuksi Uuden-aian aamupuhteeksi, josta vasta saamme puhua. Kaikessa tapauksessa tässä ei ole puhetta jyrkistä rajoituksista, vaan kunkin aikakauden yleisestä luonteesta, ja tämän luonteen käsitämme selvemmin, jos emme etene liian lähelle sitä uutta aate-liikettä, joka tulee entistä maailman-järjestystä kukistamaan. Keski-aian viimeisen jakson kuluessa ne johtavat aatteet, jotka edellisinä vuosisatoina olivat kansoja elähyttäneet, jo ovat kadottaneet tehonsa ja sisällisen voimansa. Ristiretki-aikakauden hengellisen innostuksen perästä seuraa nyt varsinainen kulkutauti inhottavimpia rikoksia, jotka Italiasta leviävät Alppien yli, käyvät Ranskan ja Englannin läpitse ja lähettävät tarttumuksensa pohjoisiin valtakuntiin asti. Se ei ole raakuuden siveettömyyttä, niinkuin barbarisella aikakaudella ennen muinoin; se on itse sivistyksen siveettömyys, ilmestyvä yhteiskunnan korkeimmissa kerroksissa, ikäänkuin todistukseksi, että kultuurin perustukset ovat vialla. Niinpä vapauden kukistuminen Italian kaupungeissa, Filippo Kauniin hallitus Ranskassa, Edvard II:n historia Englannissa, veljes-murhat Tanskan ja Ruotsin kuninkaallisissa perheissä, lukemattomat esimerkit, joita en tässä voi mainita, — kaikki todistavat, että maallisuus jo etsii kostoa entisten aikain liioitetusta hengellisyydestä.
Luonnollista on, että tämmöisissä oloissa perustukset ovat vajonneet siltä siveelliseltä maailman-järjestykseltä, jota kirkon valta edusti. Paavikunta yht'äkkiä kukistuu korkealta asemaltaan; Avignon'iin siirtyneinä paavit itsekin unohtavat historiallisen kutsumuksensa, unohtavat itse vallanhimonsakin ja joutuvat riettaimman rahan-himon valtaan. Sitten tulevat kirkollisen lohkomuksen rettelöt ja se aika, jolloin yleiset kirkolliskokoukset istuvat paavillista virkaa tuomitsemassa. Itse kirkon vanha ja luja rakennus pitää kuitenkin vielä Katholis-kunnan ko'ossa; sillä historialliset aatteet ovat sitkeä-henkisiä, ja ihmisten oli siihen aikaan vaikea irtaantua tuosta juurtuneesta käsityksestä, että kirkko oli kansojen yhteinen emä, yleis-ihmisyyden välttämättömänä muotona. Vaan itse teossa kansat jo ovat vapauttaneet itsensä kirkollisen johtauksen alta ja noudattavat ainoastaan omia valtiollisia tarkoituksiaan. Näin syntyy kansain-välinen politiiki, jossa paavi on ainoastaan jäsenenä, eikä enää käskijänä. Aian tärkeimmät tapaukset, niinkuin Ranskalais-Englantilaiset sodat, taistelut Turkkilaisia vastaan Tonavan seuduilla, Hussilaissodat Böhmissä, eivät enää ole maailman tapauksia siinä merkityksessä, että olisivat lähteneet jostakin aian yleisestä aatteesta, vaan pää-asiallisesti kansallisia tapauksia. Kuinka aian-henki on muuttunut, havaitaan paraiten Islam'in voitto-kulusta Bosporon yli. Turhaan Paavikunta tällä kertaa koettaa diplomatiiansa välikappaleita, ko'otaksensa kristikunnan voimia suureen uskon-taisteluun. Kansoilla on kotosellaan niin paljon tekemistä, ett'eivät enää jouda rientämään itäisen maailman avuksi, ja v. 1453 vihdoin Konstantinopoli lankee Turkkilaisten käsiin. Tämä merkillinen tapaus, jonka vaikutus läntiseenkin maailmaan ei suinkaan ollut vähäinen, sopii epäilemättä joksikin raja-patsaaksi Uutta aikaa kohden. Keski-aika niin-muodoin loppuu Itä-Roman kukistumiseen, samoin kuin Länsi-Roman häviö oli ollut Vanhan aian loppu-päätöksenä.
Tämä jaksottain järjestetty sisällys-luettelo Keskiaian päätapauksista tosin ei vielä anna meille paljon selvitystä kehityksen oikeasta luonteesta tällä aikakaudella. Mutta yksi omituisuus kuitenkin heti astuu silmiin ja ansaitsee erittäin mieleen painaa, nimittäin tuo rikkaampi ja monipuolisempi sisällys, jonka ihmiskunnan historia nyt on saavuttanut muinaisten aikojen suhteen. Niinkuin edellisessä jo olemme nähneet, on Vanhan aian historia yleisessä suunnitelmassaan erinomaisen yksinkertainen. Historiallinen toiminta edistyy järjestänsä Itämailta Kreikkaan, Kreikasta Romaan, vihdoinpa Roman tasavallasta Roman keisarikuntaan, ja samana hetkenä, jolloin joku uusi valta astuu asiain johtoon, jäävät entiset melkein tykkönään syrjälle. Kehityksen ala tosin leviää leviämistään, mutta sen johtava aate on ainoastaan yksi: yleis-ihmisyyden synnyttäminen, ja historia liikkuu sen vuoksi jotenkin yksisäisenä edistys-sarjana. Roman keisarikunnan kukistuessa tosin uusi aate, erikois-kansallisuuksien oikeus, nousee näkyviin. Mutta osittain tämä uusi historiallinen vaikutin vielä on aatteena kovin heikko, osittain aian tärkeimpänä tehtävänä on pelastaa yleis-ihmisyys siitä täydellisestä perikadosta, joka Romalais-maailman hajottua sitä uhkaa. Sen vuoksi, vaikka Keski-aian alku-osa, jonka olen sen esi-historiaksi nimittänyt, on tapauksiltaan varsin kirjava, sen aatteellinen johto ei ole aivan monipuolinen: historiallisen langan hajallemenneet säät yhtyvät jälleen Frankilaiseen maailmanvaltaan, ja kirkonkin vaikutus liittyy likeisesti tähän valtiolliseen kehitykseen. Mutta niin pian kun tulemme varsinaiseen Keski-aikaan, on tapausten yleinen juoksu jo jakaantunut jotenkin moni-haaraiseksi. Syynä on, että kansallisuuden-aate nyt on varttunut ja muodostuu itsenäisiksi kehitys-jaksoiksi kunkin kansakunnan erinäisessä historiassa. Nämä kansallisuudet eivät nytkään ole siinä merkityksessä itsenäisiä, että niiden historia olisi irtaantunut yleis-ihmisyydestä; päin-vastoin niiden historiallinen merkitys riippuu siitä, että he kukin kohdaltansa palvelevat ihmiskunnan yleisiä tarkoituksia. Vaan samassa kuin nämä kansallisuudet edustavat eri puoliansa yleis-inhimillisessä kehityksessä ja siihen vaikuttavat, he myöskin siitä vastaan-ottavat vaikutusta ja yllykettä. Näissä oloissa yleis-ihmisyyden muodostus historiassa tulee entistä moninaisemmaksi ja rikkaammaksi, ja ne vallat, jotka sitä siihen saakka yksin ovat edustaneet, alkavat järkähtää sijaltansa.
Muutos, joka tässä kohden tapahtuu, on varsin silmiin-astuva. Karolingisessa maailman-järjestyksessä, jonka traditionit olivat menneet varsinaiselle Keski-aialle perinnöksi, käsitettiin hengellinen ja maallinen maailman-valta, Paavikunta ja Keisarikunta, yhdeksi kokonaisuudeksi, jonka keskuudessa häiritsemätön sopu-sointu ajateltiin vallitsevan. Molempain piti muka yhdessä valvoa siveellisten periaatteiden valtaa Kristikunnassa, molempain piti edustaa yleis-ihmisyyden käsitettä ja yksissä neuvoin toteuttaa Jumalan valtakuntaa maan päällä. Vaan tämä periaatteellinen sointuisuus ei voinut pysyväiseksi jäädä, ja todella onkin katsottava länsimaiden hyväksi onneksi, että nämä kaksi maailman-valtaa eivät yhteen sopineet eivätkä myöskään yhtyneet samaan käteen; sillä siinä tapauksessa katholinen maailma olisi muuttunut kristityksi kalifi-kunnaksi ja kansallisuuksien itsenäinen elämä olisi epäilemättä tukehtunut. Keski-aikaisen historian omituisuus on juuri siinä, että sen omat periaatteet jakaantuvat kahtia ja silloin kääntyvät sisälliseen taisteluun. Hengellinen ja maallinen maailman-johto, vaikka oikeastaan yhteisestä juuresta lähteneinä, riitaantuvat heti vallan harjoituksessa, ja hengellinen puoli, joka on paremmin juurtuneena aian käsitykseen, pääsee vihdoin voitolle. Mutta tähän taisteluun on se itse kuluttanut siveellisen pääomansa ja sillä tavoin valmistanut oman häviönsä. Sille välin taas on itse taistelu joka haaralla herättänyt joukon uusia voimia, uusia aatteita ja perinnöitä, jotka tapausten pyörteessä kirmailevat esiin ja koettavat itsellensä temmata asiain johtoa. Tästäpä siis Keski-aian kirjava tuoksina, joka hämmentää ilmiöiden logillista käsittämistä; tästäpä myöskin keski-aikaisen elämän rikas moninaisuus, joka kiihdyttää mielikuvituksen.
Aikamme ei salli meidän istahtaa katselemaan Keski-aian suurta kuvakirjaa, joka, kuten hyvin tiedätte, on täynnänsä viehättävintä runo- ja romani-ainetta. Olen jo ennen myöntänyt ja myönnän vieläkin, että tämmöiset historialliset kuvaukset eivät ole merkitystä vailla yleiselle sivistykselle, enkä siis paljaan ylönkatseen vuoksi heitä siksensä noita erikois-kohtia Keski-aian elämässä, jotka todellakin voisivat käsityksellemme antaa runsaampaa tosi-asiallista pohjaa. Syynä, miks'en niihin ryhdy, on yksistään se, että meidän tällä kertaa täytyy pysyä historian yleisissä johtavissa aatteissa, jonka tähden on edellyttäminen, että tapahtumat ja erikois-olot ovat johonkin määrin tuttuja asioita. Mutta koska johtavat aatteet tällä aikakaudella jo kietoutuvat monivartiseksi kankaaksi, tulee niidenkin selvittäminen jotenkin mutkikkaaksi työksi. Tahdon tulevissa luennoissa koettaa niitä järjestää seuraavien katsantokantain mukaan.
Ensiksi on selko tehtävä Keski-aian suuresta yhteis-toiminnasta, Ristiretkistä, ja niiden merkityksestä.
Toiseksi on tarkastukseen otettava kirkon-valta, Keski-aian vallitseva aate, ja sen taistelu maallisen vallan kanssa.
Kolmanneksi on huomioon johdettava Keski-aian omituinen yhteiskunta, läänitys-laitos, ja sen suhteet kuninkaalliseen valtaan ja kunnallis-vapauteen.
Neljänneksi täytyy vihdoin erittäin tarkastaa muutamien erinäisten maiden kansalliset historiat ja niiden merkitys yleiselle kehitykselle.
Tämä viime-mainittu kohta on senkin tähden viimeiseksi jätettävä, että se oikeastaan jo johdattaa meidät Uuden aian kynnykselle. Niinkuin vasta saamme nähdä, on Uuden aian omituisuus Keski-aian suhteen siinä, että yleis-ihmisyys, humaniteeti, ei enää tarvitse nimen-omaista laitosta, joka sitä edustaisi samalla tavoin kuin maailman-vallat Vanhaan aikaan ja kirkollinen monarkiaa Keski-aikana; vaan se ilmestyy sinänsä itse kansakuntien toimissa ja yhteisissä harrastuksissa. Samassa määrässä siis kuin Paavikunta heikkonee ja kansallinen elämä Euroopan etevimmissä valtakunnissa vahvistuu, siinä määrässä myöskin Keski-aika tekee loppua ja Uusi aika on tulossa. Ymmärrämme tästäkin, että näiden suurten aian-jakojen todelliset rajat eivät voi olla aivan jyrkkiä. Niihin sopii, mitä jo ennen olen sanonut aikakausien rajoista ylipäänsä johtavien aatteiden historiassa.
Olemme nyt kuluttaneet kokonaisen luento-tunnin paljaasen järjestämis-työhön. Mutta vastaisen tutkimuksemme menestykselle on järjestys ensimäisenä ehtona, enkä luule siis aikamme hukkaan menneen, vaikka olemme Ristiretki-aikakauden edellä hetkeksi pysähtyneet, luodaksemme yleis-silmäyksen pidempäänkin aian-mittaan eteen käsin.
Arvattavasti ei kukaan minulta odota varsinaista kertomusta Ristiretkien suuresta näytelmästä. Jo ensimäinen Ristiretki yksistään on aine semmoinen, että se tuskin mahtuisi yhden luennon rajoihin, ja Ristiretkien syyt ja seuraukset saattavat olla niin moninaisia, että niiden tutkimisessa on isoja kirjoja sepitetty. Näin ollessa, minun täytyy tunnustaa, että olen paljon epäillyt, mitä kohtia Ristiretkien ilmiöstä minun pitäisi nimen-omaan esille tuoda. Syiden ja seurausten suhteen on hyvin tavallista, että käsitetään koko edellinen kehitys syiksi ja samalla tavoin kaikki, mikä itse teossa seuraa, Ristiretkien seurauksiksi. Mutta näin laveasta käsitys-tavasta on se haitta, että tapausten aatteellinen johto kokonaan haihtuu ilmiöiden moninaisuuteen, eli, kuten on tapa sanoa, metsä ei nä'y puiden tähden. Täytyy siis eroittaa pois semmoiset syyt ja semmoiset seuraukset, jotka eivät välttämättömästi asiaan kuulu, saadaksemme selvää käsitystä siitä, mitä dramassa kutsutaan toiminnan varsinaiseksi juoneksi. Tahdon selittää ajatukseni siinä kohden parilla esimerkillä.
Epäilemätöntä on, että feodalismin muodostus länsimailla on niitä seikkoja, jotka ovat paljon vaikuttaneet Ristiretkien luonteesen. Länsimaiden yhteiskunta oli, näet, vihdoin asettunut vakinaiseen muotoon ja sen varttunut elämän-voima tunsi tarvetta vaikuttaaksensa ulospäin. Silmin-nähtävää onkin, että pää-asiallisesti tuo nuori, seikkoja etsivä feodali-maailma tässä Ristiretki-liikkeessä astuu esiin; nuo irtaimet laumat, joita Pietari Erakko tai Valter Tyhjä johdattivat, eivät olisi mitään maailman-tapausta toimeen-saaneet, ellei suuret läänitysherrat vassalleinensa, eräs Gotfrid Bouillon'in herra, eräs Balduin tai Raimund, olisi liikkeelle lähteneet. Kun Pyhä-maa on valloitettu, järjestetään tässä kaukaisessa idässä uusi yhteiskunta, jossa feodalismin periaatteet puhtaudessaan toteutetaan, ja näiden periaatteiden mukaan myöskin ensimäinen feodalinen lakikirja tässä Jerusalemin kuningaskunnassa muodostuu. Tämä kaikki todistaa kyllä selvästi, että feodalismin osallisuus Ristiretkissä ei suinkaan ole vähäinen ollut. Mutta emme kuitenkaan saa siihen määrään asti liioitella feodalismin merkitystä siinä kohden, että siitä etsisimme varsinaisen syyn tähän suureen liikkeesen. Muistamista on, että Ristiretkien oikea aate oli hengellinen aate, ja läänitys-maailma oli ainoastaan se käsillä-oleva aineellinen välikappale, jota tämä aate käytti palvelukseensa. Mahdollista kyllä on, että feodalinen maailma kaikessakin tapauksessa olisi käyttänyt nuorta voimaansa johonkin suuremmoiseen yritykseen valloituksen uralla, ja aian tapahtumat antavatkin meidän aavistaa, että sen taipumukset siihen suuntaan kävivät. Niinpä oli vasta muutamia vuosikymmeniä ennen Ristiretkien alkua feodalinen tulva upottanut laineisinsa Anglosaksien valtakunnan Englannissa ja siellä perustanut uuden, läänitys-laitoksen mukaan järjestetyn valtion. Samanlaista valloitusta melkein samaan aikaan tehtiin Etelä-Italiassa ja Sikeliassa, jotka temmattiin Kreikkalaisten ja Saracenien käsistä ja liitettiin feodaliseen länsi-maailmaan. Vihdoin itse Ristiretkien aikakaudella tuo niin-kutsuttu Neljäs ristiretki, jonka kautta Konstantinopoli valloitetaan ja Latinalainen keisarikunta saapi alkunsa, on pelkkä feodalinen yritys, jolta aian hengellinen aate, oikea ristiretki-aate, jo on kadoksissa. Voimme niin-muodoin pitää jokseenkin luultavana, että jos ei aian uskonnollinen henki olisikkaan johtanut länsimaiden kansoja Pyhän-maan valloitukseen, nämä kansat kuitenkin tähän aikaan olisivat levittäneet vaikutustansa kyllä kaukaisille aloille. Mutta aivan varma on, että se nimen-omainen suunta, jonka tämä vaikutus sai Ristiretkissä, ei ollut feodalismista, vaan aian hengellisestä harrastuksesta lähteneenä. Ristiretki-yrityksen menestys epäilemättä suuressa määrässä riippui siitä, että juuri siihen aikaan feodalinen soturi-sääty oli länsimailla järjestynyt; mutta yhtä epäilemätöntä näyttää olevan, että ilmankin tämä yritys olisi tavalla tai toisella alkuun tullut. Ristiretkien ainoana syynä oli siis minun mielestäni se hengellinen herätys, joka, kuten eräässä edellisessä luennossa olen osoittanut, Cluny'stä lähtien oli uudesta synnyttänyt kirkolliset olot ja nyt alkoi mahtavasti vaikuttaa maalliseenkin yhteiskuntaan.
Koska niin-muodoin Ristiretkien juuret ovat etsittävät kirkollisesta yhteiskunnasta, eikä maallisesta, saattaisimme tulla siihen käsitykseen, että kirkon nyt valmiiksi järjestynyt hallitus-muoto, Paavikunta, on ollut vaikuttavimpana syynä tähän omituiseen puuhaan. Vaan jos itse tapauksia likemmin tarkastelemme, täytyy heti huomata, että paavillisen vallan osallisuus niissä on ollut jotenkin vähäinen. Tietysti se johtava asema, minkä paavin-virka nyt oli saavuttanut, teki välttämättömäksi, että kirkon ylipaimen asettui Ristiretki-asian etupäähän. Vaan, kuten hyvin tiedämme, itse tuuma ei ollut Vatikanossa syntynyt; päin-vastoin se mahtava aate-virta, jonka tunnus-sanana oli: "Jumala sen tahtoo!" — temmasi paavi Urbanon mukaansa Piacenzaan ja Clermont'iin, missä hänen läsnä-olonsa tosin lisäsi innostusta ja kohotti risti-lupauksen juhlallisuutta. Seuraavina aikoina paavillinen valta hyvin ymmärsi käyttää tätä innostusta hyödyksensä; sillä se suuri yhteis-etu, minkä länsimaiden kristikunta nyt oli saanut valvottavakseen Palestinassa, oli myöskin hyvänä tukena paavillisen yleis-monarkiian pyyteille kotosella. Mutta ei ainoata kertaa tapahtunut, että "Pyhä isä" itse olisi pitänyt velvollisuutenaan ryhtyä tämmöisen retken johtamiseen; toisin sanoin, kirkon kotoinen hallitus katsottiin aina tärkeämmäksi kuin Kristuksen haudan valloitus ja puolustus Palestinassa. Tämmöinen järkevyys tällä innostuksen aikakaudella osoittaa kumminkin, että ristiretki-yritys ei ollut itse Paavikunnan periaatteista lähtenyt. Toinen ristiretki todistaa vielä selvemmin kuin Ensimäinen, että asia ei riippunutkaan paavillisen vallan toimesta. Tapaus on sen puolesta merkillinen, että tällä kertaa sekä kristikunnan maallinen päämies, Konrad III Saksassa, että "kaikkein kristillisin majesteetti", Ranskan kuningas, ottivat ristin ja lähtivät Pyhälle-maalle. Mutta kristikunnan hengellistä päämiestä ei koko toimessa kuulunut eikä näkynyt; sillä satunnaiset häiriöt Roman kaupungissa juuri sillä hetkellä heikonsivat paavien asemaa, ja ristiretki-puuhan varsinaisena toimeen-panijana oli nyt Pyhä Bernhard Bourgogne'ssa, Clunylaisten periaatteiden sen-aikuinen edusmies. Että paavit muutoin virkansa puolesta alituisesti kehoittivat yhä uusiin ristiretki-ponnistuksiin, ja että Ristiretkien aikakausi on sama kuin paavillisen mahtavuuden aika, tämä kaikki ei te'e toista syyksi ja toista seuraukseksi. Molemmat, sekä kirkollisen monarkiian valta kotosella että läntisen kristikunnan valloitus-puuha itäisillä mailla, olivat saman aian-hengen lapsia ja niiden voima sen vuoksi syntyy ja kuolee tämän hengen kanssa.
Merkillistä on nähdä tämän aian-hengen vaiheita, niinkuin ne Ristiretkissä ilmaantuvat. Ensimäisessä ristiretkessä tämä henki puhkee yleiseen kansojen sotahuutoon: "Jumala sen tahtoo!" — Inhimillistä johtausta ja järjestystä tuskin katsotaan tarpeelliseksi; itse matka on enemmin jonkun kansain-vaelluksen kuin sotaretken kaltainen. Mutta ritarisuuden ihanimmat kukat puhkeavat tällä vaivaloisella, verellä kastetulla tiellä. Retken varjopuolet — ja niitä ei suinkaan puutu — himmenevät kahden kirkkaan nimen valossa: Gotfrid ja Tankred. ovat kristillisen ritarin ihanne-kuvat, joissa voima ja urous yhdistyivät vilpittömyyteen ja uskonhartauteen. Tätä uskon-soturin ihannetta koetetaan nimen-omaan toteuttaa hengellisten ritarikuntain muodossa, liittämällä taistelu-velvollisuudet ja munkki-lupaukset yhteen. Näin syntyvät Johanniittain ja Temppeli-herrain veljistöt, myöhemmin myöskin Saksalaiset Maarian-ritarit ja nuo Viron historiasta tunnetut Kalpa-veljet. Cluny'n hartauden-henki käypi koko tämän ilmiön läpitse; tuon aikoinaan puuhatun "Jumalan rauhan" perästä on nyt todellakin seurannut "Jumalan sota", taistelu uskon palveluksessa taivaallisten aarteiden tähden. Vielä Toinenkin ristiretki osoittaa samaa puhtaasti uskonnollista luonnetta; kuitenkin on siinä eroituksena, että maallinen komento ja johto käsitetään välttämättömän tarpeelliseksi, ja kansojen hallitsijat asettuvat vassalliensa ja alamaisten etupäähän. Kolmannessa ristiretkessä on jo hengellinen innostus paljon vähentynyt. Pyhän-maan puolustus on tullut länsimaiden ruhtinaille ja ritareille enemmin kunnian kuin hartauden asiaksi. Fredrik Barbarossa arvaa tässäkin kohden keisariuden kunnian korkealle ja lähtee ensimäiseksi liikkeelle; Rikhard Leijonamieli taas on aian ritarillisen kunnian-tunnon edusmies, ja Filippo Augusto häpee yksin jäädä kotia. Mutta uskonnollinen innostus on paljon vähentynyt, ja itse ritarisuus ei enää yksistään tarkoita voiman ja miehuuden pyhittämistä Jumalan kunniaksi, vaan alkaa muuttua maalliseksi kunnia-laitokseksi, jossa miehuus ja hienot tavat yhdistetään. Koska Jerusalem nyt on kadotettu ja kokemus osoittaa, ett'ei enää voida sitä takaisin saada, alkaa ristiretki-into laimistua. Niin-kutsuttu Neljäs ristiretki tuskin enää ansaitsee tätä nimeä. Kuitenkin näin mahtava liekki ei kerrassaan sammu, vaan leimahtaa tuon-tuostakin jälleen ilmi-tuleen; niinpä entisen aian hurskaus saapi uuden edusmiehen Ludovik Pyhässä, monta muuta jaloa yksityis-henkilöä mainitsematta. Vaan oikeastaan länsimaiden ritarisuus jo etsii vaikutus-alaansa omista kotoisista oloista ja Ristiretkien aikakausi kallistuu lopulle. Tällä välin muutamat muutkin, oikeastaan valtiolliset yritykset ovat liittyneet ristiretki-aatteesen; sitä laatua ovat esm. valloitus-sodat Slavilaisten ja Suomalaisten kansain alalla sekä Albigensi-sodat Etelä-Ranskassa. Mutta näissäkin uskonnollinen vaikutin yhä enemmin astuu syrjälle ja valtiolliset tarkoitukset anastavat etusijan. Clunylainen henki on lakannut olemasta aian-henkenä ja toisia aatteita on jo tapausten johdossa.
Tämä Clunylainen henki, tämä Ristiretkien harrastus, keskiaikaisen ajatus-tavan sisällisin ydin — kykenemmekö sitä enää meidän aikana täydellisesti arvostelemaan? — En tahdo sillä sanoa, että nykyinen aika olisi liian aineellinen, voidaksensa uskonnollisille liikkeille ylipäänsä arvoa antaa; mutta itse uskonnollinen katsanto-tapa meidän aikana on niin toisenlainen kuin Keski-aian, että meidän on vaikea tasapuolisesti tuomita hengellisyyden ilmestys-muotoja näin kaukaisella aikakaudella. Tiedämme kaikki, että Keski-aian jumalisuudella oli muutamia omituisuuksia, jotka me puhdistetun uskon valossa käsitämme erhetyksiksi, mutta jotka kumminkin kokonaan perustuivat kansojen sen-aikuiseen sivistyskantaan. Se kasvattaja-virka, minkä Kristin-usko nyt monta vuosisataa oli harjoittanut Keski-aian raakojen kansakuntien kesken, oli vähitellen muodostellut sen opinkaavojakin tämän pedagogillisen tarpeen mukaan; pait sitä oli entisestä pakanuudesta jäänyt kansojen mieleen joukko käsitteitä, jotka nyt ilmaantuivat jalostuneina kristityssä puvussa. Niinpä esm. nuo lukuisat jumalais-olennot, joilla kansojen kuvitus heidän pakanuutensa aikana oli täyttänyt kaikki luonnon alat, olivat heittäneet sijansa eräälle vielä lukuisammalle "taivaan valtakunnan herrasväelle", jonka suojelusta ja esirukousta anottiin, ja jonka kuvia ja pyhiä jäännöksiä taika-uskoisella kunnioituksella palveltiin. Myöntämistä on, että Clunylaisen parannuspuuhan ohessa myöskin pyhäin-palvelus ja pyhäin jäännösten kunnioitus karttui suunnattomin määrin, muuttuen ikäänkuin uskonnon kansan-tajuiseksi osaksi. Ylipäänsä aikakauden pyhyyden-käsitys oli muodostunut vasta-kohdaksi tapojen raakuudelle; ulkonainen hurskaus, lihan kuolettaminen, ruumiin kiduttaminen ja hartauden-harjoitus eli niin-kutsuttu askeesi oli tullut kristillisen siveys-opin korkeimmaksi kaavaksi, ja "hyvät työt" saivat etusijan autuuden-opissa. Näistä hyvistä töistä oli vaellus Kristuksen haudalle ja aseellinen taistelu uskon puolesta etevimpiä, ja ristiretki-aate ihan luonnollisesti näistä juurista yleni. Voimmepa tämän johdosta sanoa, että Ristiretket olivat uskonnollisten harha-luulojen hedelmänä, eivätkä siis siveelliseltä luonteeltansa ole korkealle arvattavat.
Mutta tämmöinen tuomio ei kuitenkaan olisi täysin kohtuullinen. Keski-aian uskonnollinen kaava oli epäilemättä ollut pakoitettu paljon muodostumaan sen-aikuisten kansojen raaempaan käsitykseen; mutta uskon ydin ei ollut kokonaan turmeltunut ja noiden satunnaisten muotojen alla eli paljon syvämielisyyttä, paljon totista kristillisyyttäkin. Itse ristiretki-saarna ei asettanut tätäkään "pyhää työtä" autuuden varsinaiseksi välikappaleeksi, vaan edellytti oikeastaan syntein katumista ja mielen parannusta, jonka perästä kirkko saattoi hyvän työn täyttäjälle luvata synnit anteeksi.[44] Emme siis saa kokonaan halveksia sitä uskonnollista innostusta, joka Ristiretkissä puhkee sotaisiin tekoihin, jos kohta nämä "hyvät työt" eivät vastaa meidän käsitykseemme kristityn velvollisuuksista. Mutta jos sillensä jätämme asian jumaluus-opillista puolta emmekä ota lukuun kuin Ristiretkien vaikutusta kansojen siveelliseen henkeen, on luullakseni niille vielä suurempi arvo annettava. Vai käyneekö kieltää, että ne sadat tuhannet risti-vaeltajat, jotka uhrasivat omat itsekkäät etunsa, jopa henkensäkin, aatteellisten harrastusten palveluksessa, ovat tällä tavoin todellakin elämäänsä jalostuttaneet! — ja käyneekö epäillä, että se hengen-ylevyys, jonka tämä alttiiksi-antamus synnytti, on vaikuttanut niinkuin virvoittavainen aamu-kaste länsimaiden kultuuriin! — Varma ainakin on, että Ristiretkien kautta heräsi uusi ajatusten liike, vilkkaampi edistyksen vauhti sekä henkisellä että aineellisella alalla. Länsi-Euroopan kansat olivat pait sitä nyt kerrassaan astuneet ulos umpinaisuudestaan ja saaneet yhteisiä harrastettavia, jotka heidät yhteen liitti yleisiä tarkoituksia varten. Tällä tavoin Ristiretket synnyttivät yleisen Eurooppalaisen politiikin, joka Kristikunnan kansoista muodosti yhteisen valtiollisen perhekunnan. Se oli samaa, mitä kirkko jo oli tehnyt uskonnollisella alalla; mutta asia nyt kehittyi kansain-väliseksi keskuudeksi politiikin kaikissa haaroissa. Kenties saatatte vähän oudoksua, että minä tässä seikassa näen jotakin siveellistä kehitystä; sillä olemme tottuneet ajattelemaan, että politiikissa jokainen kansakunta ainoastaan valvoo omia etujansa muita kansoja vastaan, toisin sanoin: että kansallis-itsekkäisyys on siinä ainoana lakina, — ja tätä tietysti ei sovi sanoa siveelliseksi olo-kohdaksi. Mutta muistamista on, että yleisen politiikin aatteena on sovittaa kansojen yksityis-edut yleisten tarkoitus-perien mukaan, ja juuri tässä merkityksessä Eurooppalainen politiiki sai Ristiretkissä alkunsa.
Kysymys Ristiretkien seurauksista on muutoin paljoa monihaaraisempi kuin kysymys niiden syistä; sillä, vaikka ainoana varsinaisena syynä on edellisen aian uskonnollinen liike, ja vaikka Ristiretkien oikea luonne on hengellisten periaatteiden toteuttaminen suuremmoisessa valtiollisessa yrityksessä, eivät seuraukset suinkaan ole yksin-omaisesti hengellistä laatua. Päinvastoin näemme, että ristiretki-innostuksen perästä tulee ensi aluksi uskonnollinen laimeus ja kristillisen siveellisyyden rappeutuminen 13:nnen vuosisadan lopulla ja 14:nnen alulla, kuten jo ennen olen huomauttanut. Olemme kuitenkin äsken nähneet, että kansojen henkiset voimat ylipäänsä olivat ristiretki-ponnistusten kautta varttuneet, ja tämä uusi elämän-voima nyt alkaa vaikuttaa kaikkiin elämän aloihin. Niinpä Ristiretkien vaikutukset leviävät tieteisin ja taiteisin, tapoihin ja kultuuriin, kirkon oloihin ja maalliseen yhteiskuntaan, Kirkossa ja valtiossa tämä uusi aatteiden liike ensin näyttää turmelevan entisten olojen perustukset. Kirkon holhoja-virka ei enää ole niin tarpeellinen kuin entisinä aikakausina, ja läänitys-laitoksen kankea kaava ei enää riitä kansojen yhteiskunnallisiin tarpeisin. Senpä tähden sekä kirkollinen että maallinen yhteiskunta alkaa höltyä rakennuksessaan, ja siihen ovat Ristiretket välillisesti syynä. Mutta sama aatteiden liike, joka siinä kohden vaikuttaa hajottavaisesti, ryhtyy myöskin työhön, luodaksensa uusia aian-mukaisempia muotoja kirkolle ja yhteis-elämälle. Sekä Uskon-puhdistus että Uuden aian valtio-tila jo itävät siinä viljelysmaassa, jonka Keski-aian suuri Ristiretki-puuha on valmistanut.
Keski-aian oloja arvostellessa, emme milloinkaan saa unohtaa, että koko läntistä maailmaa siihen aikaan oikeastaan käsitettiin yhdeksi valtakunnaksi, joka periaatteessa oli seisovinaan yhteisen hallituksen alla. Kun Kaarlo Suuri joulujuhlana v. 800 Pyhän Pietarin kirkossa Romassa vastaan-otti keisarillisen kruunun, hän lausui tämän viran velvollisuudeksi suojella Kristuksen kirkkoa pakanain päällekarkauksia vastaan ulkonaisesti ja sen ohessa sisällisesti sitä vahvistaa oikean uskon yllä-pitämisellä. Vaan keisarin apuna tässä jalossa maailman-hoidossa oli muka kirkon ylipaimen, Roman pispa; hänenpä tehtävänsä, Kaarlon käsityksen mukaan, oli "rukouksillaan auttaa siihen, että Kristitty kansa saapi Jumalan vihollisista voiton ja Jesuksen nimi kaikessa maailmassa tulee ylistetyksi, vieläpä edellä kaiken valvoa hyvää järjestystä kirkossa, itse noudattaa nuhteetonta elämän-vaellusta ja kansoja pyhyyteen kehoittaa". Kuten näemme, keisariuden etusija tässä hallitus-ohjelmassa oli aivan taattu, eikä mitään eripuraisuutta hengellisen ja maallisen vallan välillä silloin ajateltu mahdolliseksi. Seuraavina aikoina tosin Kaarlo Suuren yleismonarkiia meni pirstoiksi, mutta keisarin-arvo kuitenkin jatkettiin, ja kun se vihdoin jäi yksin-omaisesti kuulumaan Saksan valtakuntaan, se kuitenkin yhä edelleen käsitettiin joksikin yleis-herruudeksi koko läntisessä kristikunnassa. Tällä oikeudella Saksan kuninkaat Otto Suuresta alkaen ottivat Italian haltuunsa; myöhemmin myöskin Burgundian avoimeksi tullut kuningaskunta liitettiin keisarien vallan alle, ja vaikka keisarien suoranainen hallitus ei edemmäksi levinnyt, oli rajoituksen syynä ainoastaan yleis-monarkiian käytöllinen mahdottomuus sekä kansallisuuksien vastahanka. Semmoisissakin maissa, missä keisarin käsky oli ihan voimaton, tunnustettiin periaatteessa tämä yleis-herruuden oikeus, vieläpä niihinkin aikoihin, jolloin keisariuden arvo jo oli itse Saksan valtakunnassa riutuneena. Niinpä esm. Ranskan ja Englannin valtiomiehet eivät tosin mielellään tunnustaneet Saksan hallitsijain korkeampaa arvon-asemaa, ja jokainen yritys keisarien puolelta sekaantumaan Ranskan asioihin vastustettiin aseellisella voimalla. Mutta semmoinenkin mies, kuin esm. Ranskan kuuluisa kansleri Suger 12:nnella vuosisadalla, ei toki kieltänyt keisari-aatteen oikeutta. Vielä 14:nnellä vuosisadalla arveli Englantilainen Skolastikko Occam, että Saksan keisari oli perinyt Romalais-keisarien rajattoman herruuden koko maanpiirin yli, joka herruus muka oli suorastaan Jumalasta lähtenyt. Asian laita oli, että Keski-aika ei ollut itsellensä omaa valtiollista ihannetta luonut, vaan yhä koetti riippua kiinni muinaisen Romalais-maailman käsitteistä. Tosin Roman keisarikunnan valtiollinen kokonaisuus oli auttamattomasti hukkaan mennyt. Romalaisen yleis-valtion sijaan oli vain saatu yleinen länsimainen kristikunta ja Romalaisen humaniteeti-aatteen sijaan oli tullut Kristin-usko. Mutta tuo näin kehittynyt kirkollinen yhteis-henki oli niin voimakas, että se ikäänkuin peitti valtiollisen hajanaisuuden. Katholisen uskonsa voimasta kaikki länsimaat olivat yhtenä kristi-kansana, jonka valtiollisena päänä keisari oli. Ristiretket, joista jo olemme puhuneet, olivat niin-sanoakseni tämän yleisvaltion ulko-politiiki, ja sen periaatteen mukaan, minkä jo Kaarlo Suuri oli lausunut, oli ristiretkien johtaminen keisarillisen viran etevimpiä velvollisuuksia.
Tuon mainitun yhteis-hengen kirkollinen laatu kuitenkin vaikutti, että keisarin ja paavin keskinäinen suhta maailman hallitsemisessa vähitellen tuli toisenlaiseksi, kuin Kaarlo Suuren aikana oli ajateltu. Niinkuin jo eräässä edellisessä luennossa olen osoittanut, oli Henrik III viimeinen keisari, joka täydessä määrässä harjoitti keisariuden suojelus-herruutta paavillisen istuimen yli, asettaen kelvollisia Saksalaisia miehiä Roman kirkon etupäähän. Italiassa kansallinen ja uskonnollinen vastenmielisyys heräsi tätä muukalais-johtoa vastaan, ja maailmassa yleisesti oli se käsitys tullut vallitsevaksi, että hengellisen hallituksen piti olla itsenäisenä ja maallisesta hallituksesta eroitettuna. Tälle perustukselle nyt Gregorio VII:nnen aioista asti kirkollinen yleis-monarkiia rakennettiin. Kuinka suuremmoinen, kuinka tarkasti järjestetty tämä kirkollinen valtakunta oli, varsinkin jos se verrataan maallisen yhteiskunnan kirjavaan sekasortoon! Lapinmaan rajoista Sikeliaan asti vallitsi sama sääntö, ei ainoastaan kirkon opissa ja jumalanpalveluksen menoissa, vaan myöskin seurakuntien hallinnossa ja ulkonaisissa suhteissa. Roma, maailman vanha pääkaupunki, se paikka, jossa apostolit Pietari ja Paavali olivat perustaneet länsimaiden emä-seurakunnan, oli itsestään tämän monarkiian pääkaupunkina; muutoin maailma oli jaettuna metropoliittakuntiin eli arkkipispan-alueisin, joista kukin käsitti useita suffragani-piirejä eli tavallisia hiippakuntia. Tämän vakinaisen — eli, kuten sanottiin "saekularisen" s.o. maallisen — kirkko-järjestelmän ohessa löytyi toinen, vielä hengellisempi, nimittäin luostari-laitos, järjestettynä eri säätykuntiin, jotka kukin erikseen olivat jakaneet vaikutus-alansa provincioihin eli hallinto-piireihin. Mutta ylimmäinen johto lähti Roman paavillisesta "Kuriasta", joka valvoi, että kirkon sääntöjä joka paikassa noudatettiin. Tuo Romalais-oikeuden malliin kehitetty Kanoninen oikeus määräsi tarkkuudella kaikkia kirkollisen hallinnon suhteita: arkkipispat, pispat ja vakinainen papisto olivat tämä hengellisen monarkiian virkamiehinä, munkkikunnat olivat sen armeijana, ja "Pietarin-penningin" kautta kaikki kristityt maksoivat veronsa maailman ylipaimenelle tuon yleisen hoidon kustannuksiin. Eikä sovi suinkaan sanoa, että paavit laimeasti hoitivat tätä avaraa hallitus-virkaansa. Kun näemme, millä hellyydellä ja tarkkuudella valvoivat kaukaisimpienkin maiden asioita, pitäen kirkon ja uskonnon etuja silmällä milloin Palestinassa, milloin Suomessa tai Virossa, milloin Saksan, Ranskan tai Englannin valtio-suhteissa, täytyy meidän ihmetellä sitä jäntevää järjestelmää, joka osasi pitää niin monta hajanaista lankaa ko'ossa. Tavan-takaa paavilliset legatit kulkivat eri maiden läpitse teroittamassa kirkon sääntöjen noudattamista ja sovittelemassa missä selkkauksia oli syntynyt. Toiselta puolen myöskin kirkon miehet kaikista maista varsin usein tulivat pyhissävaeltajina tai seurakuntansa asioita varten "Romalaisen kurian kynnykselle". Näillä tavoin alituinen vaihe-vaikutus ylläpidettiin pään ja jäsenten välillä ja kokonaisuuden-tunto pysyi tuoreena ja tehokkaana.
Luonnollista oli, että tämä lujasti perustettu kirkollinen järjestys pian joutuisi otteluihin maallisen vallan kanssa. Kussakin valtakunnassa tämä riita sai alkunsa siitä, että kirkon miehet olivat kerrassaan valtion alamaisia ja paavin käskyläisiä, ja että kansalais-velvollisuudet eivät aina soveltuneet kirkon etujen kanssa. Jo yksistään se seikka, että tahdottiin eroittaa kaikki kirkolliset henkilöt maallisen tuomio-oikeuden alta, oli arveluttava poikkeus-kohta kansojen yhteis-elämässä, mutta vielä haitallisemmaksi tuntui se suuri maallinen vaikutus-voima, minkä kirkolliset ylimykset läänitystensä ja tilustensa kautta olivat saavuttaneet. Kaikissa maissa olivat arkkipispat, pispat ja abbatit liian mahtavia valtion jäseniä, että kruunu olisi voinut luopua kaikesta oikeudesta näiden virkojen asettamisen suhteen; jos taas asettamis-seikasta oli sovittu, nämä hengelliset herrat kumminkin sekaantuivat valtiollisiin puolue-taisteluihin ja saattoivat silloin joutua kinaan kuninkaallisen vallan kanssa. Tällä tavoin ei ainoastaan kysymykset hengellisestä tuomio-oikeudesta ja investiturasta, vaan myöskin lukemattomat yksityis-rettelöt alinomaa häiritsivät kirkon ja valtion väliä eri valtakunnissa. Samassa määrässä kuin yleisen kirkon aate vahvistui, samassa määrässä myöskin paavillinen istuin tahtoi anastaa itsellensä kaitsija-oikeutta valtakuntien sisällisissä asioissa ja riitauntui niin-muodoin kuningasten kanssa joko suoranaisesti tai arkkipispainsa kautta. Tämmöistä riitaa on jo 12:nnen vuosisadan keskipaikoilla useissa kohden syttymäisillään. Kuka ei muista Tuomas Becket'in ja Henrik II:n historiaa Englannissa. Aivan samaan aikaan Tanskan primas arkkipispa Eskil oli riitauntunut kuninkaansa Valdemar Suuren kanssa ja pakeni niinkuin Becket'kin paavin turviin. Mutta paavi itse oli tähän aikaan maanpakolaisena samojen periaatteiden tähden; sillä myöskin kristikunnan kaksi johtavaa valtaa, keisarius ja paavikunta, olivat taas törmänneet yhteen, niinkuin Gregorio VII:nnen aikana edellisellä vuosisadalla. Se mies, joka tällä kertaa astuu esiin kirkollisen monarkiian edusmiehenä, on paavi Aleksanteri III, ja kysymyksenä ei enää ole puolustaa kirkon itsenäisyyttä maallisten valtain suhteen, vaan kerrassaan laskea maallinen valta kirkon yleis-herruuden alle. Mutta keisari-aatteen edusmiehenä sattuu olemaan uhkein hallitsija, minkä Saksan historia tuntee, tuo ankara Fredrik Barbarossa, joka ei hetkeäkään epäile, että Saksalais-Romalainen keisari on Konstantino Suuren la'illinen perillinen. Taistelu maailman-vallasta, jommoista tuskin Hildebrand vielä oli aavistanutkaan, oli niin-muodoin syttynyt Keski-aian suurten peri-aatteiden välillä.
Minun ei tarvitse kuin lyhyesti viitata tämän taistelun pääkohtiin. Riidan alku on varsin merkillinen. V. 1157 Lokakuussa piti keisari Fredrik loistavat herrainpäivät Besançon'issa Burgundiassa. Hän oli pari kolme vuotta ennen tehnyt ensimäisen retkensä Italiaan, ottanut Lombardian rautakruunun Paviassa ja keisarin-kruunun Romassa, sekä Tortonon ja lpoleton hävityksellä osoittanut, että paljas nimi-herruus ei häntä tydyttänyt. Nyt hän pakoitti Burgundian kuningaskunnan vassallit alamaisuuteen, ja hänen aikomuksensa oli ensi tilassa jälleen käydä Italiassa, keisariuden oikeuksia julistuttamassa tuon oppineiden tutkimuksilla uudestaan vironneen Romalais-la'in mukaan. Silloin tuli hänen eteensä paavi Hadrianon legati, kardinali Roland, haikealla valituksella keisarikunnan huonosta poliisista. Oli, näet, äskettäin tapahtunut, että edellä-mainittu Lund'in arkkipispa Eskil, paluumatkalla Romasta, oli samassa Burgundian maassa tullut ryöstetyksi ja pahoin pidellyksi; mutta keisari, joka vihasi Eskiliä, ensiksi siitä syystä että tuo vuosisadan alulla perustettu Tanskalainen arkkipispuus oli lakkauttanut Bremen'in arkkipispain vanhat primas-oikeudet pohjoisissa valtakunnissa ja toiseksi senkin tähden että Eskil itse vastusti keisarin vaatimaa esivaltiuutta Tanskan yli, oli tahallansa jättänyt tämän väkivaltaisen teon rankaisematta. Paavin valitukseen oli siis kyllä syytä. Mutta paavillisessa manaus-kirjeessä lausuttiin selvillä sanoilla, että keisarin kruunu muka oli lahja paavilta ja käytettiin sen ohessa tuo kaksimielinen sana "beneficio", joka tosin yleisesti merkitsee hyväntekoa, mutta aian tavallisessa sanastossa merkitsi läänitystä, minkä vassalli oli saanut esivaltiaaltansa. Keisari ja hänen miehensä tulistuivat; mutta kardinali Roland kysyi rohkeasti: "keltähän siis keisarilla on valtansa ellei paavilta?" — Kaksi vuotta myöhemmin sama Roland valittiin paaviksi, nimellä Aleksanteri III. Keisarillinen puolue kardinali-kollegiossa kuitenkin valitsi toisen miehen, ja koko kristikunta nyt jakauntui kahteen leiriin. Keisari, joka vast'ikään oli kurittanut Milanon porvarit, kutsui kirkollis-kokouksen Paviaan, jossa kardinali Roland muka lahkolaisena ja valtio-kavaltajana laskettiin pannaan ja "hänen lihansa heitettiin saatanan valtaan, jotta sielu pelastuisi tuomion päivänä". Aleksanteri taas leimautti yhtäläisen panna-kirouksen sekä vasta-paavia että keisariakin vastaan. Ensimmältä tosin näytti mahdottomalta, että aseeton pappi voisi vastustaa maailman mahtavinta hallitsijaa, joka par'aikaa rautaisella kädellä rankaisi Lombardian uppiniskaisia kaupungeita. Paavin täytyi paeta Ranskanmaalle, ja kun hän monen ajastaian perästä palasi sijallensa, ajoi keisarillinen armeija hänet jälleen pois Romasta. Mutta lopulta saatiin kuitenkin huomata, että hengellisen vallan aate oli lujemmin juurtuneena aian katsanto-tapaan kuin keisariuden pyyteet. Fredrik Barbarossa kulutti voimansa Lombardian porvareita vastaan ja kärsi viimein heiltä ratkaisevan tappion Legnanon kentällä. Tämän perästä hän teki sovintonsa Aleksanterin kansa ja sillä tavoin päättyi taistelu, joka oli kestänyt lähes kaksikymmentä vuotta. Tietysti riidan periaatteellinen puoli jäi ratkaisematta; mutta itse teossa oli paavinvalta voitolle tullut. Kuten tiedämme, Barbarossa pyhitti viimeiset päivänsä ristiretki-puuhaan ja kuoli v. 1190 Kilikiassa. Kahdeksan vuotta sen jälkeen nousi paavin-istuimelle Innocentio III.
Nimi Innocentio III soipi Keski-aian historiassa niinkuin tuomion pasuuna: se on voitollisen seurakunnan ääni, ei enää taistelevaisen. Keisarius tosin ei ole kokonaan hävitetty; mutta se on hengellisen vallan käskyläisenä ja holhottina itse Saksanmaalla; Romassa taas keisarillinen prefekti vannoo paaville vassalli-valan. Muiden maiden valtiaat tottelevat alttiisti paavin isällistä neuvoa taikka pakoitetaan pannalla ja interdiktillä kuuliaisuuteen. Englannissa päättyy kina kuninkuuden ja paavi-vallan välillä sillä tavoin, että Juhana Maaton tulee paavin vassalliksi ja laskee valtakuntansa veron-alaiseksi Pyhän-istuimen alle. Eräs kirje, jolla Innocentio III lahjoittaa Ruotsin kuninkaalle Eerik Knuutinpoialle Suomenmaan omistuksen, voipi kelvata meille esimerkiksi hengellisen maailman-vallan pyyteistä. Sen alku kuuluu: "Innocentio pispa, Jumalan palvelijain palvelija, rakkaalle poiallensa Kristuksessa, jalolle Ruotsin kuninkaalle Eerikille, tervehdystä ja apostolista siunausta. Milloin kuninkaallinen korkeus, siivosti tunnustaen apostolisen istuimen arvoa, joka on Jumalan säätämisestä kaikkien uskovaisten äiti ja opettaja, kunnioituksella pyytää sen armollista suosiota ja nöyrästi sen edessä kumartuu rukoilemaan, on soveliasta, että mitä kohtuullisesti anotaan, myöskin anteliaasti myönnetään". — Tämä ajatus, että Pyhä istuin edusti sitä, joka on kuningasten kuningas ja herrain herra, ilmaantui Innocentiossa järkähtämättömänä vakuutuksena. Vapaasti muka ruhtinaat saisivat valtakunnissaan hallita; mutta apostolisen isän piti valvoa, että kaikki, mitä kristillisessä maailmassa tapahtui, ei ainoastaan kirkon, vaan myöskin maallisen yhteiskunnan alalla, tehtäisiin oikeassa kristillisessä mielessä. "Yksi lammashuone ja yksi paimen", oli se aate, jonka mukaan kristikunta oli johdettava. "Niinkuin taivas on maata korkeampi", niin piti myöskin hengellisen vallan oleman korkeimpana tuomarina, joka valvoisi maailman rauhaa ja Jumalan valtakunnan toteumista maan päällä.
Kansojen ikuinen unelma maailman-rauhasta ja siveellisten periaatteiden yksinomaisesta herruudesta näytti siis toteuvan. Vaan — ikävä kyllä! — nytkin se oli pelkkä unelma, josta vähitellen täytyi herätä. Tämä hengellinenkin hallitus oli tietysti inhimillisille intohimoille alttiina ja sen vallanhimo alkoi aivan pian tulla kansojen edistymiselle haitalliseksi. Itse Innocentio III:nnen historia ei ole pimeitä puolia vailla; niinpä esm. Albigensien teloittaminen, jos kohta johdon-mukaisena seurauksena yleis-kirkon aatteesta, osoitti selvästi, että se maailman-rauha, minkä paavikunta saattoi toimeen panna, oli kuoleman rauha, vapaiden aatteiden ja vapaiden kansallisuuksien tukehuttaminen. Pian sen jälkeen syttyy viimeinen taistelu paavillisen vallan ja keisariuden välillä. Fredrik II, Barbarossan poianpoika, on maailman mahtavin hallitsija, kerrassaan Romalaisena keisarina ja Saksan, Burgundian, Lombardian, Neapelin ja Sikelian sekä Jerusalemin kuninkaana. Mutta paavit Gregorio IX ja Innocentio IV sitä suuremmalla innolla ylläpitävät kirkollisen herruuden aatetta tätä paisuvaa Hohenstaufilaista valtaa vastaan. Ristiretkien johtamista muka keisarin pitää katsoa virkansa etevimmäksi velvollisuudeksi; — tämä oli, paavien pää-väite, mutta siihenpä Fredrik osoitti liian vähän taipumusta. Vihdoin paavi Lyon'in kirkollis-kokouksessa leimautti hirveimmän panna-kirouksen uppiniskaista keisaria vastaan ja vapautti kaikki hänen alamaisensa uskollisuuden-valasta. Taistelu vielä jatkettiin Fredrikin kuoltuakin, ja loppupäätös oli, kuten tiedämme, Hohenstaufien suvun täydellinen perikato sekä yleinen sekasorto Saksan valtakunnassa. Paavikunta oli siis voittanut; sen kilvoittelija, maallinen maailmanvalta oli kukistettu. Mutta se siveellinen pohja, jolle hengellinen yleis-monarkiia perustui, oli melkoisesti järkähtynyt. Rauhan ja kristillisen rakkauden ihanne maailmassa oli muuttunut hirveäksi irvikuvaksi.
Olen jo ennen muistuttanut, että Ristiretki-aikakauden lopulla, tuo uskonnollinen innostus, jonka nojaan paavillinen valta oli rakennettu, haihtumistansa haihtui. Tällä tavoin hengellisen yleis-monarkiian perustukset pian vajosivat, ja Bonifacio VIII:nnen väkivaltaisen lopun perästä seuraa paavikunnan alentuminen: ensin Avignonilainen aikakausi, sitten Skhisman eli kirkon-lohkomuksen aiat, vihdoin ne juhlalliset hetket, jolloin Kostnitz'in kirkollis-kokouksessa seurakuntain edustajat kaikista maista istuvat keisarin esimiehyyden alla paaveja tuomitsemassa. Paavikunta siinä merkityksessä kuin Innocentio III sen käsitti, oli nyt langennut; paavien suunnaton vallanhimo ja vielä enemmin se pohjaton rahanhimo ja korskeus, jota olletikkin Avignon'in paavit osoittivat, oli melkoisesti järkähyttänyt apostolisen istuimen nauttimaa arvoa. Mutta vakuutus yleisen ja yhteisen kirkon tarpeellisuudesta oli vielä entisellänsä. Senpä tähden nuo eri kansojen jumaluus-opilliset edusmiehet, jotka olivat Kostnitz'iin ja myöhemmin Basel'iin kokoontuneet, tahtoivat ainoastaan parantaa kirkon hallitus-laitosta, mutta eivät suinkaan suostuneet tuon suuren kirkollisen yhteyden purkamiseen. Joku uusi aian-henki oli tosin siinä havaittavana, että kristikunnan neljä pää-kansaa, Saksa, Italia, Ranska ja Englanti, näissä kirkollis-kokouksissa erikseen äänestivät; sen ohessa jo ennenkin oli tapahtunut, että kansalliset kirkot vakuuttivat itsellensä jonkinlaista itsenäisyyttä paavillisen istuimen suhteen. Mutta kaikki yritykset muuttamaan kirkon elin-rakennusta tai puhdistamaan sen opin-järjestelmää rankaistiin yhä vielä kiivaudella. Niinkuin Arnold Brescialainen 12:nnella vuosisadalla tai Albigensit 13:nnella, samoin nytkin Wicliffe'n ja Hus'in oppilaat teloitettiin tulella ja miekalla. Millä hinnalla hyvänsä oli, näet, kristikunta yhtenä pysytettävä sekä opin että laitosten puolesta; se oli tuo vanha aate, jonka jo Theodosio Suuri oli perille saattanut ja paavikunta pystyssä pitänyt Keski-aian pimeimpien jaksojen läpitse: — "katholisuuden" aate. Ainoastaan siinä kohden kirkon miehet Kostnitz'issa ja Basel'issa tunnustivat parannusta tarvittavan, että kirkollisen monarkiian esimies ei olisi itsevaltiaana, vaan perustus-la'illisten rajoitusten alaisena. Tätä periaatetta ajoi siihen aikaan kirkon oppineimmat miehet, Clemangis, Gerson y.m.
Oikeastaan tämä käsitys ei ollut mitään uutta; sillä kaikkina aikoina oli kirkon yleis-aate, kristikunnassa vallitseva henki, merkinnyt enemmän kuin paavin persoona. Aikoja oli ollut, jolloin esm. kirkon todellisena päänä oli Pyhä Bernhard Clairvaux'issa, eikä paavi Romassa; itse Gregorio VII, itse Innocentio III temmattiin voimakkaasti siihen aate-virtaan, jonka Cluny'n ja Citeaux'in munkit johdattivat. Olipa pait sitä monta kertaa ennenkin paavin-istuimen pyhyys ollut tahrattuna ja jälleen tullut puhdistetuksi kristikunnan yhteisillä ponnistuksilla. Näyttipä siis varsin luultavalta, että kirkon eduskunta, yleiset kirkollis-kokoukset, helposti voisi korjata kirkollisen hallituksen vammoja. Niin nuo oppineet isät Kostnitz'issa ja Basel'issa ajattelivat.
Mutta siinä he erehtyivät kahdessa katsannossa. Ensiksikin paavillinen hallitus ei ollut taipuvainen alistumaan jonkun perustus-la'illisen tarkastuksen alle. Tuntien, että aian-hengen kannatus siltä yhä enemmän luopui, se ryhtyi diplomatillisiin juoniin asemansa vahvistamiseksi ja osasi sukkelasti välttää enempiä jälki-laskuja. Se oli nyt, Keski-aian lopulla, paljasta valtaa eikä mitään henkeä tai hengellisyyttä. Toinen erehdys katholisen puhdistus-puuhan miehissä oli vielä suurempi. Uusi aian-henki alkoi puhaltaa raikkaammin, kuin oli aavistettu. Tieteiden edistys, valtiollinen kehitys, herännyt tutkimus- ja toimi-halu kaikilla aloilla sekä kansojen varttunut itse-tunto, — kaikki nämä uuden aian enteet tekivät yleis-kirkolliset siteet vähitellen mahdottomiksi enää kärsiä ja kirkon tähän-astiset muodot sekä opissa että laitoksissa vanhentuneiksi. Uskon-puhdistuksen aamu-puhde oli jo tulossa. Juhana Hus sen jo oli ennustanut. Mutta vasta sataa vuotta myöhemmin tuo uusi päivä nousi taivaan-rannalta Martti Luther'in kanssa.
Minua aavistuttaa, että suuri osa kuulijoistani tuntee ikävästi pettyneensä, kun ilmoitan aikomuksena nyt olevan puhua Keski-aian omituisesta yhteiskunnasta, läänitys-laitoksesta eli feodalismista, niinkuin se 10:nnen vuosisadan lopusta alkaen täysin valmistuneena ilmaantuu. Olimmehan jo seuranneet Keski-aian suurten aatteiden, yleis-kirkollisuuden ja keisariuden, historiaa melkein loppuun asti ja aioimme tuota pikaa astua Uskon-puhdistuksen valoisiin seutuihin. Semmoisessa tilassa tietysti ei ole aivan hupaista kääntyä takaisin ja tehdä sama matka uudestaan toista tietä myöden niinkuin se joka on joutunut pitkään umpiperään ja havaitsee itsensä pakoitetuksi uutta uraa etsimään, oikeille perille päästäksensä. Asian laita onkin, että Uskon-puhdistus ei ole yksistään kirkollinen liikenne, jonka syitä voisimme ainoastaan kirkon historiasta ymmärtää; se on yhtä suuressa määrin seurauksena erikois-kansallisuuksien voimistumisesta, ja näiden historia meidän siis täytyy edeltä-päin ottaa tarkastukseen. Mutta näiden kansallisten historiain pohjana siihen aikaan on feodalismi. Näettehän siis, arvoisa kuulijakunta, etten paljaaksi aian-kulutteeksi ryhdy tähän vaikeaan aineesen.
Ja aine onkin todella vaikea, varsinkin kun se täytyy suuressa lyhykäisyydessä esitellä. Se on vaikea kahdestakin syystä: ensiksi koska moni kohta feodalisissa laitoksissa vielä on tutkimukselta selvittämättä, ja toiseksi koska feodalinen järjestelmä ei ole Keski-aian eri kansoilla kaikin puolin yhtäläinen. Minun tulee tästä monihaaraisesta aineesta valita ulos, mitä katson asian varsinaiseksi ytimeksi; ja koska feodaliset ilmiöt ovat etupäässä Ranskassa kehittyneet, tulee minun panna tämän maan olot selvityksen perustaksi. Saanhan myöhemmin eri kansojen historiassa lisätä ne muistutukset, joihin tärkeät poikkeus-kohdat antanevat syytä.
Lähtekäämme siis siihen Gallian osaan, joka leviää länsi-puolitse Rhône-, Saone- ja Maas-virtoja. Se ei vielä 10:nnen vuosisadan lopulla kanna muuta yhteistä nimeä kuin "Länsi-Frankien valtakunta". Mutta Frankilainen kansallisuus on siinä kokonaan sammunut, ja Karolingien hallitsija-suku, joka viimeiseen asti yhä edusti Germanilaista yliherruutta, on loppunut täydelliseen voimattomuuteen. Koko maa on hajonnut itsenäisiin ruhtinakuntiin, joiden entiset maaherrat nyt ovat itsellensä ja suvulleen perustaneet perittäviä valtoja. Yksi niiden joukossa, Francian herttua, on perinyt kuninkaallisen nimen. Tästä pienestä alusta Capetilaisen suvun suuruus on kehkiävä; "Insula Franciae" (Isle de France), s.o. Pariisin ja Orleans'in seutu, on kerran antava nimensä koko Ranskan kuningaskunnalle. Mutta tällä aialla ei ole mitään yleishallitusta, vaan jokainen herttua, jokainen kreivi hallitsee omaa maakuntaansa. Näitä itsenäisiä herraskuntia on melkein lukematon paljous, vaikka useat niistä ennen tai myöhemmin joutuvat jonkunlaiseen alamaisuuteen mahtavampien alle. Suurimmat niistä sopii erittäin nimittää: pohjasessa Flandrin kreivikunta, jonka kansallisuus osittain oli Germanilainen; keskustalla Francian herttuakunta, jolle kuninkuuden arvo tuli, sekä Anjou'n, Vermandois'in ja Champagne'n kreivikunnat; idässä Bourgogne'n herttuakunta, Burgundian kuningaskunnan lähin naapuri; lännessä Normandie'n ja Bretagne'n herttuakunnat, joista jälkimäinen nimeksi tunnusti edellisen yliherruutta; vihdoin Loire-virran etelä-puolella kaksi mahtavaa valtaa: lännen puolella Guienne'n eli Aquitanian herttuakunta, johon ennen pitkää myöskin Gascogne'n herttuakunta yhdistettiin, ja idän puolella Toulouse'n kreivikunta ja Gothian markkreivikunta, jotka aivan äskettäin olivat edellisen nimellä yhdistyneet mahtavimmaksi ja rikkaimmaksi vallaksi, mikä tähän aikaan Ranskalaisella alalla löytyi. Tahdon vielä muistuttaa, ett'en tässä ole luetellut läheskään kaikkia itsenäisiä ruhtinakuntia, vaan ainoastaan etevimmät. Sen ohessa löytyi toisia herraskuntia, jotka tunnustivat jonkun mahtavamman esivaltiuutta, mutta oikeastaan olivat oma-takeisia ruhtinakuntia nekin; olen jo maininnut Bretagne'n läänitys-alaisuutta Normandian suhteen, ja saatan lisäksi nimittää Foix'in ja Carcasonne'n kreivikunnat, jotka tunnustivat Toulouse'n esivaltiuutta sekä Bearn'in ja Auvergne'n, jotka feodali-käsityksen mukaan riippuvat, toinen Gascogne'sta, toinen Guienne'stä. Mutta itse teossa nämäkin olivat eri valtioita, jotka elivät omaa itsenäistä elämäänsä. Koko Ranskan alalla luettiin siihen aikaan noin sata ihan itsenäistä herraskuntaa, jotka eivät riippuneet kestään muusta kuin "Jumalan armosta". Mutta jos otetaan itsenäisyyden tunnusmerkiksi oikeus lyödä ominaista rahaa, oli ruhtinakuntien lukumäärä vieläkin suurempi; sillä noin 150 suurempaa tai pienempää herraa harjoittivat tätä oikeutta.
Lähtekäämme nyt katsomaan, mitenkä semmoinen ruhtinakunta oli järjestetty; voimme Francian herttuakunnan ottaa esimerkiksi jos niin mielimme, mutta oikeastaan on yhden-tekevä, mihin alueesen tahdomme silmät luoda. Joka paikassa näemme alueen jaettuna "paronikuntiin", jotka taas jakaantuivat yksityisiin läänitys-tiloihin, useat vielä ala-läänityksiinkin. Paronikuntaa sopii nimittää vapaaherrakunnaksi; sillä paroni (baron) on oikeastaan täysi herra omassa piirissänsä. Hän on herttuan tai kreivin vertainen (pair); sillä alkuansa tämäkään ei ole muuta kuin eräs maaherraksi tullut paroni, joka kuninkuuden kukistuessa oli tehnyt hallitus-virkansa perittäväksi arvoksi. Tätä ruhtinasta kohtaan paroni tunsi itsensä velvoitetuksi johonkin yleiseen "uskollisuuteen", niinkuin sille, joka edusti entistä kuninkaallista majesteettia; mutta muutoin hän "riippui ainoastaan Jumalasta ja miekastansa". Sitä vastoin paronin läänitys-miehet eli vassallit olivat aivan likeisesti häneen kiinnitetyt, ja tässä nyt oli läänitys-laitöksen itse ydin. Paroni oli läänitys-miehen esivaltias (suzerain), joka feodali-tilan hänelle antoi; vassalli oli paronin "mies", joka tästä vastaan-otetusta lahjasta oli velvollinen häntä palvelemaan. Ja vaikka läänitykset jo olivat perittäviä, uudistettiin muodollisesti tämä anto ja vastaan-otto joka kerta, jolloin esivaltiuus periytyi uudelle henkilölle tai läänitys-tila tuli uusiin käsiin. Silloin vassalliksi otettava mies tuli esivaltiaan eteen, päästi vyönsä, riisui miekkansa ja notkisti toisen polvensa maahan lausuen: "Tulen teidän mieheksenne tästä päivästä lähtien, hengellä ja jäsenillä, ja tahdon teitä palvella uskollisesti ja rehellisesti niiden tilusten edestä, mitkä olen teiltä saava". Tämä kunnioitus nimitettiin "hommage", s.o. mieheksi-antauminen. Sitten seurasi uskollisuuden-vala, jolla vassalli lupasi täyttää ne velvollisuudet, mitkä läänitykseen kuuluivat. Tämän perästä seurasi läänitys-herran puolelta julkinen asuun pano (investitura), jolla tila heitettiin vassallin haltuun. Enimmästi tämä tehtiin kuvallisella tavalla, niin että esm. puun-oksa, turve tai muu väheinen kappale annettiin vassallin käteen koko tilan asemesta.
Olen jo ennen kertonut, kuinka tämä läänitys-väli aikojen kuluessa oli alkunsa saanut: ensin Germanilaisesta retkikunnasta, jossa joukko seuralaisia oli keräytynyt päällikkönsä ympäri, sitten beneficio-järjestelmän kautta, jonka mukaan päällikkö elatuksen sijasta antoi seuralaiselle, vassallillensa, jonkun tiluksen nautittavaksi. Nämä tilukset eli feodit ynnä niihin yhdistetyt palveluksen-velvollisuudet tulivat vähitellen perittäväksi suku-omaisuudeksi, ja näin syntyi varsinainen läänitys-laitos. Mutta tämän muutoksen ohessa oli syntynyt tärkeämpi eroitus kuin paljaan nimen. Beneficio-laitoksessa oli esivaltiaan ja vassallin henkilöllinen väli ollut pää-asiana; feodi nautittiin ainoastaan palveluksen palkaksi. Varsinaisessa läänitys-laitoksessa sitä vastoin maatila oli pää-asiana ja palvelus oli siitä seurauksena; toisin sanoin: maatilat olivat saaneet vakinaisen luontonsa asteellisessa järjestyksessä toistensa suhteen, ja omistajain yhteiskunnallinen arvo ja asema muodostui niiden mukaan. Juuri tämä seikka antaa Keski-ajan oloille niin omituisen muodon. Koko yhteiskunta, näet, oli ikäänkuin maahan kiinnitetty, jäykkään ja kankeaan järjestys-kaavaan.
Kuitenkin esivaltiaan ja vassallin keskinäinen väli käsitettiin siihen aikaan etupäässä henkilölliseksi, siveelliseksi; sillä Keski-aian la'in-laatimukselle on ylipäänsä omituista, että siveellisetkin velvollisuudet, niinkuin keskinäinen rakkaus ja rehellinen mielenlaatu, otetaan la'in säädettäväksi. Vassallin piti kaikin voimin suojella ja puolustaa esivaltiaansa henkeä, kunniaa ja tavaraa sekä auttaa häntä neuvoilla ja työllä; esivaltiaan taas piti suojella vassalliansa sekä itse tehdä ja muiden suhteen toimittaa hänelle oikeutta. Siinäpä siis siveellinen side heidän välillänsä. Asiallisina velvollisuuksina vassallin puolelta olivat: ensiksi sotainen palvelus ja toiseksi oikeuden-palvelus. Edellinen oli tavallisesti määrätty 60:ksi päiväksi kunakin vuotena, ja läänitys-mies silloin kutsuttaessa saapui joko yksin tai niin ja niin monen miehen kanssa läänityksen eri suuruuden mukaan. Oikeuden-palvelus tapahtui sillä tavoin, että vassallit kokoontuivat esivaltiaan hoviin, missä he lautakuntana ratkaisivat kaikki oikeuden-asiat, jotka siihen olivat vedettyinä. Tämä oli niinkutsuttu "paronin oikeusto" (cour de baron); läänitysherra oli esimiehenä, vassallit siinä tuomitsivat "vertaisina", ja jokaisen oli oikeus saada asiansa ratkaistuksi oman esivaltiaansa oikeustossa, omien vertaistensa tuomion kautta. Mikään veron-maksu läänityksestä ei tullut kysymykseen; mutta visseissä tapauksissa oli tapana, että vassalli maksoi rahallisia "apuja", esm. esivaltiaansa lunnaiksi, jos tämä oli vangiksi joutunut. Kun vielä lisään, että läänitysherra enimmästi oli ala-ikäisen vassallin la'illinen hoitaja ja läänityksen nais-perillisen naittaja, olen maininnut pääkohdat tässä merkillisessä järjestelmässä.
Paronikunta vassalleineen on, kuten jo olen sanonut, tämän järjestelmän yksinkertaisin muoto. Mutta ennen pitkää läänitys-laitos tästä leviää ja haarauntuu mutkikkaimmalla tavalla. Paronit, jotka oikeastaan ja alkuperäisesti ovat olleet vapaita herroja, s.o. tuon olemattoman kuninkaallisen vallan vapaita alamaisia, pakoitetaan vähitellen, 11:nnen ja 12:nnen vuosisadan kuluessa, tunnustamaan oman herttuansa tai kreivinsä esivaltiuutta ja tulevat tämän vassalleiksi. Mutta 12:nnella vuosisadalla alkaa myöskin Capetilainen kuningas astua ulos umpi-asemastaan ja vaatia itsellensä läänitys-herruutta noiden itsenäisten ruhtinakuntain yli. Sadut Kaarlo Suuresta ja hänen kahdesta-toista paladinistaan, jotka uskollisina vassalleina olivat häntä kaikilla retkillä seuranneet, antavat kuninkuuden pyyteille tukea yleisessä mielipiteessä; kuninkaankin feodali-oikeusto pannaan kokoon 12:sta pair'ista, joihin kuuluu, paitsi kuusi hengellistä vassallia, Normandie'n, Bourgogne'n ja Guienne'n herttuat sekä Flandrin, Champagne'n ja Toulouse'n kreivit. V. 1202 Filippo Augusto tämmöisessä oikeustossa tuomitsee Englannin kuningasta Normandie'n herttuana pois läänityksestä. Kuninkuus on nyt astunut läänitys-laitoksen huipuksi ja tuo komea rakennus on valmis asteinensa ylhäältä alaspäin. Koko Ranskan ala järjestyy tämän mallin mukaan. "Nulle terre sans seigneur" (jokaisen maakappaleen tulee tunnustaa jonkun esivaltiuutta) on jo tullut yleiseksi, vallitsevaksi ohjeeksi.