Ensi katsannossa tämä kaikki näyttää erinomaisen säännölliseltä. Capetilainen kuningas on ylhäisin esivaltias, jolle nuo muutoin kyllä itsenäiset ruhtinaat (herttuat ja kreivit) tekevät kunnioituksensa, "hommage'nsa". Francian herttuakunnassa sama Capetilainen herra on omien paroniensa herttuallinen esivaltias, ja koska hänellä tietysti on paronikuntia omassakin hallussaan, hän niissä on halvempien vassallien paronillinen esivaltias. Muissa ruhtinakunnissa on kreivin tai herttuan asema samanlainen, sillä eroituksella että hänen yli-puolella on kuningas. Mutta säännöllisyys ei kuitenkaan ole läheskään niin suuri, kuin se ensimmältä näyttää. Muistamista on, että läänitys-asteellisuus järjesti maakappaleiden keskinäistä asemaa, ja henkilöiden asema vasta sen mukaan järjestyi. Nyt saattoi tapahtua, että sama mies, joko perinnöllä tai muulla tavoin, oli saanut haltuunsa useampia läänityksiä, jotka kuuluivat eri esivaltiasten alle; hänen siis tuli palvella kahta herraa, — asia joka aina on vaikean-laista, mutta olletikkin kun on sotainen palvelus kysymyksessä. Joskus myöskin sattui, että esivaltias oli haltuunsa saanut läänitys-tilan, joka kuului hänen oman vassallinsa läänitys-herruuden alle; hän silloin oli vassallinsa vassallina. Kuuluisa esimerkki oli Vexin'in läänitys lähellä Pariisia; se oli Ranskan kuninkaan hallussa, mutta kuului Saint-Denis'in luostarin läänitysherruuden alle. Koska siis Ranskan kuningas lähti sotaan valtakuntansa puolesta, hän nosti Saint-Denis'in alttarilta Vexin'in vassalli-lipun, "Oriflamme'n", joka tuli Keski-aikaisen Ranskanmaan valta-lipuksi.
Olen tällä tavoin tehnyt selkoa läänitys-laitoksen ulkonaisesta rakennuksesta, niinkuin se Ranskassa ilmaantuu. Muissakin maissa se on yleisen luonteensa puolesta samankaltainen, vaikk'ei kaikin paikoin niin täydelliseen järjestelmään saatettuna. Minun ei siis tarvitse noita muutamissa maissa ilmaantuvia poikkeuskohtia tässä erittäin tarkastella, varsinkin koska aikamme ilmankin on liian lyhyt näin lavealle aineelle. Mutta yhdessä kohden on selitykseni vielä kovin vaillinainen. Tuo yksityinen läänitys-tila, vassallin omistama pikku ala, — mitä se oikeastaan oli? — Katselkaamme hetkeksi tätä läänitys-laitoksen yksinkertaista yksikköä!
Tuo yksityinen läänitys-tila, josta tässä on puhetta, ei ole mikään maakartano, jonka isäntä — vassalli taikka paroni — elättäisi itseänsä maatalouden hoidolla, vaan se on pieni herras-alue, jonka haltia asuu linnassaan, lukee itsensä aateliseen soturi-säätyyn ja harjoittaa ainoastaan sotaista tointa. Alueella asuu paljon muutakin väkeä, maanviljelijöitä, käsityöläisiä y.m.; mutta ne ovat kaikki alhaisoa (roturiers), linnanherran alamaisia, tavallisesti enemmin tai vähemmin epä-vapaita. Mistä tämä kyläinen väestö oli alkunsa saanut, ei ole helppo sanoa; sillä kansojen aikakirjat tavallisesti kovin niukasti kertovat tämän maineettoman kansan-luokan historiaa. Mutta kun tiedämme, että jo Roman keisarikunnan maanviljelys-väestö oli maatiloihin sidottu, ja kun sen ohessa historia todistaa, että Germanilaisillakin oli epä-vapaita alustalaisia, meidän ei sovi hämmästyä, että puolen vuosi-tuhannen sekasortojen perästä yhteiskunnan alhaisin kerros on kansalais-oikeuksia vailla. Päin-vastoin voimme pitää varmana, että aikojen kuluessa suuret joukot vapaistakin miehistä olivat kurjuuden ja väkivallan kautta vajonneet tähän alhaiseen tilaan. Itse teossa Keski-aian alustalaiset osoittavat monta eri epä-vapauden astetta, joka näyttää viittaavan eri syntyperäänkin. Muutamat olivat kokonaan, hengen ja tavaran puolesta, isännän vallassa. Toiset olivat ainoastaan turpeesen kiinnitetyt ja maksoivat isännälle määrätyn veron, jota ei katsottu luvalliseksi mielivaltaisesti koroittaa. Toisia oli, jotka ainoastaan seisoivat linnan-herran tuomion ja holhouksen alla. Kaikessakin tapauksessa oli linnan-isäntä alustalaistensa ainoana esivaltana. Jokainen läänitystila oli sisällisissä asioissaan ikäänkuin erinäinen pieni valtakunta, jossa linnaherra oli hallitsijana, la'in-laatijana ja tuomarina.
Tietysti en voi ruveta kertomaan tämän feodalisen aateliston elämää ja tapoja, ei edes niitä oloja, joista feodalismin kukka, Ritarisuus, tähän aikaan puhkesi. Vaan kun sanon, että itsekunkin semmoisen herran täysi oikeus oli käydä erikois-sotaa yksityistä vihollistansa vastaan, lienee kylläksi selvää, että elämä oli täynnä meteliä ja miekan melskettä, ja että rauhallinen työn-teko, joka oli aatelittoman alhaison asia, kärsi alituista häiriötä ja rasitusta. Mutta yhtä-hyvin täytyy tunnustaa, että itse läänitys-side oli joku järjestyksen alku, josta täydellisempi yhteiskunnallinen sääntö saattoi kehittyä. Ja niinpä tälle perustukselle Keski-aian seuraavat vuosisadat vähitellen rakentavatkin uuden valtion ja uuden yhteiskunnan. Katselkaamme hätäisesti niitä muutoksia, jotka aikojen edistys toi myötänsä.
Niitä on kolme eri-luonteista: yksi, joka on suorana poikkeuksena feodali-järjestelmästä, kapinana sitä vastaan, nimittäin kaupunkien porvarillinen vapaus; — yksi, jota voidaan johtaa itse feodalismin periaatteista, nimittäin valtio-aatteen vahvistuminen; — ja yksi muutos, joka on seurauksena kultuurin yleisestä edistyksestä, nimittäin feodali-järjestelmän oma vanhentuminen. Näistä tuo ensin mainittu vaihe on jyrkin ja astuu kaikkien ensin silmiin.
Keski-aikaisten kaupunkien syntyperä ei ole kaikilla aivan yhtäläinen, vaan meidän on eroittaminen semmoiset, jotka olivat jäännöksinä Romalaisesta maailmasta, ja ne, jotka vasta tähän aikaan muodostuvat. Edellisten suhteen on huomattavaa, että Vanhan aian historiassa, sekä Kreikassa että Italiassa, kaupunki oli yhteis-elämän keskustana ja maaseutu ainoastaan kaupungin-alueena. Vielä Roman keisarikunnassa oli kaupungeilla etusija maaseutujen suhteen; mutta barbarisen aikakauden sekasorto vähitellen kokonaan hävitti kaupunkien itsehallinnon ja laski niidenkin asukkaat feodali-herruuden alle. Usein pispa, toisinaan joku maallinen herra oli tullut kaupungin isännäksi; joskus kolme neljä eri valtiasta jakoivat kaupungin keskenänsä. Maaseutu, joka oli ollut Germanilaisten valloittajain pesäpaikka ja johon myöskin feodalinen maailma oli pääasiallisesti sijoittunut, oli niinmuodoin nyt valtansa levittänyt kaupunki-oloihinkin. Mutta jäännöksinä entisistä aioista oli kaupungeissa säilynyt, varsinkin Italiassa ja Etelä-Ranskassa, nuo Romalaiset ammattikunnat eli yhtiöt kutakin elinkeinoa varten. Nämä, joiden varallisuus ja voima jo 11:nnen vuosisadan kuluessa melkoisesti karttuu, alkavat tästä-lähin järjestyä yhteiseksi kaupungin-hallitukseksi ja vapauttavat itsensä, milloin sovinnolla milloin riidalla, läänitys-herrain vallasta. Syynä oli, että Ristiretki-liikenne virkisti kaupan ja teollisuuden ja enensi porvarien rikkautta, sill'aikaa kuin läänitys-aatelisto kulutti voimansa ja varansa tuohon kaukaiseen pyhään sotaan. Seuraavalla vuosisadalla Pohjois-Italian porvaristo on jo niin vaurastunut, että kaupungit sodalla pakoittavat maa-aateliston heittämään linnojaan ja siirtymään asukkaiksi itse kaupunkeihin. Kaupunkilaisuus on siis jälleen saanut maaseudusta voiton; mutta läänitys-aateliston riehuva elämä on sen ohessa siirtynyt kaupunkien kehään ja antaa myöhemmin näille pienille tasavalloille omituisen luonteen. Feodalismi, joka ylipäänsä Italiassa on ollut heikkomainen, häviää silloin melkein tykkönään; mutta valtiollinen elämä kuitenkin pysyy hajonneena pieniin paikallisiin isänmaihin, joiden historia osoittaa paljon yhtäläisyyttä muinaisen Hellaan kanssa.
Saksassa ainoastaan kaupungit Reinin ja Tonavan varsilla olivat samanlaista syntyperää kuin Italian kaupungit; muut olivat ruhtinasten suosiosta saaneet alkunsa ja kunnalliset oikeutensa, eikä ylipäänsä tässä maassa porvaris-säädyn ilmestyminen vaikuttanut niin jyrkkää kumousta kuin Italiassa. Vielä hiljaisempi on kaupunki-kuntain synty Englannissa; vasta kun perustus-la'illinen valtio-laitos alkaa kehittyä, tulee porvaris-sääty siinä maassa saamaan merkitystään. Merkillisempi on porvaris-vapauden puhkeaminen Pohjois-Ranskassa. Jo 11:nnen vuosisadan kuluessa tuo sorrettuja poljettu alhaiso alkaa yhdistyä liittokuntiin (commune), joita läänitys-aateliston usein täytyy verisellä väkivallalla kukistaa. Mutta 12:nnen alulla, eli kohta Ensimäisen ristiretken jälkeen, syntyi useissa paikoin näistä liitoista vapaita porvarillisia kuntia, jotka tavallisesti rahalla, vaikka usein veristen rettelöin perästä, lunastivat itsellensä vapauden esivaltiailtaan. Tavaksi tuli, että Capetilaiselta kuninkaalta etsittiin vahvistusta näin saavutettuun porvaris-vapauteen, ja niinpä nyt tuo uusi vapaa ihmis-luokka, Ranskan niinkutsuttu "kolmas sääty", oli ensimäinen, joka liittyi yleis-kuninkuuden ympäri. Ranskassa niinkuin muuallakin oli siis vallitsevan feodalismin ja maa-omaisuuden rinnalle kohonnut kaupan ja teollisuuden voimat. Tämä oli ensimäinen muutos, jota meidän piti huomioon ottaa.
Toinen tarkastettava muutos oli valtio-aatteen vahvistuminen, jonka olen sanonut johtopäätökseksi itse feodalismin omista periaatteista. Asia ei tarvitse tässä paikassa laveata selitystä. Läänitys-laitos oli alkuperäisesti ollut ainoastaan joku hätä-pakosta syntynyt järjestyksen muoto, joka vasta myöhemmin kehittyi varsinaiseksi periaatteeksi. Mutta tämä periaate edellytti jonkun korkeimman esivaltiaan, joka seisoisi läänitys-asteellisuuden huippuna ja yhdistys-siteenä. Tämän feodali-aatteen korkeimpana johtopäätöksenä oli kuninkaallinen esivaltiuus. Kertomus on, että kun Ludovik VII otti ristin, lähteäksensä Pyhälle maalle, loyalisuuden tunne ensi kerran heräsi Ranskan kruunun-vassalleissa, joista suuri osa katsoi kunnian ja velvollisuuden asiaksi häntä seurata. Feodalinen aate oli silloin ylennyt yleiseksi valtio-aatteeksi. Mutta tämä valtio-aate tietysti pyrki lakkauttamaan läänitys-maailman vallatonta itsenäisyyttä. Tälle perustukselle siis syntyivät uuden-aikaiset monarkiiat, niinkuin seuraavissa luennoissa saamme nähdä.
Vihdoin aian yleinen edistys vähitellen vaikutti, että läänitys-järjestelmä ei kauan voinut vastata yhteiskunnan tarpeisin eikä edes täyttää omaa alkuperäistä tarkoitustaan. Tämä jäykkä ja kankea kaava, joka niinkuin rauta-kahleilla sitoi ihmiset maahan ja rajoitti heidän näkö-alansa ainoastaan paikallisiin oloihin, alkoi heti tuntua epämukaiselta, niin pian kuin vilkkaampi yhteis-liike ja ajatusten-vaihto oli kansakunnat torkuksistaan herättänyt. Semmoisen herätyksen vaikuttivat etenkin Ristiretket, joiden kuohussa ihmiset temmattiin ulos umpi-tilastansa, oppivat tuntemaan vieraita kansoja ja vieraita oloja sekä tottuivat niiden rinnalla käsittämään omaa kansallista kokonaisuuttansa. Kotoisissakin valtio-seikoissa tuli feodalinen sota-palvelus aivan pian riittämättömäksi: vassalli, joka ainoastaan 40 tai 60 päivää oli velvollinen retkelle seuraamaan, ei tehnyt mitään hyötyä pidemmissä sodissa, vaan niihin täytyi rahalla pestata palkka-sotureita joko kotoa tai kaukaa. Senpä tähden tulee jo 12:nnella vuosisadalla monessa paikoin tavalliseksi, että vassalli sotapalveluksen sijasta saapi suorittaa erinäisen "kilpiveron" (scutagium); mutta tällä tavoin läänitys oikeastaan kadottaa alkuperäisen merkityksensä. Vihdoin kruudin keksintö ja käyttäminen vaikuttaa 14:nnen vuosisadan kuluessa suuria muutoksia sota-taidossa, ja tuo ritarillinen, ratsun selässä taisteleva feodali-armeija tulee yhä enemmän kelvottomaksi. Silloin on jo läänitys-laitos melkein paljaana kuorena entisestään. Mutta se on kovin sitkeä kuori, joka sittenkin vielä kauan aikaa pysyy valtiollisten ja yhteiskunnallisten olojen ulkonaisena muotona, ja jonka jäännökset vasta uusin aika on maailmasta poistanut.
Vanha aika oli luontoperäisten kansallisuuksien häviön aika; kultuurin levitessä kaikki kansalliset erikoisuudet sulivat yhteen, muodostuen viimein Romalaisessa maailmassa yhdeksi ainoaksi yleis-ihmisyydeksi. Sitä vastoin Keski-aika on uusien kansallisuuksien syntymis-aika; ne kasvavat ja varttuvat vähitellen kirkon holhouksen alla ja astuvat vihdoin itsenäisesti historian johtavain aatteiden palvelukseen. Se tapa, jolla nämä kansa-henkilöt nyt alkavat vaikuttaa yleiseen inhimilliseen kehitykseen, on jotakin ihan uutta ja ansaitsee erinäistä tarkastustamme. Voisimme verrata sitä moniääniseksi lauluksi, jossa aian yleinen henki yllä-pitää sopu-soinnun, vaikka eri äänet noudattavat kukin omaa säveltänsä. Aioittaisin toinen tai toinen sävel tuntuu muita valtaavan, ikäänkuin soinnun johtoa pitäen; mutta musiikin-tuntija huomaa kuitenkin, että ellei jokainen ääni kohdaltansa muita säestäisi, ei syntyisi mitään kokonaista eikä mitään yhtä-mittaista harmoniiaa. Puhuakseni ilman vertauksitta, tahdon lausutuksi, että kansalliset historiat kukin eriksensä tosin ovat itsenäisiä edistys-jaksoja, mutta riippuvat sekä toisistaan että aian yleisestä kehityksestä, samalla kuin ne itsekin tähän yleiseen kehitykseen vaikuttavat. Tässä kohden kuitenkin kansa-henkilöillä on suuri määrä vapautta eli ehdon-valtaa. Usein esm. tapahtuu, että yksityisen kansan historia pitkät aiat läpitsensä on jonkun erinäisen tarkoituksen vallassa, niin että kansan koko edistys käypi ainoastaan tätä ainoata yksipuolista suuntaa. Mutta silloin voimme useimmiten olla varmat, että tuo tarkoitus, jonka perille näin hartaasti on pyritty, ennen tai myöhemmin tulee tärkeäksi välikappaleeksi yleiselle historialliselle kehitykselle. Ihmiskunta sillä tavoin korjaa varastoonsa ja käyttää hyväksensä nuo kansalliset ykspuolisuudetkin; ne kaikki toisiansa täydentävät, lieventävät, jalostavat, niinkuin värit mestarin maalauksessa. Voimme siis yleisesti päättää, että jokainen kansallinen kehitys-jakso on ihmiskunnan kokonais-kehitykselle tarpeellinen, niinkuin se itsekin välttämättömästi yleis-ihmisyyden johtoa tarvitsee. Epäilemättä kunkin kansan historiassa tavataan aikoja, jolloin se näyttää syrjäytyneen yleis-historiallisesta virastaan. Mutta sen jaloin aikakausi ilmauntuu aina silloin, kun se voimakkaan sisällisen kehityksen perästä saattaa omassa kansa-henkilössään toteuttaa jotakin yleistä aian-tarvetta.
Nämä yleiset mietteet, joilla olen tahtonut johdattaa huomiotanne historiallisen kehityksen uuteen luonteesen, niinkuin se Keski-aialla alkaa ja Uudella aialla jatkaantuu, saattavat Teissä herättää muutamia epäilemisiä. Syystä sopii esm. väittää, että kansakuntien vaihe-vaikutus historiassa ei suinkaan ole sitä sointuvaa laatua, kuin tässä olen edellyttänyt, vaan että päin-vastoin niiden alituiset keskinäiset taistelut kaikkina aikoina ovat täyttäneet maailmaa kimeällä epäsoinnulla. Ja epäilemättä tässä väitöksessä on paljon perää. Taistelu on ihmis-elämän ehto; niin on laita yksityisen ihmisen omassa sielussa, niin on kunkin kansan erinäisessä elämässä, niinpä myöskin ihmiskunnan yleisessä edistys-jaksossa. Ja vaikka jalo rauhan-toivo käypi läpi koko historian, on kuitenkin todellisuudessa ollut taistelua ja yhä uutta taistelua. Tämä kysymys historian metelisestä menosta ja tuosta kaivatusta maailman-rauhasta on asia, jonka tahdon vielä kerran, tämän luento-jakson lopulla, ottaa keskusteltavaksi; tässä vain minun tulee myöntää todeksi, että meidän päiviimme asti ei ole ilmaantunut historiassa senlaista sopu-sointua, joka sodat ja taistelut lakkauttaisi. Mutta täydellisen rauhallista, niin-sanoakseni yksitoikkoista sointuisuutta kansojen keskinäisissä oloissa en olekkaan tarkoittanut. Olen tarkoittanut historiallisten tapahtumain yleisiä loppupäätöksiä, joissa yksityis-kohtien ristiriidat sulavat yhteen. Käyttääkseni vieläkin sitä soitannosta lainattua vertausta, josta on puhetta ollut, tahdon väittää, että vasta symfoniian kokonaisuudesta voimme oivaltaa sen sointuvaa täydellisyyttä. Meidän tulee siis etsiä tätä yleistä johdollisuutta kansakuntienkin erikois-historioissa, ja tätä tarkoitusta varten lähdemme nyt katselemaan keski-aikaisten kansallisuuksien syntyä ja vaikutusta.
Pääasiallisesti meidän kuitenkin täytyy rajoittaa tarkastustamme Keski-aian neljään pää-kansaan: Italiaan, Ranskaan, Englantiin ja Saksaan; — sillä muiden merkitys on vielä liian vähäinen taikka tulee vasta Uuden aian raja-vaiheilla näkyviin, mutta nämä neljä nimitettyä edustavat kukin omalla tavallaan Keski-aian omituista elämää. Missä järjestyksessä niitä otetaan esille, on oikeastaan yhden-tekevä. Kuitenkin olen ensin maininnut Romanilaiset kansat, koska ne Romalais-maailman suorina jälkeläisinä näyttävät olevan oikeutetuina pitämään etusijaa muinaisten kultuuri-aatteiden jatkajina. Etten tällä ole tahtonut osoittaa mitään arvon-etevyyttä kansallisessa voimassa ja ky'yssä, luulen Teidän heti havaitsevan siitä, mitä tulen puhumaan Romalais-maailman emämaasta, kauniista, onnettomasta Italiasta.
Tavallansa käypi sanoa, että Italia Keski-aikana on länsimaiden tärkein jäsen; sillä kirkollinen yleis-monarkiia, jonka vaikutus ulottuu Välimerestä Ruijaan asti, saapi tässä alkunsa ja pää-asemansa. Italia tällä tavoin, kuten jo ennen olen muistuttanut, jatkaa antikisen Roman maailman-herruutta, ja vaikka tämä yksinomaisesti tapahtuu kirkollisuuden muodossa, on semmoinen aatteiden nojaan rakennettu kirkollinen valta tosiaan yhtä ihmeteltävä kuin tuo muinainen aseille perustettu "Romalais-rauha". Mutta tämän kirkollisen virkansa tähden Italia näkyy menettäneen kaiken valtiollisen ja kansallisen kykynsä, niin että se maallisella alalla kuluttaa voimansa hajallisiin, usein jaloihin, lopulta aina hedelmättömiin ponnistuksiin. Meidän ei tarvitse paljon tapausten jaksoa tarkastella, ennen kuin havaitsemme, että se kansallinen hajanaisuus, joka Keski-aian alulla joka paikassa on satunnaisena seurauksena alan sekasorroista. Italiassa sitä vastoin muuttuu pysyväiseksi tauti-tilaksi, joka laillansa on välttämätön ehto paavillisen vallan menestykselle. Jos Italiassa joskus olisi syntynyt vahva kansallinen hallitus, ei olisi Roma ikinä voinut tulla kirkollisen yleis-monarkiian pääkaupungiksi; paavit eivät olisi voineet tämmöistä hallitusta vastaan itsenäisyyttänsä pitää, ja itsenäisyytensä kanssa he olisivat menettäneet kaiken vaikutuksensa länsimaiden yleiseen kristikuntaan. Senpä tähden näemmekin, että paavillinen politiikki kaikin voimin taistelee Italian yhteyttä vastaan, vaikka tämä taistelu aioittaisin muodostuu kansalliseksikin taisteluksi, koska yhteyden edustajina ovat nuo Alppien takaiset, muukalaiset keisarit. Tuo yhteinen voiman-ponnistus paavikunnan ja Lombardian tasavaltain puolelta Hohenstaufeja vastaan on Italian kansallisuuden loistavin aika, jonka seurauksena on vilkas kultuuri-kehitys teollisuudessa ja taiteessa, yhteiskunnassa ja valtiollisessa elämässä. Mutta Italian kaupunkien porvarillinen vapaus tulee enimmissä tapauksissa varsin lyhyt-ikäiseksi, eikä kansalliset ponnistukset ainakaan synnytä mitään yhteis-valtiota. Tuntuu melkein siltä, niinkuin muinainen Kreikka olisi uudessa muodossa ilmestynyt: sama pikkuvaltiollisuus, samat alituiset taistelut eri kaupunkien, eri säätyluokkain ja hallitusmuotojen välillä. Kaiken tämän hajanaisuuden ohessa on tosin Italialaisilla, niinkuin muinaisuuden Helleneilläkin, joku tunto yhteisestä kansallisuudesta, joka vihdoin luopi yhteisen kirjallisuuden ja kirjakielen, Dante'n, Petrarka'n ja Boccacio'n kielen. Mutta valtiollinen eripuraisuus viimein tuottaa täydellisen hermottomuuden, josta Italian kansa vasta uusimpana aikana on jälleen toipunut.
Mikä siis oikeastaan on syynä ollut tähän pitkälliseen alennus-tilaan, jota jalo ja lahjakas kansakunta niin monta vuosisataa on kärsinyt? — Olen jo myöntänyt, että paavillinen valta ihan luonnollisista syistä vastusti kansallisen monarkiian syntymistä. Mutta jos Italian onnettomuudesta syyttäisimme yksistään paavikuntaa ja sen vallanhimoista politiikkia, emme kumminkaan olisi asian syvintä perustusta koskeneet. On, näet, Italian omassa kansallis-hengessä Keski-aikana eräs ristiriitaisuus, joka ei salli valtiollisten tarkoitusten selvitä ja vakaantua. Tahdon muutamilla sanoilla esittää tämän omituisuuden Italian historiassa.
Lyhyesti sanoen, se on Italian entisyys, sen suuri virka Romalainen maailman emämaana, joka yhä Keski-aikana painaa ja hämmentää italialaisten kansallista käsitystä. Ylipäänsäkin historia todistaa, että kansat aivan vaikeasti irroittavat itsensä suurten tekojensa muistoista eivätkä helposti huomaa sitä muuttunutta asemaa, johon ovat aikojen muuttumisen tähden joutuneet. Suuruuden päihtymys kestää paljoa kauemman aikaa kuin se historiallinen virka, joka on suuruuden pohjana ollut, ja tämä huimaus useinkin syöksee kansakunnat ihan väärille poluille. Voisin mainita useita esimerkkejä tästä kansojen itsepintaisuudesta, jolla koettavat kadonneista aatteista kiinni pitää; mutta Italian esimerkki on kenties kaikkein merkillisin. Keski-aian kuluessa Italialaiset eivät milloinkaan voineet vapautua siitä käsityksestä, että maailman-herruus oikeastaan pitäisi olla heidän. Kirkollisella alalla tämä aate oli toteutettu, mutta valtiollisestikin muinaisen Roman-vallan merkitys yhä häikäisi Italian kansan silmiä. Pahaksi onneksi itse Romalainen keisarin-arvo oli joutunut barbaristen Saksalaisten haltuun; se aate, johon Italian suuruuden-muistot liittyivät, oli muuttunut epäkansalliseksi aatteeksi. Mutta Italian miehet eivät sittenkään voineet sen lumous-voimaa vastustaa. Ne tiedemiehet, jotka Roncaglian kentällä julistivat keisarillisen majesteetin oikeuksia Romalais-la'in mukaan, se Ghibellini-puolue, joka yhä kantoi keisariuden lippua Italian sisällisissä melskeissä, itse Dantekin, kansallis-hengen jaloin edustaja kirjallisuudessa, — kaikki elivät siinä vanhassa ajatuksensa, että Italia oli keisariuden oikea sija ja että keisari yhä oli maailman herra. Olletikkin Romassa uneksittiin yhtenään tuota vanhaa Romalaisuuden unelmaa, jossa Roman tasavalta ja Roman keisarikunta olivat hämmentyneet yhteen. Kun Cola di Rienzi kansan innostuksen nojassa oli uudistanut muinaisen Roman tasavaltaiset muistot ja itse kohonnut kansan-tribuniksi, hän sen ohessa katsoi asiakseen kutsua keisariakin Romaan asettumaan; sillä keisarinsa kautta piti muka Roman kansan yhä hallita koko maailmaa. Näihin entisyyden houreisin on Italia Keski-aikana menettänyt kansallisen voimansa ja viimein itsenäisyytensä. Vihdoin 14:nnestä vuosisadasta alkaen Italian miehet innostuksella kääntyivät antikisen kirjallisuuden ja taiteen tutkimiseen. Mutta tämän kautta valtiollinen elämä vain joutui yhä kurjempaan rappiotilaan. Keski-aian lopulla Italian kansallisuus oli valtiollisesti kuollut. Vasta nykyinen aika on nähnyt sen ylös-nousemusta puolen vuosituhannen kuoleman-horroksista.
Vaan jos tahdomme nähdä päin-vastaista näkyä: kuinka valtiollinen kansallisuus syntyy, — niin kääntykäämme Ranskan historiaan Keski-aikana. Valtiollisesti Ranskan kansallisuus puhkee näkyviin samana hetkenä kuin Capetilainen kuningaskunta saapi alkunsa; silloin tuo viisi vuosisataa kestänyt Germanilainen yliherruus vihdoin lakkaa ja vanhat Gallo-Romalaiset kansa-ainekset saavat jälleen valtiollisen keskuksensa. Ensi-aluksi tosin Capetilainen kuninkuus Franciassa ei ole muuta kuin aatteellinen isännyys, jonka puoleen Ranskan väestön silmät alkavat kääntyä ja luottaa; sillä itse teossa maa on jakaantuneena itsenäisiin ruhtinakuntiin, joista olletikkin Loire'n-takainen Etelä-Ranska osoittaa taipumusta muodostumaan eri valtakunnaksi. Mutta aatteen voima vähitellen sulattaa feodalismin karkeat muodot ja kuninkuus saavuttaa yhä enemmän vaikutusta vassallikuntain asioihin. Mahtavana apuna yhteisen kansallis-tunnon herättämiseen on silloin Ristiretkien suuri liike. Olen jo sanonut, että tämä pää-luonteeltaan on Ranskalainen; siinä Ranskalaiset eri vassallikunnista ensin oppivat tuntemaan itseänsä yhdeksi kansaksi, ja kun Toisessa ristiretkessä Capetilainen kuningas itse lähtee Pyhälle-maalle, pitävät Ranskan vassallit jo kunnian-asiana asettaa häntä yhtä korkealle kuin esm. Saksalaiset oman keisarinsa. Sillä välin kaupunkikuntien ja "kolmannen säädyn" synty antaa kuninkuuden pyyteille uutta kannatusta, ja Albigensi-sodat kokonaan masentavat sen erikois-hengen, joka etelä-puolella Loire-virtaa oli valtaan päässyt. Vaan sittenkin tuo kansallisen yhdistymisen työ on sekä vaikea että pitkällöinen. Feodalismin juuret ovat Ranskanmaalla kovin syvälle menneet; senpä tähden sisällinen taistelu kestää varsin kauan, ennenkuin vassallit taipuvat kansallisen kuninkuuden ikeen alle. Mutta lisäksi tulee toinen vaikeus, joka erittäin huomiota ansaitsee. Sisällisesti hajonneena, Ranska myöskin ulkonaisesti saapi kestää pitkällistä työtä kansallisten rajainsa saavuttamiseksi. Katselkaamme tältäkin kannalta pikimmältään Ranskan kansallisuuden vaiheita Keski-aikana.
Jos tätä varten ensin käännymme lännen puolelle, niin havaitsemme, että Ranskan kansallisuus Normandialaisten kautta on levinnyt Englantiin, ja tämä näyttää ensi-alussa kansalliseksi voitoksi. Mutta se sekakansainen valtakunta, joka Englannissa syntyy, uhkaa 12:nnen vuosisadan kuluessa irroittaa Capetilaisten esivaltiuuden alta koko läntisen Ranskanmaan, ja pyrkii vihdoin 14:nnellä ja 15:nnellä vuosisadalla tykkönään kukistamaan Capetilaisen valtakunnan. Vasta se innostus, jonka Orleans'in neitsyt osaa herättää, pelastaa Capetilaisen kuninkuuden ja Ranskan kansallisen eheyden. Idän puolella kansalliset olot myöskin ovat yhtä epämääräisiä ja yhtä haitallisia. Itä-puolella Rhône- ja Saone-virtoja on suuria aloja, jotka kansallisuutensa puolesta ovat ihan Ranskalaisia, mutta valtiollisesti eivät kuulu Ranskan esivaltiuuden alle. Niinpä Lothringi jo aikaisin on Saksaan tullut. Yli- ja Ala-Burgundia taas ovat 9:nnellä vuosisadalla muodostuneet itsenäisiksi kuningaskunniksi, mutta liittyvät 11:nnellä vuosisadalla Saksalais-Romalaiseen keisarin-valtaan ja seuraavat sitten pari vuosisataa tämän maailman-monarkiian historiallisia vaiheita. Ranskan silloista itä-rajaa käsitämme paraiten, jos ajattelemme, mitä siihen aikaan ei luettu Ranskalaiseksi alueeksi. Lothringissä esm. ei ainoastaan Metz, jonka Saksa meidän päivinä on jälleen anastanut, vaan myöskin Verdun ja Toul olivat Saksan valtakunnan kaupungeita. Etelämpänä tosin Bourgogne'n herttuakunta ja sen pääkaupunki Dijon oli Ranskan vassalli-alaa; mutta Burgundian "vapaakreivikunta", nyt tunnettu nimellä Franche-Comté, kuului Saksaan ja sen pääkaupungissa, Besançon'issa, Fredrik Barbarossa aikoinaan oli pitänyt valtiopäiviään. Vielä etelämpänä myöskin Dauphine ja Provence olivat keisarikunnan maita ja itse Lyon oli Saksalais-Romalaisen valtakunnan kaupungeita. Näistä alueista Rhône'n takaiset maat heti Hohenstaufien kukistumisen perästä alkavat liittyä Ranskan monarkiiaan; mutta Yli-Burgundiassa kasvaa Ranskan kuninkuudelle uusi vaara, kun Bourgogne'n herttuat 15:nnellä vuosisadalla koettavat Saksan valtakunnan rajamaista rakentaa itsellensä suuren itsenäisen monarkiian Jura-vuorilta Pohjois-mereen saakka. Kaarlo Rohkean, perikadon kautta tämä vaara poistuu ja Ranskan kruunu saapi silloin takaisin Bourgogne'n herttuakunnan ja Picardie'n; mutta Flandri ja Artois, jotka historiallisesti olivat Ranskalaisia vassallikuntia, joutuvat vierasten käsiin, ja Franche-Comté sekä Lothringi yhä jäävät ulkopuolelle monarkiian rajaa. Vasta Richelieu'n ja Ludovik XIV:n politiiki kaksi vuosisataa myöhemmin saattaa siinä kohden perille, mitä Ludovik XI oli aikonut. Näemme tästä, kuinka vaivaloisesti ja samassa kuinka johdonmukaisesti Ranskan historia on pyrkinyt kansallista eheyttänsä perustamaan.
Ja kuitenkin Ranskan kansa Keski-aikana toimittaa yhtä ja toista muutakin kuin paljaastaan omia kansallisia asioitansa. Ranska on ylipäänsä keski-aikaisen elämän oikea emä-maa, vaikka tämän aikakauden niinsanoakseni viralliset aatteet, paavikunta ja keisarikunta, ovat muualle sijoittuneet. Ranskassa läänitys-laitos ja ritarisuus saavat varsinaisen muotonsa; Ranskassa sekä hengellinen parannus-puuha että ristiretkien suuri liike pää-asiallisesti kehkiävät; Ranska vihdoin on keski-aikaisen opinkin varsinaisena ahjona. Mutta tämän yleisen vaikutuksensa ohessa Ranskan kansa herkeämättä jatkaa työtänsä kansallisen valtio-yhteyden saavuttamiseen, laventaen kuninkuuden vaikutusta yhä avarampiin piireihin. Sillä Ranskan kansallinen historia tähän aikaan on yksin-omaisesti Capetilaisten kuningasten. Nämä kuninkaat eivät suinkaan kaikki noudata yhtäläistä politiikkia, ja nekin, jotka paraiten edistävät kuninkaallisen vallan karttumista, eivät tointansa aja samalla tavalla; muutamat ovat hurskaita ja vilpittömiä niinkuin Ludovik Pyhä, muutamat kavalia ja julmia niinkuin Filippo Kaunis ja Ludovik XI. Mutta josko jaloja tai ilkeitä, heitä johtaa sama kansallinen henki, joka pyrkii kansan hajonneet jäsenet jälleen yhdistämään. Siveellisyyden kannalta katsoen, tämä Ranskan kuninkuuden historia toisinaan on varsin inhoittava; se on mitä riettainta vallan ja saaliin himoa, jonka mielilauseeksi sopii: "oikein ja väärin, kokoon käärin". Mutta siveellisenä pohjana on Ranskan kansan yhä varttuva kansallis-tunto.
Tämä Ranskan historian yleinen suunta, joka on yhdellänsä pysynyt Uudenkin aian läpitse, tämä Ranskan kansan yhtä-mittainen ponnistus jännittämään voimiansa sisälliseen yhteyteen ja ulkonaiseen vaikutukseen, toi kuitenkin mukaansa muutamia haittoja, joita emme voi jättää huomaamatta. Kuninkuuden voima vahvistui yli kaikkien rajain ja se vastapaino, jonka muutoin feodaliset etu-oikeudet tai kolmannen säädyn karttuva arvo olisi voinut tarjoa, raukesi ihan mitättömäksi. Englannin historiasta tiedämme, kuinka Parlamentti, vassallien kokous kuninkaan luona, vähitellen saattoi muuttua kansan eduskunnaksi ja vapauden turvaksi. Ranskassa sitä vastoin Parlamentit jo aikaisin joutuvat la'in-oppineiden Legistain valtaan, ja näiden ainoana peri-aatteena valtio-asioissa on tuo Romalaisla'ista lainattu hallitus-vallan rajattomuus. Näin feodali-aatelisto Ranskassa kadottaa, ei ainoastaan itsenäisyyttänsä, vaan myöskin vaikutus-voimansa valtiosäätynä; se ei säilytä mitään muuta kuin yhteiskunnallisia etujaan ja tulee niiden kautta muille säätyluokille rasitukseksi, tekemättä kansan valtiolliselle vapaudelle mitään hyötyä. Mitä Ranskan porvaris-säätyyn tulee, se tietysti oli liian heikko panemaan kuninkaalliselle vallalle mitään rajoitusta. Jokainen tietää, kuinka esm. Stefano Marcel'in yritys panemaan jotakin perustus-la'illista hallitus-muotoa toimeen sai onnettoman lopun. Jokainen myöskin tietää, että Ranskan valtiosäädyt eivät milloinkaan saavuttaneet säännöllistä vaikutusta maan hallitus-asioihin, ja että 17:nnen vuosisadan alusta niitä ei enää edes kokoon-kutsuttu. Ludovik XIV:nnessä Ranskan kansa vihdoin sai kuninkaan, joka hallitsi kaikki kansallisen elämän liike-hermot, jättämättä kansalais-vapaudelle vähintäkään liikkumisen tilaa hengellisellä tai maallisella alalla. Näinpä kuninkaallinen valta oli vuosisatojen kuluessa kasvanut kasvamistaan, kunnes se viimein päätyi varsinaiseen despotismiin. Mutta tämä kaikki ei tapahtunut ulkopuolella kansallis-hengen tarkoituksia. Tuo tunnettu lauselma: "l'etat c'est moi" (valtio olen minä), oli oikeastaan alusta asti Ranskan historian käsitys kansallisesta kuninkuudesta. Juuri Ludovik XIV:nnen hallitus, joka saattoi Ranskan kansalliset harrastukset lopulliseen täytäntöön ja Ranskan maasta teki Eurooppalaisen politiikin keskustan, on todellakin Ranskan kansan omasta historiallisesta hengestä syntynyt. Se on samassa myöskin ollut Ranskan historian käänne-kohtana. Sillä nytpä entinen kansallinen suunta oli ajettu viimeisille perillensä ja uusi tehtävä, valtiollisen vapauden perustaminen, alkoi tästä-lähin vaatia uusiin historiallisiin ponnistuksiin.
Koska olemme kansallisten historiain tarkastamisessa alkaneet Romanilaisista kansoista, olisi epäilemättä Italian ja Ranskan perästä myöskin Espanja mainittava. Pyreneiden saarennon historia Keski-aikana onkin varsin omituinen; se on historia pitkästä kansallisesta taistelusta maahan asettuneita Muhammedilaisia vastaan ja sen ohessa historia vilkkaasta kansallisesta kehityksestä, joka tuopi mukaansa sekä ritarisuuden ihaninta kukoistusta että myöskin viljavaa valtiollista vapautta niissä pienissä valtakunnissa, mitkä taistelun aikana syntyivät. Keski-aian ja Uuden-aian raja-vaiheilla enimmät näistä kuningaskunnista vihdoin olivat yhdistyneinä suureksi monarkiiaksi, ja Espanjan kansa, joka silloin levittää vaikutuksensa, ei ainoastaan Atlantin takaisiin löytömaihin, vaan myöskin Euroopan yleiseen valtio-keskuuteen, näyttää hetkeksi anastavan ensimäisen arvo-sijan länsimaiden kansojen seassa. Vaan Espanjan suuruus ei tule pitkä-ikäiseksi; se varsin pian kadottaa sekä valtiollisen vapauden sisällisissä oloissaan että mahtavan valta-asemansa kansojen kesken, eikä ole sen perästä meidän päiviimme saakka voinut saavuttaa mitään mainittavaa virkaa inhimillisessä kehityksessä. Näin ollen meidän täytyy jättää Espanjan keskiaikainenkin historia sillensä, koska luento-aikamme mitta muutoinkin on liian lyhyt. Meidän täytyy, näet, rajoittaa tarkastustamme niihin kansoihin, jotka ovat olleet yleiselle inhimilliselle kultuurille tärkeimmät, ja käännymme siis tällä kertaa Englantiin, vapaiden valtio-muotojen varsinaiseen emämaahan.
Englannin historia Keski-aikana jakauntuu valtiollisesti kahteen jyrkästi eroitettuun aikakauteen, Anglosaksilaiseen ja Normandialaiseen. Oikeastaan sopii sanoa, että nykyisen Englannin valtiolaitos lukee alkuperänsä niistä oloista, jotka olivat seurauksena Hastings'in tappelusta v. 1066 ja Normandialaisesta valloituksesta. Mutta enemmin, kuin tavallisesti luullaan, on myöskin Anglosaksilainen yhteiskunta jäänyt perustukseksi Normandialais-aian kehitykselle; katson sen vuoksi tarpeelliseksi tehdä lyhyen silmänluonnin Anglosaksilaiseenkin aikakauteen. Tietysti en kuitenkaan voi ottaa kertoakseni Anglosaksien ulkonaista historiaa: kuinka he ensin Germanilaisina retkikuntina maahan tulivat ja pitkällisen taistelun perästä tunkivat Britiläisen väestön tieltänsä, kuinka heidän seitsemän, kahdeksan valtakuntaansa vähitellen ko'ottiin yhdeksi, ja kuinka he sitten parin sadan vuoden kuluessa saivat vaivalla ja tuskalla puolustaa itsenäisyyttänsä ja kultuuriansa Skandinavian Vikingejä vastaan. Tämä kaikki ei kuulu nykyiseen tutkimus-alaan. Ainoastaan muutamat muistutukset Anglosaksilais-aian yhteiskunnallisesta kehityksestä ovat tässä välttämättömän tarpeelliset esille ottaa.
Siinä kohden on ensin huomattava eräs tärkeä omituisuus Anglosaksien asettumis-oloissa, kun niitä verrataan esm. Frankilaiseen valloitukseen Galliassa. Anglien ja Saksien valtakunnissa ei jäänyt voitettu väestö asemilleen valloittajain sekaan, niinkuin laita oli Romalais-maailman muissa, Barbarien haltuun joutuneissa maakunnissa, vaan se yhteiskunta, joka valloituksen kautta perustettiin, pysyi puhtaasti Germanilaisena ja säilytti loppuun asti tämän alkuperäisen pääluonteensa. Aikojen kuluessa kuitenkin tarve lujemmista valtio-siteistä matkaan-saatti muutoksia, jotka osoittavat aian yleistä taipumusta aristokratillisiin laitoksiin. Retkikunta-laitos anastaa silloin yhä tärkeämmän sijan, ja ylimysten seuralais-joukot (gesith), joihin yhdistyy, ei ainoastaan tilaton soturi-väestö, vaan myöskin halvempi tilallinen kansa, tunkevat vähitellen yleisen kansalais-sotapalveluksen syrjälle. Tosin Alfred Suuri (vv. 871-901) koettaa Kaarlo Suuren esimerkin mukaan asettaa yleistä asevelvollisuutta; mutta hänen sääntönsä joutuvat pian unohduksiin ja sota-laitoksessa niinkuin yhteiskunnassakin aristokratilliset taipumukset pääsevät voitolle. Niinpä kuninkaallisesta seuralais-palveluksesta syntyy Thani-arvo eroitukseksi halvemmista vapaista, Ceorleista. Knuutti Suuren aioista alkaen jo tapaamme varsinaista sääty-eroitusta: — "kuninkaallisina Thaneina" ovat isommat tilanhaltiat, joilla on vähintäin 40 hîdaa eli maatilaa, taikkapa tilattomatkin, jos he persoonallisesti ovat kuninkaan palveluksessa; "kreivikunnan Thaneina" ovat kaikki 5 hîdan omistajat. Nämä ylimykset ovat sovintosakko-taksassa muita korkeammalla ja harjoittavat jotakin poliisi-valtaa alustalaistensa ja seuralaistensa suhteen. Erinäinen poliisi-sääntö, niinkutsuttu "Rauhan-takaus" (Frithborg), määräsi, että halvemman kansalaisen piti joko kuulua erinäiseen kymmen-miehiseen takauskuntaan, joka oli keskinäisessä edesvastauksessa jäsentensä käytöksestä, taikkapa antauman jonkun herran suojelukseen ja "gesith'iin". Tällä tavoin seuralais-laitos tuli yhteiskunnan valtaavaksi voimaksi. Mutta, kumma kyllä siitä ei kuitenkaan syntynyt mitään varsinaista läänitys-laitosta, niinkuin Euroopan mannermaalle; sillä ihmisten yhteiskunnallinen väli ei rakentunut maan-omistukseen, vaan jäi kuin jäikin henkilölliseksi keskuudeksi ylhäisön ja alhaison välillä. Joku keski-eräisyys Anglosaksien yhteiskunnallisissa oloissa oli tästä silminnähtävänä seurauksena.
Ylipäänsä Anglosaksit osoittivat omituista sitkeyttä vanhojen muotojen säilyttämisessä. Tämä oli muutamissa kohden kansallista heikkoutta; sillä tuo vanha Germanilainen yhteiskunta-laitos, jonka hajallista luonnetta ennen olen osoittanut, ei enää vastannut aian tarpeisin, eikä sekään aristokratillinen muodostus, jonka nä'imme samasta pohjasta kasvavan, antanut valtiolle tarpeeksi lujuutta ja voimaa. Juuri siitä syystä Anglosaksien valtakunta ei jaksanutkaan puolustaa itsenäisyyttänsä tuota lujasti järjestettyä feodali-armeijaa vastaan, jonka Wilhelmi Valloittaja toi mukaansa Ranskanmaalta. Mutta toiselta puolen sama vanhalla-oliaisuus myöhemmin antoi Anglosaksilaiselle väestölle voimaa kestämään orjuuden päiviä Normandialaisen herruuden alla. Etenkin tärkeä kansan tulevaisuudelle oli tuo kunnallinen itsehallinto ja oikeuden käytös, joka oli pysynyt alkuperäisellä Germanilaisella pohjalla niissä kreivikunnissa (Shire'issä) ja kihlakunnissa (Hundareissa), joihin maa oli jaettu. Määrä-aikoina kreivikunnan miehet kokoontuivat, vanhimpaan aikaan eolderman'in eli kreivin, sittemmin kuninkaan asettaman sheriff'in (shire-gerefa'n) esimiehyyden alla, ja näissä kokouksissa sekä oikeuden jutut että alueen kunnallis-asiat ratkaistiin. Tätä tapoihin juurtunutta laitosta ei voinut vieraskaan valta sitten hävittää, ja vastaisina aikoina Englannin vapauden-taimi imi tästä kunnallisesta itsehallinnosta tuoreita elämän-nesteitä.
Niin täydellistä kansallista kukistusta kuin se, minkä Normandialainen valloitus matkaan-saatti Englannissa, ei ole historiassa usein nähty. Tosin Wilhelmi Valloittaja oli nousevinaan Anglosaksien kansalliselle valta-istuimelle ja lupasi säilyttää "Edward Tunnustajan la'it". Mutta itse teossa koko hallitusmeno muuttui muukalaiseksi ja kaikki Anglosaksilaisen yhteiskunnan yliset kerrokset lakaistiin säälimättä pois, ei ainoastaan maalliselta alalta, vaan kirkonkin piiristä. Näiden sijaan asettui Normandialainen, kieleltä ja mieleltä ihan muukalainen ylimys-sääty, joka istui maata vallitsemassa, aseellisen armeijan kaltaisena keskellä vihollista väestöä. Nämä Ranskasta tulleet valloittajat toivat feodalismin mukaansa valmiiksi kehittyneenä laitoksena; se tässä järjestyi vahvaksi despotilliseksi kahleeksi, jonka kaikki renkaat liittyivät kuninkaalliseen valtikkaan. Koko maa jaettiin vassallikuntiin, isompiin ja pienempiin, joiden kunkin haltiat olivat velvolliset asettamaan vissi määrä ritareita kuninkaan palvelukseen. Saadaksemme jotakin yleistä kuvaa senaikuisista oloista, tahdon mainita, että näitä kruunun pää-vassalleja ("Tenentes in capite", Chief-tenants) oli lukumäärältä noin 6 tai 7 sataa, mutta läänitys-alojen suuruus oli varsin erilainen; muutamat eivät sisältäneet kuin yksityisiä ritari-tiloja, muutamat taas useita satoja. Suuremmat kruunun-vassallit tietysti jakoivat alansa ala-vassalleille, niinkuin Euroopan mannermaallakin oli tapana, ja näiden ala-vassallien joukossa nyt jo tavataan paljon Anglosaksilaisiakin miehiä; sillä muukalais-asutuksen mies-luku nousi korkeintaan noin 7:ään tai 10:een tuhanteen mieheen, eli noin 35-40 tuhanteen henkeen, joka näkyy tehneen noin 2 % maan silloisesta väkiluvusta. Mutta kaikki valta ja johto oli kumminkin joutunut tuon Ranskalaisen vallas-säädyn haltuun, joka ei ymmärtänyt muun väestön kieltä ja tapoja, vaan vihollisen tavalla piti sitä kovan kurin alla. Kaikki Englannin hallitsijatkin Wilhelmi Valloittajasta Edvard I:een asti ovat ihan vieraina maan alkuperäiselle kansallisuudelle, ja tuo kuuluisa Rikhard Leijonamieli, jonka mainetta Ranskan trubadurit ovat laulaneet, on tuskin muuksi katsottava kuin Ranskalaiseksi seikkailija-päälliköksi, joka sattumalta myöskin kantoi Englannin kruunua. Vuosisadan aiat ja enemmänkin on koko Englannin historia ikäänkuin upotettu tähän muukalaisuuden tulvaan.
Kuinka näistä orjuuden oloista vähitellen kasvaa Englannin kansallinen vapaus, tahdon koettaa muutamilla lyhyillä viittauksilla Teille selville panna. Ensiksi tulee minun huomauttaa, että siinä kehitys-työssä, joka nyt alkaa, kummallakin kansallisuudella, sekä Normandialaisella että Anglosaksilaisella, on ollut tärkeä osansa. Muistamista on, että valtiollisen vapauden ensimäisiä ehtoja on tarkka järjestys; sillä se vapaus, jolta puuttuu järjestystä ja kansallista itse-kuria, kutsutaan vallattomuudeksi, ja sen nojaan ei mitään valtiollista olemusta käy perustaminen. Anglosaksilaisen luonteen pää-vikoja näkyy olleen heidän taipumattomuutensa säännölliseen valtio-kuriin ja siitä seuraava valtiollinen velttous, joka matkaan-saatti heidän valtakuntansa perikadon. Sitä vastoin Normandialainen valta järjestyi ankarimman sotakurin malliin, ja siinä kohden feodalismin siteet muodostuivat Englannissa paljoa lujemmiksi kuin muualla Euroopassa. Ranskassa esm. katsottiin luonnolliseksi asiaksi, että paroonien ala-vassallit seurasivat omaa esivaltiastaan, jos tämä oli joutunut sotaan kuningasta vastaan, ja erikois-sodat paroonien kesken olivat jokapäiväistä tavallisuutta. Mutta Englannissa joka mies oli edellä kaiken sidottuna alamaisuuteen kuningasta ja kruunua kohtaan, ja Wilhelmi Valloittaja otti ala-vassalleiltakin uskollisuuden-valan. Ylipäänsä Normandialainen kuningas-valta Englannista heti alusta sai sotakomennon-kaltaisen ankaruuden, joka melkein yhtä tylysti koski Normandialaista ylimyskuntaa kuin voitettua väestöä. Mutta kumpaisellekkin se oli hyvä koulutus yhteiskunnallisen hengen herättämiseksi. Myöskin Englannin umpinainen saari-asema vaikutti, ett'ei paroonit voineet etsiä etujensa keskustaa ulkopuolelta oman valtakunnan piiriä, ja varsinkin sitten kun Normandia oli kadotettu v. 1204, täytyi heidän yhä enemmin kodistua siihen maahan, johon ensin olivat muukalaisina tulleet. Näin syntyi lujan valtio-järjestyksen kautta yhteisiä etuja, jotka liittivät nuo viholliset väestöt toisiinsa; näinpä myöskin ensimäiset ponnistukset valtiollisen vapauden saavuttamiseksi saivat alkunsa.
Saatan kenties edellyttää, että jo tavallisista oppikirjoista tiedätte ne syyt ja seikat, jotka vaativat Englannin ylimyksiä asettamaan jonkinlaista rajaa kuninkaallisen vallan väärinkäytöksille. Mutta hätäinen silmäys tuon kuuluisan Magna Charta asetuksen pykäleisin antaa meille selvän käsityksen siitä tirannillisesta hallituksesta, jota Normandialaiset kuninkaat Englannissa siihen saakka olivat harjoittaneet; täytyy ainoastaan lisäksi muistuttaa, että tämä mielivaltainen hallitus-meno ei ollut vasta Juhana Maattoman aikana alkanut, vaan jo ensi aioista saakka perustui kuninkaallisen läänitys-esivaltiuuden nojaan. Useat Magna Chartan säännökset tarkoittavatkin kuninkaallisen läänitysherruuden supistamista kohtuuden ja siivouden rajoihin. Nuo lukemattomat rahan-kiskomis-muodot, joilla kuninkaat olivat tottunut vassallejansa veroittamaan, milloin apujen tai vielä useammin sakkojen nimellä, milloin holhoja- ja naittaja-oikeuden varjolla, koetettiin nyt saada tarkalle la'in-pohjalle sovitetuiksi; itse la'inkäytöstä läänitys-asioissa pyydettiin suojella kuninkaallisten tuomio-istuinten mielivaltaa vastaan. Niinpä esm. nyt säädettiin: "Kreivit ja paroonit ovat ainoastaan vertaistensa tuomiolla sakoitettavat eikä korkeammalle kuin rikoksensa määrän mukaan". "Ei mitään kilpiveroa tai apumaksua saa päälle-panna, ellei yleisessä vassalli-kokouksessa ole päätetty, ja silloinkin on ainoastaan kohtuullinen apu säädettävä". Ala-ikäisen vassallin holhojana kuningas ei saa muka läänitys-alaa häviölle panna; läänitys-perilliset ovat naitettavat säätynsä mukaan, eikä kuninkaan mielivallalla; leski ei ole pakoitettava naimiseen, j.n.e. Nämä pykäleet koskivat nimen-omaan paroonien omaa turvallisuutta; mutta Magna Chartan aikana Englannin ylimyskunta jo oli huomannut, että kansalais-vapauden suojelemiseksi tarvittiin kaikkien kansan-luokkain yhteinen harrastus, ja senpä tähden säädettiin sama la'in-turva, ei ainoastaan ala-vassalleille, vaan myöskin kaikille vapaille miehille valtakunnassa. Magna Chartan 42 § kuuluu:[45] "Vapaata ihmistä ei saa kiinni ottaa eli vankeuteen panna tai omaisuudesta pois tuomita tai henkipatoksi tehdä tai maanpakolaisuuteen ajaa, ei kuninkaan eikä hänen käskyläistensä kautta, ellei se tapahdu vertaisten la'illisella tuomiolla eli maan la'in mukaan". Seuraavassa pykäleessä kuningas pannaan vakuuttamaan "ei kellenkään myyvänsä, eikä keltään kieltävänsä tai viivyttävänsä oikeutta ja la'in-käytöstä". Nämä määräykset eivät tosiaan näytä sisältävän aivan ylöllistä mittaa kansalais-vapautta, ja sittenkin aikoja kului, ennenkuin niitä tarkasti noudatettiin. Mutta Magna Charta tuli olemaan se periaatteellinen kulmakivi, jonka nojassa Englannin kansa yhä edelleen kehitti yhteiskunnalliset laitoksensa.
Lähin askele tällä uralla oli Parlamentin synty, joka tavallisesti luetaan Simon de Montfort'in kapinasta Henrik III:nnen aikana, mutta kenties paremmalla syyllä on asetettava Edvard I:n hallituskauteen. Nimensä puolesta se tietysti on paljoa vanhempi, koska sana "parlamentum" (keskustelu) oikeastaan merkitsi kruunun-vassallien kokousta esivaltiaansa, kuninkaan, luona. Nämä kokoukset olivat laillansa jatkona Anglosaksilaisten Vitena-gemot'eihin (viisasten-kokouksiin), mutta seurasivat muutoin ihan luonnollisesti feodalisista tavoista, koska vassallien kumminkin täytyi joka vuosi tulla esivaltiaan luoksi, palvelustansa suorittamaan, ja silloin melkein oli välttämätöntä, että myöskin yleisistä asioista neuvoteltiin. Henrik II:n aikana oli kuitenkin tullut läänitys-velvollisuuden suorituksessa se muutos, että persoonallisen palveluksen sijasta maksettiin vuotinen kilpi-vero (scutagium), ja voimme arvata, että vassalli-kokoukset tästä aiasta olivat tulleet vähemmin säännöllisiksi. Sen vuoksi Magna Charta koetti tarkemmin järjestää niiden kokoontumista: ainoastaan näissä yhtymisissä oli muka luvallinen päälle-panna kilpi-veroja ja apu-maksuja, ja kuninkaan piti silloin kutsua arkkipispat, pispat, abbatit, kreivit ja suuremmat paroonit kukin eri kutsumus-kirjeellä, mutta vähemmät pää-vassallit yhteisellä kuulutuksella sheriffien kautta, ilmoittaen myöskin asian, jota varten kokoon-kutsuttiin. Tällä tavoin hengellinen ja maallinen ylimyskunta oli saanut itseveroitus-oikeutensa la'illisesti vahvistetuksi, ja se Parlamentin osa, jota sitten on nimitetty Yli-huoneeksi eli Lordien huoneeksi, oli jo pääasiallisesti valmiina. Ali-huoneen synty on paljoa hämärämpi ja tarvitsee erinäistä selitystä. Lähdemme siis nyt silmäilemään yhteiskunnan alisempia kerroksia kreivikunnissa ja kaupungeissa, joista varsinainen maan edustus on aikojen kuluessa muodostunut.
Olen jo edellisessä sanonut, että Anglosaksilainen kunnallis-laitos kreivikunnissa ei hävinnyt valloituksen kautta. Kreivikunta-käräjissä, joita nyt pidettiin joka kuukausi, toimitettiin sekä oikeuden-tutkinto siviili- ja rikos-asioissa että myöskin päätökset kaikenlaisista kreivikunnan yhteisistä asioista, niinkuin teiden ja siltain rakentamisesta, sisällisestä järjestyksen-hoidosta y.m. Mutta jäseninä tässä kunnallis-toimessa olivat kreivikunnan kaikki vapaat maan-omistajat, niinkutsutut Freeholder'it. Mitä väkeä siis nämä olivat? —
Nimi Free-hold merkitsee ylipäänsä vapaata läänitys-tilaa, joko välittömästi kruunun alaisena taikka jostakin kruunun-vassallista riippuvana ala-läänityksenä; ja Freeholder'it olivat siis osittain pää-vassalleja (Tenentes in capite), osittain ala-vassalleja. Edellisestä luokasta täytyy kuitenkin eroittaa pois kruunun suur-vassallit, valtakunnan ylimykset, jotka olivat liian mahtavia ja ylpeitä ryhtyäkseen kunnallisiin askareisin. Vaan ala-vassallien luokkaan saapi lukea, ei ainoastaan niitä, jotka pitivät ritari-läänityksiä sotaisella velvollisuudella jonkun herran alla, vaan myöskin semmoiset, jotka maksoivat esivaltiaallensa määrättyä veroa viljassa tai rahassa, eivätkä siis oikeastaan kuuluneet läänitys-aristokratiiaan. Ainoastaan lampuoti-tila (villenagium, josta Keski-aian lopulla, kun omistus-oikeus niissäkin vakaantui, syntyi niinkutsuttu "Copyhold") ei antanut asujaimellensa osallisuutta kreivikunnan käräjissä. Freeholder-säädyssä oli niin-muodoin kolme eri ainesta: 1:ksi Vähemmät kruunun pää-vassallit (barones minores); 2:ksi Ala-vassallit, joiden tilat olivat läänitys-alaisuudessa jollekulle pää-vassallille sotapalveluksen velvoituksella (tenure en chivalry); ja 3:ksi Verolliset perintö-talonpoiat, joiden tilat tosin olivat läänitys-alaisuudessa, mutta ilman sotapalveluksetta (socagium liberum, tenure en socage). Nämä kolme ihmis-lajia nyt alkavat yhteis-elämässä vähitellen hämmentyä yhteen. Kun sotapalvelus jo hyvin aikaisin vaihdettiin vuotiseen kilpi-veroon, ei ollut enää aivan silmiin-astuvaa eroitusta ritari-läänitysten ja talonpoikais-tilain välillä. Äsken mainittu kilpi-vero vaikutti senkin, että ritari-läänityksiä ruvettiin halkaisemaan pienempiin osiin; miehen ja ratsun palvelusta oli, näet, ollut mahdoton ositella, mutta kilpi-raha saatettiin jakaa vaikka sadanneksiin. Tämä taipumus ritari-tiloja palstoittamaan oli niin yleinen, että Magna Charta koetti erinäisellä pykäleellä sitä estää; mutta asia ei ollut autettavissa, ja Edvard I:n hallitessa vihdoin varsinaisella asetuksella annettiin siihen lupaa. Ja tämäkin seikka yhä enemmin poisti alkuperäiset arvon ja varallisuuden eroitukset kreivikuntien piirissä, niin että eri ihmis-lajit alkoivat naimisten ja tointen kautta yhteiskunnallisesti hämmentyä. Kun muistamme, että päävassallit alkuansa olivat pelkkiä Normandialaisia ja alavassallitkin suurimmalta osalta valloittaja-kansaan kuuluivat, mutta talonpoikais-tilain haltiat yksin-omaisesti olivat Anglosaksilaista sukuperää, on helppo ymmärtää tämän yhteen-sulamisen kansallinen merkitys. Voittajat ja voitetut tulevat tällä alalla yhdeksi kansaksi sekä mielen että kielenkin puolesta. Englannin nykyinen kansallisuus syntyy, ja Englannin kieli saapi alkunsa.
Mutta meidän oli erittäin tutkiminen, kuinka kreivikunta-olot vaikuttivat Parlamentti-laitokseen. Katsokaamme. — Olemme jo nähneet, että kruunun vähemmätkin pää-vassallit olivat sekä oikeutetut että velvoitetut saapumaan kuninkaan kutsumiin kokouksiin, vaikka kutsumus heille annettiin ainoastaan yleisellä kuulutuksella sheriffien kautta. Vähä-varaisempina miehinä he eivät kuitenkaan jaksaneet itse kukin kohdaltansa saapuville tulla, vaan tavaksi tuli, että saivat keskuudestaan valita kaksi edusmiestä kustakin kreivikunnasta. Nämä edusmiehet tietysti valittiin kreivikunnan käräjissä, ja välttämätön seuraus oli, että varsin pian kaikki Freeholder'it tulivat vaaliin osallisiksi. Nuo tällä tavoin Parlamenttiin lähetetyt edusmiehet tosin vastakin kantoivat nimen "kreivikunta-ritarit"; vaan heidän säätynsä jo käsitti, ei ainoastaan pää-vassalleja ja ala-vassalleja, vaan myöskin vapaat perintö-talonpoiat.
Näemme siis, kuinka Englannissa feodalisminkin perustuksella vapaita valtiolaitoksia saattoi kehittyä, vaikka tunnustaa täytyy, että Anglosaksilainen kunnallis-laitos siihen oli tärkeänä välikappaleena. Merkillistä on, että kaupunkienkin edustus-oikeus Englannissa näkyy rakentuneen feodali-periaatteisin. Lontoo hyvin varhain itsehensä yhdisti pienen Middlesex'in kreivikunnan ja peri sen oikeudet. Muut kaupungit olivat enimmältään kruunun epä-vapaita vero-alueita, jotka ensi-aikoina tavallisesti annettiin arennille ahnaiden aatelismiesten haltuun. Silloin kaupunkilaiset keksivät sen keinon, että itse ottivat itsensä arennille ja sillä tavoin saivat oikeuden itse järjestää veroituksensa. Tämä niinkutsuttu "kaupungin vuokraus" eli "läänitys-vuokraus" (firma burgi, fee-farm) oli heille itse-hallinnon alku. Lisäksi ostivat itsellensä muutkin kunnallis-oikeudet, mitä kreivikunnilla ennestään oli, ja saivat kuninkaalta erinäisen vapaus-kirjan (charta incorporationis), jonka voimasta kaupunkikunta kokonaisuudessaan käsitettiin joksikin kruunun pää-vassalliksi. Mutta semmoisena tietysti kaupunki oli oikeutettu Parlamenttiinkin tulemaan, s.o. lähettämään sinne edusmiestä.[46] Havaitsemme tästä, että porvaritkin osasivat eduksensa käyttää Normandialaista feodali-laitosta. Englannin kansan historiassa onkin se omituisuus, että orjuuden kahleita ei ole muserrettu, vaan niitä on taottu ja taivutettu, kunnes niistä on syntynyt yhteiskunnallisen järjestyksen ja kansalais-vapauden hyödyllisiä kehitys-muotoja. Siinä on todellakin loistava esimerkki kansallis-hengen voimasta ulkonaisten olojen muodostamisessa.
Näistä aineksista, joiden syntyä edellisessä olen koettanut lyhyimmiten selittää, on Englannin vapaa edustus-laitos saanut alkunsa: hengellisistä ja maallisista ylimyksistä muodostui ylihuone, kreivikunta-ritareista ja kaupunkien edusmiehistä ali-huone. Parlamentin varsinainen voima tuli alusta saakka olemaan siinä, että se piti valtakunnan kukkaroa hallussaan eli toisin sanoin, että se oli oikeutettu myöntämään tai kieltämään jokaista lisä-veroa. Kuinka Englannin ylpeät paronit (v. 1297) pakoittivat tuota jäntevää Edvard I:stä vahvistamaan tätä Parlamentin itseveroitus-oikeutta, tiedätte epäilemättä historiallisista kertomuksista. Mutta huomiota ansaitsee itse vahvistus-kirjan sanat: "Ei mitään apumaksua tai veroa saa päälle panna eli nostaa, elleivät ole yhteistä suostumustansa antaneet arkkipispat, pispat, kreivit j.n.e. sekä muut vapaat miehet valtakunnassamme". Tämä suostumisen yhteisyys oli sen vuosi tärkeä, että se liitti Parlamentin eri ainekset yhdeksi ainoaksi valtio-mahdiksi. Laki ei enää tietänyt eri sääty-eduista ja eri kansallisuuksista, vaan Englanti oli yhtenä kansakuntana Parlamentissaan edustettu.
Paljon olisi vielä lisättävää Keski-aikaisen Englannin seuraavista vaiheista: — kuinka kansallis-tuntu varttui Edvard III:nnen Ranskalaisen sodan kautta, kuinka Englannin kieli alkoi muodostua kirjallisuudessa, tunkien Ranskan kielen pois sijalta, kuinka Parlamentin vaikutus-voima vähitellen karttui olletikkin Lordien rohkean itsenäisyys-tunnon kautta, ja kuinka vihdoin Ruusujen sota heikonsi ylimyskunnan voimaa ja sen vuoksi myöskin joksi-kuksi aiaksi koko parlamentin merkitystä. Mutta nämä tapaukset eivät enää ole tutkimuksellemme yhtä tärkeät kuin tuo suuri kansallinen ja yhteiskunnallinen muodostus, jonka luonnetta olen koettanut edellisessä selittää. Englannin yleis-inhimillinen merkitys on pää-asiallisesti ollut sen vapaissa valtio-laitoksissa, ja näiden syntyä meidän piti tällä kertaa etupäässä tarkastella.
Mitä se on, joka kansojen kohtalot on niin erin-kaltaisiksi muodostanut? — Lähin vastaus kuuluu, että se on kunkin kansan oma luonne sekä ne ulkonaiset asianhaarat, joiden vaikutuksen alla tämä luonne on kehittynyt. Nämä asianhaarat taas ovat monenlaista laatua, ei ainoastaan ilma-ala ja maatieteellinen asento, vaan myöskin valtiolliset suhteet ja kansan koko entisyys. Kaikki nämä seikat tietysti määräävät kansallisen luonteen ja vaikuttavat niin-muodoin kansan tekoihin ja sen tulevaisuuteen. Mutta erehdystä kuitenkin olisi, jos päättäisimme kansojen historian kehittyvän muuttumattomien luonnon-lakien mukaan, ehdottomaan suuntaan, välttämättömän täytymyksen nojassa. Kansojen niinkuin yksityistenkin elämässä on täytymyksen ohessa aina suuri määrä ehdon valtaa eli teon vapautta. Kunakin hetkenä on teko ehdon asia, jos kohta olevaisten olojen vaikutuksen alaisena, — ja näitä ulkonaisia vaikutuksia, jopa omaa luonnettansakin kansa voipi itse teossa muodostaa, vieläpä vastustaa ja voittaa. Sillä tehty teko ei ole mikään ollut ja mennyt asia, vaan kerta tehtynä se muuttuu teko-asiaksi, "faktum'iksi", joka painaa jälkensä kansan luonteesen ja niin-muodoin itsekin vaikuttaa määrääväisenä seuraaviin tekoihin ja kansan tulevaisuuteen. Kansan historia esittää näiden tekojen jaksoa, mitenkä ne ovat toisistansa seuranneet, mutta se esittää samassa kansan luonnetta, joka osittain on teoista saanut muotonsa, osittain on tekoihin alituisesti vaikuttanut.
Olen edellisissä luennoissa koettanut kuvata kolmen Eurooppalaisen pääkansan luonnetta niiden keskiaikaisissa teoissa, ja olen jo, niin paljon kuin näiden luentojen ahtaat rajat sen sallivat, viitannut niihin vastakohtiin, joita nämä kansalliset historiat tarjoovat. Italiassa olemme nähneet kansakunnan, joka sairastaa vanhuuttansa, eikä vielä vuosisatoihin löydä kansallista aatetta, josta se voisi uudesta-syntyä ja nuortua. Ranskassa taas tämä kansallinen uudistus on johtavana aatteena; hajonneiden kappaleiden kokoominen on kansallishengen melkein ainoana silmämääränä, jonka tähden yhteiskunnallinen ja valtiollinen vapaus aina jääpi syrjemmäksi. Sitä vastoin Englannissa juuri kansalaisvapauden perustaminen on tuo suuri historiallinen teko, joka Englannin kansakunnasta on luonut Eurooppalaisen pääkansan. Mutta näiden vastakohtien johdosta tahdon erittäin huomauttaa, että niin Englannin kuin Ranskankin historiassa kansan oma ehdon-valta on vaikuttanut vastoin ulko-olojen luonnollista taipumusta, muodostaen niitä toiseen suuntaan, kuin mihin kansallisen historian alku on viitannut. Historia ei tunne tirannillisempaa hallitus-valtaa, kuin minkä Normandialaiset kuninkaat Englannissa harjoittivat, eikä katkerampaa vihaa kuin niiden kahden kansallisuuden, jotka valloitus oli pannut yhdessä asumaan. Kuitenkin kansan historiallinen toiminta on näistä epä-vapauden juurista kasvattanut kansalais-vapauden jaloimmat hedelmät, taivuttaen feodalisminkin kankeita kaavoja tämän tarkoituksen mukaisiksi välikappaleiksi. Eroitus Ranskan suhteen astuu helposti silmiin; se huomataan jo Parlamentin nimestä, joka Englannissa tuli merkitsemään kansan edustus-laitosta, mutta Ranskassa ei milloinkaan ylennyt feodalisen oikeus-laitoksen virasta. Vaan Ranskankin kansakunta on yhtä jäntevästi, vaikka toiseen suuntaan, taivuttanut vastahakoiset ulko-olot kansallisen tarkoituksensa mukaan. Ranskan historian alku Hugo Capet'in aikana ei lupaa mitään muuta kuin täydellistä hajoomista eri valtioihin, jopa eri kansallisuuksiinkin. Vaan kansa parantaa tämän haitan vuosisatojen työllä, ja tämän työn ohessa varttuu Ranskan kansakunnan vaikutus maailman yleiseen kultuuriin. Mielestäni nämäkin esimerkit puolestansa todistavat, että kansallis-henget eivät ole pelkkien luonnon-voimain alaisina.
Suorana vastakohtana Ranskan kansan vaiheille on Saksan historia, jonka yleisiä piirteitä nyt lähdemme tarkastamaan. Olen jo ennen muistuttanut, että Saksan valtakunta oli Kaarlo Suuren luoma; hänpä kaikkien ensin oli yhdistänyt kaikki Germanilaiset heimokunnat yhteisen valtikan alle ja hänen mahtava haamunsa oli heihin istuttanut käsityksen yhteisestä kansallisuudesta. Kun Kaarlo Suuren maailman-monarkiia hajoo ja Itä-Frankkien valtakunta irtauntuu erillensä, näyttää valtio-yhteys tässä Saksan kansakunnassa olevan paljoa lujemmin perustettuna kuin Ranskassa tai Italiassa. Niinpä esm. kruunun suur-vassallit Saksassa eivät saavuta perintö-oikeutta virkoihinsa ja läänityksiinsä; itse kuninkuus tosin Karolingisen suvun sammuttua on vaalin-alainen ja niin-muodoin hallitus-valtansa puolesta rajoitettu; mutta kerta valittuna, Saksan kuningas harjoittaa esivaltiuuden oikeutta täydellä voimalla, läänittää herttuakunnat mielensä mukaan ja johdattaa vassallinsa tavan-takaa Alppien toisellekkin puolen. Otto Suuren hallituskaudesta Barbarossaan saakka kestää tämä Saksan kuninkuuden loiston aika. Kaarlo Suuren keisarillinen arvo on silloin tullut Saksan kansakunnalle, jonka arvonimi nyt on "Pyhä Roman-valta Saksalaista kansakuntaa"; keisarillinen kruunaus tosin tapahtuu Romassa, mutta vasta sitten kuin Saksan ruhtinaat kotosellaan ovat miehen valinneet. Keisarinsa kautta Saksa on saavuttanut esivaltiuuden koko läntisessä kristikunnassa. Lombardian rautakruunu seuraa keisarillista virkaa ikäänkuin kaupan-päällisiksi. Burgundian kuningaskunta näyttää noudattavan kappaleiden luonnollista vetovoimaa, kun se v. 1032 yhdistyy Saksan suureen valtio-kokoon. Kaikki muutkin pienet valtakunnat Saksan rajoilla, Tanska pohjasessa, Puola ja Unkari idässä, ainoastaan vaivaloisesti pelastavat itsenäisyytensä, ja Böhmin kuningaskunta lopulta muuttuukin Saksan valtion osaksi, saaden siinä erinäisen arvosijansa vaaliruhtinakunnan muodossa. Näin on Saksa kolmatta vuosisataa kristikunnan mahtavimpana valtana, joka näyttää pitävän historian ohjat hallussansa.
Mutta Hohenstaufien kukistumisen perästä Saksan valtakunnan ulkonainen ja sisällinen asema melkoisesti muuttuu. Keisarillinen nimi tosin pysyy, mutta kaikki valta Italiassa on menetetty ja Burgundian maakunnat lohkeavat yksitellen, melkein huomaamatta. Itse Saksassa vassallikunnat ja kaupungit alkavat elää omaa itsenäistä elämäänsä, ja keisarille ei jää muuta todellista valtaa, kuin mitä omat perintömaat hänelle tuottavat. Habsburg'in suvun hyvä onni on siinä, että se heti alusta hankkii itsellensä Itävallan perintömaat, sekä joukon muitakin aloja; tällä tavoin keisarin-arvo viimein tulee melkein perittäväksi tässä suvussa. Mutta myöskin läänitys-alat ovat vähitellen tulleet perittäviksi, ja entinen valtio-yhteys muuttuu vihdoin joksi-kuksi diplomatilliseksi keskuudeksi itsenäisten valtioin välillä, jossa keisari on ainoastaan esimiehenä niinkuin "grafio" Germanilaisissa käräjissä ennen muinoin, — puheenjohtajana keskusteluissa ja päätöksen lausujana, jos nimittäin mitään päätöstä saadaan toimeen. Ylipäänsä ei kukaan enää tiedä, mikä on Saksanmaata, mikä ei. Jäseniä irtauntuu, ilman että ruumis siitä mitään tietää. Provence, Dauphiné, Lyon joutuvat Ranskan haltuun. Sveitsiläiset erkanevat, vaikka ovat Saksalaista kansallisuutta. Sama on laita Alankomaiden. Kun Kaarlo Rohkea koettaa perustaa uuden Burgundialaisen valtakunnan enimmästi Saksalaisista maista, se ei ole Saksa, joka vastusta tekee, vaan Ranska, joka ei voi sallia Bourgogne'n herttuakunnan paisuvan Eurooppalaiseksi suur-vallaksi. Keski-aian lopulla Saksa ei enää ole valtio, ei edes oikea liittokunta, vaan ainoastaan joku yleisen katholis-kunnan ahtaampi piiri, jota maailman yleis-hallitsija, keisari, muka lähimmällä huolellansa hoitaa ja kaitsee.
Tätä hajoittamis-työtä ovat sitten Uuden-aian tapaukset jatkaneet, siihen saakka kunnes vihdoin tällä vuosisadalla kansallinen yhteis-valtio on aatteena ja tekona uudesta virinnyt. Nyt kun Saksan uusi keisarikunta Preussin johdolla jälleen astuu ko'ottuna valtana historian näkymölle, voimme sanoa, että Saksankin kansa on saanut voiton omasta entisyydestään. Mutta mikä tämän entisyyden niin hajanaiseksi oli tehnyt, siitä saattaa käsitys olla erilainen. Tavallisinta on, että syytetään Saksan kuningasten keisarillista virkaa niistä häviön vaiheista, joita Saksan kansa on kokenut. Ja epäilemättä on siinä syytöksessä jotakin perää. Nuo hedelmättömät retket Italiaan, joka jo ilma-alansakin kautta tuotti Saksan sotureille surman, taistelut paavien kanssa maailman herruudesta ja se epämääräinen huolenpito koko kristikunnan asioista, joka kuului keisarin-arvoon, oli nähtävästi heikontanut Saksan hallitsijain vaikutus-voimaa heidän omassa maassaan. Mutta minun ymmärtääkseni tämä ei kuitenkaan ollut pääsyynä Saksan valtiolliseen häviöön; päin-vastoin keisariuden loisto lienee estänyt, ett'ei tämä hajoomis-tauti jo aikaisemmin vallalle päässyt. Emme, näet, saa unohtaa, että Saksan valtakunnan syntymisaikoina 9:nnellä vuosisadalla, sen herttuakunnat vielä edustivat eri kansallisuuksia, joiden välillä yhteydenhenki oli jotenkin heikko. Frankit Main-virran seuduilla olivat tietysti historiallisella oikeudella monarkiian pää-kansana, ja heitä lähinnä seisoi Lothringin väestö, jossa kuitenkin Romanilaiset ainekset lännessä ja Frisit pohjasessa osoittivat vierasta vivahdusta. Sitä vastoin Schwabit eli Allemannit, Frankin herttuakunnan etelä-puolella, lienevät vielä säilyttäneet jotakin muistoa entisestä erikoisuudestaan, ja Baijerilaiset Tonavan varsilla olivat vasta Karolingien aikana kadottaneet itsenäisyytensä. Jyrkin erikois-henki asui kuitenkin Saksien mahtavassa kansakunnassa Elben ja Weser'in seuduilla. Vasta Kaarlo Suuren ankara käsivarsi oli kukistanut heidän itsenäisyytensä ja pakoittanut heidät kristin-uskoon; tämän perästä olivat tosin valtakunnan uljaina rajavartioina pohjan ja idän barbareja vastaan, mutta aivan vähän taipuvaisia tunnustamaan jonkun muun heimokunnan yli-herruutta. Saksanmaan hyväksi onneksi nostettiin Henrik Linnustajan kanssa Saksilainen suku hallitus-istuimelle, ja nyt seuraa Ottojen aika, Saksan suuruuden perustus. Mutta niin pian kuin kruunu jälleen luopuu Frankilaiselle suvulle, herää Saksien entinen heimokunta-henki uudestaan; samoin Schwabilaiset Hohenstaufitkin saavat runsain määrin kokea heidän itsepintaista vastahakoisuuttaan. Tämä heimokunnallinen erikois-henki, joka Sakseissa selvimmin tulee näkyviin, on muuallakin tähän aikaan vaikuttamassa, ja siinä on mielestäni etevin syy, miksei Saksa voinut kokoontua ja lujittua varsinaiseksi valtakunnaksi. Kenties sopii lisäksi ottaa lukuun tuo Germanilaisissa vanhastaan vallitseva yksityis-henkilöllisyys, individualismi, joka ei rakastanut mitään lujia valtio-siteitä. Ylipäänsä Germanilaisessa luonteessa näkyy asuneen ja vielä nytkin asuvan suuri leviämis-voima, mutta sen kautta myöskin taipumus hajalle haihtumaan. Kansain-vaellusten aikana Germanian retkikunnat olivat levinnet yli koko Länsi-Romalaisen keisarikunnan, jopa Afrikan Syrteihin saakka; keski-aian kuluessa taas Saksan soturit ja uutis-asukkaat tunkeuvat Elbe'n yli itään päin, luoden itsellensä uusia isänmaita Slavilaisten entisillä aloilla sekä Itämeren itäisillä rannoilla. Saksan kansan koko historiassa havaitaan joku kansallisten tarkoitusten epä-määräisyys ja rajoittumattomuus: Keski-aikana yleisen maailman-herruuden aate, nyky-aikana taas "die weltumschlingende deutsche Kultur", s.o. Saksalainen sivistys muka maailmaa vallitsemassa. Mutta semmoinen centrifugalinen, keskipakoinen luonne ei helposti löytänyt keskusta, jonka ympärille se olisi voinut valtiollisesti kokoontua. Keisarillinen nimi, tuo kristikunnan korkein arvo, oli nähtävästi ainoa, joka siihen aikaan, josta nyt on puhetta, saattoi pitää Saksan valtion jäsenet johonkin määrin ko'ossa ja vähitellen heissä synnyttää yhteisen kansallis-hengen.
Ja muissakin katsannoissa keisariuden loisto on ollut Saksalle melkoiseksi hyödyksi. Italia, niin monen Saksalaisen miehen hauta, oli kuitenkin antikisen kultuurin emämaa, josta palaajat toivat mukaansa moninaisia korkeamman viljelyksen siemeniä. Sillä tavoin aikakauden korkein sivistys alkaa juurtua Germanian metsissä, ja ennen kuin Saksan mahtavuus vielä on kallistunut lopullensa, alkaa sen kultuuri-vaikutus tehokkasti levitä kaukaisiin seutuihin Euroopan silloisilla takamailla. Olen jo maininnut Saksalaisten valloitusta ja uutis-asutusta läntisten Slavilaisten aloilla. Nykyinen Meklenburg, Brandenburg, Pommeri ja Saksin sekä ruhtinakunnat että kuningaskunta ovat sillä tavoin tulleet Saksalaisiksi maiksi; 13:nnella vuosisadalla Saksalais-ritarikunta asettui Preussiin, jonka alkuperäinen väestö hävitettiin, ja melkein samaan aikaan toinen Saksalainen ritaristo perusti herruutensa Liivinmaalle sekä muihin Itämeren maakuntiin Suomenlahteen saakka. Eikä siinä kyllä; myöskin pohjoisissa valtakunnissa, Tanskassa ja Ruotsissa, alkaa näillä aioin Saksalainen vaikutus olla varsin suuri. Valdemar Seier'in aioista alkaen tunkeuu feodalismi Saksasta Tanskanmaan oloihin; se etenee Ruotsiinkin asti, vaikka se siellä ei milloinkaan ennätä täydellisesti juurtumaan. Feodalismi silloin edustaa aian korkeinta sivistystä, ja ne Saksalaiset ritarit, jotka tarjoutuvat pohjoisten kuninkaiden palvelukseen, tuovat mukaansa edistyneempää käsitystä sota- ja hallitus-asioissa. Maunu Latolukon aioista alkaen, mutta olletikkin 14:nnen vuosisadan kuluessa on Saksalais-tulva Ruotsissa ja Suomessa erinomaisen mahtava; se on osittain tuntunut näillä mailla kansalliseksi rasitukseksi, mutta sen kultuuri-merkitys ei suinkaan ole ollut vähäinen. Vihdoin Saksalaisten yritteliäisyys toisellakin toimi-alalla on ollut kenties vieläkin merkillisempi. Jo 12:nnella vuosisadalla Saksalainen salainen kauppa levisi Itämeren vesille ja seuraavien aikojen kuluessa Saksan "Hansa", tuo valtiolliseksi liittokunnaksi järjestynyt kaupunkien yhdistys, anasti haltuunsa kauppa-liikkeen kaikilla pohjoisilla merillä. Näemme kaikista näistä esimerkeistä, kuinka rikas elämän-voima yhä uhkusi Saksan kansallisuuden suonissa vielä Keski-aian lopullakin, vaikka sen valtiollinen kokonais-vaikutus jo oli kadoksissa. Keisariuden varjo, joka jälillä oli, ei enää ohjannut kansan jäseniä yhteisiin ponnistuksiin, mutta antoi suuruudellansa kumminkin jotain suojaa niille monihaaraisille yrityksille, joihin kansallis-henki oli hajonnut. Tuo suuri emäpuu oli marras ja kuivunut; mutta juuret lykkäsivät tuuheita vesoja, jotka todistivat, että elin-voima ei suinkaan ollut loppunut.
Tulemme vasta näkemään, kuinka tässä vilkas-henkisessä Saksalaisessa pikku-maailmassa, missä lukemattomat isommat ja pienemmät valtiot — ruhtinakuntia ja pispakuntia, vapaita kaupunkeja ja, herras-alueita melkein itsenäisinä ajoivat omaa politiikkiaan ja missä joka haaralla syntyi kirjavinta häärinää kaikilla yhteis-elämän aloilla — tulemme näkemään, kuinka näissä keskuuksissa Uuden-aian aate, Uskonpuhdistus, löytää alttiin maa-alan ja ensin pääsee puhkeamaan. Vaan täksi kertaa heitämme Saksanmaan sillensä ja lähdemme hätäisesti katselemaan Euroopan pohjoisia ja itäisiä kansoja, joiden virka ihmiskunnan yleisessä kehityksessä vielä oli verrattain vähäinen. Nämä syrjäisemmät kansat olivat kumminkin jo sen verran astuneet historiallisten tapausten piiriin, että kysymystä saattoi nousta, missä määrin olivat kelvollisia ottamaan itsenäistä osaa ihmiskunnan suurissa tehtävissä. Tästä kysymyksestä näet riippui, tokko kykenisivät kansallisuuttansa pelastamaan tuossa historiankin alalla tapahtuvassa "taistelussa olemisen tähden". Saammepa nähdä, että vastaus on tullut kovin erilaiseksi eri kansojen suhteen.
Tärkeimpänä näistä puheena-olevista kansoista oli tällä hetkellä Magyarien kansakunta eli Unkarilaiset entisessä Pannoniassa sekä Karpatien ja Tonavan välisellä alalla. Vaikka myöhään tulleina Eurooppalaisen kehityksen keskuuteen ja vaikka kielen ja syntyperän puolesta ihan vieraina entisille kultuurin kannattajille, Unkarilaiset kuitenkin varsin pian asettuivat sivistyskansain riviin, vastaan-ottaen olletikkin Italiasta aian korkeimman viljelyksen aineita ja välikappaleita. Kun 14:nnen vuosisadan alulla Anjoulainen suku Neapelista tulee hallitus-istuimelle ja pian sen jälkeen Turkkilaisten tulo Eurooppaan alkaa läntisellekkin kristikunnalle vaaraa tuottaa, muodostuu Magyarien luonnollinen uljuus loistavaksi ritarisuudeksi, jonka kukoistuksena on Juhana Hunyady'n ja Matthias Corvinon aiat. Länsi-Euroopan suojeleminen Islamia vastaan on sitten monta vuosisataa ollut Unkarin kansan historiallinen virka, jonka vaivoja se Suomen-luontoisella sitkeydellä on kestänyt. Tähän taisteluun se on ollut vähällä menettää sekä itsenäisyytensä että kansallisen olemuksensa, puhumatta siitä, että Corvinon perustama kultuuri suureksi osaksi hukkui. Vaan karkaistuna vastoinkäymisten ahjossa, on Unkarin kansa jälleen toipunut tainnoksistaan ja valmistaa itsensä paraikaa uusille tehtäville maailman historiassa.
Slavilaisten kansain asema historiassa on vaikeampi arvostella. Koko läntinen Slavilais-maailma Elbe'stä Oderiin ja osittain Veikseliin saakka joutui jo Keski-aikana Saksalais-tulvan nieltäväksi ja on siihen hukkunut. Syynä oli, että kaikki nämä heimokunnat eivät osanneet tehdä tuota välttämätöntä askeletta kristityn kultuurin keskuuteen, kadottamatta elin-voimaansa ja kansallista henkeään. Onnellisempi näitä heimolaisiaan on ollut Tshekkien kansakunta Böhmissä ja Moraviassa, vaikka senkin kansallinen olemus on yhä ollut kovien vaiheiden alainen. Katson ylipäänsä vaaralliseksi laskea jyrkkiä tuomioita kansojen syntyperäisestä ky'ystä tai kykenemättömyydestä, ja olen jo ennen lausunut, että kansat voivat luonteensa vikoja korjata. Kuitenkin minun täytyy huomauttaa sitä oikullista epäjohdollisuutta, joka ilmaantuu Tshekkien koko historiassa. Sviatopluk'in Suur-Moravia lupaa jo 9:nnellä vuosisadalla mahtavaa kansallista kehitystä, jota Kreikasta tuotu kristin-usko olisi saattanut varustaa korkeamman kultuurin siemenillä. Vaan Suur-Moravian valta ei kestänyt aian myrskyjä, ja itse kristin-usko tuli uudistettavaksi Latinalaisen kirkon malliin. Näiden vaiheiden ohessa Saksalaisuus yhä voimakkaammin tunkeutui Tshekkien kansalliseen alaan, kunnes vihdoin Böhmin kuningaskunta astui vaaliruhtinakuntana Saksan valtio-yhteyteen. Sitten, 14:nnen vuosisadan lopulla ja seuraavan alulla, herää mahtava kansallinen ja kirkollinen itsenäisyyden-liike, joka Hus'in ja Hieronymon nimellä on saanut yleis-historiallisen merkityksen. Mutta Husilais-sodat päätyivät täydelliseen uupumukseen, joka kesti lähes kaksi vuosisataa. Sen perästä kolmenkymmenen-vuotisen sodan alku uudestaan osoittaa kansallista ja uskonnollista innostusta, joka kuitenkin masentuu silloinkin ulkonaisen väkivallan alle. Nyky-aioista puhumattakaan, näemme siis Tshekkien historiassa useat kerrat jaloja ponnistuksia, joita ei kuitenkaan käytännöllinen maltti ja viisaus ole ohjannut; innostuksen mentyä, on kansa jälleen vajonnut tympeään kykenemättömyyteen. Joku haperuus kansallisessa luonteensa näkyy vaikuttavan, että yritysten terä niin helposti katkeaa. Mutta sittenkin on kansan elin-voima yhä säilynyt, vaikka se tähän saakka ainoastaan puhdittain on näkyviin tullut.
Varsin mahtava Slavilainen valtakunta syntyi Keski-ajan kuluessa Veikselin varsilla Puolanmaalla, jonka suuruuden aika oikeastaan alkaa 14:nnen vuosisadan lopulla, jolloin Litvan voimakas, mutta vieras-sukuinen kansa siihen liittyi. Venäjän kansa oli siihen aikaan hajonneena pieniin ruhtinakuntiin ja levitti tehokkaasti uutis-asutuksiansa Suomen-sukuisten kansain aloilla, mutta oli itse suureksi osaksi joutunut Tatarien yliherruuden alle. Tämmöisissä oloissa Puolan valta otti koko Venäläisen emämaan Dnieper'in varsilla haltuunsa ja näytti muodostuvan itäisen Euroopan varsinaiseksi suur-vallaksi. Mutta useat sisälliset ja ulkonaiset seikat ovat tehneet Puolan suuruudesta lopun; Venäjä on palannut metsistänsä ja ottanut itäisen maailman ohjat käsiinsä. Tämä Slavien keskinäinen taistelu on kuitenkin vasta uudemmalla ajalla saanut yleisen Eurooppalaisen merkityksen.
Sopisi vielä mainita Skandinavian kansain keskinäisiä taisteluita Keski-aikana, unioni-yritykset Margaretan aioista alkaen ja ne ponnistukset, jotka valmistivat Ruotsin itsenäisyyden ja yleis-historiallisen vaikutuksen Uuden-ajan tullessa. Sopisipa vihdoin puhua jotain Suomenkin kansan asemasta maailmassa, sen syntymästä ja kasvamisesta Keski-aian kuluessa. Mutta nämä asiat vaatisivat erinäisen luento-sarjan, joka voisi edes johonkin määrin tydyttää isänmaallista harrastustamme. Tahdon sen vuoksi tähän lopettaa katsaukseni Keski-aian kansallisiin historioihin ja palata takaisin ihmiskunnan yleisiin vaiheisin, Uuden-aian alkajaispuuhiin.