Olemme Keski-aian historian päätteheksi ottaneet sen-aikuisten pää-kansain erikois-historiat tarkastuksen alle ja palajamme jälleen niihin yleisiin johtaviin aatteisin, jotka liittävät nämä erinäiset kehitys-sarjat yhteiseksi ihmiskunnan historiaksi. Juuri tällä hetkellä, Keski-aian lopulla ja Uuden koittaessa, on olletikkin yksi johtava aate, joka huomattavalla tavalla pyrkii valtaan, nimittäin valtio-itsenäisyyden aate. Se on likeistä sukua kansallisuus-aatteen kanssa, mutta ilmaantuu vähän toisenlaisessa muodossa, vaikka tarkoitus on sama. Asian laita on, että kansat nyt alkavat varttua täys-valtaisuuden ikään, alkavat sen vuoksi kyllästyä kirkon äidilliseen holhoukseen ja ryhtyvät siis täydellä tarkoituksella itse ohjaamaan omia ja muun maailman asioita. Vaan voidaksensa jotakin tehollista toimeen saada, havaitsevat tarpeelliseksi lujittaa ja jännittää niitä kansallisen olentonsa jäseniä, jotka välittävät kansan vaikutus-voimaa ulospäin. Kansallisuuden aate sen vuoksi ensin ilmestyy lujan hallitus-vallan harrastuksena. Niinpä nyt 15:nnen vuosisadan kuluessa melkein kaikissa maissa tapahtuu, että hallitus-muoto tulee entistä itsevaltiaammaksi ja kansalaisten yksityinen vapaus supistetaan yhä ahtaammalle. Kansalais-vapaus ja kansalliset tarkoitukset eivät sillä hetkellä seuraa toisiansa, vaan kansat antavat vapautensa alttiiksi, astuakseen historialliseen vaikutukseen muiden kansa-henkilöin rinnalle.
Tämä ilmiö ei ole joka paikassa ihan yhtäläinen, ja eri maissa joskus eri syyt ovat siihen vaikuttamassa, mutta yleinen suunta on kuitenkin kaikkialla ihan sama. Ranskassa kansan koko edellinen historia on tarkoittanut kansallisten voimain kokoomista kuninkuuden ympärille, eikä siis tapahdu mitään uutta tai odottamatonta, kun pitkien Englantilais-sotien perästä hallitus-valta kuninkaan kädessä yhä laajenee ja lujenee. Kun Ludovik XI kavalalla, mutta kansallisella politiikillaan kukistaa feodali-herrain itsenäisyyden, hän ainoastaan saattaa täytäntöön, mitä kansallis-henki jo kauan aikaa on himmeästi mielinyt, ja Ranskan porvarit, joita Ludovik kaikessa ystävyydessä aivan mielivaltaisesti veroittaa, eivät suinkaan pyydä rajoittaa sitä kuninkaallista valtaa, joka niin hyvään tarkoitukseen käytetään. Englannissa sitä vastoin hallitus-vallan lujittuminen Keski-aian lopulla näyttää olevan poikkeuksena kansallisen historian yleisestä suunnasta; sillä, niinkuin edellisessä olemme nähneet, kansalais-vapauden perustaminen on ollut Englannin kansan yleis-inhimillinen tehtävä maailman historiassa. Mutta sillä hetkellä aian yleinen taipumus vaikuttaa tässäkin maassa samaan suuntaan kuin muuallakin. Edvard III:nnen aikana ovat valloittajat ja valloitetut vihdoin sulaneet yhdeksi kansaksi, jonka uhkuava nuoruuden voima pyrkii ulospäin vaikuttamaan. Silloin siis ryhdytään tuohon pitkälliseen taisteluun Ranskan kruunusta, ja tämän kansallisen taistelun tarpeeksi kuninkuuden voima enenee. Ranskan-sotien perästä syntyy Englannissa Ruusujen sisällinen taistelu, jossa ylimyskunta raivoo itseänsä vastaan ja melkein tykkönään häviää. Mutta Englannin ylpeät ylimykset ovat siihen asti olleet kansalais-vapauden vahvimpana tukena; sillä "halvat commons", yhteisen kansan edusmiehet alihuoneessa, ovat vielä liian heikkoja, voidaksensa panna kuninkuudelle mitään rajoja. Senpä tähden Tudor'in huonekunta, joka sisällisen taistelun loputtua nousee hallitus-istuimelle, on itsevaltiaampi kuin edelliset Englannin kuninkaat Juhana Maattoman aloista asti ovat olleet. Mutta sen ohessa Englannin valtio jo alkaa jotakin merkitä maailman yleisissä keskuuksissa, ja sitä varten kansa ei tunne aivan raskaaksi kotoisen hallitus-vallan ankaruutta. Muissakin Euroopan valtakunnissa tullaan tavalla tai toisella yhtäläisille perille. Espanjassa tähän aikaan Ferdinand Katholinen ryhtyy jäntevällä kädellä kansallisen historian johtoon. Kastilia ja Arragonia yhdistetään, Granadan Maurilainen valta kukistetaan ja Espanja kohoaa yht'äkkiä suur-vallaksi, ei ainoastaan Euroopassa vaan myöskin kaukaisissa, ennen tuntemattomissa maan-osissa. Mutta tämä mahtava kansallinen voimistus tapahtuu yhä karttuvan itsevaltiuuden nojassa. Kansalais-vapauden takeet joutuvat häviölle ja valtiollinen Inkvisitioni astuu niiden sijaan. Jos tästä käännymme Italiaan ja Saksaan, näemme tosin kansallisen valtio-yhteyden niissä maissa hajalle menneen, mutta joka paikassa kumminkin havaitaan taipumus luomaan vahvoja valtio-kokoja ja lujia hallitus-muotoja. Pohjois-Italian pienet tasavallat ovat hävinneet ja koko Lombardia, vihdoinpa Genuakin, yhdistetään Milanon herttuakuntaan. Florens'in tasavallan sijaan syntyy Toskanon herttuakunta Medici-suvun vallan alla. Venetia, joka onnella oli levittänyt valtansa sekä maalla että merellä, säilytti tosin tasavaltaisen hallitus-muotonsa; mutta jokainen tietää, että tasavalta tässä ei muuta merkinnyt kuin ankarinta valtio-despotismia. Saksassa kenties valtiollinen muodostus-toimi on laimeampi, koska kansallinen luonne oikeastaan käypi toista suuntaa. Kuitenkin sekä Habsburgilainen huonekunta että muutkin ruhtinaat tähän aikaan kokoovat valtaa niin lavealta, kuin kunkin voima ulottuu, ja samoin Kaarlo Rohkean yritys perustamaan Burgundialaista valtakuntaa on aikansa mukainen ilmiö, vaikka sama mies Ranskan vassallina on feodali-itsenäisyyden edustaja Ludovik XI:ttä vastaan. Vihdoin Skandinaviankin maissa samat taipumukset, samat seuraukset. Oldenburgilaiset hallitsijat Tanskassa, varsinkin Kristian II, ryhtyvät säälimättömällä ankaruudella hallitus-ohjiin, ja itse Ruotsinmaalla, jonka olot silloin olivat muodostuneet aristokratillisen tasavallan malliin, osoittaa nuori Steen Stuure Svantenpoika tavattoman jäntevyyden, joka ennustaa Vaasan suvun aikoja. Mihin ikinä siis käännymme, koko sillä alalla, johon yleis-historian johtavat aatteet tähän aikaan ulottuvat, on sama valtiollinen työ tekeillä. Kansat tahtovat olla voimakkaasti edustettuina ja käsittävät vaiston-tapaisesti, että luja hallitus on siihen ainoa keino.
Minun tulee sivu-mennen muistuttaa, että toinenkin vaikutin, joka oli enemmin yhteiskunnallinen kuin kansallinen, johti samoille perille. Keski-aian koko entinen yhteiskunta, sen metelinen feodali-laitos ja sen hajanainen kunnallis-vapaus, oli vanhentunut eikä vastannut siihen sivistys-kantaan, johon ihmiset olivat ennättäneet. Euroopan yleinen kultuuri, sen kauppa ja elinkeinot niinkuin myöskin ihmisten koti-elämä ja keskinäinen kanssa-käynti, sanalla sanoen kaikki, mikä yhteiskunnalliseen menestykseen luetaan, oli jo kohonnut niin korkealle, että kaivattiin parempaa järjestystä ja turvallisuutta, kuin mitä Keski-aian vanhat laitokset tarjosivat. Ainoastaan voimakas ja laveampaan piiriin ulottuva keskivalta lupasi antaa nämä kultuurin edistykselle välttämättömän tarpeelliset edut. Senpä tähden 15:nnen vuosisadan ihmiset paljoa enemmin harrastivat poliisi-järjestystä kuin valtiollista vapautta. Kaikissa maissa pannaan silloin paljon huolta hallinto-välikappaleiden järjestämiseen. Ranskassa jo Kaarlo VII asettaa Ordonnansi-komppaniiat yleisen järjestyksen valvojiksi, ja tämän esimerkin mukaan maa-poliisi muuallakin pannaan kuntoon. Pian sen jälkeen sekä Ranskassa että Saksassa perustetaan säännöllinen kirje-posti. Samoin verotus valtion tarpeita varten alkaa tulla tasaisemmalle ja säännöllisemmälle kannalle; verojen määrä on epäilemättä tullut entistä isommaksi, mutta parempi järjestys on kartuttanut varallisuuden ja säännöllisyys veron-kannossa tekee vero-kuormat vähemmin rasittaviksi.
Olemme siis löytäneet kaksikin vaikutinta hallitus-vallan lujittumiseen Keski-aian lopulla, — toisen kansojen varttuneesta erikois-tunnosta, toisen jokapäiväisten olojen ja etujen matalammasta piiristä. Kumpiko niistä kussakin paikassa oli voimallisin, ei ole helppo varmuudella ratkaista. Kun muistamme, mihin johtopäätökseen tultiin Läänitys-laitoksen synnyn suhteen, joka havaittiin juuri lähteneenkin sen aikuisesta järjestyksen kaipauksesta, niin saatamme katsoa luonnolliseksi, että puolen vuosituhannen kuluttua yhtäläinen tarve vaati täydellisempää järjestyksen muotoa, ja että tämä oli ainoana syynä keski-hallituksen vahvistumiseen. Mutta toiselta puolen selvät teko-asiat todistavat, että toinen syy, nimittäin kansojen selvinnyt itse-tajunta, oli vieläkin vaikuttavampi. Huomattavaa on, että tämä on se aika, jolloin valtakuntain ulko-politiikki syntyy ja kansain-välinen diplomatiia saapi alkunsa. Vuosisadan lopulla Ranska varustaa itseänsä Neapelin valloittamiseen; tätä estääksensä Espanja, paavi ja Venetia rakentavat suuren liittokunnan. Muutamia vuosia myöhemmin solmitaan "Cambrai'n liitto" Venetiaa vastaan ja pian sen jälkeen "Pyhä liitto" Ludovik XII:tta vastaan. Sitten seuraa taistelu Milanon herttuakunnan omistamisesta Ranskan ja Itävallan välillä sekä koko tuo pitkä sarja sotia ja liittoja, jolla Uuden aian alulla vastustetaan Habsburg'in suvun uhkaava maailman-valta. Lyhyt-mielistä olisi luulla, että kaikki nämä suuret tapaukset olivat lähteneet ainoastaan ruhtinasten levottomasta vallan-himosta; sillä tämä vallan-himo, eli oikeammin sanoen ulko-vaikutuksen himo, oli itse kansojen, jotka hartaasti kannattivat hallitsijainsa toimia siinä kohden ja alttiisti antoivat niihin apuansa. Mutta ulko-politiikin ja diplomatiian toimet ovat sitä laatua, että ne vaativat jonkun määrän salaisuutta sekä paljoa enemmän olojen ja asianhaarain tuntemista, kuin mitä saattoi olla yleisesti kansalaisten varalla, varsinkin semmoisella aikakaudella, jolloin ei vielä mitään sanomalehtiä löytynyt. Luonnollista siis oli, että tämä tärkeä toimi-ala jäi yksinomaisesti hallitusmiesten valtaan ja että tämän kautta keski-hallituksen voima sisällisissäkin asioissa melkoisesti karttui. Tuskin voimme siis epäillä, että se yleinen ilmiö, jonka olemme tämän-aikuisissa Euroopan valtioissa havainneet, pääasiallisesti merkitsee kansallis-hengen varttumista kristikunnan eri kansoissa. Tämä kansallis-hengen taipumus havaitaan niissäkin maissa, missä Keski-aika ei saanut mitään kansallista kokonais-valtiota toimeen. Tällä hetkellä tunnettiin ainakin tämmöisen yhteyden puutetta. Kaarlo V:nnen aikuiset Saksalaiset olivat keisarillensa alttiimmat kuin heidän esi-isänsä moneen edelliseen vuosisataan olivat olleet, ja jos ei uskonnon-kiista olisi syttynyt, sopii ajatella, että Saksan hajous-tila olisi silloin voinut tulla johonkin määrin korjatuksi. Italiassa ei myöskään puuttunut kansallisen kokonaisuuden harrastusta. Romalais-herruuden aate näkyy nyt vihdoinkin sammuneen ja kansallisuuden-aate selveni. Macchiavelli silloin kirjoitti "Ruhtinas" nimisen teoksensa, ikäänkuin oppikirjaksi jollekulle, joka despotismin ja viekkaan diplomatiian aseilla voisi luoda Italian yhteyttä.
Olen koettanut selittää 15:nnen vuosisadan valtiollista suuntaa ja olen valmis myöntämään, että siltä puolen katsoen maailman muoto ei suinkaan näyttänyt iloiselta. Keski-aian johtavat aatteet ovat nyt kuoleuntuneet; ei mikään yhteinen harrastettava enää ohjaa Euroopan kansoja suuriin ja jaloihin ponnistuksiin, vaan valtakuntien omat itsekkäät edut määräävät maailman menoa. Tosin on huomaamista, että tämä itsekkäisyys on itse kansakuntien yhtä paljon kuin niiden hallitsijain. Mutta ruhtinasten vallan-himo ja kansain vallan-himo ovat itse teossa samaa sukua; tällä kertaa ne käyvät käsi-kädessä, ja loppu-päätös on kansalais-vapauden supistuminen, jota moni sen aian ajattelija kyllä haikeasti valittaa. Henkisellä alalla onkin tähän aikaan toinen liike käymässä, joka johonkin määrin viepi päin-vastaiseen suuntaan; tarkoitan Antiikisen kultuurin herätystä kirjallisuudessa ja taiteessa. En ole ollut tilaisuudessa Teille mitään puhumaan Keski-aian kirjallisista ja tieteellisistä oloista, sen kouluista ja yliopistoista, sen uskon-kaavoista ja skolastillisesta filosofiasta; tahdon ainoastaan muistuttaa, että kaikki oppi oli ollut kirkon laitoksiin liitettynä ja kirkollisiin kaavoihin supistettuna. Antikisesta maailmasta ei ollut, paitsi itse kirkkoa, joka siihen tuskin oli luettava, mitään muuta säilynyt kuin keisariuden aate ja Romalainen laki; koko klassillinen kirjallisuus ihanteinensa päivineen oli Keski-aian pimeinä aikoina unohduksiin joutunut. Mutta 14:nnen vuosisadan kuluessa ruvetaan Italiassa vetämään noita muinaisia kirjallisia aarteita jälleen päivän-valoon, ja tämä Antiikin harrastus, joka yhä on karttumassa, leviää tästä Ranskaan ja Saksaan. Kun 15:nnen vuosisadan keskipaikoilla Turkkilaiset valloittivat Konstantinopolin, tuli Kreikan oppineita pakolaisina läntisille maille, tuoden mukaansa Hellenien kirjallisia mestari-teoksia sekä Kreikankielen taidon, jota nyt ruvettiin innokkaasti harjoittamaan. Tämä muinaisen kultuurin herääminen synnytti erinomaisen innostuksen, mutta järkähytti myöskin sen aian oppineissa kaiken luottamuksen Keski-aian entiseen sivistys-kantaan, sen opin-kaavoihin ja yhteiskunnallisiin laitoksiin. Vanhan Kreikan kultuuri ja Roman tasavalta katsottiin inhimillisen kehityksen kukkulaksi, jonka rinnalla kaikki olevaiset olot sekä kirjallisuudessa että yhteis-elämässä, sekä valtiossa että kirkossa, jopa osittain itse Kristin-uskokin, joutuivat halveksittaviksi. Kieltämätöntä on, että tämä niinkutsuttu Humanistinen liike kylvi paljon uusia sivistys-siemeniä läntisen maailman viljelykseen, ja tunnettu asia onkin, että seuraavien aikakausien korkeampi sivistys on lähtenyt tästä Humanistisesta koulusta. Mutta ensi-aluksi Antiikin harrastus vaikutti pääasiallisesti hävittäväisellä ja hajottavaisella tavalla. Se oli ajatus-vapauden kapina entisiä ahtaita opin-kaavoja vastaan, melkein samalla tavoin kuin Voltaire'n ja Valistus-filosofien vaikutus kolme vuosisataa myöhemmin. 15:nnen vuosisadan lopulla ja seuraavan alulla semmoiset miehet kuin Juhana Reuchlin ja Erasmo Rotterdamilainen kurittivat loistavalla nerolla ja säälimättömällä sukkeluudella aian kaikkia heikkoja kohtia, varsinkin munkkien ja kirkon miesten tietämättömyyttä ja huonoja tapoja. Enimmästi näiltä hieno-älyisiltä herroilta puuttui se siveellinen voima, joka tarvittiin jonkun uuden järjestyksen perustamiseen; he eivät myöskään tunkeuneet uskonnollisten kysymysten syvempiin perustuksiin. Mutta he valmistivat tietä sille suurelle muutokselle, joka tulossa oli, koska tuntuvasti järkähyttivät vanhan järjestyksen perustuksia.
Tämän virkeän henkisen toimen lisäksi tuli käytännöllisellä alalla hämmästyttävät keksinnöt ja rohkeat löytö-retket, jotka ikäänkuin silmin-nähtävällä tavalla teroittivat ihmisten mieliin, että "vanhat olivat menneet, kaikki uusiksi tulleet". Kruudin keksintö oli jo 14:nnellä vuosisadalla tehnyt vaikutustaan sodankäyntiin, mutta tämän tapauksen merkitys ei ole kuitenkaan niin suureksi arvattava, kuin tavallisesti otaksutaan; sillä feodali-armeijain aika oli muutoinkin loppumaisillaan. Sitä vastoin kirjapainon keksintö 15:nnen vuosisadan kuluessa teki äärettömän vaikutuksen yleisiin sivistys-oloihin, saattaen tiedon ja opin huokea-hintaiseksi ja joka miehen varalle. Samalla kertaa Portukalilaisten merimatkat Afrikan ympäri ja Amerikan, kokonaisen "Uuden maailman", löytö avasi ihmisille yleisesti ihan uudet näkö-alat. Meille, jotka olemme kokeneet höyryn ja sähkövoiman ihmeet 19:nnen vuosisadan kuluessa, nämä 15:nnen vuosisadan uutiset saattavat tuntua jotenkin köyhiltä. Mutta aikalaisten mieliin ne koskivat mahtavasti, herättäen uhkean luottamuksen ihmis-hengen voimaan ja himmeän aavistuksen uusista kehitys-vaiheista.
Mitä oikeastaan tulossa oli, sitä ei kuitenkaan kukaan osannut ennustaa. Henkisellä alalla oli levotonta, uupumatonta etsimistä, mutta selviä tarkoituksia ei ollut. Maata kynnettiin ristiin rastiin ja vanhojen olojen juuret myllättiin ylös; mutta mitä siihen piti kylvää, ei oikein tietty. Sitä vastoin taas valtiollisella alalla olot lujitettiin, kovennettiin. Nämä kaksi aian virtaa näyttivät ensi silmäyksellä kulkevan ihan päin-vastaista suuntaa. Ajatuksen vapaus ja valtiollinen despotismi ovat niin jyrkässä ristiriidassa keskenänsä, että ne eivät millään voi yhteen sopia, ja itse teossa ne ennen pitkää joutuivatkin taisteluun; mutta tällä hetkellä ne kulkivat rinnatusten, melkein aavistamatta keskinäistä eripuraisuuttaan. Asian laita oli, että ne molemmat tällä hetkellä tarkoittivat samaa historiallista tehtävää, samaa suurta vapauttamis-työtä. Niinkuin jo olette voineet edellisistä luennoistani havaita, se oli kirkon yleis-valta, tuo suuri kirkollinen monarkiia, jonka viimeinen hetki nyt oli lyönyt. Tämän suuren laitoksen purkamiseen käypi 15:unen vuosisadan levoton, monihaarainen hyörinä. Toiselta puolen kansat jännittävät voimiaan, astuaksensa ulos yleis-kirkon holhouksen alta, toiselta puolen yksityis-henkilöt pyrkivät vapauttamaan käsitteitään ja omia-tuntojaan yleis-kirkollisuuden siteistä. Se vaihe, joka tällä tavoin valmistuu ja johon kaikki aian liikkeet tähtäävät, on Uskonpuhdistus, Reformationi. Siihen meidän siis on tulevalla kerralla huomiomme kääntäminen.
Vaan ennen kuin astumme sen kynnyksen yli, joka Uuden aian eroittaapi historian edellisistä kehitys-jaksoista, tahdon aikanaan Teille ilmoittaa, että esitykseni tästä lähin tulee yhä lyhenemään ja supistumaan. Tämä seikka epäilemättä Teitä kummastuttanee. Onhan Uusi aika se osa ihmiskunnan historiasta, joka kaikkien likinnä meihin koskee, jonka suoranaisia vaikutuksia vielä joka hetki saamme kokea, ja jonka oikeasta käsittämisestä saattaisi olla varsinaista hyötyä oman aikamme historialliselle toiminnalle. Ja vielä lisäksi, onhan Uusi aika itse tapahtumainsa puolesta paljoa paremmin tutkittu ja valaistu kuin nuo hämärät muinais-aiat, joihin historian soihtu ainoastaan vaivaloisesti sytyttää harvoja valon-säkeneitä. Nämä muistutukset olisivat aivan oikeutettuja, jos kysymyksenä meillä olisi nyky-aian henkisten tai valtiollisten olojen käsittäminen; sillä siinä tapauksessa tulisi meidän tutkia ainoastaan kunkin nyky-aikaiset ilmiön edellä-käyvät syyt, ja näistä syistä tietysti lähimmät olisivat tärkeämpinä kuin ne, joiden jäljet katoovat kaukaisempaan muinaisuuteen. Mutta näiden luentojen tarkoitus ei olekkaan opettaa käytännöllistä politiikkia tai antaa suoranaista osviittaa nyky-aikaisten kysymysten ymmärtämiseen; — tuo "elämän-opettaja" historia on meiltä tällä kertaa jäänyt syrjälle. Älkäätte minua kuitenkaan väärin ymmärtäkö: minä en suinkaan ylönkatso oman aikakautemme taistelu-kysymyksiä, päin-vastoin katson jokaisen sivistyneen velvollisuudeksi kokea niissäkin saavuttaa itsellensä vakaantunutta mielipidettä. Te'emmehän mekin, jotka nyt maailmassa elämme, yhä uutta historiaa, itsekukin omalla pienellä alallansa ja yhteisesti nyky-aian yleisessä kehityksessä. Jos nyt menneiden aikain aatteet ja teot ansaitsevat tutkimistamme, miksikä ylönkatsoisimme sitä historiaa, joka par'aikaa on tekeillä! — Mutta tällä kertaa on tehtävämme ihan toinen, en tahdo sanoa: korkeampi, mutta enemmin aatteellinen, vähemmin käytännöllinen; meidän on tutkiminen, mikä mieli ja tarkoitus on yleisesti vallinnut maailman vaihtelevissa menoissa. Jos siis tahdomme historiaa tutkia puhtaasti tieteellisessä tarkoituksessa, jos tahdomme etsiä sitä maailman-johtoa, joka ihmiskunnan vaiheissa ilmestyy, silloin täytyy niin paljon kuin mahdollista irroittaa mieltämme päivän kiista-kysymyksistä, jotka ovat nyky-hetken historiaa. Minkä tähden? Sen tähden, että nämä kysymykset vielä ovat itsellemme selviämättömät, oikealta arvoltaan epätietoiset, seurauksiltaan tuntemattomat. Tieteessä, näet, on yleisenä lakina, että epä-varmat ainekset ovat miten mahdollista laskusta poistettavat; muutoin varmatkin saattavat helposti hämmentyä sattuvien hairausten joukkoon. Historia-tieteessä epä-varmuus karttuu jota lähemmäksi tullaan nykyistä aikaa. Tosin tapahtumain erityis-kohdat tämmöiseltä myöhemmältä aialta astuvat selvemmin silmiin, mutta sitä vastoin juuri niiden kokonaisuus ja niiden aatteellinen johto tulee yhä vaikeammaksi käsittää, jota lähempänä ovat omaa itseämme. Syy siihen on kaksinainen. Niinkuin järvi saarinensa vasta silloin kokonais-kuvana meille esiintyy, jos voimme joltakin kaukaisemmalta kukkulalta sitä silmäillä, samalla tavoin historiankin alalla ainoastaan ne jaksot, jotka ovat jääneet meiltä kappaleen matkaa entisyyteen päin, tarjoovat käsityksellemme tarpeeksi näkö-alaa. Ja lisäksi tulee sekin tärkeä seikka, että uudemman-aikaisten tapausten seuraukset, joiden mukaan voisimme niiden oikeata mieltä arvostella, vielä ovat tulevaisuuden hämärään peitetyt. Se tutkimustapa, jota olemme näissä luennoissa noudattaneet, on aina edellyttänyt historian suurissa vaiheissa jotakin aatteellista tarkoitus-perää, joka vasta tapahtumain seurauksissa tulee selvästi näkyviin. Olemme aina kysyneet, ei ainoastaan: mistä syystä? vaan paljoa enemmin: mitä varten? ja mille perille? Toisin sanoin: luonto-peräinen lähtö-syy, joka edeltä vaikuttaa, on ollut tutkimuksellemme vähemmin tärkeä kuin aatteellinen tarkoitus-syy, jonka ponsi on seurauksissa. Mutta jota lähemmäksi tullaan sitä pimeää verhoa, joka meiltä tulevaisuuden peittää, sitä sakeampi varjo tästä leviää tapahtumain aatteellisen pohjan yli, jota etsimme.
Toivonpa Teidän tästä ymmärtävän, miksi uudempi aika on varovaisesti käytettävä tieteellisiä johtopäätöksiä tehtäessä. Mahdollista kyllä on, ett'en itse osaa kaikin paikoin tämmöistä varovaisuutta noudattaa. Mutta olen tahtonut aioissa Teille huomauttaa, että jo alamme liikkua epä-varmemmalla pohjalla kuin Vanhan ja Keski-ajan johtavia aatteita tutkiessamme. Tämä muistutus tietysti vähemmin koskee Uskonpuhdistuksen aikakautta kuin sen jälkeen seuraavia; itse teossa olemme jo nähneet, mikä tämän uuden ajan-vaiheen johtavana aatteena oikeastaan on, ja millä tavoin se liittyy edellisiin kehitys-jaksoihin. Mutta jo Uskonpuhdistuksenkin historiassa löytyy kohtia, joiden vaikutukset ylöttyvät pitkälle tulevaisuuden hämärään, ja joiden merkitystä emme kenties kykene täydellisesti arvostelemaan. Saammepa siis jo tulevassa luennossa tutustua näihin tutkimus-alamme yhä karttuviin vaikeuksiin, joita olen tahtonut edeltä-käsin Teille ilmaista.
Harvoin joku historiallinen tapaus näyttää niin suuressa määrässä olevan yksityisen miehen tekoa kuin Uskonpuhdistus hengellisenä liikkeenä. Martti Luther on tuo syvä-tunteinen, voimakas henkilö, jonka sisällisistä taisteluista omien-tuntojen suuri vapautus-työ saapi alkunsa, ja hänenpä uroollinen henkensä käypi läpitse koko Protestanttisen herätyksen. Zwingli, Calvin ja ne muut puhdistusmiehet, jotka eri maissa perustivat uutta kirkko-järjestystä, ovat yhtä suuressa määrässä edistäneet aikakauden historiallista tehtävää, mutta ei kukaan heistä ole niin tunkeunut sielu-elämän syvyyteen kuin tuo Saksilainen Augustinolais-munkki, tuo kerrassaan leppeä ja kiivas tohtori Martti Luther. Senpä tähden hänen henkinen vaikutuksensa ulottuupi paljoa kauemmas, kuin Lutherilaisuuden dogmallinen järjestelmä levisikään. Calvinilaisuus — niin ainakin minusta näyttää — on uskonnolliselta kannaltansa paljoa kuivempi ja pintapuolisempi, enemmin tarkoittaen tapojen parannusta kuin itse uskon uudistusta; mitä siinä syvempää uskonnollista hartautta löytyy, se melkein sopii sanoa varhaisemman Lutherilaisuuden vaikuttamaksi. Täydellä syyllä sopii siis nimittää Lutherilaisuutta Evankeliseksi uskon-puhdistukseksi, Calvinilaisuutta taas kirkko-järjestyksen parannukseksi. Molemmissa on tietysti kumpaakin suuntaa, mutta kumpaisellakin on eri pää-taipumuksensa. Uskonnon kannalta katsoen täytyy siis minun mielestäni antaa etusija Lutherin perustamalle uudistus-työlle, joka vähemmin koski ulko-muotoihin, enemmin itse Kristin-opin ytimeen. Mutta historiallisena vaikuttimena on Calvinilaisuus ollut kenties tärkeämpi; sillä se on jyrkemmin katkaissut yhdys-siteet vanhan ja uuden väliltä. Luther ei ensi alussa tahtonut tehdä mitään vallankumousta Kristikunnassa, hän ei tahtonut kuin poistaa väärinkäytökset kirkon laitoksista ja hairaukset sen opista; vasta kun kirkon hallitus oli osoittanut taipumattomuutensa kaikkiin parannuksiin, hän nostatti Saksalaisten kansalliset tunteet kapinaan Roman hengellistä valtaa vastaan. Zwingli ja Calvin sitä vastoin ensi hetkestä saakka hylkäsivät kirkollisen monarkiian ja pyrkivät järjestämään seurakunnan hallitusta miten mahdollista tasavaltaiseen kaavaan. Tämä tasavaltainen taipumus varsin pian kääntyi maallisellekkin alalle, ja Calvinilaisuuden hengellinen harrastus sillä tavoin tuli valtiolliseksi käyte-aineeksi, mahtavaksi historialliseksi liike-voimaksi. En tahdo siltä väittää, että Lutherilaisuudelta historiallista merkitystä on puuttunut, yhtä vähän kuin tahdon sanoa, että Calvinilaisuuden uskonnollinen merkitys on ollut vähäinen. Mutta pääasiallisesti on kuitenkin niiden kumpaisenkin merkitys ollut erilainen.
Tämä eroitus astuu paraiten silmiin, jos katselemme Uskonpuhdistuksen suhdetta Keski-aian opinkaavoihin. Katholis-usko oli aikoinaan voittanut pakanuuden kansat puolellensa, käyttämällä hyväksensä niitä taiteen ja runouden välikappaleita, joita kansan-uskonnotkin olivat viljelleet. Sekä jumalan-palveluksen ulkonainen loisto että pyhä-legendain taru-aineet olivat niin-muodoin laillansa pakanallista lisäystä, jolla kirkko oli kansain mielikuvitusta itsehensä kiinnittänyt. Myöskin kirkollinen siveys-oppi oli muodostunut raakojen aikakausien tarpeen mukaan. Munkki-elämä, lihankuoletus, hurskaat työt ja askeesi tulivat jo varhain uskonnon korkeimmaksi malliksi, ja niiden varsinaisena kukoistuksena oli se mahtava parannus-puuha, jonka Cluniacensit 10:nnellä ja 11:nnellä vuosisadalla panivat toimeen. Uskonpuhdistuksen dogmallisena tehtävänä oli karsia pois nämä liiat Kristin-opista; mutta tässä työssä nuo kaksi Protestanttista lahkokuntaa ryhtyivät eri puolelta tehtäväänsä. Lutherilaisuus ryhtyi pääasiallisesti vanhurskauttamis-oppiin, hylkäsi teko-pyhyyden ja askeesin, mutta säilytti Katholis-kirkon ulkomenoista kaiken, mikä ei uskonnon ydintä loukannut. Calvinilaisuus sitä vastoin kääntyi kiivaudella paavikunnan muka pakanallisia ulkomenoja vastaan, hävitti urut ja kuvat, messu-paidat ja kasukat, mutta säilytti keskiaikaisesta askeesista ankaran tapojen kurin. Molemmat hylkäsivät pyhäin-palveluksen, mutta johonkin määrin eri kannalta, — Lutherilaisuus siitä syystä, että Kristus on ainoa välittäjä, Calvinilaisuus siitä syystä, että Kristus on ainoa esikuva elämälle, ja että pyhien palveleminen oli pakanuutta. Molemmat vihdoin hylkäsivät paavin anastetun herruuden ja Katholis-kirkon yhteyden, — Lutherilaiset siitä syystä, että yleis-kirkon oppi oli muka auttamattomasti turmeltunut, Calvinilaiset siitä syystä, että sen laitos oli vastoin kristityn seurakunnan alkuperäistä järjestystä.
Mutta nämä dogmalliset kysymykset, joissa olemme tottuneet näkemään Uskonpuhdistus-historian ydintä, ovatko ne todellakin tämän merkillisen aian-vaiheen johtavana aatteena? — Minä en voi sitä ehdottomasti myöntää; sillä minun mielestäni itse tapausten jakso todistaa, ett'eivät ole. Oikeastaan jo dogmallisten kysymysten itse luontokin ei salli meidän otaksua, että historian yleinen kulku niistä riippuisi. Tietysti uskonnolliset aatteet aina mahtavasti vaikuttavat historian tapahtumiin, ensiksi sen vuoksi että ne koskevat ihmishengen siveelliseen perustaan, josta kaikki toimintakyky lähtee, ja toiseksi senkin vuoksi että ne tunkeuvat yhteiskunnan syvimpiin kerroksiin ja panevat joukot liikkeelle. Mutta uskonnon varsinainen vaikutus käypi sielu-elämän syvyydessä; se koskee yksityis-ihmisen väliin Jumalan kanssa, eikä välttämättömästi ryhdy muodostamaan maailman ulkonaisia oloja vissiin kaavaan. Muistamista, näet, on, että sisällinen sieluelämä ja historiallinen elämä, vaikka ne ovat keskinäisessä vaihe-vaikutuksessa, kuitenkin ovat kaksi toisistaan eroitettavaa alaa, joista toinen ei milloinkaan täydellisesti hallitse toista. Mitä Uskonpuhdistukseen tulee, on kyllä totta, että sen dogmalliset kysymykset ovat syvästi painaneet merkkiänsä aian tapauksiin, mutta yhtä varma on, että aikakauden historiallinen suunta jo ennen oli viitattu: — kirkollinen yleis-monarkiia oli purjettava ja kansakunnat päästettävät omille vapaille valloillensa. Protestanttisuuden uudet opin-kaavat tarjoutuivat tälle aian tarkoitukselle mukaviksi välikappaleiksi; mutta monessa paikoin — voisin esimerkiksi mainita Ruotsin valtakunnan — tartuttiin tähän aseesen, vaikk'ei sen hengellistä merkitystä vielä täydellisesti ymmärretty. Yleis-kirkko vai kansallis-kirkko, se oli aian pää-kysymys; Uskonpuhdistuksen dogmat olivat ainoastaan sen vuoksi tärkeät, että ne antoivat liikenteelle tehollisempaa pontta ja vakuutuksen perää. Kun Henrik VIII Englannissa aikoi Uskonpuhdistuksen sijaan perustaa ainoastaan kansallisen skhisman, säilyttämällä paavikunnan opin-kaavoja, vaikka yleis-kirkon side katkaistiin, hän siinä noudatti aian hengen yleistä suuntaa, mutta vähäksyi hengellisten vaikutinten voimaa. Loppu-päätös tosin oli, että Englanninkin kirkossa dogmallinen uskonpuhdistus täytyi perästä-päin toimeen panna; mutta dogmat saivat johonkin määrin mukautua kansallis-valtiollisiin tarkoituksiin. Itse Saksassa, hengellisen herätyksen emämaassa, vasta kansalliset seikat antoivat Luther'in puhdistus-toimille ratkaisevan historiallisen muodon. Nuo 95 väitöstä vuodelta 1517 eivät vielä muuta tarkoittaneet kuin väärinkäytösten ja erhetysten poistamista olevaisten olojen perustuksella. Ajatella käypi, että Katholiskunta olisi voinut näitä dogmallisia parannuksia vastaan-ottaa ja hyväksensä käyttää, että Uskonpuhdistuksen oppi olisi saattanut voitolle päästä, hajoittamatta kirkon kokonais-järjestystä. Voisimmehan esm. ajatella, vaikka oudolta kuuluu, että Martti Luther itse tai joku muu puhdistusmies olisi Pyhän Pietarin istuimelle noussut ja sieltä johtanut kirkon uudistusta, niinkuin moni hurskas Saksalainen mies muinais-aikoinakin oli tehnyt. Mutta Luther'in kirjoitus "Saksan kansakunnan kristilliselle aatelistolle" v. 1520 oli vetoominen aikakauden suureen historialliseen taipumukseen. Kansallisuus nostatettiin yleis-kirkkoa vastaan. Luther itse silloin juhlallisesti poltti panna-bullan ja Kanonisen la'in, yleis-kirkollisuuden symbolit. Uskonpuhdistus ei enää ollut paljas parannus-puuha; se oli muuttunut kansalliseksi kapinaksi yleis-kirkon maailman-valtaa vastaan, niin-muodoin varsinaiseksi vallankumoukseksi. Tämmöinen mullistus ei suinkaan ollut välttämättömänä johtopäätöksenä Uskonpuhdistuksen itse dogmista; mutta se oli muutoin aikakauden historiallista tarvetta.
Samaan johtopäätökseen täytyy tulla, jos luomme silmät Uskonpuhdistuksen vastustajain puoleen; sillä niidenkin kanta ansaitsee jotakin tarkastusta. Se vaikutus, jonka puhdistusmiesten rohkeat saarnat ensi hetkenä tekivät vanhan järjestelmän ihmisiin, oli oikeastaan pelkkää hämmästystä; moni myönsi, että kirkko tarvitsi paljon korjausta, vaan kammoi kuitenkin niin perinpohjaista mullistusta, kuin Protestanttisuus näytti tarkoittavan. Mutta nämä konservativiset taipumukset varsin pian muodostuivat lujaksi vastarinnaksi Uskonpuhdistuksen periaatteita vastaan. Tunnettu asia on, että 16:nnen vuosisadan keskipaikoilta asti Paavikunnassakin herää mahtava hengellinen liike, jonka tarkoituksena on uudesta virittää totista Kristillisyyttä sen käsityksen mukaan, mikä Katholiskunnassa vuosisatain kuluessa oli kehittynyt. Trident'in kirkolliskokous, jossa ylipäänsä Paavikunnan perustukset jälleen vahvistettiin, poisti useat väärinkäytökset, asetti tarkemman kirkko-kurin ja puhdisti katholisen siveysopin. Vielä tärkeämpi oli, että tämä katholinen parannus-puuha nyt saarnan ja esimerkin kautta levisi yhteis-elämään. Vanhat luostarikunnat heräsivät virkeämpään toimeen ja uusia syntyi, joiden nimenomaisena harrastuksena oli kristillisen rakkauden harjoitus ja levittäminen. Sitä vastoin vanhat opinkappaleet ja kirkolliset säännökset, niinkuin sakramenttien seitsenluku, ehtoollisen yksi-muotoisuus, pappien naimattomuus, hyvien töiden vaikutus ja pyhäin ansiollisuus, olivat Trident'in kokouksessa saaneet vahvistuksensa. Kuitenkin huomataan selvästi, että tämä kiinni-riippuminen vanhoissa opin ja järjestyksen kaavoissa pääasiallisesti oli lähtenyt Katholiskunnan niin-sanoakseni kirkollis-valtiollisista tarkoituksista. Uskonpuhdistuksen vastustaminen ja masentaminen oli pääasiana. Luottaen tuhat-vuotiseen valtaansa Katholis-kirkko ei luullut tarpeelliseksi tehdä sovittelemisia luopuneiden kanssa, vaan valmisteli itseänsä voitolliseen sotaan, ja ainoastaan sitä varten se nyt tahtoi lujittaa vanhaa dogmallista järjestelmäänsä. Kysymystä ei ollut niin paljon uskosta kuin vallasta, eli oikeammin sanoen tärkein uskonkappale oli itse paavillinen valta, yleis-kirkollisuuden aate. Tämän kunnioitettavan, vuosisatojen vaiheissa pyhitetyn aatteen tahtoivat vanhan järjestelmän miehet puolustaa ja pelastaa; taistelun dogmallinen puoli jäi heiltä kokonaan syrjälle. Dogmat pysytettiin ainoastaan sen vuoksi, että ne olivat vanhoja, oloihin juurtuneita ja siitä syystä käytännöllisesti kestävämpiä kuin mitkään muut, joita olisi voitu sijaan panna; niiden sisällistä totuutta ei tahdottu ottaa edes tutkittavaksi. Mutta yleis-kirkon valta oli historiallinen aate, johon kaikesta sydämmestä uskottiin, ja jonka puolustukseen tahdottiin uhrata henki ja elämä. Tältä kannalta alkoi Katholiskunnan taistelu Protestanttisuutta vastaan.
Tunnemme kaikki sitä hurjaa tapaa, jolla tämä taistelu käytiin, sekä sitä uutta lipunkantaja-joukkoa, joka otti johtaaksensa uskon-vainoa Protestanttisuutta vastaan. Jesuiitta-veljeskunnan vaikutus on synkimpiä lehtiä ihmiskunnan historiassa ja on epäilemättä sillekkin asialle, jota se pyysi edistää, ollut enemmin vahingoksi kuin hyödyksi. Heidän salassa liikkuva ja kavala menetys-tapansa, heidän mutkallinen, ainoastaan asianhaaroihin mukautuva siveys-oppinsa ja heidän järjestynyt sodankäyntinsä kaikkea hengen-vapautta vastaan on lopulta Katholisissakin maissa herättänyt heitä vastaan inhoa, joka aivan usein on ollut itse uskonnolliselle tunnolle haitaksi. Mutta pintapuolisinkin silmäys Jesuiittain historiaan meille vakuuttaa, että se jäntevyys ja alttiiksi-antamus, joka heidän toimissansa ilmaantuu, oli syntyisin jostakin aatteellisesta lähteestä, jostakin valtaavasta mielipiteestä, jostakin suuresta "tarkoitusperästä", joka heidän käsityksensä mukaan "pyhitti kehnoimmatkin välikappaleet". Tämä tarkoitusperä oli Kristikunnan eheyden säilyttäminen.
Me, jotka olemme tottuneet katselemaan näitä tapauksia ainoastaan Protestanttisuuden silmillä, emme oikein voi arvatakkaan, kuinka syvälle tämä yleis-kirkon aate oli mieliin juurtunut. Itse Protestanttien kesken se joskus puhkesi jälleen esiin, matkaan-saattaen häiriötä omissa-tunnoissa ja seurakunnissa. Juhana III:nnen historia Ruotsin valtakunnassa on esimerkki semmoisesta taantumis-puuhasta; Stuart'ien historia Englannissa on vieläkin kuuluisampi. Tämmöisissä tapauksissa tavallisesti tahdottiin pysyä Uskonpuhdistuksen dogmallisella perustuksella, mutta korjata se hajous-tila, joka oli Uskonpuhdistuksesta seurannut. Arkoja mieliä, näet, kamotti se ajatus, että maailman kansat tästä lähin liikkuisivat ihan omilla valloillaan, korkeamman siveellisen vallan ohjaamatta, niinkuin eksyneitä lampaita ilman paimenetta. Olihan jo Apostolisessa uskon-tunnustuksessa "pyhä yhteinen (s.o. Katholinen) seurakunta" pantu ikäänkuin Kristin-opin perus-kiveksi. Pitikö nyt tämä hengellinen yleis-valtio, jonka tehtävänä oli perustaa Jumalan valtakunta maan päällä, lopullisesti purjettaman ja Kristikunta heitettämän eripuraisten kansakuntain revittäväksi? Eikö siitä olisi seurauksena täysi anarkiia maailman menoissa, ihmiskunnan hajalle-meno, itse humaniteetin ja kultuurin häviö? — Näihin varomisiin eivät Protestantit oikeastaan osanneet antaa mitään periaatteellista vastusta; sillä eivät hekään selvästi käsittäneet, että hajalle-meno sinänsä oli aikakauden suuri tehtävä.
Epäilemättä tuntuu vähän oudolta se päätös, johon tällä tavoin olemme tulleet. Aikakauden kaikissa valtiollisissakin puuhissa kuuluu dogmallisten kiistain ääni ylinnä. Kysymykset Jumalan armon oikeasta luonnosta, Herran ehtoollisen merkityksestä ja tulevaisen elämän ehdoista kiihoittavat ihmisten mieliä veriseen taisteluun asti ja antavat kaikille aikakauden tapauksille omituisen värityksensä. Mutta, kuten olen koettanut todistaa, näiden hengellisten kysymysten ratkaiseminen ei kuitenkaan ole aikakauden pää-tehtävänä. Uskonpuhdistuksen historiallinen merkitys ei ole siinä, että se on perustanut puhtaamman uskon-käsityksen; siinä kohden sen voima ja vaikutus on ollut kovin rajoitettu. Mutta sen merkityksenä on ollut ihmiskunnan vapauttaminen yleis-kirkon siteistä; niin-muodoin dogmallisten kysymysten vaikutus historiaan on ollut enemmin mekhanillinen kuin hengellinen.
Tätä väitöstäni vastaan saatetaan tehdä se muistutus, että olen liian yksipuolisesti pitänyt maailman valtiollista historiaa silmällä. Jos sitä vastoin erittäin tarkastamme ihmis-ajatuksen historiaa, eikö täytyne myöntää, että juuri Uskonpuhdistuksen dogmista on saanut alkunsa se ajatuksen vapaus, joka on Uuden-aian tunnus-merkkejä? — Tätä asian puolta on siis tarpeellinen erittäin ottaa tutkiaksemme.
Aivan epäilemätöntä on, että Katholis-uskon vanhentuneet ja kangistuneet opinkaavat jo olivat ajatuksen vapaalle kehittymiselle esteeksi, ja että omat-tunnot raskaasti kantoivat niitä kahleita, joita kirkon säännöt olivat heille panneet. Uskonpuhdistus särki nämä kahleet, haihdutti tuon henkisen tympeyden, joka uskonnon alalla oli vallinnut, ja synnytti vilkkaan keskustelun eri puolueiden välillä. Itse Protestanttisuuden jakaantuminen eri tunnustus-muotoihin enensi tätä henkistä vilkkautta, ja kun Uskonpuhdistus avasi uskonnon pyhät perus-kirjat kaikelle kansalle ja käski joka miehen "tutkia raamatuita", levisi hengen-viljelys laveampiin piireihin kuin milloinkaan ennen. Että tämä Uskonpuhdistuksen vaikutus on ollut ihmis-hengen ja ajatuksen vapauttamista, näkyy selvästi seuraavien aikakausien kultuuri-historiasta. Ainoastaan niissä maissa ja kansoissa, missä Protestanttisuus voitolle pääsi tai edes johonkin voimaan jäi, on uuden-aikainen hengenviljelys voinut kehittyä tieteessä ja kirjallisuudessa; sitä vastoin ne maat, joissa puhdistettu oppi kokonaan tukehutettiin, esm. Espanja ja Italia, vajosivat juuri siitä syystä velttoon henkiseen kykenemättömyyteen. Mutta samassa kuin tämä kaikki on Uskonpuhdistuksen kunniaksi tunnustettava, täytyy kuitenkin huomata, että ajatuksen vapauttaminen paljoa enemmin seurasi asian haarain pakosta kuin Protestanttisuuden omista uskonnollisista periaatteista. Protestanttiset lahkokunnat tosin hylkäsivät paavin ja Katholis-opin päätös-valtaa uskon asioissa, mutta sitoivat lujasti ihmisten omat-tunnot Raamatun puustaviin sekä siihen käsitys-kaavaan, jonka he kukin kohdaltansa olivat tästä puustavista itsellensä muodostaneet. Tämän oman kaavansa jokainen puolue julisti ainoaksi luvalliseksi eikä sallinut mitään poikkeavaa mielipidettä, jos vain oli valtaa sitä tukehuttaa. Varsinaista uskon ja ajatuksen vapautta ei siis Protestanttisuudenkaan leireissä tarkoitettu, ainoastaan oman mielipiteen voitolle-pääsöä. Senpä tähden luja dogmallinen oppi-rakennus ja ankara kirkollinen hallitus oli heille ensimäisenä mureena, niin pian kuin joku Protestanttinen seurakunta oli tarpeelliseen valtaan päässyt. Lutherilainen seurakunta antoi kirkon ohjat maallisen hallituksen haltuun ja sai sillä tavoin maallisen vallan käsivarren avuksensa. Calvinilaisuus järjesti lujasti tasavaltaisen kirkko-hallituksensa ja pyrki tämän kautta pitämään maallistakin esivaltaa kurinsa alla. Kummallekkin lahkokunnalle oli suvaitsevaisuuden aate ihan vieras. Että he Katholis-uskon tunnustajia vastaan asettuivat täydelle sotakannalle ja että paavi joukkoineen heille kuvautui Ilmestys-raamatun pedoksi ja Anti-kristukseksi, ei tosin sovi aivan kummeksia, sillä siltä puolen heidän itsensä ei ollut muuta odottamista kuin vainoa ja marttiira-kuolemaa. Mutta enemmän täytyy paheksia, että vihollisuus Protestanttien omassa keskuudessa joskus puhkesi veriseksi vainoksi. Puolustukseksi sopii kenties sanoa, että politiikki usein oli asiaan sekaantunut ja käytti uskonnon ainoastaan välikappaleeksensa. Mutta lukemattomat esimerkit Protestanttisuuden historiasta — kuka ei muista Servet'in polttamista Geneve'ssä, tai Oldenbarneveld'in mestausta Hollannissa, tai Saksan Protestanttien keskinäistä eripuraisuutta ja Englannin Episkopali-kirkon julmia verituomioita — kaikk nämä esimerkit todistavat, että Uskonpuhdistuksen periaatteet eivät ainakaan varsinaisesti kannattaneet ajatuksen vapautta. Jos joku niistä tunnustus-muodista, joita Uskonpuhdistus synnytti, olisi jaksanut päästä yksin-omaiseen valtaan maailmassa, olisi ihan varmaan ainoastaan uusi katholis-kirkko syntynyt, tosin puhtaampi opiltansa, mutta vähintäin yhtä tirannillinen säädettyjen ajatus-kaavojen säilyttämisessä. Vaan juuri se seikka, että Protestanttinen liikenne, joka yleis-kirkon hajoitti, ei jaksanut uutta yleis-kirkkoa rakentaa, ei edes niidenkään kesken, jotka olivat Katholiskunnasta luopuneet, — juuri tämä seikka on nähtävästi pelastanut ajatuksen vapaudelle elämisen tilaa. Näemme siis, että tässäkin kohden Uskonpuhdistuksen dogmallinen puoli on ollut ihmiskunnan kehitykselle vähemmin tärkeä kuin se kansallis-valtiollinen tapahtuma, joka kantaa Uskonpuhdistuksen nimeä.
Kumma meidän on katsella, kuinka kumpainenkin puolue, sekä Katholinen että Protestanttinen, vähäksyi historiallisen kehityksen merkitystä. Katholinen puolue tosin asetti kirkollisen "traditionin" itse Raamatun tasalle ja tunnusti niin-muodoin historiallisen kehityksen oikeutta niin pitkälle, kuin se siihen asti oli ehtinyt, mutta päätti siihen pysäyttää kaiken vastaisen edistyksen. Dogmat, niinkuin ne silloin olivat muodostuneet, piti ikuisiksi aioiksi koskematta säilytettämän; kaikki uusi kehitys oli "anathema". Protestantit taas eivät tunnustaneet mitään traditionia, vaan tahtoivat palata takaisin apostolien aikakauteen, niin-muodoin niihin aikoihin, jolloin Kristin-uskolla ei vielä ollut mitään yhteiskunnallista tai valtiollista merkitystä. Molemmat puolueet yhtä vähän käsittivät inhimillisen kehityksen organillista elin-voimaa. Katholisuus tahtoi säilyttää puun runkoa ja latvaa; mutta kuivuneet ja viheriät oksat olivat sille saman-arvoiset, sillä uutta kasvannaista ei enää pitänyt sallittaman. Protestanttisuus hakkasi puun maahan ja arveli ainoastaan juurista voivansa löytää turmeltumattomia totuuden nesteitä. Mutta historian meno ei pitänyt lukua kumpaisenkaan dogmallisista arveluista. Vastoin taistelevien puolueiden tahtoa lykkäsi puu joka taholla tuoreita vesoja ja runsas kasvillisuus syntyi uusilla vapaammilla muodoilla. Tämä oli itse taistelun tuottama hedelmä, mutta ulkopuolella taistelevien tarkoituksia.
Tutkittuamme tällä tavoin sen aian-vaiheen luontoa, joka tekee Uuden-aian alkua, täytyy meidän tulla siihen päätökseen, että nimitys "Uskonpuhdistuksen aikakausi" ei läheskään vastaa sen historialliseen merkitykseen. Pikemmin sitä sopisi nimittää "yleiskirkollisuuden kukistumisen aiaksi", ja tämä nimi olisi senkin vuoksi sattuva, että se muistuttaisi Romalais-vallan kukistumisesta Vanhan-aian lopulla, joka tapaus on samaa aatteellista sukuperää. Nimeä emme kuitenkaan huoli ruveta muuksi muuttamaan; sillä myöntää ainakin täytyy, että aian suunta juuri uskonnollisten liikenteiden kautta puhkesi tehokkaasen toimeen. Mutta tärkeä on tietää, että aian uskonnolliset kysymykset eivät ole olleet tämän historiallisen vaiheen päätarkoituksena eivätkä sisällä sen syvintä perää. Olemme päin-vastoin nähneet, että kansakuntien vapautuminen yleis-kirkon holhouksen alta oli se johtava aate, joka tapauksissa vallitsi, ja että tämä toteutui, ei suinkaan itse uskonnollisen parannus-puuhan kautta, vaan sen taistelun kautta, jonka Uskonpuhdistus synnytti. Tämän taistelun eri kohtauksista tulee minun nyt seuraavassa luennossa Teille tarkempaa selko tehdä.
Viimeisessä luennossa olen tarkastellut Uskonpuhdistuksen dogmallista puolta ja koettanut osoittaa, että Protestanttisten opin-kaavain historiallinen merkitys on itse teossa ollut vähempi, kuin useimmiten otaksutaan. Tätä väitöstäni ette kuitenkaan saa väärin ymmärtää. Minä en suinkaan halveksi sitä siveellistä pohjaa, jonka etupäässä uskonnolliset totuudet laskevat ihmiskunnan kehitykselle, ja olen jo viitannut siihen kieltämättömään tosi-asiaan, että Protestanttisuuden jäljissä tuorempi ja yleisempi hengen-viljelys joka paikassa alkoi versoa. Vaan samassa kuin myönnämme hengellisten vaikutinten voimaa yleisesti ja erittäinkin Uskonpuhdistuksen merkitystä uutena hengellisenä liikkeenä, joka yllytti jaloimpiin ponnistuksiin kaikilla aloilla, on kumminkin muistaminen, että aikakauden suurena työnä ei ollut jonkun uuden uskonnollisen totuuden keksiminen — sillä ainoastaan palajamista vanhoihin totuuksiin puhdistusmiehet tarkoittivat —, vaan se historiallinen muutos, minkä Uskonpuhdistuksen aikakausi todellakin on saanut toimeen, on ollut keskiaikaisen kristikunnan hajoominen uskonnollis-valtiollisena aatteena. Tämän aatteen uskonnollinen muoto vaati tietysti uskonnollisia vaikuttimia sen purkamiseenkin. Mutta niinkuin keski-aikainen kirkko tarkoituksiltaan oli pääasiallisesti valtiollis-historiallinen laitos, samoin se aian-vaihe, joka sen kukistaa, on etupäässä valtiollis-historiallinen tapaus ja semmoisena arvosteltava. Tältä kannalta siis meidän nyt on tarkastaminen niitä taisteluita, jotka Uskonpuhdistuksen johdosta maailmassa syttyivät.
Katselkaamme ensiksi valtiollisen maailman yleistä asemaa siihen aikaan, jolloin uskonnollinen eripuraisuus ensin alkaa huomioon astua. Keski-aian kahdesta maailman-vallasta oli hengellinen monarkiia jo melkoisessa määrässä kadottanut entistä vaikutus-voimaansa. Kansat ja hallitsijat eivät enää antaneet Pyhän Apostolisen istuimen johtaa heidän politiikkiansa, vaan paavit saattoivat korkeintaan tasa-arvoisina jäseninä pitää sijansa Eurooppalaisessa diplomatiiassa. Mutta hengellisen monarkiian alentuessa, alkoi juuri tähän aikaan tuo kauan tappiolla ollut keisarillinen arvo kohota uuteen loistoon. Viisaalla valtio-taidollaan oli, näet, Habsburg'in perhe nyt koonnut itsellensä joukon valtiokuntia, jotka tosin olivat jotenkin hajallansa, mutta yhteen laskettuina muodostivat mahtavamman vallan, kuin Kaarlo Suuren keisarikunta ennen muinoin oli ollut. Kun Kaarlo V v. 1519 valittiin Saksalais-Romalaiseksi keisariksi, hän jo ennestään hallitsi kaikki Kaarlo Rohkean jättämät perinnöt Franche-Comté'sta Alankomaihin asti, kaikki Ferdinand Katholisen valtakunnat Espanjassa, Italiassa ja Atlantin takaisissa löytömaissa sekä enimmän osan Habsburg'in vanhoista suku-tiluksista Rein-virran varrella ja Itävallassa. Nämä viime-mainitut maat hän tosin heitti nuoremmalle veljellensä Ferdinandille, joka pian sen jälkeen sai haltuunsa myöskin Böhmin ja Unkarin valtakunnat. Mutta koko Habsburgilainen valta käsitettiinkin yhteiseksi suku-herruudeksi, jonka politiikki oli yhteinen, niinkuin itäisen ja läntisen Roman ennen muinoin. Näin ollen keisariuden aate oli Kaarlo V:nnen kautta toteutumaisillaan avarammassa määrässä kuin ikinä Hohenstaufien aikana. Saksan ruhtinaat saivat pian kokea, että heidän "Pyhä Romalainen valtakuntansa" jo oli saanut todellisen herran; itse paavillinen valta, jota ei mikään hengellinen innostus enää kannattanut, oli yhtä suuressa ahdingossa kuin Barbarossan aikana, ja muiden maallisten valtakuntain itsenäisyys oli enemmin vaarassa kuin milloinkaan keski-aian kuluessa. Joku maailman-monarkiia niinkuin Konstantino Suuren tai Theodosio Suuren näytti jälleen olevan sukeumaisillaan.
Tämä uusi maailman-vallan hanke tosin ei enää perustunut aian-hengen kannatukseen; se näytti johonkin määrin olevan onnen-sattumain luoma ja saikin pian vastapainonsa kansojen varttuneessa itse-tunnossa. Mutta se nojautui kumminkin Keski-aian juurtuneesen katsantotapaan, ja sen vuoksi taistelu tuli varsin sitkeäksi. Ensimäiseen taistelu-riviin Habsburgien vastustajana astuu heti alusta Ranskan-valta ritarillisen Frans I:n johdolla, ja kahden vuosisadan mittaan tämä näin alkanut suunta vallitsee Ranskan ulko-politiikissa. Vähemmin huomattuna, mutta kuitenkin jo jonkin-arvoisena, Englantikin asettuu samalle vastustus-kannalle, ja aikaa voittaen muualtakin karttuu lisä-joukkoja kansallisen itsenäisyyden leiriin. Itse Saksan valtakunnassa nuo pikku-valtioiksi muodostuneet säädyt heti alusta asettuvat vastarintaan paisuvaa kokonais-valtiota vastaan, joka Hohenstaufien kukistumisesta saakka oli näyttänyt iäksi päiviksi vaipuneen. Mitä paavilliseen istuimeen tulee, se tietysti tällä hetkellä on keisariuden luonnollinen vihollinen, ja vaikka taistelu ei ole niin suuremmoinen kuin Aleksanteri III:nnen aikana, koska itse aatteet, sekä keisarikunnan että paavikunnan, ovat heikontuneet, on kuitenkin joskus taistelun tuimuus varsin suuri; muistammehan muun muassa, että Kaarlon soturit kerran valloittivat ja ryöstivät itse Roman. Näemme siis, että sillä hetkellä kysymys keisarillisen maailman-monarkiian uudistumisesta on tapausten pää-kohtana. Yksi Keski-aian johtavista aatteista pyrkii jälleen henkiin, vaikka se jo aikoja sitten on näyttänyt olevan kuolleena ja haudattuna.
Tällä kannalla ovat asiat, kun Protestanttinen liikenne alkaa tapauksiin vaikuttaa. Ensi aluksi eivät vallan-pitäjät selvästi käsitä tämän uskonnollisen harrastuksen valtiollista merkitystä. Kaarlo V ei nä'y juuri paheksineen, että paavin hengellistä valtaa ahdistettiin; kuitenkin hän aivan pian huomasi, että uskonpuhdistajat eivät suinkaan kelvanneet keisarillisen politiikin välikappaleiksi. Asia olikin helppo ymmärtää: — keisariudenkin aate perustui kristikunnan kokonaisuuteen, mutta tämän kokonaisuuden uhkasi Protestanttisuus hajottaa; senpä tähden Habsburgilaisen politiikin täytyi asettua Uskonpuhdistusta vastaan. Kaarlo V:nnen kuoleman jälkeen taistelu-asema yhä selvenemistänsä selvenee. Molemmat keskiaikaiset maailman-vallat, hengellinen ja maallinen, jo alkavat tajuta, että heillä on yhteinen asia puolustettavana, ja liitto syntyy lujempi ja hartaampi kuin milloinkaan itse Keski-aian kuluessa. Habsburg'in huonekunta on nyt jakaantuneena kahteen haaraan, Espanjalaiseen ja Itävaltalaiseen; mutta vaikka keisarillinen nimi liittyy ainoastaan jälkimäiseen, on keisariuden virka heillä yhteinen, ja Espanja, joka on mahtavampi, käypi ensi-alussa keisarillisen politiikin pää-johtoon. Niinpä Espanja ensin aloittaa tuon verisen vainon Protestantteja vastaan Alankomaissa ja Englannissa; mutta sama Espanja myöskin käsittää velvollisuuttansa Kristikunnan puolustajana Islamia vastaan ja pelastaa Lepanton tappelun kautta (v. 1571) Välimeren länsi-osat Turkkilaisten herruudesta. Tällä välin Itävaltalainen haara näkyy perheellisissä kinoissansa hetkeksi unohtaneen Kaarlo V:nnen korkeita tuumia; Saksan hajous-tila melkein vahvistuu ja Protestanttisuus leviää leviämistään itse Habsburgilaisissa perintö-maissa. Mutta Ferdinand II:n kanssa astuu keskiaikainen keisarius jälleen taistelu-tantereelle, ja ratkaiseva ottelu vihdoin alkaa vanhan ja uuden järjestyksen välillä. Hengelliset ja maalliset harrastukset ovat silloin täydellisesti sulaneet yhteen: — Katholis-kirkko on muka jälleen saatettava yleiseen herruuteen, mutta sen ohessa keisarillinen valta on levitettävä yli koko Saksanmaan, ja kun Saksa kerta on kuuliaisuuteen laskettu, tulee muunkin maailman seurata keisarillisen politiikin ohjausta. Keski-aian aatteet ovat siis uudestaan virinneet, melkein eheämpinä entistänsä; hengelliset ja maalliset aseet vaikuttavat samaan tarkoitusperään, ja keisarillinen valta tunkeuu voitollisna Prag'in porteista Itämeren rantoihin saakka. Semmoinen oli asema Kolmenkymmenen-vuotisen sodan alulla. Protestanttisuuden asia näytti olevan auttamattomissa ainakin Saksanmaalla, ja Saksan kohtalo ennusti sen perikatoa muissakin Kristikunnan osissa, joissa se oli jalansijaa saanut.
Äsken-mainitun sodan historiasta hyvin tiedämme, kuinka erinomaisen horjuva Saksan Protestanttisuuden sisällinenkin tila sillä hetkellä oli. Syynä oli, että itse periaatteellinen kanta oli heikko ja epäselvä; sillä hajous itsessään on varsin heikko periaate, eikä tämäkään periaate ollut Protestanttisella puolueella selvästi tajuttuna. Valtiollisesti eivät Saksan Protestanttiset säädyt voineet kieltää keisarin historiallista oikeutta, ja heidän tekemänsä vastarinta sen vuoksi tuntui kapinalliseksi yritykseksi la'illista esivaltiasta vastaan. Uskonnollisesti eivät myöskään tahtoneet suorastaan kieltää kristikunnan kokonaisuutta, vaikka eivät enää tunnustaneet paavin hengellistä yliherruutta. Heidän kantansa oli niin-muodoin sisällisesti epä-sointuva, ja alkoi sen ohessa käydä yhä enemmin epä-kansalliseksi. Vuosisataa aikaisemmin tosin Uskonpuhdistuksen yltymys Romaa vastaan oli tuntunut kansalliseksi yritykseksi; nyt sitä vastoin, kun hartain sopu vallitsi paavin-istuimen ja Saksalais-Romalaisen keisarin välillä, se alkoi saada varsin epä-isänmaallisen vivahduksen. Juuri se seikka, että Uuden-aian itsenäisyyden-taipumukset valtiollisella ja uskonnollisella alalla tässä eivät sointuneet yhteen, heikonsi Saksan Protestanttisuuden voimaa ja uhkasi sille perikatoa. Apu oli siis saatava jostakin toisesta paikasta, missä kanta oli selvempi ja eheämpi.
Vaan tätä eheätä Protestanttista kantaa ei ollut aivan helppo löytää. Vielä kummallisempi kuin Saksassa oli Protestanttisuuden asema esm. Ranskanmaalla, niinkuin myöskin Ranskan kansallinen asema nyt syttyneessä taistelussa. Niinkuin jo olen muistuttanut, tämän valtakunnan täytyi ihan luonnollisesti olla Habsburgilaisen maailman-vallan kiivaimpana vastustajana, ja sen politiikki siis alusta loppuun asti kallistui Protestanttisuuden puolelle. Näin ollessa, olisi tosin sopinut odottaa, että Ranska kokonaisuudessaan olisi muuttunut Protestanttiseksi vallaksi, ja aiottaisin tämä ei näyttänytkään aivan mahdottomalta. Jotakin itsenäisyyttä Roman suhteen oli Ranskan kirkko jo vanhastaan itsellensä säilyttänyt; miks'ei se nyt olisi voinut täydellisesti irtaantua paavikunnasta ja muodostua Uskonpuhdistuksen periaatteiden mukaan. Tiedämme kaikki, että niin ei tapahtunut. Ranskan Huguenotit osasivat ainoastaan kovilla taisteluilla hankkia itsellensä vapaata uskonnon-harjoitusta ja tuo kalliisti ostettu omantunnon-vapaus yhtä-hyvin heiltä myöhemmin ryöstettiin semmoiseen aikaan, jolloin uskonnon-sodat muutoin jo olivat loppuneet. Tähän ristiriitaisuuteen Ranskan sisällisen ja ulkonaisen politiikin välillä saattoi olla joitakuita satunnaisiakin syitä, esm. muutamien senaikuisten kuningasten kevyt-mielisyys ja heikkous, joka syöksi heidät juonikkaan Katholis-puolueen helmoihin. Mutta pääsyynä oli kuitenkin Ranskan Protestanttisuuden oma luonne ja kansallinen asema. Niinkuin tiedämme, Calvinilaisuuden taipumukset olivat kovin kansavaltaisia, eikä siis kummaa, että Ranskan kuninkuus, jonka lujittamiseen kansan koko historia siihen asti oli tähdännyt, ei voinut helposti liittyä näin itsepintaiseen uskon-suuntaan. Pait sitä Huguenotit itse heti alusta asettuivat jyrkälle erikois-kannalle kansallista valtiota vastaan, muodostaen ikäänkuin vihollista leiriä, johon yhdistyi paljon entisen feodalisuuden ja kunnallis-itsenäisyyden aineksia. Tästä syystä Ranskan kansallis-tunto yltyi Protestanttisuutta vastaan, ja hallitus-ohjat jäivät kun jäivätkin Katholisuuden käsiin. Mutta pikemmin kuin muualla Euroopassa syntyi tässä taistelun hedelmänä joku suvaitsevaisuuden ohjelma, joka tahtoi jättää uskonnon asiat ihmisten omille-tunnoille, mutta politiikissa noudattaa ainoastaan Ranskan kansallisia etuja. Kun Huguenoti-päällikkö, Henrik IV nousee valta-istuimelle, hän kääntyy Katholiseen tunnustukseen, koska tämä on Ranskan kansallinen uskonto; mutta hän vakuuttaa Protestanteille vapaan uskon-harjoituksen ja valmistaa itseänsä auttamaan ahdistettua Protestanttisuutta Saksanmaalla. Vielä merkillisempi on Richelieu'n käytös, varsinkin kun muistamme, että tämä mies on Katholis-kirkon kardinaleja. Tosin hänen kauttansa Huguenotien valtiollinen erikois-asema tykkönään kukistetaan; mutta hän jättää heidän uskontonsa koskematta, ja hänen ulkopolitiikkinsa on ihan Protestanttinen, niinkuin Ranskan asema luonnollisesti vaatii. Ranskan valtakunta tällä tavoin edustaa aikakauden valtiollista Protestanttisuutta sen puhtaimmassa muodossa ja niittääkin rikkaimmat hedelmät aikakauden taisteluista; sillä uskonto-sotien loputtua se ilmaantuu Eurooppalaisen politiikin keskuksena. Mutta itse Protestanttisen taistelun johtajaksi se ei kelvannut, siitä selvästä syystä että uskonnollinen Protestanttisuus siltä itseltänsä puuttui.
Usein on huomautettu, että maailman jakaantuessa kahteen uskonto-leiriin, Romanilaiset kansat melkein kokonaan jäivät Katholisuuden puolelle, Protestanttisuus sitä vastoin voitti enimmät Germanilaiset kansat. Syynä näyttää olleen, että Romanilaisten kansain historialliset juuret kävivät syvemmällä, jonka tähden myöskin traditionin valta oli niillä sitkeämpi. Kuinka lieneekin, on ainakin varsin omituista, että Alankomaidenkin taistelussa Espanjaa vastaan Romanilainen Belgia oli pysynyt Katholisena, sill'aikaa kuin Hollanti ja muut Germanilaiset Alankomaat perustivat itsenäisen Protestanttisen valtion. Tuo mainehikas vapautus-sota nosti tämän uuden valtakunnan varsin korkealle Eurooppalaisen poliitikin keskuudessa, ja aikoja tuli, jolloin pieni Hollanti ilmaantui ikäänkuin diplomatiian keskuksena maailman rauhaa ja tasapainoa varten. Mutta uskon-taistelujen aikakaudella sillä vielä oli yltäkyllin tekemistä oman vapautensa puolustamisessa, eikä voinut asettua yleiseksi johtajaksi Protestanttiselle puolueelle Euroopassa.
Toisessa asemassa olivat tosin Britannian valtakunnat, Englanti ja Skotlanti; niihinpä todellakin Protestanttisen maailman silmät tähän aikaan hartaasti luottivat. Kun Englannissa jalon Elisabetin aikana Uskonpuhdistus oli vahvistunut ja Espanjan suuri rynnäkkö oli onnella torjuttu, ei enää näyttänyt olevan epäilemistäkään, että sama valta, joka oli taistelevain Alankomaiden parhaana apuna, myöskin muualla Euroopassa ryhtyisi hädistyneen Protestanttisuuden johtajaksi. Samoin Skotlantikin näytti lupaavan tehokasta tukea Uskonpuhdistuksen asialle; Calvinilainen parannus-puuha oli siinä maassa ajettu viimeisille perille, ja väestön sotainen ja yritteliäs luonto etsi ainoastaan tilaisuutta osoittaakseen uskon-intoansa maailman suurilla taistelukentillä. Kun 17:nnen vuosisadan alulla Stuart'it nousivat Englannin valta-istuimelle, olivat molemmat valtakunnat yhdistetyt yhteiseen politiikkiin, jonka luonnollinen suunta ei voinut olla mikään muu, kuin Protestanttisten voimain kokoominen yhteiseen vastarintaan paavikuntaa ja Habsburg'ien valtaa vastaan. Tiedämme hyvin, että juuri tämä luottamus Englannin takaukseen sytytti Kolmenkymmenen-vuotisen sodan ensimäiset liekit; Böhmiläisten valitsema uusi kuningas oli Englannin kuninkaan vävy, — siinäpä siis vielä dynastillinen side valtiollisten etujen vahvistuksena. Vaan nämä toiveet pettivät kokonansa. Stuart'ien älyttömyys ja sisällisten kiistain syttyminen sekä kirkollisella että valtiollisella alalla esti Englannin kansan sekaantumasta aikakauden suureen taisteluun. Jostakin muualta siis oli Protestanttisuuden ylimmäinen sodan-johto vihdoinkin etsittävä.
Pohjoisten valtakuntain seassa Tanska sekä arvon että mahtavuuden puolesta tähän aikaan piti ensimäisen sijan ja sen silloinen toimellinen kuningas Kristian IV, joka vuosikymmen takaperin oli käynyt onnellista sotaa Ruotsia vastaan, olikin varsin halukas hankkimaan itsellensä mainetta ja valtaa, sekaantumalla Saksan valtio-seikkoihin. Mutta Tanskan yhteiskunnalliset olot, aateliston itsekkäisyys ja talonpoikaisen väestön orjuus, tekivät kansan kykenemättömäksi kannattamaan suurta historiallista virkaa. Kristian ajettiin takaisin Tanskan saariin saakka ja sai kiittää onneansa, että Lybek'in rauhanteossa (v. 1629) ei kadottanut mitään valtakuntansa varsinaisesta alueesta. Vaan historiallisen asemansa oli Tanska tämän perästä toistaseksi kokonaan menettänyt.
Tällä kannalla olivat asiat, kun Ruotsi, sankarikuninkaansa Kustaa Aadolfin johdolla, astui taistelutantereelle. Minun ei ole asia kertoa suuren Saksansodan historiaa, en edes voi mainita Ruotsin aseiden pää-vaiheita tässä mainehikkaassa taistelussa, joka meille Suomalaisillekkin on rakas ja muisto-rikas. Mutta minun tulee vastata kysymykseen: miksi juuri Ruotsin valtakunta tällä hetkellä oli omansa tarttumaan tapausten ohjiin ja asettumaan aian-aatteiden johtoon koko vanhaa maailman järjestelmää vastaan? — Näyttihän tosiansa tuhman-rohkealta, kun köyhä ja vähäväkinen, tähän asti kansain keskuudessa tuskin huomattu pikkuvalta pohjasessa uskalsi vaatia taisteluun ne kaksi aatetta, jotka tähän asti olivat maailmaa johtaneet, keisarikunnan ja katholisuuden, molemmat nyt liittyneinä ja äskeisistä voitoista paisuneina! Ruotsi tämän taistelun kesti, vieläpä saatti sen voitollisesti perille. Mikä tämän voiman antoi? Minkä valtuuden nojassa niin suuremmoiseen yritykseen ryhdyttiin?
Ei ole aikomukseni tässä pitää mitään ylistys-puhetta Ruotsalaisten tai Suomalaisten uroollisesta luonnosta, en myöskään arvele, että Ruotsin sen-aikuiset suuret miehet, Gustavus Adolphus kuningas ja se tähdistö kenraaleja ja valtiomiehiä, joka häntä ympäröitsi, yksin ovat luoneet tämän historiallisen ilmiön. Ajatukseni on, että historiallinen kutsumus luopi miehet ja voimat, eikä päin-vastoin; mutta historiallinen kutsumus tietysti riippuu kansan edellisestä toiminnasta ja on niin-muodoin johonkin määrin sen omaa ansiota. Ja siinäpä juuri minun mielestäni oli Ruotsin nimen-omainen toiminta-kyky tällä hetkellä, että sen edellinen historia Uuden-aian alusta asti oli edustanut niitä aatteita, joita aikakausi pyrki toteuttamaan. Jo Keski-aian loppupuolella Engelbrektin, Kaarlo Knuutinpoian ja Stuure'in nimet muistuttavat meitä siitä taistelusta, jota Ruotsi oli saanut kestää kansallisen olemuksensa ja itsenäisyytensä tähden. Kustaa Vaasa vihdoin katkaisi Unionin kahleet, ja sama kuningas myöskin purki yhdistyksen Katholiskunnan kanssa, liittyen Lutherilaiseen uskonpuhdistukseen. Mutta valtiollinen Protestanttisuus oli oikeastaan alkanut jo Stuure'in aikoina, jolloin paavin panna ja keisarin uhka-tuomio olivat tulleet Tanskalaisen ylivallan avuksi. Itse Uskonpuhdistuksen vakaantuminen Ruotsin valtakunnassa kävi ylipäänsä vitkallisemmin kuin monessa muussa Protestanttisessa maassa; sillä se oli vähemmin saanut alkunsa kansan uskonnollisesta tarpeesta kuin valtiollisista tarkoituksista. Mutta 16:nnen vuosisadan lopulla syttyy uusi itsenäisyyden-taistelu, joka yhtä-haavaa on sekä uskonnollinen että kansallinen. Sigismundo kuningas, Jesuiittain opetuslapsi ja Habsburgien liittolainen, edustaa ylipäänsä Katholisen maailman periaatteita. Mutta Puolassa asuvaisena hallitsijana hän sen ohessa uhkaa Ruotsin kansallista itsenäisyyttä, ja siinä epäilemättä taistelun pääkohta on ollut Kaarlo herttuan ja Sigismundon välillä. Tässä taistelussa Ruotsin-valta nyt saavutti jäykän Protestanttisen luonteensa; mutta se jännitti sen ohessa voimansa yhä avarampaan valtiolliseen toimintaan. Yhä karttuvalla onnella Ruotsin aseet silloin alkoivat tunkeuda Viron ja Liivin kautta Puolalaiseen Preussiin ja seisoivat vihdoin Saksan rajoilla, kun Protestanttien hätähuudot sieltä puolen kehoittivat Kustaa Aadolfia avuksi joutumaan.
Paljon on väitelty, tokko todellinen uskon-into lie saattanut Ruotsin kuningasta sekaantumaan Saksan suureen sotaan, vai ainoastaan kunnianhimo ja valtiolliset tarkoitukset. Kysymys on tosiaan sanomattoman joutava, jos valtio-tarkoituksilla ymmärrämme todellisia kansallisia tarkoituksia, eikä semmoista juonikasta yksityis-politiikkia, joka oli Kustaa Aadolfin koko luonteelle vieras. Ruotsin virka tässä aian-vaiheessa on juuri riippunut siitä, että uskonnolliset ja valtiolliset tarkoitukset olivat täydellisesti sulaneet yhteen, ja että se kaikinpuolisesti edusti aikakauden uutta aatetta, kansallisen ja uskonnollisen itsenäisyyden aatetta. Kuninkaan niinkuin kansankin ikuisena kunniana on, että tämä historiallinen virka ei jäänyt heiltä täyttämättä. Yksityiseksi palkinnokseen Ruotsi saavutti suurvalta-aseman pohjois-mailla ja arvoisan sijan Euroopan kansojen keskuudessa. Mutta vielä tärkeämpi oli, että tuo vaikea ottelu Keski-aian ja Uuden-aian välillä nyt oli ratkaistu ja uusi maailman-järjestys oli alulle saatu. Tähän uuteen, Westfalin rauhanteon jälkeiseen Eurooppaan on meidän silmät luominen tulevassa luennossa.
Westfalin rauhanteko, kuten hyvin tiedätte, on laskenut perustuksen Uuden-aian valtiolliselle järjestelmälle Euroopassa. Sitä ennen paavi ja keisari olivat olleet Eurooppalaisen politiikin keskuksina, ja vaikka yleis-monarkiian aate sekä hengellisessä että maallisessa muodossaan oli jäänyt johonkin määrin keski-eräiseksi, oli kuitenkin periaatteessa aina tunnustettu näiden molempain valtain ylimmäistä johtoa. Nyt sitä vastoin oli taistelun syynä juuri ollut kansain vastarinta tätä maailman-johtoa vastaan, ja luonnollista siis oli, että Euroopan rauhan-kanta oli rakennettava jonkun uuden aatteen nojaan. Tämä aate, jonka Westfalin rauhanteko koetti toteuttaa, oli niinkutsuttu valtiollinen tasapaino. Katselkaamme ensiksi, kuinka tämä uusi historiallinen tarkoitus ilmestyy äsken-mainitun rauhan-teon laitoksissa.
Ne vastakohdat, joiden välille maailma tällä hetkellä jakaantui, olivat ainoastaan kaksi: toisella puolella seisoi Habsburg'in huonekunta ja Katholisuus, toisella kaikki Protestanttiset vallat ja niihin liittynyt Ranskan valtakunta. Pää-kysymyksenä oli hankkia jälkimäiselle puolueelle niin paljon voimaa, että kaikki vaara Katholisen puolueen päällekarkauksista olisi poistettu, niin-muodoin laatia tarpeellista vastapainoa Itävallan ja Espanjan yli-voimalle. Tätä tarkoitusta varten ne kaksi valtaa, jotka viimeiseltä olivat Protestanttisuuden taistelua johtaneet, nimittäin Ruotsi ja Ranska, nyt saavuttavat valtaavan aseman Euroopan valtiollisissa keskuuksissa, ja koska Saksanmaa oli ollut aian-tapausten taistelu-tantereena, annetaan näille vieraille valloille myöskin jalansija Saksalais-Romalaisessa valtakunnassa, jonka valtiollinen rakennus tulee olemaan perikuvana koko kristikunnan hajoomis-tilasta. Tasapaino Protestanttisten ja Katholisten "säätyjen" välillä Saksanmaalla oli siis rauhanteon etevimpänä mureena ja pysyi sitten pää-juonena tämän maan sisällisessä historiassa. Nimitys "säädyt" ei merkinnyt tässä tapauksessa kansan-luokkia, vaan niitä pienempiä ja suurempia valtioita, noin 400 luvultansa, joista keisarikunta nyt oli kokoon-pantu. Tämä Eurooppalaisen politiikin keskusta jaettiin huolellisesti kahteen tasa-voimaiseen leiriin ja muut Euroopan vallat järjestyivät ympäryställä saman jako-perustuksen mukaan. Kysymys uskonnollisten totuuksien vapaasta leviämisestä jäi kun jäikin ihan ratkaisematta; ainoastaan Kristikunnan tasainen jako puolueiden välillä oli rauhan-sovinnon silmä-määränä. Näin oli siis Eurooppa pitkän taistelun perästä jälleen järjestetty uuden periaatteen mukaan. Katselkaamme nyt, mitä tämä tasapainon aate oikeastaan merkitsi, ja mitä se jaksoi ihmiskunnan hyväksi toimeen saada.
Ensiksi, niinkuin jo olen sanonut, tasapaino tietysti merkitsi kansakuntain vapautumista keskiaikaisten yleisvaltain johdon alta. Kansat olivat nyt ottaneet kohtalonsa omaan haltuunsa ja liittyneet omien taipumustensa ja etujensa mukaan. Vaan se peri-aate, jonka nojaan kansojen keskuus-elämä tässä tilassa rakennettiin, oli tosin jotenkin kummallinen. Tuo huolellisesti sovitettu tasapaino oikeastaan ilmoitti sen, että kansakuntain itsenäisyys ja turvallisuus riippui siitä, missä määrässä eri puolueet jaksoivat itse teossa puoltansa pitää. Kansain-välinen tila oli niin-muodoin sisälliseltä luonnoltansa sotaa; sillä rauhan ainoana takeena oli eri puolten tasainen voima, joka muka estäisi väkevämpää sortamasta heikompaansa. Totta on, että aikakauden parempi omatunto, joka ilmaantui tuossa näinä aikoina syntyvässä Kansain-oikeudessa, edellytti ja vaati jotakin järjestynyttä yhteiskunnallista kokonaisuutta Kristikunnan kansain välillä. Jo Henrik IV Ranskassa oli ennen Saksan sodan syttymistä tätä aatetta harrastanut, ja Hugo Grotius'en kuuluisa teos "De jure belli ac pacis" (sodan ja rauhan oikeudesta), joka julkaistiin v. 1625 ja pidettiin jonakuna kansainvälisen oikeuden lakikirjana, oli rakennettu samalle seurallisuuden perustukselle. Mutta itse teossa se metelinen meno valtioiden välillä, jota Grotius surkutteli ja tahtoi luonnollisen oikeuden ja Kristillisyyden nimessä estetyksi,[47] ei tullut paremmaksi; päin-vastoin se yhä paheni, koeteltaessa tasapainon periaatetta toimeen panna. Kansojen todellinen oikeus ei ollut muu kuin heidän voimanna; — senpä nyt puolen-toista vuosisadan mittaan Euroopan historia näytti törkeimmällä tavalla teroittavan. Niinpä tasapainon järjestelmä, jolla Uusi aika koetti korvata keskiaikaiset rauhan-laitokset, ei tuottanut mitään muuta kuin sulaa rauhattomuutta. Euroopan valtiot olivat päässeet omille valloilleen, mutta syöksyivät vallattomasti toisiansa vastaan. Se, mikä Uskonpuhdistuksen puhjetessa oli vanhan järjestelmän kannalta varottu ja ennustettu, näytti niin-muodon kamalasti toteuvan: Kristityn maailman-rauhan sijaan oli tullut täysi anarkiia maailman eripuraisten kansakuntain kesken.
Tämä irstas meno eneni sen kautta, että uskonnolliset harrastukset, jotka aluksi olivat antaneet edelliselle taistelulle siveellisen ryhdin, lopulta olivat tykkönään laimistuneet. Suvaitsevaisuus kenties ei ollut suurempi entistänsä, koska jokainen valtio harjoitti jyrkintä uskonnollista pakkoa kukin omassa hallitus-piirissään; mutta kansat olivat väsyneet käymään sotaa toisiansa vastaan uskon tähden, ja yksistään valtiolliset tarkoitukset nyt johtivat heidän politiikkiansa. Pahinta oli, että nämä tarkoitukset eivät olleet sillä hetkellä minkään yleisen aatteen palveluksessa; ne edustivat pääasiallisesti kunkin kansan itsekästä vallan- ja saaliinhimoa eivätkä siis voineet järjestyä minkäänlaisiin puolue-ryhmiin. Tästä oli seurauksena, että kansainvälinen oikeus-tila muuttui kehnommaksi, kuin se milloinkaan oli ollut. Westfalin rauhanteon järjestelmä, joka tarkoitti tasapainon asettamista Katholisuuden ja Protestanttisuuden välille, oli jo syntyessään vanhentunut, siitä syystä että uskonnollisten vastakohtain aika oikeastaan oli mennyt. Vaan sen sijaan oli sama rauhanteko kohottanut kaksi uutta suur-valtaa, jotka yleiselle tasapainolle ja kansain turvallisuudelle tulivat vaarallisemmiksi kuin nuo entiset, nyt jo alentuneet suuruudet, Espanja ja Saksan keisari. Nämä uudet rauhanhäiritsijät, kuten hyvin tiedätte, olivat Ruotsi ja Ranska. Lyhyt katsaus 17:nnen vuosisadan loppupuoleen riittää meille selvittämään, mille kannalle Euroopan asiat nyt olivat joutuneet.
Mitä Ruotsiin tulee, sen suurvalta-aika tosin oli jotenkin lyhyt-ikäinen, johon syynä oli luonnollisten apuvarain riittämättömyys. Mutta Kaarlo X:nnen hallitus todisti maailmalle yltä-kyllin, että lähi-valtojen turvallisuus oli tämän Protestanttisen suurvallan tähden joutunut ahtaammalle kuin keisarillisen yliherruuden uhatessa ennen muinoin. Brandenburg ei enää ollut kuin Ruotsin vassallikunta; Puolassa Ruotsin voitolliset armeijat kulkivat ristiin-rastiin Veikselin suusta Karpateihin asti, ja Tanska oli vähällä kadottaa, ei ainoastaan itsenäisyyttänsä, vaan myöskin olemassa-olonsa kansakuntain joukossa. Ylönmääräiset suurvalta-tuumat olivat tähän aikaan kokonaan huimanneet tuon pienen Ruotsin kansakunnan aivuja. Ensimäinen aikomus oli tehdä Itämeri Ruotsalaiseksi järveksi ja sulkea se umpeen kaikilta vierailta kansoilta. Mutta siihen eivät suinkaan Ruotsin valloitus-hankkeet olisi pysähtyneet, vaan "Ruotsalainen maailma" (orbis terrarum Suecanus) — kuten siihen aikaan sanottiin — pyrki epäilemättä leviämään niin avaralle, kuin maailman seikat sinkin olisivat sallineet. Mitkä ne syyt olivat, jotka suinkin Kustaan kuoltua pysäyttivät Ruotsin laventumis-vauhdin ja käänsivät sen huolenpitoa sisällisen talouden korjaamiseen, tiedämme hyvin Ruotsin yksityis-historiasta 17:nnen vuosisadan loppupuolella. Mutta se uusi voima, minkä valtakunta saavutti Kaarlo XI:nnen reduktionin kautta, ei suinkaan tarjonnut mitään rauhan-takeita tulevaisuudelle. Koko maailma sen hyvin tiesi, että Ruotsin leijona maatessaankin näki ainoastaan sotaisia unia, ja että se minä hetkenä hyvänsä saattoi rynnätä ulos uusille valloituksille.
Samaan aikaan, jolloin aljettiin tointua siitä hämmästyksestä, jonka Kaarlo X:nnen valloitus-hankkeet olivat herättäneet, astui Ranskan valtakunta vielä suuremmalla teholla seikkailija-politiikin tantereelle. Olen jo edellisessä kerran huomauttanut, että Ludovik XIV:nnen hallitus on suorana jatkona Ranskan kansallisiin harrastuksiin Hugo Capet'in aioista asti. Vasta tämän hallitsijan aikana Ranskan kansallinen yhteys täydennettiin; Roussillon, Franche-Comté ja joku osa Belgian alaa liitettiin lopullisesti Ranskan valtakuntaan, feodalisen erikois-herruuden viimeiset jäljet hälvenivät kuninkaallisen suuruuden loistossa, ja kansa ensi kerran tunsi itsensä voimakkaasti edustetuksi kaikkia muita kansakuntia kohtaan. Mutta kansain-välisessä politiikissä tämä Ranskan mahtavuus oli uusi vaara Euroopan rauhalle ja tasapainolle. Huomattava on, että sillä hetkellä, jolloin Ludovik XIV astui historian näkymölle, Euroopan olot olivat erittäin edullisia Ranskan valloitushankkeille. Melkein kaikki lähi-vallat olivat tähän aikaan masentuneina tai heikontuneina. Espanja, tuo äskettäin niin mahtava Filippo I:n monarkiia, sairasti despotismin hivu-tautia ja tarvitsi jo muiden tukea, pitääksensä horjuvaa suuruuttansa pystyssä. Saksa, jonka sisälliset vastakohdat kuvasivat Euroopan yleistä eripuraisuutta, tarjosi Rankan vallan-himolle altista vaikutusalaa, ja itse keisari, joka yksin oli jäänyt suojelemaan itseänsä ja Kristikuntaa Turkkilaisia vastaan, ei enää paljon kyennyt huolta pitämään Eurooppalaisesta tasapainosta. Vihdoin Englanti, jossa Stuart'it uudestaan olivat päässeet hallitus-istuimelle, oli väsyneenä omiin vallankumous-vaiheisinsa eikä paljon taipuvainen sekaantumaan mannermaan asioihin. Protestanttiset Alankomaat olivat siis sillä hetkellä ainoat, jotka tehollisesti kannattivat Eurooppalaisen tasapainon aatetta, vastustaen toisella taholla Ruotsin tavoittamaa Itämeren-valtaa ja toisella Ludovik XIV:nnen valloitus-hankkeita Espanjalaisen Belgian suhteen. Olipa todellakin aikakauden omituisia tunnus-merkkejä, että sama Hollanti, joka sata vuotta takaperin oli aloittanut vaivaloisen taistelunsa Espanjan tiranniutta vastaan, nyt oli pakoitettu suojelemaan entisen sortajansa oikeuksia. Tämä seikka, näet, todistaa, mitä muutoinkin tiedämme, että uskonnolliset vastakohdat olivat lakanneet olemasta politiikin vaikuttimena, ja että paljas huolenpito yleisestä turvallisuudesta oli astunut sijaan. Yleisesti sanoen, ei mikään muu aate kuin kansain-välinen nyrkkioikeus ja sen vastustaminen, tähän aikaan johtanut maailman yleisiä tapauksia. Ja loistavimmalla tavalla tosin Ludovik XIV edusti tuota valloilleen päässyttä kansojen itsekkäisyyttä, joka ei enää kysynyt edes oikeuden varjoakaan, ryöstö-toimiin ryhtyessänsä. Häntä vastaan tietysti täytyi tasapainon nimessä koettaa voimia yhdistää, ja tämä tehtävä, johon pieni Hollanti oman turvansa tähden ryhtyi, antoi hetkeksi tälle maalle johtavan aseman Euroopan politiikissa.
Niinkuin hyvin muistamme, Ludovikin kavala hyökkääminen Alankomaihin nostaa hänelle vastustajan, tuon uupumattoman Wilhelmi III:nnen, joka kahden kansallisen vallankumouksen kautta pääsee ensin Hollannin, sitten Englanninkin hallitsijaksi, ja joka tekee elämänsä tarkoitukseksi estää Ranskan uhkaavaa ylivaltaa. Wilhelmin kuoltua sama tasapainon-politiikki yhä jatketaan, eikä sovi muuta sanoa, kuin että sen harrastukset lopulta vievätkin toivotuille perille. Espanjalaisen perintösodan loputtua, Ranska tosin säilyttää suurvalta-asemansa ja melkoisen osan entistä voitto-saalistansa; ainoastaan Espanjan lahonnut suuruus silloin saapi loppunsa. Kuitenkin Ranska on kadottanut kykynsä muita vahingoittamaan ja tasapainon-aate on siis saanut loistavan voiton. Vaan kun muistamme, että tämä tulos ei sisältänyt mitään muuta kuin vahingon torjumista, ja että se oli saavutettu vasta suurten ja veristen sotain kautta, ei sovi sanoa, että tasapainon-aate oli ansainnut itsellensä aivan korkeata sijaa historiallisten aatteiden seassa.
Melkein samaan aikaan, jolloin Ranskan ylpeys näin masennettiin, tuli myöskin Ruotsin ylivalta pohjasessa kukistetuksi, mutta tavalla semmoisella, joka ei näyttänyt tuottavan Euroopan tasapainolle mitään varsinaista etua. Ruotsilla oli onnettomuudessaan se harvinainen onni, että sen suuruuden kukistus ei tapahtunut vallanhimoisten hankkeiden harjoittamisessa, vaan tragillisessa taistelussa muiden vallanhimoa ja aikakauden petollista politiikkia vastaan. Senpä tähden Ruotsin mahtavuuden päivän-lasku oli yhtä loistava, kuin sen nousukin oli ollut: Kaarlo XII on tullut historiassa melkein yhtä mainioksi kuin suuri Kustaa Aadolfi. Eroitus oli vain, että Kaarlo kuningas ei enää edustanut mitään yleistä aatetta, joka olisi tehnyt Ruotsin suuruuden oikeutetuksi ja maailmalle tarpeelliseksi.