Tämä puute yleisistä johtavista aatteista tekee ylipäänsä 18:nnen vuosisadan valtiolliset tapaukset kamalan autioiksi, ikäänkuin historian henki olisi paennut ja atomit olisivat jääneet omaa vallatonta kisaansa harjoittamaan. Aian suuruudet ovat ne, jotka suurimmalla teholla ja taidolla ajavat itsekkäimmän vallanhimon politiikkiä, huolimatta minkäänlaisen siveellisyyden laeista. Semmoisia ovat Pietari Suuri Venäjällä ja Fredrik Suuri Preussissä, molemmat uusien suur-valtain perustajia. Koko politiikka on muuttunut yleiseksi rosvo-elämäksi, jossa sodat tarkoittavat ainoastaan maiden anastusta ja sovinnot ainoastaan saaliin jakoa mahtajain kesken. Niinkuin olot nyt ovat muodostuneet, ei tasapainon aate enää merkitse kansojen tasaista oikeutta, se vain merkitsee valtio-kokojen aineellista ja mekhanillista yhtä-voimaisuutta. Itse kansallisuudet näyttävät kadottaneen melkein kaiken merkityksen; ne ovat ainoastaan väestöjä, jotka luetaan voittomaiden tarpeelliseen kalustoon. Kansain-välisen oikeuden sijaan astuu yksityis-oikeus, joka katsoo maat ja kansat hallitsijain yksityis-omaisuudeksi ja niitä jakelee niinkuin yksityistä perintöä. Tämä periaate, jonka Ludovik XIV on tuonut yleiseen politiikkiin, pyrkii kohoamaan aikakauden johtavaksi aatteeksi. Espanjan perintö-sodasta alkaen seuraa koko sarja yhtäläisiä taisteluita, jotka verisillä kirjaimilla kertovat hallitusten itsekkäisyyttä ja kansallisuuksien alennus-tilaa; luetelkaamme: Puolan perintö-sota, Silesian sodat, Itävallan perintö-sota, Seitsen-vuotinen sota, vihdoin Puolan jako, joka on aikakauden ominaisuuden kenties selvin ilmestys. Eikä ottelu enää rajoitu Euroopan vanhaan kultuuri-piiriin; se on jo levinnyt kaikille valtamerille ja muiden maan-osain kaukaisille siirtomaille. Englanti, joka Euroopan mantereella ajaa tasapainon asiaa, pyrkii merillä ja Euroopan ulkopuolella itsekin yleiseen, muille kansoille rasittavaan yli-herruuteen.
Jos nyt kysymme: mitä tuo Westfalin rauhanteon asettama uusi periaate maailman järjestystä varten oikeastaan oli toimeen saanut, ei ole vastaus aivan lohduttavainen. Tasapainon aate, joka edellytti pysyväistä eripuraisuutta maailman kansojen kesken, oli matkaansaattanut melkein alituisia sotia ja kehittänyt julkeimman valtio-itsekkäisyyden, jonka painon alla kansakuntien sekä ulkonainen itsenäisyys että sisällinen vapaus oli surkeasti sortumaisillaan. Totta kyllä on, että jo ennenkin ihmiskunnan historiassa vallanhimo ja väkevämmän oikeus oli näyttänyt tapauksiin melkoisesti vaikuttavan, ja Keski-aian meteliset pauhinat tuntuvat yksityis-kohdissaan vielä enemmin säännöttömiltä ja satunnaisilta, kuin ne olot, joita Eurooppalainen diplomatiia 18:nnella vuosisadalla ohjasi. Mutta eroitus oli juuri siinä, että itsekkäisyys nyt oli kohonnut korkeimmaksi la'iksi, joka sysäsi kaiken aatteellisen johdon syrjälle. Seurauksena oli, että itse kansallisuuden-aate, joka, kuten ennen olemme nähneet, oli valmistanut tuon suuren vaiheen Keski-aiasta Uuteen aikaan, nyt joutuu ahtaalle valtio-tarkoitusten masentavan painon alla. Tämä aate tosin vielä oli varsin hämärä ja valtion-käsitteesen sidottuna; mutta siinäkin, missä kansallis-henki oli valtiolliseksi olennoksi kehittyneenä, sitä ei pidetty missään arvossa, vaan mahtajat loivat omia mielivaltaisia valtio-kyhäyksiänsä, joihin koettivat puhaltaa omaa henkeänsä. Niinpä esm. Habsburgilaiset hallitsijat tavan takaa koettivat sulattaa Unkarin valtakuntaa yleiseen Itävaltalaiseen monarkiiaansa, Italiaa tavan takaa jaeltiin ja palstoiteltiin Eurooppalaisen tasapainon hyväksi, ja itse Saksassa kansallinen yhteys tuskin enää oli nimeksikään säilynyt, koska sen etevimmät kappaleet olivat vieraisin valtakuntiin yhdistyneinä. Juuri tässä Pyhässä Romalaisessa keisarikunnassa tulivat tasapainon vaikutukset selvimmästi näkyviin. Ensi-aluksi oli ainoastaan Protestanttisuuden ja Katholisuuden yhtäläinen voima ollut kysymyksenä. Mutta ennen pitkää edut ja pyrinnöt hajosivat monialle ja valtakunnan etevimmät jäsenet osittain siirtyivät ulkopuolelle Saksan rajoja. Puhumatta siitä, että Ranska oli vienyt Elsas'in ja vielä lisäksi anasti Lothringin, oli Hannover joutunut Englannin johtamaksi, Saksi tullut Puolan kuningaskunnan yhteyteen ja Brandenburg muuttunut Preussin kuningaskunnaksi, niin-muodoin saanut arvonimensä ulkopuolelta Saksaa. Kun lisäksi muistamme, että Saksalaiset maakunnat olivat vähin osa Habsburgilaisen keisarin alueesta, että Pommeri oli Ruotsin hallussa ja Holstein Tanskan, on helppo ymmärtää, kuinka epäsointuva se kokonaisuus oli, jota kutsuttiin Saksan kansakunnaksi.
Katsellessamme Euroopan valtiollista tilaa tällä aikakaudella, olemme melkein valmiit kysymään, eikö ihmiskunta ollut yleis-ihmisyytensä puolesta mennyt taakse päin, sitten kuin se näkyväinen yhdys-side, jonka Katholisuus aikoinaan piti voimassa, nyt oli katkennut. Ulkonaiset tapaukset näyttävät antavan siihen katkerimman vastauksen; sillä epäilemättä valtioiden yksityis-edut olivat anastaneet ylimmäisen sijan maailman asioissa ja ihmiskunnan yleiset edut olivat saaneet väistyä syrjälle. Mutta kun likemmältä tarkastamme aikakauden oloja ja sitä aatteiden liikettä, joka nyt on alkanut, tulemme heti huomaamaan, että myöskin tämä "Valtio-itsekkäisyyden aikakausi" on tehnyt melkoista työtä humaniteetin palveluksessa. Aivan luonnollista tosin oli, että kun vanha Katholiskunta ei enää kelvannut edustamaan yleis-ihmisyyden aatetta, oli ollut ensi-aluksi vaikea löytää uutta muotoa kansojen rauhalliselle yhteis-elämälle. Olihan Keski-aian theokratillinenkin rauhan-aate jäänyt useissa kohden ainoastaan ihanaksi unelmaksi; nyt kun täysivaltaiset kansa-henkilöt ryhtyivät maailman-johtoon, oli tietysti kahta vaikeampi saada sointuvaa seurallisuutta heidän välillensä toimeen. Mutta muistamista kuitenkin on, että tämä harrastus yhä oli voimassa ja vaikutuksessa — kansojen "parempana omana-tuntona", kuten äsken sitä nimitin. Jo siitä hetkestä saakka, jolloin kirkollista yleis-monarkiiaa ruvettiin järkähyttämään, oli kysymystä noussut jostakin uudesta rauhan-järjestelmästä, ja Böhmin Husilainen kuningas Yrjö Podjebrad mainitaan olleen ensimäinen, joka mietti jotakin Euroopan kansain "tasavaltaa" keskinäisen liiton ja sopimuksen muodossa. Keski-aian lopusta saakka kansain-välinen diplomatiia sitten teki työtä tätä tarkoitusta varten, ja vaikka uskonto-sodat vuosisadan aiaksi katkaisi kaikki rauhan-yritykset, oli aate kumminkin sen verran edistynyt, että Kansain-välinen oikeus alkoi tieteessä järjestyä. Sekin oli jo jotain, että tätä oikeutta ylipäänsä tunnustettiin, jos kohta sitä teossa ja toiminnassa aivan huonosti noudatettiin. Itse tasapainon ajatus todisti, että kansakunnat hyvin tunsivat keskinäisiä velvollisuuksia löytyvän, vaikka keino niiden yllä-pitämiseen oli kovin vaillinainen. Pait sitä tämä aikakausi, niin tyhjä kuin se onkin johtavista aatteista, on kuitenkin varsin hedelmällinen uusien aatteiden synnyttämisessä. Ylipäänsä kultuurin kehitys on tällä aikakaudella erinomaisen virkeä; kansojen oma etu kiihoittaa heitä kartuttamaan voimiansa tieteiden, taiteiden, kaupan ja teollisuuden edistämisellä, ja hyötymisen harrastus herättää monenmoisia tutkimisia yhteiskunnan luonnosta ja tarpeista. Mutta sen ohessa aatteiden vaihto eri kansain välillä on vilkkaampi kuin milloinkaan ennen. Kansainväliset selkkaukset ovat synnyttäneet sanoma-kirjallisuuden, ja niistä kansallis-kirjallisuuksista, jotka tähän aikaan puhkeevat kukoistukseen, saapi Ranskan kirjallisuus yleisen Eurooppalaisen vaikutuksen. Tämä henkinen liike yllä-pitää yhä humaniteeti-siteen kansojen välillä ja valmistaa vähitellen uutta, historiallista kehitys-jaksoa.
Ne lyhyet hetket, jotka ovat meillä jälillä, eivät salli minun kuin hätäisesti viitata aian henkisten liikkeiden yleiseen luontoon. Mutta jos olisikin aikaa meillä runsaammin, ei olisi minun suinkaan helppo sovittaa kokonaiseksi kuvaksi kaikkia niitä vaihtelevia ilmiöitä, joita näiden aikojen henkinen levottomuus on tuottanut. Asian laita, näet, on, että aatteidenkin maailmassa vallitsi, keski-aikaisten ajatus-kaavojen kukistumisen perästä, aivan yhtäläinen hajanaisuus kuin valtiollisessa, eikä ensi-aluksi syntynyt mitään yhteistä suuntaa, joka olisi voinut tehokkaasti vaikuttaa olevaisten olojen muodostamiseen. Varsin tuntuva on jo tähän aikaan vaikutus siitä Humanistisesta liikkeestä, joka — kuten ennen olemme nähneet — oli alkanut Keski-aian lopulla Antikisen kirjallisuuden herätyksen kautta. Mutta koska Antikin valtio-ihanteet olivat mahdottomat sovittaa sen-aikuisiin oloihin, niin tutkimus kääntyi ajatuksen omiin perusteisin ja synnytti uudenaikaisen filosofian, jossa nimet Cartesius, Spinoza, Leibritz, muita mainitsematta, saavuttivat loistavan sijan. Aian uskonnolliset kysymykset olivat pitkällisen taistelun kautta joutuneet sille kannalle, että tiede yhä enemmin saattoi irtaantua dogmallisten kaavin siteistä, eikä aikaakaan ennen kuin se käänsi teränsä itse Kristin-uskoa vastaan, joka Protestanttisissakin kirkkokunnissa oli yhä enemmin kangistunut tunnustus-kaavoihinsa. Niinpä jo 17:nnen vuosisadan lopulla syntyy Englannissa se Kristin-uskolle vihamielinen Valistus-filosofia, joka sitten Ranskassa, Voltaire'n ja Encyklopedistain kautta, saapi varsinaisen kukoistuksensa. Vaan tämän, niin-sanoakseni kristillisen suunnan ohessa, havaitaan toinenkin taipumus aikakauden ajatus-tavassa. Nuo alkuansa erikseen kulkeneet Humanistiset ja uskonnolliset harrastukset olivat viimein päätyneet yleiseen ihmis-rakkauteen, jonka silmä-määränä etenkin oli yksityis-ihmisen onni ja menestys. Tämä filantropinen suunta, joka nyt ilmaantuu aian varsinaisena humaniteeti-harrastuksena, ei voinut olla loukkaantumatta olevaiseen maailman-järjestykseen, jossa ihmisten onni näytti olevan ainoastaan mielivallan ja kurjuuden alaisena; se vaati tämän surkean tilan parantamista ja käänsi huomionsa niihin laitoksiin, jotka tuntuivat olevan surkeuden syinä. Merkillistä on, että historian yleiset keskuudet, valtioiden keskinäiset rettelöt ja kansainvälisen oikeuden metelinen tila, jäivät tällä kertaa tutkimukselta melkein huomaamatta, ikäänkuin niiden suhteen ihmis-järki olisi tuntenut itsensä voimattomaksi. Sitä suuremmalla innolla aian huomio kääntyi yhteiskunnallisiin laitoksiin ja niihin siveellisiin periaatteisin, joihin yhteiskunta perustui. Tällä tavoin Valistus-filosofia sai käytännöllisen sisällyksen: kaikki entiset mielipiteet, jotka olivat yhteis-elämän kannattimina, siirrettiin rohkeasti ennakko-luulojen luokkaan ja täydellinen uudistus vaadittiin toimeen-pantavaksi valtiossa, kirkossa ja yhteiskunnassa.
Erinäiset seikat vaikuttivat, että olletikkin Ranskassa uudistuksen tarve oli kiihkeä. Mutta sen ohessa Ranskan kielen korkea viljelys ja avara valta levitti nämä uudet aatteet ympäri Euroopan ja tällä tavoin mielet muuallakin valmistettiin niille mullistuksille, jotka vuosisadan lopulla puhkesivat Ranskan vallankumouksen kautta. Olletikkin Rousseau'n tuntehikkaat selitykset ihmisten luonnollisesta tasa-arvosta yllyttivät yleistä mielipidettä vanhaa yhteiskuntaa vastaan, joka oli kokonaan rakentuneena perityihin sääty-etuihin ja rasittavaan epätasaisuuteen ihmisten välillä. Historialliset olot olivat muka ihmisessä pilanneet ihmisyyden. Jahka yhteiskunta kerta saataisiin luonnon-mukaiselle kannalle, jahka yleinen vapaus, veljyys ja tasa-arvo olisi toimeen saatu, silloinpa muka kansainkin välillä rauha ja rakkaus tulisi vallitsemaan. Tämä oli Vallankumouksen suuri ajatus, se johtava aate, joka pian antoi Euroopan taisteluille vakaisemman sisällyksen kuin vallan-pitäjäin itsekkäät kiistat tasapainon aikakaudella. Voimme siis sanoa, että yleis-ihmisyys, joka näytti häviölle joutuneen kansakuntain irstaissa vihan-melskeissä, sillä välin etsi uutta elin-voimaa yhteiskunnallisten kysymysten ahtaammasta piiristä, josta se jälleen lähti ulos maailmaa valloittamaan. Hätäinen katsaus tähän uuteen vaiheesen on oleva seuraavan luentomme aineena.
Historian uusin jakso on nyt edessämme ja vaikeus keksiä aatteiden syntyä ja todellista perää karttuu joka askeleelta. Syynä tähän vaikeuteen on, paitsi tapausten lähisyys, myöskin historiallisen kehityksen moninaisuus; sillä eri aatteet jo kietouvat toisiinsa, vaikuttavat yhdessä tai vastatusten ja toimeen-saavat tuloksen, jota ei millään mathematillisella lasku-tavalla voida selvittää. Käyttääkseni luonnosta lainattua kuvaa, — aate-virrat sekaantuvat toisiinsa, muuttelevat toistensa voimaa tai suuntaa ja synnyttävät joskus pyörteitä ja suvantoja, jotka saattavat meitä erehdyttää sekä alkuperäisen liike-voiman että lopullisen tarkoitusperän suhteen. Ja lisäksi tulee, että lähestymme nykyhetken omia taistelu-kysymyksiä, joissa itse ajalemme aian-liikkeiden vallassa emmekä yhtä vakavasti voi arvostella tapausten kuohua, kuin jos asemamme olisi ulkopuolella niitä vaiheita, joiden luontoa koetamme käsittää. Meidän tulee sen vuoksi olla johonkin määrin varullamme, taikka oikeammin sanoen, meidän tulee tunnustaa, että käsityksemme saattaa olla vaillinainen ja johonkin määrin ykspuolinen. Vaan tämä tunnustus ei saa estää meitä etsimästä sitä pää-juonta, joka näissäkin liikkeissä on vallinnut. Ensimäinen kysymyksemme on siis: mitkä ne syyt olivat, jotka matkaan-saattivat Ranskan suuren vallankumouksen ja sen yhteydessä olevat tapaukset?
Ensiksi täytyy meidän eroittaa ne syyt, jotka olivat yleiset, maailman kultuuri-kehityksestä lähteneet, ja ne, jotka olivat enemmän paikallisia, yksityisten kansain sisällisiin oloihin perustuvia. Yleisten syiden joukossa oli epäilemättä tärkein, että — kuten viime luennossa koetin osoittaa — Uuden aian henkiset herätykset olivat muodostuneet yleiseksi filantropiseksi suunnaksi, joka vaati enemmän tasaisuutta yksityis-ihmisten kohtaloissa, kuin mitä Euroopan silloin vielä vallitseva feodalinen yhteiskunta tarjosi. Tunnustaa täytyykin, että erittäin alhaisimpien kansan-luokkain tila Euroopan kultuuri-maissa oli varsin surkuteltava. Tosin varsinainen orjuus jo Keski-aian kuluessa oli enimmissä maissa lakannut; mutta usein maanviljelys-väestön asema feodalisen isännyyden alla ei ollut orjuutta parempi, ja aian "valistus" oli alkanut oudoksua tätä jyrkkää epätasaisuutta eri ihmis-luokkain elämän-kohtaloissa. Mutta nämä mielipiteet saivat sen kautta sitä enemmän voimaa, että se keski-sääty, jonka jo Keski-aikana olemme nähneet syntyvän kaupunki-kuntain piirissä, nyt oli tarpeeksi vaurastunut ja voimistunut, voidaksensa vaatia säännöllistä osaansa kansallisten asiain hoidossa. Tämä niin-kutsuttu "Kolmas sääty" tiesi aivan hyvin olevansa yhtä luuta ja lihaa kansan alhaisempien kerrosten kanssa ja nousi luonnollisesti näidenkin edustajaksi. Valtion ja yhteiskunnan uudistus tuli niin-muodoin pääasiallisesti tämän säädyn ajettavaksi.
Tämän ohessa on huomattavaa, että Calvinilainen tunnustus herätti niissä maissa, joissa se pääsi vaikuttamaan, demokratillisia taipumuksia maallisenkin yhteiskunnan alalla. Puhumattakaan Geneve'n malli-kirkosta, joka oli ikäänkuin tasavaltaisen kristillisyyden keskuksena, oli varsinkin Englannissa ja Skotlannissa Protestanttisuus ryhtynyt valtiollisten olojen muodostamiseen ja matkaan-saattanut ensimäisen vallankumouksen jo siihen aikaan, jolloin muussa Euroopassa Kolmenkymmenen-vuotinen sota veti kansojen huomion puoleensa. Englannissa tämän uskonnollisen vaikuttimen lisäksi tuli parlamentti-laitoksen vanhat traditionit, jotka olivat kansalliseen luonteesen istuttaneet syvän käsityksen kansalaisten yhteiskunnallisista ja valtiollisista oikeuksista. Luonnollista siis oli, että tämä uskonnollisen ja valtiollisen vapauden harrastus pian joutui taisteluun kuninkaallisen vallan kanssa. Englannissa, näet, oli, niinkuin muuallakin Euroopassa, kuninkuuden voima jo Keski-aian lopulla melkoisesti karttunut, ja kun Uskonpuhdistus tässä maassa toimitti kirkollisenkin hallituksen kuninkaan käsiin, tulivat uskonnolliset kysymykset saamaan etusijan valtio-seikkain seassa. Näin tapahtui, että Stuart'ien tultua hallitus-istuimelle, kruunun kirkollinen suprematiia herätti vastarinnan kuninkuuden muitakin prerogativeja vastaan, eikä kauan viipynyt, ennen kuin Puritanit ja "Keropäät" olivat kukistaneet Englannin vanhan valta-istuimen, koettaen järjestää uutta yhteiskuntaa uskonnollisten periaatteidensa mukaan. "Restaurationi" tosin sitten asetti Stuart'in suvun jälleen valta-istuimelle; mutta pelko Jaakko II:n katholisista hankkeista herätti v. 1688 uuden vallankumouksen, jolloin kerrassaan laskettiin vahva perustus Englannin kansan uskonnolliselle ja valtiolliselle vapaudelle.
Britannian suljetun saari-aseman tähden tämä esimerkki perustus-la'illisesta kansalais-vapaudesta ei ensi aluksi aivan tehokkaasti vaikuttanut mannermaan valtiollisiin käsitteisin, varsinkin koska Englannin yhteiskunnan aristokratilliset perustukset olivat jääneet melkein muuttumatta. Mutta eräs samasta emäpuusta kasvanut haara, nimittäin Englantilaisuus Pohjois-Amerikassa, antoi yhteiskunnalliselle kehitykselle sitä suurempaa yllykettä. Kuten tiedämme, nuo Englannista paenneet Puritani-perheet, jotka Atlantin-takaisissa siirtokunnissa olivat raivanneet itsellensä uuden isänmaan, missä vanhan Euroopan yhteiskunnalliset epätasaisuudet kokonaan unohtuivat, olivat vähitellen kasvaneet melkoiseksi kansakunnaksi, joka ei enää taipunut pysymään emämaan herruuden alla. Se vapautus-sota, joka tästä syystä syttyi, ja ne tasavaltaiset valtio-laitokset, jotka silloin perustettiin, herättivät monessa paikoin Euroopassa ääretöntä ihastusta, koska näyttivät toteuttavan aikakauden suuria tasa-arvon ja vapauden ihanteita. Mutta ei missään ollut mielten kiihko niin suuri kuin Ranskanmaalla, jonka hallituskin saatettiin tekemään tehokasta apua Amerikan nuorille Yhdys-valloille. Juuri tässä Ranskan kansakunnassa olivat uudet aatteet ja vanhat epäkohdat astuneet jyrkimmästi vastatusten. Kuninkuuden ylin-määrin paisunut valta, hallituksen tuhlaavaisuus ja säälimätön kiskomis-järjestelmä sekä etu-oikeutettujen säätyjen, aateliston ja kirkollisen ylimyskunnan, ylpeä loisteliaisuus ja kevytmielisyys, — tämä kaikki jo tuntui kansan enemmistölle kärsimättömäksi ikeeksi, joka oli särjettävä ja poistettava, jotta luonnon ja järjen mukainen yhteiskunta voisi syntyä. Olojen ja mielten tila oli semmoinen, että moni jo varhain varmuudella ennusti jonkun hirveän räjähdyksen tuloa. Kuusi, seitsemän vuotta sen jälkeen, kun Yhdys-vallat olivat saaneet itsenäisyytensä tunnustetuksi, puhkesikin Ranskan suuri vallankumous, eikä niinkään monta vuotta kulunut, ennenkuin se raivaavana palona alkoi levitä ulkopuolelle Ranskan rajoja kaikkiin lähimaihin. Näin koitti historiassa uusi aikakausi, uusi jakso suuria ja verisiä taisteluita. Mutta olipa taisteluilla nyt joku aatteellinen tarkoitus. Ihmiskunta oli jälleen saanut johtavan aatteen, joka maksoi taistelun vaivaa, eikä valtio-itsekkäisyys enää yksin johtanut kansojen kohtaloita.
Ranskan vallankumous on niitä tapauksia, joiden arvostelemisessa vielä nytkin mielipiteet menevät niin hajalle, että joku tasapuolinen tuomio ei ole aivan helppo laskea. Tämä maailman-tapaus on yhä pysynyt kiista-kysymyksenä, ei ainoastaan eri puolueiden, vaan myöskin eri kansain välillä, sitä myöden kuinka on arveltu siitä olleen etua tai haittaa arvostelijan omalle kansakunnalle. Niinpä Ranskan suuri historioitsija ja valtiomies Thiers on siitä tehnyt kansallisen epopeian, ja vasta viimeisinä aikoina on Ranskassa toisinaan ruvettu vähemmin runolliselta kannalta sen tapahtumia katselemaan. Englannissa taas oli ensi hetkestä saakka yleinen mielipide varsin vähän suosiollinen Ranskan vallankumous-näytelmälle; se onkin sieltä puolen enimmästi saanut ankaran tuomion sekä valtiomiehiltä että historioitsijoilta, ikäänkuin kaikki tyyni ei olisi muuta ollut kuin Ranskalaista kevytmielisyyttä ja hurjuutta. Myöskin Saksan historian-tutkimus on tavallisella perinpohjaisuudellansa todistellut, että Ranskalaiset, omaksi ja muiden onnettomuudeksi, antoivat vallankumouksellensa ihan väärän suunnan; — ja senpä Saksalaiset ymmärtävät yhtä viisaasti, kuin sananparren mukaan maalla-olijat arvostelevat merellä sattunutta vahinkoa. Nykyään voimme ylipäänsä sanoa, että kritillinen ja moittivainen katsanto-tapa Ranskan vallankumouksen suhteen on ylinnä, eikä olekkaan vaikea todistaa, että se on liikkunut hävityksen kauhistuksena Ranskanmaan ja muun Euroopan yli, hurjasti kukistaen historialliset olot ja vereen upottaen kokonaisen sukupolven kohtalot. Miks'ei tämä liikenne, joka tahtoi asettaa Järjen jumalattaren maailman-hallitukseen, itse osannut järjellisesti menetellä? — Näin sopii hyvällä syyllä päivitellä; sillä aivan epäilemättä tuo intohimojen irstas raivo, joka vihdoin päätyi kunnianhimoisen kenraalin hallitukseen ja yleiseen valloitus-sotaan Euroopan muita kansoja vastaan, on ollut historian kamalimpia kohtauksia. Eikä kukaan uskaltane väittää, ett'ei näitä hairauksia olisi voitu välttää, jos ihmiset ylipäänsä olisivat parempia ja puhtaampia olleet, jos siveellinen kanta sekä vallankumouksen tekijöissä että sen vastustajissakin olisi ollut korkeampi, jos ylipäänsä olot olisivat toisenlaisia olleet, kuin mitä ne Ranskassa ja muussakin Euroopassa siihen aikaan olivat. Ja jos myönnämmekin, että nämä asianhaarat ovat olleet hairausten syinä, emme kuitenkaan saa katsoa kaikkea, mikä historiassa tapahtuu, ainoastaan edellä-käypien syiden välttämättömäksi seuraukseksi; toisin sanoin, emme saa tehdä mitättömäksi kansojen ja yksityisten omaa syyllisyyttä, jos ylipäänsä tunnustamme inhimillisissä teoissa jonkun määrän ehdon valtaa. Tältä kannalta katsoen meidän siis tulee yhdistyä siihen ankaraan tuomioon, joka on laskettu Ranskan vallankumouksen yksityis-tapauksista, sen murha-teoista ja Terrorismista sekä sen hävitys-himosta ja valloitus-politiikasta Napoleonin tarkoittamaan maailman-herruuteen saakka. Mutta sittenkin meidän tulee edellä kaiken tutkia, onko tämän verisen vaahdon alla liikkunut joku historiallinen aate, joka vallankumouksen kautta on päässyt pysyväiseen valtaan ihmiskunnan oloissa. Tämä kysymys on meille tällä kertaa tärkeämpi kuin yksityisten henkilöin ja tapahtumain arvosteleminen.
Ensiksi sopii tässä kohden muistuttaa, että vallankumous itsessään merkitsee väkivaltaista poikkeusta valtion säännöllisestä ja la'illisesta oikeudesta. Onko semmoinen poikkeus milloinkaan oikeutettu? Kysymys on liian lavea, että ehtisimme tunkeuda sen kaikkiin asianhaaroihin. Kuitenkin voimme yleisesti myöntää, että aikoja löytyy valtiojen elämässä, jolloin muuta edistymisen keinoa ei ole. Jos vanhat olot ja uudet aatteet seisovat niin jyrkästi toisiansa vastaan, ett'ei mitään sopimusta voi syntyä, silloin jälkimäiset korkeammalla oikeudellaan murtavat entiset oikeudet maahan ja raivaavat tietänsä raunioiden yli. Niin oli osaksi Ranskan vallankumouksen laita, emmekä voi Ranskan kansaa soimata, että se silloin on tähän hätä-keinoon ryhtynyt. Mutta paremmalla syyllä sopii muistuttaa, että Ranskan suuri vallankumous on antanut vallankumous-käsitteelle jonkunlaisen väärän pyhityksen, joka on ollut kansojen säännölliselle edistykselle suureksi haitaksi. Varsinkin itse Ranskanmaalla on vallankumouksen huimaus kestänyt enemmän aikaa kuin se pakko-tila, joka saattoi tätä väkivaltaista välikappaletta pyhittää, ja juuri tämä suuresta maailman-tapauksesta syntynyt päihtymys on estänyt Ranskan valtio-oloja asettumasta säännölliseen ja terveesen tasapainoon.
Mutta samassa kun lausumme, että 1789 vuoden vallankumous on esimerkillään vienyt harha-teille, olemme myöskin tunnustaneet, että se itse teossa on toimittanut jotakin tärkeätä virkaa ihmiskunnan historiassa. Ja niinpä onkin todella laita. Niinkuin ankara ukkosen-ilma on Ranskan suuri vallankumous puhdistanut Euroopan oloja niistä vanhentuneista keskiaikaisista laitoksista, jotka jo mädännyksellänsä yhteiskuntaa saastuttivat, ja sen ohessa se on maailman yleiseen politiikkiin leimauttanut uusia aatteellisia vaikuttimia, jotka kansojen historialliselle toiminnalle antoivat rikkaamman ja siveellisemmän sisällyksen, kuin edellisen aikakauden itsekkäät sota-melskeet. Kun Eurooppa vihdoin neljänneksen vuosisadan taistelujen perästä jälleen asettui levolle ja Pyhä Alliansi toivoi voivansa aloittaa uutta rauhan ja rakkauden aikakautta, olivat Euroopan vanhat laitokset, sekä yhteiskunnalliset että kansainväliset, palaamattomasti hävinneet. Feodalismin juuret olivat ylipäänsä kaikkialla maasta pois kitketyt taikka ainakin niin höltyneet, että niiden elin-voima oli lakannut; tämä oli muutoksen yhteiskunnallinen ja laillansa yleis-inhimillinen puoli, koska sen kautta "ihmisen oikeudet", säädystä ja syntyperästä huolimatta, astuivat yhteiskunnalliseen voimaan. Sen ohessa joka haaralla oli herännyt tarve väljentää valtiollisen elämän muotoja, toimittaa kansoille itsellensä osallisuutta valtiojen hallituksessa ja la'illa rajoittaa hallitusmiesten valtaa; tämäkin muutos oli edellisen kanssa likeisintä sukua, koska valtiollisen vapauden pää-tarkoituksia on suojella yhteiskunnallista tasa-arvoa. Mutta ei ainoastaan yleisissä vapauden-käsitteissä, vaan myöskin yksityisten kansain itse-tajunnassa oli vallankumouksen aikakausi vaikuttanut herätystä, uudistusta. Italiassa oli kansallisen yhteyden ensimäinen aamupuhde alkanut hämärtää, kun vallankumous hetkeksi lakaisi pois nuo vanhat vallat, jotka niin monta vuosisataa olivat pitäneet maan lohkaistuna ja hermottomana. Espanjassa taistelu Napoleonia vastaan herätti kansan tylstyneet hermot jälleen jänteille, todistaen, että kansan itsenäisyyden tunto ei ollut despotismin painon alla masentunut. Merkillisin muutos oli kuitenkin tapahtunut Euroopan keskustalla, Saksanmaalla, jossa tuo tykkönään kelvottomaksi kulunut "Romalainen keisarikunta" oli lopullisesti kukistunut ja enin osa entisistä pikku-"säädyistä" olivat hävinneet, jättäen tilan avoimeksi vastaiselle kansalliselle yhdistymiselle. Tässä niin-muodoin vallankumous-sotain lähin vaikutus oli ollut, että viimeinen jälki Saksan kansan valtiollisesta kokonaisuudesta katosi; mutta samalla kertaa Saksalaisten kansallis-tunto sai ensimäisen uuden yllykkeensä taistelussa Ranskan ylivaltaa vastaan. Näistä esimerkeistä näemme, että Ranskan vallankumous kahdella tavalla levitti vaikutustansa Euroopan yleisiin oloihin. Suoranaisesti Ranskan voitolliset aseet kuljettivat muassansa yhteiskunnallisen tasa-arvon aatteet ja toimittivat sekä yhteiskunnallisissa että valtiollisissa oloissa säälimättömän tasoitus-työn. Mutta toiselta puolen se maailman-valta, jonka vallankumouksen ainokais-perillinen, Napoleon I, koetti toimeen panna, herätti kansallisuudet heidän uupumuksestaan voimalliseen vastarintaan ja nosti niin-muodoin välillisesti uuden liike-voiman vaikutukseen maailman historiassa.
Voimme siis sanoa, että tämän vuosisadan kaikki valtiolliset liikkeet ovat saaneet alkunsa siitä hehkuvasta tuli-ahjosta, jossa vallankumous koetti sulattaa Euroopan vanhat olot uuteen muotoon. Kysymykset yhteiskunnallisista ja valtiollisista oikeuksista tosin ovat vanhoja historiassa; ne ovat milloin missäkin muodossa ilmaantuneet kansojen elämän-vaiheissa hamasta Hellaan aioista saakka. Mutta vasta Ranskan vallankumouksesta alkaen ne ovat saaneet yleisen humaniteeti-merkityksen, tulleet yleis-inhimillisiksi aatteiksi ja kaikkien sivistyneiden kansakuntain harrastettaviksi. Samoin kansallisuuden-aate oli jo kauan aikaa maailman tapauksissa asunut sisällisenä liike-voimana; sen vaikutukseen olen jo monta kertaa edellisessä viitannut. Mutta vasta tästä aiasta alkaen se ilmestyy tajuttuna tarkoituksena kansojen elämässä, valtiollisena oppina, yleisen politiikin vaikuttimena. Minun tuskin tarvinnee luetellakkaan niitä nykyisen aikakauden ilmiöitä, jotka ovat tästä aatteesta lähteneet. Etelä-Amerikan valtioiden synty, Kreikan vapautuminen, Italian yhteys, Unkarin kansallinen ja valtiollinen uudistus, Saksan uudesta-syntyminen ja Balkan'in-saarennon kansakuntain äskeiset vapauden-taistelut, — siinähän kokonainen sarja maailman-tapauksia, joka kuvaa tämän aikakauden luonnetta yhtä selvästi, kuin menneen vuosisadan "perintösodat" ovat silloisen aian-hengen osoittajina. On siis täydellä syyllä nimitetty nykyistä aikaa Kansallisuus-liikkeiden aikakaudeksi. Mutta itse aatteen yhteyttä vallankumouksen kanssa voidaan todistaa, ei ainoastaan tapausten ulkonaisesta järjestys-jaksosta, vaan myöskin muutamista sisällisistä tunnus-merkeistä, joihin minun tulee erittäin viitata. Etsikäämme siis lopuksi tämänkin ilmiön aatteellista syntyperää.
Asia ei olekkaan kovin vaikea johdollisesti selvittää. Aivan samalla tavoin kuin se tasa-arvon ja vapauden aate, joka vallankumouksessa puhkesi toimeen, oli alkunsa saanut edellisen aikakauden ajatus-työstä, oli kansallisuudenkin aate jo siihen aikaan alkanut kehittyä osittain yleisestä ajatus-liikkeestä, osittain valtiollisten maailman-tapausten johdosta. Totta kyllä on, että 18:nnen vuosisadan yhteiskunnallinen filosofia ei suorastaan edistänyt kansallisuuksien oikeutta. Nämä valistus-filosofit eivät ylipäänsä rakastaneet yhteiskuntaa missään muodossa, vaan näkivät yksityis-ihmisessä ihmisyyden puhtaimman ilmestyksen, ja laskivat ihmisten kansallisia eroituksia muiden historiallisten ennakko-luulojen joukkoon, jotka yleistä tasa-arvon aatetta häiritsivät. Mutta sama filantropinen suunta, joka oli yhteiskunnallisen valistus-filosofian perustuksena, herätti myöskin harrastuksia, jotka virittivät varsinaisen kansallis-aatteen. Ennen tuskin huomattuja omituisuuksia pientenkin kansain elämässä ja katsanto-tavassa, niiden kansan-runoutta ja kieltä, niiden muinaisia vaiheita ja nykyisempää tilaa, ruvettiin jo 18:nnen vuosisadan kuluessa uuteliaisuudella tutkimaan; kielitiede ja kansa-tiede tekivät ensimäiset retkensä ulkopuolelle klassillisuuden korkea-sukuista piiriä, ja ihastuksella tultiin huomaamaan, että näissä muka alhaisissakin oloissa ihmisyys joskus ilmestyi raikkaampana ja ihanampana kuin vanhan kultuurin muodoissa. Se aate, joka tällä tavoin syntyi, oli oikeastaan varsin likeistä sukua yhteiskunnallisen tasa-arvon aatteelle. Kansojenkin suuressa maailman-yhteiskunnassa sopi vaatia tasa-arvoa, tasaista elämisen ja kehittymisen oikeutta. Molemmat aatteet, se joka käsitti "ihmisen oikeudet", ja se, jonka tunnus-sanana on "kansallisuuden oikeudet", syntyivät siis kuin kaksois-pari 18:nnen vuosisadan humanisista harrastuksista.
Merkillistä on, että myöskin samat valtiolliset tapaukset vaikuttivat niiden kehkiämiseen. Pohjois-Amerikan esimerkki saarnasi maailmalle kerrassaan kaksi asiaa: tasa-arvolle perustetun yhteiskunnan etuja ja vallan-alaisen kansan oikeutta itsenäisyyteen. Jälkimäinen oppi kypsyi Euroopassa vähäistä myöhemmin kuin edellinen; mutta täällä samat valtiolliset epäkohdat, hallitusten mielivaltaisuus ja itsekkäisyys, valmistivat molemmille altista kylvö-alaa. Samaan aikaan kuin Ranskassa vallankumouksen mielipiteet itivät Ludovik XIV:nnen despotismista ja Ludovik XV:nnen tuhlauksesta, olivat Josep II:n sulattamis-hankkeet Unkarissa ja Belgiassa herättäneet kansallisuuksien vastarinnan. Vihdoin Ranskan kansallis-tunto, jota vallankumous-aatteet olivat jännittäneet, paisui yli rajainsa ja koetti asettua koko Euroopan johtajaksi; silloin muut kansat heräsivät uuvuksistaan ja nousivat hekin voimiansa ponnistamaan. Näin Kansallisuuden-aate oli tullut tajutuksi valtiolliseksi voimaksi.
Tämä nyky-aian johtava aate kenties ei ole inhimillisen kehityksen loppu-päätöksenä; kenties sen ilmestys-muodot saattavat muuttua tavalla semmoisella, jota nykyinen aika ei voi ennustella. Vaan nykyäänkin se ei ole mikään umpeensa sulkeunut aate, vaan likeisimmässä yhteydessä yleis-ihmisyyden, humaniteetin kanssa. Kansallisuuden oikeus ei merkitse enää kansa-henkilön oikeutta vetäytymään itsekästen etujensa kuoreen, vaan sen oikeutta itsenäisesti vaikuttamaan ihmiskunnan yleisten etujen hyväksi, toteuttamalla historian tarkoituksia sekä omassa kehityksessään että vaikutuksessansa muuhun maailmaan. Siinä kohden on itse aate puhdistunut, jalostunut, verrattuna sen muinaisiin ilmestys-muotoihin. Yleis-ihmisyys ja kansallisuus ovat ennenkin keskinäisessä vaihe-vaikutuksessa johtaneet historian menoa, mutta ikäänkuin itse aavistamatta sointuvaa loppu-tarkoitustaan. Nyt sitä vastoin sointuisuus näyttää olevan saavutettu itse aatteidenkin välillä. Tässä kohden siis voimme ajatella, että historiallinen kehitys on jonkunlaisille perille tullut, että johonkin pysäys-paikkaan on ehditty aatteiden edistysmatkalla.
Vaan eipä historiallisen kehityksen loppu-päätös sittenkään näytä olevan lähi-mailla. Nähtävästi vielä on taipaleita kulkeminen, joiden vaiheita emme suinkaan voi aavistuksellakaan käsittää. Puhumattakaan siitä, että itse kansallisuuden aate par'aikaa vaivaloisesti raivaa tietänsä ja kenties edistyessään on pukeuva uusiin muotoihin, voimmehan sanoa, että humaniteeti-aate jälleen on himmentynyt tai oikeastaan epämääräiseksi tullut. Se ei enää voi ilmestyä jonkun maailman-vallan muodossa, niinkuin Roman keisarikunnan aikana, eikä yleisen Kristikunnan muodossa, kuten keskiaikana. Myöskin tuo kansojen yhteinen kultuuri, joka Uutena aikana on ollut heillä yhdys-siteenä, tuskin aian pitkään riittänee historian humaniteeti-tarkoituksiin. Niinkuin Pilatus aikoinaan kysyi: "mikä on totuus?", niin nykyinenkin aika kysyy epäilemisellä: mikä on yleis-ihmisyys? mikä on oleva historian tulevaisten jaksojen humaniteeti-käsite?
Siihen kysymykseen me emme tässä uskalla antaa mitään vastausta. Historian filosofiassa voimme katsoa ainoastaan taakse päin; eteen päin emme näe mitään. Tähän paikkaan siis tehtävämme oikeastaan on loppunut. Mutta muutamia yleisiä päätelmiä voimme kuitenkin ihmiskunnan menneistä vaiheista tehdä. Siihen tarkoitukseen aion käyttää ne pari luento-hetkeä, jotka vielä ovat jälillä.
Luentojemme jakso on nyt lopullansa, ja vaikka niiden tarkoitus ei ole voinut olla muu kuin pystyttää tärkeimmät tien-viitat, jotka meille osoittaisivat inhimillisen kehityksen yleistä suuntaa, pitäisihän meidän kuitenkin jo osata tehdä muutamia johtopäätöksiä tämän kehityksen varsinaisesta laadusta. Aine on tietysti erinomaisen rikas ja johtopäätöksiä voidaan epäilemättä tehdä monenmoisia; mutta tässä en katso tarpeelliseksi mieleenne teroittaa kuin yhden ainoan ja tärkeimmän, joka on: historiallisen kehityksen tarkka johdon-mukaisuus. Tähän säännölliseen yhtämittaiseen johtoon olen näissä luennoissa alinomaa viitannut, enkä voi tällä kertaa kuin suurimmassa lyhykäisyydessä kertoa niitä yleisiä piirteitä, joihin ihmiskunnan historia, johtavien aatteiden kannalta katsoen, kokonaisuudessaan kuvautuu.
Asia jo lieneekin meille kaikille jotenkin selvä. Historian alulla ja Vanhan-aian kuluessa varsinaista ihmiskunnan käsitettä ei vielä ole olemassa. Nuo luonto-peräiset kansallisuudet, jotka astuvat historian näkymölle, eivät tunne paljon muuta keskinäistä yhdys-sidettä kuin sodan ja valloituksen. Kauppa ja siirtokunta-liike tosin jo vanhimpaan aikaan saattavat joita-kuita kansoja keskenänsä tutustumaan; mutta vihollisuus, valloitus ja orjuuttaminen ovat siihen vielä tehollisempina välikappaleina. Koko Vanhan-aian pääasiallisena tehtävänä on temmata kansakunnat ulos heidän umpi-tilastaan ja synnyttää käsityksen yleisestä ihmisyydestä; tämä tapahtuu sillä melkein ainoalla tiellä, jota kansat silloin tuntevat, nimittäin vihollisuuden ja valloituksen kautta. Tätä tarkoitusta varten nuo suuret monarkiiat syntyvät, ja inhimillinen kultuuri ylipäänsä seuraa niiden jälkiä idästä länteen, kunnes vihdoin suuri Roman valtakunta sulkee yhteiseen valtio-kehään kaikki ne kansat, jotka silloin sivistyksensä puolesta edustavat ihmiskuntaa. Koko sivistynyt maailma on tällä tavoin yhtenä Romalaisena kansakuntana; Romalaisiksi sulauneina kansakunnat ovat oppineet yleis-ihmisyyttänsä tajuamaan, ja käsite "ihmiskunta" korkeammassa merkityksessä on syntynyt.
Mutta tämä käsite on vielä sen puolesta epä-selvä ja vaillinainen, että se riippuu yhteisestä valtio-ko'osta, yhteisestä kansallisuudesta, yhteisestä Kreikkalais-Romalaisesta kultuurista. Vasta Kristin-usko antaa ihmisyydelle aatteellisemman sisällyksen, ja kun Roman-valta hajoo ja luonto-peräiset kansallisuudet jälleen anastavat vallan historiassa, on Kristin-usko se yhdys-side, joka pitää heidät ko'ossa yhteisenä ihmiskuntana, — Kristikuntana. Tässä yhteydessä kansallisuudet Keski-aian kuluessa vähitellen varttuvat itsenäiseen historialliseen vaikutukseen; vaan ensi-alussa, jolloin niiden humaniteeti-kanta vielä on ylen heikko, tarvitaan joku lujasti järjestetty laitos, yllä-pitämään yleis-ihmisyyden ja kultuurin etuja. Semmoisena laitoksena on silloin Kristillinen kirkko, joka aian tarpeen mukaan muodostuu hengelliseksi yleis-monarkiiaksi, Paavikunnaksi. Myöskin maallisen yleis-monarkiian aate herää jälleen Keski-aian "Romalaisena" keisarin-arvona; mutta se ei enää voi saavuttaa mitään todellista merkitystä, vaan toimittaa korkeintaan jotakin epämääräistä kaitsija-virkaa kirkollisen maailman-hoidon rinnalla. Keski-aian Katholiskunta ei olekkaan mikään kansallinen valtio-yhteys, joka suorastaan hallitsisi maailman menoa; se on siveellinen humaniteeti-laitos, joka yleisesti valvoo kansakuntien sekä sisällisiä että keskinäisiä oloja, johdattaen niitä miten mahdollista yhteisille tarkoitus-perille.
Yleis-kirkon johtaja-virka tulee kuitenkin samassa määrässä tarpeettomaksi, kuin kansat itse varttuvat yleis-ihmisyyden etuja, kukin omalta kannaltansa, valvomaan ja edustamaan. Uskonpuhdistus ja Katholiskunnan hajoominen ei muuta merkitse, kuin että Euroopan kansat silloin ovat kasvaneet pois yleis-kirkon holhouksen alta, ja että osaavat omissa kansallisissa pyrinnöissään tarpeeksi ajaa yleis-ihmisyydenkin asiaa. Se aikakausi, joka ensin seuraa yleis-kirkon kukistumisen perästä, saattaa tosin hetkeksi herättää meissä pelon, että yleis-kirkon vallan kanssa myöskin kaikki aatteelliset tarkoitukset ovat historiasta hävinneet. Mutta ennen pitkää aatteiden johto jälleen astuu näkyviin, vaikk'ei mikään virallinen laitos enää ole niiden nimenomaisena edustajana. Uudemman aian humaniteeti-aatteista sopii sanoa, ett'ei kukaan tiedä, kusta tulevat ja kuhunka menevät. Ne ovat historian hengen herättämiä ja vievät historian suurille tarkoitus-perille; mutta kansat kuulevat niiden ääntä ja käyvät niiden käskyjä yhtä alttiisti, kuin jos joku näkyväinen maailman-hallitus heitä johtaisi. Yleis-ihmisyys — "humanitatem homini dare", kuten Romalaisessa maailmassa muinoin sanottiin, — on nytkin historiallisen kehityksen korkein tarkoitus; mutta se toteutuu kansallisuuksien vapaan toiminnan kautta, ja nämä kansallisuudet voimistuvat ja vahvistuvat samassa määrässä, kuin joku yleis-inhimillinen tehtävä heille kullekkin nimen-omaan osauntuu.
Tämmöinen on historian meno suurissa piirteissään ollut meidän päiviimme saakka. Sen ohessa tosin ihmiskunnan vaiheissa havaitaan monenpuolista kultuurin-kehitystä, joka aiottaisin on antanut historian tapauksille tärkeimmän sisällyksensä tai tehollisimman liikevoimansa. Vanhan Hellaan historia olisi ihmiskunnalle vähä-arvoinen, ellei se olisi synnyttänyt tuota jaloa antikista kultuuria; tämä taas on ollut ensin Makedonialaisen maailman henkisenä periaatteena, sitten Romalaisen yleis-ihmisyyden valin-kaavana, vihdoin vahvana pohjana uudempainkin kansain hengen-viljelykselle. Myöskin yhteiskunnallisten ja valtiollisten laitosten muodostus on toisinaan ollut tärkeänä puolena inhimillisessä kehityksessä. Yleis-ihmisyys olisi lopulta kumminkin vähä-arvoinen käsite, jollei se myöskin tarkoittaisi yksityisen ihmisen onnea ja jalostumista. Niinpä historia osoittaakin, kuinka ihmisten yhteiskunnallinen ja valtiollinen vapaus on aikojen vaiheissa edistynyt ja vahvistunut, kuinka hallitus-muodot ovat kehittyneet ja yhteis-elämän järjestys ja turvallisuus parantuneet. Mutta nämä ihmis-elämän edut, vaikka ne kyllä ovat vaikuttaneet historian tapauksiin, eivät kuitenkaan ole määränneet sen yleistä menoa. Valtiollinen vapaus, yhteiskunnallinen onni, jopa korkeamman hengen-viljelyksen kaikki jalous ovat joskus saaneet astua syrjään, milloin historian suuret tarkoitukset ovat kysymyksenä olleet. Olen jo luento-jaksoni alussa huomauttanut, että Romalaisen maailman kukistumisen Vanhan-aian lopulla on hämmästyttävä esimerkki siitä, kuinka ihmiskunnan edistys joskus kulkee outoja teitä pimeässä ja kuoleman varjossa. Olen sittemmin tätä kohtausta maailman historiassa jotenkin laveasti selittänyt ja olette siis nähneet, että ihmiskunnan yleinen sivistys, sen koko yhteiskunnallinen ja siveellinenkin kanta, siihen aikaan surkealla tavalla aleni. Mutta olette sen ohessa havainneet, että silloinkin yhtä-hyvin historian suuret tarkoitukset yhä edistyivät. Ylipäänsä voimme historiasta sanoa, että sen tarkoitukset pyhittävät sen välikappaleita. Ihmisten käyttämänä ohjeena tämä tarkoitusten ja välikappaleiden hämmennys ei muuta ole kuin julkeata jumalan-häväistystä; sillä ihminen heikkoudessaan ei milloinkaan täydellisesti vallitse tekojensa seurauksia eikä myöskään voi täydellisesti ta'ata tarkoitusten oikeutta. Mutta historian henki valitsee vapaasti välikappaleensa ja ohjaa ne oikeata tarkoitus-perää kohden.
Tämä yleinen maailman-johto onkin meille lohdutuksena, katsellessamme sitä metelistä menoa, joka historian tapauksissa aina on vallinnut ja yhä vallitsee. Historian olot raivaavat tietänsä ainoastaan taistelujen ja yhä uusien taistelujen kautta; nämä taistelut ovat meidän aikanamme yhtä verisiä, kuin ovat olleet Ramses'in tai Salmanasar'in aikoina; sota ja omankäden-oikeus näyttää siis pitkin matkaa pitävän ylimmäistä oikeutta ihmiskunnan kirjavissa elämän-vaiheissa. Mutta jos jotain olemme historiasta oppineet, meidän on täytynyt huomata, että tämä metelinen meno on ollut ainoastaan historian ulkonaisia välikappaleita, ja että itse aatteet, josko niitä sitten on selvemmin tai hämärämmin käsitetty, kuitenkin aina ovat ylimmäistä valtaa ja johtoa pitäneet. Näin ollen täytyy meidän kumminkin kysyä: miks'ei aatteiden valta voi ilmaantua yksin-omaisesti aatteellisella tavalla, ja jos taistelua pitää olla, miksi taistelun täytyy ilmaantua sodan ja veren-vuodatuksen muodossa? — Tämä kysymys historiallisen toiminnan muodosta on uskonnon kannalta varsin tärkeä; sillä Kristin-usko on rauhan ja rakkauden evankeliumi, joka ainoastaan tuskalla tunnustaa semmoista maailman-järjestystä, missä ihmiset ase kädessä toisiansa kohtaavat. Vaan historia-tieteenkin kannalta asia ansaitsee selittämistä; sillä tämän kautta saamme tarkemman käsityksen aatteiden ja toiminnan keskinäisestä suhteesta ihmiskunnan historiassa. Kysymys maailman-rauhasta onkin varsin vanha kysymys, joka yhä uudestaan on metelien keskeltä pyrkinyt esiin, vaatien toisenlaista maailman-järjestystä, kuin sitä "kaikkien sotaa kaikkia vastaan", joka näyttää historian tapauksissa vallitsevan. Katson sen vuoksi velvollisuudekseni erittäin tarkastaa rauhan-aatteen asemaa historian johtavien aatteiden rinnalla ja tästä tarkastuksesta tehdä johtopäätökset yleisen maailman-rauhan mahdollisuudesta tai mahdottomuudesta.
Katselkaamme ensin tämän aatteen yleistä historiaa. Sen ensimäinen ilmestys oli silloin, kun Roman valta oli sulattanut Vanhan maailman kansat yhteiseksi ihmiskunnaksi. Yhteisen lain ja hallituksen suojassa oli Pax Romana ikäänkuin historian täytäntönä ja Jumalan tarkoitusten loppu-määränä. Mutta, kuten jo olemme nähneet, ihmiset eivät aian-pitkään viihtyneet yleisen la'in alla; yhteyden side alkoi tuntua rasittavaksi kahleeksi ja paljas rauhan nautinto ei enää tydyttänyt. Kun Roman keisarikunta on kukistunut, seuraa taas sekasorron ja väkivallan aikakausi, joka kestää vuosisatoja. Kaarlo Suuri koettaa Roman keisarikunnan malliin jälleen saada jotakin järjestystä toimeen, mutta hänen sotaisessa mielessään ei voinut varsinaisella rauhan-aatteella olla mitään sijaa. Vasta 11:nnellä vuosisadalla, kun Clunyläinen herätys jälleen nostaa aatteellisten valtain lippua, tulee rauhan-kaipaus mahtavana humaniteeti-ilmiönä näkyviin Keski-aian historiassa. Päivän tunnus-sanana on silloin Jumalan rauha, joka meidän aikoihimme asti on jäänyt tervehdys-lauseeksi Kristittyjen kesken. Ajatus oli, että, vaikka maallinen yleis-hallitus ei enää ollut maailmassa mahdollinen, Kristillisyyden henki kuitenkin oli voimallinen häätämään ihmisten intohimoja, jotta Jumalan valtakunta maan päällä todenteolla saataisiin perustetuksi. Ainoastaan pahuuden kukistamiseksi piti muka siitä päivin sotaa enää käytämän; niin-muodoin kumminkin yksi sodan laji, nimittäin Jumalan sota, katsottiin luvalliseksi. Mutta rauhan korkeimmaksi valvojaksi asettui hengellinen yleis-monarkiaa, paavillinen valta, joka samassa myöskin edusti yleis-ihmisyyden aatetta Kristityssä maailmassa. Havaitsemme tästä, että rauhan-aate silloinkin edellytti yleistä maailman-hallitusta, jonka käskyjä kaikkien piti ehdottomasti totella. Se edellytti myöskin inhimillisen kehityksen päätymistä ja pysähtymistä siihen paikkaan, johon kerta oli ehditty; sillä kaikki uudet aian-tarpeet olivat ainoastaan rauhan häiritsijöitä, säädetyn maailman-järjestyksen järkähyttäjiä. Semmoisiksi ilmaantuivat juuri Uuden-aian alulla Euroopan kansallisuudet ja Protestanttisuus. Sota silloin syttyi tuimempi ja yleisempi kuin mitä milloinkaan ennen oli nähty, ja ylipäänsä Uudempi aika kultuurin-harrastuksineen on ollut vähintäkin yhtä rikas verisistä taisteluista kuin suinkin joku edellinen jakso ihmiskunnan historiassa. Kerran kuitenkin tapahtui, että Euroopan hallitsijat, kestettyänsä yhteisen taistelunsa Napoleon'in ylivaltaa vastaan, päättivät perustaa uutta rauhan aikakautta kristillisen rakkauden pohjalla. Näin syntyi Pyhä Alliansi, eräs niin sanoakseni diplomatillinen rauhan-aate, joka oli sen puolesta edellisten rauhan-aatteiden kanssa yhtä luontoa, että sekin luuli voivansa ikuiseksi vahvistaa ne järjestys-muodot, jotka silloin olivat olemassa. Mutta kansakunnille tämäkin järjestys aivan pian tuntui rasittavaksi kahleeksi, ja uudet sodat ja vallankumoukset ovat jo aikoja sitten perin-juurin kukistaneet Pyhän Alliansin teoksen.
Tämä katsaus rauhan-aatteen historiaan tosin osoittaa, että rauhan-kaipauksella ei suinkaan ole vähä-arvoinen sija ihmiskunnan edistys-vaiheissa; rauhan-aatteen ilmestyminen yhdessä liitossa humaniteeti-aatteen kanssa näyttää todistavan sen oikeutusta, ja jos historiaa katsellaan pelkän kultuurin kannalta, saattaisimme pian tulla siihen päätökseen, että sodat, jotka aina hävittävät rauhallisen työn hedelmiä, ovat ainoastaan haittaa ja turmiota tuottaneet inhimilliselle kehitykselle. Vaan toiselta puolen myöskin havaitsemme, että rauhan-aate ei milloinkaan ole kauan voinut viihdyttää ihmiskunnan toiminta-halua, — johon syynä taas on ollut, että maailman-rauha on merkinnyt liikkumattomuutta, kehityksen pysähtymistä. Sotien välttämättömyys siis näyttää olevan siinä, että ainoastaan tällä tiellä uudet aatteet pääsevät valtaan niiden entisten aatteiden sijaan, joiden virka historiassa kulloinkin on loppunut. Rauhallista edistystä voi kestää niin kauan kuin voitolle päässyt aate antaa tarpeeksi kehityksen aihetta. Niin pian kuin tehtävä on täytetty ja uusi aate pyrkii johtoon, syntyy taistelu. Tämä taistelu ei voi pysähtyä paljaasen väittelyyn, siitä syystä että vanha aate useimmiten ei paljaalla puhuttelemisella taivu väistymään uuden tieltä, eikä uusi aate aina olekkaan niin itse-tajuinen ja selvä, että se paljaalla todistelemisella voisi oikeuttansa osoittaa. Taistelu siis saapi väkivaltaisen muodon, yltyy sodaksi ja veriseksi vainoksi. Tämmöinen on historian laki, sen verran kuin voimme ihmiskunnan tähän-astisista vaiheista päättää. Voimmeko käsittää tämän taistelu-la'in välttämättömyyttä yleisen järjenkin kannalta? —
Ajatelkaamme esm. kaksi vastatusten seisovaa puoluetta maailman taistelu-tantereella, joko kaksi kansakuntaa tai kaksi periaatteellista suuntaa. Tavallinen ajatuksemme on, että toinen on oikeassa, toinen väärässä, ja syvempi maailman-tapausten tarkastus opettaa meitä, että se puoli, joka on historiallisesti oikeutettu, se periaate, joka soveltuu historian suuriin tarkoituksiin, aina pääsee voitolle. Olemme senvuoksi taipuvaisia ajattelemaan, että ainoastaan vasta-puolueen paatunut pahuus eli ylipäänsä itsekästen intohimojen voima tekee taistelun välttämättömäksi. Mutta muistamista on, että itse taistelun aikana oikeuden-kanta ei voi olla niin tiettynä, kuin se nyt on meille, tutkiessamme perästä-päin historian tapauksia. Eri puolueet panevat oikeutta oikeutta vastaan, eikä ole olemassa mitään tuomari-valtaa, joka selvästi tajutun lain mukaan ratkaisisi, missä korkein oikeus todellakin on. Tämä oikeus, näet, asuu itse historian tarkoituksissa; mutta niitä ei milloinkaan täydellä varmuudella tunneta eikä tunnusteta, ennen kuin itse taistelu on ratkaistu. Näemme tästä, että historia itse on ainoana tuomarina ihmiskunnan riita-asioissa, mutta enimmiten tämä oikeuden-käytös on niin-sanoakseni joku Ordale-elf "Jumalan-tuomio", jossa kaksin-taistelu antaa päätöksen. Senpä vuoksi kaikki yritykset asettaa näkyväistä, inhimillistä tuomio-istuinta rauhan-aatteen nojassa ovat ihan luonnollisesti tyhjään rauenneet. Nämä tuomio-vallat eivät ole voineet käyttää muuta ohjetta kuin olevaisten olojen silloin vallitsevaa lakia, s.o. sitä aate-kantaa, joka sitä ennen on johtoon päässyt. Mutta taistelu-kysymyksenä on juuri ollut luoda uutta aate-kantaa, muuttaa itse olojen lakia. Tämmöisessä tapauksessa tietysti vanha laki ei enää kelpaa ohjeeksi, koska se tuomitsisi omassa asiassaan.
Ottakaamme esimerkki semmoinen, joka meille kaikille on selvä ja silmiin-astuva. Ajatelkaamme Protestanttisuuden taistelua Paavikuntaa vastaan 16:nnella ja 17:nnellä vuosisadalla. Tuskin milloinkaan joku historiallinen taistelu on ollut pitkällisempi, katkerampi ja verisempi; — miks'ei siis tätä viljavaa veren-vuodatusta voitu välttää? — Olemme taipuvaiset syyttämään Katholisuuden vallan-himoa ja suvaitsemattomuutta, Jesuiittain juonia, ylipäänsä Paavilaisten hurjia intohimoja. Mutta historiallisen totuuden nimessä olemme pakoitetut tunnustamaan, että Protestanttisuudenkin leirissä suvaitsemattomuus oli jotenkin yleinen ja saastaiset intohimot ei aivan harvinaisia. Niinpä kyllä! — arvelette —: intohimot kumpaisellakin puolella sen vaikuttivat, että asiata ei voitu rauhassa ja sovinnossa ratkaista. Vaan kysyessämme, minkä ohjeen mukaan se siis olisi ollut ratkaistava, joudumme heti ymmälle. Ainoa ohje, joka saattoi la'iksi kelvata, oli se keskiaikainen maailman-järjestys, jota Paavikunta edusti. Juuri tämä voimassa-oleva laki tuomitsi Protestanttisuuden kuoliaaksi ja Paavilaisten aloittama vaino ei siis muuta ollut kuin selvän tuomion toimeen-pano. Silloin Protestanttien täytyi vedota historian "Jumalan-tuomioon", ja siinä he voittivat asiansa. Husilaiset 15:nnellä vuosisadalla olivat samanlaisessa oikeuden-käynnissä tappiolle tulleet; sillä Katholiskunnan hajottaminen ei siihen aikaan vielä ollut oikeutettu.
Tämä esimerkki ja se selitys historiallisten aatteiden ilmestymisestä, minkä olen edellisessä antanut, luullakseni selvästi osoittavat, että sota yhä on ollut jona-kuna välttämättömänä välikappaleena ihmiskunnan edistykselle. Myöskin taistelut yksityisten kansain välillä, vaikka ne usein eivät näytä koskevan muuta kuin asian-omaisten etuja tai valtaa, saattavat kuitenkin käydä aatteiden palveluksessa, enemmän kuin taistelijat itse käsittävätkään. Niinpä esm. Roman valloitus-sodat muinaisuudessa aivan epäilemättä palvelivat historian suuria tarkoituksia, vaikka Romalaiset itse eivät ajatelleet muuta kuin omaa suuruuttansa. Kansainkin välisissä kiistoissa on niin-muodoin sota ainoana ylimmäisenä tuomio-muotona, jos kohta pienempiä riita-seikkoja voidaan diplomatiian avulla tai kompromissi-tuomiolla saada ratkaistuksi. Mutta rauhan-aate ei kuitenkaan ole historiassa ihan voimatonna ollut. Se on vaikuttanut sabbati-levon kaltaisena tunteena kansojen elämässä, se on koettanut miten mahdollista estää kaikkia tarpeettomia miekan-melskeitä; se vihdoin on pyrkinyt asettamaan itse sodan-käynnille kaikki mahdolliset rajoitukset humaniteetin ja kristillisyyden nimessä. Rauhan-aate ei siis ole suinkaan ollut kaikkea merkitystä vailla.
Tokko se tulevaisuudessa voinee mitään sen enämpää matkaan saada, täytyy minun jättää tällä kertaa tarkastamatta. Minun tehtäväni ei ole ollut mikään muu kuin osoittaa aatteiden ilmestymis-tapaa ihmiskunnan menneissä vaiheissa ja sitä rauhan-kaipausta, joka taistelujen ohessa on vallinnut. Tulevassa luennossa, joka on oleva tämän jakson viimeinen, aion tosin mennä askeleen edemmäksi, puhumaan niistä taistelu-seikoista, joita nyky-aika on saanut ratkaistavakseen. Ja koska rauhan-aate nyky-aikanakin muutamissa kohden ilmaantuu itse taistelu-kysymysten joukossa, tulen silloin vielä puhumaan tämän aatteen mahdollisesta tulevaisuudesta toisessa tai toisessa muodossa.
Olen viimeisessä luennossani puhunut yleisen maailman-rauhan mahdottomuudesta; olen osoittanut, että on vaikea ajatella semmoista historiallista kehitystä, jossa sodat ja taistelut olisivat vältettyinä. Tosin useat jalot ihmis-ystävät, William Penn'ista ja Bernardin de Saint-Pierre'stä alkaen, ovat tätä maailman-rauhan aatetta haaveksineet, ja vuodesta 1843 ovat asian-harrastajat pitäneet useita kongressejakin, keksiäksensä ikuisen rauhan perusteita. Mutta, puhumatta siitä, että nämä mietteet eivät ole tehneet vähintäkään vaikutusta tapausten menoon, ovat rauhan-ystävät usein itsekin esittäneet vahvimmat perusteet periaatteensa kumoomiseen. Niinpä jo Leibnitz, hänkin rauhan-aatteen suosijoita, lausui sattuvasti: "Muistan päällekirjoituksen muutamassa kalmistossa näillä sanoilla: Pax perpetua (alituinen rauha), — sillä kuolleet eivät tappele, mutta eläväisten mielenlaatu on toinen, ja mahtajat eivät pidä paljon lukua tuomio-istuimista". — Vielä merkillisempi on Victor Hugo'n mietintö Lontoon rauhan-kongressissa v. 1851: — yleinen ja pysyväinen rauha on muka toimeen-saatava, mutta sen perustamiseen tarvitaan yksi viimeinen sota, joka toimittaisi kaikille kansoille vapauden ja ylipäänsä hävittäisi kerrassaan kaikki vääryydet ja epäkohdat; sen perästä ei enää olisi mitään sodan syytä. — Tarkoin ymmärrettynä tämä merkitsee, että sota on välttämättömän tarpeellinen siihen saakka, kunnes inhimillinen kehitys on viimeiseen loppu-määräänsä saatettu, jolloin ihmiskunta voikin hyvällä mielellä laskeuda hautaansa, nauttiakseen sitä kalmiston rauhaa, josta Leibnitz puhui. Mutta runoilijan lapsellisuudella Victor Hugo on otaksunut, että inhimillisen kehityksen loppu-suoritus ei tarkoita mitään muuta kuin nykyisten taistelu-kysymysten ratkaisemista. Kuitenkin historia opettaa, että jokainen hetki ihmiskunnan elämässä tuopi mukaansa uusia kysymyksiä, jotka vaativat yhä uusia ponnistuksia kansojen puolelta. Ja sill'aikaa kansainvälinen ala leviää Euroopasta Amerikkaan ja Aasiaan, vihdoin ennen tai myöhemmin Afrikankin tuntemattomiin seutuihin. Tuo viimeinen ratkaiseva sota tullee siis jotenkin kestämään ja maailman-rauhan kultainen aikakausi siirtyy kaukaiseen Utopiaan.
Vaan jos heitämmekin sillensä rauhan-harrastajain haaveksimiset ja silmäilemme asiaa ainoastaan mahdollisuuden rajoissa, voimmeko sanoa, että kaikki vaatimus järjestyneestä oikeus-tilasta maailman kansojen kesken on turha ja epä-käytöllinen? — Tuskinpa kyllä, kun muistamme, että rauhan-aate aina on ilmestynyt yhdessä humaniteeti-aatteen kanssa, jonka suurta historiallista merkitystä jo olemme oppineet tajuamaan. Näin käsitettynä rauhan-aate ei tarkoitakkaan muuta, kuin että maailman kansojen välillä vallitsisi joku yhteiskunnallisuus, jos ei samassa määrässä, kumminkin samaan suuntaan kuin yksityisten henkilöin kesken vapaassa valtio-laitoksessa. Tämmöistä yhteiskunta-järjestystä on muinaisina aikakausina koetettu perustaa milloin maallisen, milloin hengellisen yleis-monarkiian muodossa; ja vaikka nämä muodot ovat aian-pitkään havaitut ihmiskunnan vapaalle edistymiselle haitallisiksi, on kuitenkin Uusikin aika lakkaamatta etsinyt jotakin toista rauhan-muotoa, joka voisi kelvata kansain-välisen järjestyksen perusteeksi. Niinpä Uuden ajan kansain-oikeutta on koetettu perustaa milloin valtioiden tasapainoon, milloin hallitsijain hurskaasen mielenlaatuun ja keskinäiseen ystävyyteen, milloin vihdoin sivistyneen maailman yleiseen opinioniin, joka on pyrkinyt yhä suurempaan vaikutukseen historiallisissa taistelu-kysymyksissä. Nämä eri yritykset todistavat kumminkin, että ihmiskunta yhä etsii rauhallisen yhteiskunnallisuuden välikappaleita, ja etenkin tuo yllä-mainittu yleinen opinioni näyttää olevan se henkinen valta, jonka pitäisi olla oikeutettuna hallitusta pitämään maailman suurissa ja pienissä kiista-kysymyksissä. Varma onkin, että sen vaikutus päiväpäivältä on kasvanut. Onko siis siinä löydetty se tulevaisuuden maailman-valta, joka saapi virakseen ylläpitää järjestystä maailman yleisissä menoissa?
Tähän kysymykseen on vaikea antaa suora vastaus; oikeastaan tahtoisin siihen vastata sekä myöntämällä että kieltämällä. Toiselta puolen täytyy, näet, myöntää että opinionin valta periaatteellisesti on itse aatteiden valta; jos se pääsee hallitsemaan, se tosin voipi tarpeettomat miekan-melskeet estää ja silloin se epäilemättä on järjestävänä voimana kansain-välisissäkin keskuuksissa. Mutta toiselta puolen on muistettava, mitä jo viime luennossa huomautin, että ihmiskunnan suurissa taistelu-kysymyksissä itse aatteet käyvät sotaa keskenänsä; silloin myöskin opinioni lakkaa olemasta yleisenä ja sen valta katoo. Selvästi siis näkyy, että tämäkin rauhan ja yhteiskunnallisuuden järjestelmä ainoastaan rajoitetussa määrin voipi tarkoitustansa täyttää. Eivätpä ainakaan nyky-aian olot osoita semmoista opinionin vakaantumista, että sen yleinen hallitus olisi mahdollinen tai suotavakaan. Mikä tämä yleinen opinioni oikeastaan on? — siinähän juuri onkin kysymys.
Katsokaamme esm. kysymystä kansallisuuksien oikeudesta, joka on nyky-aian tärkeimpiä taistelu-seikkoja. Tulemme heti huomaamaan, että "sivistyneen maailman yleinen opinioni" ei suinkaan tässä asiassa ole historian ohjeeksi kelpaava. Annan erään tunnetun valtio-oikeuden tutkijan puhua:
"Asiain nykyisessä tilassa" — sanat kuuluvat —, "ja onhan epä-järjellistä asettua toiselle katsanto-kannalle, on pienillä valtioilla ainoastaan sen verta itsenäisyyttä kuin heille suvaitaan (une independance de tolerance). Jos nuo kuusi tai seitsemän suurta valtaa osoittaisivat vähemmin elävää tuntoa oikeuden vaatimuksista ja jos voisivat sopia jakamisen suhteen, olisivat pienet valtiot pian nieltyinä. Eikä ole varma, että ihmisyys tai sivistyksen edistys sen kautta kadottaisi; mutta se ainakin on varma, että uusien pikku-valtioin syntyminen häiritsisi sitä tasapainoa, joka vaivaloisesti on saatu Euroopassa toimeen; sillä nämä ainoastaan vaihettaisivat isäntää".[48]
Tämä lauselma on kahdessa katsannossa merkillinen. Ensiksikin se varsin pimeältä puolelta kuvaa nykyistä oikeus-tilaa sivistyneiden kansain kesken. Maailman rauha ja onni tosin ei riipu yhden ainoan yleis-hallituksen armosta ja viisaudesta; mutta se riippuu kuuden, seitsemän valtion oikeuden-tunnosta ja, mikä on vieläkin ikävämpi, pienempäin kansain olemassa-olo näyttää riippuvan ainoastaan suur-valtain keskinäisestä eripuraisuudesta ja kateudesta. Näiden oikeuden-tuntoa taas paraiten valaisee lausujan oma mielipide pikkuvaltioiden tarpeettomuudesta. Suoruudella semmoisella, joka melkein törkeydelle vivahtaa, meille ilmoitetaan suurten "opinioni", että pienet olisivat ihmiskunnan vaikutus-alalta miten mahdollista poistettavat. Meillä on siis maailman-monarkiian sijassa eräs ihmiskunnan aristokratillinen muodostus laitoksineen periaatteineen, ja tämä aristokratiia tunnustaa suoraan, että kansallisuuksien turva ei ole mikään voimassa oleva oikeus.
Mutta tätä vastaan tekevät kansallisuudet epäyksensä, joskus ei aivan huonolla onnella. Siinäpä yksi nyky-aian taistelu-seikoista, jossa historia ei suinkaan seuraa mitään vallitsevaa opinionia. Mitkä kansallisuudet ovat oikeutetut elämään, mitkä ovat kuolemaan tuomitut? Toisin sanoin: minkä periaatteen mukaan on kansallisuuksien oikeus arvosteltava? — Hetken mahtajat meille vakuuttavat, että ainoastaan kuusi, seitsemän suurta kansaa, jotka ovat perustaneet suurempia valtio-kokoja, nauttivat todellista olemisen oikeutta, ja syyksi mainitaan, ensiksi että ainoastaan näillä on voima henkeänsä varjelemaan, toiseksi että ainoastaan niillä on kyky tekemään jotakin hyötyä ihmiskunnan yleiselle kehitykselle. Mutta nämä perusteet eivät pidä paikkaansa historian tuomio-istuimen edessä. Mitä ensin ulkonaiseen suuruuteen ja voimaan tulee, täytyy huomata, että maailman nykyinen järjestys ei takaa suurimmillekkaan kansallisuuksille itsenäisyyttä tai elämisen oikeutta. Uudempi aika on nähnyt Puolan suuren valtakunnan, joka aikoinaan ulottui Dnieper'istä Oder'iin, tykkönään häviävän, ja 1870 vuoden tapaukset todistavat, että joku Euroopan vanhoista sivistys-kansoista helposti voi joutua perikatonsa partaalle. Se ajatus, että yleis-inhimillisen kultuurin edut vaativat suurta valtiollista ja kansallista kokoa, kääntyy helposti surma-aseeksi nyky-aian suuriakin kansoja vastaan. Miks'ei Eurooppalainen yleis-monarkiia — olkoonpa, jos niin mielitään, joku kaikkialle ulottuva tasavalta — voisi syntyä yhteisellä la'illa ja kielellä? — Sen muka estää tuo "vaivaloisesti toimeen-saatu tasapaino"! Mutta puheena-oleva tasapaino on myöskin vaivaloisesti voimassa pidettävä eikä anna mitään takeita maailman rauhalle ja kultuurin häiritsemättömälle edistykselle. Voimme siis ajatella, että joku uusi yleis-valta olisi humaniteetille edullisempi kuin keskenään kinaileva kansojen ylimyskunta; aivan varmaan semmoinen yleis-valtio olisi pienille kansallisuuksille otollisempi kuin joutuminen yksityisen suur-vallan sulattimiin. Mutta jos kerran tämmöinen tarve ihmiskunnassa jälleen ilmaantuisi, se epäilemättä myöskin historiassa toteutuisi. Uskallanpa siis väittää, että näillä otaksutuilla perusteilla ei ole suurtenkaan kansain elämisen oikeus ensinkään turvattu.
Eikä historia myöskään kannata sitä väitettä, että pienet kansat muka eivät kykene inhimillistä kehitystä hyödyttämään. Ruotsi, ruvetessaan Protestanttisen taistelun johtajaksi, ei suinkaan ollut maailman suur-valtoja; sen väkiluku, Suomen ja äsken-voitettujen alusmaiden kanssa yhdessä, teki kaikkiansa puolen-toista miljoonaa, sen varallisuuden tila ja aineelliset apu-neuvot olivat kurjuuteen asti köyhiä, sen sivistyskanta omankin aikakauden mittakaavan suhteen jotenkin alhainen. Vasta vuosisataa varhemmin oli tämä pikkuvaltio kiskonut itsensä irti Unionin suur-vallasta; nyt se kuitenkin suoritti historiallisen tehtävän, johon ei mikään Euroopan suurista kansoista sillä hetkellä kyennyt. Tämä esimerkki silmien edessä, lienee syytä vähemmin ylönkatseellisesti puhua pienten kansojen elämisen oikeudesta. Inhimillisen kehityksen tulevaisuus saattaa kysyä voimia semmoisia, joiden laatua nykyinen hetki ei aavista, ja näitä tulevia tarpeita varten historian maailman-talous toivoakseni säilyttää varastossaan lukuisamman joukon kansa-henkilöitä, kuin mitä nyky-aian valtio-viisaus luulee tarpeelliseksi.
Elämä, niin historiassa kuin luonnossakin, suosii ja vaatii moninaisuutta; on siis otaksuttava inhimillisellä kehityksellä sitä suurempi elin-voima, jota useammat kansa-henkilöt sitä edustavat. Mutta kysymys, mitkä ominaisuudet kansallisuudessa perustavat itsenäisen olemuksen oikeudet, jääpi kuitenkin nyky-aian taistelu-kohdaksi. Tietysti virkeä kansallis-henki on ensimäinen elämän-ehto; missä semmoinen löytyy, on kansallisuuden syrjäyttäminen sortoa ja sen hävittäminen murhan-yritystä; missä taas kansallis-henki on hermoton, siinä kansallisuus itsestänsä kuolee tai asemansa kadottaa, olkoonpa väkiluku ja aineellinen voima mikä tahansa. Mutta jotain muutakin vaaditaan, ennenkuin luontoperäinen kansallisuus saavuttaa täysvaltaisuuden oikeudet historiassa. Kansa-henkilö, suuri tai pieni, joka ei yhdy yleis-ihmisyyden työhön, joka ei ryhdy aian-hengen palvelukseen taikkapa asettuu inhimilliselle kehitykselle vastukseksi, se muserretaan armottomasti historian vaunu-pyörien alle; täytyy siis päättää, että kansallisuuden toisena elämän-ehtona on taipumus ja kyky täyttämään yleis-inhimillistä virkaa. Vaan nämä ehdot otaksuttuamme, tulee meidän tosin myöntää, että pienempi kansallisuus helpommin voipi kadottaa luottamuksen omaan itsehensä ja historialliseen tehtäväänsä kuin suurempi, historian taisteluissa jo kokenut kansakunta. Siinäpä siis pienten kansain suurin vaara, joka tietysti karttuu kansain-välisen oikeus-tilan epävakaisuuden kautta. Nyky-aian suuri valtiollinen kysymys on oikeastaan sama kuin edellistenkin aikakausien, nimittäin saada oikeus perustetuksi. Mutta tällä kertaa se muodostuu nimen-omaiseksi kysymykseksi pienten kansain oikeudesta. Kuinka se eri tapauksissa tulee ratkaistavaksi, riippuu epäilemättä ainoastaan kunkin kansan kansallis-hengestä ja sivistyksen-ky'ystä. Mutta ylipäänsä saatamme olla vakuutetuina, että oikeus-tila pyrkii paranemaan heikkojen turvaksi ja kansain-välisen tasa-arvon hyväksi. Tämän luottamuksen voimme perustaa niihin molempiin aatteisin, joiden vaikutus historiassa tähän asti on ollut mahtavin, — humaniteetiin, joka pyytää virittää ihmiskunnan kaikki voimat yhteistä työtä varten, ja kansallisuus-aatteesen, joka vaatii samalle työlle kansallisen itsenäisyyden muotoa.
Myöskin niiden taistelu-seikkain suhteen, jotka ilmaantuvat kunkin kansan omassa keskuudessa, saattaa tosin yleinen opinioni paljon vaikutusta harjoittaa, mutta ei voi milloinkaan saavuttaa ratkaisevaa valtaa. Opinionin vaikutusta on esm. se, että yhteiskunnalliset harrastukset kaikkialla sivistyneiden kansain piirissä muodostuvat johonkin määrin yhtäläisiksi. Kysymykset hallitusmuodosta ja sen eri lajeista sekä edustus-laitoksen järjestämisestä ja eri ihmis-luokkain oikeuksista ovat tällä vuosisadalla tulleet yhteisiksi kiista-aineiksi kaikissa niissä kansakunnissa, jotka yleinen humaniteeti-side yhdistää. Tässä kohden joka paikassa havaitaan pyrkimistä vapaisin valtiomuotoihin ja oikeuksien tasaiseen jakoon, eikä sovi muuta sanoa, kuin että maailman yleinen opinioni näitä liikkeitä kannattaa ja edistää. Mutta toiselta puolen kuitenkin tunnustetaan, että nämä asiat ovat ratkaistavat kunkin kansakunnan omassa keskuudessa; s.o. "non-interventioni" (vieraan sekaantumattomuus) on ylipäänsä otettu politiikin ohjeeksi. Syynä on, että hallitusmuodon soveliaisuus suuressa määrässä riippuu kunkin kansan sivistyskannasta ja valtiollisesta kasvatuksesta, jonka tähden ei mikään yleinen kaava täydellisesti kelpaa kaikille kansoille. Tämmöisissä asioissa, näet, yhteiskunnallinen järjestys ja kansalais-vapaus painavat toisiansa vastaan: missä vapaus tuottaa anarkiiaa, ovat ihmiset taipuvaisia supistamaan vapauttansa järjestyksen saavuttamiseksi, ja päin-vastoin, jos järjestys tukehuttaa vapauden, ovat ihmiset taipuvaisia sen kahleita särkemään vaikkapa vallankumouksen kautta. Vaan missä määrässä järjestys tai vapaus kulloinkin on tärkeämpi, sitä ei voi lopullisesti ratkaista mikään muu kuin kansan oma toiminta ja sen seuraukset. Seuraukset tosin saattavat olla semmoisia, että kansakunta toimintansa kautta menettää historiallisen asemansa tai koko olemuksensa. Mutta tämä ehdon-valta täytyy kansakunnilla olla, koska muutoin kansallista itsenäisyyttä ei olisi.
Näemme siis, ett'ei yhteiskunnallisissakaan kiistoissa löydy mitään varmaa ja yleistä lakia, jonka mukaan kysymykset kävisi ratkaista. Tosin on niiden suhteen se etu, että rauhallinen ja paljaan keskustelun kautta käypä edistys on valtiossa mahdollinen ja myöskin tavallisin; sillä voimassa-oleva yhteiskunta-järjestys voipi tarjota uusillekkin tarpeille tilaisuutta valtaan pääsemään, ja sillä tavoin väkinäinen taistelu vältetään. Mutta epätietoista kuitenkin on, milloin nämä rauhalliset keinot riittävät, milloin eivät; sen vuoksi säännöllisten uudistus-puuhain takana seisoo vallankumouksen uhkaava muoto. Aatteiden taistelu siis itse yhteiskunnassakin saattaa muuttua väkinäiseksi otteluksi; — eihän ole suinkaan varma, että uusi aate, joka valtaan pyrkii, on oikeutettu; päin-vastoin vastustaminen, vaikkapa väkivallankin kautta, saattaa joskus olla oikea ja välttämätön.
Nyky-aian kiista-kysymyksistä on olletikkin yksi, joka viime aikoina Euroopan suurissa kultuuri-kansoissa on muodostunut yhteiskunnalle vaaralliseksi ja uhkaavaksi. Tarkoitan kysymystä omistus-oikeuden perusteista sekä työn ja pääoman keskinäisestä suhteesta. Jos heitämmekin siksensä Kommunismin aivan epäkäytölliset houreet, jotka tarkoittavat yksityis-omistuksen täydellistä hävitystä, ei ole Socialisminkaan ohjelma paljoa leppeämpi yhteiskunnan nykyistä järjestystä kohtaan. Syntyneenä siitä juovasta rikkauden ja köyhyyden välillä, jonka uuden aian teollisuus on luonut, Socialismi vaatii pääomat työntekijäin haltuun ja katsoo valtion tehtäväksi hankkia köyhillekkin kaikki elämän nautinnot. Millä tavoin Socialismi oikeastaan tahtoisi yhteiskunnan järjestetyksi, on jotenkin epä-selvää. Mutta kun se arvelee valtio-laitoksen ainoaksi tarkoitukseksi valmistella yksityis-henkilöin makeata onnea ja niinmuodoin halveksii valtion historiallista merkitystä kansallis-hengen ilmestys-muotona, on Socialismi yhtynyt aian aineellisiin taipumuksiin ja poikkee inhimillisen kehityksen tähän-astisesta suunnasta. Socialismi harrastaa ainoastaan yksityis-henkilöllisyyttä, pitäen yhtä vähän lukua yleis-ihmisyydestä kuin kansallisuudesta; senpä tähden tuskin on luultavaa, että sen aatteet pääsevät suurempaan historialliseen vaikutukseen. Mutta kieltämätöntä kuitenkin on, että se on nostanut useita tärkeitä kysymyksiä, joiden ratkaisemisessa tulee olemaan nyky-aian työtä ja vaivaa.
Olen tällä tavoin koettanut Teille selville panna nyky-aian taistelu-seikat sekä yhteiskunnassa että kansainvälisissä oloissa, osoittaakseni, ett'ei nytkään voi löytyä muuta ratkaisevaa tuomio-valtaa kuin aian historiallinen toiminta. Vielä yhtä taistelu-alaa on meidän lopuksi tarkastaminen, nimittäin uskonnollisten kysymysten avaraa piiriä. Nämä kysymykset tosin monen mielestä jo ovat siirtyneet ulkopuolelle kaikkea historiallista kiistaa; onhan aikakautemme uskonnolliselta suunnaltansa suvaitsevainen, tunnustaen periaatteeksensa, että ihmisen yksityinen väli Jumalan suhteen on hänen oma asiansa, johon ei muun maailman tule mitään. Mutta tässä kohden on kuitenkin huomattavaa, että uskonto on historiallisen toiminnan siveellisenä pohjana eikä siis voi meidänkään aikana jäädä vaikuttamatta ulkonaisen maailman oloihin. Senpä tähden esm. kysymys uskonnon vapaudesta ei ole itse teossa niin helppo ratkaista kuin periaatteessa. Uskon pitäisi tietysti olla joka miehellä hänen omassa vallassaan; mutta jos uskosta seuraa tekoja, jotka häiritsevät yhteiskunnan järjestystä, ei tämä voi olla kokonaan sekaantumatta omien-tuntojen muutoin koskemattomaan valtakuntaan. Senpä tähden myöskin kysymykset kirkon ja valtion keskinäisistä suhteista, kirkon vaatimus valvoa valtion kristillisyyttä ja valtion vaatimus järjestää kirkon yhteiskunnallisia velvollisuuksia, synnyttävät yhä meidänkin aikanamme selkkauksia, jotka melkoisesti vaikuttavat kansakuntain erikoiseen historiaan.
Eikä ole suinkaan varma, että ihmiskunnan yleisessäkään historiassa uskonnollisten taistelujen aika nyt on loppunut. Nykyinen aikakausi osoittaa uskonnon asioissa sitä syvää levottomuutta, joka tavallisesti käy taistelujen edellä; aian Materialismi näyttää kalvaavan uskonnon ja siveellisyyden sydän-juuria, ja toiselta puolen itse Kristin-usko nähtävästi etsii itsellensä uusia muotoja, voidaksensa yhä täyttää vanhaa humaniteeti-virkaansa ihmiskunnan historiassa. Oikeastaan kysymys ei koske mitään vähempää kuin tulevaisuuden humaniteeti-käsitettä: onko ihmisyys jumaluuden kuva ja Kristuksen välityksellä jumaluuteen yhdistetty, vai onko se ainoastaan luonnon-kehityksen ylimmäinen aste ja apinuutta lähinnä? — Ja jos emme epäilekkään sen opin voittoa, joka saarnaa hengen valtaa aineellisuuden yli, onpa kumminkin kysymyksenä: missä muodossa Kristin-usko on tästä lähin edustava yleis-ihmisyyttä maailman historiassa? — Tämän kysymyksen tärkeydestä sopii arvata, ett'ei se suinkaan aivan huokealla tule ratkaistavaksi. Taistelun muotoa tosin emme voi edeltä-käsin tietää, eikä meidän tarvitse ennustella varsinaista uskonto-sotain aikakautta. Olen vain tahtonut huomauttaa, että uskonnollisten liikkeiden virka ihmiskunnan historiassa nähtävästi ei nytkään ole loppunut.
Ja tässä kohden tahdon vielä lisätä pari lyhyttä viittausta kirkollisten olojen nykyisestä piiristä. Omituista aian ilmiötä on, että Katholisuuden aate nyky-aikana näyttää uuteen voimaan virkistyneen; se, näet, tunnustajainsa mielestä tarjoopi ainoan avun sitä muka irstasta hajanaisuutta vastaan, joka näyttää vallitsevan nyky-aian sekä kansain-välisissä suhteissa että yhteiskunnassa ja siveellisissä periaatteissa. Jahka tämä yleinen maailman-anarkiia muka raivossaan on hävittänyt omat perustuksensa, silloin toivotaan kansain ja yksityisten väsyneinä palajavan yleis-kirkon theokratillisen johdon alle. Tämä Katholisuuden vanha Jumalan-rauhan aate: "yksi lammashuone ja yksi paimen", näyttää niin-muodoin juuri aian levottomuudesta saavan uutta jännitystä; mutta tämän ohessa Katholis-kirkon dogmallinen rakennus osoittaa entistä kuollutta liikkumattomuuttaan, joka tosin tehnee vastaisen maailman johdon sille tykkönään mahdottomaksi. Protestanttisissa kirkkokunnissa sitä vastoin hajanaisuus on yhä karttumassa, eikä tätä nykyä käy aavistaminen eri liikkeiden lopullista suuntaa. Mutta kun niiden tarkoituksena on dogmallisen rakennuksen ja kirkollisten laitosten mahdollinen uudistus, on mielestäni toivomista, että tästä työnteosta on syntyvä yleis-ihmisyyden vastainen perustus.
Kunn. kuulijat!
Olen jo saattanut Teidät ihmiskunnan menneiden vaiheiden läpitse nyky-aikaan saakka ja itse tulevaisuuden kynnykselle, niin-muodoin oikeastaan edemmäksi, kuin mikään tiede voi luotettavana johtajana olla. Eipä siis muuta jälillä kuin kiittää sitä kärsivällisyyttä, uskallanpa sanoa hartautta, jolla olette esitystäni loppuun saakka seuranneet. Vaan uskonnollisten kysymysten johdosta muistuu mieleeni vielä yksi kohta, joka ansaitsee ottaa puheeksi, koska sekin on niitä kysymyksiä, joita nyky-aian oma-tunto itsellensä esittää. Kun näemme aatteiden vaikutusta kansojen ja ihmiskunnan historiassa ja ihmisten toimintaa aatteiden palveluksessa, voimmeko ajatella yksityis-henkilöä miksikään muuksi kuin katoovaiseksi pisaraksi tuossa äärettömän suuressa aatteiden ja tekojen virrassa, jota nimitämme historiaksi? Toisin sanoin: olemmeko ainoastaan kansoina ja ihmiskuntana jotain, henkilöinä ei mitään?
Tämän kysymyksen suhteen löytyy kaksi päinvastaista käsitys-kantaa, jotka molemmat ovat yhtä ykspuolisia. Muutama mielipide arvelee, että ihmisen historiallinen elämä on hänellä ainoana, johon siis yksityis-henkilö katoo ja uhrataan yleisten tarkoitusten välikappaleeksi. Toinen mielipide päin-vastoin katsoo henkilöllisen sielu-elämän ihmisten pää-tarkoitukseksi ja maailman ulkonaiset menot ainoastaan välttämättömäksi pahaksi, jonka saastutusta tulee miten mahdollista karttaa. Nämä eri suunnat ovat Teille luultavasti sen verran tuttuja, ett'ei tarvitse kuin viitata niiden yleiseen luontoon. Jälkimäinen niistä halveksii ihmisen yhteiskunnallista ja historiallista tehtävää ja on sen puolesta vahingollinen, että se ryöstää inhimilliseltä kehitykseltä pois parhaiden siveellisten voimain myötä-vaikutusta. Edellinen katsanto-kanta taas halveksii kokonaan sitä siveellistä tukea, jonka henkilöllinen uskon-elämä antaa historialliselle toiminnalle, ja ryöstää sen ohessa yksityis-ihmiseltä hänen sisällisen rauhansa. Näitä kahtaalle erkanevia katsanto-tapoja emme saa jättää keskenään sovittamatta. Meidän täytyy ensiksi teroittaa, että ihmisellä on vaikutus-alansa tekojen maailmassa ja velvollisuutena siihen työnsä panna paraan ymmärryksensä mukaan, vaikkapa mahdollista onkin, että hän tästä työstä joskus tahraantuu, niinkuin seppä pajassansa ei voi noettumista välttää. Tämä muistutus koskee aikakautemme pylväs-pyhyyttä, joka ainoastaan arostelee omaa siveellistä ihoansa, huolimatta mitenkä Jumalan tahto maan päällä tapahtuu historiallisten tekojen kautta. Mutta sen ohessa meidän on myöskin muistamista, että historiallinen elämä ei valtaa ihmisen koko olentoa. Jumalan henki ei ilmesty yksistään historiassa, vaan myöskin ihmisen omassa sielussa; sillä alalla siis yksityis-henkilöllä on kun onkin omatakeinen persoonallinen merkityksensä. Eikä olekkaan mikään vähä-arvoinen asia, että ihmisellä niin-muodoin on kuolemattoman sielunsa valtakunta vapaana. Hänellä on tässä turvapaikka, johon maailman myrskyt eivät tunkeu, ja tässä hän myöskin löytää sovitusta, milloin historiallisen toiminnan hairaukset kenties ovat ajaneet häntä haaksirikkoon. Siinäpä onkin Kristin-uskon jalous yli sen, mitä se historiassa on jaloa toimittanut.