Toinen kohtaus.

Vankila.

(Moilanen, Muikkari ja kirjuri tulevat, kaikki kolme
virkapukuun puettuina; Conrad ja Borachio vartioineen.)

MOILANEN. Onko koko komplottimme koossa?

MUIKKARI. Ah! tuoli ja tyyny herra ahtivarjukselle.

KIRJURI. Ketkä tässä ovat syytteenalaiset?

MOILANEN. He, hitto olkoon, minä ja tämä virkaveljeni, tiedämmä.

MUIKKARI. Niin, se on tietty: meillä on ortelit tehdä toimitustutkinto.

KIRJURI. Mutta ketkä ovat ne pahantekijät, jotka ovat tutkittavat? Tuokaa ne tänne herra konstaapelin eteen.

MOILANEN. Niin, hitto olkoon, tuokaa ne tänne minun eteeni. — Mikä on teidän nimenne, hyvä ystävä?

BORACHIO. Borachio.

MOILANEN. Olkaa hyvä ja pankaa rotokollaan: Borachio. — Ja teidän, munsööri?

CONRAD. Olen kavaljeeri, herraseni, ja nimeni on Conrad.

MOILANEN. Pankaa rotokollaan: munsööri kavalieri Conrad. — Sanokaa, miehet, pelkäättekö Jumalaa?

CONRAD ja BORACHIO. Niin ainakin luulemme.

MOILANEN. Rotokollaan, että luulevat että pelkäävät Jumalaa; — ja pankaa Jumala ensin; sillä Jumala varjelkoon, että Jumala antaisi perään mokomille lurjuksille. — Miehet, todistettu on jo, ett'ette ole paljon parempia kuin aika konnia, ja vähällä pitää, ettei sitä jo pian uskotakin. Mitä vastaatte itse puolestanne?

CCONRAD. Sanomme siihen, että emme ole konnia.

MOILANEN. Vorpannatun sukkela mies, se täytyy myöntää; mutta kyllä minä hänestä selvän otan. — Tulkaahan tänne, munsööri; kuiskaan jotakin korvaanne, herraseni: sanon teille, että teistä luullaan, että olette aika konnia.

BORACHIO. Mutta minä sanon teille, että emme ole.

MOILANEN. Hyvä, menkää syrjään. — Jumalauta, he puhuvat molemmat akuraatisti samaa. Onko pantu rotokollaan, että eivät ole.

KIRJURI. Herra konstaapeli, tutkinto ei käy laillisella tavalla; teidän tulee ensin kutsua esiin vartijat, jotka ovat heidät syytteeseen panneet.

MOILANEN. Niin tosiaankin, se on mukavin tapa. — Vartijat, tulkaat esiin! — Hyvät miehet, käsken prinssin nimessä, että panette nämä miehet syytteeseen.

1 VARTIJA. Tämä mies sanoi, hyvä herra, että Don Juan, prinssin veli, on konna.

MOILANEN. Rotokollaan, että prinssi Juan on konna. — Mitä! Onhan ilmeinen pattovala sanoa prinssin veljeä konnaksi.

BORACHIO. Herra konstaapeli, —

MOILANEN. Pidä suusi, mies! Minä en kärsi naamaasi, kuule se.

KIRJURI. Mitä muuta kuulitte hänen sanovan?

2 VARTIJA. Sanoi mar senkin, että oli saanut tuhannen tukaattia Don Juanilta tehdäkseen väärän kanteen Hero neitiä vastaan.

MOILANEN. Sehän on ilmeistä murtovarkautta.

MUIKKARI. Niin, totisesti, onkin.

KIRJURI. Mitä muuta, poikaseni?

l VARTIJA. Ja että kreivi Claudio, hänen puheensa nojalla, aikoi häväistä Hero neitiä koko seurakunnan edessä eikä naida häntä.

MOILANEN. Senkin lurjus! Tuosta sinä vielä tulet tuomituksi ijankaikkiseen autuuteen.

KIRJURI. Mitä muuta?

2 VARTIJA. Siinä kaikki.

KIRJURI. Ja tämä on enemmän, miehet, kuin mitä voitte kieltää. Don Juan on tänä aamuna salaa paennut paikkakunnalta. Hero on sanotulla tavalla joutunut syytteeseen ja niinikään sanotulla tavalla hyljätyksi ja tästä harmistuneena yht'äkkiä kuollut. Herra konstaapeli, panettakaa kiinni nämä miehet ja toimittakaa heidät Leonaton taloon; minä menen edeltä ja näytän hänelle tutkinto-pöytäkirjan.

(Menee.)

MOILANEN. Kas niin, pankaa heidät köysivärkkiin.

MUIKKARI. Niin, kruunun hanskat käteen.

CONRAD. Tiehesi, hölmö!

MOILANEN. Herran Kiesus! Missä on ahtivarjus? Pankoon rotokollaan, että prinssin palvelija on hölmö. — Kas niin, köyttäkää heidät! — Senkin hävytön mies?

CONRAD. Tiehenne! Senkin aasi! Senkin aasi!

MOILANEN. Etkö arvostele ammattiani? Etkö arvostele ikääni? — Oi, jos hän nyt olisi tässä ja panisi rotokollaan, että minä olen aasi? — Mutta, te miehet, muistakaa, että minä olen aasi; vaikkei sitä ole rotokollaan pantu, niin älkää unhottako, että minä olen aasi. — Niin, sinä kanalja, sinä olet täynnä moraalia, sen voin minä luotettavilla vierailla miehillä sinulle todistaa. Minä olen älykäs mies ja, mikä vielä parempi, oikeudenpalvelija ja, mikä vielä parempi, oman huoneen haltija ja, mikä vielä parempi, niin hyvää lihaa kuin kuka muu tahansa Messinassa; mies, joka tunnen lait ja reklamentit, tiedä se, ja jolla on varaa aitassa, tiedä se, ja mies, jolla on tappioita ollut, ja mies, jolla on kaksi takkia ja muutenkin kaikki hienoa ja somaa. Viekää hänet pois! Voi, jos sentään olisi tullut rotokollaan, että minä olen aasi!

(Menevät.)

VIIDES NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Leonaton talon edustalla.

(Leonato ja Antonio tulevat)

ANTONIO.
Jos jatkat noin, niin tapat itsesi;
Ei viisast' ole tuskaa auttaa noin
Omaksi vahingokseen.

LEONATO.
Neuvos säästä!
Se valuu korvahani tehotonna
Kuin vesi seulaan. Pyydän, neuvos säästä!
Ei lohdun sanaa korvaani voi tuoda
Muu kukaan, paitsi mies, joll' yhtäläinen
On kärsimys kuin mulla. Isä hanki,
Jok' on niin lastaan lempinyt ja jonka
On isän-ilo rauennut kuin minun, —
Hän nuille mahtavuutta saarnatkoon.
Mun tuskani ja hänen pane rinnan,
Niin että tasan tuska vastaa tuskaa.
Tuo suru tuota, tämä kaiho tätä,
Laajuuteen, laatuun, muotoon, näköön nähden:
Jos se mies silloin sukii partaansa
Ja hymyilee ja huutaa: "huoli pois!"
Ja "hei vain!" syvän huokauksen sijaan,
Surujaan parsii mietteillä ja huolens'
Upottaa viinimaljaan, — moinen hanki,
Hält' oppia ma tahdon maittavuutta.
Mut moist' ei löydy. Ihminen, näet, aina
Voi lohduttaa ja neuvon tietää vaivaan,
Jonk' itse vältti; vaan kun kurjuus kohtaa,
Niin tuskaks muuttuu lohdutus, joll' äsken
Parantaa alkoi hulluutta ja raivon
Sitoa silkkirihmalla ja tuskaa
Ilmalla lientää, sanoill' ahdistusta.
Niin, kaikki saarnaa maittavuutta sille,
Ken huolten taakan alla kiemuroi,
Mut mielt' ei siihen eikä voimaa kellään,
Jonk' itse täytyy samaa taakkaa kantaa.
Siis lohdutustas älä minuun tuhlaa:
Suruni neuvoas on äänekkäämpi.

ANTONIO.
Niin, siinä mies ei lasta parempi.

LEONATO.
Vait, vaiti! Tahdon olla lihaa, verta.
Ei ole sitä järkiviisasta,
Mi tyynnä kestäis hampaan kolotusta,
Puhukoon vaikka jumalien kieltä
Ja tuskaa naurakoon ja sattumusta.

ANTONIO.
Miks omaan päähäs kasaat kaikki tuskat?
Niin laita, että sortajaskin kärsii.

LEONATO.
Niin oikein, sen ma teenkin. Sydän sanoo,
Ett' on mun tytärtäni paneteltu.
Ja sen saa Claudio kuulla, niin myös prinssit,
Niin, kaikki, kaikki Heron häväisijät.

(Don Pedro ja Claudio tulevat.)

ANTONIO.
Kas, kiire prinssin' on ja Claudiolla.

DON PEDRO.
Kah! Päivää, hyvää päivää!

CLAUDIO.
Terve teille!

LEONATO.
Mua kuulkaa, hyvät herrat, —

DON PEDRO.
Meill' on kiire.

LEONATO.
Vai kiire on? Siis, herran haltuun, prinssi.
Vai teill' on kiire nyt? No, yhtä kaikki.

DON PEDRO.
Oi, hyvä vanhus, älä haasta riitaa.

ANTONIO.
Jos riidalla hän oikeutta saisi,
Niin monen teistä kävis ohraisesti.

CLAUDIO.
Ken häntä loukkaa?

LEONATO.
Sinä, jumaliste!
Mua sinä loukkaat, viekas tekopyhä.
Haa! Kättäs älä miekallesi vie,
En sua pelkää.

CLAUDIO.
Kuolkoon käteni,
Jos pelon aihett' antais vanhukselle!
Ei, käteni ei miekkaa tavoitellut.

LEONATO.
Vait, poika! Mua ivaatko ja ilkut?
En höperöi ma niinkuin vanha houkko,
Jok' ikäns' oikeudella kerskaa siitä,
Mit' ennen tehnyt on ja mitä tekis,
Jos olis nuori. Suusi sisään huudan:
Mua ja mun viatonta lastani
Niin olet solvaissut, ett' on mun pakko
Syrjäyttää arvoni ja harmaapääni
Ja ajan runtomana vaatia
Sua miehen koitokselle. Kuuletko:
Syytöntä lastan' olet panetellut,
Sydämmen hältä särkenyt on valhees;
Nyt haudass' on hän esi-isäin luona,
Haudassa, miss' ei muuta ole tahraa,
Kuin tuo sun konnuutesi aikaansaama.

CLAUDIO.
Mun konnuuteni!

LEONATO.
Niin, sun konnuutesi!

DON PEDRO.
Tuo sana paikallaan ei ole, vanhus.

LEONATO.
Oi, prinssi, hän jos uskaltaa, niin toteen
Sen näytän miekallani, vaikka onkin
Hän notkea ja taistotaitoinen
Ja heitii nuoruutta ja voimaa uhkuu.

CLAUDIO.
Pois, pois! Ei minun tule teihin mitään.

LEONATO.
Mun noinko hylkäät? Lapseni sa tapoit;
Jos tapat, poika, mun, niin tapat miehen.

ANTONIO.
Kaks miestä tappakoon hän, kaksi miestä.
Mut yhtäkaikki — toisen ensin lyököön
Ja näyttäköön, mik' on; — mua vastaan tulkoon! —
Tulehan, poika! Tule, herra poika!
Sinusta minä taitotemppus pieksen;
Sen teen, niin totta ylimys kuin olen!

LEONATO.
Veli, —

ANTONIO.
Vait, hiljaa! Veljentytärtäni lemmin,
Sen tietää Jumala. Nyt hän on kuollut,
Häväisty kuoliaaksi konnain kautta,
Jotk' yhtä valmiit vastaamaan on miestä
Kuin minä käärmeen kieleen tarttumaan.
Kakarat, pennut, piimäsuut! —

LEONATO.
Mut, veli, —

ANTONIO.
Vait, hiljaa vain? Ma tunnen nuo ja tiedän
Jyväsiä myöten, mitä painavat;
Sisukkaat, suulaat, röyhkät muotihassut,
Jotk', iva, ilkku, vilppi, valhe suussa
Ja kasvoill' ilme julma, pöyhkeilevät,
Tokaisten viisi, kuusi jyrysanaa,
Ett' on mar heissä miestä, ken vain tohtii —
Ja siinä kaikki.

LEONATO.
Mutta, veli, —

ANTONIO.
Hiljaa!
Alallas ole, anna minä toimin.

DON PEDRO.
Meill' aikomus ei ole pahoittaa.
Sydäntäin koskee tyttärenne kuolo;
Mut, kautta kunniani, syytteet kaikki
Olivat oikeat ja päivän selvät.

LEONATO.
Oi, prinssi, prinssi! —

DON PEDRO.
Teit' en kuule.

LEONATO.
Ette? —
Pois, veli! — Teidän pitää kuulla! —

ANTONIO.
Täytyy!
Tai tuntea sen saavat jotkut meistä!

(Leonato ja Antonio menevät.)

(Benedikt tulee.)

DON PEDRO. Kas, tuossahan tulee se mies, jota etsimme.

CLAUDIO. No, signor, mitä kuuluu?

BENEDIKT. Hyvää päivää, hyvä prinssi!

DON PEDRO. Terve tulemastanne, signor; olittepa tulla parahiksi ehkäisemään tappelua.

CLAUDIO. Vähältä piti, ettei kaksi hampaatonta vanhusta haukannut nokkaa meiltä molemmilta.

DON PEDRO. Leonato ja hänen veljensä. Mitä sinä arvelet? Jos olisimme otelleet, niin luulen tuskin, että olisimme olleet heille liian nuoret.

BENEDIKT. Kellä on väärä asia, sillä ei ole tosi miehuutta. Tulin etsimään teitä molempia.

CLAUDIO. Ja me olemme kaikkialta sinua hakeneet; meitä, näet, vaivaa suuri alakuloisuus, ja tahtoisimme siitä päästä. Pane älysi käymään.

BENEDIKT. Se istuu tupessani; päästänkö sen?

DON PEDRO. Kannatko sinä älyäsi ohellasi?

CLAUDIO. Sitä ei vielä kukaan ole tehnyt, vaikka kyllä sangen moni panee älynsä oheen. Sanon sinulle, niinkuin sanotaan viulunvinguttajalle: "päästä kopastasi jotain hauskaa."

DON PEDRO. Niin totta kuin olen rehellinen mies, hän on kalpeannäköinen. Oletko sairas, vai suuttunutko?

CLAUDIO. Rohkaise luontosi, mies! Jos suru voikin tappaa kissan, niin lienee sinussa toki miestä tappamaan suru.

BENEDIKT. Herraseni, jos älyllänne minuun hyökkäätte, niin aion sille kesken lentoaan tehdä pystyn. — Olkaa hyvä, valitkaa toinen esine.

CLAUDIO. No, antakaa siis hänelle toinen peitsi; tuosta viimeisestä on kärki katkennut.

DON PEDRO. Kautta päivän valkeuden, hän yhä vaalenee; luulenpa, että hän on toden perästä suuttunut.

CLAUDIO. Jos on, niin tietänee vyönsä soljeta.[22]

BENEDIKT. Saanko sanan kuiskata korvaanne?

CLAUDIO. Jumala varjelkoon, ettei vain liene otteluvaatimus!

BENEDIKT. Te olette konna. — En puhu piloja. — Tahdon sen teille todistaa, miten tahdotte, millä tahdotte ja milloin tahdotte. Antakaa minulle hyvitys, muuten julki julistan teidät pelkuriksi. Olette tappanut herttaisen tytön, ja hänen kuolemansa on raskaana teitä painava. Odotan teitä.

CLAUDIO. Hyvä, tulen, jos teillä on jotakin hyvää tarjottavana.

DON PEDRO. Mitä? Pitojako? Pitojako?

CLAUDIO. Niinpä niin, hän tarjoo minulle vasikanpäätä ja salvokukkoa, ja jos niissä en osoita suurinta leikkelytaitoa, niin sanokaa että veitseni ei kelpaa. Enkö saa kurppaakin lisäksi?[23]

BENEDIKT. Älynne, herraseni, hölkkää hyvin, se ei tee äkkihyppyjä.

DON PEDRO. Kerronpa sinulle, kuinka Beatrice tässä taannoin kiitteli älyäsi. Minä sanoin, että sinulla on hieno äly. "Aivan oikein", sanoi hän, "hienon hienosti sitä hänessä on." "Ei", sanoin minä, "suuri äly." "Totta", sanoi hän, "suuri ja paksu." "Ei", sanoin minä, "hyvä äly." "Oikein", sanoi hän, "se ei loukkaa ketään." "Mutta", sanoin minä, "hän on viisas mies." "Niin", sanoi hän, "oikein nokkaviisas." "Mutta hän osaa kieliä", sanoin minä. "Sen uskon", sanoi hän, "sillä hän vannoi minulle maanantai-iltana valan, jonka hän tiistai-aamuna rikkoi: hän on kaksikielinen, osaa käyttää kahta kieltä." Näin hän koko tuntikauden ivaili sinun hyviä puoliasi, kunnes vihdoin päätti huokauksella, että sinä olet sievin mies koko Italiassa.

CLAUDIO. Ja sitten itki katkerasti ja lisäsi, että hänen ei sillä väliä.

DON PEDRO. Niin teki; mutta kaiken tämän uhalla, jos hän ei kuollakseen häntä vihaisi, niin hän nuollakseen häntä rakastaisi. Tuon vanhuksen tytär on kertonut meille kaikki.

CLAUDIO. Kaikki, kaikki, ja päälle päätteeksi, että Jumala näki hänet, kun hän lymysi puiden sekaan paratiisissa.

DON PEDRO. Mutta milloin me panemme villin härän sarvet järkevän Benediktin päähän?

CLAUDIO. Niin, ja kirjoitamme alle: "Tässä asuu Benediktus, se nainut mies."

BENEDIKT. Hyvästi, sinä nulikka; tiedät aikomukseni; jätän sinut nyt lorusuisen leikillisyytesi haltuun; sinä pöyhkeilet kokkapuheillasi kuin kerskuri säilällään, joka, Jumalan kiitos, ei haavoita ketään. — Kiitos, prinssi, kaikesta hyvyydestänne; minun täytyy luopua seurastanne. Veljenne, bastardi, on paennut Messinasta; te olette yksissä neuvoin surmanneet herttaisen ja viattoman tytön. Mitä tuohon herra Maitopartaan tulee, niin me tapaamme vielä toisemme, hän ja minä; siihen asti jääköön rauhaan.

(Menee.)

DON PEDRO. Hänellä on täysi tosi.

CLAUDIO. Vakaa, täysi tosi; ja, uskokaa pois, rakkaudesta Beatriceen.

DON PEDRO. Vaatiko hän sinua miekkasille?

CLAUDIO. Täysin juhlallisesti.

DON PEDRO. On se mies sentään soma kapine, kun pukee ylleen liivit ja housut, mutta jättää järkensä kotiin!

CLAUDIO. Hän on silloin jätti apinan rinnalla; mutta sen vuoksi onkin apina tohtori semmoisen miehen rinnalla.

DON PEDRO. Mutta vaiti nyt, olkoon sillä hyvällään! Maltu, mieleni, ja ole totinen! Eikö hän sanonut, että veljeni on paennut?

(Moilanen, Muikkari sekä Conrad ja Borachio
vartijoineen tulevat.)

MOILANEN. Tulkaa, tulkaa, hyvä herraseni; jos ei oikeus teitä voi kesyttää, niin vaietkoon hänen puntarinsa kieli; te olette ennen ollut semmoinen vorpannattu kirmusieraaja, että teitä täytyy silmällä pitää.

DON PEDRO. Mitä näen? Kaksi veljeni miehistä kahleissa? Ja toinen heistä on Borachio!

CLAUDIO. Kysykää, prinssi, mitä he ovat rikkoneet.

DON PEDRO. Oikeudenpalvelijat, kuulkaa, mitä pahaa ovat nuo miehet tehneet?

MOILANEN. Mitäkö tehneet? He ovat tehneet vääriä raportteja! lisäksi ovat perättömiä lasketelleet; toiseksi ovat panetelleet; kuudenneksi ja viimeiseksi ovat valehdelleet erään ryökynän päähän; kolmanneksi ovat todistaneet vääriä asioita; ja päälle päätteeksi ovat valheellisia konnia.

DON PEDRO. Ensiksi kysyn sinulta, mitä he ovat tehneet; kolmanneksi kysyn sinulta, mitä he ovat rikkoneet; kuudenneksi ja viimeiseksi, miksi heidät on vangittu; ja päälle päätteeksi, mistä te heitä syytätte.

CLAUDIO. Oikein ja järkevästi kysytty, heidän oman jakoperustuksensa mukaan; siinä on, toden totta, sama ajatus monessa pukimessa.

DON PEDRO. Mitä olette rikkoneet, hyvät miehet, kun teidät noin sidottuina viedään tutkittaviksi? Tämä oppinut konstaapeli on liian viisas, että häntä voisi ymmärtää. Mitä olette tehneet?

BORACHIO. Armas prinssi, älkää lähettäkö minua tätä pitemmälle tutkittavaksi; kuulustelkaa itse minua ja antakaa tämän kreivin surmata minut. Olen vienyt teidät silmät avoinna harhaan; mitä teidän älynne ei voinut huomata, sen ovat nuo tyhmät hölmöt tuoneet julkisuuteen; he yöllä salaa kuuntelivat, kun minä tälle miehelle tunnustin, kuinka veljenne Don Juan vietteli minua panettelemaan Hero neitiä; kuinka teitä houkuteltiin puutarhaan, missä näitte minun kosivan Margareetaa, joka oli Heron vaatteissa; kuinka te sitten Heron häpäisitte, kun teidän piti mennä hänen kanssaan vihille. Konnantyöstäni ovat he pitäneet pöytäkirjaa, jonka ennen tahdon kuolemallani vahvistaa, kuin sitä häpeäkseni toistamiseen kertoa. Neiti on kuollut minun ja isäntäni väärästä syytteestä; lyhyesti, en muuta pyydä, kuin saada konnan palkan.

DON PEDRO.
Tuo puhe eikö läpi veren syökse
Kuin miekanterä?

CLAUDIO.
Myrkkyä ma join,
Kun hänen kertomustaan kuuntelin.

DON PEDRO.
Ja veljenikö vietteli sun tuohon?

BORACHIO.
Hän niin, ja maksoi siitä runsaan palkan.

DON PEDRO.
Hän pelkkää petosta on päästä jalkaan, —
Ja karkaa, kun on konnantyönsä tehnyt!

CLAUDIO.
Ihana Hero! Kuvasi nyt näen
Taas kirkkaass' ensilemmen hohteessa.

MOILANEN. Kas niin, viekää nyt pois nuo syytteentekijät; piakkoin on kai ahtivarjus ehtinyt sepittää asian signor Leonatolle. Ja älkää unohtako, hyvät herrat, panna muistoon, kun aikaan ja paikkaan sopii, että minä olen aasi.

MUIKKARI. Tuossa, tuossa tulee signor Leonato, ja ahtivarjus kanssa.

(Leonato, Antonio ja kirjuri tulevat.)

LEONATO.
Miss' on se konna? Nähdä tahdon kasvot,
Ett' osaan karttaa, kun ma kohtaan miehen
Sen näköisen. Miss' on hän?

BORACHIO.
Tässä olen,
Jos solvaajanne nähdä tahdotte.

LEONATO.
Sinäkö, orja, kielelläsi tapoit
Mun puhtaan lapseni?

BORACHIO.
Niin, minä yksin.

LEONATO.
Nyt, konna, valehtelit omaan päähäs.
Kaks tässä seisoo arvokasta miestä,
Karuss' on kolmas, jok' on juoness' ollut. —
Suur kiitos, prinssit; tyttäreni surma
Lisätkää muihin arvotekoihinne;
Se, tarkoin punniten, ol' oiva työ.

CLAUDIO.
En tiedä, kuinka teiltä anteeks pyytää,
Mut puhua mun täytyy. Kostonne
Valitkaa itse; raskain rangaistus
Minulle määrätkää; mut erheess' aivan
Tein rikokseni.

DON PEDRO.
Minä myös, sen vannon.
Mut vanhus hyvää tyydyttääkseni
Ma kannan taakan, vaikka kuinka raskaan
Hän pankoon päälleni.

LEONATO.
En pyytää voi.
Ett' eloon tyttäreni herätätte;
Se mahdotonta on; mut sen ma vaadin:
Messinan kansan tiedoks tehkää, että
Hän syyttömänä kuoli. Ja jos lempi
Saa teissä surusuonen itkemään.
Niin laulu tehkää hänen muistoksensa,
Ja laulakaa se hänen haudallaan,
Tän' yönä laulakaa se. Huomenna
Varahin tulkaa sitten luokseni,
Ja kun en teitä vävykseni saanut,
Nepaani olkaa. Veljelläin on tytär,
Mun lapsi vainajani ilmikuva;
Hän yksin perii meidät kummankin.
Te hälle serkun oikeudet suokaa,
Niin kuolee kostoni.

CLAUDIO.
Oi, jalo mies!
Tuo liika hyvyys saa mun kyynelöimään.
Ma suostun tarjoonne, ja tästä lähtein
On Claudio parka teidän vallassanne.

LEONATO.
Siis huomenna ma teitä odotan;
Hyvästi siksi! Tuota katalaa
Ja Margareetaa tutkin yhdessä;
Se tyttö veljenne on lahjomana
Juonessa varmaan ollut osakas.

BORACHIO.
Ei ole, kautta sieluni! Kun puhui
Hän kanssani, ei tiennyt mitä teki.
Hän ain' on ollut vilpitön ja puhdas,
En koskaan hänest' ole muuta kuullut.

MOILANEN. Lisäksi on tiettäväksi annettava, armollinen herra, vaikka siitä tosin ei ole valkoista ja mustaa, että tämä syytteentekijä, tämä syntipukki, on sanonut minua aasiksi; pyytäisin että se luettaisiin rikoskaaressa hänen hyväkseen. Ja samaten on vahti kuullut heidän puhuvan herra Kuvattomasta, jolla sanotaan olevan lemmon kieru korvassa; hän lainailee rahaa Jumalan nimeen ja on sitä tehnyt niin kauan, eikä koskaan maksanut, että ihmiset jo rupeavat kovakiskoisiksi eivätkä enää tahdo antaa mitään Jumalan tähden. Olkaa hyvä ja kuulustelkaa häneltä sitä kohtaa.

LEONATO. Sua kiitän huolestas ja vaivastasi.

MOILANEN. Teidän armonne puhuu, niinkuin kiitollisen ja kunnianarvoisen nuorukaisen tulee; Jumalan kiitos teille.

LEONATO. Tuossa vaivastasi.

MOILANEN. Jumala siunatkoon laupeuslaitosta![24]

LEONATO. Menkää nyt; minä otan vangit huostaani. — Kiitos vain!

MOILANEN. Esitän tässä teidän armollenne aika pääveivarin, nöyrimmästi pyytäen että teidän armonne häntä kurittaisi itselleen varoitukseksi. Jumala varjelkoon teidän armoanne; toivotan kaikkea hyvää teidän armollenne; Jumala auttakoon teitä terveyteen! Nöyrimmästi annan teille luvan lähteä, ja jos saa toivoa iloista jälleennäkemistä, niin Jumala sen armossa ehkäisköön! — Tule pois, naapuri!

(Moilanen, Muikkari ja vartijat menevät.)

LEONATO.
Hyvästi, hyvät herrat, huomisaamuun!

ANTONIO.
Teit' aamull' odotamme.

DON PEDRO..
Kyllä tullaan.

CLAUDIO.
Tän' iltana ma itken Heroani.

LEONATO.
Nuo miehet pois! Nyt tutkin Margareetaa,
Kuink' on hän tutustunut tuohon konnaan.

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Leonaton puisto.

(Benedikt ja Margareeta kohtaavat toisensa.)

BENEDIKT. Kuules, Margareeta kulta, tee minulle pikku palvelus ja auta minua Beatricen puheille.

MARGAREETA. Lupaatteko kirjoittaa sonetin kauneuteni ylistykseksi?

BENEDIKT. Kyllä, ja niin ylevää tyyliä, ettei kukaan mies eläissään siihen yllä; sillä, kaikessa totuudessa, sen sinä ansaitset.

MARGAREETA. Etteikö kukaan mies minuun yllä? Pitääkö minun sitte aina tähtiä tavoitella?

BENEDIKT. Sinun älysi on sukkela kuin susikoira; se puraisee.

MARGAREETA. Ja teidän tylsä kuin miekkailijan säilä; se pistää, mutta ei loukkaa.

BENEDIKT. Sulaa kohteliaisuutta, Margareeta; se ei tahdo loukata naista. Ole nyt hyvä ja kutsu Beatrice tänne. Heitän sulle aseeni.

MARGAREETA. Luodikon ja luodit myös.

BENEDIKT. Niin, mutta varo, luodikko on latingissa; vaarallinen ase naisille.

MARGAREETA. No niin; kutsun Beatricen luoksenne; hän on kepeä jalaltaan.

BENEDIKT. Silloin hän kyllä tulee.

(Margareeta menee.)

(Laulaa.)

laulussa, tarkoitan; mutta mitä lempeen tulee, — Leander, se hyvä uimari, Troilus, se ensimmäinen lemmenhankkija, ja koko kirjallinen noita entisiä nais-uroita, joiden nimet nykyään niin sujuvasti luistavat jambimitan tasaisella reitillä, ne eivät koskaan olleet niin korviaan myöten lempeen takertuneet kuin minun vaivainen oma itseni. Mutta, hiisi olkoon, en tapaa oikeita loppusointuja; olen koettanut, mutta "tyttö"-sanalle en löydä muuta vastetta kuin "nytty", liian viaton riimi; "viha" ja "liha", on karkea riimi; "loukko" ja "houkko", typerä riimi — ja saakelin pahaenteisiä kaikki. En, minä en ole syntynyt minkään riimiplaneetan alla, enkä osaa kosia pyhäisillä valiofraaseilla.

(Beatrice tulee.)

Ihana Beatrice, tulitko todellakin, kun sinua kutsuin?

BEATRICE. Tulin, signor, ja menen, kun käskette.

BENEDIKT. Oi, jää siksi, kuin sanon: pois.

BEATRICE. "Pois" on jo sanottu; hyvästi vain! — Mutta ennenkuin menen, sanokaa, miksi tulin, se on, mitä on tapahtunut teidän ja Claudion välillä.

BENEDIKT. Pahoja sanoja vain; ja sen asian päälle tahdon sinua suudella.

BEATRICE. Pahat sanat ovat vain pahaa ilmaa, paha ilma vain pahaa henkeä, ja paha henki on inhottava, siis menen täältä suutelematta.

BENEDIKT. Sinä säikytit sanan pois oikeasta käsitteestään, niin valtava on älysi. Mutta sanon sinulle miten asia on: Claudio suostuu otteluvaatimukseen, ja joko minun täytyy pian saada hänestä kuulla, tai julistan hänet pelkuriksi. Mutta sano nyt minulle, mihin minun huonoista puolistani sinä ensin rakastuit?

BEATRICE. Kaikkiin yht'aikaa; sillä ne ovat yhteensä niin hyvin järjestetty vikojen vapaavaltio, etteivät salli yhdenkään hyvän ominaisuuden seota joukkoonsa. Mutta mikä minun hyvistä puolistani sai sinut ensin minun tähteni rakkautta kärsimään?

BENEDIKT. Rakkautta kärsimään! Hyvin sanottu! Minä todellakin kärsin rakkautta, sillä rakastan sinua vastoin tahtoani.

BEATRICE. Sydämmesi uhmalla tietenkin. Oi, sitä sydänparkaa! Jos sinä sitä uhmaat minun tähteni, niin minä tahdon sitä uhmata sinun tähtesi; sillä en voi koskaan sitä rakastaa, mitä ystäväni vihaa.

BENEDIKT. Me olemme, sinä ja minä, liian järkeviä sovussa kosiaksemme.

BEATRICE. Siltä ei näytä, tuosta tunnustuksestasi päättäen; ei yksikään järkevä mies kahdestakymmenestä kehu itseään.

BENEDIKT. Vanha, vanha sananparsi, Beatrice, joka kelpasi siihen aikaan, milloin niitä oli hyviä naapureita. Jos nykyiseen aikaan mies ei itse sepitä hautakirjoitustaan, ennenkuin kuolee, niin ei hänen muistonsa elä kauemmin kuin kellot soivat ja leski itkee.

BEATRICE. Ja kuinka kauan tuota luulet kestävän?

BENEDIKT. Sekin kysymys! — No niin: tunti soittoa, ja neljännes nyyhkytystä. Siis on järkevän viisainta — jos muuten herra Matonen, hänen omatuntonsa, ei tee estettä — itse toitottaa julki omat hyveensä, niinkuin minä nyt teen. Sen verran omaa kiitostani, ja sen kiitoksen olen hyvin ansainnut, niinkuin itse tahdon toteen näyttää. Ja sanohan nyt, kuinka voi serkkusi?

BEATRICE. Sangen huonosti.

BENEDIKT. Ja kuinka itse voit?

BEATRICE. Sangen huonosti minäkin.

BENEDIKT. Pelkää Jumalaa, rakasta minua ja tee parannus. Ja nyt sanon jäähyväiset, sillä joku tulee tuossa kiirehtien.

(Ursula tulee.)

URSULA. Tulkaa, neiti, joutuun setänne luo, siellä sisällä on hirmuinen hälinä. On havaittu, että Hero neitiä on väärin syytetty, prinssiä ja Claudiota kovasti petetty, ja Don Juan, tämän kaiken alkuunpanija, on mennyt matkaansa ja paennut. Tuletteko nyt heti?

BEATRICE. Tuletteko tekin, signor, noita uutisia kuulemaan?

BENEDIKT. Tahdon sydämmessäsi elää, syliisi kuolla ja silmiisi hautaantua; ja, paremmaksi vakuudeksi, tahdon käydä kanssasi setäsi luo.

(Menevät)

Kolmas kohtaus.

Kirkko.

(Don Pedro ja Claudio seuralaisineen tulevat,
soitot ja soihdut mukana.)

CLAUDIO.
Tää onko Leonaton holvihauta?

1 SEURALAINEN.
On, teidän armonne.

CLAUDIO (lukee paperikäärystä);

(Ripustaa kääryn holviin.)

Riipu tuossa! Häntä sinä
Ylistä, kun taukoon minä. —
Nyt soitto soimaan, juhlahymni soimaan!

CLAUDIO.
Rauhassa nyt maatkoot luusi!
Joka vuos' on juhla uusi.

DON PEDRO.
Nyt soihdut sammuksiin! Jo aamu koittaa;
Pesäänsä hukka kantaa saalistaan;
Jo päivä idän kulmaa kirjavoittaa
Ja Phoiboon tielle kylvää nuoliaan.
Suur kiitos, kaikki; menkää; hyvästi!

CLAUDIO.
Hyvästi, herrat! Kukin toimiinsa!

DON PEDRO.
Nyt uuteen juhlaan pukeumaan pois!
Mua sitten seuratkaa Leonaton luoksi.

CLAUDIO.
Josp' onnen paremman nyt Hymen sois,
Kuin se, min vuoksi tässä kyynel juoksi!

(Menevät.)

Neljäs kohtaus.

Huone Leonaton talossa.

(Leonato, Antonio, Benedikt, Beatrice, Ursula,
Margareeta, Munkki Ja Hero tulevat.)

MUNKKI.
Sanoinhan: syytön on hän.

LEONATO.
Samoin prinssi
Ja Claudiokin, jotk' on syytteen tehneet
Nyt kertomani erheen perusteella.
Mut syypää, vaikka vastoin tahtoaan,
On Margareeta, niinkuin selvään näkyy
Tään tutkimuksen koko menosta.

ANTONIO.
Iloitsen, että kaikki hyvin päättyi.

BENEDIKT.
Niin minäkin, kun muuten mun ois pakko
Tilille haastaa nuori Claudio.

LEONATO.
Nyt, tyttäreni, ja te, naiset kaikki,
Läheiseen menkää huoneeseen, ja sieltä
Palatkaa naamioittuina, kun käsken.
Paraikaa prinssiä ja Claudiota
Odotan tänne.

(Naiset poistuvat.)

Tiedät toimes, veli,
Isänä olla veljes tyttärelle
Ja hänet vaimoks antaa Claudiolle.

ANTONIO.
Sen täysin vakavana tehdä tahdon.

BENEDIKT.
Min' aion, pater, teitä vaivata.

MUNKKI.
Ja mitä tulee tehdä mun, signor?

BENEDIKT.
Sitoa taikka päästää, jompikumpi. —
Signor Leonato, näin on laita, signor:
Beatrice katsoo mua suopein silmin.

LEONATO.
Sen silmän hälle tyttäreni lainas.

BENEDIKT.
Ja minä hälle lempein silmin vastaan.

LEONATO.
Sen näkövoiman teille hankin minä
Ja Claudio ja prinssi. Mik' on mieli?

BENEDIKT.
Hämärä vastauksenne on, herra.
Mun mieleni on, että mielisitte
Mieleemme yhtyä jo tänäpänä
Sitoa meidät pyhään avioon;
Ja siihen pyydän apuanne, pater.

LEONATO.
Min' annan suostumuksen.

MUNKKI.
Minä avun.
Kas tuossa ovat Claudio ja prinssi.

(Don Pedro ja Claudio tulevat seuralaisineen.)

DON PEDRO.
Huomenta teille, jalot herrat kaikki!

LEONATO.
Huomenta, prinssi! Claudio, huomenta!
Teit' odotimme; täyskö mieli teillä
Tänäpä naida veljentyttäreni?

CLAUDIO.
Nain hänet, vaikka neekeritär ois hän.

LEONATO.
Siis kutsu hänet, veli; pappi vartoo.

(Antonio menee.)

DON PEDRO.
Huomenta, Benedikt! No, mitä kuuluu!
Sun muotos ilmetty on helmikuu,
Viluinen, pilvinen ja myrskysäinen.

CLAUDIO.
Hän varmaan ajattelee villihärkää.
Pois pelko! Sarves päät me kultaamme,
Ja koko Europan sa valloitat.
Zeun helmaan Europakin muinoin juoksi,
Zeun härjän hahmossa kun tuli luoksi.

BENEDIKT.
Zeun mylvinässä oli tenhoveto.
Myös isäs lehmän luo se tuli peto
Ja teki sille oivan vasikan,
Sun näköisesi päästä jalkahan.

(Antonio palaa, mukanaan naamioidut naiset.)

CLAUDIO.
Tuon vielä maksan; nyt on tilit toiset.
Kenenkä naisen näistä ottaa saan?

ANTONIO.
Tään tässä; minä annan hänet teille.

CLAUDIO.
Siis hän on minun. — Näytä kasvos, armas.

LEONATO.
Ei, papin eessä häntä kädest' ota
Ja hälle uskollisuutt' ensin vanno.

CLAUDIO.
Tään munkin eessä pyydän kättänne;
Ma olen miehenne, jos haluatte.

HERO.
Ma olin ensi vaimonne, kun elin;
(Paljastaa kasvonsa.)
Sa ensi mieheni, kun mua lemmit.

CLAUDIO.
Toinenko Hero?

HERO.
Varmempaa ei mikään.
Yks Hero herjaan kuoli; minä elän,
Ja oon, niin totta kuin ma elän, impi.

DON PEDRO.
Entinen Hero! Hero, jok' on kuollut!

LEONATO.
Niin kauan kuollut vain, kuin herja eli.

MUNKKI.
Tään arvoituksen selittää voin minä.
Kun vihkimenot ovat päättyneet,
Niin kerron tarkkaan, kuinka Hero kuoli.
Siks ihme tää vain arkitapaus olkoon.
Nyt kaikki viipymättä kappeliin.

BENEDIKT.
Seis, pater, varro! Miss' on Beatrice?

BEATRICE.
Se nimi mulla.
(Paljastaa kasvonsa.)
Mitä tahdotte?

BENEDIKT.
Mua ettekö te rakasta?

BEATRICE.
En, en sen enempää kuin mik' on kohtuus.

BENEDIKT.
Siis setänne ja Claudio ja prinssi
He pettyivät, kun vannoivat sen todeks.

BEATRICE.
Mua ettekö te rakasta?

BENEDIKT.
En, en sen enempää, kuin mik' on kohtuus.

BEATRICE.
Siis Margareeta, Ursula ja Hero
He pettyivät, kun vannoivat sen todeks.

BENEDIKT.
Vannoivat teidän lemmest' ihan sairaaks.

BEATRICE.
Vannoivat teidän lemmest' ihan kuolleeks.

BENEDIKT.
Lorua vain! — Siis, ettekö mua lemmi?

BEATRICE.
En; ystävyyden merkiks vain, en muuta.

LEONATO.
Ei, serkku, varmaan tuota herraa lemmit.

CLAUDIO.
Ja herra häntä samoin, sen ma vannon.
Paperi täss' on, miehen käsialaa:
Omasta päästä tehty rampa runo
Beatricen kiitokseksi.

HERO.
Tässä toinen,
Beatricen käsialaa, joka saatu
On hänen taskustaan ja josta huokuu
Palavaa rakkautta Benediktiin.

BENEDIKT. Ihme ja kumma! Tässä omat kätemme todistavat sydämmiämme vastaan. — No siis, otan sinut, mutta, kautta päivän valkeuden, pelkästä säälistä sinut otan.

BEATRICE. Minä en tahdo teille antaa suoraan rukkasia; mutta, kautta tämän kirkkaan päivän, otan teidät ystävien hartaasta kehoituksesta ja osittain siksi, että pelastaisin henkenne, koska sanovat, että olette saamaisillanne hivutustaudin.

BENEDIKT. Vaiti, minä tukin suusi.

(Suutelee häntä.)

DON PEDRO. No, Benedikt, sa nainut mies, kuin voit sa?

BENEDIKT. Sanon sinulle jotakin, prinssi: kokonainen komppania pilkkakirveitä ei voisi nyt minusta ivata pois hyvää tuultani. Luuletko että olen millänikään komparunosta tai pilkkalaulusta? En; jos kaikenlainen aivojen törky voisi miestä liata, niin kenelläpä silloin olisi puhdasta paikkaa ruumiissa? Lyhyesti: kun nyt olen päättänyt naida, niin en välitä laisinkaan siitä, mitä maailma on päättänyt sanoa sitä vastaan; älkää siis huoliko pilkata minua siitä, mitä ennen olen puhunut naimista vastaan; ihminen on häälyväinen olento, se on minun loppupäätökseni. — Mitä sinuun tulee, Claudio, niin ajattelin sinua hieman pehmittää; mutta kun nyt näyttää siltä, että meistä tulee sukulaiset, niin elä edelleen eheänä ja rakasta serkkuani.

CLAUDIO. Olin jo toivonut, että antaisit Beatricelle rukkaset, jotta olisin saanut piestä sinut pois yksinäiselämästäsi ja tehdä sinusta kahtaisolennon, joksi epäilemättä tuletkin, jos ei serkkuni pidä sinua tarkalla silmällä.

BENEDIKT. Kas niin, nyt ollaan ystäviä. — Mutta pistäkäämme ennen häitä vähän tanssiksi, jotta saisimme keveämmän mielen ja vaimomme kepeämmät jalat.

LEONATO. Voimme tanssia jäljestäpäin.

BENEDIKT. Ei, ennen. Soitto soimaan, pelimannit! — Prinssi, olet niin miettiväinen. Ota vaimo! Ota vaimo! Ei ole sauvaa kunnianarvoisempaa kuin se, jonka sanka on sarvesta.

(Sanansaattaja tulee.)

SANANSAATTAJA.
Don Juan vangittu on pakotiellä
Ja tuotu turvasaatoin Messinaan.

BENEDIKT. Älkäämme häntä ajatelko ennen kuin huomenna; minä sillaikaa mietin hänelle kelpo rangaistuksen. — Soitto soimaan, pelimannit!

(Tanssi. Menevät.)

SELITYKSIÄ: