Vastarakennettu koulutalo paistoi kirkkaana petäjämetsää vasten. Seutu oli erämaan näköistä niinkuin koko U-niemen pitäjäkin, joka oli kaukana valtateistä. Se oli noita köyhiä seutuja, joita Suomessa on niin paljo, joissa halla joka vuosi panee maanmiehen kylvökset. Vaan kaikesta huolimatta maanmies asuu niissä kiintyneenä turpeeseensa synnynnäisellä uperuudella.
Koulu oli saatu töintuskin valmiiksi syyslukukauden alkuun, niin että uusi opettajatar neiti Paulina Vinter pääsi sinne asumaan. Seinähirret olivat vielä tuoreet ja sammal varauksissa haisi ummehtuneelta, vaan sitä ei ajatellut tuo tiedon nuori kylväjätär, joka ensimmäisenä tuli levittämään »valoa kansalle» U-niemen erämaissa. Hän tuli niin toivehikkaana kuin voi olla ainoastaan elämän keväällä, ja valmiina taisteluun olemassa olosta, sillä nyt oli menneet vaivat kestetty ja tulevaisuus oli viitotettuna ja selvänä hänen edessään.
Oma koti, josta ei tarvinnut maksaa vuokraa, ja palkkaa kuusisataa markkaa puhdasta rahaa. — Paulinastakin oli melkein niinkuin U-niemen ukoistakin se suuremmoista, nyt kykeni hän huoletta elämään sokean isoäidin ja pienen siskonsa Mian kanssa. Heillä ei ollut maailmassa ketään muuta, johon turvata ja olivat odottaneet sitä päivää kuin parahinta, jolloin heidän seminarilaisensa saisi opettajapaikan.
Nyt olivat he vihdoin pitkän ja vaivaloisen matkan tultuaan täällä ja vaikkakin näytti erämaalta seutu, vaikka seinät olivat kosteat ja uunit savusivat, niin oli heistä kaikista kolmesta tämä yksinkertainen koulurakennus kuin maailman upein palatsi.
Paulina oli innoissaan saadakseen alkaa uuden vaikutuksensa ja uutterasti teki hän työtä pienten raakalaisten ja usein taitamattomien oppilastensa kanssa, hänestä oli syksyinen päivä niin lyhyt pitkine puhteineenkin, ja koulutyön lopetettuaan kirjoitti hän päiväkirjojaan ja tarkasti vihkoja niin omantunnonmukaisesti kuin kukaan.
Hän teki työtä niinkuin monetkin ennen häntä ja niinkuin monet nuoret miehet ja naiset näinäkin päivinä Suomen syrjäisissä seuduissa, hiljaisesti, tarmokkaasti ja kärsivällisesti. Hän toivoi ja pani koko nuoren sydämensä rakkauden työhönsä, joka tarkoitti totuuden ja tiedon kultaisen siemenen kylvämistä lasten mieleen ja niin vaihtui huomaamatta syksy talveksi ja talvi kevääksi — ja päättyi Paulinan ensimmäinen opettajavuosi. Paljon kokemusta, katkeraa ja suloista, oli se hänelle antanut, ja rohkeana, niinkuin ennenkin oli hän taas uutta lukuvuotta alkamassa.
Niin kului aika ja ajan kuluessa sai nuori opettajatar kokea, mitä sadat ovat hänen sijallaan kokeneet. Hän sai kokea kylmää välinpitämättömyyttä, hyyteistä epäluuloa toiveissaan; hänen lämpimimmät harrastuksensa otettiin vastaan nurjamielisesti, hänen parhaimpia tarkoituksiaan pidettiin paljaana itsekkäisyytenä. Pitkin aikoja taistellessa yritteli puuttumaan rohkeus ja luottamus siihen määrin, että hän arveli, jotta U-niemi olisi ollut onnellisempi ilman häntä, vaan sitte tuli taas aikoja, jolloin auringon säteitä tunki pilvien ravoista ja yksi tai toinen taimi kohosi karusta maasta.
Ei ilmestynyt sitä runsasta satoa, jonka hän nuoruuden unelmissa oli kuvaillut nousevaksi ja saavansa korjata, vaan ainoastaan muutamia vaaleita kukkasia ja puolinaisia hedelmiä, mutta hän oli jo oppinut tyytymään vähään ja vaatimaan vähän siitä mitä antoi. Jollei ensimmäisen ihastuksen liekit nousseetkaan enään pilviin, niin leimusivat ne hänessä leppoisemmin melkein kuin pyhä tuli, sillä taisteluissa ja vaivoissa oli hänessä kasvanut rakkaus työhön.
Niin hänelle viimein koitti ilon päivä, jolloin sai laskea koulusta ensimäiset oppilaat, nuo pienet taimet, jotka hänen hoidossaan olivat puhkaisseet lehtensä, pienokaiset, jotka vakavassa työssä ja hilpeissä leikeissä olivat lapsen lämpöisellä myötätuntoisuudella kiintyneet opettajaansa. Ja kun uusia oppilaita nyt tulvasi kouluun, niin kohtasivat he, opettaja ja oppilaat, toisiaan toisella mielellä, he alkoivat ymmärtää toisiaan.
Ja niinkuin lasten sydämissä erämaa muuttui vähitellen kaiken hyvän kylvymaaksi, oli metsäkin kansakoulun ympärillä saanut väistyä viljelijän vaivojen edestä.
Nuoria koivuja ja pihlajia oli kasvamassa kartanon laiteilla ja ikkunan alle oli Paulina laittanut herne- ja papukylvöjä sekä kukkaispenkkejä, joista tuoksu nousi ja aaltoili ikkunasta sisään isoäidin ihastukseksi, joka istui kärsivällisesti keinutuolissa odottaen aikaa, jolloin hänen näkönsä kirkastuisi ijankaikkisessa valossa.
Vaan kyökissä puuhasi pieni Mia ja lauleli kuin leivo iloisena. Hän opetti koulussa laulua ja ensimäinen luokka oli hänen hoidossaan. Joka vuosi perehtyi hän yhä enemmän koulun elämään ja työhön ja sisar oli iloissaan saada kasvattaa tämä nuori voima samaan tehtävään, jonka hän itsekin oli valinnut ja huolellisesti säästi hän joka pennin sen ajan varalle, »kun Mia menee seminariin». Mikään ei hänestä ollut raskasta uhrata tuolle rakkaalle työlle, vaan hän ei koskaan mitannut eikä laskenut sitä, minkä hän antoi, olihan satoja tovereita, jotka olivat auliita tekemään niinkuin hänkin; hän oli vain ylpeä siitä, että nöyryydessä sai olla »muuan rivissä». Oli niin suloista saada panna kaikki voimansa työhön, niin kauan kun voimia vielä oli. Vaan ajan kuluessa uupumus alkoi hiipiä nuoren opettajattaren voimia painamaan. Hän koetti pudistaa sen pois, hän sanoi itseään hempoiseksi ja moitti ankarasti heikkouttaan, vaan pitkän taistelun perästä piti Paulinan antaa jälkeen ja tunnustaa, ettei hän ollut enään terve ja niin voimakas kuin ennen.
Paitse huolta koulusta oli muitakin seikkoja. Vanha isoäiti joutui sairaaksi pitkäksi aikaa ja hänen hoitonsa kysyi aikaa ja terveyttä. Minkä Paulinassa oli tarmoa, se tuli käytetyksi kaikki tarkalleen ja kun isoäiti pitkien kärsimysten perästä oli kuollut, tunsi Paulina velvollisuudekseen itseään kohtaan kysyä jonkun pääkaupungissa olevan taitavan lääkärin neuvoa terveydestään, ennenkuin alkaa uuden lukukauden. Matka oli tosin kallis eikä hän ollut tottunut ajattelemaan itseään, vaan asiaa ei voinut enään välttää.
Niin lähti hän pitkälle matkalle levottomana ja huolien alaisena. Ujona ja peloissaan hän astui eräänä päivänä muutaman tunnetun lääkärin luo.
Tuo kuuluisa mies oli hyvin ystävällinen häntä kohtaan, antoi hänen kertoa elämäkertansa, jota kuunteli myötätuntoisuudella ja tästä kertomuksesta voi hän paremmin kuin pitkistä selityksistä päättää, mikä nuoren opettajattaren vaivana oli. Hän tutki sitte kauan ja tarkkaan ja loppupäätös oli, että opettajatar tarvitsi täyttä lepoa ja valikoitua ruokaa ja että parasta olisi hänen oleskella jossakin yksityisessä sairaskodissa ja saada huolellista lääkärinhoitoa.
Eikö hän millään muulla tavoin voisi saada terveyttään takaisin? Paulinan kirkkaat silmät olivat rukoilevasti kiinnitettynä lääkäriin, jonka määräykset olivat hänelle ihan mahdottomia noudattaa. Lääkäri katsoi ystävällisesti häneen: Kun hienot koneiston osat ovat paljosta käyttämisestä kuluneet, niin pitää kone seisauttaa joksikin aikaa, jotta saadaan panna siihen uudet osat — sanoi hän. Niin ei varsin voi tehdä ihmisruumiin kanssa, ei voi laittaa esim. uusia hermoja, vaan voi vahvistaa entisiä ja lisätä verta — ymmärrättehän?
Paulina hymyili: Minä ymmärrän, että jos en voi noudattaa määräyksiänne, niin en voi saada voimia palautumaan.
Lääkäri nyökäytti päätään, hän ei voinut kieltää häntä työnteosta, vaan kirjoitti vahvistavia lääkkeitä, ja niin erosivat he. Masentuneena laskeusi nuori opettajatar portaita komeassa käytävässä, hän oli alakuloinen vaan kuitenkin nuoressa mielessä välkähteli pieni toivon säde kotimatkalla.
Lääkäri seisoi kauan aikaa ikkunassa ja seurasi katseellaan tuota nuorta vierasta, joka meni ihmistungoksessa kadulla. Hän katsoi surullisesti, hän tiesi että tuon nuoren naisen tuomio oli kirjoitettu — joko kuolema tahi parantumaton tylsyys, joista edellinen oli edullisin ja jälkimäiseen verrattuna onni. Hänen taudilleen ei ole parannuskeinoa, vaan huolellisella hoidolla olisi voinut siirtää ratkaisevan hetken tuonnemmaksi tahi lieventää kauheutta. Hänen täytyi, asiain näin ollen, antaa hänen mitään aavistamatta mennä välttämätöntä kohtaloaan kohden, hänellä ei ollut rohkeutta sanoa hänelle totuus kokonaisuudessaan ja kaikessa kauheudessaan, ja niin oli epäilemättä paras sairaalle itselleenkin.
Huoaten raskaasti ajatteli lääkäri, että tuokin nuori nainen oli muuan niitä satoja, jotka ovat kuluttaneet voimansa maan raivaamisessa tiedon kylvöille samalla kun ovat taistelleet oman ja omaistensa olemassaolon puolesta, jotka ovat kylmettyneet kylmissä, uhoisissa kouluhuoneissa ja katkeroittaneet koulujohtokuntain nurjuuden ja kylmäkiskoisen kohtelun takia. Monet monituiset nuorukaiset, joilla oli painunut rinta ja hehkuva puna poskilla, monet opettajattaret, joilla on ollut hermosto pilalla ja sisällisiä kipuja, ovat hakeneet hänen apuaan. Koko sydämensä hellällä myötätuntoisuudella, jota hän tunsi kaikkia kärsiviä kohtaan, ajatteli hän noita korven raivaajia, jotka erämaissa usein ypö yksikseen, ilman sivistynyttä seuraa ja hyvän kirjallisuuden ja muun henkisen nautinnon puutteessa, iloisina uhraavat terveytensä ja elämänvoimansa kansanvalistukselle, jolle ovat antautuneet nuoruuden lämpöisellä innolla. Hän ajatteli heitä kaikkia, tuttuja ja tuntemattomia, ja kaikkien niiden puolesta, jotka eivät ole koskaan ottaneet ajatellakseen tuota uskollista — monasti kiittämätöntä — työtä, jota tehdään hiljaisuudessa, lausui hän hiljaisen, syvän, kunnioittavan kiitoksen.
Paulina Marttila on taas alottanut koulun, jolle omistaa kaiken aikansa, kaikki ajatuksensa ja kaikki voimansa. Hän tuntee olevansa nuori ja elinvoimainen silloin, kun hiipivä tauti ei muistuta olemassa oloaan, ja miksi hän ei tekisi työtä viimeiseen hetkeen saakka...
Kun tuon rohkean opettajattaren voimat ovat katkenneet ja kesän kukkaset samoin kuin talven luminietokset peittävät hänen yksinäisen hautansa, niin itävät ehkä ne tiedon siemenet, joita hän kylvi ja U-niemen kansakoulussa kasvaa laiho Herran kunniaksi. Mikä rakkaudessa tehdään, sen Jumalan rakkaus aina siunaa.
— Niin soma kenkä, ja tässä on toinen — nepä ovat kummannäköiset, kuka noita on voinut pitää? — Nuori tyttö, joka oli kumarruksissaan vanhan rautakiskoisen kirstun yli, sai sieltä käsiinsä valkoiset atlassikengät, jotka olivat koristeltu hyvin somasti.
— Kenenkähän ne tosiaan ovat olleet — sanoi sisar — ota ne tänne kaikessa tapauksessa, Enni, niitä voidaan käyttää ehkä kuvannossa; ja nyt meillä on kaikki mitä tarvitsemme! — Hän katseli tyytyväisenä vaatekasaa käsivarrellaan; silkkihameita, vanhoja hännystakkeja, suunnattoman suuria hattuja j.n.e., kaikki tuolta suuresta kirstusta.
— Nyt menemme alas, Enni, täällä vintissä ei näe näiden väriä oikein. — Ja pian kapsivat kepeät askeleet portaita ja suoraan isoäidin kamariin, joka oli liitonjäsenten salainen kokouspaikka. Liittokunnalla oli tarkoituksena hämmästyttää isää hänen syntymäpäivänään kuvannoilla ja elävillä kuvilla.
— Mummo, mummo, katsokaa mitä olemme löytäneet! — Tytöt innoissaan levittelivät aarteensa, kääntelivät ja muovailivat niitä tuhannellakin tavalla; viimeksi otti Enni kengät: — Katsohan mummo tuommoisia kummallisia pieniä kenkiä, ne olivat kirstun pohjalla.
— Lapset, ne ovat minun kenkäni, vanhat tanssikenkäni, jotka minulla oli, ollessani seitsentoista vuotiaana ja ensi kerran aikaisten parissa, muutamissa suurissa sukulaishäissä. Anna ne minulle, Enni. — Isoäiti tempasi ne käsiinsä ja melkein hyväillen pujotteli kuihtuneet sormensa kellastuneen silkin alle. — Vanhat rakkaat kengät — sanoi hän — ne herättävät koko pitkän sarjan muistoja eloon.
— Vai niin! — Enni painoi poskensa isoäidin tuolin selkään ja katsoi rakkaita, kalpeita kasvoja, joissa nyt oli heikko punastus — seitsentoista vuotias, siitä on, mummo, kauan kun sinä olit niin nuori?
— On lapseni, viisikymmentä yhdeksän vuotta, se on pitkä aika.
— Ja sinulla on ollut niin pienet jalat?
— Niin sanottiin silloin — hymyili vanhus veitikkamaisesti — vaan tuskinpa sinullakaan on suuremmat, koetahan.
Nuori tyttö istui pikkutuolille isoäidin vierelle ja koetteli noita kummallisia kenkiä oikein vakavalla todella. Omituista, ne olivat ihan parahiksi, niinkuin tehty tuohon pieneen pehmoiseen jalkaan, joka aivan vapaasti liikkui paksun silkkivaatteen sisässä. Nuo vanhat kengät olivat vielä sievät ja niiden muodossa oli jotakin kokettia, mikä kiinnitti tytön huomion: — Minä pidän näistä hän sanoi lopuksi.
— Piti niistä isoisäsikin lapseni — isoäiti hymyili taas — isoisä piti paljo näistä kengistä, luulenpa että nämä kaikkein ensiksi kiinnittivät hänen katseensa minuun.
— Ah isoisä! — Niin, Enni, niihin aikoihin ei pyöritty tanssissa niinkuin nyt, kulettiin vain hyvin sievästi varpaillaan ja leninkiä kannatettiin sivuilta — kaikkihan näkivät silloin miten jalkojaan liikuttaa, tanssiko huonosti vai hyvästi. — Ennin mieli kiintyi, hänellä oli satoja kysymyksiä kielellä, vaan samassa tuli äiti ja kaikki serkut, Juhani ja Eeva ja Sofia ja Otto, ja ruvettiin neuvottelemaan, mikä usein keskeytyi naurunrähäkkään, jota koetettiin sihittämällä hillitä, vaan mikä vain antoi uutta aihetta.
Vaan mitä oli Enni esittävä taulukuvana? Oli jo tehty monia esityksiä, vaan hän ei voinut päättää. Äiti sanoi sitte lopuksi: Minäpä tiedän, mikä isää huvittaa ehkä enin kuin mikään muu. Ennistä tehdään mummon valokuva, mummo tässä kukikkaassa silkkihameessa, tukkaan vain vähän puuteria, että se näyttää vaaleammalta sillä mummollahan oli hyvin vaalea tukka?
— Niin oli, ja Enni panee minun tanssikenkäni ja helminauhan, jossa on punatimanttilukko, niin on kuva valmis — sanoi vanhus.
— Isän mielestä on Enni enemmän kuin me muut mummon näköinen — sanoi Elise, »kaunotar», joksi Juhani serkku aina leikillään sanoi häntä.
Mummo katsoi tutkivasti nuorta tyttöä. — Isä on ehkä oikeassa, vaan minkä näköinen olin seitsentoista vuotiaana, sen voitte nähdä pienestä kuvasta, joka on isoisän metaljongissa. — Sen mukaan on Enni laiteltava — sanoi Elise päättävästi — vaan nyt meidän itsekunkin pitää ryhtyä työhön osaltaan. Sinä Juhani laitat kehyksen, se ei suinkaan ole suuri vaatimus tulevalle arkkitehdille?
— Kaunottaren hyväksyvä silmäys on oleva työn palkka — lausui parantumaton Juhani.
— Joutavia! — Ei sanaakaan leikkiä enään — lausui Elise mahtavimmalla käskyäänellä. — Otto, sinä menet laittamaan itsellesi peruukin, ymmärrätkö?
— Ymmärrän herra kapteeni!
— Peruukin, mikä hänestä sitte on tuleva? kysyi isoäiti.
— Aksel Oxenstjerna, jota isä niin ihailee. —
— Vaan jos Otto kuvaisi isoisää?
— Voi niin, isoisää — huudahtivat kaikki samalla kertaa — siitä tulee mainio taulu. — Kun muut kuvat on näytelty, niin sitte näytetään perhekuvia, isoäiti ja isoisä, se on mainiota!
— Mummo se aina huomaa parhaite — huudahti Elise ja painoi poskilleen mummon ryppyiset kädet, sekä suuteli niitä.
Kaikki vakuuttivat, että tulee hauskaa ja mainiota. Enni vain oli vaiti, sillä Otto serkun katse tapaili niinkuin usein teki, hänen katsettaan omituisella tavalla, joka ajoi Ennin poskille punat. — Oivallista! — sanoi Ottokin. — No kaikki on hyvin! — sanoi Elise. Nyt oli siis kaikki selvillä eikä saanut viivytellä valmistusten kanssa, sillä huomenna jo oli tuo suuri päivä. Nuoret erosivat siis ja äiti lähti taloustoimiinsa; kiltti äiti, joka satojen huoliensakin lomissa ehti iloitsemaan lastensa kanssa, varsinkin kun oli kysymyksessä hämmästyttää isä.
Enni jäi isoäidin kamariin viimeksi ja istui pienellä tuolilla mummon jalkain juuressa riisuen jalastaan nuo vanhat kengät. — Tässä sinulle nämä, mummo!
— Kiitos — vanhus piteli niitä hetken käsissään. — Voi kun olin onnellinen, kun minulla nämä oli ensi kerran — sanoi hän — tuokoot ne onnea sinullekin, lapseni — tule ottamaan ne huomenna; minä pidän ne täällä siihen saakka ja annan niiden kertoa muutaman vanhan kertomuksen.
Enni meni, ja isoäiti pani kengät vierekkää ikkunalle, jossa ne näyttivät niin nuorekkaan reippailta ja aivan kuin olisivat sanoneet: — katsele nyt meitä sydämmesi halulla, kyllä ansaitsee. — Vanhus hymyili, hän näki niin selvästi kauas nuoruuden aikoihin, näki itsensä nuorena, sirona tyttönä, jolla oli vaalea tukka ylöskammattuna, ja ruusukasta silkkiä lenninki pönkkähameella; punatimanttilukkoinen helminauha kaulassa ja jalassa silkkisukat ja ihkauudet kengät, jotka olivat hienon hienot, valkoista atlassia hopeakoruompeleilla.
Hän oli niin mieltynyt niihin, ei elämässään hänestä ollut mitään niin kaunista ollut, jonka lisäksi nämä kengät olivat niin kepeät, että tuntui kuin jalassa ei olisi ollut mitään. Hänen oli pitänyt tanssia salissa kuvastimen edessä vähää ennenkuin he menivät. — Ensi kertaa oli hän matkassa vanhempiensa kanssa; oli suuret perhejuhlat, sukulaishäät joissa ei muita vieraita ihmisiä ollut kuin sulhasen veli, muuan nuori upseeri jolla oli kaunis sinikeltainen univormu, ja hän oli uljain mies minkä oli nähnyt.
Oivallisen puolisen jälkeen tanssittiin ja nuori upseeri tuli kumartamaan hänelle pyytäen tanssiin, joka oli menuetti, ja hän oli yhtä ylpeä kuin olisi kuningas tarjonnut hänelle käden. Paljoa ei puheltu, sillä piti tarkoin pitää huolta askeleista ja että kumarruksensa teki kohteliaasti, vaan joka kerta kun hän katsoi ylös, niin näki hän kauniin soturin katseen, ja hänen sydämensä löi kiivaasti tuon katseen vaikutuksesta.
Monet tanssit he sitte yhdessä tanssivat, vaan miten ollakaan, niin muutamassa tanssissa lähti jalasta pieni atlassikenkä. Tietysti neiti punastui ja kalpeni tuosta kauheasta tapauksesta, vaan uljas upseeri lankesi polvilleen, suuteli kenkää — maailman pienintä ja sievintä kenkää, sanoi hän — ja pisti sen hyvin nopsasti neidin jalkaan, ennen kuin kukaan osasi edes aavistaakaan, mitä oli tapahtunut. Sitä hetkeä eivät he milloinkaan unohuttaneet.
Kyynel vierähti isoäidin silmästä. Hän otti toisen kengän ja tutki sitä tarkoin. Ei se ollut tämä vaan tuo toinen! Kas siihen oli miehen käsialalla kirjoitettu valkoiselle säämiskänahkaiselle sisäpohjalle: »Sinä pieni naistohveli hallitset usein suurta maailmaa — mitä sitten pientä maailmaa: miehen sydäntä».
Hän kumartui ja suuteli hellästi pientä hopealankakiehkuraa; siihen juuri oli tuon uljaan upseerinkin huulet painaneet suudelman, tuon rakastetun, josta sitten tuli hänen puolisonsa ja elämän kumppaninsa, jonka kanssa vietti onnellisia vuosia, joskin elämän polku kulki väliin synkkiä laaksojakin myöten. Paljon olivat he kokeneet yhdessä — oli muistoja »taistelujemme, voittojemme päiviltä», tuolta ajalta, kun isoisä meni sotaan ja isoäiti istui kotona, nuorena puolisona ja äitinä.
Paljon, niin paljon olivat he kokeneet, valoa ja varjoa vaihteli, vaan aina oli valopuoli voitolla, sillä se tuli rakkauden ijäisesti raikkaasta lähteestä.
Vanhuus oli jo aikoja sitte tavannut ja uupuneena elämään oli isoisä mennyt lepoon, vaan täällä istui isoäiti yksinään — eihän tosin yksinään sillä hänen ympärillään oli hellästi rakastavia lapsia ja lastenlapsia, vaan kuitenkin muistoissaan yksin, joista ei kukaan voinut olla osallinen hänen kanssaan.
— Rakkaat, rakkaat pienet kengät — hän hiveli niitä hiljaa kädellään, kiitos kertomuksestanne, nyt tulee teidän kuiskia minulle vähän tulevaisuuttakin. Meidän vanhain elämässä on parasta se, kun saamme elää lasten ja lastenlasten elämässä uudelleen oman elämämme. — Pienet kengät, tuokaa onnea pienelle Ennilleni, joka on minun elämäni illan kirkkain säde.
Juhlapäivä oli käsissä. Aamulla herätettiin isä laululla ja lahjaksi hän sai kauniin nojatuolin. Sehän oli jotakin erinomaista ja odottamatonta, sanoi päivän sankari, jolla ei ollut vihiäkään muista puuhista. Huviteltiin — isän kunniaksi — laulaen ja leikkien niin että juhla juhlalle tuntui. Tuli sitte ilta ja pimeä. Nuoret katosivat toinen toisensa jälkeen ja salissa, jossa nuoret olivat remunneet, syntyi odottamatta hiljaisuus. Ruvettiin jotakin odottamaan, maalaistavan mukaan oli nimittäin sukulaisia ja tuttavia kokoontunut onnittelemaan isäntää, ja kaikki — paitse päivän sankari — alkoivat aavistaa että »jotakin oli tekeillä».
Vaan »kulissien välissä», joina oli tyttöjen huone ja ruokasali, missä esitysten piti tapahtua, oli rauhaton ja kiire elämä. Kaikki huusivat ja puhelivat toisistaan maskeraadipukujen, värilyhtyjen, töyhtöhattujen, taulukehyksien ja paperikoristusten kirjavassa sekamelskassa.
— Kuule, Elise, olenko minä nyt keskiajan ritarin näköinen, mitä? — Sitä ei ole niin helppo sanoa! — Enni, missä on Maria Antoinetten kaulanauha? — Juhani, sinä, elä polta hänen ylhäisyytensä peruukkia — Sofia, sinä olet niin pelottavan juhlallisen näköinen! — Sellaista kuului lakkaamatta näyttämön takana ja väliin naurun rähäkkää, ja kaiken yli kuului Elisen ääni, milloin varoittavana, milloin uhkaavana, milloin nauravana, hän oli kaiken ilon sielu. Sillä välin laittoi renki Kalle, nuorten herrain määräysten mukaan, näyttämökoristeita ja sitä hän teki suu auki ja ihmetellen: — Kun herrasväki oli aivan kuin komendantteja!
Vihdoin rupesi sekavuus selviämään, ensimmäinen kuvanto järjesteltiin Elisen ankaran komannon mukaan:
— Vähän oikealle, sillä tavoin — Juhani, sinä näytät paremmalta kun olet sivuttain, hattu kallelleen, jotta töyhtö näkyy oikein, nyt on kaikki hyvin, nyt saa esirippu nousta. — Kuvanto oli hyvin onnistunut, kaikki yleensä olivat onnistuneita, sanoi suosiollinen yleisö salissa, ja isä istuen uudessa nojatuolissaan, kunniapaikalla, taputti käsiään kaikin voimin ja huusi: »hyvä, hyvä», niin että seinät raikui. Hänelle oli hyvin kiitollista näytellä, sillä hän piti suuressa arvossa kaikkea, niin historiallisia kuin laatukuvia, ja piti yhtä paljo molemmista.
Ennen viime kuvantoa oli pitkä väliaika; tarjoiltiin teetä ja miesten kesken lausuttiin arvosteluja, varsin viattomia, vaan sulettujen ovien takana laitettiin polempia perhekuvia mitä suurimmalla huolella.
Elise oli pukenut Ennin aivan metaljongissa olevan kuvan mukaan, ei oltu unohdettu yhtä hiuskiehkuraakaan; silkkilenninki oli laitettu nelikulmaisesti avoinaiseksi rinnasta, ja Ennin kaulassa oli rubinilukkoinen helminauha. Hän oli todella oikein hurmaava, tuo pieni ilmiö menneiltä ajoilta, kun hän pienissä korkeakantaisissa kengissä astua kipitti ruokasaliin. Vaan kuka se oli, joka tuli häntä vastaan? Ei Otto serkku, ei, vaan sittekin oli se Otto, vaikka häntä ei tahtonut tuntea sinikeltaisessa univormussa, miekka vyöllä ja kaikki niin kuin olla piti; Enni tunsi ainoastaan kauniit silmät, niissä näki hän taas omituisen katseen, kun Otto otti hänen kädestään kiini ja vei hänet näyttämölle sekä sanoi: Pieni rakas isoäiti, sinä olet niin sievä ja noin pienen pienet jalat!
— Elävä kuvaelma ilman kehyksiä — kuiskasi Juhani heidän takanaan ja nyökytti päätään Eliselle, sitte huusi hän reippaasti: — Joutukaa nyt kehyksiin te kuvat menneiltä ajoilta! — He tottelivat leikillistä kehotusta, vaan Oton silmät olivat vastahakoiset kauan aikaa, ne tahtoivat aina vain kääntyä kaunista puoliskoaan kohden eikä yleisöön.
— Olkaa valmiina, esirippu ylös.
Katselijat vaikenivat eikä taputettu käsiä, ei huudettu suositusta — jokainen käänsi katseensa noista kultaisten kehysten sisällä olevista kuvista vanhaan rouvaan, joka nyt istui isän nojatuolissa kädet ristissä ja kyyneleet silmissä, ja oli aivan kuin kukaan ei olisi uskaltanut häiritä hetken juhlallisuutta, kun vanhus katseli omaa nuoruuttaan elävinä kuvina esiin loihdittuna.
Vanhuksen ympärille oli poikansa kietonut hellästi kätensä, ja lapset ja lasten lapset olivat kokoontuneet hänen ympärilleen, silloin kuvat irtausivat kehyksistään; nuori isoisä tarttui nuoren isoäidin käteen ja vei hänet vanhuksen luo, ja silloin puhkesi riemumyrsky, iloinen, myrskyävä onnentoivotusjyminä kauniille kuvannolle ja sydämmellisiä kiitoksia satoi kaikilta tahoilta; vaan koko ajan oli Enni kumarruksissaan isoäidin nojatuolin yli ja näytti siltä kuin hän ei olisi vielä oikein päässyt todellisuuteen.
— Pieni tyttöseni — sanoi isä sydämellisesti ja kääri kätensä hänen vartalonsa ympäri — te olitte säästäneet parhaan viimeiseksi. Kaikki oli kaunista ja hauskaa vaan isoäidin kuva oli kuitenkin minulle mieluisin. — Hänellä tuli kyyneleet silmiin, hän veti tytön luokseen ja suuteli hänen avonaista otsaansa hellästi: — minä olen aina sanonut, että Enni muistuttaa isoäitiä, vaan en olisi uskonut, että hän on niin tuon kuvan näköinen, joka on isoäidistä seitsemäntoista vuotiaana.
— Hän oli aivan kuin oikea kuva — sanoi muuan vanha setä, ja Enni, luullen olevan kohteliasta, niiasi hänelle kiitokseksi.
— Jumalan kiitos, ettei hän ole kuva — kuiskasi Otto isoäidin korvaan — vaan eloisa, viehättävä tyttö, niin kuin sinä olit, isoäiti, kun isoisä kosi sinua ja sai — myöntävän vastauksen — hän onnellinen.
Isoäiti hymyili. — Tee sinä samoin, Ottokulta — sanoi isoäiti hymyillen veitikkamaisesti — jota hymyä Enni ei ollut perinyt, vaan oli jäänyt isoäidin omaiseksi. Nuorten ilo oli rajaton sinä iltana ja isoäiti oli jo aikoja sitte vetäytynyt huoneeseensa, kun viimeiset vieraat sydämellisiä kiitoksia lausuen olivat menneet.
Varhain seuraavana aamuna — isoäiti oli aina varhain hereillään — hiipi pieni valkopukuinen olento kamariin ja polvistui hänen sänkynsä ääreen: — Mummo, mummo, minä olen niin onnellinen — kuiskasi Enni — minä, minä — me tulimme kihloihin eilen, Otto ja minä! Kaikki on kuin kaunista unta, ja minä en ole uskaltanut nukkua koko yönä peläten herääväni. — Pieni hupakko ja kuitenkin — isoäiti nousi vuoteessaan ja painoi kauniin pään rintaansa vasten — ah, lapseni, lapsikultani, onnellisinta maailmassa on rakastaa ja olla rakastettu eikä mikään unelma ole kauniimpi kuin tämä todellisuus. Jumalalle olkoon kiitos tästä siunatusta lahjasta, joka muuttaa itse pimeyden valkeudeksi ja köyhyyden rikkaudeksi. — Nyt olet, pieni Ennini, saanut kokea, mitä minä tunsin sinä päivänä, jolloin minulla ensi kertaa oli pienet rakkaat, valkoiset kenkäni. — Niin, rakas mummo, kuulehan — eilen kuvannon jälkeen unohtui minulla ne kengät jalkaani ja ne minulla oli koko illan — ja onni tuli.
Tohtori Lindfältin koti oli pääkaupungin komeimpia, täynnä kauniita huonekaluja, kalliita taideteoksia ja kaikkea sitä komeutta, jota rikkaus ja hienostunut aisti ajaa kokoon.
Rouva Alice Lindfält noudatti jokaista muodin oikkua niin puvussa kuin kodin kaunistamisessa, sillä hänen mukanaan oli rikkaus taloon tullut ja hänen hienosti sivistynyt, esteettinen miehensä kanteli häntä käsissään, sanottiin heidän seurustelupiirissään, joka oli laaja.
Heidän luonaan tapasi henkilöitä melkeinpä kaikista yhteiskuntapiireistä, aristokraateista, yhteiskuntakermaväestä alkaen. Siellä näki tunnetuimmat ja etevimmät soittotaiteilijat sekä taidemaalareita, näyttelijöitä, paitse tavallista, yksinkertaista väkeä, jotka eivät mitenkään erityisesti olleet mainehikkaita, vaan kaikki viihtyivät hyvin, jonka vaikutti emännän viehättävä iloisuus ja hyvä käytös; sekä isännän henkinen etevyys.
Kun talvi-iltoina kokoonnuttiin valoisaan ja kukkain tuoksua lemuavaan asuntoon, jossa talon rouva leijaili ympäriinsä kuin tenhotar taikavalossa, jota purppuranväriset lamput levittivät ympäriinsä, niin unohtui pyry ja pakkanen ulkona, ja myrskyn vingunta nietoksisilla kaduilla suli täällä sävelten sointuun avonaisesta flyygelistä, jonka ääreen istui toinen taiteilija toisen siitä noustua.
— Täältä ei puutu mitään, hauskuus voidaan saada aivan täydelliseksi — niin oli tässä kodissa lausuttu jo monet kerrat. Varsin oli hyvä olla tohtorinnan punaisessa huoneessa, jota hän nimitti »uinailusopekseen». Siellä puhelu sujui erinomaisen hyvin istuttaessa kaminin ympärillä, ja oli niin kodikasta ja hauskaa spriikeittiössä kiehuvan kahven hajun levitessä ympäriinsä hyasinttein tuoksun seassa.
Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että mitään ei puuttunut tästä viehättävästä kodista, mutta olipa muuan pieni, ujo maalaisrouva, joka muutamana iltana oli niin rohkea, että uskalsi lausua täällä kaivattavan — lapsenlurittelua.
Rouva parka! Semmoista suunnatonta tulee lausumaan! Vaan hänhän olikin maalta ja päälle päätteeksi papin rouva. Sitä säkissä on, mitä säkkiin pannaan, minkä hänessäkin miehensä vanhantestamentin aikuisia aatteita.
Emäntä itse hymyili säälivästi, kun kerrottiin hänelle mitä rouva oli sanonut. Serkkunsa Anna, raukka, ei ymmärtänyt paremmin, hän itse vietti enimmän aikansa lastenkamarissa eikä tiennyt siitä, mitä on elää — elää täydellisesti ja rikkaasti — niinkuin hän, rouva Alice. Ei ollut mitään huvia, jossa hän ei olisi ollut ensimmäisenä, ei ollut sitä muotiurheilua, jota hän ei olisi kiihkoisella innolla harjoittanut. Tädit pudistivat päätä ja sanoivat, että hän on ylimielinen ja koketti, vaan nuorten mielestä hän oli kadehdittava, ja hänen pukunsa olivat ihastuttavia. Hänen miehensä taas piti häntä naisten ihanteena, eikä mikään voinut kukistaa häntä siltä sijalta, joka hänellä oli miehensä sydämessä; he olivat niin tyytyväisiä toisiinsa kuin mahdollista, ja yleensä pidettiin heitä onnellisimpana pariskuntana maailmassa. Heillä oli varoja rakennuttaa huvila italialaista mallia, joka sai seistä tyhjänä ja vuokraamattomana, kun rouva Alicella pisti päähän ruveta kaipaamaan jonku kylpylaitoksen kesäelämää. Joskus matkustivat he ulkomaille ja kuluttivat muutamia kuukausia Roomassa tahi maailman pääkaupungissa Pariisissa tahi muualla; mikäs heitä esti mistään. Tohtori Lindfält oli antautunut kirjallisiin toimiin, ja hänen vaimoaan ei pidättänyt kotona — niinkuin lappalaisnaista sadussa taikavoima — lapsen kapalovyönauha.
Hän oli usein tyttönä lausunut: — Kun minä menen naimisiin, niin en tahdo lapsia, ne ovat kaikkein proosallisinta ja epäsointuisinta avioliitossa. He olivat olleet naimisissa kuusi vuotta ja näytti siltä kuin rouvan toivo olisi toteutunutkin. Ja heidän onnensa näytti täydelliseltä, ei kukaan kaivannut papin rouvan naurettavaa »lapsenlurittelua», vaan aika toi sen mukanaan.
Se ei ollut mikään ilahduttava asia. Rouva Lindfält oli kärsimätön jo ajatellessaan sitä, niin että hän useampia kuukausia ennen katkeroitti koko ympäristönsä elämän ja sai kärsivällisen Robertinsa melkein vihaamaan tuota viatonta, joka oli syynä tähän perheelliseen ikävyyteen.
Nuori rouva, joka muuten kaikissa satunnaisissakin sairauksissa oli hyvin kärsimätön, piti nykyistä tilaansa kovana kohtalona, mitä mustimpana vääryytenä, joka antoi hänelle aihetta olemaan kiukkuinen kaikille ihmisille. Kaikilta puolin siis tätä tapausta — pienen kansalaisen ilmaantumista — jota useimmissa kodeissa ilolla odotetaan, täällä tervehdittiin kylmyydellä ja tyytymättömyydellä.
Salamoi ja jyrisi, kuurosadetta ja rakeita, oikea merkillinen myrskyilma oli sinä päivänä, kun tuo pieni kansalainen, joka ei ollut tervetullut, tuli maailmaan; itse luontokin näytti uhkaavalla tavalla ottavan hänet vastaan, ja pilvet itkivät, että vesi virtana valui, itkivät hänen syntymistään.
Pieni raukka, kukaan ei hellin mielin katsonut häntä. Äiti käänsi päänsä pois — lapsihan hänelle oli tuottanut ne kärsimykset ja tuskat, joita hänellä juuri oli ollut ja joista hän oli nyt niin väsynyt, että tuntui siltä, ettei enään koskaan tule terveeksi eikä pääse voimiinsa — mitä elämä sitte on!
Tohtori taas, joka oli tullut häirityksi tyyneessä henkisessä elämässään, loi puoleksi suuttuneen, puoleksi välinpitämättömän katseen tuohon rauhanhäiritsijään, kun se ensikerran hänelle esitettiin. Jos olisi ollut edes poika, vaan tytöntynkä... Hän muuten piti kaikkia pieniä ihmislapsia alhaisempina eläimiä, nämä kun ensi silmänräpäyksessä syntymisen jälkeen itse voivat pitää huolen itsestään. Olisi melkein luullut, että äskensyntynyt jonku salaisen vaiston kautta oli huomannut, miten vastenmielisesti hänet oli otettu vastaan ja sen vuoksi niin vähän kuin mahdollista muistutti olemassa olostaan. Hän oli mitä hiljaisin kapalolapsi, nukkui enimmäkseen ja kun oli hereillään, niin oli ääneti, katseli ympärilleen suurilla sinisillä silmillään, jotka olivat hyvin kysyvännäköiset. Luonnollisesti hänen ristijäisiään ei pidetty mitenkään juhlallisemmin, vaan hyvin hiljaisesti ja yksinkertaisesti. Ne isälle ja äidille eivät merkinneet muuta kuin, että pieni Margy nyt ei ollut maailmassa nimetönnä.
Hän sai imettäjän, oikein muhkean, jolla oli musliinilakki ja pitsireunavyöliina, ja joka oli niin luotettava että tohtorinna, terveeksi tultuaan, voi huoleti palautua entisiin elämäntapoihinsa. Lapsenkamari oli kaukana koridorin päässä, sieltä lapsen huuto ei voinut kuulua sänkykamariin, vielä vähemmin Margyn hiljainen kirinä ruuan puutteessa, kun imettäjä istui pitkään herkullisessa ruokapöydässä tahi puheli jonkun »pulskan pojan» kanssa kyökissä.
Kun oli muutamia kuukausia kulunut ja pieni pullukka alkoi selvitä unisesta olostaan, niin makaili hän tuntikausia ja katseli pieniä käsiään tahi ruusunpunaisia varpaitaan, jotka niin mielellään pyrkivät pois kapalosta. Jo seuraavalla kehitysasteella istui hän pystössä korivaunussaan, hypistellen gummirengasta, jota kuletteli hapuilevin sormin suuhunsa. Syrjäinen kamari oli koko hänen maailmansa, hän ei tiennyt, että oli komeat huoneet ja niissä seuraelämä kulki entisiä raiteitaan ja keskiytyi rakastettavan emännän ympärille. Siellä oli kaikki niin entistään, että kerrassaan unohutettiin pieni vieras, joka oli tullut myrskyilmalla. Kukaan ei siitä kysellyt paitse vanha Kaarinatäti, tohtorinnan isän sisar, jolla oli vähät varat ja sentähden tohtori kutsui häntä usein taloonsa. Hän oli »hyvin ikävä», vaan oli velvollisuus osoittaa hänelle vieraanvaraisuutta, sanoi tohtorinna.
Kaarinatäti pistäysi aina talossa käydessään katsomassa tuota »pientä liikalaista», joksi hän mielellään kutsui tuota uutta perheenjäsentä, mutta hän piti omina tietoinaan huomionsa lapsenkamarista, sillä hän tiesi varmaan, etteivät ne tiedot miellyttäisi isäntäväkeä eikä vieraita. Hänellä oli myöskin tapana auringon paistaessa ystävällisesti ehdottaa imettäjälle, joka edelleen hoiti tyttöä, että veisi lapsen auringonpaisteeseen, sillä hän luotti suuresti siihen, että aurinko tuottaisi terveyttä ja väriä noille pienille ihmisolennoille samoinkuin kukkasillekin, ja jos neiti Tilda, joka oli mahtava, sattui olemaan sillä tuulella, niin sai Margy päällensä kävelykapan, jonka hihat olivat ahtaat ja parisilaisen päähineen, joka varjosti nuot uteliaat lapsensilmät. Ja he kulkivat komeimpia katuja; sillä pääasia oli että nähtiin, ja sentähden piti kaiken olla muodikasta ja hienoa, viihtyminen ja mukavuus saivat jäädä toiselle sialle.
Kun Margy kasvoi siksi että pystyi tassuttamaan omilla pienillä jaloillaan, niin talutettiin häntä kädestä jonnekin puistoon, jossa hän sai leikkiä hiekkakäytävällä, samalla kun hoitaja virkkasi pitsiä omiksi varustuksikseen, sillä hänellä nyt oli varmat toiveet saada viettää häänsä vuoden tai parin kuluttua.
Margy istuskeli niin tyytyväisenä kaivellen hiekkaa vanhalla puulusikalla ja pisti silloin tällöin suunsa täyteen, jotta narskui uusien kirkkaiden hampaiden välissä. Joskus tuli myöskin sulhanen puhelemaan Tildan kanssa, jolloin pieni »liikalainen» jäi kokonaan katsomatta ja vyöryi ja hoiperteli tietä ja oli joutua polkupyörällä ajajain ja muiden kävelijäin jalkoihin, jotka kiireissään eivät huomanneet tuollaista pientä kääryä, Rohkea se oli tuo pieni viaton olento, eikä ensinkään ujo. Hän ojensi pienen kätensä kenelle hyvänsä ja katseli niin luottavaisesti jokaista vierasta, ettei kukaan voinut olla katsahtamatta häneen ystävällisesti. Hän oli herttasin pieni tyllerö maailmassa ja niin luottavainen, kuin voi ainoastaan tuolla suloisella ijällä olla, jolloin sydän vielä ei aavista, että synti ja pahuus asustavat maan päällä.
Eräänä päivänä kulki hieno, erinomaisen hyvinpuettu herra pitkin puistokäytävää; hän käveli kädet selän takana, hieno kävelykeppi kädessä ja tähysteli pilviä, niin ettei huomannut pientä tyttöstä, joka istui tiepuolessa. Tyttö äännähti kun kulkijan jalka sattui häneen. Herra oli tohtori Lindfält, tytön oma isä. Hän oli kulkenut vaipuneena miettimään kirjoitusta huomispäivän lehteen Ibsenin uusimmasta teoksesta. Hän säikähtyi lapsen äännähtämisestä ja kun huomasi kaatuneen lapsen potkivan pienillä jaloillaan. Hän nosti tytön ylös, joka voimakkaasti ponnisteli päästäkseen jaloilleen jälleen. Tohtori pudisti ruohonsirpaleet hänen pitkistä keltaisista kiharoistaan ja asetti tottumattomasti tuon sopimattoman päähineen suoraan: — Sinähän olet kiltti, kun et ruvennut itkemään — sanoi hän — kenenkään tyttö sinäkin mahtanet olla?
Lapsi seisoi pieni likainen sormi suussa ja katseli lakkaamatta pelastajaansa, mutta äkkiä kirkastui hänen kasvonsa ja suu sopersi aivan selvään: — isä!
Tohtori säpsähti ja katseli tarkempaan likinäköisillä silmillään tyttöstä; nyt hän sen tunsi, sehän oli pieni »liikalainen» kotoa, mutta miten oli hän yksinään, eksyksissä? Hän katseli ympärilleen kaikille puolin, mutta hoitajaa ei näkynyt missään: — Missä on Tilda? — hän tunsi itsensä nyt ainakin yhtä avuttomaksi kuin Margy äsken, mutta lapsi pelasti hänet tästä ojentaen sormellaan lähimmäiseen pensasaitaan ja huudahti: — Tuolla!
Tohtori tarttui heti hänen käteensä, huolimatta että pienet sormet tahrasivat hänen hienot vaaleat hansikkaansa, ja astui päättävästi osoitettuun suuntaan, josta hän tapasikin neiti Tildan istumassa ja virkkaamassa, huomaamatta isäntäänsä ennenkuin tämä ärjäsi hänelle.
Tietysti oli hoitajalla tuhannetkin selitykset, mutta tohtori ei ollut nyt sillä tuulella, että olisi niitä kuunnellut, vaan varoitti häntä tästä lähtein vartioimaan paremmin tyttöstä; senjälkeen aikoi hän mennä, mutta kääntyi vielä, joko siitä syystä, ettei Tildan vihainen muoto ennustanut hyvää Margy paralle tai ehkä siitä syystä, että tytön rukoileva katse oli vaikuttanut isään, ja tohtori Lindfält otti pientä tyttöään kädestä ja mutisi: Onhan kohta päivällisaika, ja minä menen suoraan kotiin, niin voin sentähden ottaa lapsen mukaani.
— Muistaako hän nyt vihdoinkin, että hänellä on lapsi — mutisi vihastunut palvelija niin kovaa, että isäntä kuuli selvään sanat ja ne antoivat hänelle paljon ajattelemisen aihetta, kun hän kulki tietään koettaen astua Margyn askelien mukaan.
Kuinka usein olikaan tuo pienokainen jätetty yksikseen niinkuin tänään ja ollut lukemattomille onnettomuuksille alttiina kenenkään sitä aavistamatta. Hän katsoi tuohon hentoon olentoon vieressään, kuinka turvaton on tuollainen pieni kääry, kun ei suojaava käsi ole sen liikkeitä turvaamassa. Häntä suututti epäluotettava palvelija, jota he olivat niin uskoneet, missä oli hänen velvollisuudentuntonsa — huusi hänen sisässään ääni kovasti, mutta samassa kaikuivat hänen korviinsa nuot pilkalla lausutut sanat: — Muistaako hän nyt vihdoinkin, että hänellä on lapsi — ja kovasti häveten täytyi hänen tunnustaa, että vanhempien laiminlyöminen oli ollut huonona esimerkkinä lapsen hoitajalle.
— Isä — kuiskasi rukoileva ääni — isä, Margy ei jaksa. — Pienokaisparka — hän nosti pienokaisen käsivarrelleen ja pujotteli syrjäkatuja kotiinsa, vähän häpeissään, että hänet nähtiin näin tavattomassa toimessa.
Vaimolleen ei hän maininnut sanaakaan tästä seikkaillusta, suurimmaksi osaksi siitä syystä, ettei Tilda saisi lisää nuhteita; hän oli tullut melkoisesti lievemmäksi häntä kohtaan huomattuaan oman syyllisyytensä.
Seuraavana päivänä meni Margy taas ulos hoitajansa kanssa ja vielä muinakin päivinä, eikä tohtori käynyt katsomassa täytettiinkö hänen käskynsä; näytti aivan siltä kuin hän olisi välittänyt pienestä tyttösestään yhtä vähän kuin ennenkin, mutta kun hän istui kirjoituspöytänsä ääressä vaipuneena johonkin miellyttävään taidearvosteluun tai nerokkaaseen kirjoitukseen, jotka olivat saattaneet hänen nimensä kuuluisaksi, niin ajatukset kiitivät joskus aivan äkkiä taaksepäin kirkkaaseen puolipäivähetkeen, jolloin hän käveli kotiapäin kullankiharapää rinnoillaan ja pienet pehmeät kätöset tuottavasti kiedottuna kaulansa ympäri, ja monet kerrat unohtui hän kuuntelemaan lapsen äänensorinaa eteisestä.
Vähitellen hän alkoi varttoa milloin Margy lähtisi ulos, saadakseen puoliavoisesta ovesta nähdä, miten häntä eteisessä puettiin, ja toisinaan hän tuli uloskin, leikki lapsen kanssa ja kysyi Tildalta tytön vointia j.n.e. sekä miksi hänen piti kulkea noin kummallisessa lakissa, mutta kun kuuli, että se oli aivan muodikasta ja että tohtorinna itse oli sen tilannut, niin hän meni aivan hiljaa takaisin kamariinsa. Muutamia päiviä sen jälkeen ilmestyi hän kuitenkin aivan äkkiarvaamatta Margyn kamariin mukanaan pussillinen appelsiinejä Margylle — ne ovat niin terveellisiä — vakuutti hän; senjälkeen tuli hänelle tavaksi pistäytyä tänne väliin ilman makeisiakin, vaan oli aina yhtä tervetullut ja tervehdittiin samalla ihastuksella.
Tilda oli kerrassaan kummastuksissaan tästä, mutta kun hän eräänä päivänä näki tohtorin polvillaan nurkassa »kilttinä vanhana heppana» kuten Margy selitti, niin ei hänen hämmästyksellään enää ollut rajoja.
Alice rouva, joka oli ollut Pietarissa ostamassa itselleen uudet turkit, kummastui suuresti nähdessään kotiintultuaan Margyn olevan korkealla lasten tuolilla päivällispöydässä ja isänsä tarjoilevan. Isä näytti jotensakin tottuneelta lapsenhoitoon.
— Näetkös, Alice, minusta tuntui tyhjältä mentyäsi ja minun täytyi saada itselleni pöytätoveri pienestä tyttösestämme — sanoi hän melkein kuin puolustuksekseen.
Rouva pudisti päätään tyytymättömän näköisenä: — Minä en ole koskaan voinut kärsiä lapsia pöydässä, ne syövät kuin pienet porsaat.
— Oh, meidän pieni Margymme käyttäytyy jo kuin ymmärtäväinen neiti — vakuutti tohtori, joka oli päättänyt kaikin tavoin koettaa estää pienen naapurinsa joutumista takaisin kamariinsa.
Hänen vaimonsa, joka ensikerran kuuli miehensä sanovan vastaan, koetti kaikin tavoin näyttää tyytyväiseltä, vakuutettuna siitä, että Robert nyt kuten ennenkin täyttäisi hänen toivomuksensa. Kuitenkin pysyi tohtori päätöksessään ja tämän jupakan aikana sai talon pieni tytär yhä varmemman aseman isänsä vieressä, johon hän turvautui koko pienen yksinäisen sydämensä lämpimällä myötätuntoisuudella. Hänhän oli janonnut hellyyttä kuin kukka auringonvaloa, ja nyt säihkyi onni hänen iloisilla kasvoillaan päivät päästään.
Äiti katseli väliin ihmetellen isää ja tytärtä, jotka iloisina lurittelivat keskenään ja näyttivät niin hyvin viihtyvän yhdessä, hän tunsi sydämessään silloin omituisen tuskallista yksinäisyydentunnetta ja hän vakuutti kärtyisesti, että — Robert oli aivan liiaksi kiintynyt lapseen.
— Miksikäs ei hän olisi kiintynyt kauniiseen tyttäreensä — arveli Kaarinatäti, joka oli käymässä siellä — etkö näe kuinka kirkkaat silmät Margyllä on ja tuollainen kaunis valkoinen kiharatukka, ja muuten on hän kiltein olento, minkä koskaan olen nähnyt.
— Minusta on Margy aina ruma — sanoi Alice rouva äreästi — hänen silmänsä ovat liian pyöreät ja kehumaasi valkotukkaa pidän minä ehdottomasti pellavaperuukkina. Sano vain mitä sanot, vaan minua tuskastuttaa nähdä kun Robert pilaa tytön ja tahtoo, että koko talon pitää taipua tytön mukaan, pian kai minun punainen kamarinikin muuttuu lapsenkamariksi.
— Ai ai, Alice, tuo vivahtaa mustasukkaisuuteen, vastasi täti hymyillen — sinä olet tottunut olemaan kieltämättä ensimmäinen kodissasi ja vallitsemaan miehesi sydäntä, nyt pelkäät kilpailijaa, vaan älä ole huolissasi, kyllä hän rakastaa sinua yhtäpaljon kuin ennenkin, vaikka hän koettaa korvata sen, mitä te molemmat olette laiminlyöneet pienen »liikalaisen» suhteen.
— Niin, no se on sellaista ruikusta, sanoi tohtorinna tehden ylpeän liikkeen päällään, vaan hänellä oli kyynelet silmissä, ja Kaarina, joka kaikessa hiljaisuudessaan oli tarkkasilmäinen, käydessään joka päivä talossa huomasi, miten rouva Alice levottomin silmin katseli miehensä ja lapsensa keskinäistä suhdetta.
Tapahtuipa kerran niinkin, että rouva eräänä päivänä puolispöydässä kumartui Margyyn solmetakseen serviettiä hänelle; — Enkö minä saa auttaa lasta, Robert?
— Aivan kernaasti, hyvä ystävä, vaan minä luulen, että Margy on tottunut minuun. — Ja niin olikin. Aina kuin äiti rupesi auttelemaan häntä, niin tyttö meni isän luo ja painoi päänsä hänen rintaansa vasten; isässä oli hänen turvansa eikä hän muuta tahtonut.
Tohtori siveli hiljaa hänen kiharansa otsalta, nosti hänet syliinsä.
— Sinä näytät niin tuntehikkaalta, Robert — Alicerouva koetti tehdä ivaa, vaan itku oli kurkussa. Minä en tahdo houkutella Margya luotasi, sillä minä näen selvään, että sinä olet mustasukkainen hänestä.
Tohtori ei vastannut mitään, vaan tarttui äänettömänä sanomalehteensä, sillä hän aavisti, että tässä katkeruuden purkauksessa piili kauvan uinailevan äidinrakkauden heräämisen merkki, ja hän tunsi, että kun tämä tunne on herännyt vaimonsa sydämessä, niin hän ihailisi sitte häntä enemmän kuin koskaan.
Tyytyväisenä ja toivehikkaana meni hän sinä iltana lapsenkamariin, sillä Margy oli tottunut siihen, ettei hän nukkunut illoilla ennenkuin isä tuli sanomaan hyvääyötä ja oli kuullut hänen iltarukouksensa.
Margy istui jo vuoteessaan kädet ristissä ja kun tohtori tuli, niin hän rukoili vanhan yksinkertaisen rukouksen, joka tuhansien lasten huulilta on kohonnut korkeuteen: