— Terve tultuanne — sanoin minä — kasvonne näyttävät minusta tutuilta, mutta luulempa ett'emme ole ennen tavanneet toisiamme.
— Olemme kyllä — vastasi hän — Philadelphian lakituvassa 25 vuotta sitten. Minä olen P:n, sen orjan poika, joka karkasi Georgiasta ja jota te autoitte oman henkenne uhalla.
— Teidän pitäisi puhua näille nuorille naisille Grimkén sisaruksista, — huomautti vanha miss Thompson.
Robert Purvisin korkea otsa synkistyi. Hän alkoi taas: — useita vuosia takaperin asui New-Orleansin läheisyydessä rikas kasvatusmaan-omistaja Grimké molempine tyttärineen. Vaikka olivat kasvatetut etelässä, jossa orjuus joka puolella heitä ympäröitsi, tuli sisarista, Sarah ja Angelina Grimké, hartaita orjuuden vastustajia. Isänsä kuoleman jälkeen vapauttivat he kaikki orjansa, myivät tilansa ja alkoivat matkustaa ympäri maata pitääkseen esitelmiä orjuutta vastaan. He olivat vielä nuoret, jokseenkin kauniit ja aikaansa nähden erittäin sivistyneitä. Suurella kaunopuheliaisuudella ja tulisella innolla puolustivat he vapautta ja joka paikassa tungeskeltiin heitä kuulemaan. Vihdoin he tulivat Philadelphiaan. Huhu oli kulkenut heidän edellään ja mielet kaupungissa olivat kuohuksissa heidän saapuessaan. Toiset heitä puolustivat, toiset vastustivat. Molempien sisarten puhetaito oli hankkinut heille monta kannattajaa ja orjien omistajat ystävinensä olivat vimmoissaan sisarten menestyksestä. Ennenkun sisaret olivat ehtineet pitää kokoustansa, kutsuivat orjuuden puolustajat kokoon suuren rahvaan kokouksen, jossa he kaikilla mahdollisilla keinoilla yllyttivät kansaa — tai oikeimmin kaupungin roskaväkeä — näitä kahta naista vastaan. Syntyi siitä meteliä. Useimmat työn-antajat olivat helposti ärsytetyt, sillä heille oli orjuuden pysyttäminen edullista, koska he sen kautta luulivat voivansa pitää työpalkat alhaisina. Mutta kiihottajien onnistui saada puolellensa itse mustatkin sekä tietämättömät köyhät valkoiset. Mustille he uskottelivat, että suuri joukko vapautetuista neekereistä kuolisi nälkään ja kurjuuteen, koska vaan harva heistä oli kasvatettu itse itseänsä jollakin toimella elättämään. Valkoisille työmiehille taas valitettiin, että työpalkat alentuisivat uskomattomiin, jos työ-aloille päästettäisiin vapautettuja orjia, jotka mitättömästä maksusta suostuisivat tekemään kaikista raskaimpiakin töitä. Me abolitsionistit saimme tietää tästä kokouksesta ja kokoonnuimme James Mottin luo neuvottelemaan siitä, mitä olisi tehtävä. Useat ehdottivat, että esitelmää ei pidettäisikään, mutta sitä ehdotusta sisarukset itse vastustivat. He harrastivat palavalla innolla asiaansa ja luottivat siihen että he nyt niinkuin ennenkin voittaisivat kuulijat puolelleen juuri sillä, että oikeata asiaa puolustivat. Raskaalla mielellä me myönnyimme ja kokous päätettiin pidettäväksi seuraavana päivänä. Suuria kansanjoukkoja tungeskeli käytävissä ja sali oli täynnä paljoa ennen esitelmän alkua. Alussa kävi kaikki hyvin, mutta sisaret eivät olleet vielä ehtineet pitkälle esitelmässään, kun ulvova, meluava ja kiviä nakkaava väkijoukko piiritti talon. Turhaan puolusti sisällä oleva yleisö sisaria. Melu kasvoi, akkunoita särjettiin. Yht'äkkiä kajahti ulkoa riemu-ulvonta, tuikea palonhaju levisi saliin, tulta ja savua alkoi tunkeutua suljettujen ovien läpi sisään. Villitty roistoväki oli sytyttänyt talon palamaan. Hädin tuskin pelastuivat Grimkén sisarukset ja heidän ystävänsä. Moni puristui pahasti tungoksessa, joka syntyi, kun tuli huomattiin.
Robert Purvis istui äänettömänä, huulet yhteen puserrettuina.
— Sisarukset — jatkoi hän lyhyen vaitiolon jälkeen — jatkoivat matkaansa yöllä ja ryhtyivät jo seuraavassa valtiossa taas lähetystyöhönsä. He elivät ja vaikuttivat vielä monta vuotta. Toinen heistä kuoli nuorena. Toinen joutui naimisiin ja sai nähdä nuoruuden-unelmansa orjuuden lakkauttamisesta toteutuvan. Philadelphian käytös näitä jaloja, uhraavaisia intoilijoita kohtaan, jotka olivat niin paljon edellä aikaansa, niin itseään muistamattomat, niin pelottomat, niin uskolliset ihanteilleen, on ollut häpeäpilkku kristilliselle sivistykselle. Grimkén sisarukset olivat kuitenkin niin paljon raakuutta korkeammalla, että se ei voinut heitä vahingoittaa. Heissä oli sitä ainesta, josta muinoin marttyyrejä luotiin. Eivätkä he siihen aikaan olleet ainoat, jotka uhrasivat kaikki edistääkseen asiaa, jota pitivät oikeana. Vuonna 1837 paistettiin muuan orja lähellä St. Louisin kaupunkia pienellä tulella kuoliaaksi. Pappi Elijah Lovejoy, tunnettu orjuuden vastustaja, toimitti samaan aikaan sanomalehteä Altonissa. Hän luki St. Louisin lehdissä lyhyen kertomuksen tapauksesta, matkusti itse paikalle, hankki tiedon kaikista tapahtuman seikoista ja julkasi lehdessään lavean, totuuden mukaisen kertomuksen rikoksesta. Hänen vaimonsa itki ja pyysi häntä olemaan varovaisen, sillä he olivat köyhät ja Lovejoyn oli täytynyt neljännen kerran ostaa uudet painotarpeet; edelliset oli rahvasjoukko hävittänyt, raivoissaan lehden orjille ystävällisestä suunnasta. Pian hän sai tuntea, että viha ei tällä kertaa tyytynyt edes siihen uhriin. Hänen henkensä oli vaarassa, hän pysytteli kotonaan ja pyysi kaupungin hallitukselta apua. Yhtä hyvin olisi hän voinut turvautua orjan polttajiin. Järjestyksen valvojat tekeytyivät sokeiksi ja kuuroiksi, kun orjuuden vastustajat tarvitsivat apua. Hänen ystävänsä neuvoivat häntä pakenemaan, mutta hän vastasi: — ei, elämäni ratkaiseva hetki on tullut ja sitä en voi paeta. Minä pelkään Jumalaa, sen vuoksi en pelkää tekoni seurauksia.
Eräänä päivänä hän työskenteli painossaan muutamien hyvien ystävien kanssa, sillä latojat olivat hänet jättäneet. Silloin piiritti roistojoukko painon ja sytytti sen tuleen. Lovejoyn astuessa ulos palavasta talostaan karkasi lauma hänen kimppuunsa. Viisi kuulaa sattui onnettomaan ja hän sortui kuolleena maahan ainoastaan 32 vuoden vanhana. Kun hänen äitinsä sai kuulla poikansa kuolleen, sanoi hän: — hyvä on. Parempi kuolla aatteilleen, kuin pettää ne... —[17]
Siten kertoeli Robert Purvis, loihtien meille toisen kuvan toisensa perästä vanhojen abolitsionistien elämästä. Kaikki hänen harrastuksensa, hänen paraat muistonsa olivat muinaisuudessa. Hänen asunnostaankin sen huomasi. Huoneessa riippui Wendell Phillipsin, William Lloyd Garrisonin, Frederick Douglasin ja Toussaint L'Ouverturen y.m. kuuluisien abolitsionismin puhujain ja johtajien kuvia. Etenkin kubalaista orjaa, sotapäällikköä, puhujaa, kapinoitsijaa L'Ouverturea hän innokkaasti puolusti. Frederick Douglasista kertoi hän seuraavan hauskan jutun: — Douglas oli mulatti ja oli paennut herransa luota. Herra oli samalla hänen isänsä. Siihen aikaan oli Douglas kaunis, uljas mies ja kävi mielellään komeasti puettuna. Eräänä päivänä hän käveli Bostonin parhaimmalla kadulla puettuna oivallisiin majavannahka-kauluksisiin turkkeihin. Tämä suututti kovin erästä hienon maailman naista. — Mikä hävyttömyys! — sanoi hän. — Moni valkoinen miesraukka istuu vankihuoneessa siitä, että on varastanut esim. halvan meloonin ja tuo rehentelee ihmisten silmissä majavannahka-kauluksessa, vaikka on varastanut paljoa enemmän kuin melooneja. Onhan hän varastanut itsensä! —
Robert Purvis ja Douglas ovat ainoat eloon jääneet lukuisasta, voimakkaasta ystäväpiiristä, joka aikanaan oli abolitsionistien ytimenä. Nyt on heidän aikansa mennyt, heitä ei enää tarvita. Mutta heidän muistojensa läpi väreilee voiton-ilo. He ovat päässeet pyrintöjensä päämaaliin ja ovat samalla työtänsä tehdessään kylväneet jaloja siemeniä, joista uusia, orjien vapautustyön vertaisia, vapautta ja oikeutta puoltavia aatteita taas on kasvava. Ihmis-elämälle siinä on kylliksi.
Kuten kaikki anglosaksit harrastavat ameriikkalaisetkin innokkaasti uskonnollisia kysymyksiä. Tämä seikka yhteydessä sen vapauden kanssa, jonka maan lait suovat eri uskontunnustuksille, on saanut aikaan vierasta hämmästyttävän joukon eri uskonlahkoja. Spiritismikin[18] on täällä löytänyt suotuisaa maata. Päinvastoin kuin Saksassa, jossa spiritismiä useimmiten käsitellään n.s. tieteelliseltä kannalta, lienee sillä Ameriikassa suurin ja melkein ainoakin merkityksensä uskontona.
Lähinnä Bostonia pidetään Chicagoa ja Philadelphiaa spiritismin pesäpaikkoina. Olimmekin sen tähden erittäin hyvillämme saadessamme kutsut rikkaan ja Philadelphian spiritistisissä piireissä hyvin tunnetun mrs J:n luo.
Hänen asuntonsa oli kaupungin pohjois-osassa Diamond-kadun varrella, uusi vaaleanvihreä kivirakennus ihastuttavalla paikalla. Sisällä vallitsi ylellinen komeus: taideaarteita, kallista kiinalaista ja japanilaista posliinia sekä huonekaluja, joista jokainen jo sinänsä oli taideteos.
Synnynnäisen philadelphialaisen silmissä oli tällä kalliilla ja hienolla talolla kuitenkin hyvin vähän arvoa, sillä se ei ollut kaupungin ylimyksellisessä osassa — eteläisessä, — jossa kaikki ylhäinen veri asui ja vallitsi. Erehtyypä, jos luulee vapaassa Yhdysvaltojen tasavallassa ylenkatsottavan arvonimiä, sukua ja verta. Ja kiihkeimmillään on näiden hullutuksien jumaloiminen Philadelphiassa, rehellisen kveekkariveljen, William Pennin, perustamassa kveekkarikaupungissa. Voi niitä, jotka osotteensa jälkeen eivät saa kirjoittaa tuota tärkeätä lisäystä "Etelässä".
Seurassa oli mr ja mrs B., molemmat innokkaita spiritistejä, mrs M., kuuluisa meediumi (välittäjä), sekä muutamia nuoria naisia ja herroja. Mrs J. itse oli noin 40 vuotias rouva, käytökseltään vakava ja arvokas, joskus tylyyteen saakka kankea; valkeat, kiharat hiukset, tavattoman vaalea iho ja vaaleansiniset, läpinäkyvät silmät; katse lakkaamatta tuijottava ja kuitenkin hajamielinen, niinkuin piintyneitten spiritistien katse aina on.
Meille sanottiin heti tultuamme, että sekä mrs M:n, välittäjän, että mrs J:n luona oli tänään käynyt niin paljon vieraita (henkiä), ett'ei voitu enää saada toimeen mitään istuntoa. Tarjoutuivat kuitenkin hyväntahtoisesti kertomaan omista kokemuksistaan saadakseen meille asian selväksi.
Keskustelu siirtyi pian henkien näkemiseen ja joku kysyi, miltä mrs J:stä tuntui näkyjä nähdessään.
— Aivan samalta, kuin elävien ihmisten kanssa puhuessani. Minä näen jotakin nyt.
— Koska?
— Nyt, tällä hetkellä. Teidän tuolinne takana.
Mrs J. kuljetti mietiskellen etusormeansa ylös ja alas pitkin käsivarrellaan olevaa timanttista rannerengasta. Hänen silmänsä näyttivät tuijottavan tuoliin, mutta mahdotonta oli selittää tuota avaruudessa leijailevaa katsetta.
— Vieressänne seisoo gentlemanni, — sanoi hän hitaasti ja yksitoikkoisella äänellä, — nuori, mustanhiveinen, kaunis, korkea, kirkas otsainen. Hyvin pitkä; kaunis, voimakas vartalo. Hän seisoo nojaten kädellään teidän oikeaan olkapäähänne... Hän katselee teitä... Nyt pudottaa hän kukkakimpun teidän helmaanne. Kauniita, ihmeellisiä kukkia ... en ole milloinkaan nähnyt samanlaisia, enkä tiedä niiden nimestä. Hän katselee teitä hellästi ja iloisena. Nyt hän puhuu. Hän sanoo: — nuoren rakkautemme muistoksi.
Spiritistit kuuntelivat hartaina. Mrs M. hymyili surumielisesti hyväksymisensä merkiksi. Vilkas mrs B. löi käsiään yhteen ja katseli ihmetellen mrs J:tä.
— Niin, — hymyili tämä — moni ei usko ennenkun joku elinkysymys tulee ratkaistavaksi. Muistan kerran Washingtonissa... Muuan vanhanpuoleinen korkea-arvoinen mies tuli luokseni varustettuna erään ystäväni antamalla suosituskirjeellä. — Hän on suuresti teidän neuvojenne tarpeessa — oli kirjeessä. — Tehkää mitä voitte hänen hyväksensä. — Katsoin kirjeen tuojaan. Mies oli hieno, iäkkäänpuoleinen, hovimiehen tapainen herra. — Tahdotteko auttaa minua mrs J.? — kysyi hän innokkaasti. — Tarvitsen suuresti teitä. — En, — sanoin minä. — Mutta ystävänne sanoi... — Ystäväni ei voinut tietää, mitä minä tiedän. Teidän kätenne ovat veren tahraamat. — Hän säpsähti ja vaaleni, mutta hymyili vapisevin huulin: — Minun käteni veren tahraamat? Mrs J., tiedättekö, kenen kanssa puhutte? — Puhun murhaajan kanssa, — sanoin minä. — Takananne seisoo indiaani. Hän sanoo teidän murhanneen hänet ja vietelleen hänen vaimonsa. Mutta hän sanoo myöskin, että vaimo ei ole unohtanut häväistystään, vaan miettii kostoa, ja silloin, kun te vähin sitä pelkäätte, ottaa hän teiltä hengen. — Hän horjui ja ohkui, aivan kuin olisin pistänyt veitsen häneen. — Jumalan tähden, älkää hiiskahtako siitä mitään Washingtonissa, — änkytti hän, — jos sen teette, olen hukassa.
— Mitä te teitte? Puhuitteko siitä?
— En! Minä en sano koskaan, mitä näen sellaisina hetkinä. Mainitulla miehellä on vielä korkea virkansa, eikä kukaan aavista, mitä minä tiedän hänestä. Toisen kerran — siitä on jo kauvan — seisoin eräänä iltana peilin edessä panemassa talteen 200 dollarin suuruista rahasummaa, jonka mieheni oli antanut minulle erästä matkaa varten. Silloin seisoi äkkiä vieressäni nuori, noin 18 vuotias tyttö, joka sanoi: — lähettäkää nämä rahat mr X:lle (hän mainitsi erään rikkaan philadelphialaisen nimen). Teette siten hyvän työn. — En totellut häntä, sillä minusta tuntui mielettömältä lähettää 200 dollaria miehelle, jolla oli miljooneja. Mutta ilta illalta uudistui näkyni, ja lopulta en enää voinut vastustella. Kirjoitin kirjeen mr X:lle, kerroin, mitä olin nähnyt ja pyysin häneltä anteeksi tungeskelevaisuuttani. Hän vastasi, ett'ei mikään rahasumma koskaan ollut tullut sopivammin. Seikat, joita hänen täytyi pitää salassa, olivat saattaneet hänet rahapulaan, niin suureen. ett'ei kukaan olisi uskonut häntä, miljoonan omistajaa, jos hän olisi puhunut siitä. Summa, jonka olin lähettänyt, oli juuri niin suuri, kuin hän tarvitsi, tullakseen autetuksi satunnaisesta ahdingostaan. Tyttö oli hänen tyttärensä, joka oli kuollut kuuden vuoden ijässä ja joka nyt, jos hän olisi ollut elossa, olisi ollut 18 vuotinen.
— Minkä näköisiä ne ovat, nuo henget?
— Minä muistan — puuttui mrs B. puheeseen — kun mr B:n ja minun piti mennä naimisiin. Mr B. tahtoi saada onnentoivotuksia ensimmäiseltä vaimoltaan, joka oli kuollut kaksi vuotta ennen ja minä tahdoin nähdä isäni ja sisarukseni. Me menimme Bostoniin erään kuuluisan välittäjän, mrs K:n luo. Hän kulki koko ajan ympäri ja puuhasi suuressa vastaanotto-salissa, jossa me ja muutamia muita istuimme. Hän ei ollut hetkeäkään hiljaa, vaan kulki levottomana edes takaisin herkeämättä. Hänen poikansa istui pienessä pimeässä kamarissa salin vieressä.
— Minkätähden ei hän istunut siellä, missä oli valoista?
— En tiedä. Lopuksi sanoi mrs K.: tuolla minun poikani luona kamarissa on joku teitä varten, miss. — Menin sinne, ja tuskin olin avannut oven, kun useita vuosia sitten kuollut pieni veljeni suoraa päätä putosi alas tai oikeammin nousi ylös lattiasta ilmielävänä silmieni eteen. Minä huudahdin: — Willie, Willie, Willie! Oletko se sinä? Kuinka se on mahdollista? — Hän nauroi, taputti minua molemmin käsin, tarttui kaulaani ja kuiskasi: — sisar, sisar! Olen niin iloinen. Tahdoin tulla tervehtimään sinua. — Samassa hetkessä oli hän kadonnut ja pitkä, vanhanpuoleinen herrasmies, jota minä en tuntenut, seisoi hänen sijassansa. Hän oli jotakuta muuta vierasta varten. Kuinka välittäjä olisi voinut loihtia esiin veljeni, jos Willie itse ei olisi tahtonut tulla? Kuinka hän olisi voinut tietää, miten vanha veljeni oli, millaiselta hän näytti, millaisia vaatteita hänen oli tapana käyttää — — —? Se oli merkillinen aamupäivä. Ystäviä tuli tavattoman runsaasti. Toisinaan oli koko huone täynnä niitä. Niitä oli nurkissa, pöydillä ja tuoleilla, katossa, joka paikassa.
— Sama nainen, mrs K., joksi hän itseänsä nimittää, — sanoi eräs nuori tyttö puoliääneen — on petturi. Äitinikin uskoi häntä. Hän ja hänen poikansa tulivat Philadelphiaan ja äitini pyysi heitä asumaan meillä. Ensi iltana sanoi mrs K. tuttavallisesti äidilleni: — hyvä mrs P., olettehan te jo kauvan sitten huomannut, että meidän toimemme on elinkeino, niinkuin kaikki muutkin toimialat. Mekin noudatamme tilaamisen ja valmistamisen yleistä lakia ja minä toivon, ett'ette hyödyttömillä ilmaisemisilla turmele meidän mainettamme.
— He ovat petturia — sanoi mrs J. yksitoikkoisesti, — ja minä tiedän mitä keinoja he käyttävät henkien manaamiseen. Mutta en tahdo pilata heidän mainettansa. He ansaitsevat hyvästi ja moni uskoo heitä.
Joku kysyi, mitä hyötyä spiritisteillä on näyistänsä.
— Oh, meillä on ihmeellinen hyöty kaikissa asioissa, sekä suurissa että pienissä, — vakuutti mrs B. — Kerran kadotin kultavitjat, muiston äidiltäni, enkä löytänyt niitä, vaikka etsin joka paikasta. Silloin menin erään välittäjän luo, jossa, kun hän on näkemisissään, on erään indiaaninaisen, squawin, henki.
— Kuinka sen tiedätte?
— Hänen puheestaan — vastasi mrs B. avomielisesti.
— Toisinaan käyttää hän sangen kummallisia lauseparsia, kun hänen pitäisi mainita asioita ja esineitä, joita hän, indiaaninainen kun on, ei ole koskaan nähnyt. No niin, menin hänen luoksensa ja vaikka en maininnut mitään vitjoistani, sanoi hän heti: — te olette kadottanut jotakin hyvin rakasta, mutta te ette ole etsinyt sitä oikeasta paikasta. Teidän teltassanne riippuu yksi teidän kiiltävistä nahoistanne (hän tarkotti silkkiläninkejäni). Tunnustelkaa tarkasti, näin — (hän kuljetti kättään pitkin hameensa lievettä). Mutta — lisäsi hän — te ette tiedä, että varas murtautuu siihen taloon, jossa te asutte. Pankaa lukon taakse tavaranne ja varokaa mustanhiveistä miestä. — No niin, menin kotia, tutkin kaikki silkkiläninkini ja kas, yhden liepeessä vuorin ja päällisen välissä oli vitjat. Ne olivat pudonneet sinne ratkenneen sauman läpi. Olin silloin naimaton ja asuin pensioonissa. 8 viikkoa keskusteluni jälkeen indiaanihengen kanssa tuli sinne muuan mustanverinen, hieno herrasmies ja pyysi päästä asumaan pensiooniin. Sekä emäntä että me muut ihastuimme niin häneen, että hän samana päivänä otettiin vastaan ilman puoltolauseita. Mutta seuraavana aamuna oli hän ainaiseksi lähtenyt ja hänen kanssansa menivät kaikki mrs S:n hopeat, enin osa naisten jalokivistä ja silkkiläningeistä ja 200 dollaria... Eikö se ollut ihmeellistä, että se nainen voi edeltäpäin sanoa sen?
Mr B. ja muuan nuori nainen kiistelivät Shakespearesta.
— Luuletteko, nuori ystäväni, — huudahti mr B., — että Shakespeare olisi tullut siksi, mikä hän oli, jos hänessä ei olisi ollut joku henki? Se viisaus, joka on hänen teoksissansa, on nähtävästi suurempi, kuin mitä yksi ihminen olisi voinut tuottaa. Hänen viisautensa on enemmän kuin 600 vuotta vanha.
— Minusta tuo tuntuu alhaiselta ja luonnottomalta, — vastasi hänen vastustajansa, — että noin koetetaan tehdä mitättömäksi kaikki korkea ja suuri, mitä ihmisnero on luonut. Jos me näkymättöminä voimme tehdä nerontöitä, miksi emme voi tehdä niitä näkyväisinäkin? Te saarnaatte aina, mr B., että ystävämme toisella puolella ovat täydellisesti samanlaisia, että heissä ei tapahdu mitään muutosta, että heillä on samat virheet ja hyveet, sama kyky pahaan ja hyvään. Teidän väitöksissänne on ristiriitaisuutta.
— Ristiriitaisuutta tietämättömyydelle, — alkoi mr B. innokkaasti, mutta hänen vaimonsa laski hiljaa kätensä hänen polvellensa ja kutsui meitä ystävällisesti luoksensa seuraavana iltana.
Mrs J. ei luvannut tulla. Hänen miehensä oli Englannissa, hän oli useina öinä perätysten saanut sanomia häneltä ja oli valmis matkustamaan meren yli, kenties hyvinkin pian.
— Onko eversti J. lähettänyt sähkösanoman? Onko hän sairas?
Halveksivia sivukatseita spiritistein puolelta.
— Mrs J. on nähnyt, — selitti mrs B. ystävällisesti, — ja ääni on sanonut hänelle: valmistaudu pian matkustamaan.
Seuraavana iltana istuimme B:n perheen hauskan huvilan vierashuoneessa. Useimmat edellisenä iltana mukana olleista olivat nyt poissa. Meitä oli vaan kuusi. Maanviljelijä C. oli vanhanpuoleinen hyvänluontoinen mies, jolle vaatteet, kädet ja jalat näyttivät tuottavan suurta puuhaa ja vaivaa. Hänen kasvoistaan näkyi selvästi, ettei miestä liian suuri järki vaivannut. Hänen 9 vuotias tyttärensä, välittäjä, oli kalpea, mustanhiveinen, hoikka tyttö. Hänen suurissa mustissa silmissään oli kova pelon-ilmaus; hän oli sairaan eläimen näköinen, joka haluaa juosta pakoon ja kätkeytyä yksinäiseen paikkaan. Hänen pukunsa oli korea ja huoleton. Mustat kiharat valuivat järjestämättöminä tulipunaiselle röijylle, joka oli reunustettu vaaleilla turkiksilla ja hänen musta samettihameensa vivahti likaisen ruskealle. Hän istui hiljaa tuijottaen nurkassa ja vastasi yksitoikkoisesti kaikkiin kysymyksiin.
Paitsi mr ja mrs B:tä oli läsnä mr B:n poika hänen ensimmäisestä avioliitostaan, pitkä, kaunis nuorukainen sinisine silmineen, joista veitikkamaisuus pilkisteli.
Asetuimme pienen pyöreän pöydän ympäri, jonka läpimitta oli noin kaksi jalkaa, ja mrs B. ryhtyi muutamiin valmistuksiin.
— Minkätähden laskette alas ikkunanverhot ja sammutatte lampun?
— Henget eivät tule koskaan, kun on valoista.
— Miksei?
— Well,[19] olisi liian pitkä sitä selittää. Lyhyesti sanoen: samasta syystä kuin muutamia nesteitäkin voidaan säilyttää ainoastaan pimeässä huoneessa, mutta haihtuvat auringonpaisteessa.
Oli tukahuttavan lämmin ilta. Ikkunat olivat auki, mutta tuskin tuulenhenkäystäkään tuli huoneeseen. Keltaväristen, silkkisten oviverhojen lävitse virtasi viereisestä huoneesta valoa, mutta vaan niin vähän, että töintuskin ihmiset erotti.
— Tytöt ovat menneet maata, meitä tulee siis olemaan kuusi, — sanoi mr B. ja nykäytteli ruumistaan hermostuneena. Hän oli kalpea ja jännityksissään. — Kolme herraa ja kolme naista. Se on hyvä. Vuorottain nainen ja herra.
— Minkätähden niin?
— Well, sen selittäminen veisi liian paljon aikaa. Lyhyesti, siten syntyy enemmän sähköä.
Sanottiin, että ystävät rakastivat soitantoa ja pelilaatikko kierrettiin soimaan. Sieltä tulla helisti "Koti kallis", "Jumala suojaa kuningatarta", "Terve Columbia" y.m., mutta jos henget olivat musiikinsuosijoita, mahtoi tuo soitanto enemmän ajaa heitä pakosalle, kuin houkutella luokseen.
— Etkö näe mitään, — kysyi mr B. välittäjältä.
— En, sir.
— Onko hän hiljan nähnyt jotain?
— Yes, ma'am.[20] Meillä oli eilen illalla siunattu istunto, loppui kello 2 yöllä. Kaupungista tuli meille muutamia gentlemania; tahtoivat tietää liikettään koskevia asioita. Tyttäreni näki ihmeellisiä asioita ja herrat palasivat hyvin lohdutettuina kaupunkiin. Meillä oli naputuksia ja useampia henkiä tuli puheillemme. Tyttärelläni on istuntoja toisinaan joka päivä. Hän ei sentään nykyään näe yhtä paljo kuin ennen; hän on vähä raihnainen tähän aikaan. Otin hänet pois koulusta ja hän lepää melkein koko päivän. Hän syökin hyvin vähän.
— Etkö näe mitään? — kysyi mr B. Hänen kätensä liikkuivat ylös alas pöydällä kuin rumpukapulat.
— Minä olen aina tällainen, — selitti hän — kun meillä on istuntoja, mutta en ole vielä saanut selville, mikä henki minun luokseni tulee tällä tapaa. Ystäväni (tytölle), näetkö mitä?
— En, sir.
— Oh, kyllä sinä näet, — kehotteli isä. — Puhu pois vaan. Mitä näet?
— En mitään, sir.
— Kun vähän odotamme, niin sinä kyllä näet jotain, — lohdutti isä.
— Naputus! — huudahti mrs B.
— Toinen! — huudahti hänen miehensä.
— Tiesinhän minä sen, — sanoi maanviljelijä tyynesti riemuiten. — Kun tämä lapsi on mukana, lähestyvät ystävät aina. —
— Ystävät! — sanoi mrs B. hellästi, kumartuen pöydän yli. — Me olemme niin iloiset siitä, että olette tulleet. Me toivomme niin hartaasti, että Suomesta tullut rakas ystävämme saa nähdä jotain.
— Oletteko tyytyväiset tässä huoneessa? — kysyi mrs B.
— Yksi naputus, se merkitsee: emme, — sanoi mr B.
— Tahdotteko istua itämaisessa huoneessa?
— Ei se ollut muuta kuin minun käteni, jota liikutin pöydällä, — huomautin minä. — Meidän kätemme ovat kosteat kuumuudesta ja me olemme kaikki hermostuneet pitkästä istumisesta.
Syntyi tyytymättömyyden suhina.
— Odottakaa, kysytään vielä kerran, — sanoi mrs B. — Ystävät, antakaa anteeksi että kysyn vielä kerran. Ystävämme ei tiedä teistä mitään ja teidän täytyy sen vuoksi antaa anteeksi, että hän ei usko meitä. Vastaatteko, jos kysyn missä tahdotte istua? Täälläkö?
Ei vastausta.
— Tahdotteko istua itämaisessa huoneessa?
Hiljaisuus.
— Ystävät, ettekö tahdo vastata? Meidän takiamme, niin että saamme ystävämme vakuutetuksi teidän olostanne.
Ei vastausta. Pöytä oli närkästynyt. Mrs B. puhui nöyrästi anteeksi anoen, mutta henget olivat kuin hemmotellut lapset. He eivät vastanneet.
— Niitä ei saa kohdella epäluuloilla, — sanoi mr B. kiivaasti. — Sitten ne eivät tule. Ne vaativat luottamusta.
— Ei ole hätää, — sanoi mrs B. sovittaen. — Tulkaa, mennään itämaiseen huoneeseen. Minä luulen ihan varmaan ystäviemme tarkottavan, että menisimme sinne.
Me menimme erääseen huoneeseen talon itäisellä puolella. Siellä oli vielä pimeämpi, vielä kuumempi, sillä vanhoja kastanjapuita seisoi akkunoiden edessä yötuulta estämässä.
Tuskin olimme sinne istahtaneet, kun pöytä jo keikahti.
— He tulevat! He tulevat! — huudahti mrs B. — Ystävät, minä olen niin iloinen tulostanne, iloinen siitä, että olette antaneet meille anteeksi!
Pöytä keikahti taas.
— Ketkä täällä ovat? — kysyi talon isäntä. — Onko Annie täällä?
Pöytä kolkutti kolme kertaa lattiaan.
— On. Oh, minä olen niin iloinen!
— Kuka Annie on?
— Minun vaimoni, — vastasi mr B.
— Pappa, nähkääs, on mormooni — selitti nuori Yrjö-herra,
— Hm ... en suinkaan ... no ... niin, tavallansa, — naurahti isä. Sitten hän kumartui pöydän yli ja kysyi lempeästi:
— Annie, onko sinulla lapset mukanasi?
Pöytä kolkutti kolme kertaa.
— Tyttäreni, jotka kuolivat pieninä, — ilmotti mr B.
— Ovatko isäni ja Willie täällä? — kysyi mrs B.
Pöytä kolkutti: ovat.
— Onko täällä ketään meidän ystäväämme varten?
Pöytä mietti. Sitten tuli vitkastellen: on.
— Suostutteko kirjoittamaan jonkun hänen ystävänsä nimen, jos mr B. luettelee kirjaimet?
Taas miettimistä. Sitten hidasteleva suostumus.
Mr B. alkoi luetella kirjaimia. Pöytä seisahutti, kun tultiin G:hen.
Seuraava kirjain oli R. Sitten tuli I. Sitten V.
— Sinä lausut ne liian nopeasti, my dear, — moitti mrs B. Hänen miehensä alkoi alusta; nyt saatiin G.R.I.V.X.
— Se on erehdys, — lausui mrs B. hämillään. — Sinä luettelet kirjaimet hirveän nopeasti, ystäväni.
Alettiin taas alusta. Nyt oli pöytä ihan pyörällä. Se tavasi G.R.E.W.V.X.Y.Z.
Kenties henki olisi pystynyt paremmin tavaamaan, jos se ei olisi niin nuorena lähtenyt koulusta.
— Jätetään tämä ja kysytään jotain muuta, — ehdotti mrs B. — Ystävät tahdotteko sanoa vieraamme tervetulleeksi?
Pöytä sanoi tahtovansa.
— Näyttäkää se painautumalla häntä päin.
Pöytä syöksyi minua päin ja painausi lujasti vasenta säärtäni vastaan. Se oli edellisenä päivänä rokotettu, sillä rokko liikkui Philadelphiassa ja vaivoin sain tuskanparahdusta hillityksi. Henget olisivat voineet olla jollain muulla tavalla kohteliaat.
— Nähkääs! — riemuitsi mrs B. — Ystävät suostutteko vastaamaan, jos vieraamme kysyy teiltä jotain? Onko täällä ketään hänen ystäväänsä, joka suostuu vastaamaan?
— On, — vastasi pöytä.
— Kysykää, kysykää siis! — kehotti mrs B. innokkaasti.
Mutta minä en tahtonut kysyä ja lyhyt, kenties närkästyksen hiljaisuus syntyi.
— Onko teillä meille mitään ilmotettavaa tän'iltana? — kysyi mr B. nöyrästi pöydältä.
— On, — kolisti pöytä.
— Mrs B:llekkö?
— Ei.
— Yrjöllekkö?
— Ei.
— Ystävällemmekö?
— Ei.
— Kysykää, pitääkö minun mennä tieheni! — pyysin minä.
Pöytä kohteliaasti kielsi menemästä.
— Minullekko? — kysyi mr B.
Pöytä kolkutti: ei.
— Saattepa nähdä, että Patterson on taas vehkeilemässä, — huomautti maanviljelijä.
Samassa keikahti pöytä ilmassa ja kolhi meidän varpaitamme.
— Kuka on Patterson?
— Eräs nuori, mr C:n renki, joka toissa vuonna kuoli lavantautiin.
— Patterson, — kysyi entinen isäntä, kumartuen pöydän yli, — oletteko täällä?
— Olen, — kolkutti pöytä.
— Arvasin minä sen, — mutisi maanviljelijä. — Sanokaapas Patterson, onko täällä muita ystäviä tänä iltana?
— Me tahtoisimme niitä puhutella. Suostuvatko ne vastaamaan, jos mr B. kysyy?
— Eivät.
Pöytä keikkui ja pyöri, nousi lattiasta ja tanssi hauskasti ympäri.
— Sellainen se on, se Patterson, — sanoi maanviljelijä, puoliksi harmistuneena, puoliksi tyytyväisenä. — Hän on ihan samanlainen kuin eläissäänkin. Kiivas, vallanhimoinen, oikullinen, pitää aina oman päänsä. Saatte nähdä, että hän ei anna muiden vastata. Hän tulee usein meidän istuntoihimme, eikä muut saa silloin suunvuoroakaan.
— Patterson, — sanoi mrs B. lempeästi, aivan kuin olisi koettanut rauhoittaa kiivasta lasta, — rakas Patterson, ajatelkaa ystäväämme, joka on tullut aina Suomesta asti. Me tahtoisimme, että hän saisi nähdä jonkun todistuksen, voidakseen kertoa siitä kotimaassaan. Ettekö tahdo, Patterson, antaa muiden vastata?
— En — vastasi pöytä jäykästi.
— Suostutteko itse vastaamaan?
— En.
— Sellainen hän on, — nyökkäili maanviljelijä.
— Sellainen hän on, — myönsi mr B. — Aivan yhtäläinen kuin täällä ollessaan.
Pöytä pyörähteli kannoillaan ja sätkytteli kuin nuori hevonen. Minä laskin salaa käteni mr Yrjön käsille, nähdäkseni olivatko ne molemmat pöydällä. Hän ymmärsi tarkotukseni, kumartui minua päin, pudisti moittien päätään.
— Ystäväni Patterson, — sanoi mr B., — suostutko nostamaan pöydän maasta, jos olet täällä?
Pöytä kohosi jalan verran lattiasta.
Mr B. huudahti riemusta. Pöytä kohosi taas.
— Nyt minä koetan painaa sitä alas, — sanoi mr B. Samassa hiipi mrs B. ovelle ja työnsi syrjään oviverhot. Sisään virtaava hämärä valo valaisi välittäjän, joka oli seisaallaan, niin kuin me muutkin — me olimme kaikki nousseet, kun pöytä alkoi kohota, — ja tuijotti ilmaan sieluttomilla, pelkoa ilmaisevilla silmillä, huulet tiviisti yhteenpuristettuina.
Mr B. oli kalpea, katse harhaili hurjasti; koko hänen ruumiinsa vapisi. Hammasta purren hän heittäysi pöydän kimppuun. He painivat ja pöytä painui lopuksi maahan, mutta mr B. sanoi, että se tapahtui vasta sitten, kun hän oli lakannut ponnistelemasta. Vähän ajan perästä hän tahtoi uudestaan yrittää samaa, mutta mrs B. esteli.
— Rakas Patterson, — jatkoi emäntämme pyytäen ja pöytään päin kääntyen. — Ettekö anna jonkun ystävistäni vastata minulle?
— En, — vastasi pöytä jyrkästi.
— Ovatko ne täällä?
— Eivät.
— Mutta ne olivat hetki sitten. Ovatko ne menneet pois.
— Ovat.
— Nyt minä olen suuttunut, — sanoi mrs B. — Te olette ilkeä Patterson, kun käyttäydytte noin. Hyvästi, nyt en huoli teistä enää. Hyvästi, Patterson.
— Katkastaan ketju, — ehdotti mr B.
Me istuimme hetkisen käsi kädessä. Muutamia lauluja laulettiin ja pelitoosa sai helistää säveliään, mutta kun taas laskimme kätemme pöydälle oli renki heti kiusanamme. Taas kyseltiin, puhuttiin ystävällisesti ja moitittiin hellästi. Turhaan. Renki tahtoi vaan hyppiä ja keikkua. Me otimme monta kertaa kätemme pois, lauloimme ja istuimme pimeässä mutta apua ei lähtenyt. Patterson pujahti heti esiin, kun uudestaan alotimme ja mrs B. vakuutti huoaten, että renki kyllä aikoi jatkaa juoniansa kaiken iltaa. Me teimme huoneen vielä pimeämmäksi, ja mr B. kysyi tuon tuostakin tytöltä: — etkö näe mitään? — Mutta tyttö ei nähnyt mitään, vaikka isä mutisi, että hän kyllä näki, vaikka ei tahtonut sanoa sitä.
Puoliyö oli tulossa. Maanviljelijä sanoi huoaten, että hän oli hyvin pahoillaan, mutta että heidän täytyi jo lähteä.
— Hyvästi, miss, — sanoi hän hyvästijättäessään. — Minua pahoittaa, ett'ette saanut nähdä mitään, mutta tappiokin on väliin voitoksi. Jos olisimme tahtoneet pettää teitä, olisimme kyllä voineet sen tehdä.
— Kas tässä, — sanoi mrs B. ystävällisesti tyttärelle — ota pelitoosa mukaasi. Se on sinun.
Kuusisävelinen pelitoosa yhdeksänvuotiaalle tytölle. Tuon pienen ja kiusatun lapsen-irvikuvan kasvoissa ei näkynyt pienintäkään ilon merkkiä, hän ei edes katsahtanut kalliiseen lahjaan. Hänen tuijottava katseensa tähyeli yhtämittaa akkunasta yön pimeään.
Mr Yrjö kertoi palattuaan asemalta, johon hän vei maanviljelijää tyttärineen, että tyttö matkalla oli ollut melkein kuoliaksi säikyttää hänet, yht'äkkiä sanoessaan: tuossa istuu joku meidän välillämme. — Sitä hän sitten oli kertonut vähä väliä. — — —
Päivä paistoi heleästi toisena aamuna, kun ajoimme asemalle. Tien syrjällä rehotteli villejä kirsikkapuita mustine ryhmyisine runkoineen ja valkoisine tai vaaleanpunaisine kukkineen. Pellot ja niityt huokuivat kevätkosteutta; aurinko lämmitteli puiden ruskeita, puhkeavia lehtisilmikoita ja pensas-aidan vaaleanviheriätä verhoa. Tuntui kummalliselta, kun yön salaperäisten keskustelujen ja näkyjen jälkeen, pääsi tämän nuoren, raikkaan, elämän todellisuutta uhkuvan kevään helmaan.
Saattomiehemme oli omituinen kokoonpanoltaan: toinen puoli hänessä oli spiritismiä, toinen puoli maatilojen kauppaa. Edellisenä iltana oli spiritismillä ollut yksinvalta, tänään puhkesi jälkimäinen puoli ilmoille ja hänen sukkela kielensä arvosteli uskomattoman nopeasti jokaisen maatilan, jonka ohi ajoimme.
Yht'äkkiä hän keskeytti kaaren, jota piiska kädessä piirteli ilmassa, seutua minulle selvitellessään, ja sanoi puoliääneen: — ei mutta, tuollahan kulkee miss G. Hänet teidän täytyy tavata. Hän on sielutieteellinen arvoitus.
Vielä hiljemmällä äänellä:
— Hänen laitansa ei ole aivan oikein. Hän uskoo olevansa Kristuksen henkinen äiti, niinkuin neitsyt Maaria oli hänen ruumiillinen äitinsä. Katsokaa häntä, minkä ehditte, minä annan hevosen kulkea hitaammin... Hyvää huomenta miss G. Työhuoneeseen matkalla, vai kuinka?
Keski-ikäinen nainen, vakavan hienossa puvussa, vastasi nyökkäämällä. Niinkuin usealla vanhanpuoleisella naisella Ameriikassa, oli hänelläkin lumivalkea tukka; kasvot olivat säännölliset, kulmakarvojen muoto ilmaisi raskasmielisyyttä. Vaikka hän oli pitkä ja laiha olivat hänen liikkeensä miellyttävät ja käytöstavassa vallitsi levollisuus, selvyys ja varmuus. Hän oli heti taipuva kutsumaan meitä käymään hänen työhuoneessaan Philadelphiassa.
— Täydellinen sielutieteellinen arvoitus — lausui mr B. udelleen puoliääneen. — Uskoo olevansa Kristuksen äiti. Hänellä on ollut hyvin kummallisia ilmestyksiä ja nyt hän sanoo olevansa Jumalan todistaja maan päällä.
Työhuone oli erään suuren kivitalon 4:ssä kerrassa. Akkunoiden edessä riippui paksut persialaiset verhot.
Miss G. työnsi yhdet verhot syrjään ja alkoi näytellä maalauksiaan. Ne olivat keskinkertaisia jäljennöksiä eurooppalaisten mestarien tauluista ja täyttivät huoneessa kaksi suurta seinää. Kolmaskin seinä oli täynnä tauluja, mutta niitä peitti suuret verhot, eikä "taiteilijalla" näkynyt olevan halua niitä näyttelemään. Hän puhui sujuvasti, seurakeskusteluun tottuneen tavalla kolmivuotisesta olostaan Euroopassa. Suurempaa tai vähempää syvämielisyyttä tai omituisuutta, kuin matkakertomuksissa yleensä, ei hänenkään matkahavainnoissaan huomannut. Haaveksijaa ei näkynyt missään, tosin hän toisinaan sanoi sanottavansa hiukan konemaisesti ja hajamielisesti, ikään kuin olisi puhe ja ajatus liikkuneet eri aloilla, mutta kiihkoa tai levottomuutta ei voinut havaita. Hän oli nähtävästi seuraelämään tottunut, maailmaa matkustanut hieno nainen, tyyni ja arvokas samalla.
Vähitellen alkoivat hänen katseensa yhtenään harhailla peräseinän verhoihin. Vähän vielä epäröittyään näytti hän tehneen varman päätöksen ja lupasi nyt näyttää meille omintakeisia maalauksiaan.
Samassa hän veti verhot syrjään. Noin 2 neliökyynärän suuruisella taululla näkyi tummalla pohjalla 10 ympyränmuotoista esinettä, joista muutamat olivat valkeita, muutamat veripunaisia, muutamissa oli molempia väriä. Miss G. alkoi selittää tauluansa, tyynesti ja soveliaasti niin kuin ennenkin.
— Minä olen kauvan miettinyt synnin ja perkeleen valtaa ihmiseen. Vasta nyt on kysymys selvinnyt minulle. Näettekö tuota lumivalkeata palloa? Se on vastasyntyneen lapsen sielu. Perkeleessä ei ole mitään valtaa siihen, se on täydellisesti viaton. Katsokaa tätä toista palloa ja sen kapeata punaista juovaa. Se on muutaman vuoden vanha lapsi, johon perkele jo on tarttunut. Tämä, josta kolmas osa on punainen, on kääntymätön mutta luonnosta jalo sielu. Ymmärrättehän tarkotukseni? Punainen on synti, valkea on vanhurskaus. Katsokaa kuinka synti vähitellen hiipii sieluun! Enkös ole saanut sitä silminnähtäväksi! Ja tässä ovat vastakohdat korkeimmillaan: kas tätä punaista palloa ja sen tuskin huomattavaa valkeata reunaa. Se on synnin tahraama ja ijankaikkiseen kadotukseen tuomittu sielu, jota Jumalan armon toivo ympäröi. Ja tässä on sen vastakohta, lumivalkea pallo: lunastettu sielu, uskon kautta puhtaaksi pesty synnistä. Kauvan aikaa minulta meni ennenkun sain tämän lunastusjärjestelmän havainnollisesti nähtäväksi. Ei minun tarvinne sanoakkaan, että sillä tulee olemaan valtaava vaikutus. Se on oleva tulikekäle jumaluusoppineille, mutta papit ovat jo vanhastaan vihamiehiäni, erittäin senjälkeen kun julkaisin viimeisen kirjoitukseni. Teidän täytyy lukea se. Minä sain sen aineen, niinkuin kaikki muutkin tällaiset tietoni ilmestyksessä.
Tämän hän lausui yhtä tyynellä äänellä kuin edellisetkin puheensa.
— Onko teillä usein ilmestyksiä?
— On kyllä, vaikka riippuu se ajastakin. Minä olen viime aikoina ollut sangen siunattu siinä suhteessa ja olen saanut olla sangen ahkera. Tässä esim. on hyvän ja pahan tiedon puu — hän veti esille taulun, jossa näkyi kummallinen puu, jonkunlainen jalavan ja kastanjan välimuoto — tässä on kukka ja tässä on hedelmä. Te näytätte hämmästyneeltä. Kenties luulitte tekin niinkuin minä, että hedelmä oli enemmän omenan näköinen; minäkin niin hämmästyin kun ilmestyksessä näin, että se oli persikan näköinen. Olen saanut tehdä parastani, sillä näyt tulevat uudestaan, kunnes olen ne maalannut. Rasittavin tauluni oli perkeleen kuva. Tässä se on.
Hän paljasti taulun, josta hirvittävät, tulipunaiset ihmiskasvot luonnollisen suurina irvistelivät. Kähärä tukka oli tulipunainen, ohauksissa törröttivät pienet punaiset sarvet, korvista, sieramista, leuvasta, kaulasta ja niskasta kasvoi pitkiä tulipunaisia käärmeitä, joitten päät inhottavasti olivat yhdennäköiset kuin perkeleen punaiset kasvot. Kaikkein kamalimmat olivat silmät. Ne olivat kierot, punaisen ruskeat, silmäterät suuret ja mustat, ja niistä loisti niin pirullinen häijyys, että ainoastaan hullun mielikuvitus oli ne voinut luoda.
Miss G. esitteli pahanhengen hämmäilemättä ja tuttavallisesti, niinkuin yleensä tunnettua henkilöä esitellään.
— Niin, tällaiselta hän näyttää. Se on kummallista — eikös ole? — että hän voi hengittää käärmeiden päiden kautta? Minäkin sitä kummastelin, sillä en minä häntä ihan tällaiseksi luullut. Se oli vaikea aika, jolloin minä häntä maalasin; minusta tuntui kuin olisi Jumala minut hyljännyt ja jättänyt minut sielunvihollisen haltuun. Sen sijaan on minulla ollut muita suloisempiakin näkyjä. Omituista on minun tavallani elää täällä maan päällä Jumalan valittuna todistajana. Kenties on teille jo kerrottu, että minun nimeni on kirjoitettuna n.s. kuningattaren huoneessa, Keopsin pyramiidissa, siis olen minä se todistaja, josta profeetta Esaias puhuu. Jumala ilmotti sen minulle Joulukuun 15 p. vuonna 1872 ja on sen jälkeen monta kertaa ja monella tavalla todistanut sen todeksi. Hän on käskenyt minun ilmottamaan hänen varotuksensa ihmisille. Ihmiset ovat halveksineet niitä ja siten tehneet elämän minulle katkeruudeksi. Mutta minä en sure sitä enää. Väsyneenä minä vaan ihmettelen, että ihmissuku ennemmin valitsee kärsimyksensä, kuin vastaanottaa sen ilosanoman, jota minä sille tuon.
Yksitoikkoisella, puolisurullisella äänellä hän yhä jatkoi kertomusta tehtävästään maan päällä. Seitsemänätoista vuotena oli Jumala hänelle ilmottanut tahtonsa. Nöyränä ja ihmetellen oli hän vastaan ottanut tiedon, että oli Kristuksen henkinen äiti, yhden arvoinen ja ikuinen kuin Pyhä Henki, joka hänen oli siittänyt. Ihmiset sanoivat sitä hulluudeksi, mutta Jumalan viisaus on lihalliselle mielelle hulluus. Vaikka hän oli ylennetty kaikkia muita, Neitsyt Maariaakin ylemmäksi, niin ei hän ollut ylpeä, sillä olihan hän aivan ilman omaa ansiotansa ylennetty Jumalassa.
— Mutta ymmärrättehän, — jatkoi hän vakavasti hymyillen, — että korkea arvoni vaatii minulta monta uhria. Minun täytyy melkein kokonaan pysyä erilläni ihmisten seurasta. Ylpeydestä minä en sitä tee, vaan kunnioituksesta siihen Herraan, jonka lähettiläs minä olen. Ymmärrättehän minua?
Erottaessa antoi miss G. meille kirjoituksensa: "Varotus papistolle", ja erään toisen kirjasen, jolle hän oli pannut nimeksi "Jumalan salaisuus ilmotettuna, varotus maailmalle; kirjoittanut Elisabeth Margaret G., Jumalan, Isän kaikkivaltiaan todistaja."
Koko ajan hän käyttäysi yhtä ystävällisesti, yhtä tasaisesti, kiitti kohteliaasti käynnistä ja pyysi tulemaan toistekkin. Hänen siellä työhuoneensa ovella seisoessaan tyynen ja hienon näköisenä, ei olisi tullut uskonkiihkoilijaa ajatelleeksikaan, jos ei hänen kamala taulunsa perkeleenpäineen olisi ilkkunut huoneen perältä.
Kummallista kyllä, spiritistit sanoivat häntä heikkomieliseksi, mutta kunnioittivat suuresti erästä naista, joka uskoi sielujenvaelluksen ja piti itseään Aspasiana. Saman naisen mies uskoi olevansa Caton uusi olemismuoto. Mitä törkeimpien petosten paljastukset eivät järkyttäneet spiritistien uskoa. Philadelphiassa istui korkeavirkainen mies vankina siitä syystä, että oli erään välittäjän, jo mainitun mrs K:n käskystä kuluttanut valtion varoja. New-Yorkissa kesti parast'aikaa oikeudenkäyntiä, jonka päähenkilöinä olivat eräs miljoonamies ja muuan välittäjä. Nämä väittivät olevansa avioliitossa, vaikka kummallakin oli elossa laillinen aviopuoliso. Monessa kaupungissa oli spiritistilääkäreitä ja niillä oli tulvimalla sairaita; parantaminen tapahtui kätten päällepanemisella ja henkien apuun vetoamalla. Bostonissa ja Chicagossa oli monta spiritistiseurakuntaa, joilla oli omat komeat kirkot, saarnaajat ja koulut. Niissä tiesi varmaan tapaavansa todellista lähimmäisenrakkautta, köyhien ja kärsivien auttajia. Spiritistit seuraavat tavallisesti innolla ajan kysymysten kehittymistä. Ja vaikka heidän salaperäiset menonsa syrjäisestä tuntuvat vastenmielisiltä, voittavat he luonteittensa ja elämänsä nuhteettomuudella tavallisesti lämmintä myötätuntoisuutta.
Jos lähdet New-Yorkista sitä rautatietä myöten, joka Hudsonjokea seuraten vie länteenpäin, näet ensin ympärilläsi iloisia, hedelmällisiä seutuja. Rata kulkee ihan joen äyrästä pitkin. Jyrkkien rantojensa välissä vyöryttelee leveä virta vesiään, vuoron päivänpaisteessa hupaisesti polvitellen, vuoron taas suorana teräsharmaana viivana venytellen viljavien ketojen poikki. Pieniä, somia joki-näköaloja, jotka ovat aivan kuin pienennyskuvat naisten viuhkoissa, vilahtelee toisen vuoron ohi, ja toisen vuoron taas katselemme kauniita, vakavia vuorimaisemia.
Syys-aikaan vallitsee metsissä hurmaava väriloisto. Ameriikan syksyt ovat siitä kuulut, erittäinkin Hudsonjoen tienoilla ja Uudessa Englannissa. Välkkyvän mustan vedenpinnan yli riippuvat haavan loistavankeltaiset ja villin kirsikkapuun tummanpunaiset lehvät, niiden lomista pilkkivät kiemurtelevan viiniköynnöksen ruskeankirjavat lehdet sekä rhododendronpensasten tulipunaiset ja vaaleat värit. Noiden hehkuvien värien takana seisovat harmaat vuoret ja havumetsät. Syys ei näytä valtansa aikana muuta tekevänkään kuin maalailevan päivät pääksytysten. Joka eri väri luontoa kaunistaa hänen isännöidessään. Hän vihaa talven yksitoikkoista pukua ja kiiruhtaa voimakkailla siveltimenvedoilla armastansa kirjailemaan, vaikka hän toisinaan ei ehdi muuta kuin ohimennen ripsutella punaista ja keltaista puille ja pensaille.
Alkukeväästäkin nämä seudut ovat kauniita. Joki on silloin uhkuvan rikas vesivaroista, joita sulava lumi ja lukemattomat vuoripurot sille lähettävät. Voimakkaasti kehittävässä kevät-ilmassa seisovat kevätsateen äsken huuhtomat puut vaalean viheriään sumuun kiedottuina; maissi nostaa korviaan mullasta; joka paikka vihertää; asemilla vilisee väkeä, eloa ja liikettä on kaikkialla.
Niin tullaan länteenpäin.
Vaikka asemien nimet Ithaka, Rooma, Syrakuusa ja Utika panevat etelämaiden ihanuutta odottamaan, muuttuu seutu yhä yksitoikkoisemmaksi. Metsät, joet ja järvet katoavat ja silmä näkee vaan aroa. Laajaa aroa, joka tähän vuoden-aikaan on musta tai harmaanruskea, siellä täällä vaan huomaat kevättä ennustavan viheriän heijastuksen. Pimeänä, viileätuulisena toukokuun yönä rientää juna arojen halki. Seutu muuttuu yhä autiommaksi ja yksinäisemmäksi. Buffalon kaupungin luona temmataan vaunun-ovi auki ja kumiseva ääni huutaa jyräyttää: — Niagaran matkustajat muuttavat junaa! — ja unisina, pitkästä yömatkasta rähjääntyneinä seuraavat matkustajat konduktööriä, jonka lyhty heitä johtaa asemasillalla vallitsevan vilinän läpi. Yhä aukeampia aroja. Aamua ennustavassa hämärässä seutu näyttää ohi vilahdellessaan ruskealta, aallottomalta mereltä. Aurinko nousee. Pitkinä valojuovina virtailee aamuruskon hehku arolle. Ihana, uhkuva loisto kultaa ja punaa autioita kenttiä, kevyt ruusuinen auer niitä kiertelee. Mutta päivän päästyä taivaan kannelle sammuu hehku ja aro uinuu yhtä autiona ja alastomana kuin ennenkin.
Luonto ei yritä mitään, se unohtaa joet, puut, vihannuuden. Sillä ei ole voimaa, ei väriä, ei vaihdosta tuhlattavana. Huolettomalla kädellä se kyhää satoja penikulmia aroa, saadakseen sitten olla rauhassa. Se odottaa, lepää, kokoo voimia, vetää henkeään...
Juna seisahtuu pienen kyläpahan luona. Huomaat muutamia taloja, hiekkaisia katuja, huutavia ajureja — — — missä on putous? Kohinaa ei kuulu. Mutta kaupungin alapuolella näkyy valkeata usvaa — — —
Mahtava, hurja, valtava Niagara — — — — — —
Maailman vedet ovat kokoontuneet kuningatartaan palvelemaan. Täällä on kokonainen maailman-osa virtoja, koskia, putouksia, veden uurtamia saaria, särkkiä ja ruhjotulta paasia.
Tummien, tuulen reuhtomien kuusten välistä näkyy suoraan alaspäin syöksyvä kupera, vihertävä veden pinta, kolmeneljännestä englannin penikulmaa pitkä ja 175 jalkaa korkea. Siellä syöksyy minuutissa 1,500,000,000 kuutiojalkaa vettä alas 20-27 englannin penikulman vauhdilla tunnissa. Kirkkaan viheriätä vettä, jota alhaalla ympäröi korkealle karkaava vaahtoava, kiehuva, kihisevä hyrskypenger. Aurinko paistaa valkealle ja viheriälle. Siellä kimaltelee ja säteilee kuin näkisi jalokiviä kristallilla. Toisinaan verhoo kimellystä satumainen utuvaippa; toisinaan vilahtelee vesiseinällä leveitä tummansinisiä sivellyksiä; toisinaan on koko putous vaalean sinivihreä kuin kaurapelto; toisinaan tumman synkkä kuin myrskyävä meri; toisinaan sitä peittää paksu valkea sumu ja ukkosentapainen pauhu silloin kuuluu.
Keskellä seisoo Vuohisaari, harmaantuneine hurjasti yhteen sullottuine honkineen ja ilmoille revittyine puunjuurineen, väristen vedenkuningattaren raivotessa. Niagara ei anna anteeksi Vuohisaarelle sitä, että se on asettunut hänen tielleen, siksi hän päästää kaikki petonsa jyrsimään sen juuria. Vuosi vuodelta vähenee kerran korkea, metsäinen kalliosaari, joka saa kalliisti maksaa kuulun asemansa — elämällään, sillä sen vaativat vedenhenget. Saaren toisella puolen on Ameriikan puoleinen, toisella Kanaadan puoleinen eli Hevosenkenkäputous ja molempien vesisuihkut yhtyvät saaren alapuolella.
Vuohisaaren yläpuolella koski säälimättä uurtelee maata etenemisraivossaan. "Kolmen sisarussaaren" korkeiden kuusien välissä syöksyy valkeavaahtoinen vesiputous kallioita alas. Se on yhtä suuri kuin Ämmänkoski Suomessa, mutta sitä tuskin huomataan täällä. Se kiehuu, kuohuu, pyörtelee joka askelellaan. Vettä vaan näkee, niin pitkältä kuin silmä kantaa. Täällä se syöksee eteenpäin tyynenä, kiiltävänä, äänettömänä aivan kuin mustat, litteät käärmeet. Tuolla se kuohuu lumivalkeana, utupilveksi hajoten. Tuolla notkuu syviä aaltoja, jotka seuraavana hetkenä kieppuvat ylös ja ympäri, yhä ympäri hurjina, nopeina pyörteinä pieni reikä keskellä, rynnätäkseen lopuksi raivolla mustankiiltäviä paasia vastaan.
Ympärillä on luonto surullisen ihanaa, karua ja vakavan kaunista. Havupuita, tummaa vihannuutta, jyrkkiä, vaaleanruskeita kallioäyräitä. Vesi täällä hallitsee. Ilma tuoksuu vedeltä, vettä vaan kuulee, vettä näkee. Ei mitään muuta kuin vettä.
Itse tuo jättiläismäinen vesipatsaskin syöksyy syvyyteen valtavan tyynenä, ilman oikkuja ja pyörteitä. Niagara ei huoli ulvomalla ilmottaa etäisille seuduille olinpaikkaansa, mutta jos häntä sadan askeleen päähän lähestyt, kuulet hänen raskaan voihkauksensa, Se kumajaa kuin mahtavat kanonanlaukaukset. Tai niinkuin raskaita paasia vyöryisi vedessä ja rysähtäisi jyminällä yhteen; tai niinkuin salama iskisi alas räiskyvällä pauhulla, tai niinkuin metsän ja arojen tuhannet pedot olisivat nääntymäisillään ja ulvoisivat kuolontuskassa jalopeuran ärjynnällä, jättikäärmeen kähinällä, puhvelihärjän mylvähdyksillä, suden ulvonnalla...
Hienoa sadetta alkoi vihmoa. Putouksen yli kohosi keveitä harmaita usvia, jotka leijailivat veden kalvossa kiertyen lukemattomiin satumaisiin muotoihin. Välin ne jättiläissuurina keijukaisina ojentelivat käsiään, välin ne peikkoina uhkailivat, välin velloivat velhoina suuret muodottomat päät hartioilla. Kanuunanjyrinä tuntui kumajavan kahta mahtavammin. Yhtä hurjasti jatkoivat näkymättömät henget ärjyntäänsä. — —
Mahtava Niagara, vetten ruhtinatar, miltä sinusta tuntuu, kun talvi sinut kovalla kouralla punoo siteisiin ja telkee aaltosi jääholviin? Tai silloin kun kuunsäteet äänetönnä kesäyönä usvakoristeellasi tanssivat? Tai kun ilta-aurinko vienosti suutelee valkeata jalkaasi — tai aamurusko sinut sulkee ruusuiseen helmaansa? — — —
Kahlehdittu ruhtinatar, mitkä ovat hurjan sävelesi sanat? Mitä merkitsee synkkä tuskasi — juhlallinen surusi? Suretko sitä, ettet siteittä saa levittää valtaasi aution maan yli? Etkö ylpeile vallastasi? Eikö maailman ihailu sinua tyydytä? — —
Tai oletko vaan kahlehditun maan tuskanvoihkaus? Luonnon hurja, kumiseva, sanaton valitus? — — —
On ihana kevätpäivä. Surinaa ja liverrystä kaikuu joka oksalta. Mrs Ole Bullin varjokkaassa puutarhassa porisi iloinen seura; Cambridgen[21] raittius-yhdistys oli sinne kokoontunut kevätjuhlaa viettämään.
Kun me astuimme puutarhanportista sisään, oli teenjuonti ja pakiseminen hetkeksi herennyt. Vanha arvoisa Frederick Douglas seisoi kummulla pähkinäpuun alla puhetta pitämässä. Hän on hyvin suosittu ja nyt, niinkuin muulloinkin, kuunneltiin häntä tarkasti. Hänen jälkeensä puhui muuan nuori mulattijuristi, kaunis, vilkassilmäinen mies, jonka ääni oli erittäin pehmeä ja sointuva. Sitten kehotettiin "sydänyön-auringon maasta" tulleita vieraita lausumaan muutamia sanoja, jonka jälkeen juhlan virallinen puoli oli päättynyt ja teevesi leivoksineen ja pakinoineen pääsi taas valtaan.
Nuoria tyttöjä tepsutteli toimivina edestakaisin, tarjoten ruohokentällä ja sireenien alla virvoituksia. Apuna heillä oli muutamia nuoria herroja, jotka pitelivät teekuppeja ja leivoslautasia reippaasti ja käytännöllisesti, niinkuin ainakin nuoret ameriikkalaiset naisten toimi-alalla liikkuessaan. Siinä suhteessa he jyrkästi eroovat Skandinaavian ja Suomen nuorista herroista, joilla tavallisesti on häpeänsekainen kauhu moisiin asioihin.
Olimme saaneet hyvät paikat, virvoituksia tarpeeksemme ja yleisöä ympärillemme. Ulkomailla on suomalainen yhtä ihmeellinen otus kuin tanssiva karhu, erittäin jos seura, johon joutuu, on, niinkuin täällä oli, enimmäkseen n.s. alhaisempien yhteiskunnan-luokkien jäseniä. Itse olimme enin uteliaat näkemään kuuluisaa emäntäämme ja tähystelimme innokkaasti häntä etsien ympärillemme.
Tuolla hän seisoi käsi kädessä kahden muun naisen kanssa. Jokainen niistä kolmesta oli tavallansa kuuluisa. Nuorin, paksuilla hopea-rannerenkailla koristettu, ruskeatukkainen nainen oli nuori mrs Thorpe, Longfellowin tytär ja rouva Ole Bullin käly. Toinen, välinpitämättömän näköinen, oli Frederick Douglasin toinen vaimo. Douglasin vastustajat sanovat, että hän meni toisen kerran naimisiin turhamaisuudesta, sillä hänen neekeriluontonsa tahtoi muka pöyhkeillä valkealla vaimolla. Kolmas oli rouva Sara C. Bull, mainehikkaan taiteilijan leski. Tämä avioliitto herätti aikoinaan suurta melua. Ole Bull oli oleskellut talven 1868 Wisconsinissa ja tutustui siellä Madisonin kaupungissa miss Thorpen kanssa, josta sitten 1870 tuli hänen toinen vaimonsa. Aviopuolisojen suuri ijän-erotus — Ole Bull oli silloin 60 vuotias ja hänen morsiamensa 35 vuotta nuorempi — pani kummankin ystävät levottomiksi. Yritys näytti kuitenkin päättyneen erittäin onnellisesti, eikä sitä tullut kummastelleeksikaan, kun katseli mrs Bullin tyyniä, hyvänsuopia kasvoja ja sitä itsensä-unohtavaa tarkkuutta, jolla hän piti huolta vieraistaan.
Iltapäivä kului hupaisesti rouva Bullin viileässä, varjokkaassa puutarhassa ja sisällä hänen huoneissaan. Talo oli jo kuuluisa, ennenkun hän siihen muutti, se oli näet ennen ollut runoilija Lowellin oma ja mrs Bull otti sen entisen omistajan jättämässä kunnossa vastaan. Käytävissä ja eteisissä riippui Lowellin perheen esi-isien muotokuvia ja kirjastossa olivat runoilijan kirjakokoelmat vielä omistajansa asettamassa järjestyksessä.
Pian kaikui soitantoa sisältä huoneista. Muuan lihava ja pyylevä saksatar oli istunut pianon ääreen ja kilisti näppäräsormisesti ja poljinta painamalla palasen Schubertia. Oikein tuntui nautinnolta, kun mrs Bull, hänen lakattuaan, hienosti ja mielevästi soitti muutamia miehensä sävellyksiä.
Kun seura teki lähtöä, kutsui herttainen emäntämme meitä seuraavana päivänä luokseen.
— Minulla on siihen kaksi syytä —, selitti hän hymyillen. — Teidän täytyy nähdä Longfellowin talo, joka on tässä aivan lähellä, ja kuulla Sæterjæntens Söndag'in.[22] Minä soitan sen teille... Olemmehan melkein kuin saman maan lapsia.
Ystävinä erosimme raittiusseuralaisista. He lähettivät mukanamme terveisiä sydänyön-auringolle, kiinnittivät päällemme valkean nauhan (Ameriikan raittius-yhdistysten merkin), syleilivät, sepäilivät meitä. Mitä likempänä yhteiskunnallisen asteportaan alapäätä ollaan, sitä helpommin seuraelämässä päästään irti ulkonaisista kaavoista. Ja Ameriikassa on raittiusväki, niin kuin meilläkin, enimmiten n.s. alhaisempaa kansaa. Onko se sivistyneille häpeäksi tai kunniaksi, sen jätän sanomatta.
Tulisesti paahtoi sydänpäivän-aurinko, kun seuraavana päivänä istuimme ratavaunussa, joka hitaasti kyhnysteli eteenpäin pitkin vanhan, hiljaisen yliopistokaupungin katuja. Mrs Ole Bull kohtasi meitä määrätyllä paikalla. Mustassa, kveekkarimaisessa olkihatussaan ja tummanharmaassa puvussaan oli hän aivan kuin maalaisrouva Suomesta. Mutta ei puku ollut ainoa, joka hänessä tuntui suomalaiselta. Hänen puhelu- ja katsantotapansa, hänen harrastuksensa ja mielipiteensä, (sillä hänellä oli mielipiteitä) olivat — parhaimmassa merkityksessä — hämmästyttävästi samanlaiset kuin pohjoismaiden naistenkin.
Pian istuimme kukilla kaunistetussa päivällispöydässä. Muita vieraita ei ollut kuin mrs Bullin äiti ja eräs naisystävä. Talon ainoa tytär, kuudentoistavuotias Olea, oli kasvatuslaitoksessa. Hänen marmorinen rintakuvansa oli kodin hämärässä, viileässä salissa ihan isän flyygelin ja viulujen vieressä. Ihana tytönpää, isän taiteilijakasvot nuorennettuina, raittiina, henkevämpinä.
Pöydässä keskusteltiin enin Skandinaavian uusimmasta kirjallisuudesta, jonka mrs Bull tunsi kummastuttavan tarkasti. Ibsenin, Björnsonin, Kristoffer Jansonin, rouva Edgrenin teokset olivat hänen kirjastossansa ja hän oli sekä lukenut ne, että punninnut niiden sisällystä. Oikein virkistyi kuunnellessaan hänen asiallisia huomautuksiaan. Jokapaikassa muualla sekä Englannissa että Ameriikassa oli vaan tottunut tapaamaan täysveristä anglosaksilaista tietämättömyyttä skandinaavilaisissa asioissa. Mrs Bull lukee, kirjoittaa ja puhuu esteettömästi Norjan kieltä, vaikka hän nauraen kieltäysi puhumasta sitä, sillä — sanoi hän — hänen norjansa oli aina kevätpuoleen huonompaa ja parani vasta syksymmällä, kun hän tyttären kotona ollessa, tai Norjassa käydessään oli saanut sitä taas puhua.
Iltapäivällä mrs Bull soitti meille "Paimentytön sunnuntain", Ole Bullin itse suunnittelemalla flyygelillä. Vuosina 1867-69 koetti taiteilija toteuttaa keksintöä, jonka tarkotuksena oli parantaa pianojen sointua. Hän uhrasi aikaa, rahoja ja tuumia aatteelleen, mutta ei onnistunut, ennenkun hänen ystävänsä, John Ericsson, sai kuulla siitä, Pyysi saada kuulla suunnitelman ja toteutti sen niin, että Ole Bull oli täydellisesti tyytyväinen. Ainoastaan kaksi soittokonetta ehdittiin valmistaa uuden keksinnön mukaan. Taiteilijan harras toivo oli ollut saada se yleiseksi, mutta kuolo teki turhaksi aikeet.
Iltapäivällä kävelimme lämpimässä päivänpaisteessa ylt'ympäri puutarhassa, puistossa ja tallissa, jossa kolme hauskaa vaaleanruskeata norjalaista hevosta meitä hirnumalla tervehti. Ole Bull oli tuonut niiden vanhemmat Norjasta, viimeisen kerran siellä käydessään ja mrs Bull kertoi liikutettuna, samalla taputellen hevosia, kuinka hänen taiteilijamiehensä oli niistä iloinnut, kuinka hän oli kesyttänyt ne ja kuinka ne olivat rakastaneet kesyttäjäänsä. Kaikkialla talossa vallitsi järjestys ja hiljaisuus. Heisi- ja sireenipensaita, sumah- ja atsalearyhmiä seisoi siellä täällä ruohokentällä aivan kuin suuria ja pieniä päivänvarjoja. Vanhat, noin satavuotiset puut varjostivat akkunoita. Talo, jossa oli yltäkyllin leveitä akkunoita, käytäviä, hiljaisille ruohokentille aukenevia lasiovia, viljalta kirjoja, tauluja ja harvinaisia esineitä, oli vanha maatalo ja taiteilija-atelieeri yhdistettyinä. Laakeriseppeleet, valokuvat, maljat, kruunut, kultaiset ja hopeiset juomasarvet puhuivat aikoja sitten menneistä riemuhetkistä. Mutta ne eivät olleet kerskumista eikä näyttelemistä varten esillä. Tuntui siltä, että ne olivat jätetyt entisille paikoilleen, kun rakastavat sydämmet eivät hennonneet luopua niiden katselemisen-ilosta. Mrs Bull ei karttanut keskustelua miesvainajastaan, mutta hän ei itse vetänyt häntä puheaineeksi. Yleensä hänessä ei tuntunut olevan rahtuistakaan sitä itsetyytyväisyyttä, jolla suurten miesten omaiset, erittäinkin naispuoliset, tavallisesti katselevat puolison tai isän mainehikkaita tekoja.
Kello 4 seisoivat keltaiset hevoset keveiden vaunujen eteen valjastettuina ja me ajoimme muutamia puiden varjostamia katuja pitkin Longfellowin talolle. Runoilijan kuoltua siellä asuu hänen naimaton tyttärensä, joka hyväntahtoisesti päästää yleisön kotiansa katsomaan. Talo oli suuri, vaaleankeltainen, kaksikertainen rakennus; ulkonäkö hyvin vanhan-aikainen. Portailla meitä oli vastaan-ottamassa miss Longfellow ja hänen sisarensa mrs Thorpe, joka oli saanut tiedon meidän tulostamme. Ei se ollut mikään komea tai kallis asunto, johon nyt astuimme, mutta siellä vallitsi mukavuus, värien ja muotojen sopusointu, niinkuin kaikissa sivistyneissä englantilaisissa ja ameriikkalaisissa kodeissa. Saman rauhallisen, muistoista rikkaan hengen, jonka Ole Bullin kodissa tapasi, tapasi täälläkin. Samat uskolliset, varjostavat vanhat puut. Samat viheriät maaseutu-näköalat akkunoista. Etäällä kimalteli hopeavyönä Charlesjoki, joka on antanut Longfellowille aiheen niin moneen runoon. Pajukossa sen rannalla sanotaan Emersonin kirjoittaneen soman ja kuitenkin niin syvämielisen runonsa "Rhodora". Runoilijan kirjastohuone oli samassa järjestyksessä, johon hän sen jätti vähää ennen kuolemaansa. Puolivalmiiksi kirjoitettu käsikirjoitussivu, kynä, kirjoituskapineet ja kynänpyyhin, kaikki olivat paikoillaan, samoin kylän lasten lahjoittama suuri, pyökkipuun juurista tehty tuoli. Vierashuoneessa tapasimme vanhan tuttavan: runoilijan mainiosti tehdyn marmorisen rintakuvan, jonka ensi kerran olimme nähneet Lontoossa, Westminster Abbeyn juhlallisessa hämärässä. Ystävällisesti meille näyteltiin kaikki tämän suuren talon alakerrassa olevat huoneet. Äänetön hiljaisuus vallitsi joka paikassa. Akkunaverhot olivat kuumuuden takia alaslasketut. Askeliemme ääni, joka lopetti hiljaisuuden, tuntui pyhyyden loukkaamiselta. Suuri henki oli näissä huoneissa jättänyt maallisen verhonsa... —
Ole Bull ja Longfellow olivat usein yhdessä edellisen, viimeistä vuotta oleskellessa Ameriikassa. Kaksi iloista juhlaa viettivät molemmat perheet yhdessä: Ole Bullin 70:nen ja Longfellowin 73:nen syntymäpäivän, jotka olivat aivan likellä toisiaan. Silloin koristeltiin runoilijakodit Norjan ja Ameriikan lipuilla, ystäviä tulvi läheltä ja kaukaa ja Ole Bullin tutiseva käsi houkutteli rakkaasta viulusta suloisia säveliä. —
Pienet norjalaiset hevoset juoksivat reippaasti asemahuoneelle, josta junan piti viedä meidät takaisin Bostoniin. Erotessamme antoi mrs Bull meille puolisonsa, jo monta vuotta sitten taidematkalla Kaliforniassa otetun valokuvan, sekä kertomuksen hänen elämästään, jonka hän itse on kirjoittanut. Kun silmäilee tätä kirjaa, josta eräs arvostelija on sanonut "the most admirable memoir written in english",[23] ja nauttii siitä puhtaasta lempeästä hengestä, joka kirjassa vallitsee, vaikka ei kirjoittajaa missään näy, silloin ei kummastele sitä, että Ole Bull uudestaan avioliittoon aikoessaan ilmotti sen eräälle ystävälleen seuraavilla sanoilla: — — "korkeammat vallat ovat päättäneet kohtaloni. Minä tahdoin sulkea tien päivänpaisteelta, mutta päivää itseä en voinut paeta."