Ja toisen kerran hän sanoo, puhuessaan siitä mahdollisuudesta, että heidän ystävyytensä ehkä ei tulisi olemaan kovin pitkäaikainen, sillä voisihan sattua, että hän "pikemmin kuin he aavistivatkaan soluisi pois" tai että hän "väsyisi kirjeenvaihtoon" tai tuntisi olevansa "tarpeeton". "Mutta se ainakin on varma", lisää hän, "että olkoon eromme syynä mikä hyvänsä ja tapahtukoon se milloin hyvänsä, sinä silloin et ole sama ihminen kuin meidän tutustuessamme toisiimme. Meidän kehityksessämme on toisen vaikutus aina tuntuva, yhteistyö ja se onni, että naamiotta olemme saaneet seurustella yhdessä, on ikiajoiksi jättävä siihen jälkensä. Ja minun on mahdoton ajatella, että koskaan voisimme katkeruudella muistella tätä aikaa."[26]

Tämä ystävyyssuhde oli niin vailla kaikkea eroottista tunnetta kuin miehen ja naisen suhde yleensä voi olla, pikemmin heitä yhdisti äidin ja pojan välinen tunne, sellainen toverillinen ystävyys, joka on mahdollinen nuoren ja aikansa henkisiä rientoja seuraavan äidin ja lahjakkaan pojan välillä. Mitä kauneimman ilmaisunsa tämä heidän suhteensa on saanut heidän yhteisessä teoksessaan "Modern" (Äiti), jossa varsinkin äidin hienotunteinen ja epäitsekäs luonne on suurella myötätunnolla piirretty. Myöskin pojan luonteenkuvaus vastaa sitä kuvaa, jonka Ernst Ahlgren antaa sisarelleen puhuessaan Lundegårdin "kulmikkaisuudesta ja jäykkyydestä" ja hänen "halustaan salata mahdollisimman tyystin kaikki hyvät puolensa",[27] tai sanoessaan hänestä Gustaf af Geijerstamille, että "hän on sellainen huimapää, joka työntää kaikki ihmiset luotaan".[28]

Mielenkiintoisinta Ernst Ahlgrenin ja Axel Lundegårdin kirjeenvaihdossa on se kirjallinen kritiikki, jota he harjoittivat keskenänsä, sillä se tuo ilmi heidän rehellisen pyrkimyksensä totuuteen taiteessaan sekä samalla kuvaa kummankin erilaista taiteilijatemperamenttiä. Niinpä Ernst Ahlgren kerrankin kirjoittaa:

"Minäkö haluaisin saada sinun tyylisi omani kaltaiseksi — ei, ei! Mutta sinulla itselläsi on siinä suhteessa paljon edellytyksiä, joista sinulla ei ole aavistustakaan. Et tiedä miten joustava kielesi olisi, jos käsittelisit sitä hiukan huolellisemmin, jollet vaistomaisesti koettaisi saada sitä niin karkeatekoiseksi. Minä rakastan voimaa ja minä nautin siitä, että häikäilemättömästi uskallat käyttää jotakin määrättyä sanaa, joka paremmin kuin mikään muu ilmaisee juuri sitä, mitä tahdot saada sanotuksi, mutta minä toivoisin, että sama ääni, joka kykenee linkoamaan ilmaan tuon sanan niin voimakkaasti, että toisen täytyy hätkähtää ja pidellä korviaan, että sama ääni hallitsisi koko sävelasteikkoa, että se kykenisi tulkitsemaan joka ainoaa värähtelyä ihmissielussa. Karkeatekoinen on sinun vahvin puolesi, mutta yksitoikkoisuus on aina väsyttävä."[29]

Ernst Ahlgrenin suora puhe ei kuitenkaan aina ollut Lundegårdille mieleen, eikä tämä salannutkaan mielipahaansa jos siksi tuli. Mutta Ernst Ahlgren ei voinut imarrella, sitä paitsi koko heidän toverillisella suhteellaan ei olisi hänen mielestään ollut mitään merkitystä, jollei se olisi ollut rakennettu täydelle luottamukselle ja suoruudelle. "Luuletko, että olisin ollut niin ilkeä", sanoo hän kerrankin, "jollen olisi uskonut kertomuksessasi piilevän suuriakin mahdollisuuksia? Kannustetaanko hevosta, jolla ei ole voimaa hypätä?"[30]

Ja toisen kerran hän vieläkin voimakkaammin, miltei loukkaantuneena puolustaa itseänsä ja heidän täysin vapaata ja riippumatonta suhdettansa: "Etkö voi ymmärtää, että kun minä teen huomautuksiani, niin ei se tapahdu siinä tarkoituksessa, että sinä todellakin ottaisit ne varteen, vaan minä lausun vain ilmi mielipiteeni siltä varalta, että mahdollisesti joskus voisin huomauttaa jotain, joka sinulta itseltäsi on jäänyt huomaamatta. — 'Holhooja-ääni!' En koskaan enää pyydä saada lukea käsikirjoituksiasi, saanhan lukea ne myöhemmin painettuina ja voin erinomaisesti tyytyä siihen 'holhoojasydämeni' tuntematta vähintäkään okaanpistosta sen johdosta. Mutta jos siitä huolimatta edelleen tahdot tarkastaa minun tekeleitäni, niin olen sinulle hyvin kiitollinen, sinun 'holhouksesi' ei koskaan ole rasittanut minua. Mutta jollet halua, niin sano suoraan, me voimme silti olla ystäviä — jos sinua haluttaa. 'Sinä et pane vähintäkään huomiota todellisesti vaikuttaviin kohtiin', sanot sinä. Vai niin, enkö todellakaan! Olisiko minun ehkä pitänyt pidättää käsikirjoitus vuorokautta kauemmin luonani ennättääkseni kertoa sinulle, mitä ihailtavaa siinä oli? Ei suinkaan siitä, mikä on hyvää, ole mitään sanottavaa, ei suinkaan sitä ole tarvis tarkastaa tai mahdollisesti korjata?"

Mutta sitten hän jatkaa jälleen leppyneenä: "Älkäämme riidelkö kuin lapset, vaan ajatelkaamme levollisesti! Jos voit saada minut vakuutetuksi siitä, että olen väärässä, niin annan myöten ... minä en pane päätäni pantiksi siitä, että kaikki mielipiteeni olisivat oikeat."[31]

Mutta samoinkuin Ernst Ahlgren ei tahtonut tyrkyttää mielipiteitään Lundegårdille, samoin hän ei myöskään ottanut sokeasti varteen hänen neuvojansa, vaan puolusti rohkeasti omaa kantaansa. Kerrankin lähettäessään luku luvulta Lundegårdin tarkastettavaksi parasta aikaa tekeillä olevaa "Pengar" (Rahaa) teostansa hän vastauksissaan Lundegårdin muistutuksiin toi puolustuksekseen esiin monta erittäin mielenkiintoista kohtaa. Kerrankin, kun Lundegård huomauttaa, ettei hän sanallakaan ilmaise päähenkilön, nuoren rouvan mielentilaa hääyön jälkeen, vastaa Ernst Ahlgren:

"Turhan kaino en ole, kun minun mielestäni on pakko puhua, sen tiedät itse. Mutta jos olisin tässä kohdassa käyttänyt todellisuuden mustia värejä, niin olisin heikontanut loppukohtauksen vaikutusta, jolloin hän itse puhuu avioelämästään. Siksi tahdoin tässä paikassa kosketella asiaa niin hellävaroen kuin suinkin. Sillä jos olisin ruvennut puhumaan, niin olisin antanut iskun, kovemman kuin mitä koko kirjassa on. Minä isken joko koko voimallani, tai en edes nosta kättäni. Mutta jos nimeni saa hyvän kaiun, niin että se leviää laajoihin piireihin, silloin en hillitse enää iskujani, ja sen iskun nimenä on silloin oleva 'äidinrakkaus'. Tahtoisin heittää tämän kuulumattoman valheen vasten sovinnaisuuden kasvoja: orjan väkivaltainen viha kuohuu suonissani vain ajatellessanikin sitä! Mutta moni ennen minua on oppinut vaikenemaan unohtamatta silti lyömisen taitoa...

"Minkä vaikutuksen se nuoreen naiseen teki? kysyt sinä. Luulin, että hänen mielialansa olisi käynyt ilmi kylmästä ja koleasta aamutunnelmasta, hänen väristyksistään, hänen huokauksestaan katseen osuessa morsiushuntuun, joka 'eilen' oli vielä niin kaunis. Mitä tulee tuohon 'antaa-mennä'-tunnelmaan, josta sinä puhut, niin on sitä jossakin määrin olemassa, mutta hän ei kykene vielä täysin ymmärtämään, että kaikki on mennyttä."

Naisen ja miehen välinen suhde, se olikin se kysymys, jonka ympärillä Ernst Ahlgrenin ajatukset alituisesti liikkuivat, ja sitä hän lukemattomat kerrat koskettelee myös kirjeissään Lundegårdille. Kaikkein ensimäisen aiheen tämän kysymyksen pohtimiseen antoi hänelle Strindbergin vasta ilmestynyt "Giftas" teos, jonka tyyli loukkasi häntä, mutta jonka kuvaukset kaikesta räikeydestään huolimatta olivat hänestä tosia eivätkä estäneet häntä näkemästä sitä voimakasta persoonallisuutta, joka piili niiden takana. "Useimmissa tapauksissa olen yhtä mieltä hänen kanssansa," sanoo Ernst Ahlgren. "Hänen hyökkäyksensä sukupuoltani vastaan ovat aivan oikeutettuja. Hän on ehkä yksipuolinen, sitä en kiellä, mutta hänen väitteissään on hyvin paljon tervettä totuutta. Minä tunnen olevani ikäänkuin rehellisempi ja parempi luettuani hänen kirjansa. Sillä hänen käsityksensä on pohjaltaan oikea: sivistyneen naisen laiskuutta vastaan meidän juuri pitää sotia. Tuollaisissa keskiluokan avioliitoissa mies joutuu kärsimään vääryyttä, nainen on liiaksi hieno tehdäkseen työtä, jota vastoin mies saa raataa kuin orja. Minä olen ollut siitä selvillä jo paljoa ennen kuin Strindberg alkoi siitä puhua. Mielipiteet käyvät siis yhteen omieni kanssa ja siksi teos on riistänyt minut mukaansa, joskin sävyssä on jotakin epämiellyttävää — hutiloitua."[32]

Vieläkin selvemmin kuin Lundegårdille Ernst Ahlgren kirjoittaa tästä samasta asiasta Karl af Geijerstamille. Joskin kirja hänen mielestään sisältää "paljon väärää ja epäoikeutettua", niin on sen perusajatus kuitenkin oikea, sanoo hän, se nimittäin, että keskiluokan mies saa yksin kantaa koko perheen taakan. "On väärin kasvattaa nuoria tyttöjä niinkuin heitä nykyään kasvatetaan. Pitäisi toki ottaa huomioon se mahdollisuus, että heistä voi tulla perheen äitejä."

Ja sitten hän jatkaa:

"Mutta Strindberg tekee saman erehdyksen kuin naisasianaisetkin, hän asettaa miehen ja naisen kahteen vastakkaiseen riviin, aivan kuin kaksi toisiaan vastaan taistelevaa voimaa. Ja hän koettaa kaikella tavalla pitää tätä käsitystä vireillä. Sellaisesta ei koskaan voi koitua mitään hyvää. Eikä se voi olla luonnon tarkoituskaan. Päin vastoin, juuri ymmärtämystä molempien sukupuolien välillä kaivataan. On luonnotonta, että he taistelevat toisiansa vastaan, mutta luonnollista, että he ahertavat rinnan yhteisessä työssä täydentäen toisiaan. Kaikki muu on johtava vääryyksiin toisella tai toisella puolella.

"Strindberg on oikeassa sanoessaan, että naisella on velvollisuuksia, mutta hän on väärässä leimatessaan hänet kauttaaltaan pahaksi. Hän on kokonaan unohtanut, miten suuresti miehen pintapuolisuus on vaikuttanut naisen turhamaisuuteen. Eikä hän ota huomioon sitä, että vapauden puute aina kasvattaa petollisuutta, yhtä suuressa määrin orjuutettujen miesten kuin naistenkin parissa. Lain puustavi on ollut naisia vastaan, siksi naiset ovat viekkaudella anastaneet itselleen inhimilliset oikeutensa, viekkaus heikontaa luonnetta ja huono luonne riistää itselleen mitä ikänä se voi välittämättä siitä, tekeekö hän toiselle vääryyttä... Strindberg ei näe asioita niiden yläpuolelta, siksi hän ei ole oikeudenmukainen. Mutta kaikkien hänen kierojen ja väärien väitteittensä joukossa on kuitenkin sellaistakin, jota on pakko sanoa."[33]

Varsinkin Strindbergin puolustamia aikaisia avioliittoja Ernst Ahlgren vastustaa. "Eikö ensimäinen rakkaus ole vain laululintu, joka julistaa kaikkien mahdollisuuksien heränneen henkiin", sanoo hän Lundegårdille. "Eikö se ihastuksen tunne, joka silloin valtaa mielen, sen sijaan että se tarkoittaisi sitä 'esinettä', joka sattumalta on joutunut tiellemme, pikemmin vain kohdistuu siihen ihanteeseen, jonka olemassa-olon me silloin ensi kertaa vasta aavistamme ja jota me ikävöimme koko olemuksellamme — sekä ruumiillamme että sielullamme — ihmishengen sammumattomalla kaipuulla?"[34]

Ja tästä hän johtuu kysymykseen, tuleeko avioliiton olla koko elämänaikuisen vai ei.

"Olkoon avioliitto lyhyt- tai pitkäaikuinen, kirkollinen tai laiton — minun sanakirjani ei koskaan kunnioita sitä avioliiton nimellä, jollei se ole solmittu siinä vakavassa tarkoituksessa, että aviopuolisot jakavat keskenään tasan sekä elämän taistelut ja kärsimykset, että ilot ja nautinnot."[35]

"Minä en taistele avioliittoa, vaan ainoastaan sen irvikuvaa vastaan", kirjoittaa hän myös kerta sisarelleen. "Minun mielestäni naisen osaksi ei voi tulla sen suurempaa kunniaa eikä täydellisempää onnea kuin olla kelpo miehen vaimona; jos nimittäin nuo kaksi rakastavat toisiaan niinkuin kaksi ihmisolentoa voi rakastaa."[36]

Mutta mikä on syynä siihen, että avioliitto tuottaa useimmille paljoa enemmän tuskaa ja kärsimystä kuin iloa ja rauhaa, kysyy hän. Yksi tärkeimpiä syitä on se, että he astuvat elämään tuntematta sitä sekä omaa itseään. Vanhemmat koettavat pitää tyttäriä niin tietämättöminä kuin suinkin, ja he joutuvat avioliittoon aavistamatta mitä vaatimuksia ja velvollisuuksia se mies voi asettaa heille, jonka kanssa heidän tulee elää.

Yhdenvertaisuus on se perusta, jolle avioliitto on rakennettava, sanoo hän. Mutta ei yksin yhteiskunnallinen yhdenvertaisuus riitä, vaan ensi sijassa sen tulee tunkeutua ihmisten omaan tietoisuuteen. Sillä "naiset ovat suureksi osaksi itse syypäät siihen, ettei yhdenvertaisuutta ole olemassa molempien sukupuolten välillä: heidän mielistelyhalunsa ja häveliäisyytensä ovat suurimpana esteenä."[37]

"Jospa miesten ja naisten välinen suhde voisi muuttua inhimilliseksi. Jospa he puhuisivat ja eläisivät ja tekisivät yhdessä työtä, eivätkä valehtelisi ja teeskentelisi toisilleen ja esiintyisi toistensa seurassa kuin valkeiksi silatut haudat."[38]

Mutta samalla Ernst Ahlgren käsittää myös sen vaaran, joka seuraa yhdenvertaisuuden mukana. "Jos yhdenvertaisuus eri sukupuolien välillä kehittyisi siihen suuntaan, että kumpaisetkin tulisivat yhtä siveettömiksi", sanoo hän Lundegårdille, "niin luulen, että nykyiset olot ovat paremmat. Ei, minä toivoisin, että naiset oppisivat ymmärtämään miehiä, ja katsomaan tervein silmin kaikkea, mikä koskee 'rakkautta'. Mutta tulla teidän kaltaisiksenne? Ei, ei, ei!"[39]

Ja koko luontaisella kiihkeydellään hän koettaa kumota Lundegårdin käsityskantaa, kun tämä vastustaa nuorten tyttöjen askeettista elämäntapaa. "Voisitko täydellä todella, silmä silmästä, levollisesti harkiten ja seisoen itse asian ulkopuolella kehoittaa nuorta tyttöä, joka täydellä luottamuksella kääntyy puoleesi — voisitko kehoittaa häntä heittämään askeesinsa mereen ja vain aistillisuuden tyydyttämiseksi pilaamaan yhteiskunnallisen asemansa? Eikö sinuun koskisi, jos joku, joka olisi sinulle rakas, toteuttaisi teoriasi?... Minulla on aivan toisellainen edesvastuuntunne kuin sinulla siksi, että olen äiti, äiti, jolla on niin suuri vaikutusvalta nuoreen mieleen kuin luullakseni vain ani harvoilla äideillä."[40]

Mutta silti "aistillisuus on oikeutettua", hän näkee siinä jotain "tervettä, raitista ja luonnollista — ja siis kaunistakin", niinkuin hän Lundegårdille kirjoittaa. "Se voi olla yksinkertaista, kohtuullista niinkuin luonto itse, enkä minä siinä voi nähdä mitään rumaa tai vastenmielistä. Päin vastoin. Sillä mikä on luonnollista on myös puhdasta; vain teennäisyys ja luonnottomuus on inhottavaa ja paheellista."[41]

Ja samalla hänen terve ja luonnollinen käsityskantansa nousee sitä sovinnaista ja kieroa yleistä mielipidettä vastaan, joka siveellisyyskysymyksissä ei arvostele naista samalla mittakaavalla kuin miestä. "Varsinkin sanaa 'vietelty' tahtoisin höyhentää", huudahtaa hän. "Aivan kuin meillä naisilla ei olisi tahtoa eikä järkeä eikä edesvastuuntunnetta yhtä hyvin kuin miehilläkin. Mutta vika on kokonaan siinä, että meitä pidetään jonkinmoisena omaisuutena. Jos miehellä on laiton rakkaussuhde, jää se hänen yksityisasiakseen, mutta jos naisella on sellainen, niin pidetään sitä yhteiskunnallisena varkautena. Hän on varastanut jotakin itseltään, sellaista, mikä ei ole ollut hänen omaisuuttaan, vaan toisten; siksi hänet vedetään edesvastuuseen, siksi hän on tuomittava; siksi hän on pelkuri, siksi hän itse (tai pikemmin mies, joka on tekeytynyt naisen asianajajaksi) on keksinyt sanan 'vietelty'. Mutta kun naiset saavuttavat saman inhimillisen arvon kuin miehetkin sekä heidän että omissa silmissään, silloin tuokin sana joutuu pois käytännöstä."[42]

Ernst Ahlgren puhuu tästä samasta asiasta kerran myös kirjeessä Ellen Keylle, josta selvemmin kuin mistään muusta lausunnosta käy esille hänen ennakkoluuloton ja puolueeton käsityskantansa. Hän sanoo siinä:

"Olen kovin huvitettu kuulemaan kummankin puolen (sekä miesten että naisten) mielipiteitä, mutta että olisi olemassa jotain ehdottomasti oikeata, jota voisi sovelluttaa kaikkiin oloihin ja kaikkiin ihmisiin siveellisyysasiaan nähden ... ei, sitä minä en voi uskoa. Minun olisi kerrassaan mahdotonta sanoa, mihin 'leiriin' minä kuulun. Minä elän kuin askeetti ja inhoan siveettömyyttä... Mutta minä en usko, että jokaisen miehen, joka on käynyt ostetun naisen luona, tarvitsee olla irstas, ja minä tiedän, että moni, joka elää vain vaimonsa kanssa, voi sitä olla. Tällaisissa asioissa on minun arvosteluni toinen kuin useimpien naisten."

Eräässä kirjeessä Gustaf af Geijerstamille Ernst Ahlgren pohtii niinikään tätä kysymystä. "Etten kuulu minkäänlaiseen naisten jumaloimisliigaan, sen sinä tiedät", sanoo hän. "Minä asetan ehdottomasti miehen korkeammalle kuin naisen kaikessa muussa paitsi siveellisyydessä. Me naiset olemme siveellisiä siksi, että meidät leimataan kunniattomiksi tässä miesten järjestämässä yhteiskunnassa, jollemme (naimattomina ollessamme) tukahduta sukupuolielämäämme."[43]

Tämä kysymys oli varsinkin talvella 1884 Ernst Ahlgrenin mielessä, hänen kirjoittaessaan ensimäistä suurempaa teostansa "Pengar", jossa hän, niinkuin hän itse sanoo, tahtoi näyttää, miten paljon "nurjaa ja kieroa oli olemassa naisellisen 'siveellisyyden' vanginvartijajärjestelmässä". Pohtiessaan tätä kysymystä Lundegårdin kanssa monet seikat hänelle itselleenkin vasta selvisivät ja vain vähitellen hän sai muodostetuksi sen terveen ja ennakkoluuloista vapautuneen elämänkatsomuksen, mikä hänen teoksilleen on ominaista.

Mutta niin suuri kuin Lundegårdin vaikutus olikin häneen, niin ei hän sittenkään ilman muuta omistanut itselleen nuoremman toverinsa mielipiteitä, varsinkin niiden sovelluttamisessa itse elämään hän säilytti oman itsenäisen kantansa. Hän ei voinut hyväksyä sitä rynnistävää tapaa, jota Lundegård nuorekkaassa innossaan puolusti, vaan kannatti suurempaa maltillisuutta arvellen, että vain vähä kerrallaan oli uutta koetettava saada vanhentuneen sijaan.

Mutta joka tapauksessa Ernst Ahlgrenilla oli aivan verratonta apua tästä miehisestä ystävästään ja työtoveristaan ja samalla tämä ystävyys oli suurena ilonlähteenä hänen elämässään, jossa itsessään oli niin niukalta iloa. Ja mikä vieläkin enemmän: hän tunsi ensi sijassa olevansa ihminen Lundegårdin silmissä, eikä vain nainen, ja siihen hän pani kaikkein enimmin arvoa.

Sitä katkerammalta hänestä tuntui, kun ulkoa tulevat sora-äänet alkoivat häiritä tätä sopusointuista ystävyyttä ja joksikin aikaa vieroittivat heidät toisistaan. Jo aivan heidän tuttavuutensa ensi aikoina olivat Lundegårdin taajat käynnit Ernst Ahlgrenin luona antaneet aihetta puheihin, olipa häntä kehoitettu suurempaan varovaisuuteenkin, jotta hän ei yllyttäisi postimestarin mustasukkaisuutta. Lundegård oli pitänyt sitä kuitenkin aivan mahdottomana, puolustaen itseään sillä, että Ernst Ahlgren oli "paljoa enemmän henkeä kuin ruumista". Niin kauan kuin heidän suhteensa supistuikin miltei yksinomaan kirjeenvaihtoon, eivätkä mitkään vieraat elementit päässeet heitä häiritsemään, kävikin kaikki tasaista kulkuaan. Mutta kun Ernst Ahlgren joutui lähempään kosketukseen muun maailman kanssa ja ihmiset antoivat heidän ystävyydelleen toisen värityksen kuin mitä sillä todellisuudessa oli, eivät hekään voineet väistää väärinkäsitysten kareja.

Ei mikään ollut sen vieraampaa Ernst Ahlgrenille hänen suhteessaan Lundegårdiin kuin eroottinen tunne, ja siksi muiden ihmisten epäilykset kiusasivat häntä, varsinkin kun hän pelkäsi Lundegårdinkin samaa olettavan. "Tukholmassa pelkäsin vielä tavallista enemmän, että luulisit minun olevan rakastuneen sinuun ja että olettaisit minun tulleen sinne vain sinun tähtesi", kirjoittaa hän Lundegårdille, "ja siksi luulin sinun jäykkyytesikin johtuvan vain siitä vastenmielisestä tunteesta, jota tämän luonnottoman oletuksen täytyi sinussa herättää."[44] Ja "suureen kirjaansa" hän samoihin aikoihin kirjoittaa: "Koko olentoni tahtoo ikäänkuin liueta yhdeksi ainoaksi suureksi pilkannauruksi sen johdosta, että minua koetetaan ryvettää erotiikalla, minua, joka ajoittain tuskin ajattelenkaan, mitä sukupuolta olen." Mutta samalla tähän pelkoon sekaantuu toinenkin tunne: että Lundegård vain säälistä jatkaisi ystävyyttä tietäessään miten iloton ja yksinäinen hänen elämänsä oli. Vapautuakseen tästä nöyryyttävästä tunteesta, Ernst Ahlgren sanoo hänelle: "Minustakin tuntuu vapautukselta, kun ei tarvitse enää kirjoittaa. Aavistin, että näin kävisi. Mutta en ole katkera silti. Minulla ei ole ainoatakaan pahaa muistoa meidän ystävyydestämme. Se tuntuu nyt vain niin kaukaiselta."[45]

Mutta tähän rikkoontumiseen oli toinenkin syy. "Pengar'in" ilmestyttyä olivat ystävykset Ernst Ahlgrenin ehdoituksesta ryhtyneet yhdessä kirjoittamaan näytelmäkappaletta, johon aihe otettiin hänen "Koketten" nimisestä novellistaan. Suullisesti he aluksi keskustelivat henkilöittensä luonteista, jakoivat sitten eri kohtaukset keskenänsä, tarkastivat toistensa työtä, lisäsivät, pyyhkivät ja korjasivat ja jälleen keskustelivat suullisesti keskenään, kunnes näytös näytökseltä valmistui heidän käsistään. Ja kun sitten "Final" syksyllä 1885 tuli painosta, ilmestyivät molempien työtoverien nimet ensi kertaa rinnakkain julkisuudessa. Ernst Ahlgrenin nimellä oli silloin jo hyvä kaiku yleisön parissa, sillä edellisenä keväänä oli hänen "Pengar" teoksensa suuresti vahvistanut hänen kirjailijamainettaan, Lundegård sitä vastoin yritti vasta ensi askeleitaan kirjallisella alalla. Siksipä yleisö käsitti tämän nimien yhdistelmän vain jonkunmoiseksi naiiviksi yritykseksi Ernst Ahlgrenin puolelta vetää esille persoonallinen ystävänsä, eikä tällaisia epähienoja viittauksia puuttunut arvosteluistakaan. Se oletus, että Lundegård olisi siis vain jonkinlainen kirjallinen parasiitti, loukkasi luonnollisesti hänen kirjailija-ylpeyttään.

Kirjeenvaihtoa jatkui kuitenkin aina syksyyn 1886, joskin sävystä voi huomata, ettei toverillinen suhde ollut entisellään. Se katkesikin kokonaan, kun norjalaisen H. Jaegerin romaani "Kristiania-bohémen", jota Ernst Ahlgren ankarasti paheksui, mutta Lundegård sitä vastoin julkisestikin puolusti, otettiin takavarikkoon, ja kesti kokonaisen vuoden, ennenkuin heidän välinsä tuli jälleen entiselleen.

Kuinka syvästi tämä tapaus koski Ernst Ahlgreniin, siitä on selviä todistuksia "suuressa kirjassa". Niinpä hän kirjoittaa:

"Nyt minulla ei ole enää mitään ilon syytä. Hän ei ole tehnyt minulle mitään vääryyttä, minä en voi syyttää häntä mistään. Kaikki kävi niinkuin oli pakko käydä; se oli välttämättömyyden laki...

"Minä tahdon, että sinä lähdet minun luotani minun koettamattakaan pidättää sinua. Minä tahdon itsekin poistua. Mutta vain kehittyäkseni hiljaisuudessa, voidakseni kerran taas palata, ojentaa sinulle käteni ja sanoa: kelpaanko minä nyt sinun vanhaksi toveriksesi?

"... Minä toivon, että voisit rakastua, sillä sinun erotiikkasi ei liikuta minua. Minä olen kuin sinun isoäitisi, sinun setäsi, sinun mitä hyvänsä. Ja kun sinä kerran pääset siitä selville, niin joutuu meidän suhteemme taas tasapainoon. Me emme anna liian paljon, mutta emme myöskään liian vähän toisillemme. Ja hankaukset loppuvat. Siihen välinpitämättömyyteen, joka kaikesta tästä on seurauksena, yhdistyy samalla myös hyväntahtoisuutta... Sellainen ystävyys yksin on kestävä ... se on inhimillisten tunteiden vakuutuslaitos; sillä kun suuret kapitaalit katoavat ja ihminen sydämen haaksirikon jälkeen seisoo tyhjin käsin, niin on aina tallella pieni varasto vanhaa hyväntahtoisuutta rauhoittavine välinpitämättömyyden annoksineen, kun sellaista tekee mieli. Me vanhat olemme tulleet vanhoiksi voidaksemme ymmärtää teitä, jotka olette nuoria. Se ainakin on luonnon tarkoitus, vaikka ihmiset turmelevat kaikki."[46]

Paria viikkoa myöhemmin on viimeinenkin katkeruuden kärki kadonnut, mutta kaipaus on silti yhtä syvä:

"Tunnen hiljaista, haikeaa kaihoa", kirjoittaa hän, "ikäänkuin joku rakkaista omaisistani olisi kuollut ja jokapäiväinen elämä olisi peittänyt hänet alleen, niin ettei pintapuolinen katselija voisi mitään huomata...

"Sen tosiasian, että minun kaipaukseni on niin syvä ja hänen niin vähäinen meidän erottuamme toisistamme, pitäisi todistaa minulle, miten henkisesti köyhä minä olen, sillä jos hänellä olisi ollut yhtä paljon iloa minusta kuin minulla hänestä, niin ei hän tällä tavalla olisi lähtenyt luotani... Mutta tämän täytyy kannustaa minua: tahdon näyttää hänelle, että olisi maksanut vaivaa pysyä luonani..."[47]

Kaikki väärinkäsitykset ja erimielisyydet olivat kuitenkin kuin poispuhalletut, kun Ernst Ahlgren ja Axel Lundegård seuraavana kesänä kohtasivat toisensa Kööpenhaminassa. Ja ystävyys jatkui sitten samentumatta siihen saakka, kunnes toinen, heitä itseään väkevämpi voima, katkaisi sen.

"Pengar."

Naisasia, tuo 1880-luvun polttavin päivänkysymys, jonka pohjoismainen kirjallisuus oli ottanut ohjelmistoonsa ja jota naiset omassa leirissäänkin alkoivat yhä suuremmalla kiihkolla ajaa, ei jättänyt Ernst Ahlgreniakaan rauhaan. Tosin hän vain kirjallisuuden välityksellä saattoi seurata mukana, naisasianajajista ei ainoakaan ollut hänelle persoonallisesti tuttu, mutta hänellä oli ikäänkuin veressä kaikki ne aatteet, jotka hänen ympärillään kytivät. Olihan hän omassa elämässään taistellut juuri näiden samojen oikeuksien puolesta, joita naisasianajajat vaativat, olihan hän itse kapinoinut niitä ennakkoluuloja vastaan, jotka ehkäisivät naisen vapaata kehitystä ja kielsivät häneltä oikean ihmisarvon.

Mikä oli siis sen luonnollisempaa kuin että Ernst Ahlgren, ryhtyessään syksyllä 1884 kirjoittamaan ensimäistä suurempaa teostansa, tahtoi myös sanoa sanansa tässä asiassa. Hän tahtoi näyttää maailmalle, että "naisetkin ovat ihmisiä, joiden tulee itse valvoa tekojansa, eivätkä vain kauppatavaraa, joita on hoidettava tulevan ostajan taikka nykyisen omistajan varalta". Ja hänellä oli nyt jo selvillä, että "jokainen työ", jonka hän tästä lähin oli suorittava, "oli valaiseva vain jotakin uutta puolta tästä samasta asiasta".[48]

Mutta vaikka Ernst Ahlgrenilla täten oli programmi aivan selvillä, niin tendenssi oli hänestä sittenkin kaukana. Etupäässä siksi, ettei hän ollut mikään teorian ihminen, vaan taiteilija kauttaaltansa. Hän ei ollut koskaan vain teoreettisesti pohtinut näitä kysymyksiä joko samaa-ajattelevien tai vastustajien kanssa, hän ei ollut koskaan ottanut osaa yhdistys- eikä kokouselämään, mutta sen sijaan hän oli itse elänyt, katsonut näitä riitakysymyksiä suoraan silmiin. Hän ei ollut reformaattori, joka rakkaudesta koko naissukupuolta kohtaan olisi ruvennut yhteistä asiaa ajamaan, vaan hän kuului itse niiden joukkoon, jotka omassa elämässään olivat saaneet kärsiä. "Minä en ole ajattelija," sanoo Ernst Ahlgren itsekin, "vielä vähemmän maailmanparantaja. Minä olen vain maalarin silmä, jossa oma aikani kuvastuu. Enkä minä pyydä muuta kuin taiteilijan varmaa kättä, jotta voisin esittää kaiken sen, minkä näen."

"Tendenssikirjailijaa ei minusta koskaan tule", kirjoittaa hän kerran Gustaf af Geijerstamille, "se on aivan luonnettani vastaan ja sitä paitsi on minulla se varma vakaumus, että taiteella on oikeutta olla olemassa oman itsensä vuoksi, puoluetta palvelematta. — Että individuaalinen elämänkatsomukseni pilkistää joskus kertomuksen alta esiin, niinkuin merenpohja veden läpi, ei ole myöskään mitään tendenssiä: se on vain luonnollinen seuraus siitä, että minussa on yksilöllisyyttä."[49]

Tätä kantaansa hän selittää laajemmin eräässä kirjeessään Ellen Keylle: "Minä sanon nyt kerta kaikkiaan, että olen liiaksi yksinomaan taiteilija voidakseni ottaa 'kysymyksiä' periaatteelliselta kannalta. Minulle kaikki on relatiivista, minä tarkastelen jokaista teoriaa eri puolilta, mutta aina määrätyssä suhteessa itse yksilöön tai kysymyksessä-olevaan tilanteeseen. Jos esiintyisin siveyssaarnaajana, olisi se äärettömän suuri vika minun puoleltani, sillä minun tehtäväni ei ole saarnata, vaan kuvata omaa aikaani. Minä rakastan mitä intohimoisimmin lihaa ja verta. Mitä dogmit minua liikuttavat!

"Rakkauteni kaikkea inhimillistä kohtaan vaikuttaa sen, että helposti viekoitun näkemään sen silmillä, jonka kanssa puhun, tunkeutumaan hänen ajatusjuoksuunsa; kaikkein helpoimmin tietysti, jos tuo henkilö on minulle rakas. Se ei ole vilpillisyyttä poissaolevia kohtaan. Se ei ole oikeastaan epäitsenäisyyttäkään, sillä voinhan joskus seisoa aivan yksin ylivaltaa vastaan, olenhan sitä täällä (Hörbyssä) tehnyt aina viime vuosiin saakka; mutta silloin eivät yleiset väitteet ole kysymyksessä, vaan teot, itse elämä. En tahdo myöskään tulla valetuksi määrättyihin ihmiskaavoihin, minulla on yllin kyllin työtä tutkiessani erikseen kutakin elävää ihmistä yksilönä, minä en kirjoita tendenssin vuoksi, en voi koota eetillisiä periaatteitani miksikään järjestelmäksi, minä en tahdo sitä tehdä, se ei ole minun asiani; jos yritetään muodostaa sellaista järjestelmää minun lausunnoistani ... niin ei se ole monenkaan äyrin arvoinen. Minulla on sekä mielipiteitä että periaatteita, mutta ne ovat vain ikäänkuin yksityistarvetta varten olemassa. Minä toimin niiden ja oman luonteeni mukaan, mutta minulla ei ole suurta halua ympätä niitä muihin. En halua mitään muuta kuin käsittää sitä henkilöä, jonka kanssa keskustelen. Tahdon ammentaa enkä antaa. Minun luonteeni on sellainen. Minä tarvitsen aiheita, aiheita, aiheita! Minä tarvitsen moninaisuutta, vivahteita, elämää. Niin pian kuin on kysymyksessä abstraktisen aatteen joko puolustaminen tai vastustaminen, olen aivan kyvytön. Puoluemiehenä en kelpaa mihinkään. Minun mielestäni melkein jokainen ihminen on oikeassa, omalta kannaltaan katsoen; ja sitten minä riistäydyn mukaan ja katson asiaa siltä kannalta niin kauan, kunnes olen syventynyt hänen ajatusjuoksuunsa. Sitä ei voi sanoa horjuvaisuudeksi. Kun minun on tehtävä jokin päätös asiassa, joka koskee minua itseäni, näen sen myös omin silmin, mutta toisten suhteen ei minulla ole omaa mielipidettä."

Ja ikäänkuin pisteenä kaikille näille väitteilleen hän sanoo lopuksi:

"Kaikki, jotka ovat huvitetut minun mielipiteistäni, etsikööt niitä teoksistani ja teoistani, älkööt kiinnittäkö huomiota siihen, mitä muut väittävät minun ajattelevan. Olen siksi suljettu, ettei kukaan voi tuntea minua niinkuin nurinkäännettyä hansikasta. On todellakin naurettavaa, että ystäväni väittelevät keskenään olenko siveyden vai epäsiveyden apostoli. Minua eivät mitkään abstraktiset kysymykset sinänsä huvita, kaikki on minulle relatiivista. Eihän kukaan vaivaa päätänsä sillä, onko suuri kuormahevonen kala vai lintu; jokainen tietää, ettei se ole kumpaakaan. Samoin on myös minun laitani."

Samoinkuin Ernst Ahlgren esikoisteostansa varten oli valinnut aiheet siitä todellisuudesta, joka oli hänelle täysin tuttu, samoin hän ei tälläkään kertaa lähtenyt kauaksi aineksia etsimään. Hän meni vain omaan sydämeensä, tehden tiliä omasta elämästänsä: lapsuudestansa, jonka ristiriitaiset olot olivat laskeneet perustuksen hänen säröiselle luonteelleen, nuoruudestansa, jolloin vanhemman auktoriteetti oli tehnyt tyhjäksi kaikki hänen aikeensa ja estänyt hänen kehitystänsä vain siksi, että hän oli nainen, ja avioliitostansa, jonka nöyryytykset ja kärsimykset olivat vihdoin tehneet hänestä itsenäisen ja voimakkaan persoonallisuuden.

"Pengar" on Ernst Ahlgrenin itsetunnustus. Mutta samalla se on myös kaikkien murrosajan naisten itsetunnustus. Ja tuo seikka antaakin sille sen varsinaisen lennon. Sillä siinä ei ole sairaalloisen ja kärsineen sielun hempeämielistä vaikeroimista, joka ei jaksa kohota omaa rajoitettua ajatuspiiriänsä korkeammalle, vaan se tulkitsee kokonaisen sukupolven kohtaloa, kokemuksia, jotka vaikuttavat eletyn voimalla siksi, että ne ennen taiteellisen muotonsa saavuttamista ovat kiteytyneet tekijän omassa sielussa.

Selmassa Ernst Ahlgren on luonut kuvan lahjakkaasta, opinhaluisesta ja tarmokkaasta naisesta, jolla on suuret kehitysmahdollisuudet ja kaikki edellytykset itsenäiseen elämään, mutta ahtaitten olojen ja ennakkoluulojen pakosta tukahduttaa halunsa ja alistuu kohtaloonsa, kunnes hänen olentonsa sulut vihdoin murtautuvat rikki ja hän alottaa elämänsä alusta. Ne kahleet, joihin kohtalo hänet aluksi kytkee, estävät häntä luonnollisella ja terveellä tavalla käyttämästä sisällistä voimaansa ja hän jäykistyy ja kovettuu siksi, että hänen elämänsä on vailla rakkauden lämmittävää ja jalostavaa voimaa. Sen vuoksi ei naisellisuus pääse hänessä puhkeamaan täyteen kukkaansa, hänen kykynsä ja lahjansa eivät kehity oikeaan kauneuteensa, ja hänestä tulee tuollainen omituinen olento, joka ei oikeastaan ole kumpaakaan sukupuolta.

Selman kaikki taipumukset viittaavat taiteilijauralle. Mutta kun tämä tie häneltä suljetaan, menee hän uhalla naimisiin itseään paljoa vanhemman miehen kanssa, siksi että hän siten luulee saavuttavansa vapauden. Ja tavallaan hän sen saavuttaakin. Hänestä tulee rikkaan miehen vaimo, jonka pienimmätkin toiveet ja oikut täytetään, ulkonaisesti häneltä ei puutu mitään, mutta sisällisesti hänen elämänsä on ontto ja tyhjä. Rakkaudetta hän on solminut liittonsa, ja vaikka mies ei vaadikaan häneltä muuta kuin oikeuden saada häntä rakastaa, niin juuri se seikka, että hänen on pakko alistua siihen voimatta itse tuntea vastarakkautta, nostattaa hänessä häpeän tunteen, saa hänet halveksimaan sekä itseään että miestään. Tästä alennustilasta herättää hänet hänen lapsuudentoverinsa, jota hän tietämättään on vuosikausia rakastanut, ja hänen vaikutuksestaan hän alkaa kehittää itseään, opiskella ja harjoittaa hyväntekeväisyyttä. Koko hänen elämänsä saa uutta sisältöä, mutta samalla myös vapautumisenhalu hänessä kasvaa. Hänellä ei ole enää sitä kimmoavaisuutta, että hän voisi kiintyä toiseen ihmiseen, hänen aviolliset kokemuksensa ovat järkyttäneet hänen sisintänsä siinä määrin, ettei hän kykene näkemään rakkaudessa enää muuta kuin jotain rumaa ja alhaista. Hänen tunne-elämänsä on siksi näivettynyt, ettei hän jaksa enää uskoa oman rakkautensa voimaan eikä kykyyn tehdä toista onnelliseksi. Mutta hänellä on koko tarmonsa ja työkykynsä vielä jäljellä, rakkautensa taiteeseen, ja se antaa hänelle voiman rikkoa avioliittonsa ja alottaa elämänsä alusta.

Loppukohtaukseen, jossa Selma ilmaisee päätöksensä miehelleen, joka vuosikausia on elänyt hänen rinnallaan aavistamatta mitään, kärjistyy kaikki se, mitä Ernst Ahlgren tällä teoksellaan on tahtonut sanoa. "Vihkiminen antaa laillisen oikeuden", sanoo Selma miehelleen, "mutta ei siveellistä. Sinä, joka itse olet vapaa, etkä koskaan voi muuta olla, tuskin voit mielessäsi kuvitellakaan miltä tuntuu, kun on kadottanut kaiken oikeutensa omaan itseensä, vaikka tietääkin olevansa oikea elävä ihminen, ajatteleva olento, jolla on oma tahto... Minä en ole toisten naisten kaltainen, minä en voi arvioida itseäni rahassa, olkoon summa suuri tai pieni... Minä tahdon elättää itseni omalla työlläni."

Miehelle vaimon koko käsityskanta on aivan vieras, heidän välillään ei ole minkäänlaisia henkisiä kosketuskohtia. Hänelle vaimo merkitsee vain oman aistillisuuden tyydyttämistä, hän ei hetkeäkään epäröisi, jos hänen pitäisi valita vaimon "persoonallisuuden tai ruumiin" välillä, niinkuin Selma sanoo. Hänen mieleensä ei ole edes se epäilys juolahtanut, ettei hän olisi voinut hänelle kaikkea antaa, sillä hän on luullut rahan voivan kaikki korvata ja luottanut täydesti siihen oletukseen, että "rakkaus tulee jälestäpäin". Hän ei käsitä, että se vastenmielisyyden tunne, jonka jo ensimäinen suudelma herättää nuoressa tytössä, on juurtunut niin syvälle, ettei se koskaan voi haihtua, vaan että sen täytyy viedä eroon niin pian kuin tyttö on naiseksi herännyt. Hän ei ymmärrä, että nainen, joka rakkaudetta antautuu miehelle, olkoonpa vain hänen vihitty aviopuolisonsa, tuntee itsensä "langenneeksi" naiseksi, joka ruumiillaan maksaa kaiken sen, minkä hän miehen kädestä vastaanottaa. Ja tämä alentava kokemus, se nostaa nuoren naisen haarniskaan sitä kieroa yhteiskunnallista lakia vastaan, joka antaa naiselle oikeuden mennä naimisiin ennenkuin hän on täysi-ikäinen ja ennenkuin hänet voi asettaa edesvastuuseen omista tunteistaan ja teoistansa.

"Mitä minä olin meidän mennessämme naimisiin?" sanoo Selma. "Lapsi, joka tunsi yhtä vähän ihmisiä kuin itseäänkään, joka ei tiennyt mitä hänellä oli edessä ja joka oli valmis rakastamaan koko maailmaa siksi, että hän kaikissa asioissa oli yhtä naiivin tietämätön. Minulla ei ollut oikeutta hoitaa itse omaisuuttani, mutta vielä paljoa vähemmän minulla olisi pitänyt olla oikeutta määrätä omasta itsestäni." Ja sentähden "lapsen antama lupaus ei voi olla sitova naiselle", sanoo hän, "yhdentekevää onko tämä lupaus annettu alttarin ääressä tai muualla."

Vuosikausia on Selma tarvinnut tullakseen tähän johtopäätökseen ja voidakseen rikkoa avioliittonsa. Vuosikausia hän on alistunut ja vaiennut, mutta kun hän kerran rikkoo kaikki sulut ja häikäilemättä katsoo totuutta suoraan silmiin, niin on hänellä myös voimia panna aikeensa täytäntöön. Hän jättää kotinsa ja alkaa kahdella tyhjällä kädellä elämänsä alusta.

Eräässä senaikuisessa arvostelussa sanotaan kirjan lopun liiaksi muistuttavan Ibsenin "Nooraa". "Loppukohtaus on suorastaan tekemällä tehty, jotta tekijällä olisi tilaisuutta esittää ohjelmansa. Selma puhuu kuin kirja tai kuin nainen, joka pitää esitelmää naisasiasta."[50]

Aivan epäoikeutettu ei tämä arvostelu olekaan, sillä kirjan loppu eroaa suuresti sen yleissävystä. Tendenssi, josta muuten ei ole jälkeäkään, pistää tässä päänsä esille ja todellisen elämän sijalle astuu teoria, joka heikontaa itse tilanteen uskottavuutta. Sillä vaikka koko kirja onkin ikäänkuin tämän viimeisen päätöksen valmistelua, niin tulee sittenkin epäilleeksi, tokko Selma lopulta kuitenkaan on kypsä ottamaan tätä askelta. Tämän loppukohtauksen heikkoudelle ei Ernst Ahlgren itsekään ollut sokea, ja hän suunnittelikin teokselle toista loppua siltä varalta, että uusi painos olisi tullut kysymykseen.

Mutta toisaalta sai "Pengar" runsaasti kiitosta osakseen. Tälläkin kertaa, samoinkuin hänen esikoisteoksensa ilmestyessä, arvostelu kiinnitti huomiota ensi sijassa hänen omaperäisyyteensä, terävään huomiokykyynsä ja myötätuntoonsa kuvaamiaan aiheita kohtaan. "Paljon ja puhdasta ihanteellisuutta on realisti Ernst Ahlgrenilla", sanoo eräskin arvostelija. "Hän ei arkaile repiä alas olevia oloja, mutta hän näyttää selvästi asettaneen päämääräkseen rakentaa jotain sijaankin. Hän on etevä kirjailijayksilö, joka käsittelee tässä teoksessaan yhtä nykyajan tärkeintä kysymystä, ja ne mielipiteet, jotka hän tuo esiin, ovat lävitsensä terveitä, puhtaita ja jaloja."[51] Eräs toinen arvostelija sanoo häntä "naisasian puolustajaksi", lisäten samalla, ettei hän silti ole mikään "emansipatsioni-kiihkoilija". — Ja etevä esteetikko, professori Karl Warburg lausuu teoksen johdosta: "Tekijä osoittautuu olevansa hyvä kertoja, terve ja luonnollinen, ja hänellä on silmää elämän ilmiöille — niin hyvin ulkonaisille kuin sisäisillekin... Nuoren naisen kehityshistorian psykolooginen kuvaus ilmaisee sitä naisen sisimmän olennon ymmärtämystä, mikä on ominaisempaa nais- kuin mieskirjailijalle. Tekijä puhuu siinä yksilön kehityksen puolesta."[52]

Myöskin Norjan sanomalehdet asettuivat kiittävälle kannalle. "Aihe on käsitelty tavalla, joka herättää kunnioitusta, sen varma, hillitty ja maltillinen sävy ei ole alottelevalle kirjailijalle ominainen. Tekijä kunnioittaa siinä määrin aihettaan, että hän on jättänyt kaiken väärän häveliäisyyden siksensä. Yhtä vakavasti kuin hän käsittelee asiaansa, yhtä suoraan ja peittelemättömästi hän käy myös siihen käsiksi. Teos on kauttaaltaan vakava ja puhdas. Ei ainoakaan lause voi siinä loukata tervettä mieltä... Tekijällä on kunniaa siitä sekä taiteilijana että ihmisenä."[53]

Kaikki se tunnustus, joka täten tuli Ernst Ahlgrenin osaksi, ilahdutti häntä suuresti. Hän tuli siten lähempään yhteyteen muun maailman kanssa, eikä hän tuntenut itseään enää yhtä yksinäiseksi kuin ennen. Hänenkin elämälleen tuli nyt jokin tarkoitus ja päämäärä, jotain jonka hyväksi elää ja tehdä työtä. Ja miten rakas työ hänelle oli, siitä meillä on lukemattomia todistuksia. Niinpä hän kerrankin kirjoittaa Hellen Lindgrenille: "Ettekö rakasta työtä sen itsensä vuoksi? Minulle se on kaikkea muuta rakkaampi, lähinnä itse elämää, Jumalaa ... lähinnä kaikkea sitä, joka jää jäljelle, kun me itse olemme poissa ja joka antaa meille jonkinmoisen onnentunteen kesken onnettomuuttakin. Työ on minulle kuin hellä äiti, joka vain vähitellen on voittanut sydämeni, mutta nyt omistaa sen kokonaan... Ja kuitenkin olen joskus epäkiitollinen, kun hän ei ole lahjoittanut minulle kylliksi leikkikaluja — sellaisia, joita muut omistavat ja kadottavat, saavat ja hävittävät. Kun elämä joskus tuntuu liian raskaalta — ja siltäkin se väliin tuntuu — niin työllä on suuret, pehmeät kädet, joilla se lohduttaen sivelee väsynyttä päätä; ja kun joskus tuntuu yksinäiseltä, niin on sillä syvät, vakavat silmät, jotka voivat lempeästi hymyillä, ikäänkuin ne tahtoisivat sanoa: eikö sinulla ole minua? — ja kun toimeentulo näyttää synkältä, nyökkää työ rohkaisevasti päätään: käännyhän minun puoleeni!"[54]

"Toivoisin, että minulla olisi työ, joka tuottaisi minulle jokapäiväisen leipäni", uskoo hän toisen kerran "suurelle kirjalleen", "työ, jota voisin tehdä aamusta iltaan, jotta joka ilta voisin paneutua oikein väsyneenä levolle ja aamulla noustuani tarttua siihen jälleen kiinni. Jos voisin vain säästää sen verran, että minulle jäisi kaksikymmentäviisi äyriä yli joka päivä, niin en tuntisi olevani kelvoton kaikkeen tässä maailmassa."

Ja mikä työnilo puhkeaakaan esille seuraavista sanoista: "Huonoista raha-asioista ja surkeista kulkuneuvoista huolimatta olen loistavalla tuulella. Se johtuu siitä, että minulla on niin tulinen työinto ja koko syli täynnä aiheita. Ne ikäänkuin nostavat päänsä esiin mullasta joka puolelta. Mutta onhan myös kevät ja aurinko paistaa ylitseni niin pian kuin pistän nenäni ovesta ulos... Ja Hörby on oikea kultakaivos niin pian kuin on kysymyksessä tyyppien ja henkilöiden etsiminen."[55]

Ja yksinäisyyden hetkinä, tuntiessaan persoonallisen onnen kaipuuta, hän lohduttaa itseään sanomalla: "Ei mitään itsellesi; kaikki työllesi." Ja sitten hän jatkaa: "Sinä hiljainen, yksinäinen työni, suuri, lämmin rakkauteni! Etkö sinä ole minulle kylliksi? Etkö ole minulle enemmän kuin joku ihminen — enemmän kuin sanat, joihin luottaisin, enemmän kuin ääni, jota kuuntelisin?"[56]

Ja toisen kerran hän kirjoittaa "suureen kirjaansa": "Työ on voima. Työ on sekä Jumala että saatana, sillä työ on kaikkea sitä, mitä sinussa on valoisaa ja pimeää. Kokonaan on sille antauduttava, ei vain puolittain... Sillä muuten on ihminen vain tyhjä kuori, jonka työ hylkynä heittää pois. Sisimmässäni jokin itkee ja valittaa. Herkkämielisyys — — naisluonne. Tartu käsinesi itkevää kurkusta ja kurista hänet. Sen mitä minä kaipaan, sen mitä nainen minussa polvillaan rukoilee, sen täytyy olla vain sivuseikka, jotain, jota työ aivan huolettomasti vain lahjoittaa ikäänkuin kaupanpäällisiksi, se ei saa merkitä mitään... Työ vaatii verta ennenkuin se antaa mitään. Molok, olen valmis heittämään kaikki kitaasi. Kunnianko vuoksi? Kunnia on humbuugia. Ei, vaan sen vuoksi, mikä merkitsee minulle elämää kuoleman jälkeen, taivasta ja autuutta ja korkeinta: mikä yksin on mielestäni suurta, kaikkein korkeinta, nimittäin: rauha. Rauha, se ei ole velttoutta; rauha on kaiken voiman yhdistymistä; rauha on täydellisintä sopusointua, missä kaikki on tasapainossa eikä ainoatakaan epäkohtaa ole. Rauha on viisaan lepo, se mitä kristityt sanovat levoksi Jumalassa."[57]

Mutta niin rakasta kuin työ Ernst Ahlgrenille olikin, niin itse kirjoitustyö oli sittenkin usein hänelle raskasta, hänen oli vaikea löytää oikeita sanoja, ja työ edistyi hitaasti. "Minä teen hitaasti työtä", valittaa hän. "Tavallisesti kirjoitan käsikirjoituksen neljään, viiteen kertaan, ennenkuin jätän sen kirjapainoon... Niin kauan kuin kykenen parantamaan sitä — keksimään sattuvampia sanoja saadakseni sanotuksi sen mitä haluan — niin muovailen, pyyhin ja kirjoitan uudestaan. Pyyhkiminen on vahvin puoleni. En kuitenkaan pyyhi repliikkejä. Tavallisesti ne saavat jäädä sellaisiksi kuin ne suoraa päätä olen kirjoittanut. Minä olen ikäänkuin saanut ne suorastaan toisten suusta, minun henkilöni puhuvat, siksi siinä ei ole mitään muutettavaa. Mutta kuvauksiin minä panen hirveän paljon työtä."[58]

"Koko voimani on siinä", sanoo hän toisen kerran, "etten koskaan pelkää mitään vaivaa. Kyvystäni ei edes kannata puhua — se on niin sanomattoman tavallinen, mutta minulla on harvinaisen väsymätön ja kestävä työvoima."[59]

Tavallisesti Ernst Ahlgrenilla oli monta työtä samalla kertaa tekeillä ja hän kirjoitti sitä, mikä kulloinkin oli hänen omaa tunnelmaansa lähinnä, antaen sattuman määrätä, mikä ensin valmistui. Teoksen syntymisestä ja työtavastaan hän kertoo kirjeessä Ellen Keylle seuraavasti:

"Enimmäkseen selviää minulle luonteen kehityshistoria kokonaisuudessaan, se selviää minulle salamannopeudella, saan sen ikäänkuin lahjaksi. Mutta sitten aihe alkaa vähitellen kasvaa, tuskin itsekään tiedän miten se tapahtuu, eri kohtaukset ja tilanteet muodostuvat, ne ovat ikäänkuin lepokohtia — faktoja — alkaessani kirjoittaa. Tämä ensimänen alku, joka tapahtuu päässä ilman minkäänlaisia ulkonaisia keinoja, se on tervettä ja vahvistavaa, se karkoittaa kaikki omat pikkuhuolet, se laajentaa katsetta ja elämänkäsitystä. Mutta kun sitten lasken kynän paperille, niin täytyy minun käyttää koko tahdonvoimani, sillä en saa sanoja aina lahjaksi, minun on pakko puristaa ne esiin omasta sielustani. Se kysyy työtä ja itsekidutusta, mutta se on minulle rakasta sittenkin. Miten voinkaan etsiä, kääntää ja punnita sanavarastoani, kun pitäisi saada esille juuri se, mikä on ominaisinta ihmisen luonteelle. Muistini on kuin äänirauta, mutta joskus on kovin vaikea kaikkien sanojen parista keksiä juuri se, jolla on oikea ääni. Minun pitää kuunnella ja kuunnella yhä uudestaan. Mutta kun sitten saan oikean äänen esille — mikä nautinto! Sitä ei voi kukaan muu kuin kirjailija käsittää. Tavallisille ihmisille on toinen synonyymi yhtä hyvä kuin toinenkin; niin ei ole minun laitani; sillä kaikkien sanojen joukossa ei voi olla kuin yksi ainoa oikea, eikä aina sitäkään." —

"Ei mikään onnettomuus olisi suurempi kuin jos minulta riistettäisiin työ", sanoo hän vielä yllämainitussa kirjeessä. "... Minun sielussani liikkuu ihmisiä, sellaisia, joita olen nähnyt tai jotka ovat muodostuneet, en itsekään tiedä miten; minä kuulen heidän äänensä, minä näen heidät, minulle he ovat lihaa ja verta. Vain se ajatuskin, että antaisin heidän kuolla, on tukehduttaa minut, yhtä hyvin voisin tappaa jotain todellakin elävää ja minulle itselleni rakasta."

Monta todistusta on meillä Ernst Ahlgrenin omissa saneissa myös siitä, miten selvillä hän oli elämäntehtävästään ja suhteestaan työhönsä. Niinpä hän kerrankin kirjoittaa Georg Nordensvanille:

"Kirjoittaa sydänverellään? Se sana ei sovi minulle... Proosakirjailijan tulee olla objektiivinen, levollinen ja selvänäköinen. Jos hän todellakin on taiteilija, niin hän kirjoittaa sittenkin koko olennollansa, sielunelämänsä hienoimmilla säikeillä, valaa siihen kaiken sen, mikä on vaikuttanut hänen elämäänsä, mikä unelmana, kaipauksena, pelkona tai kärsimyksenä on takertunut hänen mieleensä — kaiken sen mikä on hänelle itselleen totta. Harvoin ajattelen, onko se viisainta, vastustamaton voima vain pakoittaa minut siihen: halu saada elää edelleen — tuo vaistomainen synnyttämisen halu, joka on yhteinen kaikille oleellisille olennoille, kohdistukoon se ruumiiseen tai sieluun.

"Kaikki mikä on totta, onnistuu lopulta, kunhan se vain on tavannut oikean muotonsa, ja vain tosi, täysin inhimillinen voi elää. Jos tahdon edelleen elää työssäni, niin täytyy minun ennen kaikkea pyrkiä totuuteen. Minun täytyy tunkeutua oman minuuteni pohjaan saakka ja koettaa tälle taustalle kuvata todellisuuden moninaisia kuvia. Tämä on minun kirjallinen uskontunnustukseni."[60]

Rehellisemmin kuin missään muussa teoksessaan Ernst Ahlgren juuri "Pengar'issa" on toteuttanut tämän periaatteensa: "kuvannut oman minuutensa taustaa vasten todellisuuden moninaisia kuvia". Ja siinä selitys myös siihen kirjalliseen menestykseen, jonka teos saavutti. Yhdellä iskulla se kohotti Ernst Ahlgrenin "Nuoren Ruotsin" kirjailijoiden eturiviin, teki hänestä tunnustetun kirjailijan. Hänen ei tarvinnut nyt enää epäillä kutsumustansa, ei taistella itsensä kanssa elämäntehtävästänsä. Hän oli murtanut itselleen tien ja hän saattoi nyt vakavin askelin astua sitä edelleen.

Uusia siteitä.

"Pengar'in" ilmestymistä ei tervehditty ilolla ainoastaan siinä kirjallisessa piirissä, joka nimitti itseään "Nuoreksi Ruotsiksi" ja johon kuuluivat kaikki ne lupaavat kyvyt, jotka muodostivat sittemmin 1890-luvun kirjallisen kukoistuksen Ruotsissa, vaan toinenkin leiri, vieläpä aivan vastakkainen, naisasianajajat, tahtoivat omistaa Ernst Ahlgrenin omakseen. He käsittivät näet "Pengar" kirjan yksinomaan tendenssiteokseksi, jossa sen tekijä tahtoi ajaa heidän asiatansa. Ja he tunsivat vilpitöntä iloa toivoessansa voivansa sulkea hänet omaan piiriinsä ja saavansa hänestä uuden ja kyvykkään työvoiman.

Ernst Ahlgren oli kuitenkin elänyt yksin siksi kauan ja omin voimin tehnyt työtä ja taistellut, ettei hän ilman muuta halunnut yhtyä mihinkään määrättyyn piiriin. Hän oli myös liiaksi taiteilija, voidakseen antautua jonkun puolueen palvelukseen, ei edes naisasian, joka kuitenkin merkitsi hänelle "kaikkein polttavinta kysymystä". Tosin hän vilpittömällä ilolla otti vastaan Esselden vapaaherratar Sofi Adlersparren lähentelyn, kun tämä naisasian etevin johtaja pyysi hänen avustustansa toimittamalleen aikakauslehdelle "Tidskrift för Hemmet" ja kutsui hänet vieraakseen Tukholmaan; mutta niinpian kuin hän vainusi, että toinen koetti jollakin tavalla holhota häntä tai rajoittaa hänen vapauttansa, nousi hän heti vastarintaan.

Esselde ja Ernst Ahlgren olivatkin liiaksi erilaisia sekä luonteeltaan että mielipiteiltään voidakseen täysin ymmärtää toisiansa. Esselde kuului edelliseen polveen, joka kaiken työnsä ja tarmonsa oli uhrannut yksinomaan naisemansipatsioonin hyväksi ja joka kiihkeässä taistelussaan naisten oikeuksien puolesta oli jäänyt vieraaksi niille aatteille, jotka Ernst Ahlgren oli omaksunut. Hän oli "tullut vanhaksi", niinkuin hän itse sanoi, "nuoret eivät ymmärtäneet häntä enää eivätkä ajatelleet niinkuin hän ja hänen aikalaisensa". Ernst Ahlgren sen sijaan oli kokonaan oman aikansa lapsi, täysiverinen realisti, joka vuorossaan ei osannut antaa täyttä arvoa Esselden uraauurtavalle työlle. Siksipä oli luonnollista, että tuttavuus, joka aluksi näytti niin lupaavalta, ei koskaan voinut kehittyä syvemmäksi, molemminpuoliseksi ymmärtämykseksi, vaan johti moniin väittelyihin ja erimielisyyksiin.

Jo ennenkuin persoonallinen tuttavuus oli tehtykään, oli Ernst Ahlgrenilla tilaisuutta tuoda esiin oma, kaikista puolueista riippumaton kantansa. Esselde oli näet uudistaessaan kutsunsa samalla sanonut pelkäävänsä, että Ernst Ahlgren oleskelunsa aikana Tukholmassa voisi "kadottaa sen tuoreuden ja iloisen elämänhalun", joka oli hänen "suurin voimansa luultavasti sekä kirjailijana että ihmisenä" sekä tulla "vedetyksi kirjalliseen vasemmistoon, niin että siinä vallitseva elämänkyllästys ja nihilismi" voisi tarttua häneenkin. "Paljoa parempi näin ollen olisi", lausuu Esselde lopuksi, "että ainiaaksi jäisitte Hörbyhyn. Sillä me tarvitsemme jotakin vastapainoa kaikelle tälle — milloin typerästi, milloin nerokkaasti tulkitulle — pessimismille ja radikalismille."[61]

Ernst Ahlgren, joka luonteeltaan oli häikäilemättömän suora, tarttui heti näihin sanoihin kiihkeästi kiinni. "Jospa te ette vain luulisi minua muuksi kuin mitä olen!" huudahtaa hän. "Tendenssikirjailijaa ei minusta koskaan tule; siksi rakastan liiaksi elämän moninaisuutta. Ehkä olen myös huono 'puoluemies', sillä kun ihminen on saavuttanut mielipiteensä ja elämänkatsomuksensa n.s. käytännöllistä tietä, taistelemalla epäedullisissa oloissa ja omilla kokemuksillaan elämän koulussa, siinä koulussa, jossa saa maksaa sakkoa tyhmyyksistänsä, jossa omin kyynärpäin on pakko voittaa itselleen tilaa, jossa on nauranut oikeaa naurua ja vuodattanut oikeita kyyneleitä, kunnes on oppinut rakastamaan yksin riitatovereitansakin, vieläpä sitä vitsaa, jota on saanut maistaa, — niin silloin on vaikea alistua mihinkään 'ohjelmaan', sanottakoon sitä oikeistoksi tai vasemmistoksi, vapaamieliseksi tai vanhoilliseksi.

"Kaikki liioittelu ja yksipuolisuus on minulle vastenmielistä, ja kaikkein vastenmielisintä on minusta olla solidaarinen jonkun kanssa, olkoon se sitten joku korporatsiooni tai yksilö. — 'Tulla vedetyksi kirjalliseen vasemmistoon', sanotte te. Minä kuulun jo siihen. En siten, että olisin edesvastuussa toisista, yksi kaikkien puolesta ja kaikki yhden puolesta, vaan siten, että jos en voisi olla kuulumatta johonkin puolueeseen, niin yhtyisin vasemmistoon... Olen ollut yksin ympäristössä, jossa hän, jonka olisi pitänyt seisoa minua lähinnä, on leimannut 'Pengar'in' epämoraaliseksi, olen yksin uskaltanut kulkea tietäni eteenpäin. Luuletteko, että olisin hansikas, jonka kuka hyvänsä voisi käteensä vetää, että lyhytaikuinen oleskelu Tukholmassa voisi antaa minulle uuden elämänsuunnan, tehdä minut toiseksi, kuin miksi toisella paikkakunnalla olisin voinut tulla?... Luuletteko, että olen oikea parkusuu, joka aina on valmis toitottamaan muille mielipiteitänsä! Minun mielipiteeni muodostavat sen perustuksen, jolle rakennan elämäni, ne ovat syvällä kätkössä minua itseäni varten; ne eivät ole järjestetyt filosofisten järjestelmien mukaan, ne ovat hakatut ja muodostetut luonteeni ja olentoni mukaan, siitä elämästä, jota olen elänyt. En tahdo paljastaa uskoani ja elämänkäsitystäni koko maailmalle. Ne henkivät työssäni. Ne painavat leimansa tekoihini. Sieltä niitä etsittäköön. Minä olen kertoja, en mikään teoreetikko tai filosofi. Kaikkein vähimmin olen pessimisti. En koskaan voisi siksi tulla. Se on liiaksi luonnettani vastaan... Vaikka minä kärsinkin tuskia, niin on elämä sittenkin ihana. Vaikka minä joutuisinkin perikatoon, niin aurinko suo sittenkin valoa uusille sukupolville. Siinä missä minun käteni väsähtävät, tarttuvat nuoret kädet työhön. Minä olen hiekkajyvänen, joka voi tulla maahan muserretuksi. Mitä sitten! Onko maailma silti vähemmän kaunis?... Minäkö pessimisti? Siinähän juuri minun voimani, omaperäisyyteni ja tuoreuteni on, etten ole sitä. Minä rakastan niitä ihmisiä, joita kuvaan, kaikkine vikoineen ja heikkouksineen. En koskaan voi unohtaa, että olen tuomittu, sairas, murtunut — sen vuoksi rakastan kaikkea tervettä ja voimakasta... Minä kuolen, siksi rakastan kaikkea mikä elää...

"Mutta minkään lipun alla en seiso. En suljetuin silmin ainakaan. Missä voin olla hyödyksi, missä parhaita voimiani voidaan käyttää, sinne minä asetun ja pysyn paikallani niin kauan kuin voimani riittävät ja niin pitkälle kuin se soveltuu minun kehitykseeni..."

Ja sitten hän lisää vielä:

"Olen kauan aikaa ollut kirjeenvaihdossa muutamien kirjailijoidemme kanssa, ja molemminpuolinen arvostelu on välittänyt tuttavuutta; kun olen ollut masentuneella mielellä ja ystävällinen sana on antanut minulle jälleen luottamusta, niin tämä sana on aina tullut vasemmistosta... On siis luonnollista, että tulen seurustelemaan näiden ihmisten kanssa. Minä en suosi 'klikkejä', en voi yksinomaan liittyä vain yhteen yhteiskuntaluokkaan tai leiriin. Kaikista, kaikista voi jotakin oppia, jos vain pitää silmänsä auki. Mitä monipuolisempi kokemus, sitä runsaammat työainekset."

Mutta ikäänkuin lieventääkseen sanojensa vaikutusta hän lopuksi puhkeaa sanomaan: "Olen pahoillani, että kirjeeni on ehkä saanut karhean sivumaun, jonka te voitte ymmärtää väärin. Minua ei ole kovin vaikea käsitellä. Ystävällisyys ja täydellinen vapauden tunne tekee minut vahaakin pehmeämmäksi."[62]

Esselden tarkoitus ei ollutkaan rajoittaa Ernst Ahlgrenin vapautta, ei edes tyrkyttää hänelle omia mielipiteitään, hän tahtoi ainoastaan varoittaa häntä. Sillä hän tunsi mitä lämpimintä myötätuntoa häntä kohtaan ja hän tahtoi käyttää hyväkseen hänen kykyään, joka hänen mielestään herätti suurempia toiveita kuin ainoankaan senaikuisista naiskirjailijoista.

"Te saatte olla minun luonani yhtä vapaa kuin lintu", vastaa hän Ernst Ahlgrenin kirjeeseen, "vapaasti te saatte työskennellä huoneessanne, josta voitte nähdä vuolaan virran, saatte mielenne mukaan puhua tai olla vaiti, lukea tai vaipua mietteihinne salissa lampun ääressä tai omassa huoneessanne, vapaasti voitte tulla ja mennä, seurustella kanssani tai olla yksiksenne — aivan miten itse kernaimmin haluatte."[63]

Marraskuun alussa 1885 Ernst Ahlgren, Esselden ystävällistä kutsua noudattaen, saapuikin Tukholmaan. Vain kerran ennen hän oli käynyt pääkaupungissa, keväällä 1878, jolloin hän kirjailija Edvard Bäckströmin kehoituksesta matkusti sinne persoonallisesti tutustuakseen häneen ja saadakseen häneltä suullisia neuvoja kirjallisten töittensä suhteen. Mutta tällä kertaa hän saapui sinne jo tunnettuna ja tunnustettuna kirjailijana ja itse hän odotti paljon tästä matkastansa, toivoi tekevänsä tuttavuuksia kirjallisissa piireissä ja saavansa uusia herätteitä ja vaikutelmia. Ja ennen kaikkea hän toivoi pääsevänsä vapaampiin ja suurempiin oloihin. Hän oli niin läpeensä väsynyt pieneen maaseutukyläänsä, jossa hän toistakymmentä vuotta oli nyt elänyt; sillä siellä hänellä "ei ollut ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa hän olisi voinut puhua töistänsä, harrastuksistansa tai toiveistansa", niinkuin hän Esseldelle valittaa, ei väsymyksen hetkinä "mitään muuta kuin painostavaa yksinäisyyttä".[64]

Yksinäisyydentunnetta oli vielä suuresti lisännyt monivuotinen sairaus, joka esti häntä vapaasti liikkumasta. Tosin hän ei enää pitkään aikaan ollut vuoteenomana ollut muuta kuin ajoittain, mutta hänen terveytensä oli sittenkin horjuva ja kainalosauvoitta hänen yhä edelleen oli mahdoton liikkua. Kaikkien hänen aikeittensa toteuttaminen riippui alituisesti tästä tyrannista, joka milloin hyvänsä kuumeenväristyksinä saattoi yllättää hänet ja sitoa hänet useiksi päiviksi huoneeseen. "Jollen tule sairaaksi, olen marraskuun 3 p:nä Tukholmassa",[65] kirjoittaa hän nytkin Esseldelle. "Jos terveyteni vain sallii", nuo sanat ovat alituisesti hänen huulillaan. Mutta hänen henkinen voimansa, hänen tavaton tarmonsa auttoi häntä kerta toisensa jälkeen voittamaan ruumiillisen heikkouden.

Ernst Ahlgren oli pelännyt tekevänsä epäedullisen vaikutuksen Esseldeen, sillä hän tunsi liiankin hyvin oman jäykkyytensä ja ujoutensa vieraitten parissa. Esselden suuri ihmistuntemus ja hienostunut sivistys auttoi heidät kuitenkin ensimäisen jäykkyyden yli ja heidän välillään muodostui tuttavallinen ja lämmin ystävyydensuhde, joka tosin ei perustunut sielujen sympatiiaan, mutta johon toisen suojeleva, miltei äidillinen tunne ja toisen syvä kiitollisuus painoi leimansa.

Esselde tekikin kaikki mitä hän saattoi, jotta hänen vieraansa viihtyisi. Hän antoi hänen käytettäväkseen hauskan dubbletin, jossa Ernst Ahlgren saattoi rauhassa työskennellä, hän vei hänet mukanaan kokouksiin, konsertteihin ja teattereihin ja pani toimeen kutsuja kodissaan, jotta hänen vieraansa voisi tutustua pääkaupungin huomattaviin henkilöihin, varsinkin naisasianajajiin.

Seuraavan erittäin mielenkiintoisen kuvauksen antaa Ellen Key eräästä illanvietosta "Nya Idun" nimisessä naisten yhdistyksessä, jonne Ernst Ahlgren oli kutsuttu:

Keskustelu, joka oli ollut tavattoman vilkasta, keskeytyi äkkiä, kun tuttujen kasvojen keskelle ilmestyi kookas, mustapukuinen olento. Kuka oli tuo vieras?

Jalomuotoinen pää, pieni ja siro kuin antiikin patsaan; miten kauniisti se kohosikaan solakan ja kauniskasvuisen vartalon varassa! Tumma tukka oli kierretty yksinkertaiseen, kreikkalaiseen solmuun — tässäkin suhteessa ei mikään häirinnyt harmoniiaa. Paksut, ikäänkuin noella piirretyt kulmakarvat, avoin, älykäs otsa, korkea, voimakas nenä, suu, jonka piirteet olivat sekä viehkeät että tarmokkaat — kaikki tämä ilmaisi rohkeutta ja elinvoimaa. Mutta syvä ryppy oli uurtunut kulmakarvojen väliin; epäilemättä ne usein olivat tuskasta vetäytyneet kokoon; hienoja poimuja, sellaisia, joita vain vuosikausia kestänyt kärsimys voi uurtaa, oli suun ympärillä; ja tarkkaavien, teräksensinisten silmien pohjalla piili alakuloisuutta. Sellaiseksi olisi traagillinen laulunjumalatar kuvattava tai Elektra — tai Antigone, sillä juuri samassa kaunis hymy kirkasti puhdaspiirteisiä kasvoja. Sellaiseltako hän näytti, tuo keski-ikäinen postimestarinrouva Skånesta, hän, jonka sanottiin piilevän miehisen salanimen takana?

"Hänen oma kärsimyshistoriansa oli varmaan vielä paljoa järkyttävämpi kuin kaikki mitä hän oli kuvannut. Ainakin sai siitä hiukan vihiä, kun hän tarttui kainalosauvoihin, jotka seisoivat hänen vieressään ja kulki niiden avulla sohvan luo, mutta hän liikkui niin joustavan sulavasti, että tuskin huomasi hänen turvautuvan niiden apuun."[66]

Ernst Ahlgren herättikin ulkonaisella olennollaan huomiota missä ikänä hän liikkui. Kadulla ihmiset pysähtyivät häntä katsomaan kysyen ihmeissänsä, kuka tuo tummaverinen, kainalosauvojen varassa liikkuva nainen saattoi olla, jolla oli niin kauniit silmät. Ja Lundegård kertoo yllämainitun "Nya Idun'in" illanvieton johdosta seuraavan keskustelun, joka oli sukeutunut erään tilaisuudessa läsnäolleen rouvan ja tämän miehen välillä. "No, minkä näköinen tuo uusi kirjailijatar oli?" tiedusteli mies kotiinpalanneelta rouvaltansa. "Kuin kuningatar", kuului ihastunut vastaus. "Kuin kuningatar — kainalosauvojenko varassa?" miehen ääni ilmaisi epäilystä. Mutta kun hän itse vähäistä myöhemmin oli tilaisuudessa näkemään Ernst Ahlgrenin teatterissa, oli hän valmis todentamaan rouvansa sanat: "Kuin kuningatar — vaikkapa vain kainalosauvojen varassa!"

"Mutta se, joka seurassa läheni Ernst Ahlgrenia", kertoo Ellen Key edelleen, "toivoen saavansa keskustella hänen kanssaan, erehtyi suuresti. Ei kukaan voinut sen järkähtämättömämmin olla vaiti suuressa seurassa kuin hän, ja pienemmässäkin hän harvoin yhtyi vilkkaampaan keskusteluun. Vain kahdenkesken hän saattoi esteettömästi puhua. Mutta miten hän sensijaan osasi kuunnella! Kuinka viisas hänen katseensa oli hänen seuratessaan keskustelua; miten suurta ymmärtämystä hänen hymyilynsä ilmaisikaan, kun jokin omaperäinen ajatus tai tunteenpurkaus puhkesi ilmi; miten kiitollista ja helppoa oli viekoitella esille hänen puoleksi hillittyä, mutta lapsellisen helmeilevää nauruaan, joka oli niin liikuttavaa siksi, että siitä pulppusivat esiin kaikki ne tukahdetut ilonlähteet, jotka piilivät hänen luonteensa pohjalla."[67]

Ernst Ahlgrenkin on "suureen kirjaansa" merkinnyt omat vaikutelmansa tästä illasta, jotka samalla ovat hänen ujolle ja aralle luonteelleen sekä hänen suurelle vaatimattomuudelleen kuvaavia. Hän sanoo: "Minua kiusasivat niin sanomattomasti kaikki nuo koreat valheet 'Pengar'in johdosta, joilla 'Nya Idun'in illanvietossa pitkin iltaa minua pommittivat ventovieraat ihmiset, joiden nimiä en edes voi muistaa. Miten nololta tuntuikaan seisoa siinä ja ottaa vain vastaan, voimatta heille vasten silmiä lingota, etten uskonut sanaakaan kaikesta siitä, mitä he sanoivat, vaan että tiesin, että kaikki oli vain komediiaa ja uteliaisuutta. Että minä olin tuollainen uusi ja kumma eläin, jota kaikki kiiruhtivat katsomaan, jotta heillä sitten olisi jotakin puheenainetta."[68]

Niin suurta ystävällisyyttä kuin Esselde osoittikin Ernst Ahlgrenille, niin ei Ernst Ahlgren sittenkään oikein viihtynyt hänen luonansa. Hänen vapauttansa sitoi Esselden liiallinen huolenpito ja holhous, häntä kiusasi se, että Esselden mielestä oli sopimatonta, jos hän esim. Lundegårdin tai jonkun muun miehisen tuttavansa kanssa läksi yksin teatteriin, ja tällaisista seikoista heidän välillään syntyi joskus kiivaitakin otteluja. Suurinta haittaa oli Ernst Ahlgrenilla kuitenkin siitä, että Esselde asui kaukana keskikaupungilta, ja koska hän ei voinut vapaasti liikkua, tunsi hän usein olevansa aivan ulkopuolella sitä kiihkeästi sykkivää elämää, jota hän kaipasi. "Ikkunastani näen lyhtyjen tuikkivan kaupungilta", kirjoittaa hän päiväkirjaansa, "ja minä tunnen hivuuttavaa kaipausta sinne; tahtoisin, että ihmisvilinä olisi aivan oveni ulkopuolella, tahtoisin voida kulkea edestakaisin lyhtyjen valossa ja valaistujen puotien edustalla kadulla... Haluaisin pistäytyä johonkin kahvilaan, kun mieleni tekisi... Minulla täytyy olla eloa ympärilläni, muuten alakuloisuus yllättää minut... Jollen pimeän tultua ole tilannut itselleni hevosta, olen täällä yhtä sidottu kuin maatessani sairasvuoteella."[69]

Niinpä Ernst Ahlgren muutamien viikkojen kuluttua vuokrasikin itselleen kaksi pientä huonetta keskikaupungilla ja sen jälkeen hänen olonsa muuttui paljoa viihtyisemmäksi. Hän tunsi itsensä onnelliseksi omistaessaan nyt oman kodin, niin yksinkertainen ja tilapäinen kuin se olikin. Mutta joka tapauksessa se oli hänen omansa, josta hän itse suoritti vuokran, jonka hän järjesti oman mielensä mukaan ja jossa hän otti vastaan keitä hän halusi. Ja niin kodikas ja hauska tämä pieni koti olikin, että se veti puoleensa mitä erilaisempia ihmisiä, jotka kaikki viihtyivät siinä erinomaisesti.

Ani harvoin Ernst Ahlgren, joka enimmäkseen lepäsi sohvalla kipeän jalkansa vuoksi, sai ollakaan yksin. Hänellä oli, niinkuin Ellen Key kertoo, "aivan erinomainen kyky kerätä ympärilleen pienen piirin. Hän ei yrittänytkään pitää salonkia eikä panna toimeen henkisiä turnauksia, joissa hän itse olisi saanut esiintyä palkintotuomarina. Mutta hän vilkastutti pientä piiriään siksi, että hän itse oli aina niin kokonaan mukana; hän osoitti niin suurta mielenkiintoa jokaiselle erikseen, että hän sai kustakin aina parhaan puolen esille. Hänen sympatiiansa oli niin taipuisa, ja hän oli niin vapaa kaikista ennakkoluuloista ja dogmeista, että hän saattoi ymmärtää aivan vastakkaitakin mielipiteitä."[70]

Useihin niihin henkilöihin, joiden kanssa hän joutui nyt yhteyteen, hän oli tutustunut jo aikaisemmin kirjeellisesti. Ensi sijassa ovat mainittavat veljekset Gustaf ja Karl af Geijerstam, edellinen "Nuoren Ruotsin" parhaita kirjallisia kykyjä, jälkimäinen ammatiltaan insinööri, syvä, filosofiseen mietiskelyyn taipuvainen luonne; molemmat pysyivät Ernst Ahlgrenin lähimpinä ja uskollisimpina ystävinä aina hänen kuolemaansa saakka. Samoin kirjailijat Georg Nordensvan, Oscar Levertin ja Hellen Lindgren kuuluivat hänen lähimpään piiriinsä. Naiskirjailijoista hän tunsi suurinta hengenheimolaisuutta Ellen Keytä kohtaan; "hän on oikea ihminen, vailla kaikkea pikkumaisuutta", sanoo hän kerta hänestä Gustaf af Geijerstamille; samoin hän oli suuresti kiintynyt "yksinkertaiseen ja herttaiseen" Amanda Kerfstedtiin, jota vastoin "pirteä ja vilkas, hiukan itsetietoinen" Anne Charlotte Edgren-Leffler ja venakko Sonja Kovalevsky, "joka oli vain tulta ja leimausta", pysyivät hänelle vieraina, joskin he herättivät hänen mielenkiintoansa.

Kokonaista kolme kuukautta Ernst Ahlgren viipyi Tukholmassa. Jollei hän kotoa lähtiessään suorastaan toivonutkaan voivansa kokonaan muuttaa sinne, niin ajatteli hän kuitenkin jonkinlaisella kateudella kaikkia niitä, jotka olivat tilaisuudessa elämään pääkaupungin suuremmissa oloissa ja nauttimaan kaikista sen eduista. Mutta oltuaan siellä jonkun aikaa pääkaupungin elämä ei vastannut kuitenkaan hänen odotuksiansa. Niin hauska kuin hänellä usein saattoikin olla, tympäisi seuraelämä häntä, sen tyhjyys ja onttous pisti liiaksi hänelle silmiin, hän itse oli liian vakava voidakseen siitä ammentaa tyydytystä. Ja huomatessaan, ettei hän soveltunut tähän ympäristöön, näki hän kaikki vieläkin synkemmässä valossa kuin mitä todellisuus oli. Hänen pettymyksensä herätti hänessä katkeruutta, jota hän purkaa "suurelle kirjalleen".

Jo kaikkein ensimäinen vaikutus, jonka Tukholma häneen teki, oli epäedullinen. "Kas niin, nyt olen Tukholmassa", kirjoittaa hän tulopäivänsä iltana. "Tunnetko nyt itsesi vapaaksi? En, en ainakaan vielä. Ehkäpä se riippuu ilmasta... Ei, ei, ei; minua painostaa tämä naismaisuus. Sanottakoon mitä hyvänsä, minä en sovi yhteen naisten kanssa... Minua kiusaa kuullessani alituisesti puhuttavan siitä mikä käy laatuun — tai 'mikä ei sovi'! Tunnen tuon kaiken jo ilmassa."[71]