Ja pari päivää myöhemmin hän todentaa, ettei tämä ensimäinen vaikutus ollut vain tilapäinen. "Tunnen itseni yhä vielä niin vieraaksi täällä ja olen kerrassaan ymmällä", sanoo hän. "Jalkanikin on kipeä. Mutta on siihen toinenkin syy.

"Koko sisimpäni tuskittelee tukahdetun, kuohuvan vihan tunteen vallassa. Kaikki nämät ihmiset ovat sisimpien pyrkimysteni vihollisia. He ottavat elämän vain leikin kannalta, minulle se on vakavuutta. Kaikkialta lyö vastaani valheen ja vilpillisyyden löyhkä; se on tukahduttaa minut ja samalla lihakseni pingoittuvat voimattomassa raivossa. Mitä nuo ihmiset kaikki lörpöttelevät! Naisasiasta, työväen asiasta. Lorua. Lorua kaikki! — Kaikki heidän puheensa ovat yhtä liukkaat kuin saippuoidut tangot, ne luistavat käsistä, niihin ei voi millään tavalla tarttua kiinni. — Yksi ainoakin teko — osoittakaa minulle yksi ainoa terve ja voimakas teko, teoria, jossa olisi eloa! Olen aivan sairaana kaikesta tästä komediiasta, tästä tyhjästä laverruksesta, tästä ulkokultaisuudesta...

"Millaista elämää he täällä elävät? Tyhjentävät itsensä hermostuneella levottomuudellaan... Näyttäytyvät, pyrkivät esille. Aina vaan oma itse! Ei, jospa se olisi edes sitä; olisihan se sittenkin oikeutettua, mutta jokainen ajattelee vain omaa pientä kurjaa klikkiänsä. Klikin pitää päästä esille siksi, että joku yksityinen tahtoo kohota toisten olkapäille. — Tämä on muka sitä suurta maailmaa."[72]

Ja vielä sittenkin, vaikka hän on valmis myöntämään, että "kaikki ovat niin ystävällisiä, että olen aivan hämmästynyt", kun hänellä on tilaisuutta seurustella monien ystäviensä parissa ja vaihtaa ajatuksia heidän kanssaan, vielä sittenkin hän sanoo: "Tukholma on juuri sitä mitä odotinkin. Suuri juorupesä. Ja kirjalliset suuruudet ovat pieniä, onttoja, kehnoja. Jokaisella on oman piirinsä leima. Ei kukaan uskalla olla oma itsensä. Täällä voi olla hauska — ihastuttavan hauska", lisää hän vielä, "mutta olla köyhä, päästä työllänsä eteenpäin ja kasvattaa itseään, se taitaisi olla vaikeaa. Minulle olisi oikea kirous asua täällä aina. Täällä ihminen joutuu väärään ja kieroon asemaan, hän ajattelee vain mainettaan ja turhamaisuuttaan eikä työtä!"[73]

Joulu-aatto, jota Ernst Ahlgren vietti tässä vieraassa ympäristössä ja kaukana kotoa, on epäilemättä ollut hänellä esikuvana, kun hän "Herr Tobiasson" nimisessä novellissaan kuvaa vanhan erakon tunteita, jonka sielussa taistelee keskenään kaksi olentoa, toinen "vanha höperö, joka ei voi olla rakastamatta koko maailmaa", toinen "piintynyt skeptikko, joka tekee pilkkaa omasta hempeämielisyydestään".

Miten hyvin me tunnemme Ernst Ahlgrenin itsensä herra Tobiassonissa, joka koettaa unohtaa, että on joulu-aatto ja aikoo viettää sen aivan kuin minkä tavallisen illan tahansa. Hän on yksin ja kuvittelee mielessään tahtovansakin olla yksin, mutta siitä huolimatta hiipivät kaikenlaiset jouluajatukset mieleen. Hänen täytyy vasten tahtoaankin tuottaa jouluiloa palvelijalle, joka hänen huonettaan siivoo, samoin emännälle, jolta hän on huoneen vuokrannut, sekä hänen lapsilleen; hänen täytyy se tehdä, vaikka hän samalla ei voi olla moittimatta itseään kevytmielisyydestä, johon hänellä ei olisi varaa. Ja hän seuraa vastenmielisesti nuorta sukulaistansa, kun tämä melkein väkipakolla vie hänet kotiinsa, ja epäilevin katsein hän tarkastelee nuoren parin iloa ja onnea, kunnes hän itsekin vastaanponnistuksistaan huolimatta joutuu saman ilon ja onnentunteen valtaan.

Me tunnemme tuossa erakossa Ernst Ahlgrenin oman jäykän, luotaantyöntävän luonteen, jonka kovan kuoren alla piilee niin paljon hellää ja epäitsekästä ja rakkautta janoavaa, mutta jonka ilmipuhkeamiseen tarvitaan miltei väkivaltaa toisten puolelta.

Oleskelu Tukholmassa, monet sekä vanhat että uudet ystävät, ne ne sittenkin kaikista Ernst Ahlgrenin mielenpurkauksista huolimatta olivat väkipakolla saaneet hänen luonteensa valoisamman puolen puhkeamaan esille. Sillä kun hän palasi jälleen kotiinsa, tuntui yksinäisyys kahta vertaa raskaammalta, ja "suuri kirja" tietää kertoa kovista synkkämielisyyden puuskista, jotka voittivat kaikki entiset oireet. Tuo synkkämielisyys, joka oli Ernst Ahlgrenilla suorastaan veressä — hän sanoo itse perineensä sen "aivan laillista tietä" isältään, iloiselta Thure Bruzeliukselta, joka pelkäsi siinä määrin yksinäisyyttä, että hän keskellä päivääkin saattoi nähdä kummituksia — se oli ilmennyt hänessä jo lapsena, ja tuo sairaalloinen tunne, niinkuin tiedämme, oli puhjennut itsemurhayrityksenä ilmi jo hänen avioliittonsa ensiaikoina. Sittemmin sairaus oli suuressa määrin sitä kiihoittanut. Silloin tällöin päiväkirja sisältääkin sellaisia lauseita kuin: "Ajattelen täydellä todella itsemurhaa", "Alan yhä vähemmän pelätä kuolemaa", j.n.e. Hän koetti parhaansa mukaan taistella tätä elämänkyllästystä vastaan, usein hän tuntikausia kulki ulkona rauhoittaakseen mieltään tai sulkeutui huoneeseensa, kun hän tunsi sen lähestyvän. Hänen toiselta puolen terve ja voimakas luonteensa voittikin useimmiten varsin pian tämän hänen elämänsä pahimman vihollisen, ja kun puuska oli ohi, saattoi hän iloita elämästä ja sen vähimmistäkin ilmaisumuodoista kuin lapsi. Mutta "suuri kirja" kantaa useassa kohdin näiden taistelujen jälkiä.

"Isäni luonne, joka vähä väliä kuohahtaa minussa esiin, voittamattomalla voimalla ja mitä erilaisimmissa muodoissa", kirjoittaa hän kerta, "miltei peloittaa minua. Se peloittaa minua siksi, että se samalla tuntuu minusta niin vieraalta, se nousee sitä tervettä ja kylmää järkeä vastaan, jonka olen perinyt äidiltäni. Miten olenkaan taistellut kaikkia näitä luonnonvoimia vastaan, jotka ovat veressäni — taistellut ja hävinnyt, taistellut ja voittanut — mutta saamatta koskaan rauhaa, tuntematta koskaan aselepoa! — — Mutta vielä minä uskon tahdon ja järjen voimaan, vielä tahdon purra hampaani yhteen ja otella kaikkea sitä vastaan, mikä on sekä ulkopuolellani että sisälläni."

Mikä tuska ja yksinäisyyden pelko väräjääkään myös seuraavista sanoista, jotka hän kirjoitti heti palattuansa Tukholmasta kotiin:

"Kuljeskelen näissä huoneissa, joissa aina olen ollut vieras. Suruni on syvä, ikäänkuin joku minulle hyvin rakas olento juuri äsken olisi kannettu pois mustassa arkussaan, jotta koti on muuttunut yhdeksi ainoaksi, ammottavaksi tyhjyydeksi. Kaikki on autiota, ja sittenkin minun täytyy laahata jäljessäni elämän raskaita kahleita; — yksin — yksin! Polttavat kyyneleet tunkeutuvat silmäluomieni alta esiin kirjoittaessani, tahtoisin itkeä, rajusti kuin ukkossade, mutta se on mahdotonta tässä kuoleman jähmentämässä hiljaisuudessa. Tahtoisin omistaa ihmisen, jonka kanssa voisin puhua — jonkun, joka olisi minua rikkaampi, jonkun, joka olisi kaltaiseni, mutta paljoa suurempi, parempi kuin minä. Minä suren, etten koskaan ole sellaista tavannut. Sillä en voi jakaa ystävyyttäni, en voi antaa pois osaa siitä, kun en voi antaa sitä kokonaan.

"Olla onnellinen, se merkitsee, että voi unohtaa kuoleman, sairauden ja köyhyyden. Näistä kolmesta on luullakseni köyhyys pahin. Tai, minä tarkoitan, köyhyyden pelko. Tuo pelko on kuin kummitus minulle, fiksi ideea. Täällä se on suorastaan ilmassa. Se puristaa minua kuin painajainen eikä minulla ole voimaa vapautua siitä. En voi liikuttaa itseäni, sillä olen kuin halvattu; en voi hengittää, sillä kurkkuni on kokoonpuristunut; en voi huutaa, sillä ääneni haihtuisi ilmaan kenenkään kuulematta; en voi toivoa, sillä minulla ei ole enää voimaa elää.

"Kaikki on vain tyhjyyttä ja pimeyttä, silloin tällöin leimahtaa vain itsemurhanajatus mielessäni viimeisenä pelastuskeinona. Minä sureksin vain yhtä asiaa: onko minulla rohkeutta tehdä sitä? Minä tarkoitan, voisinko kestää epäonnistumisen vaaraa ja siten hankkia itselleni vain uusia kärsimyksiä. Mutta samalla ajattelen, että olisi järjetöntä tehdä se nyt. Täytyyhän minun ensiksi ainakin koettaa käyttää aiheitani. Jäähän tuo viimeinen keino sittenkin vielä jäljelle. Ainoa, jota pelkään, on se, että minulla ehkä sitten on vähemmän rohkeutta panna se toimeen. Turha pelko! Onnettomuuden tunne on aina siksi voimakas, että se voi voittaa pelon; ja jollei se sitä ole, niin ei se myöskään ole mikään voittamaton onnettomuus, eikä silloin ole myöskään syytä kuolla."[74]

Ja mikä katkeruus ihmisiä kohtaan huokuukaan hänen sanoistaan, kun hän jatkaa:

"En tahdo saada kukkia arkulleni, en ainoatakaan... Sillä ne ivaisivat vain minun elämääni. Ihmiset, jotka eivät koskaan ole antaneet minulle ainoatakaan ropoa, kun köyhyys painosti minua, käyttäisivät nyt rahojaan seppeleihin, kun minulla ei enää voi olla hyötyä kaiken maailman hyvästä! Ne, jotka ovat seisoneet minua lähellä elämässä ojentamatta minulle apuaan, luulisivat sovittaneensa kaikki kukilla ja nyyhkytyksillä. Ne, jotka ovat mustanneet mainettani, kunnioittaisivat nyt muistoani; ja ne, joita olen pitänyt loitolla itsestäni niin kauan kuin olen voinut, lähestyisivät nyt minua siksi, että kuollut ruumis ei voi kauhuissaan väristä heidän viekkautensa ja valheellisuutensa vuoksi."[75]

Tähän epätoivoiseen mielentilaan vaikuttivat epäilemättä myös taloudelliset huolet, niinkuin ylläolevasta otteestakin voi huomata. Sen jälkeen kuin Ernst Ahlgren oli ruvennut hiukan ansaitsemaan kirjallisella työllään, piti hän näet kunnia-asianaan suorittaa kaikki omat menonsa, hän tahtoi sen siksikin tehdä, että se tuotti hänelle suurempaa riippumattomuutta ja vapautti hänet miehensä holhouksen alta. Varsinkin sen jälkeen kun hän oli sanonut itsensä irti kaikista aviollisista velvollisuuksistaan, tuntui hänestä vastenmieliseltä ottaa mieheltä vastaan rahaa yksityisiä tarpeitansa varten.

Vähäisen silmäyksen Ernst Ahlgrenin kotielämään suo meille seuraava ote eräästä kirjeestä Gustaf af Geijerstamille. Kerrottuaan ensin, että jokainen päivä, jolloin mies oli poissa kotoa, tuntui hänestä juhlapäivältä, jolloin hän yhdessä tytärpuoliensa kanssa läksi ajelemaan tai istui hämärän tultua heidän kanssaan salissa hauskasti jutellen, hän jatkaa: "Älä siltä luule, että ukko on minulle paha. Hän on aina koettanut saada minut alistumaan, mutta se ei ole koskaan onnistunut, hän on hyvin vanhoillinen ja kiihkeä ja hän vihaa minua hiukan kaikessa hiljaisuudessa, varsinkin hän inhoaa kaikkia mies- ja naishenkilöltä, joihin hän luulee minun kiintyneen... Me emme riitele koskaan, mutta minä olen kovin väsynyt siihen hiljaiseen, itsepäiseen taisteluun, jota minun täytyy käydä rakasta sukuani vastaan. Kotona olevat lapset eivät kuitenkaan ole minua vastaan, he pitävät kaikki minun puoltani, jos siksi tulee... Hyvä Jumala, miten rakkaat he sen vuoksi ovatkin minulle. Jollei minulla olisi sellaisia lapsipuolia, niin en nyt olisikaan elossa."[76]

Eräs pieni episoodi, jonka Ernst Ahlgren kertoo tytärpuolelleen Matille, valaisee myös osaltaan aviopuolisoiden suhdetta. Hän sanoo: "Minä tahtoisin niin kernaasti, että isä ajattelisi hiukan ystävällisesti minusta. Hyvä Jumala, miten hän loukkasikaan minua kerta Malmöössä, kun makasin siellä sairaana. Olihan minulla vuosikausia ollut tapana nimittää häntä 'pikku isäksi' ja 'isä kullaksi', kun olin herkällä mielellä, sillä se sana ilmaisi juuri sitä, mitä saatoin hänelle antaa... Mutta tällä kertaa hän ärjäsi minulle: 'Minä tulen tänne sinun miehenäsi, enkä isänäsi. En tahdo tietää sellaisesta nimestä.'

"Minä lupasin, etten käyttäisi sitä sanaa enää, koska hän ei halunnut. Mutta sinä hetkenä hellyyteni kuoli. Hän työnsi luotaan sen ainoan, mitä saatoin hänelle antaa. Oi, miten kaipasinkaan sitä aikaa, jolloin sain käyttää tuota pientä hyväilysanaa ja jolloin hänellä oli ystävällinen katse varattuna minullekin! Hän ei tiedä, miten paljon silloin kadotin. Miten tyhjäksi koti tuli sen jälkeen! Olisin pitänyt hänestä, jos olisin saanut pitää hänestä omalla tavallani. Hän vaati erotiikkaa, ja se oli mahdotonta — tai oikeammin on mahdotonta."[77]

Kun Matti kerta myöhemmin kysyi äitipuoleltaan, eikö hänestä tuntunut kauhealta vääryydeltä sekä itseään että miestään kohtaan, kun hän ei rikkonut avioliittoaan, joka useaan vuoteen ei ollut kuitenkaan ollut muuta kuin valeliitto, niin hän vastasi ottavansa asian periaatteelliselta eikä käytännölliseltä kannalta, "mihinkä hän, köyhä nainen, olisi voinut ryhtyä keskenkasvuisen tyttärensä kera?"

Mutta niinkuin sanottu, taloudelliset huolet painoivat raskaasti hänen mieltänsä, varsinkin sellaisina aikoina, jolloin hän ei jaksanut tehdä työtä. Ja sellaisia aikoja olivat kaikki nuo elämäänkyllästymisen hetket. "Kaikilla meillä kirjailijoilla pitäisi olla jokin käytännöllinen työ", sanoo hän Gustaf af Geijerstamille, "jolla voisimme ansaita rahaa, muuten me turmelemme itsemme, tuotteliaisuutemme käy kovin ohueksi ja kassamme laihaksi".[78]

Esseldelle hän niinikään valittaa ahdinkotilaansa ja tiedustelee, voisiko hän hankkia hänelle jotain sopivaa työtä, käännöstä tai muuta sen kaltaista. Ja Esselde keksikin keinon, joka ainakin hetkeksi poisti pahimman rahapulan ja mielenmasennuksen. Hän kehoitti Ernst Ahlgrenia kirjoittamaan englantilaisen kirjailijattaren, Harriet Martineaun elämäkerran vasta perustettua "Dagny" lehteä varten. Tämä pieni rohkaisu ja apu toisen puolelta oli kylliksi karkoittamaan kaikki synkät ajatukset.

"Niin — huh hei!" kirjoittaa hän tämän johdosta Lundegårdille. "Kriisi on tältä kerralta todellakin voitettu. Mutta sitä kesti kaksi viikkoa, ja minä kärsin hirveästi. Kuljin vain edestakaisin kuin villieläin häkissään ja taistelin tuon yhden ainoan ajatuksen kanssa. Mutta minun pitänee kertoa, miksi olen niin iloinen. Sillä vaikka voin tulla vähästä iloiseksi ja vähästä surulliseksi, niin jokin syy siihen aina täytyy olla. Minulla on kädet työtä täynnä. Kirjoitan pientä elämäkertaa Harriet Martineausta ... kirjoitan sen lomatyönäni ja saan siten hiukan käsirahaa. Olinkin aivan ilman ja silloin sitä tulee niin kauhean synkäksi mieleltänsä."[79]

Tätä tyytyväisyyttä ja iloa jatkuu pitkin kevättä ja vähä väliä näkyy "suuressa kirjassa" ilonpurkauksia, jotka tavallisesti aiheutuvat aivan vähäpätöisistä syistä.

"Mikä päivä eilen! Tunsin olevani niin terve ja iloinen, että olisin tahtonut syleillä koko maailmaa," kirjoittaa hän. "Olisin voinut merkitä almanakkaani niinkuin ennen muinoin: täydellisesti onnellinen päivä. Olin onnellinen nykyhetkestä sekä huoleton huomisesta, en voinut tehdä työtä. Olisin tahtonut kirjoittaa vanhaan rakkaaseen kirjaani, mutta en edes sitä voinut. Sillä minulla oli niin suuri halu nauraa ja laskea leikkiä, ja vanha kirjani on melankoolikko, hän raukka ei naura koskaan."[80]

"Mikä ihana kevätpäivä tänään!" jatkaa hän paria päivää myöhemmin, — "niin hieno ja enteistä rikas. Luonto on täynnä odotusta. Kaikki on ikäänkuin pysähtynyt. Ilma ei ole kirkas, mutta taivas on omituisella tavalla pilvessä, se on valkeanharmaa, metallisen pehmeä. Ei ainoatakaan tuulenhenkäystä. Kaikki on hiljaista. En kuule varpusten viserrystä, kukko kiekahtaa vain silloin tällöin pitkien väliaikojen jälkeen, ja se kuuluu niin kaukaa, niin verhotusti, että tuskin voin käsittää korvani sitä selittävän. Olen kulkenut ulkona omissa mietteissäni, en tunne vähintäkään kipua tai pahaa tunnetta ruumiissani, koko olentoni on kietoutunut hiljaiseen hyvinvointiin kuin pehmeään, avaraan viittaan. Sellaisia päiviä täytyy pitää mielessä, sillä ihminen kärsii ja valittaa niin usein, tai jollei niin useinkaan, niin ainakin on hän halukas aina muistelemaan juuri niitä hetkiä. Ja se on väärin elämää kohtaan, vain pikkumainen luonne napisee epäkiitollisena, vaikka kerta toisensa jälkeen saakin sylin täydeltä rikkautta. Niinkuin nyt tänäkin päivänä! Sydämeni on niin täynnä onnea, että ikäänkuin etsin jotakin, jota vastaan voisin huuleni painaa — maata vasten, jota poljen, ryhmyisiä runkoja vasten, joiden oksat parissa viikossa puhkeavat ensi vihreyteensä. Mieleni on niin rauhallinen, niinkuin olisin pienin hiekkajyvänen maassa, joka yhtä vähän tuntee iloa kuin surua. Tuntuu siltä kuin työni olisi minä itse, kuin koko persoonallisuuteni olisi siihen sulautunut, kuin ihmiset ja olot eivät koskaan voisi tunkeutua minun ja työni väliin; sanalla sanoen, kuin eläisin yksinomaan siinä. Sen sopusointuisempaa oloa kuin tämä ei ihmismielelle voi ajatellakaan." — —

Niinkuin sanottu, olivat Geijerstam-veljekset tukholmalaisista tuttavista Ernst Ahlgrenille kaikkein läheisimmät. Ystävyys Karl af Geijerstamiin sai alkunsa siten, että Ernst Ahlgren ennen lähtöään Tukholmasta oli kutsunut tytärpuolensa, Matin luoksensa, ja kun hän itse kipeän jalkansa vuoksi ei kyennyt näyttämään hänelle kaupunkia, tarjoutui Karl af Geijerstam nuoren tytön oppaaksi ja joutui siten usein olemaan heidän seurassansa. Gustaf af Geijerstamiin oli Ernst Ahlgren jo aikaisemmin kirjeellisesti tutustunut ja tämän valoisa ja iloinen luonnonlaatu veti häntä puoleensa varsinkin siksi, että se muodosti terveellisen vastapainon hänen omalle synkälle tempperamentilleen. Ystävyydestään häntä ja hänen nuorta vaimoaan kohtaan Ernst Ahlgren puhuu eräässä kirjeessään seuraavasti:

"Minulla ei ole juuri tapana pitää ihmisistä, mutta minusta tuntuu siltä, kuin me olisimme aina olleet tuttavia, ikäänkuin jokin kohta vanhassa erakkosydämessäni olisi sulanut ja toinen puoli olentoani — — sillä minä olen jonkinmoinen Janus-olento — se puoli, joka on vielä aivan nuori ja virkeä, olisi ihmeellisen läheistä sukua teille. En tiedä ketään, jonka seurassa yhtä helposti kuin teidän olisin voinut voittaa persoonallisen, tahtoisinpa miltei sanoa, ruumiillisen arkuuteni."[81]

Mutta tähän ystävyyteen vaikutti myös suuresti se seikka, että Geijerstamin kirjallinen tuotanto oli Ernst Ahlgrenille läheistä sukua ja että hän pani häneen suurta arvoa kirjailijana. Puhuessaan esim. Geijerstamin vasta ilmestyneestä romaanista "Erik Granesta", joka m.m. koskettelee sukupuolikysymystä, sanoo hän: "Todellisuudessa, aivan tavallisessa arkipäiväisyydessä voi joskus piillä niin hienoa ja herkkää runoutta, että se voittaa kaikki maailman runoelmat, mutta samalla se on niin syvää ja haihtuvaista, että ihmiskäden on vaikea sitä kosketella turmelematta sitä samalla. Sinun on onnistunut kosketella tuollaista todellisuutta ilman että se sinun käsissäsi on särkynyt, sinä olet voinut siirtää sen teokseesi. Sen hienotunteisuuden vuoksi, joka on tehnyt tämän siirron mahdolliseksi, minä opin pitämään sinusta."[82]

Ja puhuttuaan lavealti saman teoksen johdosta äitien suhteesta poikiinsa sekä siveellisyyskysymyksestä, hän siirtyy lastenkasvatukseen yleensä. "Älä uneksi koskaan", sanoo hän, "että poikasi on jatkava elämäntyötäsi; siinä on vanhempien erehdys, että he kasvattavat lapsiaan siinä toivossa ja tuntevat sitten pettymystä, kun nämä kulkevatkin omia teitään, elävät omaa elämäänsä ja kompastuvat omiin loukkauskiviinsä. Opettaa heitä seuraamaan omaa luonnettaan ja vapaasti kehittämään omia voimiaan, erikoisominaisuuksiaan ja edellytyksiään, siinä kaiken kasvatuksen salaisuus. Mutta siihen vaaditaan vanhemmilta laajanäköisyyttä, ja myönnettävä on, että se, joka ei ole arvostelukyvyltään ja luonteeltaan harvinaisen itsenäinen, vuosien kuluessa kehittyy aina jossakin määrin yksipuoliseksi ja ahdasmieliseksi."[83]

Tämän kevään kuluessa Ernst Ahlgren alkoi kirjoittaa toista suurta teostansa "Fru Marianne'a" (Rouva Marianne). Hitaasti työ kuitenkin sujui, "keskimäärin kolme riviä päivässä", niinkuin hän Geijerstamille kirjoittaa,[84] mutta kesän tultua työvauhti parantuu ja sen loppupuolella hän on niin työssään kiinni, että jos hän "hetkeksikin sen jättää, kaipaa hän sitä kuin hullu". Kaiken aikaa työtä tehdessään hän on "mieleltään iloinen ja onnellinen ja täysin tasapainossa".[85] Tähän tyytyväisyyteen vaikutti suuresti sekin, että hän Esselden välityksellä alkukesällä oli saanut vastaanottaa sievän rahalahjan, 300 kr. eräältä naismesenaatilta, rouva Fredrika Limnelliltä, ja sen johdosta hän saattoi nyt toteuttaa erään kauan toivotun lempituumansa: vuokrata pari huonetta sivurakennuksessa ja järjestää ne työhuoneeksi itseänsä varten. "Tuntuu aivan sanomattoman suloiselta", kirjoittaa hän Lundegårdille, "kun saan istua yksin omassa pesässäni, omalla tuolillani, oman pöytäni ääressä, jonka omalla työlläni olen maksanut."[86]

Loppukesällä, juuri kun Ernst Ahlgren oli saanut ensimäisen luonnoksen "Fru Marianne'en" valmiiksi, tuli Ellen Key ja Karl af Geijerstam hänen luokseen vieraisille, ja hän luki heille tuoreeltaan uuden teoksensa. Nämät päivät, jolloin hän sai viettää yhdessä ystäviensä kanssa, olivat hänelle suurena ilonlähteenä, eikä iloa suinkaan vähentänyt se seikka, että ennen heidän lähtöään koko elämänaikuinen liitto solmiutui Karl af Geijerstamin ja Ernst Ahlgrenin rakkaimman lapsipuolen, Matin välillä. "Olen kovin onnellinen", kirjoittaa hän myöhemmin tulevalle vävypojalleen, "olen aina kadehtinut naisia, joilla on ollut poikia ja joille he todellisessa merkityksessä ovat voineet jotain olla. Sukulaisuussiteet eivät merkitse minulle mitään, ja sittenkin on minulla tavattoman selvät kotielämä- ja perhevaistot. Vanhoilla päivilläni on minulle tullut suuri tarve saada rakastaa ja tulla itse rakastetuksi, josta voin huomata, että kaikessa suhteessa olen oikea äitiluonne. Siksi olen niin itsekkään iloinen, että sinä tunnet kiintymystä minuun."[87]

Ernst Ahlgren olisi tuskin voinut saada sopivampaa vävypoikaa kuin mitä Karl af Geijerstam oli. Hän oli harvinaisen hieno ja syvä luonne, runollisen herkkä ja taipuvainen mietiskelyyn, mutta samalla hänellä oli silmää kaikille elämän käytännöllisille ilmiöille. Häntä on tahdottu leimata ateistiksi, ja vapaitten mielipiteittensä vuoksi hän saikin kestää mitä ankarimpia hyökkäyksiä; mutta pikemmin hän oli vain etsijäsielu, joka ei kieltänyt korkeimman olemassaoloa, vaikkei hän voinutkaan hyväksyä kirkon oppia. Hän, samoin kuin Ernst Ahlgren, ei tahtonut repiä kaikkea alas rakentamatta jotakin sijaan, vaikka hänen lyhyt elämänsä, jonka hän omisti kokonaan työlleen, eikä vähimmin sille työmiehistölle, joka kuului hänen johtonsa alle, sekä perheelleen, esti häntä toteuttamasta kaikkea sitä, mitä hän oli toivonut.

Tälle miehelle, joka epäilemättä suuressa määrin vastasi Ernst Ahlgrenin mies-ihannetta, hän antoi "ajatustensa, koko elämäntaistelunsa lapsen", niinkuin hän Mattia nimittää. "Eikö ole omituista, että kohtalo johti sinut kiintymään niin ennakkoluulottomaan tyttöön", kirjoittaa hän Karl af Geijerstamille. "Näyttää aivan siltä, kuin olisin kasvattanut hänet varta vasten sinulle." Ja sitten hän kuvailee hänelle omaa suhdettaan tytärpuoleensa: "Matin kehitys on käynyt murroksitta, askel askeleelta ilman mitään häiriöitä. Siinä on ollut jotakin yhtenäistä, mikä ei ole niinkään tavallista. Ja sitten se, että hän ja minä olemme aina eläneet yhdessä; minulla on ollut vaivalloinen ja tuulen ajelehdittavaksi heitetty kehitystyö takanani, sen vaivoista ja häiriöistä ei Matti ole paljonkaan tiennyt, tulokset hän on vain imenyt itseensä niinkuin ilmasta. Hän on minun elämänperiaatteitteni ruumistuminen, hän on päivä päivältä puhjennut esiin minun omasta elämästäni: siinä selitys meidän harvinaiseen hellään suhteeseemme...

"Enkö minä siis ole hänen äitinsä?"[88]

Mutta samalla kun Ernst Ahlgren ymmärsi, että tästälähin "tyttären oli mentävä omaa tietään", hän työnsi kerrassaan sen ajatuksen luotaan, että sulhanen voisi ehkä vieroittaa heidät toisistaan. Hänen rakkautensa Mattiin oli niin vapaata kaikesta itsekkäisyydestä, ettei hänen mieleensä voinut edes juolahtaakaan, että hän tämän kihlauksen johdosta voisi jotakin kadottaa. "Minun sylini on avoinna", kirjoittaa hän, "kun teillä on halua tulla vanhan äitinne luo, mutta teidän ei tarvitse minun tähteni tulla luokseni, ei siksi, että pelkäisitte minun jäävän yksin, sillä sellainen ajatuskin tuntuisi pakonalaiselta, ei ulkonaisessa, vaan sisällisessä suhteessa, ja voisi muuttua sääliksi. Niin kauan kuin meidän molemminpuoliset tunteemme ovat elinvoimaisia, on teidän mahdoton vieraantua minusta, mutta jos ne heikkonevat, niin mitä iloa minulla siitä olisi, vaikka te omantunnonmukaisesti yrittäisittekin saada tunteenne jälleen eloon. Ei, älkää miettikö, älkää saivarrelko; olkoon tunteenne vapaa ja välitön, eläköön se omaa elämäänsä ja kuolkoon, jollei jaksa elää."[89]

Näiden kahden nuoren rakkaudessa Ernst Ahlgren näki toteutuneena kaiken sen, mitä vailla hän itse oli saanut elämässä olla, ja se teki, että hänen myötätuntonsa heitä kohtaan tuli vielä kahta vertaa suuremmaksi. Viimeiseen asti hän iloitsi heidän onnestaan ja osoitti aina mitä herkintä ymmärtämystä heitä kohtaan. "Rakas lapseni", kirjoittaa hän kerrankin Karl af Geijerstamille, "etkö luule minun tietävän, miten sinä kaipaat Mattia! Mutta ajattelehan, että teillä on vielä koko pitkä yhteinen elämä edessä! Mikä ilo piileekään siinä tiedossa. Ajattele sitä, kun levottomuus ja kärsimättömyys käyvät ylivoimaisiksi... Sillä rauha, hillitty levollisuus, se minun luullakseni antaa tunteille syvyyttä ja kestävyyttä, jota ne eivät koskaan voi saavuttaa, jos sallii niiden kuohua liiaksi ja tyhjentää itsensä... Sinä olet niin onnellinen, että koko elämän pitäisi avautua eteesi kuin aurinkoinen tie. Jospa voisit olla myös hiukan levollinen. Ajattelehan niitä monia, monia päiviä kokonaisen ihmiselämän varrella!"[90]

Kirjoittaessaan nämät sanat Ernst Ahlgren ei aavistanut, että onnen päivät, jotka olivat näille kahdelle suodut, olivat jo lasketut ja että nuorukaisen elämä, joka näytti olevan vasta alullansa, murtui kesken parasta miehuuden voimaa onnen hymyillessä hänelle kaikkein kauneimmillaan.

Väljemmillä vesillä.

"Minulla on muuttolinnun luonne", kirjoittaa Ernst Ahlgren keväällä 1886 Gustaf af Geijerstamille, "kun kauan aikaa olen sidottu samoihin ihmisiin ja samaan paikkaan, niin kuivetun henkisesti, ja silloin en voi muuta kuin tehdä työtä, purra hampaani yhteen ja vaieta, sillä ajatukseni eivät silloin ole iloisia eikä ystävällisiä."[91]

Tuo muuttolinnun luonne pääsi syksystä 1886 alkaen siinä määrin oikeuksiinsa, että Ernst Ahlgrenin elämä tästä lähin muuttui yhtämittaiseksi, rauhattomaksi matkustelemiseksi paikasta toiseen.

Kööpenhamina oli jo aikaisemmin ollut hänellä jonkunlaisena pakopaikkana, jonne hän läksi päiväksi tai pariksi tuulottelemaan, kun hän ei enää kestänyt kodin ummehtunutta ilmaa eikä ympäristön ahtaita oloja. Teatterit ja konsertit vetivät häntä puoleensa, ja matkan lyhyys oli aluksi syynä siihen, että hän valitsi Kööpenhaminan matkojensa määräksi eikä Tukholman. Mutta syksystä 1886 alkaen Kööpenhamina tuli ikäänkuin hänen varsinaiseksi olinpaikakseen ja vain käymältä hän enää pistäysi kotonaan.

Eräässä kirjeessä Gustaf af Geijerstamille Ernst Ahlgren viittaa siihen, joskaan ei aivan suoraan, että hän oli ajatellut täydellistäkin eroa kodistaan. "Ei voi koskaan tietää mitä tapahtuu", sanoo hän siinä. "Voisihan olla mahdollista, että palaisinkin takaisin."[92]

Joka tapauksessa vapautumisenhalu kasvoi hänessä yhä voimakkaammaksi. Hän halusi päästä uusiin oloihin, nähdä uusia ihmisiä ja uusia seutuja. Kulkea suurkaupungin kaduilla, kadota ihmisvilinään, tuntemattomana tehdä huomioitaan ja nauttia vapaudestaan. Parisi päilyi alati hänen silmiensä edessä, ja vain puuttuvat varat ja epävakainen terveys pakoittivat häntä siirtämään matkaa alituisesti tuonnemmaksi. Kööpenhaminassa hän tunsi jo olevansa ikäänkuin lähempänä matkansa varsinaista määrää, joskin olosuhteet muuttuivatkin siten, että juuri Kööpenhamina kytki hänet itseensä vankemmilla siteillä kuin mikään muu ja yhä uudelleen viekoitteli häntä puoleensa.

Koko talvikauden 1886-87, niinkuin sanottu, lyhempiä käyntejä kotona lukuunottamatta, Ernst Ahlgren oleskeli Kööpenhaminassa. Tullessaan nyt tällä kertaa sinne, oli hän tunnettu ja suosiota saavuttanut kirjailija "kuninkaan kauniissa kaupungissakin", sillä hänen "Pengar" kirjansa oli tullut käännetyksi myös tanskankielelle. Monet sekä entiset että uudet tuttavat ottivat hänet avosylin vastaan, sitä paitsi hän heti saavuttuaan kaupunkiin sai kehoituksen esiintyä julkisesti "Sprogforening" nimisen yhdistyksen illanvietossa, jossa hän luki novellinsa "Herr Tobiasson'in" lukuisalle, innokkaalle yleisölle. Tämä olikin ensimäinen ja ainoa kerta, jolloin Ernst Ahlgren esiintyi julkisesti. Jonkinlaisella pelolla hän oli suostunut pyyntöön, peläten ettei hänen äänensä kantaisi niin suuressa salissa ja ettei hänen kieltänsäkään ymmärrettäisi. Mutta noustuaan lavalle ja voitettuaan ensimäisen arkuutensa hän huomasi ihmeekseen, että hänen äänensä täytti salin, ja katsoessaan ympärilleen hän näki kaikkialla "vieraita, hartaita kasvoja", jotka imivät joka ainoan sanan hänen huuliltaan. "Yleisö nauroi ja kyyneltyi", kirjoittaa hän Matille. "He ymmärsivät minua! Se merkitsi minulle paljoa enemmän kuin käsientaputus, jolla minua tervehdittiin astuessani alas... Käsiäni puristettiin ja minua kiitettiin koko sillä kielten sekasorrolla, joka vallitsee kieliyhdistyksessä... 'Kun, niinkuin te, voi saada ihmiset itkemään ja nauramaan, niin on jo saavuttanut kaikkein korkeimman huipun', sanoi eräskin minulle. Olihan se varsin kaunis komplimangi."[93]

Pitkin syksyä Ernst Ahlgren viimeisteli "Fru Marianne'a", jonka oli määrä ilmestyä seuraavana keväänä, ja Kööpenhaminassa hän teki sopimuksen kustantajan kanssa tanskalaisesta käännöksestä. Hänellä oli jälleen valoisampi aikansa, jolloin työ häneltä sujui. Kirjoittamisen ohella hän otti myös tunteja sekä ranskan että englannin kielessä ja kävi ahkerasti yliopistollisia luentoja kuuntelemassa. Hän koetti kaikella tavalla käyttää hyväkseen tätä aikaa, jolloin hän oli vapaana arkipäivän huolista ja hänen painajaisensa, "musta piru", niinkuin hän kutsui synkkämielisyyden puuskiaan, hellitti otettaan.

Tämä talvikausi olikin Ernst Ahlgrenille monessa suhteessa entisiä valoisampi tai ainakin kokemuksista rikkaampi. Ensi kertaa eläessään hän tuli nyt kosketukseen ihmisen kanssa, joka veti häntä vastustamattomasti puoleensa, ei vain yhteisten töiden ja harrastusten vuoksi, vaan etupäässä persoonallisuudellaan. Vaikka Ernst Ahlgren oli jo ennättänyt 36 vuoden ikäiseksi, niin oli hän tähän asti pysynyt tunteeltaan aivan koskemattomana, mies ei ollut koskaan merkinnyt mitään hänen elämässään. Hänellä ei ollut koskaan ollut ainoatakaan ihmistä, joka olisi seisonut häntä lähempänä kuin toiset, ei ketään, jolle hän olisi voinut antaa enemmän kuin toisille. Hän ei ollut koskaan tavannut miestä, joka kaikessa suhteessa olisi seisonut häntä itseään korkeammalla, jota hän olisi voinut ehdottomasti ihailla. Työ oli ollut hänen ainoa rakkautensa. Mutta niin rakas kuin se hänelle olikin, ei se sittenkään voinut tyydyttää hänen sisintä kaipuutaan, tarvetta saada rakastaa toista ihmistä.

Tuosta kaipuustaan hän kerran jo aikaisemmin oli kirjoittanut Hellen Lindgrenille: "Minä tahtoisin tuntea suhteessani ihmisiin jotain, jota voisin nimittää ylempi- ja alempiarvoiseksi. Minä tarkoitan: olisin iloinen, jos yksikin niistä, joista minä pidän, astuisi rivistä esiin ja vaatisi minulta enemmän kuin mitä annan muille. Mutta se ei tapahdu, sillä silloin tämä ainoa olisi yhtä yksinäinen kuin minäkin. Ja siksi ei suhteessani ihmisiin voi olla mitään ylempi- eikä alempiarvoista ... työni on ainoa, joka on ylempiarvoista, yli kaiken muun."[94]

Ja toisen kerran hän valittaa: "Ei koko maailmassa ole ketään, joka seisoisi minua oikein lähellä. Kaikille minä olen toisessa sijassa, niin, totta puhuen, minä pistäisin käteni vaikka tuleen, jos siten voisin saavuttaa sen ensimäisen sijan, jota minulla ei koskaan ole ollut. Vähäpätöisinkin nainen voi sen omistaa — vaan en minä."

Ei mikään ollut itsessään sen luonnollisempaa kuin tämä rakkauden kaipuu, sillä vaikka Ernst Ahlgren ulkonaisesti tekikin hillityn, miltei kylmän vaikutuksen, kyti tuon ulkokuoren alla mitä tulisin sielu, ja yhtä luonnolliselta tuntuu myös sekin, että hänen kiintymisensä kohdistui juuri Georg Brandesiin. Jo paljoa ennen kuin hän oli persoonallisesti tutustunut häneen, tunsi hän hänet hänen teostensa kautta ja ihaili hänessä nerokasta ja vapaamielistä ajattelijaa. Olihan Brandes siihen aikaan koko pohjoismaiden nuorison ihanne, olihan hän uhkarohkeasti lukemattomat kerrat pannut oman itsensä alttiiksi taistellessaan vapauden puolesta. Hänen sytyttävät sanansa olivat kuin kulovalkea levinneet yltympärille ja kaikkialla keränneet nuorisoa hänen lippunsa alle.

Kauan oli Ernst Ahlgrenkin toivonut saavansa persoonallisesti tutustua häneen, ja kun hän tultuaan Kööpenhaminaan syksyllä 1886 pyysi häntä luonaan käymään — kainalosauvojensa vuoksi hänen täytyi välttää liikkumista niin paljon kuin suinkin — niin kumpikin teki voimakkaalla persoonallisuudellaan syvän vaikutuksen toisiinsa. Sillä niin naisten hemmoittelema kuin Brandes olikin ja niin monenlaisia eri tyyppejä kuin hän olikin kohdannut elämänsä varrella, niin täytyi hänen sittenkin myöntää, ettei Ernst Ahlgren ollut mikään tavallinen nainen. Hänen peittelemätön ihailunsa veti häntä puoleensa, mutta samalla myös hänen henkevyytensä ja omaperäisyytensä.

Se seikka, että Ernst Ahlgren oli rampa, vaikutti kuitenkin sen, että Brandes katsoi häntä toisin silmin kuin naisia yleensä, ja käsitti hänen tunteensa vain sisarillisiksi tai äidillisiksi, huolimatta siitä, että hän oli useita vuosia Ernst Ahlgrenia vanhempi. Eikä Ernst Ahlgrenin omista kirjeistäkään, joissa hän tosin hyvin niukasti koskettelee tätä seikkaa, käy esille muuta kuin henkistä ihailua ja toverillista ystävyyttä. Ensimäisen kohtauksen jälkeen Kööpenhaminassa hän kirjoittaa Gustaf af Geijerstamille: "Georg Brandes oli niin ystävällinen ja kävi luonani. Olin aivan ihastunut häneen." Ja Matille hän kerta toisensa jälkeen kertoo Brandesin käynneistä: "Mikä ihmeellinen tunnelma! Saatoin juuri Georg Brandesin ovelle, hän kävi minua tapaamassa ja oli — niin sanomattoman miellyttävä."[95] Tai toisen kerran: "Brandes on kovin kiltti. Hänellä on hirveän paljon työtä, mutta silloin tällöin hän pistäytyy pariksi minuutiksi luokseni ja silloin hän on niin herttainen, että tuntuu oikein liikuttavalta. Jos hän epäilee polveani pakoittavan, niin hän välttämättä tahtoo vetää tuolin esille, jolle voin nostaa jalkani, ja hän pitää minusta niin hyvää huolta ikäänkuin hän olisi vanha tottunut sairaanhoitaja tai itse pikku Matti. Niin hellä ja sääliväinen hän ei suinkaan osaisi olla, jollei hänellä olisi pikku lapsiaan, joihin hän on sanomattoman kiintynyt — sellainen pehmentää ihmistä ja tekee hänet hyväksi. Kuulisitpa vain kun hän puhuu heistä. 'Minun täytyy mennä kotiin', sanoo hän, kun ruoka-aika lähestyy, 'pikku tyttöjeni on nälkä!'"[96]

Vietettyään joulua kotona, jona aikana synkkämielisyys sai Ernst Ahlgrenin jälleen valtaansa, niin että hän oli kykenemätön kaikkeen työhön, hän palasi seuraavan vuoden alussa jälleen Kööpenhaminaan ja kuvailee tytärpuolelleen oloaan siellä seuraavasti:

"Hän (Brandes) pistäytyy silloin tällöin luonani noin puolen tunnin ajaksi ennen illallista ja hän on niin ystävällinen, hyvä ja järkevä, että pakostakin täytyy pitää hänestä.

"Muuten elän enimmäkseen itsekseni, panen varhain maata, kieltäydyn kaikista kutsuista, lepään kun olen väsynyt ja teen työtä kun haluttaa. Oloni on tavattoman mieluisa. Olen kovin tyytyväinen, että pidin puoliani ja tulin tänne... Minä kerään ikäänkuin voimia tulevia töitä varten. Ei ainoatakaan hapanta ilmettä ympärilläni, ei mitään valituksia rahan kulutuksen johdosta, ei vähintäkään pelkoa, että tulisi väärinymmärretyksi ja täydellinen vapaus! Minä tunnen itseni varsin onnelliseksi, niin levollisen onnelliseksi, kuin vanha, vanha ihminen, mutta samalla minulla mielestäni on niin paljon mahdollisuuksia, sillä tunnen joka päivä miten kehityn, tulen yhä sopusointuisemmaksi, kokonaisemmaksi ja myös paremmaksi. Minä ikäänkuin juon lepoa, juon sielunvoimaa itse huolettomuudesta...

"Koko kirjeen sävystä kuuluu kyllä, että olen virkistynyt. Mutta minä en hengitäkään Hörbyn ilmaa, eikä kaikkialla, minne vain silmäni käännän, synkkämielisyys uhkaa minua kuin raskas pilvi."[97]

Ja paria päivää myöhemmin hän jatkaa:

"Tiedätkös, nyt minä olen jo jonkinmoinen 'pikku-äiti' itse tohtorillenikin, Georg Brandesille. Kun hän on oikein alakuloinen, voi hän istua ja jutella minulle niin koruttomasti kuin äidille, siksi että äiti ymmärtää, siksi että hänellä on suuri vanha sydän. Ja silloin tuntuu siltä, kuin minä kasvaisin, ja hän muuttuisi yhdeksi minun monista pikku lapsistani, jotka laskevat kaikki huolensa äidin helmaan. Miten omituinen ihminen minä mahdankaan olla! Se johtunee vain siitä, ettei sovinnaisuus sido minua — etten koskaan kysy, mikä on tapana, vaan otan aina huomioon sen, mikä on puhtaasti inhimillistä, sen mikä tuottaa kärsimystä tai helpoittaa tuskia."[98]

Ja jonkun viikon kuluttua hän vielä vakuuttaa Matille:

"Meidän välillämme näyttää kehittyvän levollinen, turvallinen ystävyys, joka ei aluksi ole liian kiihkeä, ei vaadi liiaksi sanoja ja jonka siis ei myöskään tarvitse kehittyä vihamielisyydeksi."[99]

Mutta tuo turvallinen, rauhallinen ystävyys katoaa jonkun ajan kuluttua, ja ne harvat kerrat, jolloin Ernst Ahlgren enää mainitsee tästä suhteestaan lähimmille ystävilleen, voi rivien välistä huomata sekä katkeruutta että väsähtymistä. "Sellainen hermostunut luonne kuin Brandesin repii minut palasiksi",[100] kirjoittaa hän Matille myöhemmin keväällä Parisista, ja palattuaan jälleen Kööpenhaminaan hän sanoo Gustaf af Geijerstamille: "Olen ollut huonolla tuulella: eripuraisuutta Brandesin ja minun välilläni."[101] Jonkinmoisen aavistuksen siitä taistelusta, joka tänä aikana riehui Ernst Ahlgrenin sielussa, antavat myös seuraavat sanat kirjeestä Matille: "Hän (Brandes) raukka on niin rikkirevitty ja hermostunut. Mutta minulla ei ole varaa tuntea sääliä häntä kohtaan; välinpitämättömyyden tulee astua sijalle: se se yksin voi tehdä minut levolliseksi."[102]

Mutta kaikkein selvimmän selityksen, suorastaan avaimen heidän suhteeseensa saamme Ernst Ahlgrenin kirjeestä Lundegårdille, jonka hän kirjoitti kesällä 1887 tehtyään lopputilinsä elämän kanssa ja jossa hän muun muassa sanoo: "Olihan se luonnollista, että se loppuisi traagillisesti; minun tunteeni ovat siksi syvät ja kiihkeät, 'rajaton jakautuminen' ei sovellu sellaiselle luonteelle. Olen liian hyvä ollakseni leikkikalu ja liiaksi intohimoinen voidakseni unohtaa..."

Useissa jälkeenjättämissä luonnoksissaan ja muistiinpanoissansa Ernst Ahlgren viittaa tähän suhteeseen, jopa on kokonaan rakentanut ne sen perustalle. Muistialmanakkaansa v. 1887 joulukuun 13:nnen ja 14:nnen päivän kohdalle hän on merkinnyt seuraavat sanat: "Taaskin itsemurhan partaalla. Kirjoitin Axelille, ja hän oli kanssani koko päivän. — Axel vaali minua kuin sairasta eläintä. Minä kerroin hänelle koko elämäni. Kaikki! Kaikki!"

Yllämainittua tapausta kuvaa epäilemättä kertomus "Ur mörkret", joka muutamia kuukausia Ernst Ahlgrenin kuoleman jälkeen ilmestyi kokoelmassa "Berättelser och utkast". Ernst Ahlgren on antanut siinä niin peittelemättömän kuvan lapsuudenkodistaan, isästään ja kasvatuksestaan, ettei ole epäilemistäkään sen totuudesta, yhtä vähän kuin tarvitsee olla kahdenvaiheilla siitäkään, ketä hän seuraavalla kuvauksella on tarkoittanut:

"Kaikki on naisessa häpeää, sillä hän ei ole mikään sinänsä, vain sukupuoliolento. Minä tein työtä miesten parissa, väitin olevani sukupuoleton ja ivasin kylmyyttäni. Luulin miltei itsekin olevani suvuton, ja sekin oli häpeä. Pelkäsin, että leukaani voisi kasvaa parransänkeä, ja sitä miehet vuorossaan olisivat pilkanneet. Mutta eräänä päivänä tunsinkin olevani nainen, sillä minä rakastin... Minut valtasi samanlainen tunne kuin sen, joka koko elämänsä on kulkenut kuraisia, vettyneitä teitä keskellä usvaista talvipäivää, näkemättä koskaan aurinkoa tai edes uskaltamatta toivoa saavansa koskaan sitä nähdä — — ja sitten äkkiä huomaakin auringon tulevan esiin ja näkee, että kaikki on kasvanut ja itänyt kosteassa maassa, että puut alkavat vihoittaa ja kukat puhjeta — — auringon valossa!

"Olisin antanut koko elämäni, jos olisin voinut olla hänen ystävänsä, mutta se oli mahdotonta — olin vain hänen ystävättärensä...

"Sinä tiedät, mitä minä olin hänen käsissänsä. Hän paljasti aivoni nähdäkseen miten ne työskentelivät, hän kaivoi leikkausveitsellään minun sisintäni rikastuttaakseen ihmistuntemustansa, ja hän raateli minun sydäntäni — kuin pahankurinen lapsi — vain siksi, että hän näki sen sykkivän. Ja kun ei ollut enää ainoatakaan tuskaa jäljellä, jota olisin voinut kestää henkeäni heittämättä — viskasi hän minut pois. Ei siksi että olisin kohdellut häntä pahoin, tai ollut vilpillinen tai puolinainen — sillä mistään sellaisesta ei minua voi syyttää! Vaan ainoastaan siksi, että olin nainen. En ystävä, vaan ystävätär!

"Nainen on sama kuin paaria, joka ei koskaan voi kohota kastiaan korkeammalle. Että olen nainen, siinä elämäni kirous."

Neljätoista vuotta Ernst Ahlgrenin kuoleman jälkeen julkaisi Lundegård "Elsa Finne" nimisen romaanin, jonka toinen osa perustuu Ernst Ahlgrenin yksityisiin muistiinpanoihin, juuri samoihin, joista hän viimeisessä kirjeessään Axel Lundegårdille sanoo: "Älä hävitä yksityisiä muistiinpanojani, — — varmaan pyydän sinua vielä sitä tekemään, mutta se ei saa tapahtua. Jokainen sana on totta, ja siitä totuudesta, jonka minä voin kuolemallani vahvistaa, pitäisi hänelläkin olla rohkeutta vastata."[103] Toivoessaan että nämä hänen muistiinpanonsa säilyisivät jälkimaailmalle Ernst Ahlgren ei kuitenkaan ajatellut ensi sijassa itseään eikä omaa puolustustaan, vaan itse asiata, vapaata rakkautta, jota vastaan hän tahtoi taistella.

Axel Lundegårdia on sekä yksityisesti että julkisesti moitittu tämän teoksen julkaisemisesta, onpa häntä syytetty Ernst Ahlgrenin muiston häpäisemisestäkin. Ja myönnettävä on, että asia on siksi arkaluontoinen, että ehkä olisi ollut parempi vieläkin kauemmin antaa ainesten levätä. Mutta toisaalta, kysymystä psykologiselta kannalta arvosteltaessa, täytyy tunnustaa, että tämä teos on tavattoman mielenkiintoinen sille, joka ei halua vain uteliaisuuttaan tyydyttää, vaan tahtoo syvemmältä tunkeutua Ernst Ahlgrenin elämään ja koettaa ymmärtää häntä.

Tosin olisi väärin pitää "Elsa Finne'ä" luotettavana lähteenä, jonka mukaan voisi varmoja johtopäätöksiä vetää. Sillä se on kaunokirjallinen teos, vieläpä kahden kirjailija-mielikuvituksen hedelmöittämä. Mutta se, joka tuntee tarkemmin Ernst Ahlgrenin elämänvaiheet, voi helposti eroittaa tosiasiat mielikuvista. Jo ensimäisessäkin osassa, joka kuitenkin niin suureksi osaksi on "satua", on runsaasti todellisia piirteitä, vieläpä Ernst Ahlgrenin omia sanojakin. Päähenkilön, Elsa Finnen suhde mieheensä on jokseenkin totuudesta kiinnipitävä, samoin voi ilman vaikeutta löytää Knut Hermanin ja Ivar Mörcken esikuvat. Myöskin Elsa Finnen luonne vastaa täysin Ernst Ahlgrenin omaa luonnetta, kummallakin on aivan samat taipumukset, sama elämäntyö, sama yksinäisyyden tuska ja kuoleman kiihko. Ja Ernst Ahlgrenin sisimmän olennon paljastavat meille ne sanat, joihin koko teoksen ydin on ikäänkuin kristallisoitunut:

"Nykyaikaisen naisen tunne-elämä on arka. Hänen kaipuunsa on paljoa kuumempaa kuin vain veren kiihkoa, paljoa voimakkaampaa kuin vain sydämen kaihoa; korkeimmalle kehittyneissä se on hivuuttavaa hengen nälkää, joka voi johtaa kuolemaan, jollei sitä tyydytetä — ja tuskin koskaan se tuleekaan tyydytetyksi!"

Tätä hivuuttavaa nälkää kuvaa kirjan toinen osa Elsa Finnen omin sanoin. Kun hän kohtaa Ivar Mörcken, tuon miehen, joka nerokkaisuudellaan ja persoonallisella viehätyksellään lumoaa hänet, joutuu hän kokonaan hänen orjakseen. Hän luulee löytäneensä hänessä ihanteensa, sen miehen, joka kaikessa seisoo häntä itseään ylempänä, ja joka voi tyydyttää hänen henkensä kaipuun. Mutta rakkaus, joka hänelle itselleen on ankarinta vakavuutta, onkin miehelle vain leikkiä ja ajanvietettä. Niin kauan kuin hän jaksaa vastustaa hänen viekoitustaan, himoitsee mies häntä, mutta kun hän on kadottanut kaiken vastustusvoimansa, kun hän antautuu kokonaan hänelle, väsyy tämä ennen pitkää leikkiin ja heittää hänet luotaan. Ja vaikka hän näkee miehen kehnouden ja halveksii häntä ihmisenä, niin ei hän sittenkään voi vapautua hänen vallastaan. Hän kituu, kunnes kaikki hänen voimansa ovat lopussa, kunnes ei muuta pelastusta ole kuin kuolema.

"Vapaa rakkaus", sanoo Elsa Finne, "sinä olet myrkyttänyt minun elämäni. Rakkausko? Mikä nimi sellaiselle! Minun täytyy kuolla, sillä en voi elää... Sinun oppiasi minä vihaan, vihaan, vihaan! Sillä ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa! ... minä en kunnioita sinua — — mutta rakastan sittenkin."

Georg Brandes on kerran yksityisesti sanonut, ettei kehittyneitten ihmisten välillä voi olla kysymystäkään muunlaisesta kuin molemminpuolisesta rakkaudesta, ja että siis sitä tunnetta, joka ei saavuta vastakaikua, ei voi rakkaudeksi nimittää. Tämän mukaan ei Ernst Ahlgrenin rakkautta voisi siis rakkaudeksi sanoa. Mutta minkä muun tunteen sanelema sellainenkin pieni hieno palanen voisi olla kuin seuraava, joka löytyi hänen jälkeenjääneiden paperiensa parista:

"Me seisomme tässä — sinä ja minä, kaksi lasta puutarhassa — ja kädessäni minä pitelen pientä kuollutta varpusta... Älkäämme antako sen maata maassa sateessa ja auringonpaisteessa, mädätä ja löyhkätä, jotta meidän on pakko inhota sitä, pikku elukka raukkaa! Ei, haudatkaamme se niinkauan kuin se tuntuu vielä lämpimältä, haudatkaamme se yhdessä, sovinnossa, me molemmat; siunatkaamme sen pikku ruumis ja erotkaamme sitten kumpikin tahollemme.

"Miten rentona sen pää lepää kädessäni! — avuttoman rentona, jollei sitä kannateta — tuo hieno, ruskeanharmahtava pää! Sydän on laannut sykkimästä ja harmaa kaihi peittää sen silmät, nuo uskolliset silmät, jotka eivät koskaan enää kirkkaina katso meihin. Se oli meidän ilonamme vuoden — vajaan vuoden: kesän tai pari lyhyttä päivää sateitten ja kuurojen lomassa. Sinulle se oli ajanviete, minulle rakkahin ystävä; minun tehtäväni oli ruokkia ja hoitaa sitä, mutta sinä olit poika, täynnä pojan vallattomuuksia ja päähänpistoja ja koska sinulla oli sama oikeus siihen kuin minullakin, niin sinä kiusasit sen hengiltä. Loukkaavin sanoin sinä pistelit sen ruumista, ei ainoatakaan kohtaa, johon et olisi okaita iskenyt; ivalla sinä hitaasti sen myrkytit, ja kun se vaikeni, niin pahoittelit, että sen siivet olivat lerpallaan ja ettei se enää visertänyt.

"Minä tiesin, että se kuolisi, ja sydäntäni vihloi, mutta en tahtonut antaa sen kärsiä, ja siksi minusta oli parasta kun viskasit sen pois ja annoit sen vetää viimeiset hengenvetonsa ensimäisenä hyisenä hallayönä...

"Pikku lintu on kuollut eikä mikään voi sen ruumista enää lämmittää — haavoittunutta, raadeltua rakkauttani, joka paleltui kuoliaaksi."

Taiteellisessa suhteessa paljoa etevämmin ja samalla myös inhimillisemmin on Ernst Ahlgren puhunut vapaata rakkautta vastaan myös näytelmässään "Den Bergtagna", (Lumottu), jonka niinikään Axel Lundegård on viimeistellyt ja julkaissut Ernst Ahlgrenin kuoleman jälkeen. Epäilemättä tämän teoksen käsikirjoitus oli kaikin puolin paljoa täydellisempi ja viimeistellympi kuin "Elsa Finne'n", johon ei ollut valmista sommittelua olemassa, ainoastaan muistiinpanoja. Näytelmässä "Den Bergtagna" ei ole jälkeäkään yhteistyöstä johtuvasta epätasaisuudesta niinkuin "Elsa Finne'ssä", jonka eri osat eivät hyvin suhtaannu toisiinsa. Se on paljoa eheämpi kuin mikään muu Ernst Ahlgrenin ja Axel Lundegårdin yhteistöistä, jonka vuoksi olisinkin halukas arvioimaan Axel Lundegårdin työtä tämän teoksen suhteen hyvinkin vähäiseksi.

Näytelmän juoni ja aate on kokonaan Ernst Ahlgrenin. Se on läpeensä hänen omalla sydänverellään kirjoitettu ja kuvastaa paremmin kuin mikään muu hänen elämänsä traagillisuutta. Louisella on sama tunteen intensiteetti kuin Ernst Ahlgrenilla itsellään, sama rajaton kaipuu ja täydellinen antautuminen. Hän ei tunne mitään tasaista keskitietä, hän ei tiedä mitään sovitteluista eikä tinkimisistä. Hän ei voi olla puolinainen yhtä vähän onnessa kuin surussakaan. Louisen, samoinkuin Elsa Finnenkin, täytyy sokeasti seurata sitä miestä, joka on tullut hänen "kohtaloksensa". Ja Alland on täydellinen vastine Ivar Mörckelle. Hänellä on kaikki hänen avunsa, mutta myös kaikki hänen heikkoutensa. Hän on naisten hemmoittelema, hänen ei koskaan ole tarvinnut muuta kuin viitata kädellään, jotta jokainen häntä seuraisi, ja väsyttyään yhteen hänellä aina on ollut kymmenen muuta valittavanaan. Hän ei salaa heikkouttansa, hän ei tee itseään hituistakaan paremmaksi kuin mitä hän on, mutta hän seuraa varmaa ja monin kerroin koettelemaansa taktiikkaa, jolla hän pitää naiset vallassansa. Hän murtaa sydämiä tusinakaupalla, mutta hän itse suoriutuu aina ehein nahoin vaarallisimmastakin pelistä.

Sellaisen miehen on aivan mahdoton edes ymmärtää, että naiselle rakkaus voi olla täyttä vakavuutta. "Sinä peloitat minua", sanoo Alland Louiselle. "Eihän voi olla mahdollista, että olisit rakastanut minua täydellä todella — — niinkuin nainen ensi kertaa rakastaessansa — siten että hän kokonaan antautuu tunteensa valtaan, että rakkaus täyttää koko hänen olentonsa, ettei hänen tahtonsakaan enää ole vapaa, vaan kokonaan toisesta riippuva?" Ja hänen kevyt elämänkäsityksensä puhkeaa täydesti esille hänen sanoessansa: "Lapsi, miten sinä saatoit rakastaa minua? Enhän minä ole kylliksi välitön, voidakseni tuntea samanlaista rakkautta... Kaksikymmentä naista on rakastanut minua ennen sinua... Ja voihan se olla, ettet sinäkään ole viimeinen."

"Jos joku on niin hyvä ja uskollinen sinulle kuin minä olisin voinut olla, niin suon sinut hänelle — ja hänet sinulle", vastaa Louise. Mutta tuossa vastauksessa on hänen kärsimyksensä kalkki täyttynyt jo reunojaan myöten. Kuoleman tuulahdus tuntuu jo hänen otsallaan. Ja kevytmielinen Allandkin tuntee pistoksen sydämessään. Ehkä tuo rakkaus, jota hän on pitänyt vain leikkinään, on sittenkin jonkin arvoinen, ehkä kannattaisi sittenkin kätkeä se povelleen, uhrata jotain itsekin sen puolesta, kerrankin unohtaa oma itsensä toisen vuoksi... Tämä selviää hänelle kuitenkin liian myöhään, vasta sitten, kun toinen on jo etsinyt ja löytänyt kuoleman.

Mikä kohtalon iva kajahtaakaan Allandin sanoista, kun hän, aavistaen pahinta, tunkeutuu väkivallalla Louisen huoneeseen puolustaen itseään seuraavin sanoin: "Nyt minulla on oikeus mennä sinne; hän on tuleva minun vaimokseni."

Kaiken sen onnen, jonka Ernst Ahlgren omassa suhteessaan Brandesiin sai kokea, mutta myös kaiken sen tuskan ja epätoivon, niin vieläpä kaiken alennuksen ja halveksumisen omaa itseään ja heikkouttaan kohtaan, on hän tähän teokseensa valanut.

"Avioliitossa voi olla onnen mahdollisuuksia; vapaassa rakkaudessa ei koskaan", niin kirjoittaa hän "suureen kirjaansa" huhtikuussa 1888, kolmisen kuukautta ennen epätoivoista loppuaan.

Epätoivon partaalla.

Kun Ernst Ahlgren oli saanut suuren romaaninsa, "Fru Marianne'n" valmiiksi, kun sopimukset kustantajien kanssa olivat tehdyt sekä Tukholmassa että Kööpenhaminassa ja tekijäpalkka nostettu, läksi hän huhtikuun alussa Parisiin. Hän oli siis vihdoinkin päässyt tuon unelmansa perille. Vastasiko tämä matka hänen odotuksiansa, on kuitenkin epäilyttävää. Ensimäiset kirjeet ainakin ilmaisevat jonkinmoista pettymystä.

"En ole tavannut ainoatakaan sielua", kirjoittaa hän Matille, "käyn vaan ja katselen kaikkia nähtävyyksiä tai luen ranskalaista kirjallisuutta päivät pitkin. Elän yksinomaan vanhojen mamselien, kuivuneiden koulukoni-parkojen parissa! Oi, jospa tuntisin täällä edes yhden oikean ihmisen! Tarkoitan, jonkun hiukankin elämänhaluisen sielun. Omituista, miten vähän tyydytystä seurustelu useimpien naisten kanssa voi antaa ... yhtä hyvin voisi puhua seinän kanssa."[104]

Kuukautta myöhemmin on kirjeillä jo hilpeämpi sävy. "Päivä päivältä viihdyn yhä paremmin Parisissa", kirjoittaa hän Karl af Geijerstamille. "Syreenit kukkivat, koko luonto on vihanta ja tuore; täällä on ihanaa, ihanaa! Kunhan voisin näyttää tätä kaikille rakkailleni! Oi jospa Gustaf (af Geijerstam) olisi täällä! Miten hyvin me viihtyisimme yhdessä — nauttisimme vapaudestamme ja iloitsisimme siitä, että olisimme niin kaukana kaikesta puuhasta ja riidasta."[105]

Kaksi kuukautta Ernst Ahlgren oleskeli Parisissa, mutta vasta loppuajalla, jouduttuaan yhteyteen muiden pohjoismaalaisten kanssa, hän alkoi siellä viihtyä. Varsinkin Jonas Lie voitti hänen sydämensä ja hän oleskeli paljon hänen ja hänen vaimonsa seurassa. "Hän (Lie) on kaikkein herttaisimpia ihmisiä mitä koskaan olen tavannut", kirjoittaa Ernst Ahlgren Esseldelle, "seurustelu hänen kanssaan on yhtä miellyttävää kuin jos oikein harmaanpilvisenä ja tuulisena päivänä pääsee lämpimään ja kodikkaaseen huoneeseen. Koko hänen olentonsa on yhtä ainoaa sopusointuista hyvinvointia."[106]

Björnson, jonka tuttavuuden Ernst Ahlgren niinikään teki, ei miellyttänyt häntä samassa määrin kuin Jonas Lie, eikä heidän välillään syntynyt mitään läheistä persoonallista yhteyttä. "Björnson oli myös omalla tavallaan ystävällinen", kertoo hän yllämainitussa kirjeessään. "Mutta hänen seurassaan tuntee koko ajan hengittävänsä itsevaltiasta ympäröivää ilmaa, olevansa tekemisessä sellaisen persoonallisuuden kanssa, joka nielee kaiken, mikä sen lähelle sattuu, — minä tarkoitan, joka vaistomaisesti tahtoo pakoittaa kaikki vaikutusvaltansa alle, siksi että hänen luonteensa kerta on sellainen."

Toukokuun 17 p:nä panivat norjalaiset Parisissa toimeen juhlan, jossa suuri joukko pohjoismaalaisia oli läsnä, heidän parissaan Ernst Ahlgrenkin. Minkä vaikutuksen hän teki läsnäoleviin, käy ilmi professori Werner Söderhjelmin kuvauksesta Valvojassa: "Norjalaisten juhlassa hänen olentonsa kaikkia suuresti viehätti", kirjoittaa hän. "Hän oli iloinen kuin lapsi siitä, että oli päässyt Parisiin... Enimmäkseen hän kävi yksin ympäri kaupunkia, aina jalkaisin ja kainalosauvoistaan huolimatta kulkien pitkät matkat, eikä mitään ollut sellaista, jota eivät hänen tarkkaavat silmänsä olisi huomanneet. Iltasin hän yhtyi ystäväinsä seuraan ja — jollei ketään vierasta ollut läsnä — laski hän valloilleen koko erinomaisen esityskykynsä ja koko huumorinsa kyllyyden kertoessaan, mitä hän päivän kuluessa oli nähnyt taikka kuvaillessaan kotiseutunsa oloja. Sen hilpeämpää ja sopusointuisempaa persoonallisuutta olisi ollut vaikea löytää."

"Hänen tyytyväisyytensä näytti kohoavan korkeimmilleen, kun hän sai ensimäiset valmiiksi painetut kappaleet 'Fru Marianne'a Parisiin. Hän ei salannut, että hän tällä teoksella odotti varsinaisesti murtavansa itselleen oman uran Ruotsin kirjallisuudessa ja hankkivansa itselleen aseman, joka palkitsisi sen pitkällisen työn, minkä hän siihen oli pannut. Hän viittasi myös siihen, ettei hän koskaan enää kirjoittaisi mitään niin suurta."[107]

Kesäkuun alkupäivinä Ernst Ahlgren palasi Parisista Hörbyhyn. Hän pelkäsi jo edeltäpäin, ettei hän voisi viihtyä "pienessä, yksitoikkoisessa Hörbyssä" sillä hän "tarvitsi ihmisiä", niinkuin hän Matille kirjoittaa. "Olen viime aikoina aivan muuttunut."[108] Ja sen vuoksi hän suunnittelee mielessään, miten hän voisi saada jonkun kirjailijaystävistään kesäksi luokseen, jotta hänellä iltasin, työpäivän loputtua olisi joku, jonka kanssa puhella. "Minä aion tehdä työtä kuin orja lähimmät kymmenen kuukautta", sanoo hän Matille, "mutta tuntuu kerrassaan kauhealta, jollei iltasin, ankaran työpäivän päätyttyä ole ketään, jonka kanssa puhua. Sellaisissa oloissa ihmisen kaikki mahdollisuudet kuivettuvat."[109]

Mutta kaikki kesäsuunnitelmat menivätkin häneltä myttyyn. Kesäkuun 25 p:nä julkaisi tanskalainen "Politiken" lehti vasta ilmestyneestä "Fru Marianne" kirjasta ankaran arvostelun, joka kokonaan mursi Ernst Ahlgrenin uskon omaan itseensä, kykyynsä ja kirjalliseen työhönsä, ja saattoi hänet mitä hirveimmän epätoivon partaalle. Hänen vanha vihollisensa, tuo salakavala elämänkyllästys, joka niin usein ennenkin oli vainonut häntä, tarttui häneen nyt rautakourin, ja usein hän tuskissaan pakeni puutarhaan, kaikkein perimäiseen soppeen, jossa hän saattoi olla ihmisiltä rauhassa, ja kulki siellä levottomasti edestakaisin taistellen ja kamppaillen itsensä kanssa.

Viikon päivät kuljettuaan kodissaan kuin rauhaton sielu, hän läksi jälleen Kööpenhaminaan. Täällä hän tapasi Axel Lundegårdin, josta hän kokonaisen vuoden ajan oli ollut erillään. Kaikki väärinkäsitykset ja erimielisyydet olivat kuitenkin nyt kadonneet. Sillä kaikki se, mikä oli eroittanut heidät toisistaan, tuntui nyt niin vähäiseltä ja pieneltä sen suuren vakavuuden edessä, jonka Lundegårdkin tunsi ikäänkuin ilmassa.

Sillä lähtiessään tällä kertaa kotoaan Ernst Ahlgren oli tehnyt päätöksensä. Kärsimykselläkin täytyi olla rajansa. Hän oli kyllin kauan jo taistellut, oli kuluttanut viimeisetkin voimansa loppuun, hän ei halunnut enää muuta kuin kuolemaa.

Hän oli aikonut panna päätöksensä toimeen heti saavuttuaan Kööpenhaminaan, oli järjestänyt kaikki asiansa jo sitä varten, ja aikoi vain kirjoittaa vielä viimeiset kirjeensä niille harvoille, jotka olivat lähellä hänen sydäntänsä. Sähkösanomakin oli jo valmiiksi kirjoitettuna Matille, mutta samassa hänen mieleensä iski ajatus, että yritys ehkä ei onnistuisikaan, hän voisi ehkä vain haavoittaa itseään, ja siinä tapauksessa pitäisi olla rahaa varattuna, jotta omaisilla olisi helpompi hankkia hänen tuskilleen lievitystä. Parasta siis lykätä päätöksen toimeenpano vielä seuraavaan päivään, käväistä aamupäivällä Malmössä nostamassa rahoja ja sitten illalla, palattua takaisin — nukkua ikuiseen uneen.

Juuri kun Ernst Ahlgren, istuessaan hotellihuoneessaan, teki näitä suunnittelujaan, astui Lundegård sisään. Keskustelun, joka sukeutui nyt heidän välillään, on Ernst Ahlgren itse merkinnyt muistun "suureen kirjaansa". Muutamalla rivillä hän siinä paljastaa mielentilansa tänä raskaana hetkenä ja samalla loihtii eteemme Axel Lundegårdin — hienotunteisen, huolehtivan, säälivän ystävän — kuvan.

"En ollut arka enkä ujo, kertoo Ernst Ahlgren, "näyttäydyin aivan sellaisena kuin olin. Mitäpä tuollainen turhanpäiväinen pelko joutua naurunalaiseksi nyt merkitsi — mielessäni liikkui aivan toisia ajatuksia.

"Hetken kuluttua sanoi Axel hiukan ihmetellen: Miten herkkä sinä oletkaan kaikelle.

"— Niin, sellaiset ihmiset kuin minä olisivatkin otettavat hengiltä jo syntyessään, sillä elämä muodostuu lakkaamattomaksi kidutukseksi heille. Minun laitani on miltei vielä pahempi kuin muiden itsehillitsemiskykyni vuoksi: ihmiset voivat kiusata minua niin rajattomasti aavistamatta sitä itse.

"Axel oli hetken aikaa ääneti, sitten hän kohotti katseensa minuun.

"— Kuinka paljon minä tänä iltapuolena olen kiusannut sinua? kysyi hän hiljaisella äänellä.

"— Et lainkaan, et vähintäkään.

"Minä kuljin ympäri huonetta, minulla ei ollut hetkenkään rauhaa. Axel nojasi tuoliin ikkunan ääressä. Silloin tällöin me vaihdoimme vain jonkun sanan aivan vähäpätöisistä asioista, mutta enimmäkseen me olimme vaiti.

"— Tahdotko persoonallisesti minulle tehdä hyvin suuren palveluksen? sanoi Axel äkkiä. Hän luultavasti epäili minun suostuvan hänen pyyntöönsä, koska hänen oli niin vaikea saada noita sanoja suustaan. Minä hätkähdin, ikäänkuin peläten jotain vaaraa.

"— Jos vain kykenen sitä tekemään, vastasin epäröiden. — Mitä se on?

"— Ei, minä en voi sitä sanoa.

"— Kyllä, sano vaan.

"— Minä en voi.

"— Voit kyllä, mitä minun pitäisi tehdä?

"— Odottaa.

"Huoneessa vallitsi äänettömyys.

"Ihminen, joka pyysi, etten kuolisi.

"Kyyneleet kohosivat silmiini. Mieleni suli niin kiitolliseksi ja pehmeäksi, minun oli niin kumma olla. Tulin niin iloiseksi, että ilosta olin vähällä purskahtaa itkuun, mutta tämä ilo ilmaisi minulle samalla, miten tyhjä elämäni oli.

"— Olisiko se sinulle palvelus?

"— Olisi.

"Minä päästin hänen kätensä irti. Minä astuin pari askelta syrjään ja asetuin pöydän ääreen. Niin, pari viikkoa, ehkäpä pari kuukauttakin luulin voivani elää ikäänkuin hänen tahdostaan."

Ernst Ahlgrenin oli kuitenkin mahdoton odottaa. Jäätyään yksin hän päätti sittenkin toteuttaa aikeensa, ja kirjoitti jäähyväiskirjeen Lundegårdille, jossa hän antaa niin kauniin tunnustuksen miehiselle ystävälleen ja työtoverilleen, kuin tuskin kukaan muu nainen lie antanut, samalla selittäen hänelle kuolemansa syyn ja tehden kirjallisen testamenttinsa.

"Rakas toveri.

"Kun kaikki on ohitse, niin ota avain, joka seuraa tämän kirjeen mukana. Se kuuluu kirjoituspöytäni kolmeen ylimpään laatikkoon. Sieltä löydät muistiinpanoni; ne ovat sinun yksin. Polta enin osa, käytä mitä haluat. Olisin tahtonut antaa sinulle suunnitelman kertomukseen 'Att dö' sekä suureen romaaniini, mutta kaikki 'maalliset' asiat ovat minulle nyt aivan yhdentekeviä. Ihminen on suuri egoisti, rakas poikani. Olisin niin kernaasti tahtonut tehdä sinulle mieliksi ja odottaa, niinkuin pyysit. Kiitos, teki niin hyvää, että joku tahtoi pidättää minut täällä, että jotkut ovat pitäneet minusta.

"Sinä olet aina ollut minulle hyvä ja hienotunteinen ystävä, sinähän et koskaan voisi olla raaka? Sinä tulet säilyttämään minut muistossasi ja minun tähteni olet tuomitseva meitä naisparkoja lempeästi, tai oikeammin: sinä olet tuomitseva meitä oikeudenmukaisesti etkä leimaava meitä vain sieluttomiksi, miehen vastakkaisiksi sukupuoliolennoiksi. Meidän välillämmehän ei koskaan ole ollut erotiikkaa, ei mitään epäpuhdasta, ei minkäänlaista intohimoa. Se on tehnyt meidän suhteemme hienoksi ja vapaaksi. Sinä olet kunnioittanut minua, ja miehen kunnioitus on kalleinta mitä nainen voi saada. Sinä olet huomaava rumia, omaa etua silmälläpitäviä piirteitä luonteessani, sillä sinä omistat kaikki salaisimmat tunnustukseni: muistiinpanoni. Mutta sinä olet ymmärtävä, että kaikessa on myös kuonaa.

"Kapeista, irtonaisista muistiinpanolehdistä, jotka ovat kirjoituspöytäni suurimmassa laatikossa kahteen kuoreen suljettuina, saat nähdä jotain, jota luultavasti et ole odottanut. Olihan luonnollista, että se loppuisi traagillisesti; minun tunteeni ovat siksi syvät ja kiihkeät, 'rajaton jakautuminen' ei sovellu tällaiselle luonteelle. Olen liian hyvä ollakseni leikkikalu ja liiaksi intohimoinen voidakseni unohtaa, tai oikeammin ... no, kylliksi siitä.

"Syynä kuolemaani on se, että olen epäonnistunut taiteilijaurallani. Mutta tuosta toisestakaan ristiriidasta ei mikään muu kuin kuolema olisi voinut minua pelastaa.

"En tunne vihaa enkä katkeruutta häntä kohtaan. Hän on seurannut luonnettansa, samoinkuin minäkin omaani... Hän syytti minua kaksinaisuudesta, siinä hän teki väärin. Minä olin arka, siksi että olin kuin pieni kurja mato hänen tavattoman nerollisuutensa ja koko persoonallisuutensa rinnalla, mutta kaksinainen en ollut; minä koetin vain salata häneltä kärsimyksiäni.

"Kustannusoikeuden kaikkiin teoksiini sekä käsikirjoituksiini saat sinä. — — —

"Sinä olet melkein liian hyvä tullaksesi ruotsalaiseksi kirjailijaksi. Mutta yhdentekevää miksi sinä tulet, kunhan vain teet työtä, teet työtä ja teet työtä.

"Ja tule niin onnelliseksi ja tyytyväiseksi kuin minä sinulle toivoisin."[110]

Lopetettuaan kirjeensä Ernst Ahlgren istui pöytänsä ääressä, kunnes aamu alkoi sarastaa, ja tänä yön hiljaisena hetkenä hän loi yhden syvällisimmistä novelleistansa, "Förbrytareblod", jossa epätoivontuska ja kuoleman läheisyys väräjää joka ainoalta riviltä. Kylmät hikipisarat kostuttivat hänen otsaansa, kun hän vihdoin nousi pöytänsä äärestä ja astui avonaisen akkunan luo, ei edes kesäisen aamun viileä henki voinut karkoittaa sitä tukahduttavaa tuskaa, joka nousi hänen sydänalastaan kurkkua kohti.

Mutta ennenkuin hän läksi laivarantaan matkustaakseen Malmöseen, alkoi hänen päätöksensä jälleen horjua ja ikäänkuin hukkuva hän tarttui viimeiseen oljenkorteen kiinni. Hän kirjoitti Brandesille pari sanaa ilmaisten hänelle aikeensa ja pyysi saada tavata häntä vielä viimeisen kerran. Palatessaan takaisin olikin Brandes häntä laivarannassa vastassa ja vietti koko päivän hänen seurassaan, kunnes sai hänet tyyntymään ja luopumaan itsemurha-aikeestansa. Ernst Ahlgren itse kertoo tästä kirjeessä Matille seuraavasti:

"Brandes oli levollinen ja järkevä, hän sanoi, ettei kellään ollut oikeutta estää minua, mutta hän tahtoi keskustella perinpohjaisesti motiiveistani. Olin niin väsynyt ja kiusaantunut, etten voinut mitään ajatella, olin aivan tahdoton ja tottelin vain koneellisesti häntä. Hän vei minut ajelemaan Langelinielle, pakoitti minut syömään, pakoitti minut vastaamaan. 'Teidän täytyy vain tulla komennon alle, muuta ei tarvitse', sanoi hän, 'teidän täytyy totella, tehdä niinkuin minä käsken; minulla on työtä teitä varten'. — 'Niin työtä!' Minä ikäänkuin heräsin hetkeksi tylsyydestäni. — 'Mutta se on suuri työ, ei vain novellien kirjoittamista. — Te ette saa ottaa itseänne hengiltä, teitä tarvitaan, te voitte olla hyödyksi.' — No, sellaisellahan vain lapsia lohdutetaan. Mutta sairas mieleni tunsi lepoa saadessaan alistua komennon alle, minä tottelin kuin koira. Brandes tiedusteli kassaani, määräsi, että jäisin tänne, hän saattoi minut kotiin ja istutti minut sohvannurkkaan kiltisti kuin lapsen, joka on saanut vitsaa, ja sitten hän vielä lopuksi läksytti minua ja sanoi miten tyhmä olin ollut; hyvin tervetullut läksytys se olikin, ja sitten 'mamma-Brandes' läksi."[111]

Vain vähitellen Ernst Ahlgren toipui ja hänen mielensä tuli jälleen tasapainoon. Mutta entiselleen hän ei jaksanut enää nousta. Siksi kova oli isku ollut. "Olen levollinen nyt", kirjoittaa hän kymmenen päivää myöhemmin Matille. "Työvoimani on murtunut, mutta ehkäpä se vielä palaa, luonto auttaa kyllä itseänsä, kun ystävällisten ihmisten kädet tulevat avuksi ja aika ennättää vaikuttaa... Nyt olen, niinkuin sanottu, levollinen. Väsynyt ja levollinen. En ole enää tuon vieraan tahdon vallassa, irtaannun siitä päivä päivältä yhä enemmän, hiljaa ja lempeästi... Elämä on nuori, terve ja kaunis elää. Minä vain olen vanha ja väsynyt ja sairas mieleltäni... Kuoleman käsi on kova, silloinkin kun se ei iske; koko sisimpäni on yhtenä ainoana vertavuotavana ja väräjävänä massana... Voinko tulla terveeksi ja voimakkaaksi, on aivan tietymätöntä."[112]

Myöskin sisarelleen, rouva Margarethe Ekströmille kirjoittaa Ernst Ahlgren voitettuaan pahimman kriisin:

"Kirjailijatoiminnassani on minua kohdannut kova isku, olen käynyt läpi sisällisen taistelun, joka on vienyt kaikki voimani. Olen kuin riepu. Olen seisonut itsemurhan partaalla, ja vain ystävieni huolenpito ja hienotunteinen hellyys on pelastanut minut tästä kauheudesta, jota itsekin kammolla ajattelen. Pahin on voitettu, mutta olen heikko kuin lapsi ja minusta tuntuu, ikäänkuin sisäinen olentoni olisi saanut kovan iskun, se vapisee ja vuotaa verta ja salainen tuska kalvaa minua alituisesti. En ole lähimainkaan parantunut; ja pieninkin tapaus veisi painaa vaa'an alas ja saattaa minut tekemään lopun elämästä, joka tuntuu minusta niin tyhjältä, — niin kauhistuttavan tyhjältä.