"— — Ymmärrän kyllä kuinka itsekkäältä minä tunnun. Minä tiedän, että se on itsekkyyttä. Mutta rakas, pikku sisar, sinähän olet aina rakastanut nuorinta raukkaa — häntä, jonka on täytynyt käydä niin köyhänä elämän läpi ja joka ei koskaan ole saanut kokea onnea. Ja olethan sinä nähnyt, miten olen kärsinyt kärsivällisesti, valittamatta. Nyt en voi enää; voimani uupuvat. Suo minulle rauha; ehkäpä sitten voin elää. Sinähän rakastat minua; ajattele, että ponnistelet ja kestät minun puolestani. Ajattele, että lunastat minun elämäni joka päivältä, joka kuluu."[113]

Jo ennen tätä Kööpenhaminan matkaansa oli Ernst Ahlgren, samana päivänä, jolloin hän oli lukenut "Politiken'in" ankaran arvostelun, kirjoittanut Gustaf af Geijerstamille: "Nyt ei ole enää puhetta hankauksista (Brandesin ja hänen välillään). Jotain aivan toista on kysymyksessä: minun työni... Minulla ei ole voimaa tulla taiteilijaksi — minä tarkoitan, minussa ei ole kylliksi omaperäisyyttä tullakseni siksi eikä diletantin elämää mielestäni kannata elää. Elää, kun se on niin tympäisevän banaalia."[114]

Ja päivää ennen kuin hän aikoi panna itsemurhayrityksensä toimeen, hän selittää vielä Geijerstamille: "Tässä syy, miksi en voi elää. Olen jo kauan tuntenut elämäni niin tyhjäksi, että kernaammin tahtoisin kuolla kuin elää. Mutta niin kauan kuin uskoin, että minulla oli hiukan kirjailijakykyä, saatoin sittenkin kestää. Työ täytti tyhjyyden, ja minä luulin tulevaisuudessa, saavutettuani vaikutusvaltaa ja suosiota, voivani suurestikin hyödyttää puoluettani juuri kohtuullisuudellani ja uutteruudellani, joka ei koskaan petä, kun työskentelen jonkun päämäärän saavuttamiseksi.

"'Politiken'in arvostelu antoi minulle viimeisen iskun. Luullakseni Brandes on oikeassa: minulta puuttuu kykyä. Minä halveksin diletantismia; jollei minusta voi tulla kirjailijaa, niin en tahdo kirjoittaa, ja jollei minulla ole työtä, johon voin ajatukseni keskittää, niin on minun mahdoton kestää: elämä on minulle liian autio."[115]

Mitä tuo "Politiken'in" arvostelu sitten sisälsi, koska se saattoi niin täydellisesti murtaa Ernst Ahlgrenin elinvoiman? Arvostelu, joka oli nimetön, kuului, lukuunottamatta varsin ivalliseen sävyyn kirjoitettua selostusta itse teoksesta, seuraavasti: "Koska rouva Benedictsson on liittänyt tämän kirjan kansilehdelle oikean nimensä salanimensä rinnalle, niin on hän varmaan luullut sitä parhaaksi tuotteekseen, joka voisi pitää puoliaan ilman anonymiteetin vaatimatonta suojaa. Sen pahempi puuttuu rouva Benedictssonilta, niinkuin niin monelta muultakin kirjailijalta, jossakin määrin itsekritiikkiä; sillä 'Fru Marianne' on epäilemättä hänen kynänsä kaikkein heikoimpia tuotteita. Hänen romaaninsa 'Pengar' seisoo, sen nuorekkaista virheistä huolimatta, äärettömän paljoa korkeammalla kuin tämä viimeinen teos, joka näyttää etsivän esikuvansa saksalaisten ja englantilaisten guvernantti-romaanien, sellaisten kuin esim. Marlittin kevyitten teosten parista.

"Täytyy ihmetellä, että uudenaikainen henkevä ja älykäs nainen voi tehdä itsensä syypääksi näin kouraantuntuvaan erehdykseen. Toiselta puolen on varmaan olemassa suurikin yleisö, joka suosii sellaisia kirjoja. Rouva Schorringin teoksia luetaan epäilemättä monessa paikassa, missä 'Rosmersholm' on kiellettyä tavaraa, ja rouva Benedictsson saa varmaan kiitosta sellaisissa lehdissä, joissa Strindbergiä pidetään verivihollisena. Kuitenkin monet olivat luulleet rouva Benedictssonin pyrkivän korkeammalle. — — —

"'Fru Mariannen' tekijätär on tyytynyt elämän kaikkein sileimpään pintaan, ja näitä pieniä väreilyjä, jotka kulkevat tällä hiljaisella merellä, hän kuvaa ikäänkuin ne olisivat intohimon myrskyjen nostattamina. Hän ei ole kylvänyt tuulta ja siksi hän ei voi myöskään niittää myrskyä. Hänen henkilönsä ovat yhtä litteitä kuin se paperi, jolle ne ovat kuvatut; ihmisiä ei niin helposti käsitellä kuin näitä olentoja tässä teoksessa, jossa naiset säikähtävät ensimäistä suudelmaa ja alkavat kehrätä, ja miehet kaikkoavat maailmalle muille kaikkein soveliaimpana hetkenä.

"'Fru Marianne' ei vie kirjallisuutta hituistakaan edemmäksi, jos nyt kerran kirjallisuuden tehtävänä on lausua totuus niistä asioista, joihin tiede ei kajoa. Ja se on surkuteltavaa näinä aikoina, jolloin täällä pohjoisessa tarvittaisiin totuuttaetsivää kirjallista työtä."[116]

Niinkuin edellämainitusta kirjeestä Gustaf af Geijerstamille[117] saattaa huomata, otaksui Ernst Ahlgren, että tämä nimeään ilmaisematon arvostelija, joka kevyesti veti viivan koko hänen kirjailijatoimensa ylitse, oli Georg Brandes itse. Vahvistusta tähän väitteeseen antaa vielä toinen, viikkoa myöhemmin kirjoitettu kirje niinikään Geijerstamille, jossa Ernst Ahlgren lopuksi sanoo: "Edvard Brandes onkin tuon arvostelun kirjoittanut. Georg Brandes ja minä olemme puhuneet siitä."[118]

Ja pari päivää myöhemmin hän lisää: "Edvard Brandes kävi tänään minua tapaamassa, mutta en ollut kotona. Luulen hänen huomaavan, miten huono shakkiveto oli käydä juuri minun kimppuuni, minustahan olisi voinut tulla niin luotettava liittolainen — sillä taantumuspuoluelaista ei minusta koskaan tule sielultani eikä sydämeltäni."

Arvostelu sinänsä, niin ankara ja ivallinen kuin se olikin, tuskin sittenkään olisi masentanut Ernst Ahlgrenia siinä määrin, että hän olisi arvellut kuoleman ainoaksi pelastuksekseen, sillä kaikesta vaatimattomuudestaan ja itseluottamuksen puutteestaan huolimatta hän sisimmässään sittenkin uskoi kirjailijatehtäväänsä ja ennen kaikkea rakasti työtään. Mutta hänen täydellinen epätoivonsa on käsitettävissä, kun tiedämme, että hän luuli sen miehen, jonka sanaan hän pani suurempaa arvoa kuin kenenkään muun ja johon hän koko kaihoavan sydämensä kiihkolla oli kiintynyt, kun hän luuli sen miehen halveksivan hänen työtänsä ja pilkkaavan sitä, mikä hänelle oli pyhintä. Eikä edes sittenkään, vaikka hän huomasi erehtyneensä, hän voinut täydellisesti voittaa tätä iskua, joka oli järkyttänyt koko hänen olemuksensa.

Vielä sittenkin, kun hän heinäkuun loppupuolella, Gustaf af Geijerstamin ja hänen vaimonsa ystävällistä kutsua seuraten, läksi heidän luokseen Tukholman saaristoon, on hän ikäänkuin tehnyt vain aselevon vihollisensa kanssa. "Olen iloinen, huoleton, melkein onnellinen", kirjoittaa hän Matille, "mutta musta piru ei ole kuollut. Ehkäpä se palaa vielä kerran — ei kiusanhenkenä, vaan rakkaana ystävänä. Mustalla pirulla minä tarkoitan tuota fiksiä ideaa, joka on jonkunmoinen kummallinen sekoitus rauhan kaipuuta ja kuoleman mukana seuraavien ruumiillisten tuskien pelkoa.

"Mutta kun olen voittanut tuskien pelon", jatkaa hän, "sitten olen täysin onnellinen ihminen, sitten en valita enää, että olen syntynyt maailmaan, sitten rakkauteni kaikkea elollista kohtaan on kasvava voimakkaammaksi ja suuremmaksi kuin koskaan ennen, sitten kaikki, mikä on tuottanut minulle surua, on tuntuva vähäpätöiseltä ja kaikki, mikä on ollut minulle ilonaiheena, on tuntuva suurelta. Sitten — vasta sitten — iloitsen siitä, että olen elänyt."[119]

Ernst Ahlgren viipyi Geijerstamin kodissa koko loppukesän, aina syyskuun keskivaiheille saakka, ja kauniin luonnon helmassa ja hyvien ja ymmärtävien ystävien parissa työhalu palasi jälleen. "Teen työtä kuin kuumeessa joka päivä", kirjoittaa hän Lundegårdille, "— kirjoitan, luen ja (ajattelehan!) puhun... Minä pinnistän jokaista lihassäiettäni saadakseni esille jotain todellista ja kelvollista — ja sittenkin! Mutta työtä aion tehdä viimeiseen saakka. Sillä resignatsioni on sana, jonka merkitystä minun luonteeni ei ymmärrä. Se ei tiedä muusta kuin taistelusta ja epätoivosta. Kesyksi minä en tule koskaan."[120]

Ja samassa kirjeessä hän edelleen muutamalla piirteellä antaa kuvan elämästään Geijerstam-puolisoiden kodissa:

"Koko tänä aikana olen tuskin ainoatakaan ihmistä tavannut. Lukuunottamatta tietenkin Geijerstameja. Minun huoneeni on Gustafin työhuoneen takana, mutta hänellä parasta aikaa ei ole mitään teosta tekeillä — hän pistäytyy vähä väliä luokseni ja juttelee kanssani. Hän sanoo minua pahaksi omaksitunnokseen ahkeruuteni vuoksi. Iltasin me istumme kolmen hänen huoneessaan, aivan ihmeellinen kodikkuuden tunnelma on ominainen perhehetkille tällä saarella, jossa olemme aivan eristetyt koko maailmasta ja jossa tuuli vinkuu ja vyöryy yli suurten kalliopaasien ja aavojen vesien. Luonto on täällä ihana. Mutta minä katselen sitä kuollein silmin. Tuo yö Kööpenhaminassa — se jätti leimansa minuun!"[121]

Kuinka syvän leiman tuo "itsemurhayö", niinkuin Ernst Ahlgren sitä nimitti, jätti häneen, käy ilmi seuraavasta kirjeestä Gustaf af Geijerstamille, joka on kirjoitettu 1888 vuoden alkupuolella:

"Se yö, jolloin makasin yksin ja katsoin kuolemaa silmästä silmään ja näin edessäni kuoleman kasvojen vääristyvän, vääristyvän elämäksi, josta juuri olin etsinyt pelastusta; se yö on painanut leimansa minuun. Elämäntuskani ei johdu sentimentaalisista oikuista, se tulee siitä, etten usko minunlaiseni kunnon kirjailijan voivan elää kynällään muuta kuin kurjuudessa, ja olen taistellut liian kauan pienten olosuhteitten, köyhyyden ja elatushuolien painon alla. Jollei tästä sen parempaa tule, niin taiteilija-ituni tukehtuu sen sijaan, että se puhkeaisi täyteen voimaansa. Olen liiaksi taiteilija voidakseni katsella taantumistani; olen liiaksi yksinäinen voidakseni persoonallisesti tuntea olevani sidottu elämään työhuoneeni neljän seinän sisäpuolella; tuntuu siltä kuin kaikki se, mihin olen ollut kiintynyt, olisi vetäytynyt kauaksi minusta ja kuin seisoisin keskellä aavaa erämaata, jonka äärtä väsyneet jalkani eivät koskaan voi saavuttaa."

Syyskuussa Ernst Ahlgren vietti parisen viikkoa Tukholmassa, palasi sitten Hörbyhyn, jolloin novellikokoelma "Folklif och småberättelser" tuli julkisuuteen, mutta vaikka hän tuntui iloiselta ja levolliselta ja oli hyvällä työtuulella, yltyi synkkämielisyys kuitenkin sitä myöten mitä pitemmälle syksy kului. Lokakuussa hän läksi jälleen Kööpenhaminaan ja koetti kaikella tavalla taistella elämänkyllästymistään vastaan, hän voimisteli, liikkui ulkoilmassa ja nautti vahvistavia lääkkeitä, mutta kaikki oli turhaa. Hänen voimansa menivät päivä päivältä alaspäin, ja vastustuskyky heikkeni niiden mukana.

Käväistyään jouluna kotona Ernst Ahlgren palasi vuoden viimeisinä päivinä takaisin Kööpenhaminaan.

Yöllä vasten tammikuun 9 p:ää 1888 hän teki itsemurhayrityksen, joka ei kuitenkaan onnistunut. Hän nautti morfiinia, mutta ennenkuin myrkky ennätti vaikuttaa, valtasi hänet niin kova jano, että hänen pakostakin täytyi juoda, jolloin myrkky ei tehnytkään tehtäväänsä.

Hänen tuskansa oli ääretön, kun hänen täytyi jälleen ruveta elämään, vaikka hän jo toistamiseen oli tehnyt tilin elämän kanssa. Ja joskin hän vähitellen alkoi jälleen elää ja pääsi taas työhönsä kiinni, niin kaikki kävi enää vain puolella voimalla.

Siten nuo kaksi voimaa, elämä ja kuolema kamppailivat keskenään hänen sielussaan, kunnes hänen kärsimystensä mitta vihdoinkin oli täysi ja vapautuksen hetki koitti.

"Fru Marianne."

Jo elokuussa 1885, siis heti "Pengar'in" ilmestyttyä, kirjoittaa Ernst Ahlgren Georg Nordensvanille: "Minulla on tekeillä pienempi novelli, 'Fru Marianne', kertomus nuoresta rouvasta, joka on turmeltunut romaaninluvusta, mutta jossa sittenkin on vielä niin paljon itua, että hänestä lopulta tulee ihminen." Teos paisui kuitenkin paljoa laajemmaksi ja vaati paljoa enemmän aikaa kuin mitä Ernst Ahlgren oli olettanut. Vasta tammikuussa 1887 se on aivan valmis, niinkuin käy selville kirjeestä Gustaf af Geijerstamille: "Olen nyt kirjoittanut loppusanat 'Fru Marianne'en. Tuntuu oikein juhlallisen hartaalta, kun sellaisen työn on saanut valmiiksi. Siinä on kolmen vuoden ajatukset ja vuoden pitkä, ahkera työ. Olen koettanut olla tosi, ja vaikka arvostelu painaisi sen kuinka alas hyvänsä, niin en häpeä sittenkään itseni edessä."

Ja sitten hän puhkeaa sanomaan:

"Työ on minulle — niin ainakin luulen — jotakin aivan toista kuin teille muille. Työ yksin sitoo minut elämään, työ yksin valaa aurinkoa olemassaolooni — minun elämääni, joka on niin vailla persoonallista onnea, ja sittenkin on elämä niin suuri ja terve ja rikas! Minä rakastan elämää, en omaa elämääni, mutta kaikkea mikä on elollista.

"Olen iloinen, että olen kirjoittanut 'Fru Marianne'n. Monasti, kun sairaus yllätti minut, tuskailin mielessäni: 'loppuvatko voimani, ennenkuin minun on sallittu lausua edes tämä pieni sana!' Ja työkuume kiehui suonissani ja voitti sairauden."[122]

Se "sana", jonka Ernst Ahlgren halusi saada lausutuksi tässä teoksessaan, tarkoitti, samoinkuin "Pengar'issakin", miehen ja naisen välisen suhteen selvittämistä, vaikka se tässä onkin otettu aivan toiselta kannalta. "Pengar'issa" hän taistelee naisen oikeuksien puolesta, hänen Selmansa on uuden ajan nainen, joka vaatii itselleen kehitysmahdollisuutta ja vapautta. "Fru Marianne" esittää hänen kantaansa siveellisyyskysymyksessä, se on hyökkäys kaikkea puolinaisuutta vastaan. Hän asettaa Mariannen siinä kahden alternatiivin eteen, hänen täytyy tehdä valintansa ja sitten olla kokonaan sitä, mitä hän on, heilumatta puolelle tai toiselle. "Epäsiveellistä on vain se, jos Marianne antaa puolet Börjelle ja puolet Pålille", sanoo Ernst Ahlgren itse kirjeessään Georg Nordensvanille. "Jos hän valitsee sen, jonka kanssa hän on naimisissa tai toisen, on minulle aivan yhdentekevää, kunhan hän vain valitsee ja valitsee kokonaisesti."[123]

Siinä on itse teoksen ydinkohta. Ja ankaralla johdonmukaisuudella Ernst Ahlgren on kehittänyt tätä ajatustaan. Hän on kuvannut Mariannessa luonteeltaan kevyttä ja turhamaista kaupunkilaistyttöä, joka tullakseen turvatuksi ottaa ensimäisen parhaan, joka hänelle tarjoutuu ja joutuu siten aivan uuteen ja outoon ympäristöön. Hän ei yritäkään kotiutua maalaisoloihin, joista hänen miehensä on lähtenyt ja jotka muodostavat koko hänen elämänsä. Hän ei koeta edes perehtyä niihin töihin, jotka hänelle maanviljelijän vaimona lähinnä kuuluisivat, hän vajoaa vain romaanien lukemiseen ja epäterveeseen tunne-elämään ja antautuu vähitellen täydellisen apatian valtaan. Tästä haluttomuuden ja ikävystymisen tilasta herättää hänet miehen ystävä, joka palattuaan monivuotiselta ulkomaanmatkalta asettuu heidän luokseen asumaan. Ystävällä on kaikki ne edut, jotka mieheltä puuttuvat, maailmanmiehen miellyttävä käytöstapa, laajat harrastukset ja ennen kaikkea kyky kiehtoa naisten mielet pauloihinsa, lumota heidät. Hänen rinnallaan aviomies, joka karkeasta kuorestaan huolimatta on luonteeltaan kelvollinen ja luotettava ja mieleltään pehmeä ja herkkä, jonka todelliset ominaisuudet vievät monin kerroin voiton hänen ystävästään, tekee varsin haalean ja nolon vaikutuksen. Marianne ei voi olla tekemättä vertauksiansa, ja ne lankeavat kaikki ystävän eduksi. Melkein huomaamattaan hän soljuu yhä enemmän hänen valtaansa, hiljaiset hämärähetket takkavalkean ääressä, jolloin luottamuksia vaihdetaan kummallakin puolen ja kaivetaan esille kaikki salatut huolet ja kaipuut, vahvistavat osaltaan ystävyyttä, kunnes se kiihtyy molemminpuoliseksi rakkaudeksi. Ensimäinen suudelma saa kuitenkin Mariannen omantunnon heräämään, ja hän karkoittaa ystävän talosta. Mutta vaikka hän voittaakin kokonaan tämän tunteensa, ei hänen omatuntonsa lakkaa häntä soimaamasta ennenkuin hän on tunnustanut kaikki miehelleen. Hänen tunnustuksensa kylmentää kuitenkin kokonaan aviopuolisoiden välin, sillä mies, joka on käsillään kantanut vaimoansa ja rakastanut ystäväänsä, ei voi antaa anteeksi sitä, että he hänen silmiensä edessä ovat häntä pettäneet, eikä uskoa vaimon jälleen rakastavan häntä.

Mutta samalla kun väli rikkoontuu, herää Mariannen rakkaus mieheensä vasta täyteen voimaansa. Hän koettaa nyt voittaa hänet jälleen omakseen, hän herää ikäänkuin uuteen elämään, hän tarttuu tosityöhön kiinni, ottaa kodin ohjakset käsiinsä, perehtyy kaikkiin emännän toimiin, löytääpä yksin tien yksinkertaisen kansan sydämeen. Kaikki se, mitä hän ennen on ylenkatsonut ja halveksinut, muuttuu nyt hänelle rakkaaksi siksi, että se on sen miehen maailma, jonka kunnioituksen ja rakkauden hän tahtoo voittaa. Ja se onnistuu hänelle vihdoin. Mies ei voi olla huomaamatta sitä suurta muutosta, joka vaimossa on tapahtunut, ja hänen rakkautensa herää jälleen.

Koko se puoli kirjaa, joka kuvaa Mariannen taistelua, on syvää, kaunista taidetta. Se on taistelua elämästä ja kuolemasta, joka vaikuttaa vakuuttavasti ja todesti. Teoksen alkupuoli sen sijaan on paljoa heikompi. Se on liiaksi venytetty, siinä ei ole sitä tyylin tuoreutta kuin "Pengar'issa", ei samaa yksinkertaista ja puhdasta muovailua. Niinikään vuoropuhelut ovat paljoa heikommat ja värittömämmät. Koko teoksessa on jotain tekemällä tehtyä, melkeinpä sovinnaista, se on vailla sitä välittömyyttä ja voimaa, mikä edelliselle on niin ominaista.

Senaikuiset arvostelijat yleensä ovat varsin suopeita "Fru Marianne'lle", muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Kaikkein kehuvin on "Aftonbladet". "'Fru Marianne' osoittaa ehdottomasti suurta edistystä", sanoo sen arvostelija... "Kertomataidossa Ernst Ahlgren on saavuttanut miltei mestaruuden; niin tasainen ja selvä on hänen tyylinsä ja niin kiinteästi se mukautuu kuvatun aiheen laadun mukaan... Joskus on kuitenkin sullottu liian paljon yksityiskohtia yhteen ja kuvattu niitä turhan tarkasti sekä liiaksi toistettu pohjaltaan aivan samoja aiheita; myöskin monet episodiset kohtaukset ovat venytetyt väsyttävän pitkiksi... Teos on ehdottomasti parhaita mitä 'uusi koulumme' on päästänyt julkisuuteen, mutta arvonsa sille etupäässä antaa se seikka, että se on tunteellisen runoilijasielun luoma."[124]

Samoin professori Karl Warburgin arvostelu on kiittävä ja hän sanoo teoksesta, että "molempien päähenkilöiden kuvauksessa on monta hyvää ja tervettä piirrettä, jotka ovat otetut suoraan luonnosta".[125] "Dagny'ssa" nimimerkki F.S. osuu epäilemättä lähimmäksi tekijän omaa tarkoitusta sanoessansa, että teos "on terve ja raitis ylistyslaulu työn ja todellisen elämänilon kunniaksi".[126]

Myöskin suomalaiset lehdet asettuivat "Fru Marianne'n" suhteen hyvin suosiolliselle kannalle. "Finsk Tidskrift" sanoo sen "uskollisemmin ja luonnollisemmin kuin minkään muun ruotsalaisen romaanin kuvaavan todellisuutta",[127] ja Werner Söderhjelm "Helsingfors Dagbladet'issa" antaa siitä seuraavan kehuvan todistuksen: "Jos tahtoisi luetella kaikki 'Fru Marianne'n ansiot, niin koituisi siitä pitkä ansioluettelo. Me tyydymme vain sanomaan, ettei Ruotsissa pitkiin aikoihin ole kirjoitettu kirjaa, joka sisältäisi niin runsaasti runoutta ja niin paljon lämmintä tunnetta elämää kohtaan, sellaisena kuin se ilmenee yhteiskunnan pienissä oloissa. Nuoren Ruotsin kirjallisuus voi pitää 'Fru Marianne'a suurimpana voittonaan, mitä sillä pitkiin aikoihin on ollut, ja Ernst Ahlgrenille, nuorelle rouvalle, joka piiloutuu tämän miehisen salanimen taakse, takaa tämä suuri menestys varman voiton."[128]

Sensijaan Tanskassa, jossa "Fru Marianne" ilmestyi yhteen aikaan kuin Ruotsissakin, teos sai hyvinkin vastakkaisia arvosteluja osakseen. "Politiken'in" murhaavasta arvostelusta on ollut jo puhetta. Se ei suorastaan myöntänyt kirjalle minkäänlaisia ansioita. Ja sen vaikutusta voi selvästi huomata useissa muissakin lehdissä. Niinpä esim. eräs maaseutulehti, myönnettyään, että muutamat yksityiskohdat olivat varsin kauniita ja todistivat tekijän älykkyyttä, sanoo: "Kokonaisuutena on 'Fru Marianne' kehno kirja. Huonoimpia kohtia on viimeinen yhtymä nuoren vaimon ja 'perheen ystävän' välillä — varsinkin viimeksimainitun suuhun pannut sanat saavat raakuudessaan ja tyhjänpäiväisyydessään etsiä vertaisiaan."[129]

Sitä vastoin monet muut tanskalaiset lehdet ovat hyvinkin suosiollisia, niinkuin esim. seuraavasta otteesta voi todentaa: "Lukiessa tätä kirjaa joutuu ehdottomasti sen vaikutuksen valtaan, että on tekemisissä vakavan ja hienon kirjailijapersoonallisuuden kanssa, jolla mahdollisesti vielä voi olla yhtä ja toista opittavaa, ennenkuin hän täysin saa hallituksi muotoa ja keinoja, mutta jonka kyky kuvata elämää ja ihmisiä on jo kylliksi kypsä ja rikas, luodakseen teoksia, jotka kohoavat keskitasoa paljoa korkeammalle."[130]

Esselde lausuu niinikään ilonsa ja kiitoksensa tästä teoksesta, saatuaan sen suoraan tekijältä itseltään. "Hyvä kirja", kirjoittaa hän Ernst Ahlgrenille, "vailla varsinaista tendenssiä ja samalla niin mieltäkiehtova, että on vaikea jättää sitä käsistään ennenkuin yhteen menoon on ahminut kaikki 400 sivua — miten kauan siitä onkaan, kun kotimainen kirjallisuus tarjosi meille jotain tämän kaltaista."[131]

Ernst Ahlgren oli edeltäkäsin koettanut terästää mieltään kaikkia arvosteluja, sekä kiittäviä että moittivia vastaan. Hän tiesi itse tehneensä parastansa ja panneensa koko sisimpänsä työhönsä. Jollei se sittenkään täyttäisi vaatimuksia, niin se todistaisi vain, niinkuin hän itse sanoo Georg Nordensvanille, ettei hänellä "yleensä ollut kykyä kirjoittaa".[132] Mutta kun isku kohtasi häntä, kun "Politiken'in" kohtalokas arvostelu tuli julkisuuteen, ei hänellä sittenkään ollut vastustuskykyä. Miksi se hänet mursi, sen me jo tiedämme. Ja siten tämä teos, johon hän itse ja epäilemättä myös hänen ystävänsä oli kiinnittänyt paljon toiveita, tuli hänelle suureksi pettymykseksi ja voittamattoman tuskan lähteeksi.

Ernst Ahlgren novellinkirjoittajana.

Ernst Ahlgren alotti kirjallisen uransa novellikokoelmalla ja novellikokoelmalla hän sen myös lopetti. Nuo pienet kertomukset, jotka kaikista hänen elämänsä ristiriidoista ja taisteluista huolimatta heruivat hänen kynästään ja jotka hänen omasta mielestään olivat vain välityötä suurempien tehtävien lomassa, ovat sittenkin kaikkein omaperäisimmät hänen taiteilijaluonteelleen. Sillä ensi sijassa Ernst Ahlgren oli sittenkin kansan kirjailija, skånelaisen talonpojan kuvaaja. Jo hänen esikoisteoksessaan ne kertomukset, joiden aiheet ovat kansanelämästä saadut, ovat ehdottomasti parhaat, sillä näissä hänen suuri ihmisrakkautensa ja suvaitsevaisuutensa saa kaikkein kauneimman ilmaisunsa, samalla kuin hänen voimakas tempperamenttinsa ja terve arvostelukykynsä pääsee parhaiten oikeuksiinsa.

Vielä paljoa korkeammalle kuin nämät ensimäiset kertomukset ovat ne novellit asetettavat, joita hän v. 1884 jälkeen julkaisi monissa eri lehdissä ja julkaisuissa ja jotka ilmestyivät erityisinä kokoelmina osittain syksyllä 1887, osittain vasta hänen kuolemansa jälkeen. Näissä kolmessa kokoelmassa, "Folklif och småberättelser" (Kansanelämää ja pikkukertomuksia), "Berättelser och utkast" (Kertomuksia ja luonnoksia) ja "Efterskörd" (Jälkisato) on sellaisia aitohelmiä, että ne asettavat Ernst Ahlgrenin ei yksin paljoa korkeammalle kaikkia hänen aikuisiaan naiskirjailijoita, vaan yleensä parhaiden ruotsalaisten novellinkirjoittajien tasalle. Sellaiset pienet palaset kuin "Vid sotsängen", "Mor Malenas höna", "Kamrater", "Herr Tobiasson", "Cedergren gör sexa i qväll", sekä nuo syvintä epätoivoa ja tuskaa väräjävät kuvaukset "Förbrytareblod", "Lifsleda" ja "Ur mörkret" monia muita mainitsemattakaan, ovat kaikki suoraan elävästä elämästä temmatut.

Nämät pienet novellit edustavat mitä erilaisimpia aiheita, joilla kuitenkin kaikilla on jonkinmoinen yhteinen sisällinen yhtymäkohta. Se ryhmä, joka suorastaan on otettu kansan elämästä, on niinkuin sanottu, paras ja myös lukuisin. Eri ryhmän muodostavat sitäpaitsi ne kertomukset, jotka käsittelevät tekijän omia kokemuksia, hänen lapsuuttansa, sairauttansa, kirjallisen työnsä alkuaikoja ja hänen viimeisten elinvuosiensa taistelua kuoleman ajatusta vastaan. Toisissa hän koskettaa taas yleisempiä kysymyksiä ja tuo esiin oman uskonnollisen tai siveellisen käsityskantansa.

Ernst Ahlgren itse tunsi seisovansa lähellä kansaa, olevansa työntekijä niinkuin hekin. Ja juuri tälle työtätekevälle kansalle hän tahtoi kirjoittaa, hän tahtoi kehittyä "sellaiseksi kertojaksi, jonka teosten lukeminen voisi tuottaa heille lepoa ja huvia". Jo v. 1885 hän kirjoitti Lundegårdille seuraavat sanat, jotka paremmin kuin mikään muu selvittää meille tämän hänen suhteensa kansaan:

"Toivoisin olevani siksi rikas, ettei minun — ei ainakaan ensi kädessä — tarvitsisi kirjoittaa yleisölle... Mutta jos minulla pitäisi olla yleisö, niin tahtoisin saada sen niin laajalta ja niin syvältä kansan riveistä kuin mahdollista. Ja jospa sitten voisin näyttää heille kaiken sen, mikä heissä itsessään on tervettä ja voimakasta, jotta he eivät mistään hinnasta maailmassa tahtoisi vaihtaa sitä siihen liukkaaseen vernissaan, joka voi kiilloittaa kaiken mädänneen niin ihmeen koreaksi."[133]

Juuri sen, mikä kansassa on tervettä ja voimakasta, onkin Ernst Ahlgren näissä kuvauksissaan saanut esille.

Tarkastakaamme esim. sellaista kertomusta kuin "Vid sotsängen" (Kuolinvuoteella). Nuori pappi on kutsuttu antamaan ehtoollista köyhälle torpparille, joka makaa henkitoreissaan. Hän tulee paikalle mieli täynnä ankaria moitteita, sillä hän tietää, että mies on elänyt laittomassa suhteessa naisen kanssa, joka on istunut vankilassa lapsenmurhasta. Kun hän nyt näkee tuon naisen sairasvuoteen ääressä, moittii hän heitä sen vuoksi, etteivät he ole menneet naimisiin, vaan ovat kasanneet toisen rikoksen toisen päälle. "Eikö pastori tiedä millainen minä olen?" kysyy vaimo. Heti päästyään vapaaksi vankilasta hän oli tullut taloon, jossa vaimo äsken oli kuollut ja lapset sairastuneet isoonrokkoon, sillä "täytyihän jonkun heitä hoitaa. Minunlaiseeni ei mikään tartu." Ja siten hän 21 vuotta oli palvellut talossa, ollut miehen uskollisena vaimona ja lasten hyvänä äitinä, mutta itsepäisesti koko ajan vastustanut vihkimistä, samoinkuin ehtoollisellekin menoa, sillä mitenkä hänenlaisensa olisi sellaiseen kelvannut.

Yhtä ymmälle saattaa kuoleva torpparikin nuoren papin. Kuumeentapaisella kiihkolla hän on odottanut papin tuloa ja ehtoollisen jakamista, jota vailla hänen on mahdoton rauhassa kuolla, mutta niin pian kuin juhlallinen toimitus on suoritettu, siirtyvät hänen ajatuksensa jälleen maallisiin asioihin. Papin puhuessa hänelle lunastuksesta ja Jumalan armosta, sairas kohoaa istualleen ja huomatessaan raskaitten pilvien keräytyvän taivaalle, hän huudahtaa hätääntyneenä: "Marna, miten herran nimessä patruuna saa rukiin korjatuksi, jos syksy muuttuu sateiseksi!" Nuo sanat loukkaavat pappia, pitäisihän kuolevan toki ajatella sieluaan eikä surra maallisia asioita. "Hän on palvellut kartanossa 35 vuotta", selittää vaimo, "vanhat asiat istuvat hänessä sitkeässä, ja kun patruunasta on kysymys, unohtaa hän kaiken muun."

Pappi ja torpanväki edustavat kahta aivan vastakkaista maailmaa, joilla ei ole vähimpiäkään edellytyksiä ymmärtää toisiansa. He puhuvat kumpikin aivan eri kieltä ja seuraavat elämässään aivan eri lakia ja moraalia.

Kertomuksessa "Kamrater" (Toverit) kuvaa Ernst Ahlgren vanhan karjanhoitajan rakkautta elukkoihinsa ja varsinkin vanhaan uskolliseen koiraansa. Mies pelastaa oman henkensä uhalla tulenvaarasta kartanon karjan, ja kun isäntä kehuu hänen rohkeuttansa ja toimekkuuttansa, niin antaa hän koko kunnian koiralleen, eipä edes suostu ottamaan vastaan kunniamitalia, jollei koira saa hänen rinnallaan olla läsnä juhlatilaisuudessa kirkossa.

Erinomaisella huumorilla ovat kertomukset "Mor Malenas höna" (Malena muorin kana) ja "Medan kaffet kokar" (Kahvin kiehuessa) kerrotut. Edellinen antaa meille pienen silmäyksen vaivaistaloon, jonka harmaiden seinien sisäpuolelle niin hyvin ilo kuin surukin löytää tiensä, jälkimäinen on varsin räikeä kuvaus kansannaisen järkiperäisestä suhtautumisesta avioliittokysymykseen. Aivan päinvastainen sävyltään on "Historien om en näsduk" (Nenäliinan tarina), joka antaa mitä liikuttavimman todisteen siitä hellästä ja lämpimästä suhteesta, mikä kansan miehen ja naisen välillä voi vallita, vaikka kaikki ulkonaiset merkit ja todistukset puuttuvatkin.

Kansankuvauksina erinomaisia ovat myös "Storhandel" (Suurkauppa) ja "Efter torgdagen" (Toripäivän jälkeen), jotka samalla kuvaavat meille Ernst Ahlgrenia itseään kirjakauppiaana. Varsinkin jälkimäinen, jossa tekijä näyttää toteen, että hyviä ja kauniita piirteitä voi piillä yksin humaltuneen ja raa'an ihmisen sielun pohjalla.

"Minä rakastan sitä kauneutta, jota on rumuudessa", kirjoittaa Ernst Ahlgren näiden kertomusten johdosta tohtori C.D. af Wirsénille, "sitä hyvää, mikä on rikollisessa; minä rakastan kaikkea sitä, joka voi muuttaa tuomion ja kovuuden myötätunnoksi tai hyväntahtoiseksi nauruksi. Minä rakastan kaikkea, mikä parantaa ja sovittaa, sillä olen itse kärsinyt."

Tavattomalla intensiivisyydellä ovat kertomukset "I väntrummet" (Odotussalissa) ja "Bland stackare" (Raukkojen parissa) kirjoitetut. Vain se, joka itse on saanut kestää kovia ruumiillisia kipuja, kykenee kuvaamaan jotain senkaltaista kuin nuo kertomukset. Lukija tuntee itse miltei fyysillistä tuskaa seuratessaan sairaan pojan ajatuksenjuoksua, joka pelosta vavisten odottaa sitä hetkeä, jolloin hänen vuoronsa on joutua lääkärin veitsen raadeltavaksi, mutta joka sittenkin salaa pelkonsa niin tyystin, ettei kellään ole siitä vähintäkään aavistusta.

Kahdessa pikku palasessa, "Tvist" (Riita) ja "I kupén" (Junassa) Ernst Ahlgren ivaa naisten väärää sovinnaisuuden tunnetta, ja kertomuksessa "Siffror" (Numeroita) hän kuvaa räikeällä tavalla kirjailijoiden kehnoa taloudellista asemaa ja lausuu purevia totuuksia yleisölle, joka ei henno uhrata varoja kirjojen ostoon, mutta kyllä on valmis laskemaan seppeleitä kirjailijan haudalle, varsinkin jos sen kautta voi saada nimensä sanomalehdissä mainituksi.

"Förbrytareblod" (Rikoksentekijän veri), "Lifsleda" (Elämänkyllästys) ja "Ur mörkret" (Pimeydestä), nuo kolme novellia, jotka ovat lähteneet Ernst Ahlgrenin syvimmästä sydämestä, kuvaavat hänen omaa epätoivoista taisteluaan kuolemaa vastaan. Ensimäisen niistä, niinkuin jo mainittu, hän kirjoitti itsemurha-yönään Kööpenhaminassa kesällä 1887. Se on kertomus nuoresta miehestä, joka aikoo tehdä itsemurhan siksi, että tyttö, jota hän rakastaa, on hyljännyt hänet, mutta hän ottaakin tytön hengiltä, kun tämä ivaa hänen tunnettansa ja yrittää kääntää asian leikiksi. Itse aiheessa ei ole mitään erikoista, pikemmin se on miltei banaali, mutta kertomatapa on suorastaan mestarillinen. Sen takana on ihminen, joka on katsonut kuolemaa suoraan silmiin, se on puhjennut esille inhimillisen tuskan syvimmästä hetteestä, jokainen sana, joka on paperille piirretty, on kyynelillä ja verellä kostutettu.

"Lifsleda" on syntynyt varmaan samana kesänä, Ernst Ahlgrenin oleskellessa Gustaf af Geijerstamin luona. Itsemurha-ajatuksen vainoomana hän samoili yksin metsissä ja kuuli alituisesti kiusaajan äänen korvissansa. Ehkäpä hänetkin, niinkuin kertomuksessa, pieni lapsi sai estetyksi täyttämästä synkkää aiettansa, pieni lapsi, joka päivisin seurasi hänen kintereillään, öisin pyrki hänen makuutoverikseen ja siten vähitellen pehmeällä kätösellään ja luottavalla äänellään sai hänessä jälleen elämänhalun heräämään.

"Ur mörkret", niinkuin jo aikasemmin on mainittu, kuvaa erästä joulukuuniltaa v. 1887, jolloin Ernst Ahlgren, taisteltuaan jälleen itsemurha-ajatusta vastaan, kertoi Axel Lundegårdille elämäntarinansa. Hämärissä mies ja nainen istuvat siinä yhdessä ja pimeän läpi kajahtaa elämän kanssa lopullisen tilinsä tehneen naisen ääni. Hän puhuu siinä suhteestaan isäänsä, joka kasvatti häntä kuin poikaa, hän kuvaa sitä häpeän ja alennuksen tunnetta, joka heräsi hänessä jo lapsena siksi, että hän pojan puvustaan ja tavoistaan huolimatta oli sittenkin vain tyttö, nainen, jolla ei ollut edes ihmisoikeutta, hän kertoo siinä avioliitostaan, siitä häpeästä, jonka sekin hänen ylitsensä veti, ja vihdoin suhteestaan mieheen, johon hän koko sielullaan oli kiintynyt, mutta joka piteli häntä vain leikkikalunaan ja heitti hänet luotaan väsyttyään tähän leikkiin. Ernst Ahlgrenin koko elämän traagillisuus on kuvattuna tässä pienessä palasessa, mutta samalla sillä on laajempikin kantavuutensa. Se on palanen naisen kohtaloa yleensä, "paarian, joka ei koskaan voi kohota kastiaan korkeammalle".

Näiden novellien joukossa on pari kertomusta, joissa Ernst Ahlgren siksi voimakkaasti heilutti ivan ruoskaansa, että ne nostattivat pahaa verta häntä vastaan. Niinpä esim. "Cedergren gör sexa i qväll" (Cedergren pitää illalliset tänä iltana) nimisen kertomuksen johdosta hän sai vastaanottaa seuraavan nimettömän kirjeen, joka kuvaa selvästi sen ajan ahdasta käsityskantaa:

"Olen lukenut 'Sveassa' kertomuksen nimeltä 'Cedergren gör sexa i qväll'. Jos te sen olette kirjoittanut, niin rukoilen Jumalaa varjelemaan minua, etten tulisi lukeneeksi enää mitään muuta teidän kynänne tuotetta. Tiedättekö, miten paljon myrkkyä teidän sanoissanne piilee? Tiedättekö miten paljon katkeraa sappea te voitte vuodattaa äidin sydämeen? Mitä ovat nuo siveettömät romaanit, jotka kiihoittavat aistillisuutta, tällaiseen kertomukseen verrattuna? Ne kiihoittavat hetkeksi, mutta kiihoitus menee ohitse, te sen sijaan turmelette ihmisen ajaksi ja iankaikkisuudeksi. Ajatelkaa tätä ennenkuin on liian myöhäistä!"

Kertomus kuvaa vetelehtivää ylioppilasta, joka salatakseen oman laiskuutensa ja kehnoutensa vetää nenästä kaupunkiin tullutta vanhaa äitiään ja pitää hänen kustannuksellaan iloiset juomakestit. Ylioppilas on tosin räikein värein kuvattu, mutta hän ei pohjaltaan ole sittenkään turmeltunut, hän rakastaa vanhaa äitiään kaikesta huolimatta ja hänen pilansa, koettaessaan pelastaa oman nahkansa, ei mitenkään ole tarkoitettu petokseksi. Tämän kevytmielisen pojan rinnalla kohoaa äidin hahmo kahta vertaa kauniimpana ja ihanteellisempana. Jos Ernst Ahlgrenilla tätä kertomusta kirjoittaessaan on ollut jokin määrätty tarkoitus, niin on hän tahtonut kuvata syvintä ja itsensäuhraavinta äidinrakkautta eikä suinkaan äidin halveksimista ja pilkkanapitämistä, niinkuin yllämainitun kirjeen kirjoittaja olettaa.

Toinen kertomus, joka tuotti Ernst Ahlgrenille ikävyyttä, oli "Fairbrooks krögare" (Fairbrookin kapakoitsija), sillä se herätti paljon paheksumista hyvässä Hörbyssä. Hörbyläiset, niinkuin sanottu, eivät katsoneet Ernst Ahlgrenin tuotantoa suopein silmin, ja kun tämä kertomus nyt ilmestyi, olivat he heti tuntevinaan siinä itsensä. Kertomuksessa oli varsinkin kaksi kohtaa, jotka heidän mielestään erehtymättömästi olivat suunnatut heitä vastaan: siinä esiintyy näet kaksi emansipeerattua rouvaa, jotka syövät päivällistä ravintolassa miestensä seurassa — sellaista oli todellakin kerta tapahtunut Hörbyssä! sekä kuvataan hautajaisia, joissa vainajan juomaveikot kulkevat ruumissaatossa kuin "parvi suuria, kömpelöitä elukoita" — siitä ei ollut kovinkaan kauan, kun Hörbyn totiherrat olivat saattaneet erään pienen yhteiskuntansa jäsenen viimeiseen lepoonsa.

Olihan tässä yllin kyllin syytä, jotta viha alkaisi kiehua kyläläisten suonissa! He uhkasivat murskata Ernst Ahlgrenin kainalosauvat palasiksi, koska hän oli uskaltanut haukkua heitä elukoiksi. Eikä siinäkään kylliksi. Hänelle oli kostettava tuntuvalla tavalla, vieläpä samoilla aseilla, joita hän itsekin oli käyttänyt: ja niinpä ilmestyi painosta häväistyskirjoitus: "Fairbrooks blåstrumpa. Hennes lefnad och gärning och slutliga ändalykt" (Fairbrookin sinisukka. Hänen elämänsä ja toimintansa ja lopullinen kuolemansa.) Tämä tekele, joka tuli julkisuuteen vuotta ennen Ernst Ahlgrenin kuolemaa ja osoittaa puolestaan miten vähän arvoa hänen lähin ympäristönsä pani hänen työhönsä, oli kuitenkin siksi hävytön ja liioiteltu, että se ampui kerrassaan yli maalinsa. Se ei saanut muuta aikaan, kuin että välit yhä enemmän kiristyivät ja että Ernst Ahlgrenin vastenmielisyys Hörbytä kohtaan kasvoi vielä entistään suuremmaksi. Mutta taiteilijaan hänessä se ei ulottunut. "Se on kylliksi, enemmän kuin kylliksi!" kirjoittaa hän sen johdosta Matille. "Suorastaan reklaami minulle. Ei ainoakaan sana osu minuun! Valheet liian karkeita. Sävy niin raaka, että yksin minun ulkomuotonikin pitäisi todistaa jokaiselle ihmiselle, että ... no niin. Jos pääskynen olisi pudottanut hiukan likaa päälleni, niin se ei olisi tehnyt minuun sen kummempaa vaikutusta kuin tämäkään: minä hymyilen ja näpäytän sormellani pois sen, minkä pikku eläin on päälleni karistanut."[134]

Mutta Ernst Ahlgrenin kimppuun kävivät arvokkaammatkin vastustajat kuin yllämainittujen nimettömien sepustuksien kirjoittajat, syyttäen häntä siitä, että hän liiaksi tahtoi kuvata kaikkea sellaista, mikä oli rumaa. Gustaf af Geijerstamin toimittamassa julkaisussa "Revy" oli v. 1886 ilmestynyt Ernst Ahlgrenin kirjoittama novelli "Om en hökass" (Heinäkuorman ääressä), joka antoi "Vårt land" lehden arvostelijalle aihetta ankaraan hyökkäykseen; hän väitti sen näet liian yksipuolisesti tuovan esiin ruotsalaisen talonpojan rumia puolia, sen taipumusta juoppouteen, riitaisuuteen ja kiroilemiseen.

Tämän arvostelun johdosta Ernst Ahlgren tarttui itse kynään puolustaen sekä itseään että sitä kansaa, joka oli niin lähellä hänen sydäntään.

"Sanoessanne, että se piirre, jota heinäkuormakertomuksessani olen kuvannut, on 'luonnon mukaan esitetty'", vastaa hän arvostelijalle, "te myönnätte että, joskin kuvaus on raaka ja inhottava, tämä raakuus ja inhottavuus on ominaista niille esikuville, joita luonnonmukaisesti olen kuvannut. Sallikaa minun kaikkein ensiksi sanoa pari sanaa siitä kansasta, jonka keskuudessa olen kasvanut ja jonka elämäntavoista ja käsityskannasta en voi kokonaan vieraantua, niinkauan kuin mielessäni säilyy yksi ainoakin lapsuudenmuisto.

"Skånelainen pienviljelijä, päivätyöläinen, torppari tai maanviljelijä käyttää usein sellaista puhetapaa, joka voi loukata hienotunteisempia korvia. Mutta moni sana, joka hienon maailman mielestä tuntuu raa'alta ja epähienolta, ei ole sitä näiden ihmisten mielestä, sillä heillä ei ole näille asioille muunlaisia ilmaisumuotoja kuin sellaisia, jotka tuntuvat meistä karkeilta. Heillä on toinen kieli kuin meillä, siinä koko asia!"

Myöskin kirjeessään Ruotsin Akademian sihteerille, tohtori C.D. af Wirsénille, joka arvosteluissaan yleensä aivan sokeasti tuomitsi koko uudemman kirjallisuuden, Ernst Ahlgren puolustaa kantaansa seuraavin sanoin:

"Minä olen maksanut veroni rumuuden kuvaamiselle. Niin! Minä rakastan sitä, mikä on rumaa. Minä rakastan sitä intohimoisesti, jos siinä on hitunenkin kauneutta, hiukankin huumoria, yksi ainoakin sovittava piirre; silloin tahdon kuvata rumuutta voidakseni tuoda esiin tämän ainoan piirteen ja sanoa: 'katsokaa, yksin tässä alhaisessa ja rumassa ja huonossakin on jotakin hyvää'. Niin, tahtoisin opettaa ihmisiä rakastamaan sitä kauneuden hitusta, mikä rumuudessa piilee. Kuinka usein elämässä tapaamme täydellistä kauneutta? Mutta rumuutta me tapaamme joka päivä, ja miten usein kuljemme inhoten sen ohi — vaikka siinä voikin olla pienoinen valontäplä, joskaan meidän silmämme ei sitä keksi. Minä rakastan sitä kauneutta, mikä rumuudessa on, sitä hyvää, mikä rikollisessa on; minä rakastan kaikkea sitä, joka voi kääntää tuomion ja kovuuden myötätunnoksi tai hyväntahtoiseksi pilaksi. Minä rakastan kaikkea, mikä sovittaa ja parantaa, sillä minä olen itse kärsinyt.

"Siksi minä pyydän saada kuvata rumuutta, kaikkea sitä mitä ympärilläni olen nähnyt, ilman minkäänlaista kultausta."[135]

Mutta väärin olisi olettaa, ettei Ernst Ahlgren olisi niittänyt myös julkista kiitosta novellikokoelmiensa johdosta. Ellen Key kirjoitti erittäin suosiollisen arvostelun "Dagny" lehteen sanoen siinä m.m., että "oleskelu maalla on tehnyt Ernst Ahlgrenista varsinaisesti maaseudun runoilijan", jolla alalla "hän Ruotsin kirjailijoiden parissa viime kuluneena vuosikymmenenä onkin ainoa". Ja sitten hän jatkaa: "Ei mikään luokka ole erikoisesti hänen haaveilunsa tai epäilynsä esineenä. Miehet yhtä paljon kuin naiset, eläimet yhtä paljon kuin ihmiset, rikkaat yhtä paljon kuin köyhät, vanhoilliset yhtä paljon kuin vapaamieliset — kaikki he saavuttavat hänen myötätuntonsa."[136]

Ernst Ahlgren, joka asetti myös itse pienet kertomuksensa suurten romaaniensa edelle, pani epäilemättä eniten arvoa seuraavaan arvosteluun, jonka Georg Brandes julkaisi 'Politiken'issä "Folklif och småberättelser" teoksen johdosta, ja jossa hän antaa kauniin tunnustuksen Ernst Ahlgrenin tuotannolle ja hänen kirjalliselle kyvylleen yleensä.

"Ne kaksi romaania, joita rouva Benedictsson saa kiittää maineestaan", kirjoittaa Georg Brandes, "eivät anna oikeaa eikä parasta käsitystä hänen kyvystänsä. 'Pengar' on varsin rohkea kirja, mutta se loppuu kapinaan, ja meillä on ollut kirjallisuudessa jo niin monta miehen ja naisen välistä kapinaa, ettemme enää siedä useampia.

"'Fru Marianne', joka oli omansa voittamaan suuren lukijakunnan puolelleen, oli varovainen kirja ja liian lavea.

"Omaperäisimmät, mitä hän tähän asti on tuottanut, ovat hänen ensimäiset kertomuksensa 'Från Skåne' sekä pieni reipas ja elokas näytelmä 'Final', jonka hän yhdessä Axel Lundegårdin kanssa on sepittänyt. Siinä on kaksi naishahmoa, hyljätty vaimo, joka viimeiseen asti yrittää pysyä nuorena ja kauniina, ja elämänhaluinen, toimekas, omia etujaan valvova koketti — kumpikin erinomaisella terävyydellä ja voimalla kuvatut.

"Uudessa teoksessaan 'Folklif och småberättelser' on tekijä hankkinut itselleen täydellisen hyvityksen siitä tappiosta, jonka 'Fru Marianne' hänelle tuotti. Kokoelma on omaperäinen ja arvokas ja antaa meille käsityksen hänen kykynsä kantavuudesta. Näissä enimmäkseen lyhyissä kertomuksissa on sama tuoreus ja elokkaisuus, kuin etevän maalarin luonnon mukaan maalaamissa luonnoksissa, joita useinkin voi asettaa suurempien, valmiiksi maalattujen taulujen edelle. Niiden lämmin väritys ja miehuullisen voimakas sävy johtuu siitä, että tekijä tuntee tarkasti ja perinpohjaisesti sekä ihmiset että olot Etelä-Ruotsissa, josta hän kernaimmin aiheensa ammentaa. Hän tuntee skånelaisensa samoinkuin rouva Ancher skagenilaisensa. Hän on itse elänyt heidän parissaan, hän on käyttänyt sekä silmiään että korviaan ja ottanut sydämellään kaikkeen osaa.

"Vanhoissa tarinoissa kerrotaan usein jostakin taikakeinosta, joka oikealla tavalla käytettynä saattaa ihmisen ymmärtämään lintujen kieltä. Ja niinpian kuin hän sen oppii, avautuu hänelle uusi maailma. Mutta yhtä vaikea kuin sadun prinssin on oppia ymmärtämään siivekkäiden olentojen kieltä, yhtä vaikea on kaupunkilaisenkin ymmärtää itseensäsulkeutuneen maalaiskansan tunteita ja ajatuksenjuoksua. Hän tarvitsee avaimen voidakseen selittää tätä mielikuvituksen ja ennakkoluulojen ja unelmien salakirjoitusta.

"Rouva Benedictssonilla on tämä avain; hän on täydellisesti selvillä skånelaisen talonpojan käsitys- ja ajatuskannasta kaikissa elinkysymyksissä, aivankuin hän kaikessa olisi hänen vertaisensa.

"Kokoelman kertomukset ovat useammilta eri vuosilta, mutta parhaat, ilahduttavasti kyllä, ovat vuodelta 1887, yhtä verrattomia sekä havaintojen että muodon puolesta sekä aito-taiteilijalle täysin arvokkaita...

"Kaksikin eri seikkaa niissä viehättää lukijan mieltä: ensinkin se tavaton varmuus, jolla todellisuutta on kuvattu, se täsmällinen varmuus, jonka tarmokas tyyneys tekee lukijaan sen vaikutuksen, että kaikki on tapahtunut juuri niinkuin on kuvattu: juuri tuolla tavalla ajattelee ja tuntee vanha talonpoika kuolinvuoteellaan, juuri tuollainen on hänen uskollinen jalkavaimonsa, joka miehen vuoksi ei ole suostunut hänen vihityksi vaimoksensa, tai: juuri tällä tavalla mustasukkaisuuden aiheuttama murha tapahtuu maalla, juuri tuon luonnonvälttämättömyyden vaatimuksesta, joka on kaikkia perusteluita voimakkaampi.

"Toiseksi tuottaa mieluisan yllätyksen tekijän herkkä silmä näkemään kaikkea koomillisuutta, joka ilmaisumuodossaan on niin täysin hillittyä. Kuu hän on vakava, kuvaa hän yhtä rohkeasti todellista elämää epäpuhtaine tai traagillisine omituisuuksineen kuin Henrik Pontoppidan meillä lyhyissä, mestarillisissa kansanelämänkuvauksissansa. Kun hän esittää jonkun koomillisen tilanteen — ja sen hän tekee varsin usein — astuu hän samoja jälkiä kuin Schandorph meillä. Mutta siinä, missä Schandorph nauraa, on Ernst Ahlgrenilla vain veitikka silmässä...

"Kokonaisuutena kokoelma on keväisen terve kuin heikosti tuoksuva, mutta väririkas ruoho- ja metsäkukkakimppu, jonka poimii varhain aamulla kasteen ollessa vielä maassa."[137]

Tällä myötätuntoisella ja täyttä tunnustusta antavalla arvostelullaan Georg Brandes tahtoi lieventää sitä murhaavaa tuomiota, joka edellisenä kesänä "Politiken" lehdessä oli tullut "Fru Marianne'n" osaksi, joskaan hän ei sitä suorastaan peruuttanut,

Kirjallisia otteluita.

"Nuoren Ruotsin" kirjailijat, joita aluksi kaikilla tahoilla oli tervehditty ilolla uuden kirjallisen kukoistusajan edelläkävijöinä, joutuivat 80-luvun loppupuolella mitä ankarimman vastustuksen ja vainon alaisiksi. Siihen vaikutti osaltaan heidän hyökkäyksensä uskontoa ja yhteiskuntajärjestelmää vastaan, mutta ensi sijassa sittenkin Strindbergin teokset. Varsinkin sen jälkeen kuin "Giftas" teosta vastaan nostettu oikeusjuttu päättyi Strindbergin eduksi, kiihtyi taistelu konservatiivisella puolella äärimäisyyteen asti. C.D. af Wirsén hyökkäsi vasta perustetussa "Vårt land" lehdessä, jonka ohjelmaan kuului "epäsiveellisen ja herjaavan kirjallisuuden vastustaminen", ei yksin ruotsalaisen, vaan myöskin ulkomaalaisen realistisen kirjallisuuden kimppuun, ilmaisten niin suurta ahdasmielisyyttä ja naurettavaa kömpelyyttä arvostelutavassaan, että sen vertaista tuskin missään muussa maassa on tavattu. Naurettavan surullinen oli niinikään n.s. "siveellisyysanomus", jonka useat henkilöt, niiden joukossa myös yllämainittu "Vårt land" lehden arvostelija ja Ruotsin Akademian sihteeri, jättivät kuninkaalle, valittaen siinä, "että itsessään niin hyödyllistä painovapautta oli viime aikoina häikäilemättömästi väärinkäytetty ja että kaikkein siveettömimmät painotuotteet kaunokirjallisuuden nimellä ja muka vapauden, valistuksen ja kehityksen edistämisen tarkoituksessa olivat ruvenneet levittämään vietteleviä oppejansa, sekoittaneet yleisön oikeudentunnon sekä riistäneet siltä uskon Jumalaan ja hänen pyhään sanaansa siten tuottaen turmelusta sekä ajaksi että iankaikkisesti". Vähä väliä ilmestyi niinikään vanhoillisten lehtien palstoilla lähetettyjä kirjoituksia, jotka olivat milloin "Opettajan", milloin "Olevien olojen ystävän" y.m. allekirjoittamia ja jotka sanojaan säästelemättä sättivät sekä nuoria kirjailijoita että heidän kustantajaansa, Albert Bonnieriä. Voiton kaikista tällaisista hyökkäyksistä vei kuitenkin v. 1887 ilmestynyt lehtori John Personnen lentokirjanen "Strindbergs-litteraturen och osedligheten bland skolungdomen" (Srindberg-kirjallisuus ja siveettömyys koulunuorison parissa), jossa tekijä väittää koko uudenaikaisen ruotsalaisen kirjallisuuden puolustavan täydellisesti vapaata sukupuoli-elämää ja syytti sitä siitä epäsiveellisestä elämästä, joka vallitsi koulujen oppilaiden keskuudessa. Kirja, jolla ahdasmielisyydessä ja räikeydessä tuskin on vertaistansa, herätti suurta paheksumista "Nuoren Ruotsin" kirjailijoiden parissa, ja Gustaf af Geijerstam kehoitti m.m. Ernst Ahlgrenia julkisesti panemaan vastalauseensa.

Ernst Ahlgren, joka parasta aikaa oli Parisissa, ei tahtonut sitä kuitenkaan tehdä. Vaikka hän persoonallisesti seisoikin lähellä useita nuoria kirjailijoita, niin ei hän sittenkään tuntenut niin täydellistä yhteenkuuluvaisuutta, että hän olisi voinut ikäänkuin astua rivistä esiin ja puhua kaikkien puolesta. Vastatessaan kieltävästi Gustaf af Geijerstamille selittää hän lähemmin kantaansa seuraavasti:

"Kun minä ymmärrän, miksi ihmiset ovat tulleet sellaisiksi kuin he ovat, niin en voi oikein olla harmissani siitä, että he ovat sellaisia. Jos voisin manata esiin jonkinmoista paheksumista suuntaan tai toiseen, niin kirjallinen asemani olisi paljoa helpompi, silloin voisin yhtyä samaa-ajatteleviin, voisin olla huomaamatta sitä hyvää, mikä vastapuolueessakin on. Vaan nyt! Minulla on pohjaton halu nähdä ja ymmärtää; kaikkea, kaikkea, mihin voin ylettyä. Mihinkä sitä kelpaa sellaisella luonteella? Tämä luontainen vaistoni, haluni käsittää kaikkea, minkä voin tavoittaa, on voimakkaampi tahtoani ja järkeäni. Se on jonkinmoinen traagillinen kohtalo, sillä kun minulla samalla on niin onneton tarve voittaa ihmisten myötätuntoa, joudun tahtomattanikin persoonallisiin hankauksiin ja ristiriitoihin, joita vastaan luontaisen herkkämielisyyteni vuoksi en voi koskaan kyllin panssaroitua."[138]

Samoin Ernst Ahlgren seuraavana syksynä kirjeessään Gustaf af Geijerstamille puhuu jälleen suhteestaan "nuoriin" vastustaen sitä ajatusta, että kaikki nuoremmat kirjailijat voisivat lukeutua ikäänkuin yhteen puolueeseen. Geijerstam, jonka oli määrä pitää esitelmiä ruotsalaisesta kirjallisuudesta, oli näet maininnut Ernst Ahlgrenille aikovansa käsitellä häntä yhdessä Tor Hedbergin sekä muiden nuorten kanssa, ja sen johdosta Ernst Ahlgren sai aihetta puhua itsestään sekä asemastaan eri puolueihin nähden. "Minä kannatan aseellista puolueettomuutta", sanoo hän. "Minkään puolueen puolesta en tahdo taistella... En yhdy mihinkään ohjelmaan, joka sitoo minut taistelemaan uskontoa ja voimassa-olevaa moraalia vastaan... Sinua, Tor Hedbergiä ja Levertiniä seison lähempänä kuin toisia. Mutta me olemme toistaiseksi saaneet aivan liian vähän aikaan voidaksemme rynnistäen toimia. Pysykäämme yhdessä ja voittakaamme maa-alaa, hiljaa mutta varmasti. Ei kellään meistä ole vielä kylliksi voimaa taistella ja voittaa, ja jokaisen yksityisen tappio vahingoittaa nuorta kirjallisuuttamme kokonaisuudessansa.

"Sen tähden en millään ehdolla ota osaa pitkin koko linjaa ulottuvaan taisteluun."[139]

Ernst Ahlgren oli kuitenkin valmis persoonallisesti ottamaan osaa toiseen taisteluun sekä julkisesti lausumaan siitä mielipiteensä. Keväällä 1887 oli Georg Brandes julkaissut "Politiken" lehdessä kirjoituksen siveellisyyskysymyksestä, jossa hän hyökkäsi yhtä sen innokkainta kannattajaa, neiti Elisabeth Grundvigia vastaan, herättäen siten hänen hengenheimolaistensa parissa koko pohjoismaissa mitä suurinta paheksumista ja nostattaen sanomalehdistössä kiihkeän väittelyn, johon m.m. Björnson ja tanskalainen kirjailija Hostrup ottivat osaa ankarasti ahdistaen Brandesia. Vaikka Ernst Ahlgren ei kannattanut Brandesin vapaata käsityskantaa siveellisyyskysymyksessä, niin ei hän silti voinut hyväksyä vastapuoluettakaan, joka ahdasmielisyydessään teki itsensä syypääksi yhtä suureen liioitteluun kuin Brandeskin. Varsinkin hän paheksui sitä, että yleinen mielipide kahlehti yksilöiden toiminta- ja sananvapautta ja harjoitti terrorismia, etenkin naisten suhteen, jos nämä uskalsivat ilmaista yleisestä mielipiteestä poikkeavan kantansa.

Näitä mielipiteitään Ernst Ahlgren esitti kirjoituksessaan "Saedligheds-Terrorismen paa svensk Grund" (Siveellisyyshirmuvalta ruotsalaisella pohjalla) "Politiken" lehdessä syysk. 13 p:nä 1887, valaisten väitteitään useilla mielenkiintoisilla esimerkeillä. Niinpä hän esim. kertoo, miten eräs nainen, joka ei muiden mukana ollut poistunut eräästä kokouksesta, jossa oli keskusteltu siveellisyyskysymyksestä, julistettiin pannaan, s.o. kaikki hänen tuttavansa vetäytyivät erilleen hänen seurastansa. Samoin eräs ylioppilas, joka samassa kokouksessa oli uskaltanut lausua ilmi mielipiteensä, oli kadottanut apurahansa, ja kun hänelle yksityisesti kerättiin varoja opintojen jatkamista varten, oli eräs vapaamielinen virkamies luvannut avustaa häntä vain sillä ehdolla, että avustajien nimet eivät tulisi julkisuuteen. — Kustantajayhdistys oli niinikään päättänyt eroittaa joukostaan jokaisen kustantajan, joka uskalsi painattaa jonkun julkisesti epäsiveelliseksi julistetun kirjoituksen. — Ja eräältä naislehden toimittajalta oli koetettu salaisesti agiteeraamalla riistää hänen yksityistuntinsa, koska hän vapaata keskusteluoikeutta puolustavassa lehdessään oli antanut tilaa nuoren tytön sairaalloista tunne-elämää esittävälle kuvaukselle.

"Sellainen on siveellisyys-hirmuvalta," huudahtaa Ernst Ahlgren. Ja lopuksi hän vielä omasta puolestaan lausuu seuraavat sanat niille, jotka ehkä hänen "sanojensa johdosta tahtoisivat asettaa hänet nurkkaan häpeämään epäsiveellisyysapostolien tai muiden pahantekijöiden pariin":

"Minulle on aivan yhdentekevää, ovatko ne, joita tämä hirmuvalta uhkaa, oikeassa tai väärässä. Että tällainen hirmuhallitus on olemassa, on kylliksi tehdäkseen minusta sen leppymättömän vihollisen. Vaikkapa, niinkuin itse Björnson, asettaisin neitseellisen puhtausvaatimuksen jokaiselle sulhaselle tai samalla kauhulla kuin yhteiskuntamoraalimme valvoja, C.D. af Wirsén torjuisin luotani miehen ja naisen välisen yhdenvertaisuusvaatimuksen, niin inhoisin sittenkin yhtä suuressa määrin tätä hirmuvaltaa.

"Sillä niin kauan kuin ulkonaista painostusta käytetään syiden ja vastasyiden asemesta, ei tämä uusi kysymys ole mitään muuta kuin vanha valhe, ja me omistamme yhä edelleenkin: vain kalkittuja hautoja mädänneitten tapojen ympärillä."

Vaikka tämä kirjoitus ei suoranaisesti puolustakaan Brandesia, niin hänen vastustajansa antoivat sille sittenkin sellaisen selityksen, kun paria kuukautta myöhemmin Ernst Ahlgrenin kirjoitus "Georg Brandes esitelmöitsijänä" "Hemvännen" lehdessä toi uutta vettä heidän myllyynsä. Ernst Ahlgren oli näet Kööpenhaminassa seurannut suurella ihastuksella ja innolla Brandesin luentoja ja kuvasi nyt yllämainitussa kirjoituksessaan sekä kuulijakunnan innostusta että luennoitsijan suurta esittämiskykyä ja persoonallista viehätysvoimaa. Osoitteena Ernst Ahlgrenin tyylistä sekä hänen suuresta innostuksestansa saakoon tämä kirjoitus tässä sijansa.

"'Frue Kirke' kohoaa synkkänä pilvistä iltataivasta vasten, yliopiston kiviröykkiö rajoittaa aukiota toiselta puolen, portailla seisoo vihmasateessa tiheään sulloutunut ihmisjoukko riippuen suuren suljetun oven edustalla kuin mehiläisliuta ennen parveilua — ulottuen aina katukäytävälle saakka, missä muutamat ylioppilaat lämpimikseen astuvat edestakaisin.

"Sisällä opinahjossa, valtavien ovien takana on hiljaista, käytävät ovat tyhjinä ja ovenvartija torkkuu arvokkaana paikallaan; leveät portaat ovat puolipimeät, mutta seinämaalauksille lankeaa valo pääportaiden korkeista kandelaabreista, jotka valaisevat ylintä käytävää. Ovia alhaalla ei avata ennenkuin täsmälleen seitsemältä, väräjävässä kaasuvalossa värjöttää äänettömänä ja autiona pitkä käytävä hukkuen lopulta pimeään.

"Varjosta astuu esiin yksinäinen mies, eroittuen valoa vasten kuin selväpiirteinen varjokuva. Solakka vartalo; joustava käynti; karakteristinen pää, hiukan eteenpäin kumartunut, mutta silti ylpeä ryhdiltänsä, jonka suora, kiiltävä musta tukka, kohottuaan ensin ylöspäin yhtenä ainoana kaarena, laskeutuu alas otsalle. Piirteitä on mahdoton eroittaa, ei muuta kuin pään muodon, mutta sekin jo riittää, jotta tuntisi sen kerrankin nähtyänsä.

"Mies asettuu seisomaan reunimmaisten portaitten ääreen, nojautuu kandelaabrien tummaa rautaa vasten, sulautuu ikäänkuin kokonaan niihin. Ja siihen hän jää liikkumattomana odottamaan.

"Mitä hän odottaa?

"Ehkäpä hän haluaa nähdä, miten hänen tähtensä paikoista tapellaan, tai ehkäpä häntä vain huvittaa tarkata täältä kuulijakuntaa, jonka hän ennen on nähnyt vain kateederista käsin.

"Kello lyö. Alhaalta kuuluu kohinaa, ikäänkuin kuohuvan veden ääntä, ihmisaalto syöksyy lähimpiä portaita ylös, täyttää sen kuin yhdellä ainoalla valtavalla suoneniskulla, ja virtaa sitten eteenpäin käytävän läpi kiiruhtavien askelten äänen kajahtaessa holvikatoksen alla. Ei kukaan astu, kaikki juoksevat virran kantamina, kuljettamina, ajamina eteenpäin.

"Mutta ei mikään virta ulotu yksinäisen miehen luo tyhjien portaitten päähän, ei kukaan pane häneen huomiota: itsesäilytysvaisto valtaa jokaisen mielen.

"Sisällä luentosalissa on turvallisesta paikasta hauska tarkata kaikkia noita erilaisia kasvojenilmeitä, jotka pistävät esiin pahimman tungoksen keskeltä: siinä on intoa, harmia, epätoivoa, kun kaikki ponnistukset näyttävät turhilta ja kyynärpäät askaroivat joka puolella; siellä täällä joku elämänhaluinen nuorukainen, joka nauraa joko omille tai toisten ponnistuksille; ylioppilaita, jotka harppaavat penkkien ja pöytien yli anastaakseen itselleen istumapaikan; naisia, jotka mittelevät tarmokkaasti voimiaan miessukupuolen kanssa. Ei ketään arkailla. Kukin on itseään lähinnä.

"Jokainen nurkka, jossa ihminen vain voi seisoa, on ennätetty, aina käytävään saakka, missä kauloja kurotetaan ja varpaille kohotaan toivossa, että sieltäkin saattaisi jotain nähdä ja kuulla.

"Melu vaimenee suhinaksi ja sitten äkkiä kaikki hiljenee. Joukon keskellä häämöittää tumma pää ja ylöspäin työntynyt tukka, mikä antaa koko ulkomuodolle taistelun leiman. Se on Georg Brandes.

"Tuossa hän seisoo, hiukan hengästyneenä — siltä ainakin tuntuu — ja ennenkuin hän alkaa puhua, luo hän kuulijajoukkoon levollisen, miltei välinpitämättömän katseen, joka ponnistuksitta näyttää huomaavan pienimmätkin seikat ja joka säkenöi kylmää ja terävää järkeä, järkeä, joka ei lainkaan ole sopusoinnussa hänen hermostuneitten, vuoroon katkeruutta ja kovuutta, vuoroin miltei lempeyttä ilmaisevien kasvojensa kanssa.

"Nämät kalpeat kasvot, liikkuvat kulmakarvat, suora, matala, poimujen uurtama otsa, herkät sieramet ja etsivä, teräksenharmaa katse tietävät paljonkin kertoa ja vieläkin enemmän selittää sille, joka tarkasti niiden vaihtelua seuraa. Helposti voi ymmärtää, miten tätä miestä, jolla on niin terävä ja läpitunkeva arvostelukyky ja niin terve järki, jonka maailmankäsitys on täysin helleeninen ja jonka suonissa virtaa itämaista verta, miten tätä miestä ehdottomasti täytyy joko sokeasti ihailla tai sokeasti vihata, aina sen mukaan vetääkö hän puoleensa vai työntää luotaan — voi ymmärtää, että kaikkein vähimmin hänen osakseen voi tulla sitä, mitä jokaisella ensi sijassa on oikeus vaatia: nimittäin oikeutta.

"Hän alkaa puhua. Kun vertaa äänen hillittyä rauhallisuutta kasvojen intohimoiseen levottomuuteen, joita hän ei koskaan saata kokonaan hillitä, muistuu ehdottomasti mieleen hänen omat sanansa 'Berlinin' esipuheensa: 'Tunnelmani ovat usein ristiriidassa keskenään, mutta ajatukseni ani harvoin.' Esityksen levollinen varmuus on sukua 'Hovedstrømninger'lle sekä niille kirjallisille luonnekuville, jotka ovat opettaneet meitä ihailemaan Georg Brandesin voimakasta ja eheätä persoonallisuutta, mutta kasvojen nopeat vaihtelut sen sijaan tuovat mieleen poleemikon, ja kesken vakavaa esitystä välähtää joskus esille tuo taisteluun valmis sukkeluus, säälimätön iva ja taitava aseidenkäyttö, jotka helposti voivat iskeä sellaisia haavoja, jotka umpeen mentyäänkin kätkevät arpiensa alle kalvavaa vihaa.

"Georg Brandes ei vaikuta käsien liikkeillä eikä hän ehdoin tahdoin anna tilaisuutta suosionosoituksille, opittu kaunopuheisuus on hänelle vierasta, hän ei koeta millään väkinäisellä tavalla imponeerata. Teennäisyydestä vapaa yksinkertaisuus ja luonnollinen tasaisuus on ominaista hänen esitykselleen. Hän kahlehtii kuulijoiden huomion esityksensä sisällöllä ja ajatusjuoksunsa selvyydellä, milloin hän haluaa selittää tai tutkia jotain seikkaa, sekä taiteellisella havainnollisuudellaan, kun hänen mielensä tekee kuvata jotakin. Hän osaa keskittää ajatuksensa, puristaa aineensa siinä määrin kokoon, että hän tunnin rajoitetussa kehyksessä voi esittää äärettömän joukon tietoja ja tosiasioita olematta silti kuiva. Kuulija tuntee todellakin oppivansa jotain, ja siksi aine herättää hänen mielenkiintoaan. Voisipa kohteliaisuutena mainita, että esitelmän aikana itse esittäjä unohtuu."

Vaikka tämä kirjoitus ei vähimmälläkään tavalla koskettele Brandesin mielipiteitä, käsittivät hänen vastustajansa sen suoranaiseksi hyökkäykseksi heitä itseään vastaan sekä Brandesin mielipiteiden puolustukseksi. Etenkin naisemansipatsionipiireissä se herätti suurta paheksumista, ehkäisten mm. kirjailija-apurahan keräystä, jota Ernst Ahlgrenin hyväksi oli pantu alulle. Varsinkin eräs lahjoittajista, rouva Fredrika Limnell, jota Ernst Ahlgren sai kiittää eräästä jo aikaisemmasta rahalahjasta ja jonka antiudesta kyseenäolevakin apuraha suurimmaksi osaksi riippui, loukkaantui syvästi tämän kirjoituksen johdosta ja ilmaisi mielipahaansa eräässä Esseldelle kirjoittamassaan kirjeessä. Samalla kun Esselde lähetti Ernst Ahlgrenille rouva Limnellin kirjeen, koetti hän omasta puolestaan saada häntä peruuttamaan tai ainakin tyydyttävällä tavalla selittämään kirjoitustansa, jotta apurahahanke ei menisi myttyyn.