KEIHÄS. Minä olen, nähkääs, vain narri; mutta minulla on sentään älyä hoksata, että herrani on vähän niinkuin konnan sorttia; mutta viisi siitä, kunhan vain ei ole kokonaan konna. Se ei vielä elä, joka tietää, että minä olen rakastunut; ja kuitenkin olen minä rakastunut; mutta sitä ei parihevosetkaan voi minusta kiskoa, eikä sitäkään, kehen olen rakastunut; ja kuitenkin on se nainen; mutta mikä nainen, sitä en sano itsellenikään; ja kuitenkin se on maitotyttö; eikä kuitenkaan se ole tyttö, sillä se on jo pitänyt ristiäisiä; ja kuitenkin se on tyttö, sillä se on isäntänsä tyttö ja palvelee palkasta. Sillä on avuja enemmän kuin uimakoiralla, ja siinä on jo paljon pelkän kristityn ihmisen osaksi. Tässä on katinluuki (ottaa esiin paperin) hänen luonnonlahjoistaan. Imprimis, "hän voi koota ja kantaa"; niin, eihän se hevonenkaan voi sen enempää; ei, hevonen ei voi koota, se voi vain kantaa; siis hän on parempi kuin mera. Item, "hän osaa lypsää"; kaunis puoli, nähkääs, puhdaskätisessä tytössä.
(Vilkas tulee.)
VILKAS. No, signor Keihäs, kuinka on patruunan laita?
KEIHÄS. Patruunanko? Se on pyssyssäni.
VILKAS. Aina sinulla on tuo vanha paha tapa väännellä toisen sanoja. Mitä uutta sitten tuossa paperissa.
KEIHÄS. Mustinta uutta, mitä koskaan on kuultu.
VILKAS. Mitä? Kuinka mustaa?
KEIHÄS. Niin mustaa kuin muste.
VILKAS. Annahan minun lukea.
KEIHÄS. Häpeä, pölkkypää! Sinä et osaa lukea.
VILKAS. Valehtelet; osaanpa.
KEIHÄS. Koitellaanpa. Vastaa minulle: kuka sinut teki?
VILKAS. Isoisäni poika, tiedämmä.
KEIHÄS. Mikä oppimaton hömmelö! Isoäitisihän poika se oli. Tästä nähdään, että et osaa lukea.
VILKAS. Ole vait, hupsu! Koittele minua paperista.
KEIHÄS. Tuossa on, ja pyhä Nikolaus[5] sinua vilkastuttakoon!
VILKAS. Imprimis, "hän osaa lypsää".
KEIHÄS. Niin, sitä hän osaa.
VILKAS. Item, "osaa panna oivaa olutta".
KEIHÄS. Ja siitä johtuu sananlasku: "Siitä sulle suuri kiitos, oivan kun panit oluen".
VILKAS. Item, "osaa kutoa".
KEIHÄS. Hyvä, kun ei vain kudo juonia.
VILKAS. Item, "osaa neuloa ja tikata".
KEIHÄS. Hyvä että voi neulantikillä ansaita, niin ei miehen tarvitse panna tikkua ristiin.
VILKAS. Item, "osaa pestä ja pyykätä".
KEIHÄS. Erittäin hyvä puoli; silloin ei häntä tarvitse pestä ja pyykätä.
VILKAS. Item, "osaa kehrätä hyrrätä".
KEIHÄS. Hyvä, silloin minä saan hurrata, kun hän hyrrää.
VILKAS. Item, "hänellä on monta nimetöntä hyvettä".
KEIHÄS. Se tahtoo sanoa: äpärä-hyvettä, jotka eivät tiedä isästään ja sen tähden ovat nimettömiä.
VILKAS. Nyt tulee paheet.
KEIHÄS. Ihan hyveiden kintereissä.
VILKAS. Item, "ei ole hyvä suudella häntä syömättömänä, hengen puolesta."
KEIHÄS. No, sen vian voi auttaa hyvällä suuruksella. Jatka!
VILKAS. Item, "hän on herkkusuu".
KEIHÄS. Se korvaa haisevan hengen.
VILKAS. Item, "puhuu unissaan".
KEIHÄS. Ei haittaa, kun ei vain nuku puhuessaan.
VILKAS. Item, "on kankeakielinen".
KEIHÄS. Jolppi sinä, kun panet sen hänen paheidensa joukkoon! Kankea kieli on vaimon paras hyve. Pyyhi se pois ja pane se hänen hyveidensä eturiviin.
VILKAS. Item, "on pöyhkeä".
KEIHÄS. Pyyhi pois sekin; se on Eevan perintöä, sitä ei saa hänestä pois.
VILKAS. Item, "on hampaaton".
KEIHÄS. Ei silläkään väliä, minä syön mielelläni leivänkannikkaa.
VILKAS. Item, "on äkäinen".
KEIHÄS. Olkoon vain, kun ei ole hampaita, millä purra.
VILKAS. Item, "maistelee mielellään".
KEIHÄS. Maistelkoon vain, jos juoma on hyvää; jos ei hän maistele, niin maistelen minä, sillä hyvää tulee tehdä mielellään.
VILKAS. Item, "on liian aulis".
KEIHÄS. Ei ainakaan kielen puolesta, sillä kirjoitettu on, että hänellä on kankea kieli; ei kukkaronkaan puolesta, sillä sen minä pidän lukon takana; jos minkä muun puolesta on aulis, niin sitä en voi auttaa. Hyvä, jatka!
VILKAS. Item, "hänellä on hiuksia enemmän kuin älyä, vikoja enemmän kuin hiuksia, ja rahoja enemmän kuin vikoja".
KEIHÄS. Seis siinä! Hänet minä otan. Hän oli minun, eikä minun, kahdesti tai kolmasti tuossa viimeisessä pykälässä. Luehan se vielä kerran.
VILKAS. Item, "hänellä on hiuksia enemmän kuin älyä", —
KEIHÄS. Hiuksia enemmän kuin älyä: se sopii! Sen voin näyttää toteen: suolasalkkari peittää suolan ja on siis enemmän kuin suola; hiukset, jotka peittävät älyn, ovat enemmän kuin äly, sillä suurempi peittää pienemmän. Mitä sitten tulee?
VILKAS. "Vikoja enemmän kuin hiuksia", —
KEIHÄS. Se on kauheata! Oi, jospa se olisi poissa!
VILKAS. "Ja rahoja enemmän kuin vikoja".
KEIHÄS. Oi, se sana tekee viatkin rakastettaviksi! Hyvä, hänet minä otan; ja jos siitä tulee kauppa, koska ei mikään ole mahdotonta, —
VILKAS. Niin mitä sitten?
KEIHÄS. Niin sanon sinulle — että herrasi odottaa sinua pohjoisportilla.
VILKAS. Minuako?
KEIHÄS. Sinua niin! Mikä sinä olet? Hän on odottanut parempiakin ihmisiä kuin sinua.
VILKAS. Pitääkö minun astua sinne?
KEIHÄS. Juosta sinun pitää, sillä olet tässä niin kauan nuhjaillut, että tuskin astuminen riittää.
VILKAS. Miksi et sitä ennen sanonut? Hiiteen nuo sinun lemmenkirjeesi!
(Menee.)
KEIHÄS. Nyt saanee hän patukkaa, kun luki minun kirjeeni. Hävytön kanalja, joka nuuskii toisten salaisuuksia! Minä menen perässä iloitsemaan, kun poika saa könttiinsä.
(Menee.)
Sama seutu. Huone herttuan hovilinnassa.
(Herttua ja Thurio tulevat. Heidän jäljessään Proteus.)
HERTTUA.
Pois pelko, Thurio; hän lempii teitä,
Kun poissa näkyvist' on Valentin.
THURIO.
Sen jälkeen on mua perin halveksinut,
Paennut seuraani ja ilkkunut,
Niin ett' on kaikki toivo multa mennyt.
HERTTUA.
Tuo heikko lemmenilme on kuin kuva,
Jonk' uurrat jäähän: tunnin lämpimässä
Vedeksi sulaa se, ja hahmo haihtuu.
Ei aikaakaan, niin sulaa tytön kylmyys.
Ja halpa Valentin hält' unohtuu. —
No, Proteus, onko julistuksen mukaan
Maamiehenne jo täältä lähtenyt?
PROTEUS.
On, armollinen herra.
HERTTUA.
Tämä lähtö
On tytärtäni kovin huolettanut.
PROTEUS.
Ei aikaakaan, niin tämä huoli haihtuu.
HERTTUA.
Niin minäkin, mut Thurio sit' ei usko.
Kun luulen, Proteus, hyvää sinusta, —
Ja kunnon työsi antaa siihen syytä —
Niin mielin neuvotella kanssasi.
PROTEUS.
Jos milloin olen teille uskoton,
Niin viimepäiväni se olkohon.
HERTTUA.
Sa tiedät, kuinka mielelläni soisin
Ma tyttäreni Thuriolle vaimoks.
PROTEUS.
Sen tiedän, armollinen herra.
HERTTUA.
Siis ajattelen että tiedät senkin,
Ett' on hän taipumaton tahtooni.
PROTEUS.
Niin kyllä, Valentin kun oli täällä.
HERTTUA.
Hän edelleen on yhtä ynseä.
Nyt mitä tehdä, jotta Valentinin
Hän unhottais ja suostuis Thurioon?
PROTEUS.
Paras on parjaus: Valentin on muka
Kavala, pelkuri ja halpaa verta;
Nuo kolme ne on naisen suurin kammo.
HERTTUA.
Hän luulee vihasta sen tehdyksi.
PROTEUS.
Niin, jos sen sanoo vihamies; siis tarvis
Ett' osoittaa sen juurtajaksain joku,
Jota hän pitää hänen ystävänään.
HERTTUA.
Siis täytyy sinun häntä parjata.
PROTEUS.
Sen sangen vastenmielisesti teen:
Se ylimykseltä on halpa teko,
Etenkin hyvää ystävätä kohtaan.
HERTTUA.
Jos hyvä sananne ei häntä auta,
Ei liioin vahingoita moitteenne.
Ei mitään pahaa teossanne siis,
Kun sitä ystävänne teiltä pyytää.
PROTEUS.
No, suostun siis. Jos mitään vaikuttaa
Ma saatan häntä panettelemalla,
Niin tyttärenne hänt' ei kauan lemmi.
Mut jos hän Valentinin unhottaakin,
Ei sillä Thuriota rakasta.
THURIO.
Siis hänestä kun lemmen kehitätte,
Niin teidän tulee keriä se minuun,
Niin ettei koko vyyhti hämmenny.
Siis saman verran mua ylistäkää
Kuin halvennatte Valentinia.
HERTTUA.
Täss' uskallamme teihin, Proteus, luottaa,
Kun kertonut on Valentin, ett' itse
Olette lemmenvalan vannonut,
Ja ette siis voi hevin muuttaa mieltä.
Sen nojalla on teillä täysi valta
Vapaasti Silvian kanssa keskustella;
Hän kärty, synkkä on ja iloton
Ja ystävänne tähden teihin suostuu.
Parhaanne pankaa, että Valentiniin
Hän kammon saa ja mieltyy Thurioon.
PROTEUS.
Teen voitavani. Vaan te, Thurio,
Olette liian veltto: ansat pankaa
Ja hänen sydämmensä kietokaa
Haikeilla soneteilla, joiden säkeet
Uhona uhkuu auliin lemmen valaa.
HERTTUA.
Niin,
On taivaallisen runon voima suuri.
PROTEUS.
Kauneutens' alttarille, sanokaa,
Uhraatte kyyneleenne, huokauksenne,
Niin, koko sydämmenne; kirjoittakaa,
Siks että muste kuivuu; kyynelin
Sit' aina kostutelkaa; runo tehkää
Niin tunteikas, ett' aatostenne totuus
Siin' ilmenee. Näet, runoilijain jänteist'
Ol' Orpheuksen kanteleessa kielet;
Puut, kivet heltyi niiden sävelistä,
Kesyttyi tiikerit, ja meren hirmut
Nous syvyyksistä tanssiin rannalle.
Kun haikeat on huolirunot valmiit,
Niin yöllä alla kullan ikkunan
Suloinen serenaati toimittakaa,
Ja soiton säistöön sitten laulakaa
Suruinen laulu; haudan-tyyneen yöhön
Niin hyvin sointuu moinen vieno suru.
Jos tuo ei auta, niin ei mikään auta.
HERTTUA.
Jo näkyy, ettei lempi sulle outo.
THURIO.
Tän' yönä neuvosi jo toteutan.
Siis, rakas Proteus, ohjaajani, mennään
Jo heti kaupungille keräämään
Musiikin-taitavia henkilöitä.
Sopiva runo mull' on valmiina,
Jok' antaa pontta sinun neuvollesi.
HERTTUA.
Niin, toimeen, hyvät herrat!
PROTEUS.
Teit' ensin palvelemme pöydässä,
Ja sitten tehtävämme suoritamme.
HERTTUA.
Ei, heti toimeen, multa luvan saatte.
(Menevät.)
Metsä Milanon ja Mantuan välillä.
(Muutamia rosvoja tulee.)
1 ROSVO.
Seis, pojat! Tuoss' on yksi matkustaja.
2 ROSVO.
Vaikk' olis kymmenen, niin kiikkiin kaikki!
(Valentin ja Vilkas tulevat.)
3 ROSVO.
Seis, herra! Tänne tavaranne, muuten
Me teidät sidomme ja ryöstämme.
VILKAS.
Olemme hukassa; nuo on ne rosvot,
Jotk' ovat kaikkein matkustajain kauhu.
VALENTIN.
Hyvät ystävät, —
1 ROSVO.
Te erehdytte, herra:
Olemme teidän vihamiehiänne.
2 ROSVO.
Vait! Kuullaan häntä.
3 ROSVO.
Kautta partani,
Niin tehdäänkin; se sävykäs on mies.
VALENTIN.
Siis tietkää, vähät mun on varani;
Mies olen, jot' on onni kolhinut;
Nää vaaterievut ovat rikkauteni;
Jos nämä multa ryöstätte, niin viette
Minulta kaikki, mitä mulla on.
2 ROSVO.
Mihinkä matka?
VALENTIN.
Veronaan.
1 ROSVO.
Ja mistä?
VALENTIN.
Milanosta.
3 ROSVO.
Siell' olo kuinka pitkä?
VALENTIN.
Kuustoista kuukautta; ois pitemp' ollut,
Jos kiero onni ei ois pettänyt.
2 ROSVO.
Maanpakoon ajettiinko?
VALENTIN.
Niinpä tehtiin.
2 ROSVO.
Ja mistä rikoksesta?
VALENTIN.
Rikoksesta,
Jost' on mun tuskallinen kertoa.
Ma tapoin miehen, jonka surmaa kadun;
Mut julkitaistelussa hänet kaadoin
Ja ilman petosta ja halpaa juonta.
1 ROSVO.
Jos niin on, katumist' ei mokomaa.
Mut noinko joutavasta karkoitettiin?
VALENTIN.
Niin, olin iloinen, kun sillä pääsin.
2 ROSVO.
Mut osaatteko kieliä?
VALENTIN.
Niit' olen
Ma nuorna matkoillani oppinut;
Nolosti mun ois muuten usein käynyt.
3 ROSVO.
Robin Hoodin rippi-isän klanin kautta,
Tuo sopis meidän koplan kuninkaaksi!
1 ROSVO.
Hän meidän mies on. — Kuulkaa, hyvät herrat!
VILKAS.
Pois menkää koplaan, herra; se on laillaan
Rehellist' ammattia.
VALENTIN.
Vaiti, konna!
2 ROSVO.
Sanokaa, onko teissä mihin luottaa?
VALENTIN.
Ei muuta kuin vain onneni.
3 ROSVO.
Siis tietkää,
Ett' aatelisia on meissäkin,
Jotk' ohjattoman nuoruuden on hulluus
Pois arvomiesten seurast' ajanut.
Ma itse Veronasta karkoitettiin,
Kun ryöstää aioin neiden, joka oli
Rikas ja herttuan lähi-sukulainen.
2 ROSVO.
Ja minä Mantuasta, ylimyksen
Kun vihapäissä pistin hengiltä.
1 ROSVO.
Ja minä samanlaisen turhan vuoksi.
Mut asiaan; — tää vikain tunnustus
Vain selittäköön laitont' elämäämme —:
Kun näytte soma varrelt' olevan
Ja kielten taitavakin, niinkuin kuuluu,
Mies, jolla kaikki hyvät avut on,
Joit' oisi meidän ammatissa tarvis —
2 ROSVO.
Siks että karkoitettu olette,
Siks etupäässä teitä lähestymme.
Sopisko tulla meidän kenraaliksi?
Ja täytymyksen mukaan taipua?
Ja täällä korvess' elää niinkuin mekin?
3 ROSVO.
No, sano, tuletko sa meidän seuraan?
Jos myönnyt, olet kaikkein meidän herra,
Sua kunnioitamme, sua kuulemme,
Sua päänä, kuninkaana kumarramme.
1 ROSVO.
Mut surmas saat, jos meidän tarjon hylkäät.
2 ROSVO.
Et, sillä pöyhkeilläkses, elää saa.
VALENTIN.
Tääll' elämään ma suostun kanssanne,
Mut sillä ehdoll', että turvaa teiltä
Saa köyhät matkaajat ja heikot naiset.
3 ROSVO.
Niin halpaa, kurjaa työtä inhoamme.
Pois tule, viemme sinut luolaamme;
Saat siellä nähdä kaikki aartehemme,
Jotk' ovat, niinkuin mekin, vallassasi.
(Menevät.)
Milano. Linnan pika.
(Proteus tulee.)
PROTEUS.
Jo olen Valentinin pettänyt,
Nyt täytyy samoin Thuriokin pettää.
Kun häntä olen suosittavinani,
Saan omaa lemmenasiaani ajaa.
Mut halpain antieni vieteltäväks
On Silvia liian kaunis, hyvä, pyhä.
Jos alttiuttani vakuutan, niin soimaa
Mua viekkaudest' ystävääni kohtaan;
Jos hänen kauneudelleen valan teen,
Niin käskee minun muistaa väärää valaa,
Joll' armahani petin, Julian.
Mut huolimatta häijyist' iskuistaan,
Joist' yksikin jo lemmen toivon tappaa,
Mun lempeni, kun potkun saa, vain kiihtyy
Ja häntää lieruttaa kuin sylikoira.
Ah, Thurio tulee! Ikkunalle joutuin
Yösoitoin armast' ilahuttamaan!
(Thurio ja soittoniekkoja tulee.)
THURIO.
Haa, Proteus! Edeltäkö matelitte?
PROTEUS.
Niin, hyvä Thurio; lemmen, tiedättehän,
Madella täytyy, kun ei käydä voi.
THURIO.
Mut toivon, ettei täällä lempenne.
PROTEUS.
No, kuinkas? Enhän muuten täällä oisi.
THURIO.
Ken? Silviako?
PROTEUS.
Silvia, — teille mieliks.
THURIO.
Suur' kiitos, teille mieliks. — Hyvät herrat,
Nyt äänet vireeseen ja soitto soimaan!
(Julia ja hänen isäntänsä tulevat etäällä,
edellinen pojan vaatteissa.)
ISÄNTÄ. No, nuori vieras; näytätte niin alakolliselta; miksi, saanko kysyä?
JULIA. Siksi, hyvä isäntä, etten voi olla iloinen.
ISÄNTÄ. Tulkaa pois, kyllä pian tulette iloiseksi. Mennään tänne, niin saatte kuulla musiikkia ja nähdä sen herran, jota kyselitte.
JULIA. Saanko kuulla hänen puhuvankin?
ISÄNTÄ. Saatte.
JULIA. Siitä syntyy musiikkia.
(Musiikki alkaa.)
ISÄNTÄ. Kuunnelkaa, kuunnelkaa!
JULIA. Onko hän noiden joukossa?
ISÄNTÄ. On; mutta hiljaa! Kuunnelkaamme.
Laulu:
ISÄNTÄ. Mitä? Olette nyt vielä surullisempi kuin ennen. Mikä teitä vaivaa? Eikö soitto ole teille mieleen?
JULIA. Erehdytte, isä: soittaja ei ole minulle mieleen.
ISÄNTÄ. Kuinka niin, rakas nuorukainen?
JULIA. Hän soittaa väärin, isä.
ISÄNTÄ. Mitä? Koskettaako vääriä kieliä?
JULIA. Ei sitä; mutta kuitenkin niin väärin, että se koskettaa sydäntäni.
ISÄNTÄ. Teillä on herkkä korva.
JULIA. Soisin olevani kuuro; se saa sydämmeni niin raskaaksi.
ISÄNTÄ. Ette pidä soitosta, huomaan ma.
JULIA. En vähääkään, kun se noin särisee.
ISÄNTÄ. Mutta kuulkaahan tuota äänten vaihtelua!
JULIA. Niin se vaihtelu se on pahinta.
ISÄNTÄ. Tahtoisitteko että aina soittaisivat samaa?
JULIA.
Niin, että sama aina soittais samaa.
Mut herra Proteus, josta puhelimme,
Tuon onko neiden seurassa hän usein?
ISÄNTÄ. Kerron teille, mitä hänen palvelijansa, Keihäs, on kertonut minulle, — hän on häneen vallan pikiintynyt.
JULIA. Missä on se Keihäs?
ISÄNTÄ. Meni hakemaan koiraansa, jonka hän huomenna herransa käskystä aikoo viedä neidelle lahjaksi.
JULIA.
Vait! Käykää syrjään! Seura hajaantuu.
PROTEUS.
Ei hätää, herra Thurio; niin ma puhun,
Ett' oivaks oivallatte juoneni.
THURIO.
Miss' yhdytään?
PROTEUS.
Santt' Riikon kaivolla.
THURIO.
Hyvästi!
(Thurio ja soittoniekat menevät.)
(Silvia tulee ikkunaan.)
PROTEUS.
Hyv'iltaa, armollinen haltijatar!
SILVIA.
Suur' kiitos, hyvät herrat, soitosta.
Kuka se puhui?
PROTEUS.
Mies vain, arvon neiti,
Jonk' äänestä te pian tuntisitte,
Jos tuntisitte hartaan mielensä.
SILVIA.
Oo, herra Proteus, jos oikein arvaan!
PROTEUS.
Niin, neiti, Proteus, palvelijanne.
SILVIA.
Mikä mielenne on?
PROTEUS.
Noutaa teidän mieltä.
SILVIA.
Sen voitte heti: mun on mieleni,
Ett' oiti kiiruhdatte kotiin maata.
Ovela, valapatto, viekas mies,
Mua luuletko niin tyhmän typeräksi,
Ett' imarteilla vietellä mun voit,
Niin kuin sa muita petit valoillasi?
Pois, pois, ja anteeks ano morsioltas!
Yön kalvas kuningatar tietäköön:
Sun pyyntöäsi vieron siihen määrään,
Ett' inhan tarjos vuoks sua halveksin
Ja itseäni melkein torun siitä,
Ett' aikaa haaskaan kanssas puheluun.
PROTEUS.
Ma myönnän, neiti, lempineeni naista;
Mut hän on kuollut, armas haltijani.
JULIA (syrjään).
Se valhett' ois, jos sanoisin sen minä;
Ei ainakaan hänt' ole haudattu.
SILVIA.
Niin, mutta Valentin, sun ystäväsi,
Hän elää, jonka kanssa, kuten tiedät,
Ma kihloiss' olen. Etkö häpeä
Noin julkeasti häntä loukata?
PROTEUS.
On hänkin kuollut, kuulen ma.
SILVIA.
Siis kuolleeks
Oleta minut myöskin; hänen hautaans'
On rakkauteni haudattu, sen vannon.
PROTEUS.
Mun sallikaa se maasta kaivaa, neiti.
SILVIA.
Armaasi lempi haudast' esiin kutsu;
Jos sit' et voi, niin omass' siihen hautaa.
JULIA (syrjään).
Sit' ei hän ole kuullut.
PROTEUS.
Jos, neiti, noin on kova sydämmenne,
Kuvanne mulle edes muistoks suokaa,
Tuo kuva kamarinne seinältä.
Ma sille haastan, huokailen ja itken;
Kun, näet, on sulo olemuksenne
Pois luvattu, min' olen pelkkä varjo
Ja lemmin teidän varjoanne vain.
JULIA (syrjään).
Jos ois se olemus, sen pettäisit
Ja varjoks saattaisit sen, niinkuin minut.
SILVIA.
En mieli olla epäjumalanne;
Mut koska sopii väärämielisen
Kumartaa varjoa ja väärää kuvaa,
Niin pankaa huomenna se noutamaan.
Makoista unta!
PROTEUS.
Unta kurjan raukan,
Jok' aamullista vartoo mestaustaan.
(Proteus menee; Silvia sulkee ikkunan.)
JULIA.
Isäntä, joko mennään?
ISÄNTÄ.
Jes auttakoon, ma melkein nukahdin.
JULIA.
Sanokaa, missä asuu herra Proteus.
ISÄNTÄ.
He, minun talossani. — Eiköpä maarinkin jo kohta liene päivä.
JULIA.
Ei vielä; mutta yötä en näin pitkää
Ja raskast' ole koskaan valvonut.
(Menevät.)
Sama paikka.
(Eglamour tulee.)
EGLAMOUR.
Niin, täksi hetkeksi mun Silvia-neiti
Kutsutti tänne mieltään kuulemaan.
On varmaan tähdellistä asiata. —
Hoi, neiti, neiti!
(Silvia tulee ikkunaan.)
SILVIA.
Ken huutaa?
EGLAMOUR.
Ystävä ja palvelija,
Jok' odottaa vain armon käskyä.
SILVIA.
Tuhansin hyvää huoment', Eglamour!
EGLAMOUR.
Samassa määrin itsellenne, armo
Ma noudattaen armon käskyä
Näin varhain tulin, saadakseni kuulla
Mit' antaa mulle toimeks suvaitsette.
SILVIA.
Oi, Eglamour, sin' olet ylimys —
En imartele, vakaasti sen vannon —
Älykäs, uljas, hieno, sivistynyt.
Sä tiedät, kuinka rakas on ja kallis
Minulle karkotettu Valentin,
Ja kuinka väell' isä tahtoo naittaa
Mun Thurio-narrille, jot' ihan kammon.
Sa tunnet lemmen: sanovasi kuulin,
Ett' oli kovin isku sydämmelles
Sun rakkaan puolisosi kuolema,
Min haudall' ikipuhtauden vannoit.
Oi, Eglamour, ma Valentinin luo
Halaisin Mantuaan, miss' asustaa hän;
Mut kun on matka sinne vaarallinen,
Niin pyydän seuraks sua, arvon miestä,
Jonk' uskon kuntohon ja kunniaan.
Isäni vihaa älä ajattele,
Vaan minun murhettani, murhett' immen,
Ja kuinka oikein teen, kun täältä lähden
Tuot' ilkeätä aviota pakoon,
Jok' inhoks on niin taivaalle kuin maalle.
Rukoilen sydämmeni pohjasta,
Mi täynnä murhett' on kuin meri hiekkaa,
Minua seuraa, tule kanssani;
Vaan jos et voi, niin salaa, minkä kuulit,
Jott' yksin matkaan mennä rohkenen.
EGLAMOUR.
Syvästi säälin suruanne, neiti;
Mut kosk' on siveys sen pohjana,
Niin lupaan teille saattajaksi tulla.
Mun kuinka käy, sit' yhtä vähän suren
Kuin teille toivon paljon onnea.
Siis milloin lähtö?
SILVIA.
Tänä iltana.
EGLAMOUR.
Miss' yhdyn teihin?
SILVIA.
Patrick-veljen luona,
Jos' aion saada pyhän synninpäästön.
EGLAMOUR.
Minuhun voitte, arvon neiti, luottaa.
Huomenta, neiti hyvä!
SILVIA.
Huomenta, hyvä, rakas Eglamour!
(Menevät.)
Sama paikka.
(Keihäs tulee koirineen.)
KEIHÄS. Kun kunnon miehen palvelija rupeaa koiraksi isäntäänsä kohtaan, nähkääs, niin on se jo katkeraa; olento, jonka olen penikasta kasvattanut; olento, jonka olen veteen hukkumasta pelastanut, kun kolme tai neljä sen sokeata veljeä ja sisarta upotettiin. Olen sitä opettanut niin, että voi sanoa akuraatisti: "Noin sitä pitää koiraa opettaa". Minut pantiin viemään se neiti Silvialle lahjaksi herraltani, mutta tuskin ehdin ruokahuoneeseen, kun se jo marssii hänen lautaselleen ja sieppaa siitä hänen kukonkoipensa. Ruma juttu, kun ei koira osaa seuroissa olla ihmisiksi! Tahtoisin, jos niin saan sanoa, että, kun on kerran ottanut ollakseen oikea koira, olisi, niin sanoakseni, kaikissa kohdin koira. Jos ei minulla olisi ollut enempää älyä kuin sillä ottaa omaan päähäni se hairaus, niin luulen todellakin, että se olisi hirtetty; niin totta kuin elän, olisi se siitä rangaistuksen saanut. Päättäkää itse. Se tunkeilee kolmen tai neljän aateliskoiran seuraan herttuan pöydän alle, ja ei ole siellä ollut — varjele sentään! — muuta kuin siunaaman aikaa, niin jo koko huone haisee. "Ulos koira!" sanoi yksi; "mikä rakki se tuo on?" sanoi toinen; "pieskää se ulos!" sanoi kolmas; "hirttäkää se!" sanoi herttua. Minä, joka entuudesta hyvin tunsin hajun, tiesin että se oli Rappu, ja menin suoraa päätä koiranpiiskurin tykö. "Ystävä", sanoin, "aiotteko piestä koiraa?" "Tuhat tulimmaista, tietystikin", sanoi hän. "Teette sille hirmuista vääryyttä", sanoin minä; "minä se tuon tein, jonka tiedätte." Silloin hän muitta mutkitta ajoi minut piiskalla pellolle. Kuinka moni herra olisi tätä tehnyt palvelijansa edestä? Niin, vannon ja vakuutan, että olen jalkapuussa istunut niistä makkaroista, jotka hän on varastanut, muuten hänet olisi mestattu; olen kaakinpuussa seisonut hanhista, joita hän on tappanut, muuten hänen olisi tullut loppu. Sitä sinä nyt et lainkaan aattele! — Muistanpa vielä, mitkä kepposet minulle teit, kun sanoin hyvästi neiti Silvialle. Enkö sanonut sinulle, että sinun aina tuli katsoa minuun ja tehdä niin kuin minä teen? Koska olet nähnyt minun nostavan koipeani ja kastelevan herrasnaisen pönkkähametta? Oletko koskaan nähnyt minun semmoista tekevän?
(Proteus ja Julia tulevat.)
PROTEUS.
Sebastian nimes? Olet mieleen mulle,
Ma heti annan sulle tehtävän.
JULIA.
Vain käskekää; teen kaikki, minkä voin.
PROTEUS.
Ma sitä toivon. (Keihäälle.) Mitä, laiskajaakko!
Miss' olet nämä kaksi päivää ollut?
KEIHÄS. Hyvä herra, minä laitoin neiti Silvialle sen koiran, jonka käskitte.
PROTEUS. Ja mitä sanoi hän pikku-korustani?
KEIHÄS. Hyvä herra, hän sanoi että koiranne oli rakki, ja käski sanoa, että koirankiitos on kylläksi sellaisesta lahjasta.
PROTEUS. Mutta hän otti kai vastaan koiran?
KEIHÄS. Eikä ottanut, senkin vietävä. Tässä tuon sen nyt takaisin.
PROTEUS. Mitä? Annoitko sen minun puolestani?
KEIHÄS. Annoin, herra. Toisen oravan vei nylkyrin renki minulta torilla, ja sitten tarjosin neidelle omani, koiran, joka on kymmenen kertaa niin paksu kuin teidän, ja siis lahjakin saman verran suurempi.
PROTEUS.
Pois siitä, hae jälleen koirani,
Tai älä koskaan tule näkyviini.
Pois, sanon! Seisotko ja härnäät mua?
Se orja tuottaa mulle aina kiusaa.
(Keihäs menee.)
Sebastian, sinut palvelijaks otin,
Osaksi siks, ett' tahdon nuorukaisen,
Jok' osaa älyll' ajaa asiani, —
Ei tuohon hölmöön ole luottamista, —
Mut enin olentos ja näkös tähden,
Joiss' ilmenee — jos oikein aavistan —
Sivistyst', ymmärrystä, vakavuutta;
Se syy, miks otin palveluuni sun.
Nyt heti mene, neiti Silvialle
Tuo sormus vie; hän, ken sen mulle antoi,
Mua paljon rakasti.
JULIA.
Te ette häntä
Siis rakasta, kun annatte sen pois.
Kuollutko lie?
PROTEUS.
Ei, luulen että elää.
JULIA.
Voi!
PROTEUS.
Miks sinä huusit: voi!
JULIA.
En muuta voi kuin häntä sääliä.
PROTEUS.
Miks häntä säälit?
JULIA.
Siks, ett' on hän varmaan
Teit' yhtä paljon lempinyt, kuin te
Nyt neiti Silviaa. Hän lempii sitä,
Ken hänen rakkautens' on unhottanut,
Te sitä, joka rakkauttanne hylkii.
On sääli, ett' on rakkaus niin kiero;
Kun tuota aattelen, niin huudan: voi!
PROTEUS.
Tuo sormus hälle vie ja tämä kirje.
Hän tuossa asuu. Sano, että pyydän
Sen lupaamansa taivaallisen kuvan.
Sen tehtyäsi tule kamariini.
Miss' yksin huolineni tapaat mun.
(Menee.)
JULIA.
Kuin moni nainen moist' on sanaa vienyt?
Ah, Proteus-parka, ketun sinä olet
Nyt saanut karitsaisi paimeneks!
Mua, houkka-parkaa! Miksi häntä säälin,
Kun sydämmestään hän mua halveksii?
Hän häntä lempii, siks mua halveksii;
Ma lemmin häntä, siksi häntä säälin.
Tään sormuksen sai multa lähteissään
Vakuudeks, että muistais rakkauttani;
Ja nyt mun, kurjan sananviejän, täytyy
Rukoilla sitä, mit' en tahtois saada,
Sit' anoa, mink' evättävän soisin,
Kehua sitä, miss' ei kehun varaa.
Jos uskollinen olen morsian,
En uskollinen käskyläs voi olla,
Jos en käy itseäni pettämään.
No, kosin hälle, vaan niin kylmästi
Kuin, totta, rukkaset ma hälle soisin.
(Silvia tulee seuralaisineen.)
Terveeksi, rouva! Millä keinoin saisin
Ma puhutella neiti Silviaa?
SILVIA.
Jos minä oisin hän, niin mitä sitte?
JULIA.
Jos hän te olette, niin pyydän teitä
Maltilla sanomaani kuulemaan.
SILVIA.
Ja kuka teidät tänne lähetti?
JULIA.
Mun isäntäni, herra Proteus.
SILVIA.
Kuvaako noutamaan?
JULIA.
Niin, arvon neiti.
SILVIA.
Hoi, Ursula, tuo tänne kuvani!
(Ursula tuo kuvan.)
Tuo anna herralles, ja sano näin:
Se Julia, jonka petti hän, se paremp'
On huoneen kaunistus kuin tämä varjo.
JULIA.
Lukekaa, neiti, pyydän, tämä kirje. —
Anteeksi suokaa, armollinen neiti,
Vahingoss' annoin väärän paperin:
Tää kirje, arvon neiti, teille on.
SILVIA.
Suo silmäillä mun vielä tuota toista.
JULIA.
Se ei käy päinsä, anteeks, neiti hyvä.
SILVIA.
Tuoss', ota!
En tahdo nähdä herras kirjettä;
Se uhkuu vakuutuksia, sen tiedän,
Valoja uusia, jotk' yhtä pian
Hän rikkoo, kuin tään kirjeen minä revin.
JULIA.
Tään sormuksen hän teille lähettää.
SILVIA.
Häpeä hälle sitä suurempi!
Sadasti sanoi, että erotessaan
Sen Julialta sai. Sen hänen sormens'
On saastuttanut; minun sormeni
Ei Juliaa loukata voi siihen määrään.
JULIA.
Hän kiittää.
SILVIA.
Mitä sanot?
JULIA.
Minä kiitän,
Ett' olette niin hellä häntä kohtaan.
On Proteus kovin raukkaa loukannut.
SILVIA.
Sa tunnet hänet siis?
JULIA.
Niin likimain kuin oman itseni.
Tuhannet itkut olen itkenyt,
Kun hänen tuskaans' olen ajatellut.
SILVIA.
Hän luulee varmaan, että Proteus hänet
On hyljännyt?
JULIA.
Niin luulen; siksi suree.
SILVIA.
Hän varmaankin on hyvin kaunis?
JULIA.
On ollut kauniimpi kuin mitä on.
Kun herrani hän rakkauteen uskoi,
Ol' yhtä kaunis minusta kuin te.
Mut sitten kun hän peilins' unhotti
Ja päivän suojan hylkäs, naamarinsa,
Niin ilma polttanut on posken ruusut
Ja liljankukat vienyt kasvoilta,
Ja nyt hän on niin ruskea kuin minä.
SILVIA.
Mitenkä pitkä?
JULIA.
Minun pituiseni.
Kun helluntaina huvinäytelmää
Meill' esitettiin, niin ne meidän nuoret
Mun saivat näyttelemään naisen osaa.
Mun Julia-neiden pukuun pukivat,
Ja kaikkein mielest' istui se niin hyvin,
Kuin oisi hame ollut mulle tehty.
Siit' arvaan, ett' on hän mun pituiseni.
Sain silloin hänet ihan itkemään;
Osani oli kovin liikuttava:
Ariadne, nähkääs, joka Theseuksen
Petosta valittaa ja pakoa;
Sen kyynelillä tein niin eläväksi,
Emäntä-raukkani ett' ihan heltyi,
Ja ääneen itki; kuolen paikalla,
Jos tuo ei tuska sydämmeeni käynyt.
SILVIA.
Sua, kiltti poika, siitä kiittää hän.
Oi, tyttö parka! Hyljätty ja yksin! —
Minäkin itken, sanasi kun muistan.
Tuoss', ota! Kukkaroni annan sulle
Siit', että hellit hyvää emäntääs.
Hyvästi!
(Silvia seurueineen menee.)
JULIA.
Hänkin teitä siitä kiittää,
Jos joskus tuntemaan hänt' opitte. —
Mik' oiva neiti, lempeä ja kaunis!
Nyt herrani saa varmaan rukkaset,
Kun noin se neiti emäntääni hellii.
Oi, kuinka lempi ilkkuu itseään!
Täss' on se kuva. Katsotaan! Jos mull' ois
Hiuslaitteet moiset, luulenp', että oisin
Ma yhtä kaunis katsella kuin hän;
Mut maalar' ehk' on hiukan kaunistellut,
Jos itseäin en itse kaunistelle.
Hänell' on tumma, mulla keltatukka;
Jos muut' ei eroa, tuonvärisen
Voin varatukan saada. Hänen silmäns'
On siniset, niin minunkin; mut häll' on
Matala otsa, mulla korkea.
Mit' on siis hänessä niin ihailtavaa,
Jot' ei vois minussakin ihailla,
Jos ei tuo hupsu Amor olis sokko?
Sinä, varjo, mukaas' ota tämä varjo,
Se kilpailijas on! Oi, kylmä hahmo,
Sua jumaloi hän, lempii, muiskii, palvoo!
Jos mielt' ois palvonnassaan, kuvas sijaan
Hän asettais mun olemukseni.
Sua hellin neiden tähden, niinkuin hänkin
Minua helli; muuten, kautta Zeun,
Pois valesilmäs raapinut jo oisin,
Ja isäntäni lemmen sulta vienyt.
(Menee.)
Milano. Luostarin edusta.
(Eglamour tulee.)
EGLAMOUR.
Jo päivä lännen hattaroita kultaa,
Ja tällä hetkellä mua Silvian
Tavata piti Patrick-veljen luona.
Pian saapuu: lempijät ei myöhästy,
Pikemmin tulevat he liian varhain,
Niin into heitä ajaa joutumaan.
(Silvia tulee.)
Kas, tuossa tulee. — Hyvää iltaa, neiti!
SILVIA.
Amen, amen! Nyt, hyvä Eglamour,
Pian portist' ulos tuolta muurin takaa:
Vakoojat, varon, ovat jäljilläni.
EGLAMOUR.
Ei hätää; metsään pari virstaa lie;
Kun sinne päästään, vaaraton on tie.
(Menevät.)
Sama seutu. Huone herttuan hovilinnassa.
(Thurio, Proteus ja Julia tulevat.)
THURIO.
No, mitä sanoi Silvia kosintaani?
PROTEUS.
Oo, hän on suopeampi entistään,
Mut vielä näkee teissä hiukan vikaa.
THURIO.
Kuin? Onko mulla sääret liian pitkät?
PROTEUS.
Ei, liian ovat hoikat.
THURIO.
Saappais' ehkä
Ne näyttäis vankemmilta.
JULIA (syrjään).
Kannuksinkaan
Ei lempi mene sille, jota inhoo.
THURIO.
Hän mitä sanoo muodostani?
PROTEUS.
Ett' on se heleä.
THURIO.
Se heila valehtelee: se on tumma.
PROTEUS.
On helmi heleä, ja sanotaan:
Mies tumma tyttöin silmissä on helmi.
JULIA (syrjään).
Niin, helmi, joka tyttöin silmät pilaa;
Ma ennen katson pois, kuin siihen katson.
THURIO.
Mut mitä pitää puheestani?
PROTEUS.
Pahaa,
Kun haastelette sodasta.
THURIO.
Mut hyvää,
Kun haastan rauhasta ja rakkaudesta?
JULIA (syrjään).
Mut parasta, kun rauhass' olla saa.
THURIO.
No, mitä sanoo miehuudestani?
PROTEUS.
Oi, herra, sit' ei pane kysymykseen.
JULIA (syrjään).
Ei tarviskaan, kun tietää, ett' on raukka.
THURIO.
Mut mitä sanoo syntyperästäni?
PROTEUS.
Ett' oivaa sukujuurta olette.
JULIA (syrjään).
Niin, oikein, oivaa narrin perijuurta.
THURIO.
Ja mitä sanoo omaisuudestani?
PROTEUS.
Niin, sitä surkuttelee.
THURIO.
Miksi niin?
JULIA (syrjään).
Siks että moinen aasi sitä omaa.
PROTEUS.
Siks että se on vieraan kädessä.
JULIA.
Kah, herttua tulee.
(Herttua tulee.)
HERTTUA.
Mitä kuuluu, Proteus?
No, mitä kuuluu, Thurio? Oletteko
Te nähneet Eglamouria?
THURIO.
En minä.
PROTEUS.
En minä.
HERTTUA.
Entä tytärtäni?
PROTEUS.
Emme.
HERTTUA.
Se tyttö siis
Valentin-roiston luo on paennut.
Ja Eglamour on mukana, se varma.
Molemmat veli Lorens kohtasi,
Kun metsän kautta hartauksissaan kulki;
Hän miehen tunsi, naista tunnusteli,
Mut alta naamarin ei oikein nähnyt.
Lisäksi tyttö Patrick-veljen luokse
Ripille aikoi tänään, vaan ei käynyt.
Kaikk' osoittaa, ett' on hän paennut.
Täss' älkää seisko siis ja juoruilko,
Vaan joutuin ratsun selkään! Yhtykäämme
Tuon vuorenrinteen luona, josta tie
Vie Mantuaan; he paenneet on sinne.
Mua joutuin, hyvät herrat, seuratkaa.
(Menee.)
THURIO.
Mut sepä vasta itsepäinen tyttö,
Kun onneansa pakenee! Ma seuraan,
Enemmän kostonvihast' Eglamouriin,
Kuin rakkaudesta houkkaan Silviaan.
(Menee.)
PROTEUS.
Ja minä rakkaudesta Silviaan,
En vihast' Eglamouriin, saattajaansa.
(Menee.)
JULIA.
Ja minä tätä rakkautt' estääkseni,
En vihasta sen uhriin, Silviaan.
(Menee.)
Metsä.
(Silvia tulee ja rosvoja.)
1 ROSVO.
No, tulkaa, tulkaa! Olkaa huoletonna,
Me viemme teidät kapteenimme luo.
SILVIA.
Tuhannest' olen muusta vauriosta
Tämänkin oppinut jo kärsimään.
2 ROSVO.
No niin, pois hänet viekää.
1 ROSVO.
Miss' ylimys, jok' oli seurana?
2 ROSVO.
Jalalta oli liukas, pääsi pakoon;
Hänt' ajaa takaa Mooses ja Valerius.
Vie sinä tämä lännenpuoleen metsää
Luo kapteenin; me tuomme karkurin.
On metsä miehitetty; kiinni joutuu.
1 ROSVO.
Mua kapteenimme luolaan seuratkaa.
Ei mitään vaaraa: hän on kunnon mies,
Hän ei käy naista koskaan liian liki.
SILVIA.
Oi, Valentin, sun tähtes kärsin tään!
(Menevät)
Toinen kulma samaa metsää.
(Valentin tulee.)
VALENTIN.
Oi, kuink' on suuri tottumuksen voima!
Tää synkkä salo, käymättömät metsät
Vie voiton mahtavista kaupungeista. —
Tääll' istahtaa voin yksin, näkymättä,
Ja satakielen valittavaan lauluun
Sovittaa huolieni tuskanvirttä.
Oi, sinä sydämmeni haltija,
Noin kauan majaas älä tyhjäks jätä,
Ett' ei se rappeudu ja luhistu,
Niin ettei muistoakaan siitä jää!
Tule, Silvia, laita kuntoon majasi!
Tuo lohtu lempijälles, armas tyttö! —
Mit' ääntä tuolla? Mitä hälinää?
Väkeni, jonk' on tahto lakina,
Poloisen matkaajan on yllättänyt.
Mua lempivät, vaan kyll' on vaivaakin
Heit' estää vallattomist' uhkatöistä.
Lymyhyn, Valentin! Ken tulee tuossa?
(Vetäytyy syrjään.)
(Proteus, Silvia ja Julia tulevat.)
PROTEUS.
Tään hyvän teille, neiti, tein — vaikk' ovat
Mun työni teistä halvat —: hengelläni
Pelastin teidät hänen käsistään,
Jok' oli lemmen teiltä, maineen sortaa.
Yks armon katse palkaks suokaa vain!
Ma suosiot' en vähempää voi pyytää
Ja ette tekään antaa vähempää.
VALENTIN (syrjään.)
Se on kuin unta, mitä näen ja kuulen.
Oi, lempi, malttamusta hetkeks suo!
SILVIA.
Voi mua poloista ja onnetonta!
PROTEUS.
Niin, onneton, siks kunnes minä tulin;
Mut tulollani teille onnen toin.
SILVIA.
Sun lähetessäs onnettomin olen.
JULIA (syrjään).
Samaten minä, noin kun lähentelee.
SILVIA.
Jos nälkäinen ois tiiker' minuun käynyt,
Sen pedon eineeks ennen oisin tullut
Kuin Proteuksen pelastettavaksi,
Tuon valapaton. Taivas, tiedät, kuink' on
Valentin mulle rakas, kuinka henkens'
On mulle sieluani kalliimpi;
Ja yhtä paljon — enempää en voi —
Ma valapatturia Proteust' inhon.
Siis, mene pois, ja älä mua kiusaa.
PROTEUS.
Ei sitä vaaraa, kuolemankaan tuskaa,
Jot' yhdest' armonkatseesta en uhmais.
Oi, mikä lemmen kirous ainiainen,
Kun lempijääns' ei lempiä voi nainen!
SILVIA.
Kun lempijääns' ei lempiä voi Proteus.
Lue Julian, ensi lempes, sydäntä,
Jonk' eteen kunniasi paloittelit
Valoiksi tuhansiksi, jotka sitten
Sa rikoit kaikki, rakkaudesta minuun.
Nyt kunniaa ei sulla, tai on kaksi,
Ja se on pahempi kuin yhtä vailla;
Parempi ettei yhtäkään kuin monta,
Jos niillä petät naista onnetonta.
Oh, ystävän sa irvikuva!
PROTEUS.
Lemmess'
Ei ystävää.
SILVIA.
Ei, totta, Proteuksella.
PROTEUS.
Jos mieli lempeä ja sana hellä
Ei voi sun sydäntäsi pehmittää,
Soturin lailla kosin käsivoimin,
Ja vastoin lemmen tapaa lemmen valtaan.
SILVIA.
Oi, taivas!
PROTEUS.
Pyyntöni sun täytyy täyttää.
VALENTIN.
Kätesi irti, konna ruokoton,
Rumien tapain orja!
PROTEUS.
Valentin!
VALENTIN.
Katala, viekas palkkaystävä —
Sit' ystävät on nykyään — sa, konna,
Kun petit toivoni; jos en ois nähnyt,
En ois sit' uskonut. Nyt turha väittää:
"On mulla ystävä", sa teet sen valheeks.
Nyt kehen luottaa, oikea jos käsi
Kapinois rintaa vastaan? Mieltä kaivaa,
Ett' en voi enää sinuun luottaa, Proteus;
Sun tähtesi jo vieron maailmaa.
Syvimmän haavan iskee uskottu.
Kirottu aika! Vihloo sydäntäni,
Ett' ystävä on pahin väijyjäni.
PROTEUS.
Ma syyhyni ja häpeääni sorrun. —
Suo anteeks, Valentin. Jos rikoksesta
Sydämmen suru täys on sovitus,
Sen tässä saat; niin suur' on suruni,
Kuin syyni konsanaan.
VALENTIN.
Siis sovitaan.
Ma taas sun pidän kunnon miehenä.
Ken hylkää katuvan, ei taivaast' ole,
Ei maasta; nekin leppyy kostostaan,
Vihakin lauhtuu Kaikkivaltiaan;
Ja nähdäkses, ett' ystävyys on tosi,
Ma Silvian luovutan, nyt häntä kosi.
JULIA.
Mua onnetonta!
(Pyörtyy.)
PROTEUS.
Mik' on pojan?
VALENTIN.
Poika,
Mik' on sun, poika? Avaa silmäs; puhu!
JULIA.
Oi, hyvä herra! Herrani mun käski:
"Vie", sanoi, "Silvia-neidille tää sormus";
Sen laiminlöin, se tekemättä jäi.
PROTEUS.
Miss' on se sormus?
JULIA.
Tässä.
(Antaa sormuksen.)
PROTEUS.
Annas nähdä;
Se sormus on, jonk' annoin Julialle.
JULIA.
Anteeksi, herra; erehdyin: tää sormus
Se oli Silvialle tuleva.
(Näyttää toista sormusta.)
PROTEUS.
Mut kuinka sait tuon toisen sormuksen?
Sen lähteissäni annoin Julialle.
JULIA.
Ja Julia sen itse antoi mulle;
Ja Julia sen itse tänne toi.
PROTEUS.
Mitä? Julia!
JULIA.
Niin, tässä hänet näet,
Jok' oli kaikkein valojesi määrä
Ja syvälle ne kätki sydämmeensä.
Sen juurta pattovalas usein repi!
Punastu, Proteus, tätä vaatepartta;
Häpeä että moiseen säädyttömään
Ma pukuun verhoudun, jos häpeäksi
On lemmen valepuku. Vähemmän
Lie loukkaavaa, jos muuttaa kukaties
Pukua nainen, kuin jos mieltä mies.
PROTEUS.
Jos mieltä mies! Niin totta, uskollinen
Jos mies vain oisi, ois hän täydellinen.
Mut huikentelu lisää vikaan vikaa,
Se, joka horjuu, lankee tuota pikaa.
On Silvia kaunis, mutta kaunihimpi
On vakaan silmän nähdä Julia-impi.
VALENTIN.
Kätenne tänne! Suokaa mulle ilo
Tää onnen liitto päättää. Säälittäisi,
Kaks ystävää jos vihamiehiks jäisi.
PROTEUS.
Mun toivoni on täys, sen taivas tietköön.
JULIA.
Ja minun myöskin.
(Rosvoja tulee, herttua ja Thurio mukanaan.)
ROSVO.
Saalis! Saalis! Saalis!
VALENTIN.
Seis, sanon, seis! Se herrani on, herttua. —
Luo henkipaton tervetullut, armo,
Luo Valentinin.
HERTTUA.
Valentinin? Sinun?
THURIO.
Ja tuoss' on Silvia; Silvia on minun.
VALENTIN.
Seis, Thurio, seis, tai jäät sa päätäs vaille,
Jos vihani nyt tulet lähimaille.
Omakses Silviaa jos vielä sanot,
Et Milanoa näe. Hän tuossa seisoo:
Vaan koitas sormellaskin koskettaa,
Vaan koitas hengittääkin lemmittyyni!
THURIO.
En, Valentin, en huoli hänestä;
Sen pidän narrina, ken tytön tähden,
Jolt' ei saa rakkautta, henkens' uhraa.
En häntä pyydä; sun hän olkohon.
HERTTUA.
Sen kehnompi ja halvemp' olet sinä,
Kun hänestä niin suurta vaivaa näit
Ja hänet nyt noin pelkurina jätät.
Kautt' esi-isieni kunnian,
Miehuuttas kiitän, Valentin, ja katson
Sun ansainneesi keisarinnan lemmen.
Siis kaikki vanhat vihat heitän pois,
Pois kaiken kaunan; takaisin sun kutsun;
Suuremman arvon ansiosi vaatii,
Ja näin sen vahvistan: sir Valentin,
Sin' olet ylimys ja ylhää verta,
Tuoss' ota Silvia, hänet ansaitset.
VALENTIN.
Mä kiitän. Lahja mulle onnen tuo.
Rukoilen vielä, tyttärenne tähden
Luvatkaa mulle täyttää yksi pyyntö.
HERTTUA.
Mit' olkoonkin, sen itses tähden lupaan.
VALENTIN.
Maanpakolaiset nuo, mun kumppanini,
Ne ovat lahjakasta väkeä;
Anteeksi suokaa heidän rikoksensa
Ja maanpaosta heidät kutsukaa.
He parantuneet ovat, vakaat, siivot
Ja kykenevät suuriin tehtäviin.
HERTTUA.
Sen lupaan. Anteeks heille suon ja sulle.
Sa heitä käytä, mihin kukin kelpaa.
Pois tulkaa; kaikki riidat sovitamme
Kemuilla, juhlilla ja näytelmillä.
VALENTIN.
Matkalla puhellen ma rohkenen
Hymyilyn houkutella huuliltanne.
Mit', armo, tuosta pojast' arvelette?
HERTTUA.
Suloa häness' on; hän punastuu.
VALENTIN.
Enemmän suloa kuin pojiss' onkaan.
HERTTUA.
Te mitä sillä tarkoitatte?
VALENTIN.
Jos suvaitsette, kerron matkalla
Tapauksen, jota varmaan hämmästytte.
Tule, Proteus! Nyt rangaistukseksi
Saat oman lemmentarinasi kuulla.
Häät sitten yksin päivin vietämme:
Yks juhla, yksi perhe, yksi onni.
(Menevät.)