näyttelin päähenkilöitä Buchananin, Guérenten ja Muretin latinaisissa murhenäytelmissä, joita esitettiin arvokkaasti Guyenne-lukiossamme. Siinä suhteessa, kuten kaikissa muissakin virkansa tehtävissä, oli rehtorimme Andreas Goveanus verrattomasti etevin rehtori Ranskassa; ja minua pidettiin sillä alalla mestarina. Se on harjoitus, jota varsin hyvin voin suositella nuorille säätyläislapsille; ja olenpa sittemmin nähnyt itsensä ruhtinastemmekin antautuvan siihen, erästen muinaisajan ruhtinasten esikuvan mukaan, hienosti ja kiitettävästi. Olipa muinoin, varsinkin Kreikassa, arvohenkilöille luvallista harjoittaa sitä ammattinaankin; Aristoni, tragico actori, rem aperit; huic et genus et fortuna honesta erant; nec ars, quia nihil tale apud Graecos pudori est, ea deformabat.[84] Sillä olen aina syyttänyt erehdyksestä niitä, jotka tuomitsevat tällaiset hauskuttelut, ja kohtuuttomuudesta niitä, jotka kieltävät pääsyn hyviin kaupunkeihimme sen ansaitsevilta näyttelijöiltä eivätkä suo kansalle tällaisia julkisia huvituksia. Hyvin järjestetyt yhteiskunnat pitävät huolen kansalaisten kokoamisesta ja yhteenliittämisestä, niin vakaviin hartaudenharjoituksiin kuin myöskin ruumiinharjoituksiin ja leikkeihin; yhteistunto ja ystävyys siitä karttuu, ja sitäpaitsi heille ei voi sallia paremmin järjestyksenmukaisia ajanvietteitä kuin ne, jotka tapahtuvat kaikkien läsnäollessa, vieläpä esivallankin nähden; ja pitäisinpä järkevänä, että ruhtinas omalla kustannuksellaan joskus lahjoittaisi niitä yhteiskunnalle, ikäänkuin isällisestä rakkaudesta ja hyvyydestä, ja että väkirikkaissa kaupungeissa olisi näitä näytäntöjä varten määrättyjä ja järjestettyjä paikkoja: jonkinlaisena vieroittimena pahemmista ja salaisista teoista.
Palatakseni aineeseeni, ei ole toista sen vertaista keinoa kuin halun ja harrastuksen herättäminen; muutoin kehitetään vain kirjoilla lastattuja aaseja; heille annetaan raipaniskuilla heidän mittansa täysi tiedettä säilytettäväksi; mutta oikein menetelläkseen sitä ei pidä ottaa vain asumaan luonansa, se pitää ottaa puolisokseen.
... Se on eräs esitys, jolle hän pani nimeksi "Vapaaehtoinen orjuus", mutta ne, jotka eivät sitä tienneet, ovat hyvin sattuvasti sittemmin ristineet sen "Yhdenvastustajaksi". Hän kirjoitti sen harjoitelmana varhaisessa nuoruudessaan, vapauden kunniaksi tyranneja vastaan. Se on jo kauan aikaa kierrellyt asianymmärtäjäin käsissä, saavuttaen sangen suurta suosiota, sillä se on mitä viehättävintä ja sisällysrikkainta laatua; kuitenkin on sanottava, ettei se ole parasta, mitä hän osasi kirjoittaa; ja jos hän sillä kehittyneemmällä iällä, jolloin minä hänet tunsin, olisi ryhtynyt samanlaiseen hankkeeseen kuin minä, panemaan paperille mietelmiänsä, niin saisimme nähdä useita harvinaisia tuotteita, sitä laatua, että ne lähentelisivät varsin likelle muinaisajan kunniakkaita saavutuksia; sillä nimenomaan tällä luonnonlahjojen alalla en tunne ketään, joka olisi verrattavissa häneen. Mutta häneltä ei ole jäänyt muuta kuin tämä esitys, ja sekin vain sattumalta (ja luulenpa, ettei hän sitä koskaan nähnyt siitä pitäen, kuin se lähti hänen käsistään), sekä muutamia kansalaissotiemme johdosta kuuluksi tullutta tammikuun julistusta[85] koskevia Muistelmia, jotka ehkä vielä saavat sijansa muualla. Siinä kaikki hänen jälkeenjättämänsä, mitä olen voinut löytää (minä, jonka hän niin rakkautta uhkuvalla suosittelulla jätti kuolinhetkellään testamenttinsa nojalla kirjastonsa ja paperiensa perijäksi), paitsi sitä pientä hänen teoksensa sisältävää kirjaa, jonka olen julkaissut. Ja niinpä olen erikoisesti kiitollisuudenvelassa tälle kirjoitelmalle, varsinkin kun se oli ensimmäisen tutustumisemme välittäjänä; se näytettiin näet minulle kauan aikaa ennenkuin olin hänet nähnyt ja antoi minulle ensimmäisen tiedon hänen nimestään, valmistaen siten tietä sille ystävyydelle, joka välillämme vallitsi, niin kauan kuin Jumala salli, niin eheänä ja täydellisenä, että sellaisesta varmaan tuskin saa lukea kirjoissa, ja aikalaistemme keskuudessa niistä ei näe jälkeäkään elämässä. Sen rakentamiseen tarvitaan niin paljon sattuman suosiota, että on jo paljon, jos onni saa sen syntymään kerran kolmessa vuosisadassa...
Koska olen huomannut, että ne, jotka yrittävät mullistaa ja muuttaa hallitusmuotoamme, välittämättä siitä, parantavatko sitä, ovat sittemmin julkaisseet tämän teoksen, ja pahassa tarkoituksessa, yhdessä muiden, omien kyhäämiensä kirjoitelmien kanssa, niin olen luopunut aikeestani suoda sille tilaa tässä. Ja jotta tekijän muisto ei joutuisi kärsimään niiden taholla, jotka eivät ole voineet oppia läheltä tuntemaan hänen mielipiteitään ja tekojaan, niin saatan heidän tietoonsa, että hän käsitteli tätä aihetta poikavuosinaan, ainoastaan harjoituksekseen, tavallisena ja tuhansissa kirjojen kohdissa pohdittuna aineena. En ensinkään epäile, etteikö hän uskonut, mitä kirjoitti, sillä hän oli siksi tunnollinen, ettei valehdellut, ei edes leikilläänkään; ja tiedän sitäpaitsi, että jos hän olisi saanut valita, niin hän mieluummin olisi syntynyt Venetsiassa kuin Sarlacissa, ja hyvällä syyllä. Mutta hänellä oli toinen periaate painettuna korkeimpana mieleensä, nimittäin totella ja noudattaa sangen tunnontarkasti niitä lakeja, joiden alaisena hän oli syntynyt. Ei ole koskaan ollut parempaa kansalaista, joka lämpimämmin olisi harrastanut maansa rauhaa ja ollut vihamielisempi aikansa mullistuksille ja kumouspyrkimyksille; hän olisi paljoa mieluummin käyttänyt kykynsä tukahduttaakseen ne kuin antaakseen niille vielä enemmän yllykettä; hänen henkensä oli muovailtu toisten aikakausien malliin kuin näiden nykyisten.
Mitä tavallisesti sanomme ystäviksi ja ystävyydeksi, ne ovat vain tuttavuus- ja seurustelusuhteita, johtuneita jostakin sattumasta tai edusta, jonka välityksellä sielumme pysyvät toisiinsa liittyneinä. Siinä ystävyydessä, josta minä puhun, ne yhtyvät ja sulautuvat toisiinsa niin täydellisesti, että poistavat tuntumattomiin sen sauman, joka ne on liittänyt yhteen, eivätkä löydä sitä enää. Jos minua vaaditaan sanomaan, miksi häntä rakastin, niin tunnen että sitä ei voi lausua muutoin kuin vastaamalla: "Siksi, että se oli hän; siksi, että se olin minä." Yli sen, mitä yleensä voin sanoin selvittää, ja mitä erikoisesti siitä voin sanoa, on jonkinlainen selittämätön ja kohtalontapainen voima ollut välittämässä tätä liittoa. Me etsimme toisiamme, ennenkuin olimme nähneet toisemme, ja sen johdosta, mitä olimme kuulleet toisistamme kerrottavan; ja se teki myötätuntoisiin mieliimme voimakkaamman vaikutuksen kuin noiden kuulopuheiden järjellisesti piti tehdä; jostakin taivaan sallimasta, luulen ma. Me syleilimme toisiamme jo toistemme nimet kuullessamme; ja ensi kerran tavatessamme, mikä tapahtui sattumalta eräässä suuressa kaupunkilaisten juhlassa ja seurassa, olimme niin mieltyneet toisiimme, niin tutut, niin kiintyneet toisiimme, että siitä pitäin ei mikään ollut meitä niin lähellä kuin me itse toinen toistamme. Hän kirjoitti oivallisen, sittemmin julkaistun latinankielisen runopakinan, jossa hän puolustaa ja selittää meidän äkillistä, niin nopeasti täydelliseksi kehittynyttä liittoamme. Kun se oli oleva niin lyhytaikainen ja oli alkanut niin myöhään (sillä olimme molemmat täysikäisiä miehiä, ja hän muutamia vuosia vanhempi), niin sen ei sopinut hukata aikaa eikä noudattaa laimeiden ja säännöllisten ystävyysliittojen mallia, joiden täytyy turvautua niin moniin pitkän valmistelevan seurustelun varokeinoihin. Tällä ei ole muuta esikuvaa kuin itsensä, eikä se voi riippua muusta kuin itsestään. Ei yksi erityinen näkökohta, eikä kaksi, eikä kolme, eikä neljä, eikä tuhat, vaan jonkinlainen hienoin maku koko tästä sekoituksesta valtasi kaiken tahtoni ja sai sen sukeltamaan ja hukkumaan hänen tahtoonsa, valtasi kaiken hänen tahtonsa ja sai sen sukeltamaan ja hukkumaan minun tahtooni yhtä halukkaasti ja kilvan; sanon: hukkumaan, täydellä todella, sillä se ei jättänyt meille mitään omaksemme, ei mitään sellaista, mikä olisi ollut hänen tahi minun...
Kun Lelius Rooman konsulien edessä, jotka tuomittuaan Tiberius Gracchuksen vainosivat kaikkia hänen liittolaisinaan olleita, kuulusteli Caius Blosiusta (hänen huomattavinta ystäväänsä), kysyen, kuinka paljon tämä olisi tehnyt hänen puolestaan, ja sai vastaukseksi: "Kaikki", jatkoi hän: "Kuinka niin, kaikki? Entä jos hän olisi käskenyt sinun polttaa temppelimme?" — "Sitä hän ei koskaan olisi käskenyt", vastasi Blosius. — "Mutta jos hän olisi niin tehnyt?" toisti Lelius. — "Minä olisin totellut", myönsi Blosius...
Tämä vastaus ei muuten kuulu paremmalta kuin minun vastaukseni kuuluisi, jos sille, joka kysyisi minulta: "Jos tahtonne käskisi teitä surmaamaan tyttärenne, niin tekisittekö sen?" vastaisin myöntävästi; sillä se ei mitenkään todista suostumista sitä tekemään, koska en ole epävarma tahdostani, aivan yhtä vähän kuin sellaisen ystävän tahdosta. Eivät mitkään puheet maailmassa ole kylliksi mahtavia järkyttämään sitä varmuutta, joka minulla on ystäväni aikeista ja mielipiteistä; ei ainoatakaan hänen teoistaan voitaisi minulle esittää, olipa se minkä näköinen tahansa, niin etten heti löytäisi sen vaikutinta. Meidän sielumme kulkivat niin sopuisasti yhdessä, ne tarkastelivat toisiansa niin hehkuvalla rakkaudella ja samalla rakkaudella paljastivat itsensä sydämen sisintä sopukkaa myöten toinen toiselleen, etten ainoastaan tuntenut hänen sieluansa niinkuin omaani, vaan olisin varmaan itseäni koskevissa asioissa mieluummin luottanut häneen kuin itseeni.
Älköön pantako tämän rinnalle muita tavallisia ystävyyssuhteita; tunnen ne yhtä hyvin kuin joku toinenkin, vieläpä täydellisimmät laatuaan, mutta neuvon olemaan sekoittamatta niiden lakeja; siinä erehdyttäisiin. Noissa muissa ystävyysliitoissa täytyy kulkea ohjakset kädessä, viisaasti ja varovasti: yhdysside ei ole solmittu niin, ettei sitä mitenkään tarvitsisi epäillä: "Rakastakaa häntä", sanoi Khilon, "niinkuin tulisi teidän jonakin päivänä häntä vihata; vihatkaa häntä, ikäänkuin tulisitte häntä rakastamaan". Tätä neuvoa, joka on niin inhoittava tässä korkeimmassa ja valtaisessa ystävyydessä, on terveellistä jokapäiväisten ja tavallisten ystävyyksien noudattaa, joihin täytyy soveltaa se sana, jota Aristoteles sangen usein käytti: "Oi ystävät, ei ole yhtään ystävää." Tässä jalossa yhdyselämässä ei palveluksia ja hyviätöitä, jotka ylläpitävät toisia ystävyysliittoja, edes kannata ottaa lukuun; tämä tahtojemme niin täydellinen yhteensulautuminen on siihen syynä: sillä aivan samoin kuin ystävyys, jota tunnen itseäni kohtaan, ei lainkaan kartu siitä avusta, jota tarvittaissa annan itselleni, sanokoot stoalaiset mitä tahansa, ja samoin kuin en tunne mitään kiitollisuutta itselleni palveluksesta, jonka itselleni teen, samoin sellaisten ystävien yhteys, ollen todella täydellinen, poistaa heistä sellaisten velvollisuuksien tunnon ja saa heidät vihaamaan noita hajaannuksen ja eroituksen sanoja: hyvätyö, kiitollisuudenvelka, kiitollisuus, pyyntö, kiitos, y.m. sellaisia, ja karkoittamaan ne keskuudestaan. Kun kaikki todenteolla on heille yhteistä: tahdot, ajatukset, mielipiteet, tavarat, kunnia ja elämä, ja kun heille on ominaista se, että he ovat yksi sielu kahdessa ruumiissa, kuten Aristoteleen sangen sattuva määritelmä kuuluu, niin he eivät voi lainata eivätkä antaa toisilleen mitään. Siitäpä syystä lakien laatijat, korottaakseen avioliiton siihen kunniaan, että sillä olisi jotakin kuviteltua yhtäläisyyttä tämän jumalaisen liiton kanssa, kieltävät aviomiehen ja vaimon väliset lahjoitukset, tahtoen sillä viitata siihen, että kaiken tulee olla heidän molempien omaa, ja ettei heillä ole mitään keskenään jaettavaa eikä ositeltavaa.
Jos siinä ystävyydessä, josta puhun, toinen voisi antaa toiselle, niin se, joka saisi nauttia tuon hyväntyön, velvoittaisi toverinsa kiitollisuuteen: sillä kun molemmat ennen kaikkea tahtovat tehdä toisilleen hyvää, niin antajana on se heistä, joka tarjoaa siihen aiheen ja tilaisuuden, suoden ystävälleen sen ilon, että tämä saa tyydyttää häneen nähden hartaimman halunsa...
Muinaisajan kirjailija Menander sanoi onnelliseksi sitä, joka oli voinut löytää edes ystävän varjonkin: hän oli varmaan oikeassa niin sanoessaan, varsinkin jos hän sitä oli kokenut. Sillä todella, jos vertaan koko muuta elämääni, vaikka Jumalan armosta olen saanut viettää sen suloisesti, ilman vaikeuksia ja, lukuunottamatta sellaisen ystävän menettämistä, vapaana raskaasta surusta, häiriytymättömässä mielenrauhassa, tyytyväinen kun olen ollut luonnollisiin ja alkuperäisiin etuihini, tavoittelematta toisia; jos sitä vertaan, sanon ma, kokonaisuudessaan niihin neljään vuoteen, joina minun sallittiin nauttia tuon henkilön suloista toveruutta ja seuraa, niin se on vain savua, se on vain pimeätä ja ikävää yötä. Siitä päivästä alkaen, jolloin menetin hänet,
vietän vain raihnaista ja riutuvaa elämää: ja nautinnotkin, jotka minulle tarjoutuvat, vain tekevät minulle kahta katkerammaksi surun hänen menettämisensä johdosta, sen sijaan että minua lohduttaisivat. Me panimme kaikki tasan; minusta tuntuu, että riistän häneltä hänen osansa,
Olin jo niin oppinut ja tottunut olemaan toisena kaikkialla, että minusta tuntuu kuin olisin enää vain puoliksi olemassa.
Ei ole sitä tekoa tahi ajatusta, jossa en häntä kaipaisi, niinkuin hänkin olisi tehnyt minuun nähden; sillä samoin kuin hän oli äärettömästi minua etevämpi kaikessa muussa kyvyssä ja hyveessä, samoin myöskin ystävyyden velvollisuuteen nähden.
Taakkain kantajalle, vaan ei urholle, on ansioksi, että hänellä on tanakammat käsivarret ja sääret; voimakkuus on kuollut ja ruumiillinen ominaisuus; on onnenpotkaus saada vihollisensa kompastumaan ja sokaista häneltä silmät auringon valolla; on taitoa ja oppia kysyvä konsti, joka voi sattua pelkurimaisen ja mitättömän miehen osalle, olla etevä miekkailija. Ihmisen arvo ja merkitys on sydämessä ja tahdossa; siinä piilee hänen tosi kunniansa. Urhoollisuus, se ei ole säärien ja käsivarsien, vaan rohkeuden ja mielen lujuutta; se ei ole hevosemme eikä aseittemme, vaan meidän omassa uljuudessamme. Ken kaatuu järkähtämättömänä rohkeudessaan, si succiderit, de genu pugnat,[91] ken läheisen kuolemanvaaran vuoksi ei menetä hitustakaan levollisuudestaan, ken vielä henkensä heittäessäänkin katsoo vihollistaan lujalla ja halveksivalla katseella, hänet lannistaa, emme me, vaan kohtalo; hänet surmataan, mutta häntä ei voiteta; urhoollisimmat ovat joskus onnettomimmat. Niinpä onkin tappioita, jotka ovat yhtä voittoisia kuin voitot. Nuo neljä sisarusvoittoa, kauneimmat, mitkä aurinko koskaan on silmillään nähnyt: Salaminin, Plataian, Mykalen, Sicilian, eivät koskaan ole uskaltaneet korottaa koko yhteistä kunniaansa kuningas Leonidaan ja hänen miestensä Thermopylain solassa kärsimän täydellisen tappion kunnian rinnalle... Onko mitään voittajille tarkoitettua voitonmerkkiä, jota eivät paremmin ansaitsisi nämä voitetut? Todellinen voittaminen näyttäytyy taistelussa eikä sen menestyksessä, ja urhouden kunnia on taisteleminen eikä vastustajansa lannistaminen.
Minulla ei tässä ole tilaisuutta käsitellä tätä runsasta ainetta; tahdon vain panna kilpailemaan keskenään viiden latinalaisen runoilijan nerokkaat, Catoa ylistävät lausumat, sekä Caton kunniaksi että siinä sivulla myöskin heidän kunniaksensa. Nyt ovat varmaankin hyvin kasvatetun nuorukaisen mielestä molemmat ensimmäiset toisiin verraten laimeita, kolmas mehevämpi, mutta liikanaisen voimansa heikontama. Hän varmaan arvelee, että siinä olisi sijaa vielä yhdelle tai parille kekseliäisyyden asteelle, ennenkuin se kohoaisi neljännen tasolle, joka panee hänet ristimään kätensä ihailusta. Viimeinen, joka on ensimmäisenä jonkin matkaa muista edellä, mutta niin kaukana, että hän voisi vannoa minkään ihmisneron olevan kykenemättömän sitä välimatkaa täyttämään, panee hänet hämmästymään, tyrmistymään.
Seuraava seikka on ihmeellinen: meillä on paljon enemmän runoilijoita kuin runouden arvostelijoita ja selittäjiä. On helpompi sepittää sitä kuin olla sen ymmärtäjä. Sen ollessa tietyllä alhaisella kehitysasteella sitä voi arvostella sääntöjen ja teorian avulla. Mutta hyvä, korkein, jumalainen runous on sääntöjen ja järjen yläpuolella. Ken eroittaa sen kauneuden varmalla ja tyynellä silmällä, hän ei sitä näe, yhtä vähän kuin hän näkee salaman kirkkautta: se ei vähitellen suostuttele arvosteluamme, se tempaa ja ryöstää sen mukaansa. Raju innostus kannustaa sitä, joka osaa sen täysin tajuta, ja valtaa vielä kolmannenkin, joka kuulee hänen sitä käsittelevän ja lausuvan. Niinkuin magneetti ei ainoastaan vedä neulaa puoleensa, vaan vuodattaa siihen vielä kykynsä vetää puoleensa toisia; ja selvemmin näkee teattereissa, että Runotarten pyhä innostus, joka ensiksi on kiihoittanut runoilijan suuttumukseen, suruun, vihaan, ja saanut hänet suunniltaan, kuten he tahtovat, valtaa runoilijan välityksellä vielä näyttelijän, ja näyttelijän välityksellä yhtäjaksoisesti kokonaisen kansan: se on äskeisten, toisistaan kiinni riippuvien neulojen sarja. Jo varhaisesta lapsuudestani saakka on runoudella ollut minuun läpitunkeva ja hurmaava vaikutus; mutta erilaiset muodot ovat eri lailla koskettaneet sangen eloisaa luontaista tunnettani, ei niinkään korkeammat ja alhaisemmat muodot (sillä esillä olivat aina korkeimmat muodot kutakin lajia) kuin väritykseltään erilaiset: ensin hilpeä ja älykäs sujuvaisuus, sitten käskevä ja lennokas terävyys, vihdoin kypsä ja tasainen voima. Esimerkki sanoo sen paremmin: Ovidius, Lucanus, Vergilius. Mutta kas tässä ovat jo miehemme kilparadalla:
sanoo yksi;
sanoo toinen; ja kolmas, puhuen Caesarin ja Pompejuksen välisestä kansalaissodasta, lausuu:
Ja neljäs, Caesaria ylistäessään:
Ja kuoron mestari, komeasti lueteltuaan kuvauksessaan suurimpien roomalaisten nimet, lopettaa seuraavasti:
Yksinäisen elämän tarkoitus on, luulen ma, aina sama: elää siten rauhallisemmin ja vapaampana. Mutta tietä siihen ei aina etsitä oikein. Usein luulee heittäneensä huolet, kun on vain vaihtanut niitä: perheen hoitaminen tuottaa tuskin vähemmän levottomuutta kuin kokonaisen valtion. Mikä sieluamme sitoneekin, se sitoo sen kokonaan, ja joskin yksityiset tehtävät ovat vähemmän tärkeitä, eivät ne silti ole vähemmän kiusallisia. Pikemminkin, jos olemmekin irtautuneet hovista ja liikemaailmasta, emme silti ole päässeet elämämme päähuolista.
Kunnianhimo, ahneus, neuvottomuus, pelko ja himot eivät meitä heitä sillä, että vaihdamme olinpaikkaa;
Ne seuraavat meitä usein luostareihin ja filosofikouluihin asti: eivät erämaat, eivätkä kallioluolat, ei jouhipaita eivätkä paastot meitä niistä päästä:
Sokrateelle sanottiin, että eräs henkilö ei ollut lainkaan parantunut matkallaan: "Sen kyllä uskon", vastasi hän, "hän oli ottanut itsensä mukaansa".
Jollei heti ensiksi luo niskoiltaan ja poista sielustaan sitä taakkaa, joka sitä painaa, niin liike tekee sen vain painavammaksi, niinkuin laivassa lastit haittaavat vähemmän, painuttuaan paikoilleen. Teette enemmän pahaa kuin hyvää sairaalle, muutattamalla hänellä paikkaa. Painatte kivun vain syvemmälle, liikuttelemalla sitä, samoin kuin paalut painuvat syvempään ja lujempaan, kun niitä huojutetaan ja ravistellaan. Senvuoksi ei riitä alhaisosta eristäytyminen, ei riitä paikan muuttaminen; täytyy eristäytyä meissä asuvista alhaisista ominaisuuksista, täytyy eristäytyä ja päästä voitolle itsestään.
Me tuomme kahleemme mukanamme. Se ei ole täyttä vapautta; me käännämme vielä katseemme sitä kohti, minkä olemme jättäneet; mielikuvituksemme on sitä täynnä:
Meidän tautimme paikka on sielussamme; tämä taas ei voi päästä omaa itseään pakoon:
Niinpä siis täytyy ohjata ja vetää se takaisin itseensä: siinä on oikea yksinäisyys, jota voi nauttia keskellä kaupunkeja ja kuningasten hoveja, mutta mukavammin sitä nauttii syrjässä. Mutta koska nyt pyrimme elämään yksin ja tulemaan toimeen ilman seuraa, niin laittakaamme niin, että tyydytyksemme riippuu meistä itsestämme; irroittakaamme itsemme kaikista siteistä, jotka kiinnittävät meidät muihin; rohjetkaamme tieten taiten elää yksin ja elää siten vapaudessamme...
Täytyy olla vaimot, lapset, tavarat, ja ennen kaikkea terveyttä, jos mahdollista, mutta ei pidä kiinnittää itseämme niihin siinä määrin, että onnellisuutemme riippuisi niistä. Täytyy varata itsellemme peräkamari, kokonaan omamme, aivan häiritsemättä käytettävämme, johon järjestämme tosivapautemme ja päätyyssijamme ja yksinäisyytemme. Siellä tulee meidän viettää jokapäiväinen puheluhetkemme kahdenkesken itsemme kanssa, ja niin yksityisesti, ettei mikään tavallinenkaan seurustelu tahi yhteys ulkomaailman kanssa siellä saa sijaa; siellä sekä miettiä vakavia asioita että pitää hauskaa, niinkuin meillä ei olisi vaimoa, lapsia, tavaroita, talonväkeä eikä palvelijoita, jotta, kun tulee aika menettää ne, meistä ei tunnu oudolta olla niitä vailla. Meillä on sielu, joka voi syventyä itseensä; se voi pitää itselleen seuraa; se kykenee hyökkäämään ja puolustamaan, ottamaan vastaan ja antamaan: älkäämme pelätkö tässä yksinäisyydessä istua kyyröttävämme ikävystyttävässä toimettomuudessa:
Hyve tyytyy itseensä, ilman neuvoja, ilman sanoja, ilman ulkonaisia vaikutuksia. Tavanmukaisissa teoissamme ei ole yhtä tuhannesta, joka tarkoittaisi meitä itseämme. Tuo mies, jonka näet kiipeävän tuon muurin raunioita ylöspäin, raivoissaan ja suunniltaan, niin monen kiväärinlaukauksen maalina, ja tuo toinen, aivan arpien peittämä, vilusta kohmettunut ja nälästä kalpea, joka on päättänyt ennemmin kuolla kuin avata hänelle ovea, luuletko, että he ovat siinä itsensä vuoksi? Eivät, vaan kenties jonkun sellaisen vuoksi, jota eivät ikinä ole nähneet ja joka ei vähääkään välitä heidän tilastaan, vaan on sillävälin antautuneena toimettomuuteen ja hekumaan. Tuo räkänenäinen, tihrusilmäinen ja likainen mies, jonka näet jälkeen puolenyön tulevan ulos jostakin opintohuoneesta, luuletko, että hän kirjoista etsii sitä, kuinka hänestä tulisi kunnollisempi mies, tyytyväisempi ja viisaampi? Ei puhettakaan. Vaikka henki häneltä menköön, tahtoo hän opettaa jälkimaailmalle Plautuksen värssyjen runomitan tahi jonkin latinankielisen sanan oikean kirjoitustavan. Kuka ei kernaasti vaihda terveyttä, rauhaa ja henkeään maineeseen ja kunniaan, hyödyttömimpään, väärimpään ja turhimpaan rahaan, mitä on käytettävissämme? Oma kuolemamme ei peloittanut meitä kylliksi: ottakaamme pelättäväksemme vielä vaimojemme, lastemme ja palvelusväkemme kuolema. Omat asiamme eivät tuottaneet meille kylliksi vaivaa: ottakaamme vielä kiusataksemme itseämme ja vaivataksemme päätämme naapuriemme ja ystäviemme asioilla.
Yksinäisyys näyttää minusta paremmin soveltuvan ja olevan oikeutetumpi niille, jotka ovat antaneet maailmalle toimekkaimman ja kukkeimman ikäkautensa, kuten esim. Thales. On kylliksi eletty toisia varten; eläkäämme itseämme varten ainakin tämä elämämme loppupää; kohdistakaamme jälleen ajatuksemme ja tahtomme itseemme ja omaan vapauteemme. Ei ole mikään vähäpätöinen asia suorittaa poistumisensa turvallisesti; se antaa meille kylliksi työtä, vaikkemme sekoitakaan siihen muita tehtäviä; koska Jumala antaa meille aikaa järjestää poismuuttomme, niin valmistautukaamme siihen; säälikäämme kokoon matkatavaramme; sanokaamme ajoissa jäähyväiset seurallemme; irtautukaamme noista voimakkaista kourista, jotka pitävät meitä kiinni muissa ja vieroittavat meidät itsestämme.
Täytyy hellittää nuo niin lujat velvoituksien solmut ja vastedes rakastaa sekä yhtä että toista, mutta pysyväisellä rakkaudella vain itseämme. Se on: muu olkoon meitä lähellä, mutta ei siinä määrin yhtä kanssamme ja meissä kiinni, ettei sitä voi irroittaa runtelematta nahkaamme ja repäisemällä samalla pois jotakin palasta meitä itseämme. Suuriarvoisinta maailmassa on osata omistautua itselleen.
Tiedän kyllä, että kun kuulen jonkun puuttuvan puhumaan Tutkielmieni tyylistä, niin näkisin mieluummin, että hän olisi vaiti: se on vähemmän sanojen ylistelyä kuin sisällyksen arvon polkemista, sitä purevammin, kuta epäsuoremmin. Kuitenkin, ellen erehdy, harvat muut tarjoavat sisällyksessä enemmän varteen otettavaa, eikä mikään kirjailija ole sirotellut sitä paperilleen paljoa ytimekkäämpää eikä ainakaan taajempaan, tapahtuipa se nyt sitten tässä millä tavoin tahansa, huonosti tahi hyvin. Saadakseni sitä mahtumaan enemmän, kerään kokoon vain pääajatukset; jos niihin lisäisin johtopäätökset niistä, niin tämä kirja paisuisi monin verroin laajemmaksi. Ja kuinka paljon olenkaan niihin valanut kertomuksia, jotka puhuvat itse puolestaan; ken tahtoo niitä tarkastella hiukan uteliaammin, saa niistä syntymään tutkielmia loppumattomiin. Eivät ne eivätkä sitaattini ole aina yksinkertaisesti vain esimerkkinä, todisteena tahi koristeena; en katsele niitä ainoastaan sen hyödyn kannalta, joka minulla niistä on; niistä kasvaa usein, esitykseni ulkopuolelle, runsaamman ja rohkeamman sisällyksen oras; ja usein, toiselta kannalta katsoen, hienompi äänensävy, sekä minulle, joka en tahdo sillä kohtaa lausua sen enempää, että niille, jotka ehkä yhtyvät lauluuni...
Mitä kirjeiden kirjoittamiseen tulee, tahdon sanoa sen verran, että se on kirjallisuuden ala, jolla ystäväni katsovat minun pystyvän saamaan jotakin aikaan: ja olisinkin mieluummin valinnut tämän muodon julkaistakseni päähänpistoni, jos minulla olisi ollut kelle puhua. Tarvitsin määrätyn henkilön kanssa ylläpidettyä yhteyttä, jollainen minulla oli ennen, houkuttelemaan, kannattamaan ja kohottamaan itseäni: sillä jaaritella tyhjään ilmaan, kuten muut, en voi muuten kuin unissani, enkä tekaista tyhjiä nimiä, joille puhuisin vakavista asioista, kaikenlaisen väärentelyn jyrkkä vihaaja kun olen. Olisin ollut tarkkaavampi ja varmempi asiastani, jos minulla olisi ollut ystävän osoitteen tarjoama tuki, kuin nyt, kun on otettava huomioon kokonaisen yleisön erilaiset katsantotavat, ja ellen erehdy, olisin varmaan paremmin onnistunut. Minulla on luonnostani yksinkertainen ja tavallinen tyyli, mutta sen muoto on omaperäinen, sopimaton valtiollisiin neuvotteluihin, niinkuin kielenikin joka suhteessa on, liiaksi kokoonpuserrettu, epäsäännöllinen, katkonainen, erikoinen; enkä minä ole asiantuntija kursastelevien kirjeiden alalla, jotka eivät sisällä muuta kuin kauniin sarjan kohteliaita sanoja. Minulla ei ole kykyä eikä halua moisiin pitkiin myötätunnon ja palveluksen tarjouksiin; en usko niihin kovinkaan, ja minusta on vastenmielistä ladella niitä paljon yli sen, mitä niihin uskon. Tämä kantani on hyvin kaukana nykyään vallitsevasta tavasta: sillä ei koskaan ole harjoitettu niin alhaista ja orjamaista suosiontarjousten häpeällistä kauppaa: henki, sielu, uskollisuus, jumaloiminen, nöyrin palvelija, orja, kaikkia tuollaisia sanoja siinä vilisee niin tavallisina, että kun tahdotaan osoittaa nimenomaisempaa ja kunnioittavampaa tahtoa, ei enää osata sitä sanoin lausua.
En kuolemaksenikaan tahdo haiskahtaa imartelijalta, ja se tekee, että omaksun luonnollisesti kuivakiskoisen, suorasukaisen ja karkean puheensävyn, joka sen mielestä, ken minua ei muutoin tunne, vivahtaa hiukan ylenkatseellisuuteen. Kunnioitan eniten niitä, joille osoitan vähimmän kunnioitusta; ja missä sieluni liikkuu suurella hilpeydellä, siinä unohdan ulkonaisen esiintymisen vaatimat askeleet ja tarjoan itseni suuritta sanoitta ja ylpeästi niille, joiden oma olen, ja suosittelen itseäni vähimmin sille, jolle olen eniten itseni antanut; minusta tuntuu, että he voinevat lukea sen sydämestäni, ja että lausumani sanat vain vahingoittavat sisäistä ajatustani.
Järki on kaikkiin aiheisiin sopiva työase ja sekaantuu kaikkeen; siitä syystä käytän kaikenlaisia tilaisuuksia koetellakseni sitä näissä tutkielmissa. Jos sattuu eteeni aihe, jota en ymmärrä, niin juuri siitä syystä yritän sitä, luotien kahlauspaikkaa jo hyvin kaukaa; ja sitten, jos huomaan sen kokoiselleni liian syväksi, pysyttelen rannalla: ja tietoisuus siitä, etten pysty pääsemään ylitse, on merkkinä järkeni tehoisuudesta, vieläpä niitä merkkejä, joista se on eniten ylpeä. Toisen kerran taas, tyhjän ja mitättömän aiheen sattuessa, koettelen nähdäkseni, keksiikö järkeni, millä antaa sille sisällystä ja millä tukea ja pönkittää sitä; milloin taas jaloittelen sitä ylevässä ja paljon pohditussa aiheessa, joissa se ei voi keksiä mitään itsestään, koska tie siinä on niin raivattua, että se voi kulkea vain toisten jälkiä: siinä se huvitteleikse valitsemalla sen ladun, joka sen mielestä on paras, ja tuhansista poluista se sanoo tämän tahi tuon olevan parhaiten valitun. Otan umpimähkään ensimmäisen eteeni sattuvan aineen; ne ovat minulle yhtä hyviä, enkä koskaan aiokaan käsitellä niitä kokonaan; sillä en näe minkään asian kokonaisuutta; eivätpä sitä tee nekään, jotka lupaavat sen näyttää. Sadasta osasta ja puolesta, jotka jokaisella asialla on, otan yhden, milloin vain vähän maistaakseni, milloin kepeästi koskettaakseni, ja joskus nipistääkseni luuhun asti; teen siihen piston, en niin laajalti, vaan niin syvälle kuin suinkin saatan, ja useimmiten käyn niihin kernaasti käsiksi katselemalla niitä jossakin tavallisesta poikkeavassa valaistuksessa. Rohkenisin käsitellä jotakin ainetta perinpohjin, jos tuntisin itseäni vähemmin ja erehtyisin kykenemättömyydestäni. Kun sirotan sanan sinne, toisen tänne, ikäänkuin kankaastaan irtileikattuja näytetilkkuja, erillisiä, suunnitelmattomia, jotka eivät mitään lupaa, niin en ole velvollinen tekemään niistä täyttä totta, enkä itse pitämään niistä kiinni, muuttamatta kantaa, kun mieleni tekee, ja antautumatta epäilykseen ja epävarmuuteen ja pääasialliseen esitysmuotooni, joka on tietämättömyys.
Jumalan vanhurskaus ja mahtavuus ovat erottamattomat: turhaan me lumoamme avuksemme hänen voimaansa huonossa asiassa. Meillä täytyy, ainakin sillä hetkellä, kun häntä rukoilemme, olla sielumme puhtaana ja vapaana paheen intohimoista, muutoin ojennamme itse hänelle vitsat, joilla hän meitä rankaisee: sen sijaan että parantaisimme vikamme, teemme sen kahta pahemmaksi näyttämällä sille, jolta meidän on pyydettävä anteeksi, sieluntilaa, joka on täynnä kopeutta ja vihaa. Siitä syystä en kernaasti kiittele niitä, joiden näen useimmin ja tavallisimmin rukoilevan Jumalaa, elleivät rukouksen läheiset teot todista minulle jotakin parannusta ja korjaantumista,
Ja sellaisen ihmisen mielentila, joka sekoittaa inhoittavaan elämään jumalallisuutta, näyttää olevan tavallaan tuomittavampi kuin ihmisen, joka on johdonmukainen ja kaikessa kevytmielinen; siitä syystä kieltää kirkkomme joka päivä osallisuutensa ja yhteytensä edun johonkin suureen pahuuteen piintyneiltä luonteilta. Me rukoilemme totutusta tavasta, tahi paremmin sanoen, me luemme tahi lausumme rukouksiamme; ne ovat lyhyesti sanoen pelkkiä ulkonaisia eleitä; ja minusta on vastenmielistä nähdä ihmisten tekevän kolme ristinmerkkiä ruokasiunausta luettaessa ja yhtä monta ruuasta kiitettäessä (sitäkin vastenmielisempää, kun se on merkki, jota kunnioitan ja alituisesti käytän, vieläpä haukotellessani), ja sillä välin, kaikkina muina päivän hetkinä, nähdä heidät vihan, ahneuden ja vääryyden töissä; aikansa paheille ja aikansa Jumalalle, ikäänkuin sovitun tasajaon nojalla. On ihmettä nähdä tehtävän peräkkäin niin erilaisia tekoja niin yhteen menoon, ettei tunnu minkäänlaista keskeytystä eikä heikkenemistä edes rajakohdilla eikä siirryttäessä toisesta toiseen. Mikä merkillinen omatunto se liekään, joka voi pysyä levollisena, vaalien samassa tyyssijassa, niin sopuisassa ja rauhallisessa seurustelussa, rikosta ja tuomaria?
Mies, jonka ajatuksia haureellisuus alati hallitsee, ja joka ymmärtää sen sangen inhoittavaksi Jumalan silmissä, mitä hän sanoo Jumalalle, puhuessaan hänelle siitä?... Entäs ne, jotka perustavat kokonaisen elämän hyödylle ja voitolle synnistä, jonka tietävät kuolemansynniksi? Kuinka paljon meillä onkaan yleisesti hyväksyttyjä ammatteja ja toimialoja, jotka sisimmältä olemukseltaan ovat paheellisia? Entäs se, joka avaten minulle sydämensä kertoi minulle tunnustaneensa ja harjoittaneensa kokonaisen ikäkauden mielestään hyljättävää ja hänen sydämensä uskon kanssa ristiriitaista uskontoa, jottei menettäisi arvoansa ihmisten silmissä ja virkojensa tuottamaa kunniaa, miten saattoi hän sydämessään suvaita moista puhetta? Millä kielellä puhuvat sellaiset moisesta asiasta vanhurskaalle Jumalalle?...
Xenophonin teoksissa on muistaakseni eräs kohta, jossa hän osoittaa, että meidän tulee harvemmin rukoilla Jumalaa, koska emme helposti voi niin usein kohottaa sieluamme siihen vakavaan, puhtaaseen ja hartaaseen tilaan, jossa sen tulee olla sitä tehdessämme: muutoin rukouksemme eivät ole vain turhia ja hyödyttömiä, vaan jopa paheellisiakin. "Anna meille syntimme anteeksi", sanomme me, "niinkuin mekin anteeksi annamme niille, jotka meitä vastaan rikkovat"; mitä me sillä sanomme muuta, kuin että tarjoamme hänelle sielumme puhtaana kostonhimosta ja vihan vimmasta? Kuitenkin me pyydämme Jumalaa ja hänen apuansa yhteen juoneen syntiemme kanssa ja houkuttelemme häntä vääryyteen,
Saituri rukoilee häneltä turhaa ja tarpeetonta aarteittensa säilyttämistä, kunnianhimoinen voittojaan ja onnensa ohjaamista; rosvo käyttää häntä avukseen voittaaksensa vaaran ja vaikeudet, jotka ovat estämässä hänen häijyjen aikeittensa toimeenpanoa, tahi kiittää häntä saamastaan mukavasta tilaisuudesta ohikulkijan surmaamiseen; talon edessä, jonka aikovat vallata rynnäköllä tahi räjähdyttää ilmaan, he toimittavat rukouksensa, tahto ja toivo täynnä julmuutta, irstaisuutta ja ahneutta...
Todellista rukousta ja vilpitöntä sovintoa meidän ja Jumalan välillä, sitä ei voi saada aikaan saastainen ja parastaikaa Saatanan vallan alainen sielu. Ken huutaa avuksensa Jumalaa, ollessaan parastaikaa pahetta harjoittamassa, se menettelee kuin taskuvaras, joka kutsuisi avukseen oikeutta, tahi kuin ne, jotka kutsuvat Jumalan valheen todistajaksi.
Ne, jotka koettavat arvostella ihmisten tekoja, eivät missään tapaa niin suuria vaikeuksia kuin yhdistäessään niitä yhdeksi kokonaisuudeksi ja esittäessään niitä samassa valaistuksessa: sillä tavallisesti ne ovat niin kummalla tavalla ristiriidassa keskenään, etteivät mitenkään näytä voivan olla peräisin samasta lähteestä... Kuka uskoisi, että Nero, tuo julmuuden oikea perikuva, kun hänelle lainkäyttötavan mukaan esitettiin allekirjoitettavaksi tuomitun rikollisen tuomio, olisi vastannut: "Suokoon Jumala, etten koskaan olisi osannut kirjoittaa!" — niin kovin hänen sydäntään ahdisti ihmisen tuomitseminen kuolemaan! Kaikki on niin täynnä tuollaisia esimerkkejä, vieläpä jokainen voi hankkia niitä itselleen niin paljon, että minusta tuntuu omituiselta nähdä joskus järkimiestenkin vaivautuvan saattamaan nuo palaset keskenään sopusointuun, koskapa päätösten horjuvaisuus näyttää minusta olevan luontomme tavallisin ja ilmeisin vika, kuten todistaa tuo ilveilyjen kirjoittaja Publiuksen kuuluisa säe:
Näyttää olevan joitakin mahdollisuuksia muodostaa arvostelunsa ihmisestä hänen elämänsä tunnetuimpien piirteiden pohjalla, mutta katsoen tapojemme ja mielipiteittemme luontaiseen vaihtelevaisuuteen on minusta usein näyttänyt siltä, että hyvätkin kirjailijat tekevät väärin koettaessaan kaikin mokomin luoda meistä lujaa ja horjumatonta rakennusta. He valitsevat jonkin yleisen tyypin ja järjestelevät ja selittelevät tämän esikuvan mukaan kaikki jonkun henkilön teot, ja jos eivät voi niitä kylliksi käännellä ja väännellä, selittävät ne teeskentelystä johtuviksi. Augustus on luistanut heidän käsistään: tämän miehen toiminnassa vallitsee näet koko hänen elämänsä ajan niin ilmeinen, äkillinen ja jatkuva vaihtelu, että rohkeimmatkin tuomarit ovat jättäneet hänen juttunsa semmoisekseen ja ratkaisematta. Vaikeampi on minun uskoa ihmisiä lujiksi päätöksissään kuin miksikään muuksi, eikä miksikään helpompi kuin horjuviksi päätöksissään. Tavallisesti menettelemme niin, että seuraamme viettimme vaihtelevia suuntia vasemmalle, oikealle, ylöspäin, alaspäin, minne sattumain tuuli meidät milloinkin viepi. Me ajattelemme, mitä tahdomme, vasta juuri sillä hetkellä, kun sitä tahdomme, ja muuttelemme itseämme niinkuin tuo eläin, joka tekeytyy sen paikan väriseksi, johon se asetetaan. Mitä nykyhetkellä olemme päättäneet, sen pian muutamme, ja pian teemme vielä kerran kokokäännöksen: kaikki on häilyvää ja epävakaisia: