Me emme itse kulje, vaan meitä kuljetetaan, samoin kuin esineitä, jotka ajelehtivat laineilla milloin hiljalleen, milloin rajua vauhtia, mikäli virta on vuolas tahi verkkainen.
Joka päivä uusi päähänpisto, ja mielialamme vaihtelevat kilvan ajan hetkien kanssa:
Me horjumme eri mielipiteiden välillä: emme tahdo mitään vapaasti, emme mitään ehdottomasti, emme mitään pysyvästi. Ei ainoastaan tilapäisyyksien tuuli heittele minua eri suuntiinsa, vaan vielä päällisiksi häiritsen itse lepoani ja rauhaani ryhtini epävakaisuudella; ja ken katsoo tarkkaan, huomaa, että hän tuskin on kahta kertaa samassa tilassa. Muutan sieluni milloin minkin näköiseksi, sikäli kuin kallistan sen puoleen tahi toiseen. Jos puhun itsestäni eri lailla, niin se tulee siitä, että katson itseäni eri silmillä. Kaikki vastakohdat ovat siinä tavattavissa jonkinlaisessa vuorottelussa ja jossakin muodossa: olen kaino ja röyhkeä, siveä ja irstas, puhelias ja vaitelias, kömpelö ja näppärä, terävä-älyinen ja tylsä, äreä ja kiltti, valehtelija ja totuutta rakastava, oppinut ja tietämätön, ja antelias ja saita ja tuhlaileva: kaikkea tuota näen itsessäni jossakin määrin, sikäli kuin käännän eri puoliani esille; ja ken hyvänsä tutkii itseään oikein tarkkaavasti, löytää itsessään ja vieläpä omassa arvostelussaan tätä vaihtelevaisuutta ja ristiriitaisuutta. En voi väittää itsestäni mitään ehdottomasti, yksinkertaisesti ja luotettavasti, ilman sotkua ja sekaannusta, enkä yhdellä sanalla. Distinguo on logiikkani yleispätevin jäsen.
Hän puhui vähän ja hyvin ja liitti myöskin sanoihinsa jonkin tavallisista kirjoista, varsinkin espanjalaisista, lainaamansa koristeen: ja espanjalaisista kirjoista hän luki tavallisimmin niin sanottua Markus-Aureliusta.[113] Esiintyminen oli hänellä lempeän vakavaa, yksinkertaista ja sangen vaatimatonta; erinomaista huolta hän piti ruumiinsa ja vaatteittensa nuhteettomasta ja säädyllisestä kunnosta, liikkuipa hän jalan tahi ratsain; tavaton oli hänen sanojensa luotettavuus ja ylimalkaan hänen tunnollisuutensa ja vilpittömyytensä, joka pikemmin kallistui turhantarkkuuteen kuin päinvastaiseen suuntaan. Mieheksi hän oli pieni kooltaan, reipas, suora ja hyvin sopusuhtainen vartaloltaan, miellyttävä kasvoiltaan, tummanläntä, taitava ja erinomainen kaikissa jaloissa urheiluissa. Muistan vielä nähneeni lyijyllä täytettyjä keppejä, joilla hänen sanotaan harjoittaneen käsivarsiaan, harjaantuakseen keihään- tahi kivenheittoon tahi miekkailuun, ja lyijypohjaisia kenkiä, joilla hän harjoitti itseään kepeäksi juoksemaan ja hyppäämään. Tasaloikkauksessa muistelivat ihmiset hänen tehneen pieniä ihmeitä; olen nähnyt hänen yli kuudenkymmenen vuoden vanhana nauravan meidän ripeysharjoituksillemme, ponnahtavan turkisviitassaan hevosenselkään, kulkevan käsiensä varassa pöydän ympäri, aina huoneeseensa noustessaan harppaavan kolme, neljä porrasta kerrallaan. Hän otti kauan osaa Alppien tuolla puolen käytyihin sotiin, joista hän meille jätti kirjoittamansa päiväkirjan, joka kohta kohdalta seuraa sekä yleisten että häntä yksityisesti koskevain tapahtumain kulkua niissä. Hän meni naimisiin vasta ikämiehenä, vuonna 1528, joka oli hänen kolmasneljättä ikävuotensa, paluumatkallaan Italiasta.
Jacques Amyotille[114] annan ymmärtääkseni syystä ennen kaikkia ranskalaisia kirjailijoitamme voitonpalmun, en vain kielen luontevuuden ja puhtauden vuoksi, jonka puolesta hän vie voiton kaikista muista, enkä hänen kestävyytensä vuoksi niin pitkällisessä työssä, enkä hänen syvällisen oppineisuutensa vuoksi, joka on osannut niin onnistuneesti selittää niin vaikeatajuisen ja visaisen kirjailijan teokset (sillä sanottakoon mitä tahansa, en ole mikään kreikankielen ymmärtäjä, mutta näen kaikkialla hänen käännöksessään niin lujaliitteisen ja yhtenäisen ajatuksenjuoksun, että joko hän on varmasti ymmärtänyt kirjailijan todellisen ajatuksen tahi juurrutettuaan pitkällisen seurustelun avulla sieluunsa elävän yleiskäsityksen Plutarkhoksen sielusta hän ei ainakaan ole sisällyttänyt hänen sanoihinsa mitään, mikä olisi ristiriidassa hänen lausumiensa kanssa tahi ei vastaisi niitä), vaan erittäinkin olen hänelle kiitollinen siitä, että hän on osannut valikoida niin ansiokkaan ja soveliaan kirjan lahjoitettavaksi maallensa. Me oppimattomat olisimme hukassa, jos tuo kirja ei olisi nostanut meitä ylös loasta: kiitos olkoon sen, uskallamme tällä hetkellä sekä puhua että kirjoittaa; sen avulla naisetkin pystyvät mestaroimaan koulunopettajia; se on meidän jokapäiväinen käsikirjamme. Jos tuo vanhus elää, suosittelen hänelle Xenophonia samoin käsiteltäväksi. Se on helpompi tehtävä ja sitäkin sopivampi hänen iälleen. Ja sitäpaitsi, vaikka hän suoriutuukin varsin lyhyesti ja puhtaasti pahastakin paikasta, niin en tiedä kuinka minusta kuitenkin tuntuu siltä, että hänen tyylinsä on paremmin omalla alallaan, kun vaikeudet eivät sitä ahdista, vaan se saa vapaasti sujua.
Kidutukset ovat vaarallinen keksintö ja näyttävät minusta olevan keinoja pikemmin kärsivällisyyden koettelemiseksi kuin totuuden ilmisaamiseksi. Sekä se, joka voi ne kestää, salaa totuuden että se, joka ei voi niitä kestää. Sillä miksi tuska pikemmin panee minut tunnustamaan totuuden kuin puhumaan sellaista, mikä ei ole totta? Ja toiselta puolen, jos se, joka ei ole tehnyt sitä, mistä häntä syytetään, on kylliksi kärsivällinen kestääkseen nuo piinat, niin miksi ei sitä ole myöskin se, joka on sen tehnyt, kun hänellä on luvassa niin kaunis palkinto kuin hänen henkensä? Luullakseni tämä keksintö perustuu omantunnon voiman huomioon ottamiseen: sillä jos kidutettu on syyllinen, näyttää se auttavan kidutusta saamaan hänet tunnustamaan rikoksensa ja heikontavan hänen kestämiskykyään ja toiselta puolen vahvistavan syytöntä kestämään kidutuksen. Todellisuudessa se on sangen epävarma ja vaarallinen keino: mitä ihminen ei sanoisi, mitä hän ei tekisi välttääkseen niin kovia tuskia?
Ja siitä voi olla seurauksena, että ketä tuomari on kiduttanut, jottei tuomitsisi häntä kuolemaan viattomana, sen hän tuomitsee kuolemaan viattomana ja kidutettuna. Tuhannet ja taas tuhannet ovat senvuoksi ottaneet omalletunnolleen valheellisia tunnustuksia... Mutta oli miten oli; sanotaan, että se on pienin paha, minkä inhimillinen heikkous on osannut keksiä, minun mielipiteeni mukaan kuitenkin sangen epäinhimillisesti ja hyödyttömästi.
Useat kansat, ollen siinä suhteessa vähemmän barbaarisia kuin Kreikan ja Rooman kansat, jotka niitä barbaareiksi sanovat, pitävät kauheana ja julmana kiduttaa ja murjoa ihmistä, jonka syyllisyydestä vielä ollaan epätietoisia. Minkäs hän mahtaa teidän tietämättömyydellenne? Ettekö loukkaa oikeutta, kun, jotta ette tappaisi häntä ilman syytä, teette hänelle pahempaa kuin jos hänet tappaisitte? Huomataksenne, että niin on laita, katsokaa, kuinka monta vertaa mieluummin hän kuolee ilman syytä kuin kestää tuon tutkinnon, joka on kuolemanrangaistusta tuskallisempi ja usein ankaruudellaan jo ennakolta on kuolemanrangaistuksena ja panee sen toimeen.
Tämä kertomus niin vähäpätöisestä tapahtumasta[116] on jokseenkin joutava, jollen siitä olisi saanut opetusta itselleni... Jokainen on, kuten Plinius sanoo, itselleen sangen hyväksi opiksi, jos hän vain osaa visusti tarkata itseään. Tätä taitoa minulla ei ole, vaan koetan sitä oppia; eikä se ole toisten antamaa opetusta, vaan omaani; ja senvuoksi ei pantane minulle pahaksi, jos neuvon sitä toisellekin: mikä minulle on hyödyllistä, saattaa kenties olla hyödyksi toisellekin. Muutoin en pilaa mitään, käytän vain omaani; ja jos menettelen hullusti, niin teen sen omalla kustannuksellani ja vahingoittamatta ketään; sillä se on hulluutta, mikä kuolee kanssani, jättämättä jälkeläisiä. Meillä ei ole tietoa muuta kuin parista kolmesta muinaisajan kirjailijasta, jotka ovat kulkeneet tätä uraa, emmekä kuitenkaan osaa sanoa, tapahtuiko se ensinkään samalla tavalla kuin tässä, koska emme tunne heistä muuta kuin nimet. Ei kukaan sittemmin ole seurannut heidän jälkiään. On pulmallinen tehtävä, ja pulmallisempi kuin luulisi, seurata sellaisen kulkurin jälkiä kuin sielumme on, tunkea läpi sen sisimpien sopukoiden läpikuultamattomain syvyyksien, valikoida ja kiinnittää paperille niin monta pikkupiirrettä sen liikkeistä; ja se on uutta ja tavatonta huviketta, joka vieroittaa meidät ihmisten tavallisista askareista, niin, suositelluimmistakin. Moneen vuoteen ei minulla ole ollut muuta ajatusteni esinettä kuin itseni, en ole tarkannut enkä tutkinut muuta kuin itseäni; ja jos tutkin muuta, niin teen sen vain sovittaakseni sen ylleni tahi paremmin sanoen sisääni; enkä luullakseni ensinkään tee väärin, jos, niinkuin tehdään muissa verrattomasti vähemmän hyödyllisissä tieteissä, ilmoitan mitä tässä olen oppinut, jos kohta en ole kovinkaan tyytyväinen edistykseeni siinä. Ei ole toista niin vaikeata eikä varmaan niin hyödyllistä kuvausta kuin itsensä kuvaaminen: vielä täytyy paneutua koruihinsa, laitella ja järjestellä asuansa lähteäksensä ulos maailman markkinoille; mutta koristelenhan itseäni lakkaamatta, sillä kuvailen itseäni lakkaamatta. Yleinen tapa on leimannut itsestään puhumisen paheeksi ja kieltää siitä itsepintaisesti, vihaten kerskailua, joka aina näyttää olevan eroittamaton todistuksista, joita joku esittää itsestään: tämä on samaa kuin jos lapselta, kun pitäisi niistää hänen nenänsä, reväistäisiin nenä päästä pois.
Minusta tuo parannuskeino tekee enemmän pahaa kuin hyvää. Mutta vaikka olisikin totta, että on ehdottomasti itserakasta puhua yleisölle itsestään, niin minä, yleisen suunnitelmani mukaisesti, en saa kieltäytyä teosta, joka osoittaa tuota sairaalloista ominaisuutta, koska se kerran minulla on, enkä saa salata tuota pahetta, jota en vain todella harjoita, vaan harjoitan varsinaisena tehtävänäni. Joka tapauksessa, sanoakseni ajatukseni siitä, tuo tapa tekee väärin tuomitessaan viinin siksi, että monet sillä päihdyttävät itsensä; väärin voidaan käyttää vain sellaista, mikä on hyvää; ja mitä tuohon sääntöön tulee, luulen, että se tarkoittaa vain tavallisia heikkoja ihmisiä. Se on noita typerien suuhun pantuja suitsia, joista eivät välitä pyhimykset, joiden kuulemme niin äänekkäästi puhuvan itsestään, eivät filosofit, eivätkä teologit, enkä välitä myöskään minä, vaikka olen yhtä vähän toista kuin toista. Jos he eivät kirjoitakaan nimenomaan siitä, niin he eivät ainakaan arastele paljastaessaan itsensä tilaisuuden tarjoutuessa hyvinkin haikailematta kaikkien katseille. Mistä puhuu Sokrates laajemmin kuin itsestään? Mihin hän useammin ohjaa oppilastensa keskustelut kuin puhumaan heistä itsestään; ei siitä, mitä heidän kirjansa heille opettaa, vaan heidän sielunsa olemuksesta ja elämästä. Me puhumme tunnollisesti itsestämme Jumalalle ja rippi-isällemme, samoin kuin naapurimme protestantit kaikille ihmisille. "Mutta", vastattaneen minulle, "me sanomme vain sen, mikä meitä soimaa". Siis me sanomme kaikki; sillä hyveemmekin on erehtyväinen ja saa katua. Minun ammattini ja taiteeni on eläminen: ken kieltää minua puhumasta siitä ymmärrykseni, kokemukseni ja käytäntöni mukaan, käskeköön arkkitehtia puhumaan rakennuksista, ei oman, vaan naapurinsa käsityksen mukaan, toisen tietojen mukaan, eikä omiensa. Jos on itserakasta ruveta itsestään kuuluttamaan julki omia ansioitaan, niin miksi ei Cicero aseta etusijalle Hortensiuksen[118] kaunopuheisuutta ja Hortensius Ciceron? Ehkä he tarkoittavat, että minun tulee todistaa itsestäni työllä ja toimella, eikä pelkästään sanoilla. Kuvailen etupäässä ajatuksiani, muodotonta aihetta, jonka esittäminen teoilla ei saata tulla kysymykseen: töin ja tuskin voin sen sisällyttää tuohon ilmavaan kappaleeseen: ääneeni. On mitä viisaimpia ja hurskaimpia miehiä, jotka ovat eläneet karttaen kaikkia huomattavia tekoja. Teot puhuisivat enemmän sattumasta kuin minusta: ne todistavat omaa merkitystänsä, eikä minun, muuta kuin arviolta ja epävarmasti, näytteitä kun ovat jostakin erikoisesta osasta minua. Minä levitän itseni nähtäväksi kokonaisuudessani, kuin ruumiin, jossa yhdellä silmäyksellä tulevat näkyviin suonet, lihakset, jänteet, kukin osa paikallaan; yskiminen näyttäisi osan niistä, kalpeus tahi sydämentykytys toisen, ja epävarmasti. En kirjoita toiminnoistani, vaan itsestäni, olemuksestani.
Olen sitä mieltä, että täytyy olla varovainen arvostellessaan itseänsä ja samoin tunnollinen todistaessaan itsestänsä, yhtälailla, tapahtuipa se sitten hiljaa tahi ääneen. Jos mielestäni olisin täysin hyvä ja viisas, niin huutaisin sen julki täyttä kurkkua. Sanoa ansioitaan pienemmiksi kuin ne ovat, se on tyhmyyttä, eikä vaatimattomuutta; pitää itseään todellista arvoaan vähemmässä arvossa, se on, Aristoteleen mukaan, miehuuttomuutta ja raukkamaisuutta: ei mikään hyve tarvitse avukseen valheellisuutta, eikä totuudesta koskaan johdu erehdystä. Sanoa ansioitaan suuremmiksi kuin ne ovat, se ei aina ole itserakkautta, sekin on usein tyhmyyttä: pitää itsestään yli sen määrän, mihin on syytä, ruveta siten sokeasti rakastamaan itseänsä, se juuri on, minun mielestäni tuolle vialle ominaista. Tehokkain keino sen parantamiseksi on tehdä aivan päinvastoin kuin ne käskevät, jotka kieltäessään ihmistä puhumasta itsestään, kieltävät häntä niinmuodoin vielä enemmän ajattelemasta itseään. Ylpeys piilee ajatuksessa; kielellä voi siinä olla vain varsin vähäpätöinen osa.
Itsensä kanssa askarteleminen näyttää heistä olevan itsestään pitämistä, itsensä kanssa seurusteleminen liikanaista itsensä rakastamista; mutta sellainen liioittelu syntyy vain niissä, jotka tutkistelevat itseään vain pintapuolisesti, jotka tarkastavat ensin liikeasioitaan ja sitten vasta itseään ja sanovat itsestään puhumista itsensä kanssa haaveilemiseksi ja tyhjäntoimittamiseksi ja henkensä rikastuttamista ja kehittämistä tuulentupain rakentamiseksi, pitäen itseään yhdentekevänä ja vieraana itselleen. Jos joku hurmaantuu omaan oppineisuuteensa, katsoen vain alas itseensä, kääntäköön hän katseensa ylöspäin, menneisiin vuosisatoihin, ja hän painaa alas päänsä tavatessaan siellä niin monia tuhansia henkiä, jotka polkevat hänet jalkoihinsa; jos hänessä herää jonkinlainen imarteleva itsekylläisyys hänen urhoutensa johdosta, niin muistakoon Scipion, Epaminondaan, niin monen armeijan, niin monen kansan elämää, jotka jättävät hänet niin kauas taaksensa. Ei mikään yksityinen avu tee ylpeäksi sitä, joka samalla ottaa huomioon niin monet muut puutteellisuutensa ja heikkoutensa ja lopuksi ihmiskohtalon mitättömyyden. Siitä syystä, että Sokrates yksin oli todenteolla tarttunut jumalansa käskyyn oppia tuntemaan itsensä ja tämän tutkistelun johdosta tullut pitämään itseään halpana, pidettiin häntä yksin viisaan nimen ansaitsevana. Ken siten oppii tuntemaan itsensä, tehköön rohkeasti itsensä muillekin tunnetuksi omalla suullaan.
Jos minua ei pelasta asian outous ja uutuus, jotka tavallisesti määräävät asiain arvon, niin en ikinä kunnialla suoriudu tästä typerästä yrityksestä; mutta se on niin eriskummainen ja näyttää niin poikkeavalta yleisestä tavasta, että se seikka ehkä saattaa tehdä sen mukiinmeneväksi. Surunvoittoinen, siis luontaiselle mielenlaadulleni aivan vastainen tunnelma, alakuloisuuden aikaansaama siinä yksinäisyydessä, johon muutamia vuosia sitten olin jättäytynyt, se ensiksi sai päähäni tuon tuuman ryhtyä kirjoittamaan. Ja sitten täydellisesti vailla ja ilman minkäänlaista muuta ainetta kun olin, tarjouduin itse itselleni esitettäväksi ja aiheeksi. Tämä on ainoa kirja laatuaan maailmassa, sen tarkoitus on hurja ja kummallinen. Ei tässä työssä myöskään ole mitään muuta huomion arvoista kuin tämä eriskummaisuus; sillä niin joutavalle ja arvottomalle sisällykselle ei paraskaan mestari maailmassa olisi osannut antaa muotoa, josta kannattaisi välittää...
Koska Jumala kerran on katsonut hyväksi lahjoittaa meille jonkinlaisen kyvyn käyttää järkeämme, jotta emme, kuten eläimet, olisi orjallisesti yleisten luonnonlakien alaisia, vaan noudattaisimme niitä omasta ymmärryksestämme ja vapaasta tahdostamme, niin tulee meidän tosin suoda jonkin verran sijaa yksinkertaiselle luonnon vaikutusvallalle, mutta ei antaa sen tyrannimaisesti temmata meitä mukaansa: järjen yksin tulee olla mielihalujemme ohjaajana. Minä puolestani olen omituisen vähän altis noille taipumuksille, jotka meissä syntyvät ilman järkemme käskyä ja välitystä.
Niinpä esimerkiksi, siinä asiassa, josta nyt puhun, en voi hyväksyä tuota intohimoista rakkautta, jota osoitetaan tuskin vielä syntyneille lapsille, joilla ei ole sielun toimintoja eikä selvää ruumiinmuotoa, joilla voisivat tehdä itsensä rakastettaviksi, enkä ole kernaasti suvainnut heitä kasvatettavan läheisyydessäni. Oikean ja säännöllisen rakkauden pitäisi syntyä ja kasvaa sen tuntemuksen mukana, jonka saamme heistä; ja silloin, jos he ovat sen arvoisia, ja kun luontainen halu kulkisi rinnan järjen kanssa, pitäisi rakastaa heitä todella isällisellä ystävyydellä, ja samanmukaisesti arvostella heitä, jos ovat toisenlaisia, totellen aina järkeä, luonnonvoiman estämättä. Hyvin usein on laita päinvastoin, ja tavallisimmin liikuttavat meitä lastemme tepsutukset, leikit ja hupsutukset, enemmän kuin sittemmin heidän kypsyneet toimintansa, ikäänkuin olisimme rakastaneet heitä aikamme kuluksi, kuten marakatteja, eikä niinkuin ihmisiä, ja monikin hankkii heille lapsina hyvin anteliaasti leluja, mutta kitsastelee jokaista rahanmenoa, mikä heille täysi-ikäisenä on tarpeellinen. Vieläpä näyttää siltä kuin kateus, jota tunnemme nähdessämme heidän esiintyvän ja nauttivan maailmasta silloin, kun itse olemme siitä lähtemäisillämme, tekisi meidät niukemmiksi ja säästeliäämmiksi heitä kohtaan: meitä suututtaa, että he astuvat kantapäillemme, ikäänkuin kehoittaakseen meitä poistumaan; ja jos meidän olisi pelättävä sitä, niin meidän ei ensinkään pitäisi ottaa ollaksemme isiä, koska kerran luonnonjärjestyksen mukaista on, että he, totta puhuen, voivat olla ja elää vain meidän olemisemme ja elämämme kustannuksella.
Minä puolestani katson julmuudeksi ja vääryydeksi sitä, että heitä ei päästetä kanssamme osallisiksi omaisuuksistamme ja tovereiksemme perheasiain hoidossa, kun he siihen kykenevät, ja ettemme rajoita ja supista omia mukavuuksiamme huolehtiaksemme heidän mukavuuksistaan, koska kerran olemme heidät siittäneet sitä varten. On vääryyttä nähdä vanhan, raihnaisen ja puolikuolleen isän nauttivan yksin jossakin kodin nurkassa varoja, jotka riittäisivät useampien lasten eteenpäin auttamiseen ja ylläpitoon, ja jättävän heidät sillä välin menettämään varojen puutteessa parhaat vuotensa pääsemättä kohoamaan yhteiskunnan palvelukseen ja ihmisten tuntemiseen. Heidät ajetaan sellaiseen epätoivoon, että he koettavat keinoilla millä hyvänsä, olkootpa ne kuinka vääriä tahansa, tyydyttää tarpeensa. Niinpä esimerkiksi olen aikanani nähnyt useita säätyläisnuorukaisia niin vajonneita näpistelyyn, ettei mikään kuritus voinut saada heitä siitä luopumaan.
En voi hyväksyä mitään väkivaltaisuutta kasvatettaessa tunteellista sielua, jota tahdotaan ohjata kunniaan ja vapauteen. On jotakin orjamaista ankaruudessa ja pakkokeinoissa, ja uskon, että mitä ei voi saada aikaan järkevällä, viisaalla ja taitavalla menettelyllä, sitä ei koskaan saada aikaan väkipakolla. Niin on minut kasvatettu: kertovat, että koko lapsuudessani vain kahdesti sain maistaa vitsaa, ja silloinkin sangen lievästi. Samalla tavoin olen katsonut velvollisuudekseni kohdella lapsiani. Ne kuolevat minulta kaikki jo rintalapsina, mutta Léonor, ainoa tytär, joka on välttänyt tämän onnettoman kohtalon, on päässyt enemmän kuin kuuden vuoden vanhaksi, eikä hänen ohjaamiseksensa ja hänen lapsellisten rikkomustensa rankaisemiseksi ole käytetty (hänen hellämielinen äitinsä kun siihen helposti suostui) muuta kuin sanoja, vieläpä varsin lempeitä. Ja vaikka toiveeni häneen nähden pettäisivätkin, niin on kylliksi muita syitä, joihin voisi vedota, rupeamatta moittimaan kasvatusoppiani, jonka tiedän olevan oikean ja luonnollisen. Olisin ollut vielä paljoa tunnollisempi tässä suhteessa poikalapsia kohtaan, jotka ovat vähemmän luodut palvelemaan ja joiden asema on vapaampi; minulle olisi ollut rakasta täyttää heidän sydämensä tulvilleen jaloja tunteita ja suoramielisyyttä. En ole nähnyt muuta vaikutusta vitsankäytöstä, kuin että se tekee sielut pelkurimaisemmiksi tahi vielä ovelammin itsepäisiksi.
Jos tahdomme, että lapsemme meitä rakastavat, jos tahdomme riistää heiltä aiheen toivottamaan meidän kuolemaamme (vaikkakaan ei mikään aihe niin kauheaan toivomukseen voi olla oikeutettu eikä anteeksiannettava, nullum scelus rationem habet),[119] niin olkaamme järkeviä ja tehkäämme heidän elämänsä niin rikkaaksi kuin voimme. Sitä varten meidän ei pitäisi mennä naimisiin niin nuorina, että joudumme olemaan melkeinpä samanikäisiä kuin he, sillä tästä epäkohdasta johtuu meille monia suuria vaikeuksia, tarkoitan erikoisesti aatelistolle, joka on sellaisessa asemassa, että se voi olla joutilaana, ja joka, kuten sanotaan, elää vain koroillaan; sillä muissa yhteiskunnan luokissa, joissa eletään ansiota varten, on lasten lukuisuus ja mukana olo taloudellinen etu: kukin heistä on uusi rikastumisen apukeino ja väline...
Vihaan tuota tapaa, joka kieltää lapsia käyttämästä puhuttelusanaa "isä" ja käskee heitä käyttämään muukalaista sanaa, muka kunnioittavampana, ikäänkuin luonto ei oikein riittävästi olisi pitänyt huolta meidän arvovallastamme. Me nimitämme kaikkivaltiasta Jumalaa isäksi emmekä siedä, että lapsemme nimittävät meitä samoin. Olen korjannut tämän erehdyksen perheessäni. On myöskin hulluutta ja vääryyttä olla sallimatta asianmukaisessa iässä olevien lasten seurustella tuttavallisesti isiensä kanssa ja koettaa yhä osoittaa heitä kohtaan töykeää ja ylenkatseellista kopeutta, toivoen siten voivansa pitää heitä pelonalaisina ja tottelevaisina: sillä se on sangen hyödytöntä ilveilyä, joka tekee isät ikäviksi ja, mikä on pahempaa, naurettaviksi lapsille. Heillä on hallussaan nuoruus ja voimat ja siis myöskin maailman kannatus ja suosio, ja he ottavat ivallisesti vastaan nuo ynseät ja tyrannimaiset ilmeet mieheltä, jolla ei ole enää verta sydämessä eikä suonissa: ne ovat oikeita linnunpelättimiä. Vaikka voisinkin tehdä itseni pelätyksi, niin tahtoisin kuitenkin mieluummin tehdä itseni rakastetuksi; vanhuudella on niin monenmoisia puutteellisuuksia, niin paljon heikkoutta, se on niin omansa halveksittavaksi, että parasta, mitä se voi voittaa, on omaistensa myötätunto ja rakkaus; komentaminen ja pelko eivät enää ole sen aseita.
Olen nähnyt erään, joka nuoruudessaan oli ollut ankara komentamaan; kun on tullut vanhuus, niin hän, vaikka elääkin niin terveenä kuin mahdollista on, lyö, puree, kiroilee, on tuittupäisin isäntä koko Ranskassa; hän kuluttaa itsensä huolenpidolla ja valppaudella. Mutta tuo kaikki ei muuta ole kuin ilveilyä, jossa perhekin salaa vehkeilee mukana; ullakon, kellarin, jopa hänen kukkaronsakin käyttö on parhaasta päästä muiden hallussa, hän vain vaalii pussissaan niiden avaimia hellemmin kuin silmäteräänsä. Hänen tyytyessään säästeliääseen ja niukkaan ruokakomentoonsa, vallitsee hänen talonsa eri kolkissa täysi mässäily, peli ja tuhlailu; siellä kaikki latelevat toisilleen juttuja hänen tyhjänpäiväisestä kiukustaan ja valvonnastaan. Jokainen pitää vahtia häntä vastaan; jos joku palvelijapoloinen sattuu mieltymään häneen, niin yks kaks tehdään tämä hänen epäluulonsa alaiseksi, johon ominaisuuteen vanhuus niin helposti itsestään piintyy. Kuinka monet kerrat hän onkaan kerskaillut minulle, miten hän piti väkeään aisoissa ja miten tarkasti nämä häntä tottelivat ja kunnioittivat; kuinka selvillä hän olikaan asioistaan!
Kun herra marsalkka de Montluc vainaja oli menettänyt poikansa, joka kuoli Madeiran saarella ja oli todella urhea aatelismies sekä antoi suuria toiveita itsestään, puhui hän minulle paljon paitsi muista suruistaan siitä mielipahasta ja sydänsurusta, jota hän tunsi sen johdosta, ettei koskaan ollut avannut sydäntänsä pojalleen. Tämän isällisen arvokkuuden ja teennäisyyden oikun vuoksi hän oli menettänyt otollisen tilaisuuden oppia pitämään pojastaan ja oikein tuntemaan hänet ja myöskin ilmaista hänelle, kuinka äärettömän lämmintä ystävyyttä hän tunsi häntä kohtaan ja kuinka suuren arvon hän antoi hänen miehuudellensa. "Ja tuo poika parka", sanoi hän, "ei nähnyt minusta muuta kuin töykeän ja hyvin halveksivaisen käytöstavan ja lähti luotani siinä luulossa, etten osannut häntä rakastaa enkä pitää hänen ansionsa mukaisessa arvossa. Kenen ilmaistavaksi jätin tuon tavattoman hellyyden, jota tunsin sielussani häntä kohtaan? Eikö juuri hänen pitänyt saada siitä koko ilo ja koko kiitollisuus? Pakoitin ja piinasin itseäni pitämään kasvoillani tuota joutavanpäiväistä naamaria ja menetin siten hänen seuransa tuottaman ilon ja samalla hänen rakkautensa, jota hän saattoi tuntea minua kohtaan vain varsin laimeasti, hän kun ei koskaan ollut saanut minulta muuta kuin tylyyttä eikä tuntenut minun taholtani muuta kuin tyrannimaista kohtelua."
Mielestäni tämä valitus oli perusteltu ja järkevä; sillä, niinkuin tiedän liiankin varmasta kokemuksesta, ystävämme menetettyämme ei ole toista niin suloista lohdutusta kuin se, jonka meille tuottaa tietoisuus siitä, ettemme ole mitään unohtaneet sanoa heille ja että olemme avanneet heille sydämemme täydellisesti ja kokonaan. Oi ystäväni! Olenko tullut paremmaksi siitä, että minulla on ollut hän, vai huonommaksi? Varmaan paljon paremmaksi. Hänen kaipuunsa on minulle lohdutukseksi ja kunniaksi. Eikö ole elämäni hurskas ja mieluisa tehtävä viettää ainaisesti hänen hautajaisiaan? Onko tämän vaillaolon vertaista nautintoa? Avaan sydämeni omaisilleni mikäli voin ja ilmaisen heille sangen kernaasti myötätuntoisen mieleni ja arvosteluni heistä kuten kaikista muista; kiiruhdan paljastamaan itseni, sillä en tahdo, että siitä erehdytään suuntaan tahi toiseen.
En ensinkään epäile, että usein joudun puhumaan asioista, joita mestarit alallaan ovat käsitelleet paremmin ja oikeammin. Koettelen tässä pelkästään luontaisia kykyjäni, enkä ensinkään hankittuja; ja ken saa minut kiinni tietämättömyydestä, se ei tee mitään minulle vastenmielistä, sillä vaikea olisi minun vastata puheistani toisille, kun en vastaa niistä itsellenikään, enkä ole niihin tyytyväinen. Ken on tiedettä etsimässä, hän myöskin urkkikoon sitä sieltä, missä se asustaa; minä tunnustan kaikkein vähimmin sen erikoisalakseni. Nämä ovat omia mietteitäni, joilla en koeta tehdä tunnetuksi asioita, vaan itseni: ne tulen ehkä kerran tuntemaan, tahi olen ne ennen tuntenut, sikäli kuin sattuma on ohjannut minut niihin kohtiin, joissa ne olivat selvitettyinä; mutta en muista niitä enää, ja jos olenkin yhtä ja toista lukenut, niin minussa ei ole miestä pitämään mitään muistissani: siispä en varmasti takaa mitään muuta kuin osoittavani, mihin määrään nousee nykyhetkellä tieto, joka minulla niistä on. Älköön kiinnitettäkö huomiota sisällykseen, vaan muotoon, jonka sille annan: nähtäköön siitä, mitä lainaan, olenko osannut valita sellaista, mikä on omansa korottamaan tahi tukemaan näkökohtaa, joka aina on minun omaani; sillä panen toiset sanomaan, en ennenkuin olen puhunut, vaan sen jälkeen, mitä kieleni tahi ymmärrykseni heikkouden vuoksi en itse osaa niin hyvin sanoa. En laske lainausteni lukumäärää, vaan punnitsen ne; ja jos olisin tahtonut saada ne vaikuttamaan lukumäärällään, niin olisin esittänyt niitä kahta vertaa enemmän. Ne ovat kaikki, tahi varsin vähää vaille, niin kuuluisilta ja vanhoilta kirjailijoilta, että ne minusta tuntuvat puhuvan kylliksi itse puolestaan, ilman minun suositustani.
Mitä tulee perusteluihin, vertauksiin ja todisteihin, jos siirrän jonkin sellaisen omaan maaperääni ja sulatan sen omiini, niin jätän tahallani sen tekijän mainitsematta, hillitäkseni noita kypsymättömiä ja häikäilemättömiä arvostelijoita, jotka hyökkäävät kaikenlaisten, varsinkin uudempien kirjoitelmien kimppuun, jotka ovat vielä elävien miesten kirjoittamia ja alhaison kielellä, mikä seikka tekee kaikille mahdolliseksi niistä puhumisen ja näyttää takaavan niissä vallitsevan käsitystavan ja niiden tarkoitusperän niinikään alhaisomaisiksi: tahdon, että he antavat minulle tarkoitetun nenäpiuvin Plutarkhokselle ja polttavat näppinsä haukkuessaan Senecaa minussa. Minun täytyy kätkeä heikkouteni näiden suurten auktoriteettien turviin. Olisin iloinen, jos joku osaisi eroittaa puvussani nuo lainahöyhenet, tarkoitan yksinomaan ajatuksen selvyyden ja esityksen suuremman voiman ja kauneuden nojalla, sillä minä itse, joka muistin puutteessa tuon tuostakin olen kykenemätön eroittelemaan niitä niiden alkuperän mukaan, osaan mittaamalla voimani varsin hyvin huomata, että maaperäni ei mitenkään kykene tuottamaan eräitä liian uhkeita kukkasia, joita siinä tapaan siellä täällä, ja että kaikki kotikasvuiset hedelmäni eivät voi niitä korvata.
Seuraavasta olen vastuunalainen: jos olen sekava omissa esityksissäni, jos esityksissäni on itserakkautta ja paheellisuutta, jota en huomaa, tahi en kykene huomaamaan sitä harkitessani; useinhan silmämme eivät näe virheitä, mutta arvostelukyvyn sairaus on siinä, ettemme kykene niitä huomaamaan, kun toinen ne meille paljastaa. Tieto ja totuus voivat asua meissä ilman arvostelukykyä, ja arvostelukyky voi myöskin olla meissä ilman ensinmainittuja; vieläpä tietämättömyyden tunnustaminen mielestäni on kauneimpia ja varmimpia arvostelukyvyn todisteita. Minulla ei ole muuta joukkojeni järjestäjää kuin sattuma: sikäli kuin ajatuksia minulle tulee, kasaan ne kokoon; milloin ne tungeskelevat taajana joukkona, milloin liikkuvat verkalleen rivissä peräkkäin. Tahdon, että nähdään luontainen ja tavallinen käyntini, niin säännötöntä kuin se onkin; menen menoani sellaisena kuin olen; myöskään eivät nämä ole asioita, joista ei olisi lupa olla tietämätön ja puhua epävarmasti ja järjestelmättä. Toivoisin, että minulla olisi täydellisempi asiain ymmärtämys, mutta en tahdo sitä ostaa niin kalliista hinnasta kuin minkä se maksaa. Tahdon viettää lopun elämääni levossa enkä vaivaloisessa työssä: ei ole mitään, minkä vuoksi haluaisin vaivata päätäni, en edes tieteen vuoksi, olkoonpa se niin suuriarvoinen kuin onkin.
Kirjoista en etsi muuta kuin nautintoa hienostuneen huvikkeen muodossa: tahi, jos harjoitan opintoja, en etsi niistä muuta kuin sitä tiedettä, joka käsittelee oman itseni tuntemista ja opettaa minut oikein kuolemaan ja oikein elämään.
Jos tulee eteeni vaikeuksia lukiessani, niin en niillä rasita ajatuksiani: jätän ne sikseen käytyäni kerran tahi pari niiden kimppuun. Jos takertuisin niihin, niin olisin hukassa ja hukkaisin aikani; sillä mielelläni ei ole malttia pitkiin mietteisiin; mitä en huomaa ensi silmäyksellä, sen huomaan vielä vähemmin, jos itsepintaisesti sitä katsoa tuijotan. En saa mitään aikaan ilman hilpeyttä, ja liikanainen pitkittäminen ja jännittäminen häikäisee älyltäni silmät, tekee sen alakuloiseksi ja väsyttää sen. Se tekee näköni epäselväksi ja suuntaa sen hajalle; minun täytyy kääntää katseeni pois ja suunnata ne siihen jälleen kuuroittain: aivan samoin kuin meitä neuvotaan, arvostellaksemme heleänpunaisen kankaan kiiltoa, kuljettamaan katseitamme sitä pitkin, luoden siihen eri silmäyksiä, äkkiä ja useampia kertoja peräkkäin. Jos tämä kirja tuntuu minusta vastenmieliseltä, niin otan toisen, enkä puutu ensinmainittuun muuta kuin hetkinä, jolloin toimettomuudesta johtuva ikävä alkaa vallata mieleni. En juuri ryhdy uudenaikaisiin kirjoihin, koska muinaisaikaiset tuntuvat minusta sisällysrikkaammilta ja voimakkaammilta, en myöskään kreikkalaisiin, koska älyni ei voi tyytyä lapselliseen ja hutilusmaiseen ymmärtämiseen.
Pelkästään hauskoista kirjoista pidän uudenaikaisten joukosta Boccaccion Decameronea, Rabelaisia ja Jean Secondin Baisers nimisiä runoja, jos sopii laskea ne kuuluviksi tähän ryhmään, sopivina huvikseen lukea. Mitä tulee Amadikseen ja muihin sellaisiin kyhäelmiin, niin en edes lapsuudessani ole katsonut niitä mielenkiintoa ansaitseviksi. Sanonpa vielä sen, olkoonpa se uskaliasta tahi häikäilemätöntä, että tätä vanhaa, raskasta sieluani ei enää kykene hivelemään Ariosto eikä edes tuo kunnon Ovidiuskaan; hänen sulavuutensa ja kuvitelmansa, jotka ennen hurmasivat minut, tuskin huvittavat minua nyt enää. Sanon vapaasti mielipiteeni kaikista asioista, niistäkin, jotka mahdollisesti ovat ymmärrykseni yläpuolella ja joiden en mitenkään katso kuuluvan ratkaistaviini: mitä niistä lausun, tarkoittaakin vain minun selvänäköisyyteni määrän ilmaisemista, ei asiain arvostelemista.
Kun Platonin Axiokhe[122] ei minua miellytä, koska se on heikko teos sellaisen tekijän luomaksi, niin arvostelukykyni ei luota itseensä: se ei ole niin itsekylläinen, että se asettuisi vastustamaan niin monien muiden kuuluisain muinaisaikaisten arvostelijain auktoriteettia, joita se pitää opettajinaan ja mestareinaan ja joiden kanssa yhdessä se pikemmin kernaasti erehtyy; se syyttää itseänsä ja tuomitsee itsensä joko siitä, että pysähtyy ulkokuoreen, voimatta tunkeutua ytimeen saakka, tahi siitä, että katselee asiaa jossakin väärässä valaistuksessa. Se tyytyy vain turvaamaan itsensä sekaisuudelta ja hillittömyydeltä; heikkoutensa se kernaasti myöntää ja tunnustaa. Se luulee osaavansa oikein selittää käsitystapansa huomaamat piirteet; mutta ne ovat heikot ja epätäydelliset.
Suurin osa Aisopoksen taruja voidaan käsittää ja selittää useammalla eri tavalla: ne, jotka selittävät ne mytologisesti, valitsevat niistä yhden puolen, joka soveltuu tarun sisällyksen kanssa hyvin yhteen; mutta useimmiten se on vain ensiksi silmäänpistävä ja päällimmäinen puoli; niitä on niin monta muuta elävämpää, olennaisempaa ja syvällisempää, joihin saakka he eivät ole osanneet tunkeutua: samoin on minunkin laitani.
Mutta, mennäkseni eteenpäin, minusta on aina näyttänyt siltä, että runouden alalla Vergilius, Lucretius, Catullus ja Horatius ovat aivan verrattomasti ensi sijalla, ja varsinkin Vergilius Georgica-runoissaan, joita pidän runouden täydellisimpänä tuotteena; siihen verraten voi helposti huomata, että Aeneidissä on kohtia, joita tekijä vielä jonkin verran olisi hionut, jos hänellä olisi ollut siihen aikaa; ja viides kirja näyttää minusta Aeneidissä täydellisimmältä. Pidän myöskin Lucanuksesta ja lueskelen häntä kernaasti, en niinkään hänen tyylinsä kuin hänen sisäisen arvonsa ja hänen mielipiteittensä ja arvostelujensa totuuden vuoksi. Mitä tulee kunnon Terentiukseen, latinankielen herttaisimpaan ja viehättävimpään edustajaan, niin pidän häntä ihmeteltävän taitavana kuvaamaan elävästi sielun liikkeitä ja luonteittemme laatua; joka hetki tekomme johtavat ajatukseni häneen; en voi häntä lukea niin usein, etten löytäisi hänestä jotakin uutta kauneutta ja viehätystä.
Vergiliuksen aikalaiset valittivat, että eräät pitivät Lucretiusta hänen vertaisenaan; olen sitä mieltä, että se todella onkin epätasainen vertaus; mutta minulla on aika tekeminen pysyäkseni varmana tässä uskossa, kun olen kiinni jossakin Lucretiuksen kauneista kohdista. Jos he panivat pahakseen tuon vertauksen, niin mitä he sanoisivat niiden hienostumattomasta yksinkertaisuudesta ja typeryydestä, jotka vertaavat häneen nykyaikana Ariostoa?
Arvelen, että muinaisajan ihmisillä oli vielä enemmän syytä olla tyytymättömiä niihin, jotka asettivat Plautuksen Terentiuksen rinnalle (jälkimmäinen tuntuu paljoa enemmän aatelismieheltä), kuin niihin, jotka pitivät Lucretiusta Vergiliuksen veroisena. Terentiuksen arvostamiseen ja etusijalle asettamiseen on paljon vaikuttanut se seikka, että hän on ainoa arvoluokastaan, jonka sanoja roomalaisen kaunopuheisuuden isä niin usein lainaa; samoin se arvostelu, jonka roomalaisten runoilijain ensimmäinen arvostelija antaa toveristaan.
Usein on tullut mieleeni, kuinka nykyaikaiset huvinäytelmäin kirjoittajat (kuten esimerkiksi italialaiset, jotka siinä onnistuvat jotenkin hyvin) käyttävät kolme neljä Plautuksen tahi Terentiuksen komediain aihetta tehdäkseen niistä yhden omansa; he kasaavat yhteen ainoaan komediaan viisi kuusi Boccaccion kertomusta. Puuttuva luottamus kykyynsä pitämään puolensa omin viehätysvoimin panee heidät ahtamaan kappaleensa noin täyteen sisällystä: heidän täytyy saada jotakin tukea, mihin nojautua; ja kun ei heillä omassa varastossaan ole kylliksi millä kiinnittää mieltämme, tahtovat he huvittaa meitä kappaleen juonella.
Äsken mainitun kirjailijan laita on aivan päinvastainen: hänen sanontansa ansiot ja kauneudet riistävät meiltä mielenkiinnon hänen aineeseensa; hänen siroutensa ja herttaisuutensa kiehtovat meidät kaikkialla; hän on aina niin hauska,
ja täyttää mielemme omalla viehätyksellään siihen määrään, että siltä unohdamme hänen näytelmäänsä juonen viehätyksen.
Tämä sama havainto vie minut askeleen eteenpäin: huomaan, että hyvät ja vanhat kirjailijat eivät ole välttäneet vain espanjalaisten ja Petrarcan jäljittelijäin eriskummaisen suurisanaisuuden, vaan vieläpä niiden lievempien ja hillitympien hienouksien tavoittelua ja haeskelua, jotka ovat koristamassa kaikkia seuraavien vuosisatojen runoteoksia. Kuitenkaan ei ole sitä hyvää arvostelijaa, joka kaipaisi niitä näillä muinaisajan kirjailijoilla ja joka ei ihailisi verrattoman paljon enemmän tuota Catulluksen epigrammien tasaista hioutuneisuutta, ainaista viehkeyttä ja kukkeata kauneutta kuin kaikkia pistosanoja, joilla Martialis tekee epigrammiensa kärjen niin teräväksi. Syy on tuo sama, jonka vastikään mainitsin, kuten Martialis sanoo itsestään, minus illi ingenio laborandum fuit, in cujus locum materia successerat.[125]
Nuo ensin mainitut tekevät kylliksi tuntuvan vaikutuksen saattamatta mieltänsä kuohuksiin ja kiihoittamatta itseään; heillä on naurun aihetta kaikkialla, heidän ei tarvitse kutkuttaa itseään; jälkimmäiset tarvitsevat apua ulkoapäin; he nousevat hevosen selkään, koska eivät ole kylliksi voimakkaita omilla jaloillaan: aivan samoinkuin meidän tanssiaisiimme nähden nuo halpasäätyiset miehet, jotka pitävät tanssikoulua, kun eivät osaa jäljitellä aatelistemme ryhtiä ja hienoa esiintymistapaa, koettavat suositella itseään vaarallisilla hypyillä ja muilla oudoilla ja ilveilijämäisillä liikkeillä, ja naisille tekevät vähemmän vaikeuksia heidän asentonsa tansseissa, joissa on erilaisia ruumiinväännähdyksiä ja kiivaita liikkeitä, kuin eräänlaisissa toisissa paraatitansseissa, joissa heidän ei tarvitse muuta kuin yksinkertaisesti kävellä luonnollisin askelin ja näyttää teeskentelemätöntä ryhtiä ja tavallista viehätyskykyään; ja samoin kuin olen nähnyt myöskin oivallisten näyttelijäin jokapäiväisissä pukimissaan ja tavallisessa olennossaan valmistavan meille kaiken sen nautinnon, jota heidän taiteensa voi tarjota; aloittelijain sitävastoin, jotka eivät ole niin oppineita, tarvitsevan jauhota kasvonsa, pukeutua valepukuun, teeskennellä liikkeitä ja hurjia virnistyksiä saadakseen meidät nauramaan. Tämän minun käsitykseni huomaa oikeaksi paremmin kuin missään muualla verratessa Aeneidia ja Raivoavaa Rolandia: edellisen näkee lentävän nopein siivin, korkealla ja varmasti, yhä jatkaen omaan suuntaansa; jälkimmäisen lentelevän ja hyppelevän kertomuksesta kertomukseen, ikäänkuin oksalta oksalle, luottamatta siipiinsä muuta kuin aivan lyhyttä taipaletta varten, ja laskeutuvan jaloilleen tuon tuostakin, peläten hengästyvänsä ja voimainsa pettävän:
Siinä siis, mitä tämäntapaisiin aineisiin tulee, ne kirjailijat, jotka minua eniten miellyttävät.
Mitä tulee muihin lukuihini, joissa yhdistän vähän enemmän hyötyä huviin ja joiden avulla opin järjestämään mielipiteeni ja elämänkatsomukseni, niin ne kirjat, joita tähän tarkoitukseen käytän, ovat Plutarkhos, siitä pitäin kun hänen teoksensa on käännetty ranskaksi, ja Seneca. Niillä on molemmilla minun luonnonlaadulleni se huomattava etu, että oppi, jota niistä etsin, niissä on käsiteltynä erillisissä palasissa, jotka eivät vaadi pitkällistä työtä, jollaiseen olen kykenemätön: niin on laita Plutarkhoksen Pikkuteosten ja Senecan Kirjeiden, jotka ovat kaunein ja hyödyllisin osa heidän kirjoitelmiaan. Ei tarvita suurta rohkeutta niihin ryhtyäkseni, ja heitän ne taas milloin mieleni tekee, sillä ne eivät ole yhtäjaksoisia eivätkä toisistaan riippuvaisia. Useimmat hyödylliset ja oikeat mielipiteet ovat näillä kirjoilla yhteiset, niinkuin heidän kohtalonsa myöskin salli heidän syntyä suunnilleen samalla aikakaudella; kumpikin oli yhden Rooman keisarin opettaja; molemmat olivat vieraasta maasta kotoisin, molemmat rikkaita ja mahtavia.
Heidän oppinsa on filosofian hienointa mehua, ja se esitetään yksinkertaisesti ja asiallisesti. Plutarkhos on yksikantaisempi ja yhdenmukaisempi, Seneca ikäänkuin huojuvampi ja vaihtelevampi. Jälkimmäinen vaivaa itseänsä, terästäytyy ja ponnistelee nostaakseen hyveen aseisiin heikkoutta, pelkoa ja paheellisia pyyteitä vastaan, toinen ei näytä arvioivan niiden voimaa niin suureksi eikä huolivan niiden vuoksi kiirehtiä askeleitaan eikä ruveta varuilleen, Plutarkhoksella on platonilaiset mielipiteet, lempeät ja yhteiskunnalliseen yhdyselämään soveltuvaiset; toisella stoalaiset ja epikurolaiset, vähemmän omiaan yleiseen käytäntöön, mutta mielestäni mukavammat yksityiselle ja lujemmat. Näyttää siltä kuin Seneca tekisi jonkin verran myönnytyksiä aikuistensa keisarien tyranniudelle, sillä pidän varmana, että se arvostelu, jolla hän tuomitsee Caesarin jalomieliset murhaajat, on pakosta annettu; Plutarkhos on kaikissa suhteissa vapaa. Seneca on täynnä hienouksia ja älynvälähdyksiä, Plutarkhos on täynnä asiallista sisällystä. Edellinen kiihoittaa meitä enemmin ja liikuttaa mieltämme, jälkimmäinen tyydyttää meitä enemmin ja palkitsee meidät paremmin; hän opastaa meitä, toinen meitä kannustaa.
Mitä Ciceroon tulee, niin hänen teoksistaan voivat tarkoitustani palvella ne, jotka käsittelevät erikoisesti moraalifilosofiaa. Mutta tunnustaakseni rohkeasti totuuden (kun näet kerran on astunut häpeämättömyyden rajojen yli, niin ei enää mikään ole pidättämässä), hänen kirjoitustapansa, niinkuin jokainen muu samanlainen, tuntuu minusta ikävältä: sillä hänen esipuheensa, määritelmänsä, jaoittelunsa ja etymologiansa nielevät suurimman osan hänen teostansa; mikä on elävää ja ydintä, se tukahtuu noihin pitkäveteisiin valmisteluihin.
Kun olen tunnin ajan häntä lukenut, mikä minulle on paljon, ja palautan mieleeni, mitä mehua ja ydintä olen siitä saanut irti, niin enimmäkseen en löydä siitä muuta kuin tyhjää; sillä hän ei vielä ole päässyt esitystänsä tukeviin todisteihin eikä perusteihin, jotka varsinaisesti koskevat etsimääni ydinkohtaa. Minulle, joka en muuta pyydä kuin tulla viisaammaksi, oppineemmaksi enkä kaunopuheisemmaksi, eivät nuo logiikan ja Aristoteleen mukaiset määritelmät ole omiaan; tahdon, että aloitetaan pääkohdasta; ymmärrän tarpeeksi hyvin, mitä on Kuolema ja Nautinto, jottei tarvitse vitkastella niiden perinpohjaisessa määrittelemisessä. Etsin, ja heti alun alkaen, hyviä ja vankkoja perusteita, jotka opettaisivat minut kestämään niiden hyökkäyksen; eivät kieliopilliset rikkiviisaudet eikä sanojen ja todistelujen taidokas sommittelu ole siihen omiaan. Haluan esitystä, joka tekee ensi rynnäkön suoraan epäilyksenalaisen asian pahimpaan paikkaan; hänen esityksensä herpoutuu itse ydinkohdan ympärille; se on omansa kouluja varten, oikeudenkäyntejä ja saarnoja varten, joissa meillä on aikaa torkkua, ja olemme vielä neljännestunnin kuluttua kyllin ajoissa paikalla päästäksemme taas esityksen juoneen käsiksi. On tarpeellista puhua siten tuomareille, jotka tahtoo voittaa puolelleen vääryydellä tahi oikeudella, lapsille ja alhaisolle, joille täytyy sanoa kaikki ja katsoa, mikä tepsii. En tahdo, että koettamalla koetetaan herättää tarkkaavaisuuttani, ja että minulle sen seitsemänkymmentä kertaa huudetaan: "Kuulkaa nyt!" niinkuin tekevät meidän airueemme. Roomalaiset sanoivat jumalanpalveluksessaan Hoc age,[127] minkä me sanomme omassamme Sursum corda:[128] ne ovat aivan tarpeettomia sanoja minulle; olen jo kotonani kylliksi valmistautunut. En tarvitse houkutteluja enkä höysteitä; syön kyllä lihan pelkältäänkin; ja sen sijaan että tuollaiset valmistelut ja asianalkajaiset kiihoittaisivat ruokahaluani, ne väsyttävät sitä ja tympäisevät.
Kelvanneeko aikani vallaton henki puolustuksekseni siitä pyhää loukkaavasta julkeudesta, että pidän yhtä pitkäveteisinä jopa Platoninkin dialogeja, hän kun ei päästä ainettaan tarpeeksi oikeuksiinsa, ja valitan, että mies, jolla oli niin paljon parempaa sanottavana, panee niin paljon aikaa noihin pitkiin, turhiin ja valmisteleviin puheluihin. Puuttuva kielitaitoni on minulla parempana puolustuksena sille seikalle, etten huomaa mitään hänen kielensä kauneudesta. Haluan ylimalkaan kirjoja, jotka sovittavat käytäntöön tieteitä, en sellaisia, jotka rakentelevat järjestelmiä. Molemmat ensinmainitut ja Plinius ja heidän kaltaisensa eivät sano Hoc age; he tahtovat olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka ovat hoksanneet sen itsestään; tahi jos he niin sanovat, niin se on itse aineen lausuma Hoc age, jolla on oma erikoinen sisällyksensä.
Luen myöskin kernaasti Kirjeitä Atticukselle, en vain siksi, että ne sisältävät sangen runsaasti tietoja hänen aikansa historiasta ja valtiollisista asioista, vaan paljon enemmän senvuoksi, että löydän niistä hänen yksityisen luonnonlaatunsa: olen näet, kuten toisessa kohdin jo olen sanonut, erikoisen utelias oppimaan tuntemaan kirjailijoitteni sielun ja vilpittömät mielipiteet. Sopii kyllä arvostella heidän taitoaan, mutta ei heidän luonnettaan eikä heitä itseään sen nojalla, mitä osoittavat ne heidän teoksensa, jotka he levittivät nähtäviksi maailman näyttämölle. Olen tuhannesti valittanut, että olemme menettäneet kirjan, jonka Brutus oli kirjoittanut "hyveestä", sillä on hyvä oppia teoria niiltä, jotka hyvin osaavat käytännön. Mutta koska saarna on toista kuin saarnaaja, niin näen Brutuksen yhtä kernaasti Plutarkhoksen teoksissa kuin hänen omassaan: tahtoisin mieluummin todella tietää, mitä pakinoita hän piti teltassaan jollekin yksityiselle ystävälleen jonkin taistelun aattoiltana, kuin mitä hän puhui seuraavana päivänä armeijalleen; ja mitä hän teki työhuoneessaan ja kamarissaan mieluummin kuin mitä hän teki torilla ja senaatissa.
Mitä Ciceroon tulee, olen samaan mieltä, mitä yleensä ollaan, että paitsi tietoja ei ollut paljon etevyyttä hänen sielussaan: hän oli kelpo kansalainen, hyväluontoinen, niinkuin helposti ovat lihavat ja leikkisät miehet, jollainen hän oli; mutta pehmeyttä ja kunnianhimoista itserakkautta, sitä hänessä valehtelematta oli paljon. Niinpä en tiedä, miten antaa hänelle anteeksi, että hän katsoi runojansa julkaisemisen arvoisiksi; huonojen runojen sepittäminen ei ole suuri puutteellisuus, mutta puutteellisuutta on, ettei hän ole tuntenut, kuinka sopimattomia ne olivat hänen kunniakkaan nimensä arvolle. Mitä hänen kaunopuheisuuteensa tulee, niin se on aivan vertojaan vailla; en usko, että kukaan koskaan vetää hänelle vertoja.
Kun Cicero nuorempi, joka ei ollut isänsä kaltainen muuta kuin nimeltään, oli sotajoukon johtajana Aasiassa, oli eräänä päivänä hänen ruokapöydässään useampia muukalaisia, muiden muassa Caestius, joka oli istuutunut alapäähän pöytää, niinkuin ihmisiä usein luiskahtaa mukaan ylhäisten yleisten ruokapöytien ääreen. Cicero kysyi eräältä palvelijaltaan kuka hän oli. Tämä sanoi hänelle hänen nimensä. Mutta kun hänen ajatuksensa olivat muualla ja hän unohti mitä hänelle vastattiin, niin hän kysyi sitä häneltä vielä pari kolme kertaa. Jottei hänen tarvitsisi vaivautua toistamaan hänelle niin usein samaa asiaa, ja saadakseen hänet huomaamaan sen jonkin erikoisseikan avulla, sanoi palvelija hänelle: "Se on se Caestius, josta teille on kerrottu, ettei hän pidä suuressakaan arvossa isänne puhetaitoa omaansa verraten." Siitä äkkiä loukkaantuneena Cicero käski ottaa kiinni tuon Caestius paran ja pieksetti häntä itsensä nähden oikein aikalailla. Kas siinä epäkohtelias isäntä!
Niidenkin joukossa, jotka ovat pitäneet hänen kaunopuheisuuttansa kaiken kaikkiaan verrattomana, on ollut niitä, jotka eivät ole jättäneet huomauttamatta sen puutteellisuuksia; niinpä tuo suuri Brutus, hänen ystävänsä, sanoi, että se oli särkynyttä ja rampautunutta (fractam et elumbem) kaunopuheisuutta. Hänen aikuisensa puhujat moittivat hänessä myöskin tuota omituista, eräänlaisen pitkän loppusäkeen tavoittelua hänen periodiensa lopussa ja panivat merkille sanat esse videatur,[129] joita hän siinä niin usein käyttää. Minä puolestani pidän enemmän loppusäkeestä, joka päättyy lyhyemmin, jakautuen jambeihin. Kuitenkin hän joskus, mutta harvoin, panee rytmeihinsä hyvinkin kolean sävyn; minun korviini kuuluu sellaiselta seuraava merkille panemani kohta: Ego vero me minus diu senem esse mallem, quam esse senem antequam essem.[130]
Historioitsijat ovat parhaat valttini, sillä ne ovat huvittavia ja helppoja lukea; ja samalla ihminen ylimalkaan, jonka tuntemista tavoittelen, ilmenee heidän teoksissaan elävämpänä ja eheämpänä kuin missään muualla: hänen sisällisten ominaisuuksiensa moninaisuus ja todellinen laita sekä suurin piirtein että yksityiskohdissa, hänen henkisen rakenteensa ja sitä uhkaavien tilapäisvaikutusten erilaiset mahdollisuudet. Mutta elämäkertain kirjoittajat ovat minulle sitäkin enemmän omiaan, kun heitä huvittavat enemmän henkilöiden aivoitukset kuin niiden tulokset, enemmän se, mikä lähtee sisästä, kuin se, mikä tapahtuu ulkopuolella: siitäpä syystä Plutarkhos on kaikin puolin minun mieheni. Olen hyvin pahoillani, ettei meillä ole tusinaa Diogenes Laërtiuksia tahi ettei hänen teoksensa ole laajempi, tahi ettei sitä ymmärretä paremmin: sillä olen yhtä utelias tuntemaan noiden maailman suurten opettajain kohtalot ja elämänvaiheet kuin heidän erilaiset oppinsa ja mielipiteensä. Tähän tapaan historiaa tutkiessa täytyy selailla eroituksetta kaikenlaisia kirjailijoita, vanhan ja uuden ajan, vieraskielisiä ja ranskalaisia, oppiakseen asiat, joita he eri tavoin käsittelevät.
Mutta erikoisesti näyttää minusta Caesar ansaitsevan tutkimista, ei vain historiatieteen, vaan itsensä vuoksi: niin paljon täydellisempi ja etevämpi hän on kaikkia muita, vaikka Sallustiuskin luetaan mukaan. Luen todella tätä kirjailijaa hiukan hartaammin kunnioittaen kuin ihmisten teoksia yleensä luetaan, milloin katsellen häntä itseään hänen teoissaan ja hänen suuruutensa ihmettä, milloin hänen kielensä puhtautta ja verratonta hioutuneisuutta, joka on vienyt voiton ei vain kaikista historioitsijoista, kuten Cicero sanoo, vaan ehkäpä Cicerosta itsestäänkin. Hän on vihollisistaan puhuessaan niin vilpitön lausunnoissaan, että lukuunottamatta pettäviä värejä, joilla hän kokee peittää asiansa vääryyttä ja ruttomaisen kunnianhimonsa saastaisuutta, luulen, että siinä yksin voi hänessä löytää moitteen sijaa, että hän on puhunut liian niukasti itsestään; sillä niin monia suurtöitä ei ole voitu hänen toimestaan suorittaa niin, etteivät ne olisi kysyneet hänen henkilökohtaista toimintaansa paljoa enemmän kuin mitä hän näyttää niihin panevan.
Pidän joko sangen yksinkertaisista tahi erinomaisen etevistä historiankirjoittajista. Yksinkertaiset, joilla ei ole mitään omaansa lisättävänä esitykseensä, ja jotka siinä osoittavat vain huolellisuutta ja tarkkuutta, kooten kaikki mitä tulee heidän tietoonsa ja merkiten muistiin hyvässä uskossa kaikki asiat valikoimatta ja lajittelematta, jättävät totuuden huomaamista varten tarpeellisen arvostelemisen kokonaan meidän asiaksemme: sellainen on muiden muassa esimerkiksi tuo kelpo Froissart, joka tehtävässään on menetellyt niin avomielisen vilpittömästi, että hän, jos on tehnyt virheen, ei mitenkään pelkää sen tunnustamista ja korjaamista siinä, missä hänelle on sitä huomautettu, ja joka meille esittää jopa erilaiset liikkeellä olleet huhutkin ja erilaiset kuulemansa kertomukset: siinä on historian aineisto kaikessa alastomuudessaan ja muodottomuudessaan; kukin voi käyttää sitä hyväkseen ymmärryksensä mukaan.
Erinomaisen etevät kykenevät valikoimaan sen, mikä on tietämisen arvoista, osaavat eroittaa kahdesta selonteosta sen, joka on todenmukaisempi; ruhtinasten olosuhteiden ja luonnonlaadun nojalla he tekevät johtopäätöksiä heidän aikeistaan ja panevat heidän suuhunsa asianmukaiset sanat; heillä on oikeus anastaa se arvovalta, että he tahtovat taivuttaa meidän mielipiteemme omansa mukaiseksi; mutta tietysti sellainen ei sovi monellekaan miehelle. Keskinkertaiset (jollaiset ovat tavallisimpia) pilaavat meiltä kaikki; he tahtovat pureksia kaikki meille valmiiksi; he anastavat oikeuden arvostella ja siis myöskin suunnata historiaa mielensä mukaan; sillä niin pian kuin arvostelu kallistuu tietylle taholle, ei voi varjella itseään kääntämästä ja vääntämästä kertomusta siihen suuntaan; he ryhtyvät valikoimaan tietämisen arvoiset asiat ja salaavat meiltä usein sen ja sen sanan, sen ja sen yksityisen teon, joka olisi meidän parempi tietää; he jättävät mainitsematta, muka mahdottomina uskoa, sellaiset, mitä eivät ymmärrä, ja ehkä vielä monen seikan siksi, etteivät osaa sanoa sitä hyvällä latinan- tahi ranskankielellä. Näytelkööt he vain pelkäämättä puhe- ja esitystaitoaan, arvostelkoot vain mielensä mukaan; mutta jättäkööt myöskin meille mahdollisuuden arvostella heidän jälkeensä älköötkä lyhentelemällä ja valikoimalla muuttako tahi katsoko joutavaksi mitään aineiston kokonaisuudesta, vaan siirtäkööt sen meille puhtaana ja eheänä kaikissa suhteissa.
Useimmiten valitaan tähän tehtävään, ja varsinkin näinä aikoina, henkilöitä alhaison riveistä, huomioon ottaen ainoastaan, että heillä on hyvä puhetaito, ikäänkuin koettaisimme heiltä oppia kielioppia; ja heillä puolestaan, kun ovat palkatut vain sitä varten ja ovat tarjonneet kaupaksi vain jaaritustaitonsa, on oikeus myöskin välittää etupäässä vain siitä puolesta asiaa; niinpä he, säästämättä kauniita sanoja, punovat meille kauniin kudoksen huhuista, joita ovat kadunkulmista haalineet. Ainoat hyvät historiateokset ovat niiden itsensä kirjoittamat, jotka johtivat valtioasioita tahi olivat mukana niitä johtamassa tahi joiden ainakin on ollut suotu johtaa toisia samanlaatuisia; sellaisia ovat melkeinpä kaikki kreikkalaiset ja roomalaiset; sillä kun useammat silminnäkijät ovat kirjoittaneet samasta asiasta (niinkuin siihen aikaan oli laita, että ylhäinen asema ja tiedot tavallisesti sattuivat yhteen), niin erehdyksen, jos sellainen on olemassa, täytyy olla ihmeen vähäpätöinen ja koskea sangen epävarmaa syrjäseikkaa. Mitä voi toivoa lääkäriltä, joka käsittelee sotaa, tahi koulupojalta, joka kirjoittaa ruhtinasten suunnitelmista?
Jos tahdomme huomata, kuinka tunnontarkkoja roomalaiset olivat siinä suhteessa, niin siitä ei tarvita muuta kuin seuraava esimerkki: Asinius Pollio[131] huomasi Caesarinkin historiateoksissa jonkin erehdyksen, jonka tämä oli tullut tehneeksi senvuoksi, ettei ollut voinut luoda katseitaan joka kohtaan armeijaansa, vaan oli uskonut yksityisiä henkilöitä, jotka usein kertoivat hänelle asioita, jotka eivät olleet kylliksi tarkistettuja, tahi myöskin senvuoksi, että hänen sijaisensa eivät olleet antaneet hänelle kyllin tarkkoja tietoja hänen poissa ollessaan hoitamistaan asioista.
Onko tämä totuuden etsintä vaikeaa, sen voi huomata siitä, että esimerkiksi johonkin taisteluun nähden ei voi luottaa sen tietoihin, joka on ollut sitä johtamassa, eikä sotamiehiin siihen nähden, mitä on tapahtunut heidän läheisyydessään, ellei, kuten tuomarin valmistavassa tutkinnossa, kuulustella todistajia vastakkain ja saada kuulla vastaväitteitä todistettaessa jokaisen tapahtuman pikkuseikkoja. Todellakin, ne tiedot, mitä meillä on historiastamme, ovat paljoa löyhempiä; mutta tätä seikkaa on Bodin[132] käsitellyt riittävästi ja minun käsityskantani mukaisesti.
Korvatakseni hiukan muistini petollisuutta ja puutteellisuutta, joka on niin tavaton, että minulle on useamman kerran sattunut, että olen ottanut uudestaan käsille muka uusina ja minulle tuntemattomina kirjoja, jotka olin lukenut huolellisesti muutamia vuosia aikaisemmin ja töhertänyt täyteen muistiinpanojani, olen jo jonkin aikaa pitänyt tapanani merkitä jokaisen kirjan loppuun (tarkoitan niitä, joita en tahdo käyttää kuin kerran) ajan, jolloin olen lukenut sen loppuun, ja pääpiirteittäin arvostelun, jonka olen saanut siitä muodostetuksi, jotta tuo muistuttaisi mieleeni ainakin ulkomuodon ja yleiskäsityksen, jonka olin saanut kirjailijasta häntä lukiessani. Tahdon jäljentää tähän eräitä näistä muistiinpanoistani.
Näin kirjoitin noin kymmenen vuotta sitten Guicciardini-painokseeni[133] (puhukoot, näet, kirjani mitä kieltä tahansa, niin minä puhun niille omaani): "Hän on huolellinen historioitsija, jolta mielestäni tarkemmin kuin keltään toiselta voi saada tietää totuuden hänen aikansa valtioasioista; hän onkin useimmissa niistä ollut itse toimien mukana, vieläpä kunniakkaalla arvosijalla. Ei mitenkään näytä siltä kuin hän vihasta, suosiosta tahi itserakkaudesta olisi esittänyt asiat väärässä valossa; siitä ovat takeina ne vapaat arvostelut, joita hän antaa vallanpitäjistä, nimenomaan niistä, jotka olivat hänet korottaneet valtiotoimiin ja häntä niissä käyttäneet, esimerkiksi paavi Clemens Seitsemännestä. Mitä tulee siihen puoleen, josta hän näyttää tahtovan olla eniten ylpeä, nimittäin hänen syrjähyppäyksiinsä ja puheisiinsa, niin niitä on hyviä ja sellaisia, joissa on runsaasti kauniita kohtia, mutta hän rakastaa niitä liiaksi; sillä kun hän ei tahdo jättää mitään sanomatta ja kun hänellä on niin runsas ja laaja, melkeinpä loppumaton aine, käy hän pitkäveteiseksi ja lähentelee hiukan skolastikkojen monisanaisuutta. Olen myöskin pannut merkille sen seikan, että vaikka hän arvostelee niin monia henkilöitä ja tekoja, niin monia alotteita ja päätöksiä, niin hän ei koskaan johda ainoatakaan hyveestä, uskonnosta ja omastatunnosta, ikäänkuin nämä tekijät olisivat hävinneet aivan olemattomiin maailmasta; ja kaikkiin tekoihin, näyttäköötpä ne itsessään kuinka kauniilta tahansa, hän etsii syyn jostakin paheellisesta aiheesta tahi jonkinlaisesta oman voiton pyynnistä. On mahdotonta ajatella, ettei tuossa äärettömässä tekojen paljoudessa, jota hän arvostelee, olisi ollut edes yhtään järjen tietä syntynyttä; ei mikään turmelus ole voinut vallata ihmisiä niin yleisesti, ettei edes joku ole pelastunut tartunnasta. Tuo panee minut pelkäämään, että siinä on vähän hänen oman vaistonsa vikaa, ja se voi olla johtunut siitä, että hän on arvostellut muita itsensä mukaan."
Kappaleeseeni Philippe de Comminesin[134] muistelmia on kirjoitettu seuraavaa: "Hänellä tapaa lempeää ja miellyttävää, koruttoman yksinkertaista kieltä, puhtaan kertomatyylin, josta tekijän vilpittömyys ilmeisenä loistaa esiin, ja joka on vapaa itserakkaudesta hänen puhuessaan itsestään, ja puolueellisuudesta ja kateudesta hänen puhuessaan muista; hänen puheissaan ja kehoitussanoissaan enemmän hyvää innostusta ja totuutta kuin mitään erinomaista taitavuutta; ja kaikkialla arvokkuutta ja vakavuutta, joka todistaa, että hän on hyvää syntyperää ja kasvatettu valtiomiespiireissä."
Herra du Bellayn[135] Muistelmiin: "Aina on huvittavaa nähdä asiat niiden esittäminä, jotka ovat koettaneet, miten niitä tulee johtaa; mutta ei voi kieltää, että silminnähtävästi on huomattavissa, kuinka nämä herrat ovat menettäneet paljon sitä esitystavan suoruutta ja vapautta, joka niin loistavana näyttäytyy muinaisilla heidänlaisillaan kirjailijoilla, kuten herra de Joinvillellä, Pyhän Ludvigin palvelijalla, Eginhardilla, Kaarle Suuren kanslerilla, ja Philippe de Comminesilla, joka on tuoreemmassa muistissamme. Tämä on pikemmin puolustuspuhe Frans-kuninkaan puolesta keisari Kaarle Viidettä vastaan kuin historiaa. En tahdo uskoa, että he ovat mitään muuttaneet, mitä pääasiaan tulee, mutta oikein työkseen he kääntävät tapahtumain arvostelun, usein vastoin järkeä, meidän eduksemme ja jättävät mainitsematta kaikki, mikä on arkatuntoista heidän herransa elämässä, kuten näkyy esimerkiksi siitä, että herrojen de Montmorencyn ja de Brionin epäsuosioon joutumista ei ole muistettu; eipä edes madame d'Étampesin nimeäkään ole tavattavissa. Voi peitellä salaiset teot, mutta on anteeksiantamaton virhe vaieten sivuuttaa sellaista, mitä kaikki tietävät, ja asioita, joista on ollut julkisia ja niin tärkeitä seurauksia. Siis, jos tahdotaan täydellisesti oppia tuntemaan Frans-kuningas ja hänen aikansa historialliset tapahtumat, niin käännyttäköön toisaalle, jos minua uskotaan. Tässä teoksessa voi olla hyödyllinen se seikkaperäinen esitys, joka koskee niitä taisteluja ja sotatoimia, joissa nämä herrat ovat olleet mukana, muutamain heidän aikansa ruhtinasten yksityisiä sanoja ja tekoja sekä herra de Langeayn johtamia hankkeita ja keinotteluja; siinä on runsaasti tietämisen arvoisia asioita ja varsin hyviä puheita."