Aamusella hän tavalliseen aikaan lähti matkaan, ja puolen tuntia kuljettuaan hän huomasi suden ja myöhemmin kaksi, jotka juoksivat hänen jälkiään, pysytellen muutaman sadan askeleen päässä. Ne eivät koettaneet häntä saavuttaa, vaan päin vastoin pysähtyivät aina kun hänkin seisahtui; ja taas jos hän kulki nopeammin, niin kiirehtivät nekin, koiransukuista luontoaan noudattaen. Rolf kaipasi nyt pitkää pyssyään; sudet eivät tulleet niin lähelle, että niihin olisi pistoolilla ulottunut. Ne menettelivät sillä tavalla, ikäänkuin olisivat tarkalleen tienneet, kuinka lähelle saattoivat tulla pelkäämättä pistoolia. Tiedustelija koetti houkutella ne väijytykseen: kuljettuaan erään harjun poikki hän hiipi vähän matkaa taapäin ja piiloutui jälkiensä viereen. Mutta tuuli kantoi susille tiedon hänen juonestaan ja ne istahtivat odottamaan, kunnes hän lähti piilopaikastaan matkaa jatkamaan. Kaiken päivää nämä molemmat kummat kulkukoirat häntä seurasivat, osottamatta nälän taikka pahain aikeitten oireita; mutta kun hän kolmen aikaan iltapäivällä oli kulkenut erään joen poikki, ei hän niitä sen koommin nähnyt. Monta vuotta perästä päin, kun Rolf oli oppinut paremmin tuntemaan suden tavat, hän luuli niiden seuranneen paljaasta viattomasta uteliaisuudesta — ehkäpä siinäkin toivossa, että hän tappaisi hirven, josta ne sitten saisivat osansa. Ja se että ne jättivät hänet, tapahtui siitä syystä, että ne olivat tulleet oman kotipiirinsä rajalle; ne olivat saatelleet hänet pois omilta metsämailtaan.

Kun hän illalla majautui, niin hän oli kuudenkymmenen mailin päässä Ticonderogasta, mutta hän oli päättänyt kulkea tämän välin yhdessä päivässä. Olihan hän luvannut, että viikon kuluttua palaisi takaisin. Vanhemmat tiedustelijat olivat epäillen pudistelleet päätään, mutta hän, sääriinsä luottaen, oli päättänyt pitää sanansa. Tuskin hän uskalsi uinahtaa, pelosta että nukkuisi liian kauan. Kymmenen aikaan hän pani maata. Kuun piti nousta yhdentoista aikaan ja kun se olisi kolme tuntia ylennyt, niin piti valoa olla riittävästi, hänen voidakseen jatkaa matkaa. Ainakin puolenkymmentä kertaa hän hätkähti valveille, peläten liian kauan nukkuneensa, mutta kun kuu vielä olikin matalalla, niin hän rauhottui ja nukkui uudelleen.

Vihdoin kuu, neljä tuntia ylettyään, oli ennättänyt korkealle ja metsissä oli valoisaa ihalassa kuutamossa. Huuhkaja "hu-hu"-huhuili, etäältä kuului suden pitkäveteinen, lauhkea, alakuloinen ulvonta, kun Rolf oli ateriansa päättänyt, kuivaa lihaa pureskellut, vyönsä kiristänyt ja lähtenyt pitkälle ankaralle päivämatkalleen, josta häntä vanhan Kreikan aikoina olisi muistettu monellakin ylistysrunolla.

Kompassia ei tarvittu. Tumman taivaan kumottava lamppu oli hänen oppaansa, suoraan itään kulki hänen tiensä, mutkaillen vain sen verran kuin järvet ja mäet vaativat, muuten melkein variksen lennon juonta. Aluksi hän kulki vakain, joutuisin askelin; mailin astuttuaan hän joutui muutaman järven avoimeen rantaan, jota hän juoksi kuuden mailin nopeutta. Sitten tuli vastaan leppätiheikkö, jonka poikki kulku oli sangen hidasta; mutta pian oli sekin takanapäin ja puolen mailia hän sitten kaaloi soissa, joissa oli vettä jalkaa vahvalta. Ei hän hämmästynyt, kun suo piankin avautui lammeksi, jossa näkyi kymmenkunta majavanasumusta. "Läiskis, plong", rakennusmestarit heittäytyivät veteen hänen lähestyessään, mutta hän ei joutanut seisoskelemaan, vaan kapasi ylös pitkin mäenrinnettä; metsät olivat avoimet, kuutamo kirkasta, ja siellä, missä maa oli tasaista tai myötäistä, hän juoksi pitkin askelin, mutta käveli aina vastamaat. Kerran hän kuuli edestään äkkiääntä, ja sitä seurasi kamala rysäys ja räiske pensaikossa. Sitä kesti vähän aikaa, eikä Rolf koskaan tullut tietämään, eikä voinut arvata, mitä se oli.

"Hölkk, hölkk", hän mennä vilkkasi, kuusin mailin, missä oli avointa maata, kaksin kolmin, missä oli tiheikköä, eteenpäin yhä, ja aina oikoiseen kohti idän ilmaa. Yli mäkien, poikki soiden hän ponnisti, kiersi järven toisensa jälkeen, ja pienen puron eteen sattuessa hän etsi sillaksi kaatuneen puun, taikka tunnusteli seipäällä kohdan, josta saattoi yli kaalata, juoksi sitten mailin tai pari, voittaakseen takaisin menettämänsä ajan.

Trampp, trampp, trampp, ja hänen vakaa hengityksensä ja vakaa sydämensä ylläpitivät uupumatonta tahtia.

LXXIII.
Rolfin ennätys.

Kaksitoista mailia hän oli jälkeensä jättänyt, kun aamunkoitto —päivän ensimäinen kylmä valo — kirkasti taivaanrantaa ja loi kuulaan kajastuksen matkamiehen tietä katkovan mahtavan joen vierivään pintaan. Oppaanaan Coodenow Peakin kukkula, joka alkoi olla hänelle hyvin tuttu, läheni hän jokea, uljasta Hudsonia. Hänen vanha lauttansa oli paikoillaan hyvässä turvassa, mela ja sauvoin lähellä, ja nuoren tarmonsa voimalla hän sysäsi sen rannasta. Keikkuen ja kallistellen vuolaassa virrassa, teki lautta karaistun kuljettajansa työntämänä monet mutkat ja ympäripyörähdyksetkin, mutta pitkä sauvoin pohjasi melkein kauttaaltaan, eikä kulunut kymmentä minuttia, ennenkun matkamies jälleen hyppäsi maihin, kiinnitti aluksensa, ja alkoi taas harpata ja hölkätä.

Yli Vanderwhackerin vuorien, alitse Boreaksen metsien: trampp, trampp, molskis, trampp, ponnistaen ja huohottaen, mutta voimakkaana ja kuumana, trampp, trampp, trampp, trampp. Sepelpyy ryöpsähti lentoon hänen tieltään, harmaa hirvi puhaltaen pakeni, pantteri hiipi loitommalle. Trampp, trampp, hölkk, hölkk, jo siinti Washburnin selänne auringonnousun alta. Hölkk, hölkk, mailittain tasaista, vienosti kallistuvaa alamaata; ja kun päivän jumala sai vuorenselänteen yläreunan hehkumaan, niin hän jo oli ruskealla Tahawus joella ja oli tehnyt taivalta kahdeksantoista mailia.

Joelle hän seisahtui juomaan. Kaatuneen puun rungolla astua patsasteli urospyy kevätpöyhkeänä. Rolf otti pistoolinsa ja ampui sen, teki tulen ja paistoi päättömän linnun; kauraleipänen, pyy ja jokivesi, siinä hänen aamiaisensa. Himo olisi ollut lähteä oitis matkaan, mutta järki sanoi: "ei liika hoppu hyväksi". Hän siis lepäili viisitoista minuttia. Sitten hän lähti jälleen, aluksi hitaasti astuen ja vähitellen yhä parantaen. Puolen tunnin kuluttua hän jo kulki harpaten ja tunnin kuluttua tasaista hölkk-hölkytystään, hiljentäen vain ylämaissa ja soiden poikki kulkiessaan. Tunnin kuluttua hän oli Washburnin selänteellä ja näki kaukana idässä Schroon järven, jonka vesi laskee Schroon jokeen; ja rientäessään eteenpäin, voimistaan ylpeänä, hän sydämessään viritti ilolaulun. Jälleen harmaa susi piintyi hänen jäljilleen, ja juoksija nauroi eikä hänen mieleensä juolahtanutkaan pelon ajatus. Hän näytti nyt tuntevan elukan paremmin; tunsi kuin veljekseen, koska se ei päästänyt vihamielistä ääntä vaan näytti vain vilkkaavan siitä ilosta, kun sai juosta kilpaa viestinviejän kanssa samoin kuin pääsky taikka antilooppi pyrkii kiitävän junan keralla nopeusvoitteluihin. Tunnin tai enemmänkin se pysyi hänen kintereillään, sitten heitti, ikäänkuin jo olisi riittänyt yhden kerran huviksi, ja Rolf yksin jatkoi ja ponnisti.

Kevätaurinko kaarsi jo korkealta, puolenpäivän aikaan ilma oli lämmintä. Schroon joki oli hänen tiellään aivan sillä kohdalla, missä se järvestä lähti, hän pysähtyi sen rannalle. Siinä hän söi viimeisen ateriansa, loput kauraleivästään ja teestään. Kolmekymmentäkahdeksan mailia oli hän kulkenut siitä kun oli matkaan lähtenyt; hänen vaatteensa olivat repaleina, mokkasinit puhki kuluneet, mutta säärissä oli vielä voimia ja tahdossa lujuutta. Vielä kaksikolmatta mailia, niin oli työ tehty; kunnia voitettu. Mitä piti hänen tehdä, jatkaako suoraa päätä? Ei, hän aikoi tunnin verran levätä. Pienen allikon ääreen hän teki hyvän tulen, repi maasta suuren tukon poronjäkälää ja hieroi sillä koko ruumiinsa. Sitten hän otti käsille alati valmiin neulansa, eikä aikaakaan, niin mokkasinit jälleen olivat hyvässä kunnossa; hän kuivasi vaatteensa ja makasi selällään, kunnes tunti oli melkein loppuun kulunut. Sitten hän vyöttäytyi loppukoetukseen. Väsynyt hän kyllä oli, mutta ei vielä likimainkaan lopen uupunut. Ja rautainen tahto, joka oli vuosi vuodelta voimistunut, oli hänelle voittamattomana tukena.

Jälleen hän alkoi hitaasti, pitensi sitten askeliaan ja piankin juoksi tuota tiedustelijain kuuluksi tullutta hölkkää. Taivas lopulta peittyi pilviin ja kade, ulvova itätuuli toi sateen. Vihmasta vettyi maa; rankat kevätkuurot kastelivat hänet; mutta käärö oli hyvässä turvassa ja hän juoksi juoksemistaan. Sitten oli tiellä pitkiä pehmeitä lepikkösoita, ja vain kompassi oppaanaan Rolf ponnisti sisään, poikki ja eteenpäin, alati itää kohti. Tiheimmässä osassa hän tuskin pääsi mailia tunnissa, mutta ei silti hellittänyt, eteenpäin vaan, märkänä ja kipein jaloin, hikisenä ja repaleisena, mutta itsepintaisesti ja vakaasti. Kolmen aikaan hän tuskin oli seitsemää mailia kulkenut; sitten hän saapui Thunderboltin tasaiseen harvaan metsään ja siinä alkoi jälleen juoksu. Hölkk, hölkk, hölkk, kuusi mailia tunnissa; ja jäljellä oli vain viisitoista mailia. Kiinteänä, intoisena, hyvien sanomain tuojana hän ei vääjännyt eikä seisahtunut, vaan ponnisti ja yhä ponnisti.

Trampp, trampp, trampp, trampp, — herkeämättä, väsymättä, tunti toisensa jälkeen. Kello viiden aikaan hän oli Ukkospuron luona; tuskin enää oli kahdeksaa mailia matkan päähän; hänen jäsenensä olivat hellät, jalat olivat arat, hän oli luihin ja ytimiin saakka väsynyt, mutta hänen sydämensä oli iloa täynnään.

"Sanomia taistelusta, sanomia voitosta", — tämä ajatus antoi voimia. Viisi mailia jäi jäljelle; matkat olivat nyt tasaiset, pitkin ajettuja valtateitä, mutta sanansaattaja olikin jo uupunut. Hän astui pitkin askelin, juostavansa hän oli juossut; aurinko oli matalalla lännessä, hänen jalkansa vuosivat verta, turtunut oli airuen ajatus, turtuneet hänen säärensä, mutta hän harppasi harppaamistaan. Hän kulki ohi kotien, mutta ei niistä välittänyt.

"Tule huoneeseen ja lepää", kutsui joku, joka ei nähnyt muuta kuin väsyneen matkamiehen. Rolf pudisti päätään, mutta ei sanaa suonut vaan harppasi edelleen. Vielä maili — yksi lyhyt maili enää, hänen täytyi kestää; jos hän istahti, niin hän pelkäsi, ettei enää pääsisi nousemaan. Vihdoin tuli linna näkyviin. Kooten silloin kaikki voimansa hän rynnisti juoksuun heikkona, niin heikkona, että jos hän olisi kaatunut, niin tuskin olisi nousemaan päässyt. Hitaasti, mutta sittenkin juoksua eteenpäin, — ja vihdoin, punaisen auringon laskiessa, hän kulki portitse. Hänellä ei ollut oikeutta antaa tietojaan kenellekään muulle kuin kenraalille, mutta ne luettiin hänen silmistään. Vartio puhkesi hurraahuutoon, ja yhä juosten, vaikka horjuen, Rolf oli pitänyt sanansa, tehnyt pikamatkansa, tuonut sanomat ja onnellisesti päässyt perille.

LXXIV.
Van Trumperien luona uudelleen.

Mitä syytä on ottaa paremmin vastaan semmoinen airut, joka tuo hyviä uutisia, kuin semmoinen, joka tuo huonoja? Eihän hän tee uutisia, hän vain tekee velvollisuutensa, saman kummassakin tapauksessa. Hän ei ole muuta kuin postin kuljettaja. Mutta niin sen asian laita aina kumminkin on. Faarao löi kuoliaaksi huonon sanoman tuojan; sellainen on ihmisluonto. Ja kenraali Hampton taas kutsui kookkaan nuorukaisen omaan pöytäänsä aterioimaan, kunnioittaakseen häntä, saadakseen tarkempia yksityistietoja, ylpeilläkseen joka seikasta, ikäänkuin se olisi ollut hänen ansiotaan. Tieto Rolfin ihmeteltävästä matkasta kulki miehestä mieheen, kaikkialla siitä kerrottiin, ja Albanyyn lähetetyissä sanomissa häntä kiittäen mainittiin erinomaisen ansiokkaista palveluksista viestien kuljettajana.

Kolme päivää oli Lentävä Kittering paikan sankari; sitten saapui toisia sanantuojia, joilla oli toisia uutisia, ja elämä jatkui edelleen.

Tiedustelijat eivät olleet tähän saakka käyttäneet minkäänlaista virkapukua, mutta kun brittiläiset olivat saaneet kiinni yhden heistä ja muka vakoojana hänet ampuneet, niin tuli käsky, että tiedustelijain tuli ruveta armeijan jäseniksi ja käyttää virkapukua.

Moni sen vuoksi hylkäsi koko toimen; toiset, kuten Kuonab, suostuivat vastahakoisesti, mutta Rolfissa oli sotainen into virinnyt, ja hän oli ylpeä uudesta puvustaan.

Harjotukset olivat kylläkin ikävät, mutta niitä ei kauaa kestänyt. Oli sitten lähetettävä viestejä Albanyyn. Kenraali, osaksi halusta osottaa Rolfille kunniaa, valitsi hänet tätä viestiä viemään.

"Oletteko valmis lähtemään uudelle retkelle, Kittering?"

"Kyllä, herrani."

"Valmistautukaa sitten lähtemään niin pian kuin suinkin Fort Georgeen ja Albanyyn. Tarvitsetteko toveria?"

"Haluaisin saada melojan Fort Georgeen saakka."

"Hyvä, valitkaa mies."

"Kuonab."

Ja kun he sitten lähtivät matkaan, niin oli Rolf ensi kerran perässä, ohjaajan ja käskijän paikalla. Siten he jälleen olivat yhdessä matkalla ja Skookum oli kanuun keulassa. Oli iltapäivä, kun he lähtivät. Hitaasti he kulkivat neljän mailin taipaleen pitkin jokea alas järvelle, mutta George järven pitkää hohtavaa pintaa he matkasivat niin sukkelaan kuin kanuu suinkin vettä viilsi, viisi mailia tunnissa. Viisikolmatta mailia oli tätä uljasta vesitietä saanut kuljetuksi, kun he sytyttivät rannalle yöksi nuotionsa.

Haukan kiljuessa aamun koittoa he olivat uudelleen matkassa ja nousevasta tuulesta huolimatta kulkivat kahdessa tunnissa kuusi mailia.

Heidän lähestyessään Van Trumperin talon tuttua rantaa, alkoi Skookum osottaa mitä kiihkeintä mielenkiintoa, joka muistutti sen entisyyden mustimpia lehtiä. "Kuonab, parasta köyttää tuo veijari", ja Rolf ojensi nuoran, jolla Skookum sidottiin. Siten saavutti Skookum uuden ennätyksen, sillä tämä oli ensi kerta sen elämässä, jolloin se nousi Van Trumperin luona maihin, uhraamatta kananpoikaa tämän ilotapauksen muistoksi.

Heidän astuessaan huoneeseen istui perhe parhaillaan aamiaisella.

"Voi daevas! voi daevas! Rolf ja Kuonab, — ja misää on se girottu goer? Martta, misää kananpoja ova? Rolf, snää ole oikke jättiläin ny. Hyvä Jumal, onpas täsä iloa! Mnää jo ole luulL, ett te olet sorass syäryt. Eiks ne kanadalaisse oi oikkeit ihmissyäjji?"

Martta itki, pienokaiset kiipesivät Rolfin polvelle, ja Annette, joka nyt oli pitkä kuusitoistavuotias, seisoi kainostellen syrjässä, odottaen sopivaa tilaisuutta saadakseen hänkin vieraita kätellä.

Koti on niitten tyyssija, joita rakastamme. Olkoon se linna taikka luola, mökki taikka palatsi, liikkuva vankkuri, wigwami, kanava-alus, taikka vain pensaan varjopuoli, se on aina koti, jos siellä kohtaamme kasvot, jotka alati ovat sydämessämme, ja jos löydämme kädet, joiden kosketus meissä synnyttää ystävällisen hehkun. Oliko maan päällä toista paikkaa Rolfille, kussa hän saattoi tulen ääressä istua ja tuntea, "nämä ovat minun väkeäni, nämä ovat ne, joita rakastan?" Rolf tunsi sen nyt — Van Trumperin talo oli hänen kotinsa.

Puhuttiin sodasta, maalla sattuneista tappioista, merellä saaduista kunniakkaista voitoista, joissa Englanti, aaltojen valtijatar, oli yhä uudelleen ja uudelleen nöyryytetty lännen merisankarien urotöiden kautta, puhuttiin kansan suurista töistä, ja vielä enemmän matkamiesten pienistä teoista, ja aamiainen päättyi aivan liian äkkiä. Nuori viestinviejä nousi, sillä hän oli virkamatkalla; mutta järvellä vyöryi suuria aaltoja, ja ne kielsivät lähtemästä. Vanin talo oli hupaisa odotuspaikka, mutta kuitenkin Rolf harmitteli viivytystä; hänen kunnianhimonsa vaati nyt, että joka matkan olisi pitänyt olla ennätys. Mutta odottaa hänen täytyi. Skookum, lujasti sidottuna häpeäpaaluun, vinkui harmistuneena — ja pää toiselle puolelle kallellaan valitsi kanaparvesta juuri sen kanan, jonka se mieluimmin anastaisi, paikalla kun pääsisi väliaikaisesta pulastaan. Kuonab lähti eräälle kalliolle polttamaan vähän tupakkaa ja rukoilemaan tyyntä, ja Rolf, alati toimessaan, kulki Vanin keralla katselemassa laihoja ja rakennuksia ja kuulemassa vähempiä huolia. Savupiippu pyrki tänä vuonna selittämättömällä tavalla savuttamaan. Rolf otti kirveen ja hakkasi parilla iskulla pois rehevät pensaat, jotka olivat kasvaneet savupiippua korkeammiksi lännen puolelle, ja paikalla savutus taukosi. Buck härkä oli kipeä, yksi jalka oli rampa, eikä se edes päästänyt likikään katsomaan, mikä sitä vaivasi. Mutta taitava häränhoitaja helposti sitoo härän, saa sen kyljelleen kallistumaan jonkun pienen puun ääreen, ramman jalan puuhun sidotuksi, niin että hän sitten voi sitä vapaasti hoitaa. Vamman syy olikin helppo keksiä; ruostunut naula oli vajonnut syvälle kavioon. Kun naula oli vedetty pois ja haava pesty kuumalla suolavedellä, niin sai sitten ystävällinen luonto pitää lopusta huolta. Sitten he kaartoivat takaisin talolle. Tuomo juoksi vastaan, huutaen jotain hollannin ja englannin sekasotkua ja pitäen kansista Annetten kirjaa "Hyvästä tytöstä". Mutta oikea omistaja saikin tämän kalliin aarteen pelastetuksi ja korjatuksi sen hyllylle talteen.

"Oletko sen läpi lukenut, Annette?"

"Olen kuin olenkin", vastasi tyttö, joka oli oppinut lukemaan ennenkun he lähtivät Schuylervillestä.

"Mitä siitä pidät?"

"En vähääkään; 'Robinson Crusoesta' minä pidän", vastasi tyttö suoraan.

Tuli puolenpäivän aika, mutta vielä hyökyivät rantaan valkoiset aallot.

"Ellei sää asetu kello yhteen, niin lähden jalan."

Ja niin hän lähtikin myttyineen ja Kuonabin piti yksin kulkea kanuulla Fort Georgeen ja siellä odottaa häntä. Yötä Rolf oli Schuylerin kylissä ja seuraavana päivänä hän jo puolenpäivän aikaan oli Albanyssä.

Kuinka hänen mieltään liikutti nähdä jälleen kaupungin hyörivän ja joukkojen marssivan, laivain purjehtivan, ja varsinkin kuulla uusia viestejä merellä saaduista voitoista! Mitä merkitsivät pohjoisella rajalla sattuneet tappiot, kun pöyhkeä vihollinen, joka oli kansaa ärsyttänyt ja loukannut maailman edessä, nyt oli yhä uudelleen ja uudelleen nöyryytetty?

Nuori Van Cortlandt oli poissa, mutta se tapa, jolla kuvernöri otti Rolfin vastaan, kuvasti ilman sähköisyyttä, — maan ylpeyttä pojistaan.

Rolfilla oli omastakin puolestaan asia ajettavana. Hän kysyi kirjakaupasta "Robinson Crusoeta" ja saikin tämän kuulun teoksen ostetuksi. Sykkivin riemun tuntein hän siihen kirjotti Annetten nimen ja pisti kirjan laukkuunsa.

Seuraavana päivänä hän aamun ensi sarastuksen aikana lähti Albanysta. Virkapuku auttoi häntä pääsemään viisikolmatta mailia erään matkustajan keralla, joka ajoi nopealla kaksivaljakolla, ja järven sininen pinta kuvasti taivaan tähtiä, kun hän Fort Georgessa yhdytti Kuonabin, kuudenkymmenen mailin päässä Albanysta.

Yötyvenen aikana, ennen auringonnousua, he jo olivat matkalla takaisin. Suuri oli viettelys poiketa jälleen hetkeksi Hendrikin taloon, mutta aamiaisen aika oli mennyt, vesi oli tyynenä ja velvollisuus käski eteenpäin. Hendrik huhusi ja sen kuullessaan he ohjasivat niin lähelle rantaa, että saattoivat antaa hänelle kirjan. Skookum murisi, arvatenkin kanoja ajatellen, ja perhe viuhtoi esiliinoillaan, heidän jatkaessaan matkaansa. Kolmekymmentä mailia järveä ja neljä mailia Ticonderogan jokea kuljettiin, ja viestimytty tuotiin perille neljä päivää ja kolme tuntia sen jälkeen, kun he olivat Ticonderogasta lähteneet matkaan.

Kenraali hymyili eikä muuta sanonut kuin: "tepä olette kunnon poika". Mutta siinä olikin kiitosta kyllin.

LXXV.
Tiedusteluretkellä Canadassa.

"Kaksi asiaa", sanoi Si Sylvanne senatille, "huomataan joka kerran, kun kansa on hädässä. Ensiksikin, että päällikköinä on joukko pökköpäitä, ja toiseksi, että riveissä on paljon suuria päälliköitä. Ja onneksi joutuu kaikki paikoilleen, ennenkuin hätä on päättynyt, ja jokainen muovautuu asemaan, joka hänelle on tuleva."

Amerikan kansa alkoi juuri oppia, kuinka totta tämä oli. Ne pökköpäät, jotka johtivat, olivat jo itsensä ilmaisseet, ja kesällä 1813 saatiin jos kuinka paljon lisätodistuksia. Toukokuu, kesäkuu ja heinäkuu saivat kuluneeksi, ja monet viestit Rolf sillä ajalla kuljetti, monia surullisiakin niiden joukossa. Stony Creekin, Beaver Damin ja Niagaran tappiot olivat ankaria iskuja läntisellä rajalla taistelevalle armeijalle. Kesäkuussa urhea mutta varomaton luutnantti Sidney Smith joutui Champlain järvellä kahden aluksensa keralla väijytykseen. Amerikkalaiset siinä menettivät "Growlerin" ja "Eaglen" ja järvellä oleva brittiläinen laivasto sai niistä vahvistusta.

Näitten menestysten rohkaisemina brittiläiset joukot tekivät Champlain järven pohjoispuolelta hyökkäysretken toisensa jälkeen amerikkalaiselle alueelle, hävittäen, mitä eivät voineet mukanaan kuljettaa.

Rolf ja Kuonab lähetettiin tiedusteluille niille seuduin, jotta he, mikäli mahdollista, voisivat ajoissa antaa tiedon suuremmista hävitysretkistä.

Amerikkalaiset eivät mielellään käyttäneet intianeja sodassa; englantilaisilla taas ei ollut semmoisia epäilyksiä, ja paljon punanahkoja taisteli heidän liittolaisinaan. Kuonabin suhteen tapahtui kuitenkin amerikkalais-riveissä poikkeus, koska valkoinen toveri takasi hänen puolestaan, ja Canadan rajoilla hänestä oli hyvä apu, koska hän osasi vähän ranskaa ja saattoi vapaasti kuljeskella Canadan kylissä, jossa häntä ei osattu epäillä amerikkalaiseksi tiedustelijaksi.

Hän siis lähti yksin matkaan ja kulki laajalti. Hän tunsi maan melkein Montrealiin saakka ja hiiviskeli heinäkuun lopulla Odletownin seuduilla, jossa hän kuuli muutamia semmoisia hajanaisia lauseita, että paikalla halusi saada enemmänkin tietoja. "Eversti Murray —tuhatkaksisataa miestä — neljäsataa miestä -"

Rolf sillä aikaa lymysi La Colle Millin seuduilla metsissä. Hän näki sinne tulevan sotaväkeä komppanian toisensa jälkeen, kunnes kylässä oli koolla noin viisisataa miestä. Yön tullen hän päätti mennä lähemmäksi. Hän lähti metsästä ja kulki varovasti avoimen maan poikki.

Heinä oli tehty ja suurin osa jo latoonkin vedetty, mutta vainion keskellä oli vielä heinäruko. Rolf oli juuri lähellä tätä rukoa, kun hän samalla kuuli sahalta päin sotamiesten ääniä. Pian sieltä tuli näkyviin suuret joukot, kantaen peittojaan mukanaan. Nähtävästi sahassa ei ollut kaikille sijaa, jonka vuoksi osa aikoi majautua vainiolle.

Tiedustelija alkoi peräytyä, kun samalla takaapäin kuului toisia ääniä, jotka ilmaisivat sieltä päin olevan tulossa toisen joukon, niin että Rolf joutui kahden tulen väliin. Muuta paikkaa ei ollut, mihin piiloutua, kuin heinäruko. Hän kohotti sen reunaa ja ryömi alle, mutta se oli täynnään ohdakkeita ja okapensaita. Siinä olikin syy, miksi ruko oli jätetty pellolle, ja Rolf sai nyt tyytyä näitten piikkien tarjoomaan mukavuuteen.

Nopeaan hänen sydämensä jyskytti, kun hän kuuli aseitten kalskeen ja jalan poljennan lähenemistään lähenevän; sitten alkoi kuulua miesten ääniä. Hän kuuli myös selvin sanoin, että kumpikin osasto aikoi jäädä siihen yöksi, ja hän huomasi olevansa melkein kokonaan piiritetty. Miehet puhuivat ääneensä, alkoivat sitten valmistaa vuoteitaan, ja hän kuuli jonkun sanovan: "Tuolla on heinäruko, ota siitä heiniä."

Sotamies lähestyi, ottaakseen sylillisen heiniä, mutta puhkesi sadatteluihin ja kirouksiin, kun hänen paljaat kätensä saivat naarmuja ohdakkeista ja okaista. Toverit nauroivat hänelle ja silloin hän palasi tulelle ja uhkasi suuttuneena sytyttää heinäruon palamaan. Heti tulikin mies takaisin palava kekäle kädessään.

Rolf oli valmiina juoksemaan henkensä edestä, paikalla kun hänen katoksensa syttyisi tuleen, ja hän katsoi sotamiestä suoraan vasten kasvoja, tämän puhallellessa kekälettään. Mutta siitä oli tuli sammunut, eivätkä ohdakkeet olleet vielä niin kuivia, että ne olisivat helpolla syttyneet; polttamisesta ei sen vuoksi tullutkaan mitään. Muristen, mitä lienee murissut, sotamies jälleen heitti maahan savuavan kekäleen ja palasi tulelle. Kun hän oli turvallisen matkan päässä, niin Rolf otti kourallisen multaa ja peitti sillä hehkuvan hiilen.

Se oli jännittävä hetki, ja vain tyyni odotus pelasti Rolfin.

Tuli sitten pari sotamiestä, jotka alkoivat levitellä peittojaan aivan lähelle rukoa. Jonkun aikaa he tupakoivat ja juttelivat. Toisella heistä ei ollut tupakkaa; toinen siihen sanoi: "Mitäpä siitä, saammepa Plattsburgista enemmänkin", ja sitten he purskahtivat nauruun.

Sitten Rolf kuuli erinäisiä katkonaisia lauseita: "Paikalla kun eversti...", ja muuta sen tapaista.

Rolf oli peräti tukalassa asemassa. Ohdakkeet repivät hänen kasvojaan ja niskaansa. Hän ei uskaltanut muuttaa asentoaan, ja epätietoista oli, kauanko hänen täytyisi siinä olla. Hän päätti yrittää pakoon, kun ei enää kuuluisi ääniä.

Lähimmät sotamiehet asettuivat nyt levolle. Kaikki oli sangen hiljaista, kun Rolf tirkisti suojastaan ja näki kaksi kamalaa tosiasiaa: ensinnäkin pari vartiomiestä, jotka käyskentelivät edes takaisin pitkin leirin reunaa, ja toiseksi, että kuu nousi kirkkaana ja täytenä. Rolf ei koskaan ennen voinut aavistaakaan, että kaunis kuu saattaisi olla niin kamalan näköinen.

Mitäpä neuvoksi? Hän oli joutunut satimeen keskellä sotilasleiriä, ja La Colle Milliin oli epäilemättä keräytynyt joku tärkeä retkikunta ennen.

Hänellä oli runsaasti aikaa sitä ajatella. Varmaankin hän pääsisi poistumaan ennen päivännousua. Virkapuku ehkä pelastaisi hänen henkensä, mutta sotamiesten tapana on jakaa pelottavan nopeaan oikeutta vakoojille — ja vasta jäljestäpäin huomata, että mies onkin univormuun puettu.

Vähän väliä hän kurkisti piilostaan, mutta kaikki oli ennallaan: nukkuva rykmentti, edes takaisin käyskentelevät vartiomiehet, yhä kirkastuva kuutamo. Sitten vaihdettiin vartioita ja kaikki toimesta päässeet vartiomiehet valitsivat makuupaikakseen juuri Rolfin ru'on viereisen rinteen. Jälleen tuli muuan siitä heiniä ottamaan, mutta jälleen uudistui sama naurettava kiukun purkaus, kun ru'ossa olikin paljaita ohdakkeita. Kuinka kiitollinen Rolf nyt oli piikeistä ja okaista, jotka pistelivät hänen niskaansa.

Hän oli nyt joka puolelta saarrettuna, ja kun ei tiennyt, mitä tehdä, niin ei hän mitään tehnytkään. Pari tuntia hän makasi aivan hiljaa, ja nukahti sitten. Hän heräsi pieneen kahinaan, jota kuului aivan hänen päänsä vierestä, ja katsellessaan ulos näki hän pari kisailevaa peltohiirtä.

Kuutamo oli nyt sangen kirkas ja hiirien liikkeet näkyivät selvään. Ne söivät ru'ossa olevien ruohojen siemeniä ja juoksivat tuon tuostakin heinien alle. Sitten ne karkeloivat edemmäksi ja riemukseen löysivät kimpun virnanpalkoja, kun samalla äänetön valohämy kiiti yli kentän. Väläys, räväys, pieni rääkäys, ja toinen hiiristä oli höyhenellisen vihollisensa kynsissä ja tämä lensi sen keralla pois. Eloon jäänyt hyökkäsi rukoon ja piiloutui, Rolfin kasvojen yli kiiveten, heiniin.

Yön kuluessa Rolf tavan takaa lyhyeen nukahti. Aamun koittaessa soi torvi, ja sotamiehet nousivat aamiaistaan valmistamaan. Jälleen lähestyi muuan, ottaakseen kourallisen heiniä valkean sytöksi ja jälleen ystävälliset ohdakkeet tekivät tehtävänsä. Yhä enemmän kuuli Rolf nyt samaa puhetta "Plattsburgista" ja "everstistä".

Aamiainen tuoksui ihmeteltävän houkuttelevalta — Rolf parka oli kovin nälissään. Kahvin kutkutteleva tuoksu tunkeutui heinärukoon. Kuivattua lihaa hänellä oli kerallaan, mutta hän kaipasi vettä. Hänen janonsa oli polttava, jäsenet kankeat, ruumis vaivaantunut. Se oli kovin taistelu, mitä hän oli siihen saakka taistellut henkensä edestä. Vaikka sotamiehet tuskin viipyivät puolta tuntia aamiaispuuhissaan, niin kävi aika hänestä kuitenkin ylen pitkäksi. Sitä suurempi oli hänen ilonsa, kun hän kuuli jalkain töminää ja äänet hälvenivät etäisyyteen.

Peittäen päänsä heinillä hän hitaasti kohotti itseään ja saattoi nyt katsella ympärilleen. Oli kirkas, auringonpaisteinen aamu. Heinäruko, tahi ohdakeruko, oli ehkä neljännesmailin päässä metsänreunasta. Sotamiehet näyttivät kaatavan puita ja rakentavan sahan ympärille paaluaitaa. Mutta vainiolla kierteli pieni koira, etsien ruuantähteitä sotamiesten aamiaispaikalta, ja se Rolfia pelotti. Jos koira lähestyi hänen piilopaikkaansa, niin silloin ei auttanut muu kuin lähteä juoksuun. Miehen voi niin lyhyellä matkalla pettää, mutta ei koiraa.

Mutta onneksi oli aamiaisen tähteitä runsaasti, ja koira lähti sitten sahalle, tehdäkseen toisen koiran kanssa mieltäkiinnittäviä hajututkimuksia uuden hirsiaidan patsaitten juurella.

LXXVI.
Kaksintaistelu.

Toistaiseksi hän siis oli pelastunut, mutta mitenkä päästä pakenemaan? Rolf makasi paikoillaan melkein puoleenpäivään saakka, kärsien yhä enemmän vaikeasta koukistuneesta ruumiinasennostaan ja janosta, ja oli kokonaan ymmällä, mitä hänen piti tehdä.

"Kun et pidä siitä paikasta, jossa olet, niin lähde pois aikailematta, ja mene sinne, kunne haluat", oli Sylvanne hänelle kerran sanonut, ja Rolfin mieleen tämä nyt juolahti melkein koomillisena. Sotamiehet puuhasivat metsissä ja pajoissa. Puolen tunnin kuluttua päivä olisi puolessa ja he ehkä palaisivat takaisin päivälliselle.

Rolf nousi, koettamatta enää salata itseään, kokosi sitten kantamuksen ru'osta, joka oli häntä suojellut, ja lähti rohkeasti kulkemaan vainion poikki metsään.

Hänen tiedustelijaunivormunsa oli hyvinkin tavallisten vaatteiden näköinen, sitä ei matkan päästä niistä erottanut. Brittiläiset tiedustelijat, jotka olivat sahalla, epäilemättä luulivat häntä yhdeksi heikäläisistään, joka kantoi hevosille heiniä.

Hän pääsi kenenkään huomaamatta metsään saakka. Astuttuaan muutaman askeleen sen ystävälliseen suojaan hän heitti maahan okaisen kantamuksensa ja lähti nopeaan kulkemaan omaa leiripaikkaansa kohti, Mutta hän ei ollut kulkenut kuin satakunnan askelta, kun kuuli ranskalaissävyisen äänen, joka huusi "seis!" ja samalla hänen edessään seisoi vartiomies, pyssy ojennettuna häntä kohti.

Nopeat katseet ja sitten kumpikin huudahti toisensa nimen.

"François la Colle!"

"Rolf Kittering! Mon Dieu! Minä pitäisi amputa teidät, Rolf; en voi, en voi! Mutta juoskaa, juoskaa! Minä ampu teidän pään yli", ja hänen ystävälliset silmänsä täyttyivät kyynelistä.

Rolf ei kaivannut toista kehotusta. Hän juoksi kuin hirvi ja pyssyn luoti räiskyi oksissa hänen päänsä päällä.

Muutaman minutin kuluttua saapui siihen juosten muita sotamiehiä, ja La Colle heille kertoi, että leirissä oli ollut vihollisen vakooja.

"Minä ampu; ehkä ei sattu. Oleko verta siellä? Ei, ei mittä."

Leirissä oli sekä pikajuoksijoita että jälkien seuraajia, ja niinkuin verikoirat he lähtivät seuraamaan pakolaisen jälkiä. Mutta Rolf oli nyt omassa elementissään; hän oli "Lentävä Kittering". Mutkittelevia jälkiä oli vaikea seurata ja monta mutkaa ja koukkua hän jätti jälkeensä, tehdessään pitkillä koivillaan nopeaan taivalta. Pari mailia häntä seurattuaan takaa-ajajat palasivat sahalle, ja pakeneva sammutti, virralle tultuaan, kiireettä tuskastuttavan janonsa; se suuresti virkisti hänen voimiaan. La Collen ja rajan välistä tiheää metsää oli viittä mailia leveältä. Hän tapasi puron, Richelieu joen syrjäpuron, ja seurasi sitä aina pääjoelle saakka; molempien jokien yhtymäpaikalla hänen piti sopimuksen mukaan tavata Kuonab.

Oli ilta hänen lähestyessään mainittua paikkaa, ja kauan ja tarkkaavasti kuunneltuaan hän huhusi huuhkajan huudon:

Hän saikin oikean vastauksen, jona oli jälkimäisen rivin toistaminen, ja minutin kuluttua molemmat tiedustelijat kohtasivat toisensa.

Mutta siinä seistessään he äkkiä kuulivat uuden vastauksen, joka tarkkaan matki ensimäistä kysyntähuhuamista. Rolf oli ottanut esille pyssynsä piilopaikastaan ja molemmat valmistautuivat paikalla kohtaamaan jonkun viholliskuljeskelijan. Sitten Rolf, pitkän aikaa vaiettuaan, jälleen huusi huhunnan loppuosan "huuu-oo", joka metsässä merkitsi: "Ken olet?"

Paikalla kajahti vastaus:

Mutta se oli väärä vastaus. Ainoastaan jälkimäinen säe olisi kuulunut vastaukseen. Mutta äänen matkinta oli täydellinen, ehkä lukuunottamatta loppuvenytystä, jolla oli hieman liiaksi ihmisäänen sävy. Mutta sittenkin oli matkinta erinomaista; varmaankin oli siellä joko intiani taikka joku vanha taitava metsämies. Kuonabia ei hän kuitenkaan voinut pettää; punainen mies kosketti poskeaan ja takkiaan, joka tiedustelijain kielellä merkitsi "punatakki", s.o. brittiläinen.

Rolf poistui toverinsa kera ääneti näkyvistä, pyssy kummallakin vireissä, valmiina tekemään reiän jokaiseen punaiseen univormuun taikka merkkinauhaan, joka tulisi näkyviin. Sitten alkoi sangen ihmeellinen kaksintaistelu, sillä vihollinen selvästi oli yhtä viekas kuin hekin ja yhtä halukas saamaan heidät lähtemään pois piilopaikastaan.

"Ua, uah, ua, huu-oo", kutsui vieras, antaen oikean vastauksen väärällä kohtaa. Ääni kuului tuskin sadan askeleen päästä, ja jännittäessään kuuloaan, saadakseen selville huhuilijan olinpaikan, he kuulivat pienen naksauksen, joka ilmaisi hänen lähestymisensä.

Rolf käänsi päätään ja huhusi jälleen puun takaa "Ua, uah, ua, huu", niin että vihollinen äänen vaimennuksesta, se kun kuului puun takaa, saattoi luulla hänen peräytyvän. Vastaus tuli paikalla ja entistä paljoa lähempää:

Hyvä! Taika tehosi. Rolf sen vuoksi vielä enemmän heikensi ääntään, ja Kuonab valmistautui ampumaan.

Tällä kertaa kuului vastaus "Ua, ua, huuuu-oo" hämmästyttävän selvänä ja kovana ja äänensävy oli melkein täydellinen, mutta loppuäänessä "oo" oli nytkin ihmisäänen soinnahdusta. Vielä minuutti tai pari, niin tapahtuisi yhteentörmäys.

Vielä jonkun aikaa odotettuaan Rolf vaimensi äänensä ja huhusi vain "huuu-oo", ja samalla suuri leveäsiipinen huuhkaja liukui kautta metsän, istahti puuhun aivan heidän päänsä päälle, katseli ympärilleen ja sai heidät sävähtämään, huhutessaan yöhön omituisen maanittelunsa:

Viime äänessä oli nytkin sama inhimillinen soinnahdus, joka oli heidät niin pahasti pettänyt.

LXXVII.
Miksi Plattsburg hävitettiin.

"Mistä pöllö on viisaan nimen saanut? Ei mistään mausta kuin siitä, että se näyttää niin viisaalta ja ymmärtää pitää suunsa", sano' Si Sylvanne.

Tämä huuhkaja-seikkailu kuului heidän elämänsä huvihetkiin, mutta nyt ei sitä jouduttu kauaa muistelemaan, nyt oli käytävä toimeen. Kun Kuonabin saamat hajanaiset tiedot ja Rolfin kuulemat liitettiin yhteen, niin ymmärsivät he selvästi, että eversti Murray aikoi tuhannen miehen keralla tehdä hävitysretken Plattsburgiin.

Heidän velvollisuutensa oli antaa siitä viipymättä tieto kenraali Hamptonille.

Pääkortteeriin, joka oli Burlingtonissa, oli matkaa neljäkymmentä mailia; Plattsburgiin, jonne retken piti tapahtua, kaksikymmentä.

Mutta vielä heidän tuli vähän täydentää tietojaan: oliko retki tapahtuva maisin, vaiko vesitse? Jos se oli määrätty vesitse tapahtumaan, niin heidän tuli vielä saada selville, mitä valmistuksia tapahtui brittiläisten laivastoasemalla, joka oli Isle au Noix'n luona. Kaiken yötä he kulkivat kautta pimeiden metsien sinne päästäkseen, vaikka matkaa oli ainoastaan seitsemän mailia, ja kun aamu valkeni, niin he näkivät muhkeassa jonossa kaksi sotalaivaa, kolme tykkivenettä ja noin viisikymmentä pitkää soutuvenettä, kaikki valmiina, epäilemättä odottaen vain tuulen kääntymistä, sillä tähän aikaan vuotta kävi Champlainilla melkein aina etelätuuli.

Kolmessa tunnissa he sitten kulkivat kymmenen mailin taipaleen kautta metsien Big Chazyn pohjoispäähän, jonne olivat kanuunsa kätkeneet, ja lähtivät viipymättä melomaan Burlingtonia kohti, jonne oli matkaa kolmekymmentä mailia. Tuuli oli vastainen, ja kun he neljän tunnin kuluttua pysähtyivät päivällistä syömään, niin oli vasta kaksitoista mailia kuljettu.

Kaiken iltapäivää heidän täytyi taistella ankaraa aallokkoa vastaan. Se pakotti heitä pysymään lähempänä rantaa siltä varalta, että kanuu kaatuisi, ja matka sen takia venyi; mutta heitä samalla ilahutti tieto, ettei vihollinen lähtisi liikkeelle, ennenkuin tuuli asettuisi. Vasta kello kuuden aikaan illalla tiedustelijain venho saapui Burlingtonin satamaan ja molemmat partioretkeläiset kulkivat suoraa päätä Hamptonin pääkortteeriin.

Ajutantti otti heidät vastaan ja kuullessaan heillä olevan uutisia, vei heidät kenraalin puheille. He kuulivat, kuinka tämä suuri mies sisähuoneessa tarpeettoman kovalla äänellä antoi käskynsä: "Kutsukaa ne tänne."

Pullot pöydällä ja hänen sinipunakat kasvonsa ja tylsäkielinen puheensa ilmaisivat, kuinka hyvin perusteltuja olivat ne kuiskeet, joita alkoi kulkea kautta maan.

"Vai hävitysretki Plattsburgiin! Ha haa! Toivon heidän tulevan. Hyvät herrat", ja hän kääntyi esikuntansa puoleen, "minä en sen parempaa pyydä kuin päästä heihin käsiksi. — Ha haa! Valakaa lasiinne, Macomb", ja kenraali työnsi pullon vakavan näköiselle nuorelle upseerille, joka seisoi vieressä.

"Ei kiitoksia, sir", vastasi tämä lyhyeen.

Kenraali viittasi kädellään, molemmat tiedustelijat lähtivät ulos, hämmästyksissään ja häpeissään. Tämäkö nero se johti armeijaa? Oliko ihme, että amerikkalaisia suotta teurastettiin?

Macomb rohkeni nyt kysyä: "Onko teillä käskyjä, sir? Näitä tiedustelijoita pidetään aivan luotettavina. Ymmärsin heidän puheestaan, että brittiläiset vain odottavat tuulen kääntymistä. Heitä on tuhannen ja parintuhannen miehen vaiheilla."

"Huomenna on aikaa sitä ajatella. Plattsburg on oleva ansani syötti, ei ainoakaan heistä palaa takaisin hengissä", ja kenraali lähetti luotaan esikunnan, voidakseen vahvistaa itseään uhkaavaa pakkasta vastaan.

Muuan toinen nuori mies, luutnantti Thomas Macdonough, amerikkalaisten sota-alusten komentaja, koetti nyt saada kenraalin liikkeelle. Ensin hän huomautti, että hänen pitkät haahtensa ja tykkiveneensä olivat valmiina ja että hän kuudessa tunnissa saattoi kuljettaa Burlingtonista Plattsburgiin kolmetuhatta miestä. Sitten hän rohkeni huomauttaa, että oli välttämätöntä ryhtyä toimeen.

Champlain järvi on kahden tuulen järvi. Kaksi viikkoa oli tuuli ollut etelässä; nyt saattoi minä päivänä tahansa tuuli kääntyä pohjoiseen. Macdonough terotti tätä seikkaa, mutta kaikki oli turhaa. Loukkaantuneena ja nöyrtyneenä nuori mies totteli käskyä, että "hänen oli paras odottaa, kunnes hänen neuvoaan kysyttäisiin".

Seuraavana päivänä kenraali Hampton käski toimittaa paraatin, eikä laivausta; mutta hän ei itse ollut niin hyvissä voimissa, että olisi saattanut siihen saapua.

Koko armeija tiesi nyt, millä kannalla asiat olivat, varsinkin nostoväki lausui sanoja säästämättä julki mielipiteensä.

Seuraavana päivänä, 30 p. heinäkuuta, tuuli kääntyi. Hampton ei tehnyt mitään. Kesäkuun 31 p. kuultiin aamulla tykkien pauketta pohjoisesta, ja illalla tiedustelijat toivat sanoman, että englantilaiset olivat lähteneet liikkeelle. Plattsburgin vallotti ja hävitti joukko, joka oli vain kolmasosa siitä mitä Hamptonilla oli Burlingtonissa.

Miesten kesken lausuttiin katkeria, vihaisia sanoja, ja nuoret upseerit tuskin viitsivät lausua moitteen sanaa, vaikka sattuivatkin niitä kuulemaan. Kieltämättä Si Sylvannen sanat nyt olivat toteen käymässä: "Pökköpäät johtajina, johtajat riveissä".

Ja pian saapui tietoja uusistakin onnettomuuksista, Beaverdamin, Stony Creekin ja Niagara Riverin tappeluista. Se oli sama juttu melkein joka tapauksessa: sotamiehet urhoolliset, huonosti harjotetut, mutta sitä tarkemmat ampujat; päälliköt kykenemättömiä, johtaen joukkojaan satimiin.

Syyskuussa luutnantti Macomb määrättiin komentamaan Plattsburgia. Se oli yhtä hyvä enne kuin viisas tekokin. Heti sen jälkeen, kesken näitä synkkiä tapauksia, saapui tieto Perryn kuulusta voitosta Erie-järvellä. Se oli käännekohta koko sodankäynnissä; sitä seurasi paikalla Morawiatownin hävitys ja tätä kaupunkia puolustavan brittiläisen osaston tuhoutuminen.

Kenraali Wilkinsonkin heräsi vihdoin ja lähetti Hamptonille sanoman, että hänen tuli hyökätä Montrealia vastaan. Retken täytyi onnistua, hän väitti, sillä Montrealissa ei ollut kuin 600 merimiestä puolustusväkeä. Hänen armeijassaan oli 8000 miestä ja Hamptonilla oli 4000. Jos nämä molemmat osastot yhtyivät Chateaugay joen suulla, niin niistä tulisi voittamaton armeija.

Siltä näytti. Rolf ei vielä ollut nähnyt oikeata taistelua, ja hän alkoi haluta sotarintamaan. Mutta viestien kuljettamisessa oli toistaiseksi täysi työ. Näin oppi hän tarkalleen tuntemaan matkat Sackets Harbouriin ja sieltä Ogdensburgiin ja Covingtoniin ja takaisin Plattsburgiin, ja kanuullaan hän oli käynyt Champlain ja George järvien kaikki kolkat. Hän oli poissa Albanyssa lokakuun jälkipuoliskolla ja marraskuun alussa, mutta pahat sanomat kulkivat nopeaan. Hampton käski Macdonoughia tekemään hyökkäyksen Isle aux Noix'ta vastaan. Käsky oli järjetön, sillä siitä olisi aivan varmaan seurannut amerikkalaisen laivaston perikato. Macdonoughin yleiset ohjeet olivat: "Toimikaa yhdessä armeijan kanssa, mutta joka tapauksessa säilyttäkää valta järvellä", ja siitä syystä hän ei ollut tietävinään Hamptonin käskystä.

Hampton uhkasi kostaa ja haastaa hänet sotaoikeuteen palatessaan, ja lähti sitten maisin matkaan. Mutta Chateaugayn luona hän kohtasi paljoa pienemmän joukon canadalaisia, jotka vastustivat häntä niin hyvällä menestyksellä, että hän antoi käskyn peräytyä ja palasi armeijoineen Plattsburgiin.

Kenraali Wilkinsonin oli sillä välin käynyt vielä huonommin. Hänellä oli 8000 miestä, joista 2500 muodosti jälkijoukon. Vain 800-miehinen joukko canadalaisia häiritsi hänen yhteyksiään. Amerikkalaiset kääntyivät häätämään kintereiltään vihollisparvia, mutta kärsivät Chrystlerin talon luona täydellisen tappion ja luopuivat sitten hyökkäyksestä Montrealia vastaan. Wilkinson kulki Laurentin joen poikki ja asettui talveksi Chateaugayhin.

Joulukuussa amerikkalaisten asema parani melkoisesti, kun Hampton menetti päällikkyytensä.

Kevään lähestyessä oli Wilkinsonin ensi tehtävä selvästikin La Colle Mill'in valtaaminen. Kaupunki oli muutettu melko vahvaksi linnotukseksi, ja brittiläiset pitivät sitä tukikohtanaan hyökkäyksissä Yhdysvaltain rajaa vastaan, joka olikin vain viiden mailin päässä.

Kaikista tiedustelijoista tunsi Rolf parhaiten sen seudun, mutta siitä huolimatta juuri hänet jätettiin käyttämättä; sen sijaan lähetettiin hänet Plattsburgiin kirjeitä viemään. Hyökkäys hutiloitiin alusta loppuun; Wilkinsonin täytyi peräytyä, ja hänen oli kiittäminen Macombia siitä, että peräytyminen saattoi tapahtua edes jonkinlaisessa järjestyksessä.

Mutta tästä kunnottomasta yrityksestä oli muuan hyväkin seuraus. Wilkinson erotettiin ja Sylvannen ennustus oli käynyt melkein toteen: kykenemättömät johtajat olivat saaneet väistyä. Kenraali Macomb johti maa-armeijaa ja järvellä komensi Macdonough.

LXXVIII.
Huhuja ja tapauksia.

Macdonoughin ohjeena oli ylivallan säilyttäminen järvellä. Tämän käskyn hän toteutti seuraavalla tavalla. Isle au Noix'n luona majaileva brittiläinen laivasto oli jonkun verran vahvempi hänen laivastoaan, ja sen vuoksi hän perusti laivatelakan Vergennesiin, Vermontiin, seitsemän mailin päähän järvestä. Telakka oli Otter Riverin rannalla, ja virran suistamon varusti Macdonough pattereilla. Sitten hän lähetti sanan Brownille, kuululle newyorkilaiselle laivanrakentajalle. Brown suostui kuudessakymmenessä päivässä saamaan valmiiksi neljänkolmatta tykin laivan. Maaliskuun 2 p:nä puut vielä seisoivat metsässä pystyssä, maaliskuun 7 p:nä oli emäpuu paikoillaan, ja huhtik. 11 p:nä työnnettiin "Saratoga" vesille, — neljäkymmentä päivää sen jälkeen, kun vihannat puut oli kaadettu rannalta.

Toisiakin aluksia aljettiin samalla rakentaa ja ne valmistuivat yhtä nopeaan. Piankin näkyi, kuinka älykkäästi Macdonough oli valinnut veistämön paikan. Brittiläiset lähettivät laivastonsa liikkeelle, hävittääkseen hänen rakenteilla olevat aluksensa, taikka ainakin upottaakseen kivivenheitä joen suulle ja siten sulkeakseen kuin tulpattuun pulloon amerikkalaiset laivat.

Mutta nämä yritykset raukesivat tyhjiin, sillä älykäs amerikkalainen oli ajoissa varustanut joen suun pattereilla.

Chippewan luona amerikkalaiset sitten saivat voiton, mutta Lundys Lanen luona sitä vastoin kärsivät tappion, ja elokuun 25 p:nä brittiläiset vallottivat Washingtonin ja hävittivät sen julkiset rakennukset. Nämä onnettomuudet eivät kuitenkaan armeijan mielialaa masentaneet, ne päin vastoin herättivät koko kansan vihdoinkin älyämään, että maa kävi sotaa. Eduskunta myönsi enemmän sotaväkeä ja runsaasti sotatarpeita, pökköpäitten päälliköitten täytyi erota ja johto annettiin semmoisten miesten käsiin, jotka sodassa olivat kuntoaan osottaneet.

Mutta samaan aikaan Suur-Britannia, Napoleonin kukistettuaan, saattoi melkoisesti vahvistaa Amerikassa taistelevia sotavoimiaan ja lähettää Canadaan Europan mannermaan sodissa koeteltuja joukkoja.

Rolf kuljetti kaiken kesää viestejä. Talven kuluessa hän Kuonabin kanssa oli rakentanut vartavasten kanuun, jonka suurin avu oli nopeus. Se kantoi kaksi miestä, jos ei niillä ollut lainkaan tavaroita.

Tällä kanuulla saattoi Rolf suotuisaan aikaan kulkea kokonaista kuusi mailia tunnissa. Hän olikin jos kuinka moneen kertaan kulkenut Champlain järven poikki suuntaan ja toiseen ja päästä päähän, niin että hän tunsi sen joka niemen ja lahden. Moneen kertaan hän oli kulkenut maan poikki Sackets Harbouriin. Plattsburgin ja Covingtonin polut hän osasi, oli sää mikä tahansa, ja monta kertaa oli hän neljässäkolmatta tunnissa kulkenut jalan niiden välimatkan, jota oli kuusikymmentä mailia. Samaa juonta, jota hän silloin kulki, rakennettiin sitten myöhemmin näiden molempien leiripaikkain välinen sotilastie.

Mutta Canadan salot Champlain järven pohjoispuolella olivat kuitenkin hänen toimintansa pääalueet. Hän tunsi tarkkaan Chazyn, Champlainin, Odelltownin, La Colle Millin, Isle aux Noix'n ja Richelieu joen, ja näitä maita samoillessaan hän oli oppinut koko joukon ranskaa.

Kenraali Wilkinsonille ominaista oli, että hän jätti käyttämättä semmoiset oppaat, jotka tunsivat maakunnan; hänen seuraajilleen, Izardille ja Macombille taas oli yhtä ominaista, että he etsivät ja käyttivät vain parhaita miehiä.

Rolf toi jälleen monenlaisia tietoja, jotka kaikki viittasivat siihen, että brittiläiset kokosivat uudelleen joukkoja, tehdäkseen hyökkäyksen Plattsburgia ja Albanya vastaan.

Plattsburgissa ja Champlainissa ponnisti Izard kaikki voimansa samoinkuin Macombkin teki Burlingtonissa, voidakseen kohdata vihollisen tasavoimin. Izardilla oli koolla 4000 miestä, kun hän sai Washingtonista ylen turmiollisen käskyn lähteä joukkoineen Sackets Harbouriin Ontarion rannalle, jossa ei ollut hätää mitään. Valtiomiehenä hän pani käskyä vastaan vastalauseensa ja sotilaana hän sitä totteli, jättäen Macombin johtamaan Champlain järven seuduille koottua maa- armeijaa, johon kaikkiaan kuului noin 3400 miestä.

Samana päivänä, jona Izard lähti Champlainista, eteni brittiläinen sotajoukko Brisbanen johdolla ja anasti hänen leirinsä.

Heti kun Rolf oli nähnyt heidän tulevan ja arvostellut heidän lukunsa, lähetti hän Kuonabin takaisin sanaa viemään ja peräytyi itse yön aikana kymmenen mailin verran Chazyyn. Moni uudisasukas tunsi hänet hyvin, hän oli kaikkialle tervetullut, missä hänet tunnettiin, ei ainoastaan siitä syystä, että hän oli patriootti, joka taisteli maansa puolesta, vaan itsensäkin vuoksi, sillä hänestä oli kasvanut uljas, valpas, vaikka jotenkin vaitelias nuori mies. Tunnettu asia on, että metsämies salongeissa esiintyy paremmin edukseen kuin maanviljelijä, jos ehdot muutoin ovat samat. Hänessä on vähemmän mahtipontisuutta, enemmän tyyntä arvokkuutta. Hän osaa ymmälleen joutumatta liikutella jalkojaan ja käsiään; hänellä on enemmän synnynnäistä oman arvon tuntoa ja hän vaatii luontaisemmin muitakin sitä tunnustamaan. Salongeissa Rolf esiintyi metsämiehenä, niiden seutujen johtavat henkilöt mielellään ottivat hänet vastaan ja osottivat hänelle kunnioitustaan. Syyskuussa 1814 hän oli tuomari Hubbellin vieraana Chazyssa. Joka päivä hän liikkui ympäristössä tiedustelijana ja palasi yöksi tuomarin vieraanvaraiseen kotiin.

Syyskuun 12 p:nä hän arvioi, erään metsäisen harjun kukkulalta, korkean puun latvasta tähyillen, brittiläisiä joukkoja olevan Champlainissa 10-15 tuhannen miehen vaiheille. Vihollisen etujoukko oli jo liikkeellä Chazya kohti.

Tuomari Hubbell ja huolestuneet naapurit paikalla kokoontuivat ja keskustelivat Rolfin kanssa asemasta, ennen kaikkea siitä, "mitä teemme perheellemme?" Muuan mies puhkesi ankariin vihan purkauksiin ja soimauksiin brittiläisiä vastaan. "Muistakaa, kuinka he polttivat Washingtonin ja kuinka he Bladensburgissa kohtelivat naisia."

"Mitä naisiin tulee, niin se kaikki todistettiin valheeksi, yhtä ainoata tapausta lukuun ottamatta, ja sen rikoksen tekijä ammuttiin, päällikön käskystä," huomautti siihen Hubbell.

Plattsburgissa toiset väittivät, etteivät brittiläiset tehneet kenellekään väkivaltaa. Eversti Murray oli antanut ankarat käskyt, että kaikkea yksityistä omaisuutta oli ehdottomasti säästettävä. Ei mitään muuta hävitetty kuin virastorakennukset sekä hallituksen omaisuutta, ja siitäkin ainoastaan semmoista, joka saattoi käydä sotatarve-tavarasta. Se mikä muuta vahinkoa tehtiin, aiheutui joko tapaturmaisesti taikka erehdyksestä. Upseerit tosin majautuivat asukkaitten koteihin, mutta he maksoivat puolestaan, ja kun esim. muuan brittiläinen upseeri oli tapaturmaisesti tärvellyt lattiamaton, korvasi hän sen täysin vielä monen kuukauden kuluttua, ennätettyään hankkia tarvittavat rahat.

Päätettiin siis, että Hubbell ja kylän muut isät ja veljet liittyisivät Rolfin keralla maansa armeijaan, jättäen kotiin naiset ja lapset.

Monta parrakasta poskea oli näitten voimakkaitten, karkeitten miesten joukossa, kun he suutelivat vaimojaan ja lapsiaan ja varustautuivat lähtöön, mutta sitten seisahtuivat, kun heidän sisässään nousi kamalia aavistuksia. "Nythän oli sota", ajattelivat he; mutta sitten taas jatkoivat mielessään: "Olemme kuulleet, etteivät brittiläiset tee pahaa vaimoille eikä lapsille." He siis pyyhkivät kyyneleensä, nielivät kurkkuun kohoavan mielihaikean, heittivät pyssyn olalleen ja lähtivät kulkemaan armeijan luo, jättäen rakkaansa Jumalan ja hyökkäävän brittiläisen armeijan armoille.

Ei kukaan saanut syytä katua tätä luottamusta. Sir George Prevost oli kuolemanrangaistuksen uhalla kieltänyt loukkaamasta vaimoja, lapsia ja kaikkea yksityistä omaisuutta. Eikä tapahtunutkaan, sen enempää kuin edelliselläkään retkellä, minkäänlaista vahinkoa semmoisille, jotka eivät kuuluneet taisteleviin, ja ainoat, jotka näkivät jonkun verran vaivoja, olivat ne harvat, jotka olivat pahasti pelänneet ja paenneet vuorille kallista henkeään pelastaakseen.

Sir George Prevost esikuntansa keralla, johon kuului kymmenen upseeria, oli mennyt asumaan tuomari Hubbellin taloon. Rouva Hubbellin täytyi valmistaa heille ruokaa, mutta muutoin he kohtelivat häntä täydellisellä kunnioituksella, ja joka ilta he, kun eivät tienneet kauanko tulisivat viipymään, jättivät pöydälle täyden maksun ruuastaan ja juomastaan.

Kolme päivää he odottivat, sitten oli kaikki valmiina matkan jatkamiseen.

"Tällä viikolla Plattsburgiin, seuraavalla Albanyyn, hyvästi siis, hyvä rouva", sanoivat he kohteliaasti. Ja sitten kääntyi iloinen ja uljas upseeriryhmä ratsastamaan pois.

"Hyvästi, herrat, mutta vain hyvin lyhyeksi aikaa, sillä minä tiedän teidän pian palaavan takaisin niska kumarassa", vastasi puolestaan rouva.

Sir George vastasi: "Jos tuon olisi sanonut mies, niin vaatisin hänet vastaamaan sanoistaan. Mutta koska sanoja on kaunis nainen, joka on ollut viehättävä emäntämme, niin lupaan, että jos ennustuksenne toteutuu, niin jokainen upseeri heittäköön rahakukkaronsa ovenne eteen ohi kulkiessaan."

Sitten he ratsastivat pois, mukanaan 13,000 miestä harjaantunutta väkeä, eikä Albanyyn mennessä ollut vastassa muuta kuin 2,000 sotamiestä ja sama verta nostoväkeä, sekä — MacDonough järvellä.

Kymmenen kertaa Rolf seuraavan viikon kuluessa kulki edes takaisin Plattsburgin pohjoispuolella olevan tien, ja joka kerta hän toi saman uutisen: brittiläinen armeija yhä läheni.

LXXIX.
Mc Glassinin urhotyö.

Plattsburgissa vallitsi ihmeteltävä henki kaikessa, ja se tomumaja, joka oli hengen varsinainen keskusta, oli se pitkä vakava nuori mies, joka Burlingtonissa oli moittinut Hamptonin menettelyä: kapteeni, nykyisin kenraali, Macomb. Ei mitään laiminlyöty, kaikkien mahdollisuuksien varalta oli ryhdytty varokeinoihin; joka mies ken kynsille kykeni, oli aseissa. Macomb itse oli väsymätön, aina valpas, ja hän näytti tuntevan joukkonsa joka miehen. Ja joka mies luotti ehdottomasti johtajaansa. Usein kuullaan sotamiesten yöllä pakenevan piiritetyistä linnoituksista, mutta tämän johtajan innostava voima oli niin suuri, että miehiä lakkaamatta valui linnueen sisäpuolelle. Vuorilta tuli harjaantumatonta ja karkeata väkeä, mutta ne olivat järjestään karaistuja ja ampumaan tarkkoja miehiä.

Kuvaava esimerkki oli se jäykkä vanha maamies, joka aamusella oli tullut salolta, täyttääkseen paikkansa varustuksilla muitten mukana, ja jonka kuultiin sanovan vapiseville säärilleen: "Vaviskaa, sen vietävät, vaviskaa. Jos tietäisitte, minne teitä nyt vien, niin vapisisitte vielä kymmenen kertaa pahemmin."

Hänen mielensä oli ruumista urheampi ja hänen mielensä vei voiton, —se on oikeata urheutta.

Ei kukaan käsittänyt tätä paremmin kuin Macomb. Hän tiesi, etteivät nämä miehet muuta tarvinneet kuin vähän harjaannusta, niin heistä tulisi parhaita sotilaita maan päällä. Harjottaakseen heitä hän sekotti heidät vanhan sotaväen joukkoon ja pani sitten toimeen vähäpätöisiä kahakoita, yhtä kylmästi ja huolettomasti, kuin olisi hän suunnitellut jotain iltamaohjelmaa.

Ensimäinen näistä kahakoista tapahtui Culverin mäen luona. Tien varteen rakennettiin varustus, varustukselle tuotiin tykki, ja monta sataa tarkk'ampujaa vietiin sinne hajajärjestykseen. Heille annettiin semmoiset johtajat, jotka hyvin tiesivät, miten vihollista oli häirittävä, mutta samalla varottava, ettei se päässyt vahinkoa tekemään.

Kuonab ja Rolf olivat niitten miesten joukossa, jotka olivat saaneet varustuksen puolustamisen huolekseen. Kuonab oli karaistunut Vapaussodan taisteluissa, mutta Rolf oli nyt ensi kertaa tulessa, ja hänet valtasi sama tunne kuin useimmat muutkin, vihollisen lähestyessä uljaassa rintamassa. Kun vihollinen oli ehtinyt kantomatkan päähän, niin amerikkalainen johtaja komensi tulen. Pyssyt rätisten paukahtivat ja viipymättä vihollinen vastasi tuleen. Luoteja tulla tuiski varustusta vastaan tai lensi viheltäen sen yli. Rolfin lähin mies lyyhistyi koristen kokoon: häneen oli luoti sattunut; eräs toinen kaatui kuolleena selälleen. Jyske ja kuoleman kauhut olivat liian ankarat. Rolf oli ollut kyllä hermostunut taistelun alkaessa. Nyt hän aivan herpaantui, melkein tylsistyi, hänen kätensä ja polvensa vapisivat, hän oli miltei kauhun lainaamana, eikä voinut olla lyyhistymättä kokoon, joka kerta kun luodit kiljuivat murhaa hänen päällään. Hän ampua mäikytti minkä joutui, tähtäämättä, mutta silloin muuan vanha sotamies, huomatessaan hänen kalpeat kasvonsa ja tutisevan muotonsa, laski kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi ystävällisesti: "Vakaasti, poikani, vakaasti; pääsi on pyörällä; katsos näin." Ja hän tähtäsi tyynesti, sitten korjaili pyssyään, laukaisematta, ja asetti sen suun alle pienen kalikan, jotta se paremmin vakautui, ampuen sitten levollisesti kuin olisi hän ollut maaliinammunta-harjotuksessa. "Odotappa nyt vähän aikaa. Katsoppas Kuonabia tuossa. Näet hänen olleen ennenkin tässä leikissä. Hän osaa joka laukauksella."

Rolf teki, niinkuin oli käsketty, ja muutaman minuutin kuluttua väri palasi hänen kasvoihinsa, käsi vakautui, ja siitä pitäen hän unhotti vaaran ja alkoi ajatella vain työtään.

Kun vihdoin huomattiin brittiläisten valmistautuvan hyökkäykseen, niin amerikkalaiset hyvässä turvassa nopeaan peräytyivät Halseys Corneriin, jossa oli toinen varustus ja uusi joukko vasta-alkajia tulikastettaan odottamassa. Ja sama kohtaus silloin uudistui. Viholliselle ei tosin voitu suurtakaan vahinkoa tehdä, mutta amerikkalaiset hyötyivät näistä kahakoista suunnattomasti, sillä pari semmoista riitti vakaannuttamaan tutisevat vapaaehtoiset pelottomiksi sotamiehiksi, luonnonlahjat heillä olikin jo syntymästään. Siten heidän ruudinpelkonsa kaikkosi kauas.

Samana iltana brittiläiset anastivat sen osan kaupunkia, joka oli Saranacin pohjoispuolella ja alkoivat umpimähkään pommittaa vastakkaisella puolella olevia linnotuksia. Pommitus ei ollut kovin vakavaa, sillä he luulivat voivansa vallata kaupungin millä hetkellä tahansa, mutta kuitenkin he päättivät paremmaksi odottaa Downien johtaman laivaston saapumista.

Taistelu kaupungin pohjois-osasta ei ollut ankara, se oli vain Macombin ennakolta järjestämää harjotuskahakoimista. Mutta kun amerikkalaiset peräytyivät Saranacin poikki, niin siltalankut revittiin pois, pitkin etelärantaa rakennettiin varustuksia, joissa oli ampumareikiä, eikä jätetty käyttämättä mitään keinoja, jotta paikkaa voitaisiin viimeiseen saakka puolustaa.

Joka mies ken vaan kykeni pyssyä käsittelemään, asetettiin Plattsburgin puolustuslinjoille. Viisisataa koulupoikaakin oli muodostanut oman brigadin ja heidät oli asetettu semmoisille paikoille, missä heidän oravan-ampumistaitonsa nyt saattoi hyödyttää isänmaata.

Brittiläiset olivat sillä välin rakentaneet varustuksen vastapäätä Fort Brownia. Se saattoi tältä paikalta tehdä koko joukon vahinkoa ja varsinkin häiritä amerikkalaisia suunnattomasti. Yhdeksäntenä päivänä se oli melkein valmiina veriseen työhönsä ja kaikesta päättäen se saattoi jo seuraavana aamuna alkaa. Mutta yöllä tapahtui odottamatonta; siitäkin saattoi päättää kuinka kaukana pelko oli Plattsburgin kirjavasta puolustusjoukosta. Muuan jäykkä Vermontin mies, kapteeni Mc Glassin, sai Macombilta luvan tehdä kokeeksi hyökkäyksen, joka muistutti vanhain spartalaisten urotöitä.

Hän pyysi viittäkymmentä vapaaehtoista lähtemään hänen kerallaan uhkarohkealle retkelle. Tuhat ilmottautui paikalla. Sitten hän käski kaikkia viittäkolmatta vuotta vanhempia ja kahdeksaatoista vuotta nuorempia peräytymään. Luku siten väheni kolmeksisadaksi. Sitten poistettiin kaikki naineet miehet ja puolet kolmestasadasta jäi jäljelle. Sitten hän kehotti poistumaan kaikkia, jotka polttivat tupakkaa — hän oli viisas ja elämää kokenut mies, kuten näkyy, —ja jäljelle jääneistä hän valitsi ne viisikymmentä tarvitsemaansa. Niiden joukossa oli Rolf. Vasta sitten hän ilmaisi tuumansa. Se ei ollut enempää eikä vähempää kuin hyökkäys vastarakennettua varustusta vastaan, johon englantilaiset olivat asettaneet peljätyt tykit; kanuunat oli naulattava umpeen. Viidenkymmenen miehen siis piti hyökätä leiriin, jossa oli kolmetoistatuhatta miestä.

Jälleen hän sanoi: "Jokainen joka haluaa poistua, tehköön niin." Ei ainoakaan mies liikahtanut.

Kahdellekymmenelle näistä, joiden tiettiin tottuneen työkaluja käyttämään, annettiin vasara ja nauloja. Rolf oli yksi niistä, ja hän oli kunniasta ylpeä.

Pimeänä myrsky-yönä he kulkivat Saranacin poikki. Kahteen joukkoon jakautuneina he kahdelta puolelta kenenkään huomaamatta ryömivät varustuksen päälle. Lähellä nukkui kolmesataa brittiläistä sotamiestä, mutta ainoastaan vartiomiehet tähyilivät pimeään ja myrskyyn.

Kaikki oli valmiina, kun kajahti Mc Glassinin jyrisevä ääni: "Hyökätkää, edestä ja takaa!" Kiljuen mäiskien, pitäen niin suurta melua kuin suinkin taisivat, Amerikan pojat hyökkäsivät esiin. Brittiläiset kokonaan hämmentyivät, vartiomiehet iskettiin maahan, ja loput, luullen Macombin koko armeijan hyökänneen, peräytyivät hetkeksi. Kuului sitten vasarain teräviä iskuja, klikk, klikk, klikk: kuhunkin vänkkireikään hakattiin naula. Tykeistä ei sitten ollut enempää haittaa kuin puupölkyistä. Nopeaan peräytyen, välttääkseen englantilaisten hyökkäyksen, urheat jenkkipojat hyppäsivät alas varustukselta, jonka olivat tehneet tehottomaksi, ja pääsivät omaan leiriinsä menettämättä ainoatakaan joukostaan.

LXXX.
Verinen Saranac.

Sir George Prevost ei ollut aikonut vallottaa Plattsburgia ennenkuin Plattsburgin laivasto olisi anastettu. Mutta Mc Glassinin urhotyön moralinen vaikutus oli niin suuri, että se oli paikalla tyhjäksi tehtävä. Hän päättikin vallottaa kaupungin väkirynnäköllä ja arveli sitä kolmen tunnin asiaksi.

Hän asetti yhden rykmentin kutakin brigadia kohti, yhden kutakin kaupungin lähellä olevaa kaalaamoa kohti, yhden kulkemaan joen poikki Pikes Cantonmentin läheisyydestä, ja lähetti vielä yhden joen poikki kahtakymmentä mailia ylempää, jossa sen tuli ahdistaa amerikkalaisen sotavoiman jäännöksiä niiden paetessa Plattsburgista.

Plattsburg heräsi sinä aamuna uudistettuun pommitukseen. Ankara ammunta tuotti surman muutamalle miehelle, muutamia seiniä ja savupiippuja sortui, mutta varustukset eivät kärsineet suuriakaan vaurioita.

Oli hämmästys kaikille, että puolustajat niin nopeaan tottuivat tuleen. Yksin koulupojatkin sisarineen kulkivat tyveninä kouluun, huolimatta tykinkuulista ja pyssynluodeista, joita ilmassa vinkui, sattuen seiniin ja akkunoihin ja joskus, vaikka harvoin, kaataen jonkun pyssymiehenkin, joka oli liian varomattomasti noussut valleille ja varustuksille kävelemään.

Brittiläisessä leirissä valmistettiin suurta yritystä — rykmentit marssivat heille määrätyille paikoille — pyssynluoteja ja tykinluoteja tuiski kuin rakeita myrskyssä. Kello kymmenen aikaan taistelu hetkeksi hiljeni. Amerikkalaiset asettuivat kukin paikoilleen, isoisät samoin kuin nuoret koulupojatkin, kullakin pyssy kädessään ja kukkaro täynnä luoteja. Kalpeita kasvoja ja hermostuneita sormia saattoi huomata nuorukaisparvessa, mutta paikaltaan ei väistynyt ainoakaan. Monikin mies, joka isänmaallisen innostuksen valtaamana oli pyssyineen rientänyt riveihin, toivoi tosin sydämessään takaisin kotiin, kun hän oli hetken ollut verisessä rintamassa. Mutta ei kukaan lähtenyt. Jokin voima, mikä lienee ollutkin, piti heitä vakaina paikoillaan.

Vaikka rivit olivat täydet pitkin varustuksia, niin oli kuitenkin neljä paikkaa, joissa miehiä oli koolla enemmänkin. Nämä paikat olivat virran rannat siltain ja kaalaamoitten vastapäätä. Sinne asetettiin parhaat tarkk'ampujat, niiden joukossa Rolf ja ne muut, jotka olivat olleet mukana Mc Glassinin retkellä.

Siltalankut oli revitty pois ja ne oli käytetty varustuksien rakentamiseen, mullan pidättämiseen vallitusten reunoilla. Mutta siltain niskapuut olivat paikoillaan, ja kun punatakit lähestyivät, niin kävi piankin selville, mikä tarkotus niillä oli.

Pisin tehokas pyssyn kantomatka arvosteltiin niihin aikoihin sadaksi jardiksi (91 metriksi). Amerikkalaisia käskettiin olemaan ampumatta, kunnes viholliset olivat saapuneet tammilehtoon, joka oli pääsillasta sadan askeleen päässä joen toisella rannalla.

Brittiläiset lähestyivät upeassa järjestyksessä, kuin paratiin menossa. Hiljaisuus valtasi rivit joen kummallakin puolen. Komentavan brittiläisen upseerin kuultiin selvään antavan käskyjä. Kummalta mahtoi tuntua Espanjassa, Ranskassa ja Rheinin rannoilla taistelleista veteraneista, kun heidän nyt täytyi marssia vihollista vastaan, joka puhui heidän omaa kieltään.

Mc Glassinin matala ääni kajahti nyt kautta puolustuslinjain: "Älkää ampuko, ennenkun käsken."

Punatakit lähestyivät juosten ja saapuivat pian sadanviidenkymmenen askeleen linjalle.

"Nyt, tähdätkää alahaksi ja ampukaa!" huusi Mc Glassin. Jenkkien pyssyt räiskähtivät ja punatakkien rivit horjuivat tammien sekaan.

"Hyökkäys!" karjasi brittiläinen upseeri, ja punatakit hyökkäsivät siltaa vastaan. Mutta amerikkalaisten varustuksista tuiski taukoomaton tuli, ja hyökkäävän osaston tie jäi täyteen kaatuneita.

"Eteenpäin!" ja urhea brittiläinen kapteeni juoksi sillan keskimäiselle niskapuulle, miekkaansa heiluttaen johtaen joukkoaan. Paikalla muodostui kolme miesjonoa, yksi kullekin niskapuulle.

He olivat ainoastaan viidenkymmenen askeleen päässä varustuksesta, josta viisisataa pyssyä tähtäsi samoja niskapuita. Ensimäiseksi kaatui kapteeni, luoti oli lävistänyt hänen rintansa, ja virran vesi vei hänet mukanaan. Mutta yhä eteenpäin kulkivat nuo kolme jonoa, päin viheltävää, tuhoisaa lyijytuiskua. Se oli kuin lammasten teurastusta. Mutta puolen tuntia he marssivat ja marssivat vakaasti eteenpäin. Ei ainoakaan mies seisahtunut eikä kääntynyt takaisin, vaikka kaikki tiesivät, että he kulkivat varmaan kuolemaan. Ei ainoakaan päässyt edes sillan keskelle, ja ne, jotka jokeen haavotettuina putosivat, nieli paisunut virta. Kuinka monta urhoollista miestä sinä päivänä uhrattiin, sitä ei kukaan tullut koskaan tietämään. Se, joka antoi hyökkäyskäskyn, oli kaatunut ja samoin ne, jotka toiseksi ja kolmanneksi hänen jälkeensä ottivat johdon, ja ennenkun sen jälkeen saapui uutta johtajaa käskyä muuttamaan, oli joki verestä punaisena, ja sitä sanottiin siitä pitäen "veriseksi Saranaciksi". Rykmentti tuhottiin, ja hyökkäys keskeytyi siksi kerraksi.

Rolf oli tähdännyt ja ampunut muitten mukana, mutta häneen koski kovin kipeään, kun näki niin paljon urheutta hukkaan tuhlattavan. Se oli niin kamalaa työtä, että hän oli erinomaisen iloissaan saadessaan sanan, että häntä tarvittiin pääkortteerissa. Tunnin kuluttua hän oli järvellä, matkalla Burlingtoniin, jonne hänen piti viedä komentavalle upseerille uutisia ja ohjeita.