Pyhän Juudan päiväksi, niinkuin jo sanottu, ei ollut Ravenswoodilta tullut mitään tietoja eikä kirjettä; mutta sen sijaan saapui Bucklaw uskotun ystävänsä Craigengeltin kanssa. He tulivat jo aikaisin aamulla vahvistamaan aiottua kauppaa sopimuskirjan allekirjoittamisella.
Tämä sopimuskirja oli huolellisesti kokoonpantu herra Ashtonin oman valvonnan alaisena; ja oli päätetty, että neiti Ashtonin heikon terveyden tähden, niin ainakin sanottiin, tässä tilaisuudessa, jolloin paperit olivat allekirjoitettavat, ei saisi olla läsnä ketään muuta paitsi ne, joita asia lähimmin koski. Samoin myös oli päätetty, että vihkiminen oli toimitettava neljäntenä päivänä sopimuskirjan allekirjoittamisen jäljestä; se pykälä oli rouva Ashtonin päästä kotoisin, siksi, että Lucylla olisi niin vähän kuin suinkin aikaa peräytyä ja ruveta jälleen vastahakoiseksi. Sangen vähän näytti sentään olevan syytä semmoiseen pelkoon. Lucy kuunteli kaikkia näitä päätöksiä: toivottomuuden tyynellä välinpitämättömyydellä tai pikemmin sillä tylsyydellä, joka oli hänen sydämensä liiallisen ahdistuksen ja hämmästyksen seurauksena. Niin vähän tarkka silmä kuin Bucklaw'n ei hänen käytöksessään huomannut suuresti muuta kuin tavallista ujoutta nuoressa neidossa, joka, sitä ei hänkään kuitenkaan voinut olla näkemättä, totteli ystäväinsä tahtoa tässä asiassa tuntematta rakkautta sulhasta kohtaan.
Kun Bucklaw oli toimittanut tervehdyksensä, sai neiti Ashton vähäksi aikaa jäädä yksikseen; sillä hänen äitinsä tahtoi, että allekirjoitus tapahtuisi keskipäivällä, jotta avioliitto tulisi onnelliseksi.
Lucy antoi pukea ylleen mitä hänen seuralaisensa tahtoivat, ja hänen pukunsa oli siis sangen komea. Hänen leninkinsä oli valkeaa silkkiä, Brysselin pitseillä reunustettu, ja hiukset olivat koristetut ylenpalttisesti jalokivillä, joiden loisto näytti hyvin eriskummalliselta Lucyn kasvojen kalpeuden ja rauhattomien silmien himmeyden rinnalla.
Tuskin hän olikaan vielä valmiiksi puettu, niin Henrik tuli jo noutamaan halutonta morsianta juhlasaliin, jossa kaikki oli varustettu sopimuskirjan allekirjoittamista varten.
"Kuulepas, siskoseni", virkkoi poika, "olen sentään iloinen siitä, että otit Bucklaw'n etkä tuota Ravenswoodia, joka näyttää aivan espanjalaiselta suurelta herralta, joka on tullut meiltä leikkaamaan kaulaa poikki ja polkemaan ruumiitamme jaloin. Ja iloinen olen, että avara meri tänä päivänä on meidän välillämme, sillä en koskaan voi unohtaa, kuinka minä pelästyin, kun näin hänet ensi kerran ja luulin vanhan ritari Malisiuksen kuvan astuneen ulos kehyksistään. Sanopas minulle totuus, etkö sinäkin ole hyvin iloinen siitä, että pääset hänestä?"
"Älä kysele semmoisia, Henrik kulta", vastasi hänen onneton sisarensa; "ei ole monta asiaa tässä maailmassa, joka nyt enää voi saattaa minut iloiseksi tai surulliseksi."
"No niinhän nuoret morsiamet aina puhelevat", sanoi Henrik. "Älä siis ole niin synkkämielinen, Lucyseni, sillä toista virttä varmaan laulat vuoden kuluttua, — ja minähän nyt saan olla sulhaspoikana ja ratsastaa sinun edelläsi kirkolle; ja kaikki meidän sukulaiset ja ystävät ja kaikki Bucklaw'laiset seuraavat sitten jäljessä ratsain ja rivittäin — ja minä vedän ylleni purppuranpunaisen, kullalla ommellun nutun ja sulkatupsuhatun ja saan miekkavyön, jossa on kaksi reunusta, toinen kullasta, toinen Espanjan pitseistä, ja sitten saan tikarin miekan sijasta — oikeastaan olisi miekka enemmän mieleni mukainen, mutta isä ei tahdo siitä kuulla puhuttavankaan. Kaikki vaatteeni ja paljon muita tavaroita tulee tänä iltana Edinburghista Gilbert ukon kanssa kuormamuulien selässä — ja minä tuon sitten ne tänne ja näytän sinulle, heti kun ne ovat tulleet."
Pojan lörpötys keskeytyi tähän, sillä rouva Ashton, jota tyttären viipyminen huolestutti, tuli häntä noutamaan. Mitä suloisimmasti hymyillen hän otti Lucyn käsivarren kainaloonsa ja talutti hänet saliin, jossa häntä jo odotettiin.
Muita ei ollut läsnä kuin herra Ashton ja eversti Douglas Ashton — jälkimmäinen täydessä juhla-univormussaan — Bucklaw sulhaspuvussa ja Craigengelt, joka suojelijansa kukkaron avulla oli saanut upiuudet vaatteet kiireestä kantapäähän asti ja oli ylt'yleensä koruompeluilla peitetty. Viimeksi tuli vielä herra Bide-the-Bent; sillä oikeauskoisissa presbyteriläis-perheissä pidettiin papin läsnäoloa välttämättömän tarpeellisena kaikissa juhlallisemmissa tilaisuuksissa.
Viiniä ja muita virvokkeita tuotiin sille pöydälle, jolle sopimuskirjat olivat jo levitetyt allekirjoittamista varten.
Mutta ennenkuin vielä käytiin toimeen tai virvokkeiden nauttimiseen, kehoitti pastori Bide-the-Bent, herra Ashtonin viitattua, läsnäolevia hänen kanssaan yhtymään lyhyeen rukoukseen, jolla hän aikoi anoa siunausta näiden korkea-arvoisten henkilöiden väliselle liitolle. Aikakautensa ja virkansa suorapuheisuudella, joka salli selvin viittauksin vedota yksityisiin ihmisiin, hän sitten rukoili, että toisen asianomaisen sydän saisi parannusta palkinnoksi hänen alistumisestaan vanhempiensa tahtoon; ja että tämä morsian, kun hän oli täyttänyt lapsenvelvollisuutensa Jumalan käskyn mukaan kunnioittamalla isäänsä ja äitiänsä, saisi siitä luvatun siunauksen, pitkän elämän täällä maan päällä ja sitten autuaan osan paremmassa maailmassa. Vielä hän rukoili, että sulhanen luopuisi niistä turhuuksista, jotka eksyttävät nuorison jalat oikealta tiedon tieltä; että häntä ei enää huvittaisi oleskella turhanpäiväisten, joutavien kumppanien, pilkkaajien, peuhaajien ja yöhön myöhään pikarin ääressä istujien kanssa (tässä paikassa Bucklaw vilkaisi Craigengeltiin) ja että hän luopuisi semmoisesta seurasta, joka viepi harhateille. Sopiva rukous herra ja rouva Ashtoninkin puolesta lopetti viimein tämän esirukouksen, joka siis tarkoitti kaikkia läsnäolevia, paitsi Craigengeltiä, joka arvoisan kirkkoherran mielestä jo taisi olla aivan auttamattomasti kadotuksen oma.
Nyt käytiin päivän toimeen. Herra Ashton allekirjoitti sopimuskirjan lakimiehen tavallisella juhlallisuudella ja tarkkuudella; hänen poikansa teki samoin soturin huolettomuudella; ja Bucklaw, piirrettyään nimensä kaikkiin paikkoihin niin kiireesti kuin vain Craigengelt sai sivut käännetyksi, pyyhki lopuksi kynänsä kapteenin uuteen pitsikaulukseen.
Nyt oli neiti Ashtonin vuoro kirjoittaa nimensä, ja hänen valpas äitinsä talutti hänet pöydän ääreen sitä varten. Ensiyrityksellään hän koetti kirjoittaa musteettomalla kynällä; ja kun se seikka huomattiin, yritti hän useamman kerran kastella kynää siihen aitohopeiseen musteastiaan, joka seisoi pöydällä. Mutta aina valpas rouva Ashton auttoi tätä vajanaisuutta. Olen tuon turmiollisen sopimuskirjan nähnyt omin silmin, ja niissä selvissä kirjaimissa, joilla nimi Lucy Ashton joka sivulle on kirjoitettu, näkyy vain yhdessä ainoassa kohdassa aivan pieni värähdys, osoittaen minkälaisessa mielentilassa hän oli kirjoittaessansa. Mutta viimeinen allekirjoitus on keskeneräinen, musteella tahrattu. Sillä juuri kun hän kirjoitti sitä, kuului laukkaavan hevosen kavioiden kopinaa lähenevän portilla, sitten astuntaa ulkokäytävää myöten, ja ääni, joka käskevästi ajoi vastustelevat palvelijat pois tieltä. Kynä putosi Lucyn käsistä ja hän huudahti heikolla äänellä: "Hän on tullut! Hän on tullut!"
Tuskin oli kynä kerinnytkään pudota neiti Ashtonin kädestä, kun ovi lensi auki, ja nuori Ravenswood syöksyi sisään.
Lockhardin ja toisen palvelijan, jotka olivat turhaan koettaneet estää hänen kulkuansa käytävän yli eteisen kautta, nähtiin seisovan kynnyksellä, jäykistyneinä hämmästyksestä, ja sama hämmästys levisi heti myös juhlasalissa oleviin. Eversti Douglas Ashtonin hämmästykseen sekaantui vihastustakin; Bucklaw'ssa ilmeni ylpeätä ja teeskenneltyä välinpitämättömyyttä; muissa, jopa rouva Ashtonissakin ilmaisihe pelkoa; ja Lucy oli tästä arvaamattomasta ilmestyksestä jähmettynyt ikäänkuin kiveksi. Ilmestykseksi sitä hyvällä syyllä sopikin sanoa, sillä Ravenswood oli paljon enemmän haudasta nousseen kuin elävän vieraan näköinen.
Hän seisoi aivan keskellä lattiaa, vastapäätä sitä pöytää, jonka ääressä Lucy istui, ja Lucyyn juuri hänen silmänsä tuijottivat, ikäänkuin ei ketään muuta olisikaan ollut läsnä, ilmaisten syvintä surua ja tulisinta vihastusta. Hänen musta ratsuviittansa, joka toiselta olkapäältä oli luisunut alas, roikkui alas hänen toista kuvettansa myöten leveinä poimuina, niinkuin Espanjan viitta ainakin. Koko hänen komea pukunsa oli matkasta ryvettynyt ja kiireisestä ratsastamisesta rypistynyt. Hänellä oli miekka kupeella ja pari pistoolia vyössä. Hänen leveälippainen lierihattunsa, jota hän ei sisään tullessaan ollut ottanut päästään, pimensi vielä enemmän hänen mustanpuhuvia kasvojansa. Niissä näkyi surun hävittävät jäljet sekä myös kalmankalpeus, mikä seuraa pitkällistä sairautta; kaikesta tästä hänen luonteeltaankin hiukan ankara ja tulinen muotonsa sai vielä tylymmän, melkeinpä hurjan näön. Hatun alta alas valuvat sotkeutuneet, sekautuneet hiukset sekä myös hänen liikkumattomuutensa tekivät hänet pikemmin marmorikuvan kuin elävän miehen näköiseksi. Hän ei virkkanut ainoatakaan sanaa, ja koko muukin seura pysyi ääneti melkein kaksi minuuttia.
Vihdoinpa tämän äänettömyyden katkaisi rouva Ashton, jonka luonnollinen rohkeus sillä aikaa oli jo osaksi palannut. Hän kysyi syytä tähän luvattomaan sekaantumiseen.
"Se on kysymys, äiti", lausui hänen poikansa, "joka sopivimmin tulee minun suustani — minä vaadin Ravenswoodin herraa seuraamaan minua semmoiseen paikkaan, missä hänellä on parempi tilaisuus siihen vastata."
Mutta Bucklaw esteli sanoen: "Ei kukaan mies maan päällä saa riistää minulta etuoikeuttani vaatia selitystä Ravenswoodin herralta. — Craigengelt", lisäsi hän matalalla äänellä, "piru sinut vieköön, mitä sinä tuossa seisot ja tuijottelet, ikäänkuin näkisit kummituksia? Nouda miekkani tänne etuhuoneesta."
"Minä en kenenkään hyväksi", virkkoi taas eversti Ashton, "luovu oikeudestani vaatia edesvastuuseen tätä miestä, joka on suvulleni tuottanut ennenkuulumattoman häväistyksen."
"Malttakaa mieltänne, hyvät herrat", sanoi Ravenswood, kääntyen tylyllä katsannolla heitä kohti ja kohottaen kättään, ikäänkuin kieltääkseen heidän taistelunsa. "Jos te olette yhtä kyllästyneet elämään kuin minä, niin kyllä löydän sopivan paikan ja ajan taistellakseni jompaakumpaa tai kumpaakin vastaan. Mutta nyt ei minulla ole aikaa joutaviin riitoihin narrien kanssa."
"Narrienko!" huusi eversti Ashton puoleksi paljastaen miekkansa, ja Bucklawkin kaappasi sen kahvasta, jonka Craigengelt juuri samassa oli tuonut hänelle.
Mutta herra Ashton, joka pelkäsi poikansa henkeä, riensi molempien nuorten herrain ja Ravenswoodin väliin huutaen: "Poikani, minä käsken — Bucklaw, minä pyydän, olkaa rauhalliset, kuningattaren ja lain nimessä!"
"Jumalan lain nimessä!" lausui herra Bide-the-Bent, hänkin astuen nyt kohotetuin käsin Bucklaw'n, everstin ja heidän vihansa esineen välille. "Jeesuksen nimeen, joka toi rauhan maan päälle ja hyvän suosion ihmisten keskelle — minä pyydän — minä rukoilen — minä käsken teitä välttämään väkivaltaa! Jumala vihaa verenhimoisia — se, joka miekkaan tarttuu, hän miekkaan hukkuu."
"Luuletteko te minua koiraksi, herra", tiuskaisi eversti Ashton kiukkuisesti kääntyen hänen puoleensa, "taikka vielä halvemmaksi eläimeksi, kun tahdotte, että minun pitäisi kärsiä tämmöistä häväistystä isäni talossa? — Antakaa minun mennä, Bucklaw. Hänen pitää käydä kaksintaisteluun minun kanssani tai, niin totta kuin tuolla ylhäällä on taivas, minä pistän hänet kuoliaaksi tällä paikalla!"
"Te ette saa koskea häneen", kielsi Bucklaw; "hän säästi kerran henkeni, ja vaikka hän olisi itse piru, joka olisi tullut koko tätä kartanoa asukkaineen päivineen perimään, niin hänelle pitää rehellisesti antaa tilaisuus puolustaa itseänsä."
Tämä molempien nuorten herrojen vihan kiista antoi Ravenswoodille tilaisuuden huutamaan tylyllä, kovalla äänellä: "Ääneti! — Se, joka todella hakee vaaraa, odottakoon sopivaa aikaa, jolloin hän sen on löytävä. Minun tehtäväni täällä on pian täytetty. — Onko tämä teidän käsialaanne, neiti Ashton?" lisäsi hän leppeämmällä äänellä, ojentaen neiti Ashtonille hänen viimeisen kirjeensä.
Vapiseva "on" sana pääsi pujahtamaan Lucyn huulien välistä — niin voi parhaiten sanoa, sillä ei tuntunut siltä kuin hän olisi sen tahallansa lausunut.
"Ja onko tämäkin teidän käsialaanne?" Hän ojensi hänelle kihlauskirjan, jonka he molemmat olivat allekirjoittaneet.
Lucy pysyi ääneti. Pelästys ja toinen vielä voimallisempi, sekavampi tunne olivat saattaneet hänet niin peräti hämmennyksiin, että hän tuskin käsitti, mitä häneltä oli kysytty.
"Jos te, herra", virkkoi herra Ashton, "aiotte tuohon paperiin perustaa jotakin laillista vaatimusta, niin älkää toivokokaan saavanne siihen mitään vastausta muuten kuin oikeuden edessä."
"Herra William Ashton", lausui Ravenswood, "minä pyydän, että te ja kaikki muut, jotka minua kuulette, ette väärin ymmärtäisi aikomustani. Jos tämä nuori neiti omasta vapaasta tahdostaan vaatii minulta takaisin tämän paperin, niinkuin hänen kirjeestään päättäen voisi luulla, niin on se paperi minulle vähemmänarvoinen kuin mikä karissut kuiva lehti hyvänsä, jota tämä syystuuli ajelee kangasta myöten. Mutta minä tahdon ja minun pitää saada kuulla totuus hänen omasta suustaan — ennenkuin sen olen saanut, en lähde tästä paikasta. Murhata minut kenties voitte, koska teitä on niin monta. Mutta minä olen asestettu mies — ja hurjistunut mies — enkä tahdo kuolla ilman veristä kostoa. Semmoinen on minun päätökseni, oli se teille mieleen tai ei. Minä tahdon kuulla neiti Ashtonin päätöksen hänen omasta suustaan — hänen omasta suustaan, kahden kesken ja ilman vieraita miehiä tahdon sen kuulla. Valitkaa siis", lausui hän, oikealla kädellään paljastaen miekkansa ja vasemmalla samassa tempaisten pistoolin vyöltään ja vetäen hanan vireeseen; mutta miekan kärjen ja pistoolin suun hän sittenkin käänsi lattiaan päin, — "valitkaa siis, tahdotteko nähdä veritulvan tässä salissa vai tahdotteko sallia minulle ratkaisevan keskustelun kihlatun morsiameni kanssa, jota keskustelua minun on oikeus vaatia niin hyvin Jumalan kuin Skotlanninkin lain mukaan?"
Kaikki perääntyivät kuullessaan hänen puheensa tuiman äänen ja nähdessään sitä seuraavan rohkean teon; sillä todellisen hurjuuden tuimuus melkein aina voittaa kaikki sitä vastustavat heikommat himot. Pappi oli ensimmäinen, joka sai sanan suustansa. "Jumalan nimeen", lausui hän, "kuulkaa rauhan ehdotusta minulta, Jumalan halvimmalta palvelijalta. Mitä tämä kunnioitettava herra tahtoo, on johonkin määrään kohtuullista, vaikka hän vaatii sitä ylen väkivaltaisella tavalla. Sallikaa hänen saada kuulla neiti Lucyn omilta huulilta, että neiti Lucy velvollisuutensa mukaan on suostunut vanhempiensa tahtoon ja katuu liittoansa hänen kanssaan, ja sen vakuutuksen saatuansa hän on rauhassa palaava omaan kotiinsa eikä ole enää oleva meille haitaksi. Voi! Onhan vanhan Aatamin voima uudestisyntyneissäkin suuri — pitäähän meidän siis osoittaa pitkämielisyyttä niitä kohtaan, jotka ollen vielä katkeruuden sapessa ja vääryyden orjuudessa antavat maallisten himojen hillitsemättömästi yllyttää itseään. Antakaamme siis Ravenswoodin nuorenherran puhella pari sanaa neiti Ashtonin kanssa, niinkuin hän tahtoo. Siitä on vain seuraava hetkellinen sydämentuska tälle kunnioitettavalle neidolle, koska hän nyt peruuttamattomasti on antanut vanhempiensa tahdon mukaan lupauksensa. Tapahtukoon, sanon minä, tällä tavalla. Minun virkani velvoittaa minua kehoittamaan ja pyytämään teitä, kunnioitettavia läsnäolijoita, suostumaan tähän sovinnon ehdotukseen."
"Ei koskaan!" vastasi rouva Ashton, jonka vimma nyt oli jo voittanut hänen ensi hämmästyksensä ja pelästyksensä, "ei koskaan tämä mies saa puhua kahdenkesken minun tyttäreni, toisen miehen kihlatun morsiamen kanssa. Lähteköön tästä kamarista kuka tahtoo, minä jään tänne. Minä en pelkää hänen hurjuuttaan enkä hänen aseitaan, vaikka ne näyttävät", rouva loi silmänsä everstiin, "kovasti peloittavan muutamia samaa sukunimeä kantavia."
"Jumalan tähden, hyvä rouva", rukoili kunnianarvoisa pappi, "älkää kaatako öljyä tuleen. Ravenswoodin herralla, siitä olen varma, ei suinkaan voi olla mitään sitä vastaan, että te olette läsnä, siihen nähden, että tämä nuori neito on niin heikossa terveydentilassa ja että teidän äidin velvollisuutenne sitä vaatii. Minäkin tahdon jäädä tänne; kenties harmaat hiukseni voivat estää liikaa kiivastusta."
"Pysykää vain täällä minun puolestani, herra", vastasi Ravenswood, "ja pysyköön rouva Ashton myös, jos hän katsoo sen sopivaksi. Mutta muut menkööt ulos."
"Ravenswood", sanoi eversti Ashton kulkien hänen sivuitsensa mennessään ulos, "tästä minä ennen pitkää vaadin teidät edesvastuuseen."
"Tehkää niin", vastasi Ravenswood, "milloin vain teitä haluttaa."
"Mutta minulla", virkkoi Bucklaw puoleksi hymyillen, "on etuoikeus päästä teidän puheillenne, minulla on vanhanlainen velka suorittamatta."
"Tehkää miten mielenne tekee", vastasi Ravenswood. "Suokaa minun vain tänäpäivänä olla rauhassa, niin huomenna on rakkain tehtäväni taistella teidän kanssanne kunnes tulette tyydytetyiksi."
Muut herrat läksivät ulos huoneesta; herra Ashton yksin vain viipyi.
"Ravenswoodin herra", sanoi hän lepyttävällä äänellä. "Sen verran kuin minä tiedän, en ole ansainnut, että te panette toimeen minun kodissani tämmöisen häiriön ja hävityksen. Jos te tahdotte pistää miekkanne tuppeen ja seurata minua työhuoneeseeni, niin voin näyttää teille mitä vakuuttavimman todistuksen, että teidän nykyisestä laittomasta käytöksestänne ei voi — —"
"Huomenna, herra Ashton — huomenna — huomenna kuulen mitä ikänä tahdotte selittää", toisti Ravenswood keskeyttäen hänet. "Mutta tällä päivällä on oma pyhä ja välttämätön tehtävänsä."
Hän viittasi oveen päin, ja herra Ashton läksi ulos.
Ravenswood pisti miekkansa tuppeen, laski hanan alas ja pani pistolin takaisin vyöhönsä, astui lujasti ovelle, jonka hän lukitsi — otti sitten, takaisin tultuaan, hatun päästänsä, pyyhkäisi hajalle valuneet hiuksensa kasvoiltansa ja katsahti Lucyyn silmillä, joissa äskeinen vihan tuli oli nyt suonut sijan surulle. "Tunnetteko te minua, neiti Ashton?" kysyi hän. "Minä olen yhä vielä Edgar Ravenswood."
Tyttö pysyi ääneti, ja Ravenswood jatkoi yhä kiihtyvällä innolla. "Minä olen vielä sama Edgar Ravenswood, joka rakkaudesta teihin laiminlöi pyhän velvollisuutensa ja oli vaatimatta kostoa kunniansa häväistyksestä. Minä olen se Ravenswood, joka teidän tähtenne on antanut anteeksi vihollisilleen, vieläpä ystävyydessä lyönyt kättä onnensa sortajan ja rosvoojan, isänsä petkuttajan ja murhaajan kanssa."
"Tyttäreni", vastasi rouva Ashton keskeyttäen hänet, "ei suinkaan voi epäillä, että te todella olette sama mies. Teidän puheenne myrkyllinen katkeruus muistuttaa hänelle kylliksi, että hänen isänsä verivihollinen puhuu hänelle."
"Malttakaa mielenne, rouva, minä pyydän", vastasi Ravenswood. "Minun pitää saada vastaukseni neiti Ashtonin omasta suusta. — Vielä kerran sanon, Lucy, minä olen sama Ravenswood, jolle te soitte juhlallisen lupauksenne ja jonka nyt tahdotte peräyttää ja rikkoa."
Lucyn verettömiltä, väriseviltä huulilta ei kuulunut muuta kuin sanat: "Se oli minun äitini."
"Hän puhuu totta", sanoi rouva Ashton. "Minä se olin, joka, Jumalan ja ihmisten lain kautta minulle tulevan äidinvallan nojalla neuvoin häntä ja yllytin häntä peruuttamaan tämän turmiollisen, ajattelemattomasti solmitun liiton ja hävittämään sen niinkuin itse Raamattu käskee."
"Raamattu!" kertasi Ravenswood ylenkatseellisesti.
"Lukekaa hänelle ne tekstin sanat", sanoi rouva Ashton kääntyen papin puoleen, "joiden nojalla te itse, vaikka varovaisen vastahakoisesti, julistitte mitättömäksi kihlauksen, josta tämä väkivaltainen mies niin kiivaasti puhuu."
Pappi otti raamatun taskustaan ja luki siitä seuraavat sanat: "Jos joku nainen vannoo valan Herralle ja sitoo itsensä valalla, ollessaan isänsä kodissa nuoruudessaan; ja jos hänen isänsä kuulee sen valan ja siteen, jolla hän on sielunsa sitonut, ja jos hänen isänsä häneen tyytyy; sitten kaikkien valainsa pitää pysyä, ja jokaisen valan, jolla hän on sielunsa sitonut, pitää pysyä."
"Eikö juuri niin ollutkin meidän laitamme?" keskeytti Ravenswood.
"Hillitse maltiton mielesi, nuori mies", vastasi pappi, "ja kuule mitä sitten pyhässä tekstissä seuraa: Mutta jos hänen isänsä ei suostu siihen sinä päivänä, kun hän sen kuulee, niin ei mitkään hänen valoistaan eikä hänen lupauksistaan, joilla hän on sielunsa sitonut, pidä pysymän; ja Herra on antava hänelle anteeksi, koska hänen isänsä ei suostunut."
"Ja eikö", pisti rouva Ashton nyt tulisesti ja riemullisesti väliin, "eikö ollut meidän asiamme juuri semmoinen, johon tämä pyhän Raamatun paikka sopii? — Voiko tämä mies kieltää, että me tytön vanhemmat heti kun kuulimme valasta tai lupauksesta, jolla meidän tyttäremme oli sitonut sielunsa, paheksuimme sitä mitä selvimmin sanoin ja kirjallisesti ilmoitimme tälle miehelle päätöksemme?"
"Ja siinäkö kaikki?" vastasi Ravenswood Lucyn puoleen katsahtaen. "Tahdotteko luopua vannotusta uskollisuudestanne vapaasta tahdosta ja keskinäisestä rakkaudestamme tuommoisten kurjien, ulkokultaisten sanasolmujen vuoksi?"
"Kuulkaa häntä!" sanoi rouva Ashton papin puoleen katsoen. "Kuulkaa Jumalan pilkkaajaa!"
"Jumala hänelle anteeksi antakoon", vastasi herra Bide-the-Bent, "ja valistakoon hänen tietämättömyyttänsä!"
"Kuulkaa, mitä minä teidän tähtenne olen uhrannut", lausui taas Ravenswood yhä vielä puhuen Lucylle, "ennenkuin te suostutte siihen, mitä teidän nimessänne on tehty. Turhaan ovat parhaat ystäväni kiihkeästi kehoittaneet minua saadakseen minut peruuttamaan päätökseni; turhaan ovat he huomauttaneet, mitä vanhan sukuni kunnia vaatisi. Kuolleetkin ovat nousseet haudasta minua varoittamaan, mutta minä en ole heidänkään varoituksistaan huolinut. Tahdotteko te palkinnoksi tästä uskollisuudestani lävistää sydämeni juuri sillä aseella, jonka sokea luottamukseni on antanut teille käteen?"
"Herra Ravenswood", vastasi rouva Ashton, "te olette saanut kysyä kysyttävänne niinkuin tahdoitte. Mutta näettehän, että minun tyttäreni on aivan kykenemätön teille vastaamaan. Minä siis tahdon vastata hänen sijastansa ja antaa teille vastauksen, johon teidänkin täytynee tyytyä. Te tahdotte tietää, haluaako Lucy Ashton vapaaehtoisesti, että kihlaus, johon hän on tullut viekoitetuksi, rikottaisiin. Teillä on omassa kädessänne hänen kirjeensä, jossa hän pyytää sanaansa takaisin; ja vielä selvempänä todistuksena hänen tahdostaan on tämä naimisliitto Bucklaw'n herran kanssa, jonka hän tänä aamuna on allekirjoittanut tämän arvoisan kirkkoherran nähden."
Ravenswood katsoi osoitettuun paperiin ikäänkuin kiveksi jähmettyneenä. "Ja onko neiti Ashton", kysyi hän papilta, "petoksetta ja pakoituksetta allekirjoittanut tämän paperin?"
"Sen vakuutan niin totta kuin virkani on pyhä."
"Tämä tosiaankin", lausui Ravenswood tylysti, "on vastustamaton todistus, ja tarpeetonta sekä epäkunniallista olisi, jos vielä tuhlaisin sanojani mitättömiin moitteisiin. — Tässä, neiti Ashton", hän laski Lucyn eteen sen paperin, joka sisälsi heidän allekirjoittamansa kihlauksen, sekä myös kultarahan puoliskonsa, "tässä ovat teidän ensimmäisen kihlauksenne vahvistukset; olkaa uskollisempi tässä uudessa liitossanne. Minun vain pitää vielä vaivata teitä sillä pyynnöllä, että antaisitte pois vastaavat merkit, jotka ovat todistuksena minun liian suuresta luottamuksestani — tai pikemmin sanoen, minun erinomaisesta hulluudestani."
Rakastajansa vihaiseen katseeseen Lucy vastasi silmänluonnilla, joka näytti, ettei hän käsittänyt paljon mitään. Osaksi hän kuitenkin näkyi älynneen Ravenswoodin sanat; sillä hän nosti kätensä, ikäänkuin päästääkseen auki sinisen nauhan, joka oli hänellä kaulassa. Tätä aikomusta hän ei kuitenkaan kyennyt täyttämään; mutta rouva Ashton leikkasi nauhan poikki ja irroitti siitä kultarahan puoliskon, jota Lucy siihen asti oli salaa povellaan kantanut. Lucyn kopio sopimuskirjasta oli jo jonkun aikaa ollut hänen äitinsä hallussa. Ylpeällä niiauksella rouva ojensi molemmat Ravenswoodille, joka saadessaan kultakappaleen käteensä oli suuresti liikutettu.
"Ja näinkö hän kantoi sitä", puhui hän itsekseen, "näinkö hän kantoi sitä omalla povellaan — aivan lähellä omaa sydäntään — silloinkin kun — — Mutta valitukset eivät nyt auta", sanoi hän pyyhkäisten silmästänsä siihen uhkuneen kyyneleen ja tuli jälleen tylyn ja vakavan näköiseksi. Hän meni kamiinitakan luo ja viskasi paperit sekä kultakappaleet tuleen, tallaten niitä kantapäillään, ikäänkuin perinjuurin hävittääkseen kaikki.
"En tahdo kauemmin", sanoi hän sitten, "olla täällä vastenmielisenä vieraana. — Siihen pahaan, mitä te minulle suotte, ja siihen pahaan, mitä te minulle olette tehnyt, rouva Ashton, en tahdo vastata muuta kuin että soisin tämän olevan viimeisen vehkeenne teidän tyttärenne kunniaa ja onnea vastaan. — Ja teille, neiti Ashton", jatkoi hän Lucyn puoleen kääntyen, "ei minulla nyt enää ole muuta sanottavaa, kuin että rukoilen Jumalaa, että te ette tulisi kaikkien ihmisten puheen aiheeksi tämän teidän oikullisen ja tieten taiten tehdyn petoksenne tähden." Näin puhuttuaan hän kääntyi ympäri ja läksi ulos huoneesta.
Herra Ashton oli sillä välin pyynnöillään ja käskyillään pidätellyt poikaansa sekä Bucklaw'ta syrjäisessä huoneiston osassa, jotta he eivät uudestaan tapaisi Ravenswoodia. Mutta kun tämä astui suuria portaita myöten alas, antoi Lockhard hänelle kirjeen, jossa oli Sholto Douglas Ashtonin nimi allekirjoituksena. Se sisälsi, että Ravenswoodin herra antaisi tiedoksi, mistä hän neljän, viiden päivän kuluttua olisi tavattavana, koska kirjeen lähettäjällä olisi suoritettava tärkeä tehtävä hänen kanssansa, niin pian kuin eräs välttämätön perheasia ensin oli loppuun saatu.
"Vastatkaa eversti Ashtonille", sanoi Ravenswood vakavasti, "että minä olen Wolfs Cragissa tavattavana milloin vain hänen aikansa paraiten sallii."
Ja kun hän sitten astui ulkoportaita alas, jotka johtivat kartanolle, tuli taas Craigengelt häntä vastaan tuoden sanan, että Bucklaw'n herra toivoi, ettei Ravenswood lähtisi vielä Skotlannista, ei ainakaan kymmeneen päivään, koska Bucklaw mielellään tahtoisi lausua hänelle kiitoksensa sekä entisestä että myös äskeisestä kohteliaisuudesta.
"Sanokaa herrallenne", vastasi Ravenswood kiivaasti, "että hän valitkoon aikansa. Hän on tapaava minut Wolfs Cragissa, jollei toinen jo ennättäne sitä ennen täyttää hänen tarkoitustaan."
"Minun herralleniko!" huusi Craigengelt, jonka rohkeus nyt paisui siitä, kun hän näki eversti Ashtonin ja Bucklaw'n seisovan kartanon eduspenkereellä. "Sallikaa minun sanoa, ettei minulla tietääkseni ole mitään herraa maan päällä ja etten salli semmoista puhetta!"
"Mene sitten helvettiin ja etsi herraasi sieltä!" huusi Ravenswood antaen valtaa vihastukselleen, jota siihen saakka oli hillinnyt. Samassa hän työnsi Craigengeltin luotaan niin kovasti, että tämä vierähti rappusia alas ja jäi siihen tunnottomana makaamaan. — "Hullupa minä olenkin", virkkoi Ravenswood heti itsekseen, "kun tuhlaan vihaani tuommoiselle kurjalle koiralle."
Ravenswood nousi nyt hevosen selkään, jonka hän tullessaan oli sitonut kiinni lähellä olevaan aitaukseen; sitten ratsasti hän hyvin hitaasti Bucklaw'n ja eversti Ashtonin sivuitse nostaen hattuansa kumpaisellekin ja katsoen lujasti heitä suoraan silmiin, tervehtien heitä tällä mykällä tavalla, ja he vastasivat tervehdykseen yhtä tylysti ja vakavasti. Ravenswood jatkoi hitaasti kulkuansa kunnes hän saapui kujan suuhun, ikäänkuin näyttääkseen, että hän pikemmin olisi suonut tulevansa estetyksi kuin karttanut sitä. Mutta portista ulos päästyänsä hän käänsi hevosensa ympäri ja katsoi hetken aikaa kartanoa kiintein katsein. Sitten hän kannusti kelpo ratsuaan ja ajaa karahutti tiehensä yhtä tulisella kiiruulla kuin noidan vallasta karannut paha henki.
Edellä kerrotun kauhistuttavan tapauksen jälkeen Lucy kannettiin omaan kamariinsa, jossa hän jonkun aikaa makasi aivan tunnottomana. Myöhemmin seuraavana päivänä hän kuitenkin näytti jälleen tointuvan. Hän oli taas rauhallinen ja vakava, vieläpä havaittiin hänessä jonkinlaista kevytmielistä iloisuuttakin, mikä ei millään tavoin ollut sopusoinnussa hänen tilansa ja mielenlaatunsa kanssa ja jota vähän väliä taas katkaisivat syvän äänettömyyden ja alakuloisuuden tai oikullisen närkästyksen puuskat. Rouva Ashton pelästyi kovasti ja kysyi kotilääkärinsä neuvoa. Mutta Lucyn suoni ei sykkinyt tavallista kovemmin; lääkäri ei siis tiennyt muuta kuin että tauti oli sielussa, jonka tähden hän neuvoi kohtuullista liikuntoa ja huvitusta. Neiti Ashton ei virkkanut koskaan sanaakaan siitä, mitä juhlasalissa oli tapahtunut. Olipa syytä epäillä tokko hänellä oli siitä muistoakaan; sillä usein nähtiin hänen nostavan kättänsä kaulaansa, ikäänkuin hän olisi hakenut sinistä nauhaa, joka häneltä ryöstettiin. Ja sitten hän aina mutisi kummastuneena ja pahoilla mielin, kun ei voinut sitä löytää: "Se oli viimeinen side, joka kiinnitti minua elämään."
Kaikista näistä peloittavista merkeistä huolimatta rouva Ashton ei kuitenkaan tahtonut viivyttää tyttärensä häitä; sillä hän oli jo liiaksi sekaantunut siihen asiaan voidakseen peräytyä. Paljon vaivaa hänellä sentään oli saada asian nurja puoli salatuksi Bucklaw'lta. Sillä hän näki selvään, että tämä, jos hän olisi havainnut tyttäressä vähänkin vastahakoisuutta, olisi heti rikkonut kihlauksen äidin suureksi häpeäksi ja häväistykseksi. Rouva Ashton päätti siis, että häät, jos Lucy yhä oli tekemättä vastarintaa, piti vietettämän ennenmäärättynä päivänä; hän näet toivoi, että hänen tyttärensä rauhaton mieli asuntopaikan, tilan ja säädyn muutoksesta parantuisi paljon joutuisammin ja täydellisemmin kuin tohtorin antamista, hitaasti vaikuttavista rohdoista. Herra Ashton, jolla sukunsa koroittaminen ja oman itsensä puolustus markiisi A——n hankkeita vastaan aina olivat silmien edessä, saatiin myös helposti suostumaan tähän päätökseen. Tuskinpa olisi hän muutenkaan ollut mies sitä vastustamaan, vaikka olisi tahtonut. Mitä nuoriin herroihin, Bucklaw'hon ja everstiin tulee, niin he väittivät, että sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, olisi häpeällistä lykätä häitä tuntiakaan myöhemmäksi kuin mitä oli määrätty; sillä muuten kaikki varmaan luulisivat heidän sen tehneen sentähden, että Ravenswoodin väkivaltainen käynti ja uhkaukset olivat säikyttäneet heitä.
Bucklaw tosin ei olisi suinkaan vaatinut tämmöistä liikaa kiirettä, jos hän olisi käsittänyt neiti Ashtonin terveyden tai pikemmin mielen todellisen tilan. Mutta sen ajan tapa tämmöisissä tilaisuuksissa ei sallinut muuta kuin aivan lyhyitä, harvoja keskusteluja sulhasen ja morsiamen välillä; ja rouva Ashton käytti tätä tapaa niin taitavasti, ettei Bucklaw saanut nähdä mitään eikä tietää onnettoman morsiamensa terveydestä ja tunteista.
Häitten edellisenä iltana Lucylle tuli taas kevytmielisyyden puuska, niin että hän nuoren tytön tavallisella ilolla tarkasti kaikki häävaatteet y.m., jotka oli varattu kutakin perheen jäsentä varten.
Aamu koitti kirkkaana ja iloisena. Häävieraat kokoontuivat uhkein parvin likeltä ja kaukaa. Siinä iloisessa juhlassa olivat läsnä herra Ashtonin sukulaiset sekä rouvan vielä korkeampisäätyinen suku, niin myös sulhasen kaikki sukulaiset ja ystävät, kaikki komeissa vaatteissa ja jalojen ratsujen selässä, jotka olivat nekin koreissa valjaissa ja siloissa. Olipa paitsi näitä vielä melkein jokainen arvokkaampi presbyteriläisperhe seitsemän penikulman alalla katsonut velvollisuudekseen saapua tähän tilaisuuteen, jota pidettiin jonkinlaisena voittona markiisi A——sta, koska hänen sukulaiselleen sen kautta oli tapahtunut häväistys. Komea aamiainen oli vieraiden tultua tarjona, ja heti kun pöydästä noustiin, huudettiin: "Hevosten selkään!" Morsian astui Henrik veljensä ja äitinsä välillä. Hänen eilinen iloisuutensa oli muuttunut syväksi surullisuuden varjoksi, joka ei sentään näyttänyt luonnottomalta näin tärkeänä hetkenä. Hänen silmänsä loistivat ja hänen poskensa punoittivat, mitä ei oltu moneen aikaan nähty. Tämä hänen kasvojensa ihmeellinen ihanuus ja hänen pukunsa komeus vaikutti sen, että hänen astuessaan ulos nousi yleinen ihastuksen humina, johon eivät naisetkaan voineet olla ottamatta osaa. Hääväen noustessa hevosten selkään herra Ashton, joka oli rauhan mies ja kaikkien menojen tarkka noudattaja, torui Henrik poikaansa siitä, että tämä oli vyölleen ripustanut omituisen pitkän sotamiekan, jonka hän oli veljeltään everstiltä lainannut.
"Jos sinulla pitää olla ase", sanoi isä, "tässä rauhallisessa tilaisuudessa, niin mikset ottanut sitä lyhyttä tikaria, joka sinulle tuotiin Edinburghista?"
Poika puolustautui selittäen, että tikari oli kadonnut tietämättömiin.
"Sitten olet kai sen itse pannut piiloon", virkkoi isä, "siitä turhasta halusta, että tahdoit pitää kupeellasi tuommoista kummitusta, joka olisi saattanut kelvata ritari William Wallaselle. — Mutta samapa se, nouse nyt hevosen selkään ja pidä huoli sisarestasi."
Poika teki kuten käskettiin ja sai sijansa komean saattojoukon keskuksessa. Siihen aikaan hänen päässään pyöri vain hänen oma ulkomuotonsa, miekkansa, kultasilainen nuttunsa ja sulkatupsuhattunsa, niin ettei hän huomannut mitään muuta. Mutta myöhemmin hän aina kuolinpäiväänsä saakka muisti, että hänen sisarensa käsi, joka kosketteli häntä, kun Lucy istui satulassa hänen takanaan, tuntui kylmältä ja kostealta kuin hautakiven marmori.
Loistaen kauas mäkien ja alankojen yli tämä uljas hääsaattue saapui viimein pitäjän kirkolle, jonka he täyttivät melkein aivan täyteen. Sillä herroja ja naisia — palvelijoista puhumattakaan — oli toista sataa läsnä. Vihkiminen toimitettiin presbyteriläisten menojen mukaan, johon kirkkokuntaan Bucklaw'kin nyt oli katsonut parhaaksi kääntyä.
Kirkon edustalla jaettiin runsaasti almuja lähiseutujen vaivaisille, ja jaon toimittajana oli John Mortsheugh, joka vastikään oli tullut muutetuksi autiolta Erakon kirkkomaaltansa haudankaivajan virkaan Ravenswoodin kylän kirkkoon. Gourlayn mummo, kahden ikäsisarensa kanssa — (samoja, jotka olivat häntä auttaneet sokean Liisan ruumista kääriessä) — istui syrjässä laakealla hautakivellä, kateellisesti katsellen heille tulleita osia. "Olisipa John Mortsheugh", virkkoi Anni Winnie, "voinut muistaa vanhoja aikoja ja vanhoja kummejansa, vaikka hän onkin niin korea tuossa uudessa, mustassa nutussaan. Minä vain olen saanut viisi silliä, en kuutta, eikä tämä näy olevan oikea kuuden-pennyn raha, ja onpa tämä lihapalakin, tohdin sanoa, unssin vertaa keveämpi kaikille muille annettuja paloja. Ja se vielä päälliseksi on suonikasta polvipalaa, kun sitä vastoin sinun palasi, Leena, on takareittä."
"Minunko vai, sanoi hän?" mutisi halvattu ämmä, "minun palani on puoleksi luuta, luullakseni. Kun suuret herrat antavat jotain siitä, että köyhät vaivaiset käyvät heidän häissään ja hautajaisissaan, pitäisi ainakin antaa semmoista, josta on apua, luulisin minä."
"He eivät annakaan lahjojansa", virkkoi Gourlay mummo, "rakkaudesta meitä kohtaan — eivätkä myöskään huoli siitä, saammeko ravintoa vai kuolemmeko nälkään. Kylläpä he antaisivat meille vierinkiviä leipäpalojen sijasta, jos siitä olisi apua heidän turhamaiselle komeudenhalulleen. Ja kuitenkin he vaativat meiltä kiitollisuutta, siksihän he sitä sanovat, aivankuin olisivat antaneet lahjansa todellisesta rakkaudesta ja suosiosta."
"Se oli aivan oikein sanottu", vastasi toinen ämmä.
"Mutta kuules, Liisa Gourlay, sinä, joka olet vanhin meistä, sanopas, oletko koskaan nähnyt suurempia ja koreampia häitä?"
"Enpä juuri muista nähneeni", vastasi Gourlay mummo. "Mutta toivottavasti pian taas näen yhtä suuret hautajaisetkin."
"Ja se huvittaisikin minua aivan yhtä paljon", virkkoi Anni Winnie. "Sillä ruokaa saadaan yhtä runsaasti, eikä tarvitse nauraa ja irvistellä ja vetää suutansa iloiseksi ja toivottaa onnea tuolle helkkarin herrasväelle, joka kohtelee meitä niinkuin järjettömiä luontokappaleita. Minä mielelläni käärin hautajaispalan esiliinaani ja laulelen vanhaa lauluani:
"Se on oikein, Anni", sanoi halvattu akka. "Jumala suokoon meille viheriäisen joulun ja lihavan kirkkomaan!"
"Mutta sitäpä tahtoisin sinulta kysyä, Gourlay kummi, koska sinä meistä olet vanhin ja viisain, kuka ensimmäisenä tästä iloisesta hääjoukosta saa käydä pitkälleen?"
"Näetkö tuota maan mainiota tyttöä tuolla", sanoi Gourlay ämmä, "joka kiiltää ja kuultaa yltyleensä kullasta ja kalliista kivistä, hän, jota nostetaan valkean hevosen selkään, satulaan tuon purppuranuttuisen hätäkellon taakse, jolla on pitkä pamppu kupeellaan?"
"Mutta sehän onkin morsian!" huudahti toinen ämmä, jonka kylmässä sydämessä liikahti kuitenkin hiukka sääliä. "Sehän on itse morsian! Voi voi! Niin nuori, niin hyvä ja niin kaunis — vai sen, hänen aikansa niin lyhyt?"
"Minä sanon sinulle", vakuutti ennustaja, "hänen hikiliinansa on jo noussut hänelle kaulaan, uskokaa pois, ken tahtoo. Hänen tiimakellossaan ei ole enää monta hiekkajyvää karisematta, eikä se kummaa olekaan — kun sitä on niin kovasti ravistettu. Lehdet karisemistaan karisevat nyt puista, mutta hän ei ole elävin silmin näkevä niiden tanssivan ja pyöriskelevän kuin keijukaiset Martinpäivän tuulessa."
"Sinähän hoitelit häntä kolme kuukautta", virkkoi halvattu eukko, "ja sait siitä kaksi punaista kolikkoa, jollei minulle ole valhetta kerrottu."
"Niin, niin", vastasi Gourlay ämmä katkerasti irvistäen. "Ja lupasihan herra Ashton minulle vielä kelpo punaisen puvunkin kaupan päällisiksi — polttolavan ja kahleet ja tervatynnyrin, tyttöseni! — Eikö se ole kunnon juomarahaa, — kun minä valvoin yöt päivät hänen kituvan tyttärensä kanssa. Mutta pitäköön hän vain sen palkan oman armollisen rouvansa varalta, kummit."
"Olenpa jo kuullut huhun" sanoi Anni Winnie, "että tuo armo ei ole aivan armollinen rouva."
"Näettekö häntä tuossa", sanoi Gourlay mummo, "kuinka hän kiemailee ratsastaessaan harmaalla ruunallansa kirkkomaalta? — Onpa hänessä enemmän pirun juonia, tuossa vaimossa, joka noin komeana ja koreana tuolla ratsastaa, kuin kaikissa Skotlannin noita-akoissa, jotka ikänä ovat kuutamolla lentäneet North-Berwickin nurmikon yli."
"Mitä te noita-akoista puhutte, te sen vietävät ämmät!" tiuskaisi John Mortsheugh. "Teettekö te tässä taikojanne aivan kirkkomaan keskellä manataksenne turmiota sulhaselle ja morsiamelle? Pois kotiin nyt, sillä jos minä otan siimani käteen, niin te joudutte perille kiireemminkin kuin mitä tahtoisitte."
"Huh, hyvänen aika!" vastasi Gourlay ämmä. "Nytpä muka koreillaan ja keikistellään uudessa, mustassa nutussa ja hyvin jauhoitetussa tukassa, ikäänkuin ei oltaisi ikänä nälkää nähty! Ja varmaanhan sitten vingutetaan viulupahaista tänä iltana herraskartanossa, mihin muutkin kaikki käsisahurit monen virstan päästä taitavat tulla. Saapas vain nähdä, John, kestänevätkö sinun kielesi — siinä se temppu on, poikaseni."
"Kuulkaapas vieraat miehet", sanoi Mortsheugh, "kuinka hän uhkaa minulle vahinkoa ja noituu minua. Jos jotain pahaa tänä iltana sattuu minulle tai minun viululleni, niin kyllä siitä laitan mustimman yöllisen retken, jolla hän ikänä on käynyt. Minä vedän hänet pappiskokouksen ja kirkkoneuvoskunnan eteen — olenhan minä itsekin puoli pappi, nyt kun olen unilukkarina asutussa pitäjässä."
Näiden ämmien ja koko ihmiskunnan välinen viha teki, että juhlalaitokset eivät nostattaneet heidän mielihyväänsä; mutta niin ei ollutkaan muun kansanjoukon laita. Hääjoukon komeus, koreat puvut, tuliset ratsut, kauniiden naisten ja jalojen herrojen iloinen näky vaikuttivat niinkuin tuleekin katsojien mieleen. Lakkaamattomat huudot: "Eläköön Ashtonit ja Bucklaw't!" sekä pistoolien ja pyssyjen pamaukset, joilla morsianta tervehdittiin, todistivat, kuinka suurella mielihyvällä kansa katseli hääjoukkoa, seuratessaan sen paluumatkaa kartanolle. Joku vanha talonpoika tai hänen emäntänsä tosin irvisteli tuon äsken kohonneen suvun komeudelle muistellen hävinneiden ravenswoodilaisten aikoja. Mutta hekin tunkeilivat sittenkin kartanolle, himoten sitä hyvää ruokaa, jota siellä tänä päivänä oli tarjona niin köyhille kuin rikkaillekin, ja tunnustivat siten, että "siellä herra, missä herkut."
Näin palasi Lucy isänsä kotiin, kaikki sekä rikkaat että köyhät seurassaan. Bucklaw oikeutensa mukaan ratsasti nuorikkonsa rinnalla; mutta tottumattomana tähän outoon asemaan hän pikemmin koetti vetää kansan huomiota puoleensa komeudellaan ja ratsastustaidollaan kuin yrittämällä puhella kahden kesken Lucyn kanssa. He saapuivat onnellisesti kartanolle kesken tuhansia riemullisia hurraahuutoja.
Niinkuin tiedämme, vietettiin vanhaan aikaan häitä juhlallisella komeudella, jonka nykyajan hienompi aisti on hylännyt. Häävieraat tässä tilaisuudessa saivat ylenmäärin runsaan päivällisen, jonka tähteet, sen jälkeen kun palvelijat olivat niistä kyllänsä saaneet, jaettiin hurraavalle kansalle; ja niihin vielä lisättiin niin monta tynnyrillistä olutta, että ilo ulkonakin nousi pian yhtä korkealle kuin sisällä huoneissa. Herrat joivat sen ajan tavan mukaan pitkin siemauksin kallista viiniä; naiset puolestaan, valmistuttuaan tansseihin, joilla hääilo aina päättyi, odottivat suurella halulla herrojen tuloa juhlasaliin. Vihdoin viimeinkin viinin juojat, kun ilta jo oli jokseenkin myöhään kulunut, tulivat miehissä naisten huoneeseen, jossa he, viinistä ja ilosta vilkastuneina ja pantuansa pois miekkansa, taluttivat maltittomaksi käyneet parinsa saliin. Musiikki kuului parvelta, kaikuen kohokuvin koristettua lakea myöten. Tavan mukaan olisi oikeastaan morsiamen pitänyt aloittaa tanssi; mutta rouva Ashton, pyytäen tyttärensä puolesta anteeksi ja sanoen, että Lucy ei voinut hyvin, tarjosi sen sijaan oman kätensä Bucklaw'lle.
Mutta juuri kun hän sulavalla liikkeellä kohotti päätään odottaen sitä soiton säveltä, jolloin hänen vuoronsa olisi ollut aloittaa tanssi, huomasi hän äkkiä arvaamattoman muutoksen salin koristuksissa ja hämmästyi niin, ettei voinut olla huudahtamatta: "Kuka on uskaltanut vaihtaa seinäkuvia?"
Kaikki katsahtivat seinille, ja — kas kummaa! — herra Ashtonin isän kuva oli poissa, ja sen sijalla vanhan ritari Malisius Ravenswoodin kasvot näyttivät säihkyvän vihaa ja kostoa salissa koolla olevalle joukolle. Vaihto luultavasti oli tehty sillä aikaa, kun sali oli tyhjänä, ja jäänyt huomaamatta, kunnes kynttilät ja tulisoihdut seinälle kiinnitetyissä pitimissä oli sytytetty palamaan tanssin ajaksi. Ylpeät ja tuittupäiset herrat vaativat, että nyt heti tutkittaisiin, kuka oli syynä tähän talon isännälle ja heillekin tehtyyn häväistykseen. Mutta hämmästyksestänsä toinnuttuaan rouva Ashton sanoi sen vain olevan hullutusta, jonka kartanossa elatuksensa saava hupsu tyttö on tehnyt. Tämän tytön taipuvaiseen mieleen olivat muka Gourlay mummon tarinat "entisestä herrasväestä", niin rouva Ashtonin sanat kuuluivat, nähtävästi vaikuttaneet. Hämmästystä herättänyt kuva vietiin paikalla pois, ja rouva Ashton aloitti tanssin niin sulavalla ja majesteettisella ryhdillä, ettei hänestä jo kadonnutta nuoruuden kukoistusta paljon kaivattukaan ja että melkein oli perää vanhojen ylenpalttisissa ylistyksissä, jotka kehuivat rouva Ashtonin tanssitaidon suuresti voittavan kaikki nykyisen polven tepastelut.
Käytyänsä jälleen paikalleen istumaan rouva Ashton ei kummastunut, kun näki, että hänen tyttärensä oli lähtenyt ulos. Hän meni jälestä haluten lievittää sitä vaikutusta, jonka aivan luonnollisesti niin säikähdyttävä tapaus kuin kuvien vaihto oli tekevä Lucyn mieleen. Luultavasti hän havaitsi pelkonsa perättömäksi, sillä hän palasi noin tunnin kuluttua ja kuiskasi jotain sulhasen korvaan, jonka jälkeen tämä luopui tanssista ja katosi salista. Soittoniekat nyt soittivat minkä jaksoivat, tanssijat pyörivät kaikella nuoruuden, ilon ja riemun innolla — mutta äkkiä kajahti kiljahdus, niin kimakka ja läpitunkeva, että tanssi ja soitanto keskeytyivät siihen paikkaan. Kaikki seisoivat liikahtamatta; mutta kun samanlainen kiljahdus kuului vielä toistamiseen, tempasi eversti Ashton tulisoihdun seinältä, otti morsiuskamarin avaimen Henrikiltä, joka sulhaspoikana sitä talletti, ja riensi sinne. Herra ja rouva Ashton sekä pari muutakin läheisintä sukulaista seurasivat häntä. Hääjoukko jäi hämmästyneenä odottamaan heidän takaisintuloaan.
Kamarin ovelle jouduttuaan eversti Ashton koputti ja huusi, mutta ei kuulunut muuta vastausta kuin heikkoa valitusta. Viipymättä hän nyt aukaisi oven, mutta vastassa oven takana lattialla oli mytty. Kun oli ovi saatu aivan auki, nähtiin sulhasen ruumiin makaavan kynnyksellä, ja lattia sen ympärillä oli tulvillaan verta. Hämmästyksen huuto kajahti kaikkien läsnäolevien rinnasta; ja tämä uusi peloituksen merkki kutsui koko muunkin joukon liikkeelle, joka alkoi meluten virrata makuuhuoneeseen päin. Mutta eversti Ashton, kuiskattuaan äitinsä korvaan: "Hakekaa Lucya, hän on murhannut Bucklaw'n!" — vetäisi miekkansa tupesta, kävi oven suuhun seisomaan ja julisti, ettei hän päästäisi ketään ihmistä sisään, paitsi papin sekä vieraiden joukossa olevan lääkärin. Heidän avullansa Bucklaw, joka yhä hengitti, nostettiin maasta ja kannettiin toiseen huoneeseen, johon hänen ystävänsä, epäluuloisina ja nuristen, kokoontuivat lääkärin päätöstä kuulemaan.
Sillä välin rouva ja herra Ashton muutamien apulaisten kanssa turhaan hakivat Lucya; hän ei ollut morsiusvuoteessa eikä koko kamarissakaan. Kun ei huoneessa ollut mitään salaovea, ruvettiin jo ajattelemaan, että hän oli heittäytynyt ikkunasta ulos. Mutta eräs hakijoista, valaistuaan tulisoihdullansa lattiaa, huomasi jotakin valkoista kamiinitakan nurkassa. Siellä istuikin onneton tyttö, tai pikemmin sanoen kykki kuin jänis — hiukset hajallaan — yönuttu repaleina ja vereen tahrattuna — silmät tuijottelevina ja koko muoto väänneltynä niinkuin hurjan mielenvikaisen. Kun hän huomasi olevansa löydetty, rupesi hän laskemaan mielettömiä ääniä suustaan, irvistelemään ja osoittelemaan hakijoita verisillä sormillansa ilkkuvan hullun eriskummallisella tavalla.
Naisia kutsuttiin nyt kiireesti avuksi, ja onneton morsian vedettiin piilopaikastaan esille, mitä ei muuten kuin väkivoimalla saatu aikaan. Kun hänet kuljetettiin kynnyksen ylitse, katsahti hän alas ja virkkoi ensimmäiset todelliset sanansa, irvistelevällä ilkkumisella kysyen: "Vai te jo kannoitte pois kauniin sulhasmiehenne?" Kauhistuneet apulaiset veivät hänet toiseen syrjäiseen kamariin, jossa hänet sidottiin kiinni, niinkuin hänen tilansa vaati, ja vartioitiin tarkasti. Vanhempien sanomatonta tuskaa — kaikkien vieraitten kauhistusta ja hämmästystä — kummankin asianomaisen ystävien keskinäisiä vimmaisia riitoja, johon vimmaan liiaksi nautittu viinakin oli suurena yllyttimenä — kaikkea tätä sekamelskaa ei voi täydelleen kuvatakaan.
Lääkäri oli ensimmäinen, jonka sanoja hiukan rauhallisemmin ruvettiin kuuntelemaan. Hän julisti, että Bucklaw'n haava, vaikka se olikin syvä ja vaarallinen, ei ollut suinkaan kuolemaksi, mutta että se kuitenkin voisi tulla hengenvaaralliseksi, jos häntä paljon häirittäisiin ja heti ruvettaisiin kuljettamaan pois. Tämä päätös viihdytti suuresti Bucklaw'n ystäviä, jotka ensi alussa olivat väittäneet, että hänet oli kaikin mokomin kuljetettava pois tästä talosta lähimpään jollekulle heistä kuuluvaan kartanoon. Nytkin vaativat he siihen nähden mitä oli tapahtunut, että neljä heistä saisi jäädä ystävänsä sairasvuoteen ääreen vartioimaan ja että sitä paitsi vielä tarpeeksi suuri parvi heidän palvelijoitaan täysin asestettuina saisi sen ajan asua kartanossa. Eversti Ashtonin ja hänen isänsä suostuttua tähän ehtoon läksivät muut sulhasen sukulaiset ja ystävät pois talosta, vaikka jo oli myöhäinen, pimeä yö. Lääkäri kutsuttiin sitten katsomaan neiti Ashtonia, jonka tilan hän sanoi sangen vaaralliseksi. Toisiakin lääkäreitä lähetettiin paikalle noutamaan. Kaiken yötä Lucy houraili. Aamulla hän kääntyi aivan tunnottomaksi. Seuraavana iltana sanoivat lääkärit, että hänen tautinsa ratkaiseva hetki oli tuleva. Ja niin tapahtuikin. Sillä pyörryksissä herätessään hän tosin oli jotenkin rauhallisella mielellä ja salli muuttaa tai korjata yövaatteitaan. Mutta niin pian kuin hän oli kädellään koskenut kaulaansa, ikäänkuin hakien tuota onnetonta sinistä nauhaa, tulvahti hänen mieleensä hirvittävien muistojen parvi, jota ei hänen henkensä eikä ruumiinsa kestänyt. Hän vääntelehti kauheissa kouristuksissa, kunnes viimein kuolema teki niistä lopun, ilman että Lucy oli voinut sanallakaan selittää tuota hirveää tapahtumaa.
Piirikunnan tuomari, joka saapui seuraavana päivänä nuoren neidon kuoleman jälkeen, tutki tämän turmiollisen tapauksen kaikki seikat; toimittaessansa tätä tuskallista velvollisuuttaan hän kuitenkin koetti säästää surevan perheen tunteita niin paljon kuin mahdollista. Mutta tutkinto ei tuonut ilmi mitään selitystä sille yleiselle luulolle, että morsian äkillisessä hulluuden puuskassa oli murhannut sulhasen kamarin kynnykselle. Surma-ase löydettiin lattialta veren tahraamana. Se oli sama tikari, joka oli ollut määrätty Henrikin kannettavaksi hääsaatossa, mutta jonka hänen onneton sisarensa oli luultavasti kätkenyt silloin, kun sitä ja muitakin häävarusteita näytettiin.
Bucklaw'n sukulaiset toivoivat, että hän terveeksi tultuaan antaisi jonkun selityksen tästä pimeästä asiasta ja he ahdistelivat häntä yhä kyselyillään, joita hän ensi alussa vältti syyttämällä heikkouttansa. Mutta kun hänet oli viety omaan kotiinsa ja hän alkoi olla varmalla paranemisen tiellä, kutsui hän kokoon kaikki sekä miehet että naiset, jotka olivat luulleet saavansa tiedustella häneltä sitä asiaa. Hän kiitti heitä siitä huolesta, jota he hänen puolestaan olivat osoittaneet, sekä heidän tarjoamastaan avusta ja huolenpidosta. "Mutta sittenkin, hyvät ystävät", lopetti hän puheensa, "tahtoisin teroittaa teille mieleen, ettei minulla ole mitään tarinaa kerrottavana eikä mitään minulle tehtyä pahaa kostettavana. Ja jos vasta joku nainen rupeaa tiedustelemaan minulta tuon onnettoman yön tapahtumia, niin pysyn ääneti ja olen pitävä sitä naista semmoisena, joka on näyttänyt tahtovansa rikkoa kaiken ystävyyden meidän välillämme, sanalla sanoen, en ole ikänä enää puhuva hänelle yhtään sanaa. Mutta jos joku herra minulta semmoista kyselee, niin olen pitävä sitä loukkauksena, joka tarkoittaa aivan samaa kuin jos hän pyytäisi minua kanssansa Herttuan kujaan[17] tulemaan, ja minä toivon, että hän on käyttäytyvä sen mukaan."
Näin jyrkkä julistus ei tarvinnut sen enempiä selityksiä, ja pian saatiin nähdä, että Bucklaw oli noussut sairasvuoteelta viisaampana ja vähemmin kevytmielisenä miehenä kuin mitä hän sitä ennen oli ollut. Hän luopui Craigengeltin seurasta määrättyään hänelle kuitenkin niin hyvän eläkkeen, että kapteenin, jos hän käytti sitä viisaasti, ei tarvinnut pelätä köyhyyttä eikä siitä seuraavia kiusauksia.
Bucklaw meni myöhemmin ulkomaille eikä enää ikänä palannut Skotlantiin. Ei myöskään tiedetä hänen koskaan puolella sanallakaan maininneen mitään, mikä olisi koskenut hänen onnetonta naimisyritystänsä.