Kuin pauhatessa syksymyrskyjen
karisseet lehdet lentää hajallen,
tai riihen ovest', ilman kantamina,
akanat ajelevat haipuvina —
näin, koska Luojan henki puhaltaa,
myös ihmispäätös haipuu, hajoaa.
Nimetön.

Kaleb, kun hänet viimeksi jätimme, oli ylpeimmillään siitä, että hänen monenlaiset hankkeensa Ravenswoodin suvun kunnian kannattamiseksi olivat niin hyvin onnistuneet. Tarkastettuaan ja järjestettyänsä kaikki eri ruokalajit hän huomasi, ettei sen herramaisempaa ateriaa ollut tarjona ollut Wolfs Cragissa lordi Ravenswood-vainajan hautajaisten jälkeen. Suuri oli vanhan palvelijan riemu, kun hän koristi vanhan tammisen pöydän puhtaalla pöytäliinalla ja sitten latoi sille halstarilla paistettua hirvenlihaa sekä lintupaistinsa, vähänväliä luoden herraansa ja hänen vieraisiinsa silmäyksen, joka ikäänkuin moitti heidän taannoista luottamuksensa puutetta. Ja monta tarinaa, enemmän tai vähemmän todensekaista, sai Lockhard sinä iltana kuulla Wolfs Cragin muinaisesta komeudesta ja sen paronien silloisesta vallasta koko ympäristössä.

Tuskinpa silloin talonpoika piti vasikkaansa tai karitsaansa omanaan, ennenkuin oli kysynyt tekikö lordi Ravenswoodin mieli ottaa sitä. Ja aina heidän oli herralta pyydettävä lupaa ennenkuin saivat mennä naimisiin siihen aikaan, ja monta lystiä juttua kerrotaan vielä siitä oikeudesta ynnä muistakin. "Tosin", jatkoi Kaleb, "nämä nykyiset ajat eivät ole entisten hyvien aikain kaltaisia, jolloin herralle annettiin mikä herralle tulee. Mutta totta on sittenkin, niinkuin tekin, herra Lockhard, johonkin määrään olette tainnut huomata, että me ravenswoodilaiset yhä vieläkin koetamme harjoittamalla paronivaltaamme laillisella ja oikealla tavalla pitää vereksessä muistissa tuota talonpoikien kohtuullista ja sopivaista alamaisuutta herraansa kohtaan, joka muuten on jo melkein unohtumaisillaan tässä nykyisten aikain yleisessä vallattomuudessa ja sekasorrossa."

"Hm!" pani Lockhard. "Ja saanko luvan kysyä, herra Balderston, sanokaapa mulle, olkaa niin hyvä, onko väki tuossa kylässä halukas tottelemaan teidän sanojanne? Sillä täytyypä minun tunnustaa, että Ravenswoodin kartanon maalle, joka nyt on minun herrani valtiosinetinvartian omana, teiltä jääneet alustalaiset eivät juuri tahdo olla nöyrintä lajia.

"Voi, herra Lockhard", vastasi Kaleb, "pitäisihän teidän ottaa sekin lukuun, että siellä on ollut omistajan muutos ja että entinen herra saattoi helposti saada heiltä avukseen kaksikin riuhtaisua, kun uusi tulokas töin tuskin saa yhden. Ja uppiniskaista, vastaanhangoittelevaa joukkiota he ovatkin olleet ikänsä, nuo Ravenswoodin alustalaiset, ja paha on heidän kanssansa tulla toimeen, kun he eivät tunne herraansa. Ja jos teidän isäntänne kerran herättäisi heidän vimmansa, niin tuskinpa koko maakuntakaan saisi heitä kukistetuksi."

"Totta maar", arveli Lockhard, "jos niin on laita, niin olisipa sitten minun mielestäni viisainta, että punoisimme yhteen teidän nuoren lordin ja meidän nuoren kauniin neidin tuolla ylhäällä. Ja herra Ashton voisi juuri ommella kiinni teidän vanhan paroninkartanonne tyttärensä hihaan; kylläpä hän pian taas saisi itselleen toisen samanlaisen keinotelluksi jonkun muun käsistä, semmoinen terävä pää hänellä on."

Kaleb pudisti päätään. "Hyvä olisi", sanoi hän, "hyvä olisi, jos se kävisi laatuun, herra Lockhard. Mutta onpa tästä suvusta vanhoja ennustuksia, joiden toteutumista en tahtoisi nähdä näillä vanhoilla silmilläni, jotka ovat jo liian paljon pahaa nähneet."

"Ohoh, eipä huolta ennustuksista!" vastasi Kalebin virkaveli. "Jos vain nuo nuoret rakastuisivat toisiinsa, niin siitä tulisi korea pariskunta. Mutta, puhuakseni suuni puhtaaksi, istuupa meidän salinnurkassamme rouva-pahus, joka tähän niinkuin kaikkiin muihin asioihin pistää nenänsä. Mutta ei sentään haitanne juoda heidän terveydekseen, ja siis täytän matami Anna-Maijankin kupin mestari Girderin kanarianviinillä."

Sillä aikaa kun keittiössä pidettiin näin iloista puhetta, oli myös salissa istuva seura yhtä hauskasti viettänyt aikansa. Kerran päätettyään suoda valtiosinetinvartialle vieraanvaraisuutta sen verran kuin talossa sitä oli tarjona Ravenswood piti velvollisuutenaan kohdella vieraitaan hyvillä mielin olevan isännän herttaisella, kohteliaalla tavalla. Ja semmoiseksi kuin ihminen teeskenteleikse — se on usein huomattu — semmoiseksi hän monesti todellakin tulee. Tunnin tai parin kuluttua Ravenswood omaksi kummastuksekseen huomasi olevansa juuri sillä mielellä kuin isäntä, joka hartaasti koettaa voimiensa mukaan huvittaa mieluisia, kunnioitettuja vieraita. Kuinka suureksi osaksi tähän mielenmuutokseen oli ollut syynä neiti Ashtonin ihanuus ja vilpittömyys sekä myös iloisuus, jolla hän kärsi kaikkea, mikä täällä oli epämukavaa — ja kuinka suureksi osaksi valtiosinetinvartian sujuva, hauska puhetapa (sillä hänellä oli erinomainen kyky puhua korvaa miellyttäviä sanoja) — sitä lukija omalla älyllään arvailkoon. Mutta kumpainenkin vaikutti Ravenswoodin mieleen.

Herra Ashton oli harjaantunut valtiomies, hän tunsi perin pohjin kuninkaan hovit ja ministerien salakamarit ja tiesi kaikki ne monenlaiset valtioasioiden mutkat, jotka olivat tapahtuneet seitsemännentoista vuosisadan viimeisinä merkillisinä vuosina. Hän taisi siis omasta kokemuksestaan tarinoida miehistä ja tapauksista tavalla, joka kiinnitti kuulijan huomiota; ja hänellä oli sitä paitsi se erinomainen taito, että hän osasi välttää jokaista sanaa, joka olisi voinut olla hänelle vahingoksi, mutta sittenkin saada toiset ihmiset uskomaan, että hän puhui ilman pienintäkään varovaisuutta tai umpimielisyyttä. Ravenswoodistakin, vaikka hänen sydämessään kyti pahoja ennakkoluuloja ja todellisiakin vihan syitä, tuntuivat herra Ashtonin tarinat sittenkin sekä huvittavilta että opettavilta. Ja valtiosinetinvartia, jonka sisälliset tunteet alussa olivat olleet niin suurena haittana, kun hänen piti esittää itsensä, liikkui nyt puheissaan erinomaisen taitavan, mesikielisen lakimiehen koko sulavuudella ja sujuvuudella.

Hänen tyttärensä ei puhunut paljoa, mutta hän hymyili, ja kun hän puhui, niin hän osoitti nöyrää lempeyttä ja halua olla mieliksi, mikä Ravenswoodin kaltaista ylpeää miestä miellytti enemmän kuin säihkyvinkään sukkeluus. Ja mikä oli kaikista parasta, nuoriherra ei voinut olla huomaamatta, että hänen vieraansa, — lieneekö siihen kiitollisuus ollut syynä vai jokin muu — kohtelivat häntä tässä autiossa, huonosti varustetussa salissa yhtä suurella kunnioituksella kuin jos hän olisi voinut tarjota mitä ylellisintä vieraanvaraisuutta korkean säätynsä mukaan. Mitä kaikkea puuttui, sitä ei huomattukaan; tai jollei voitu olla jotakin huomaamatta, niin kehuttiin vain niitä keksintöjä, joilla Kaleb oli osannut täyttää tavallisten tarvekalujen puutteen. Ja jos joskus ei voitukaan olla hiukan naurahtamatta, niin nauru kuitenkin oli hyväntahtoista lajia, ja usein siihen liittyi jokin taitavasti lausuttu mielittelysana, joka osoitti, kuinka suuressa arvossa vieraat pitivät isäntänsä persoonallisia avuja ja kuinka vähän huolivat kärsittävänä olevista pienistä epämukavuuksista. Ja ehkäpä ylpeyden tunne sen johdosta, että Ravenswood näki omia ansioitansa pidettävän kaikkien kovan onnen tuottamien puutteiden yltäkylläisenä korvauksena, hiveli hänen sydäntänsä vieläkin enemmän kuin herra Ashtonin puheet ja Lucyn kauneus.

Tulipa levon aika. Herra Ashton ja hänen tyttärensä menivät kumpikin makuukamareihinsa, jotka olivat paljoa paremmin koristetut kuin mitä olisikaan voitu toivoa. Anna-Maijalla olikin ollut apuna tarpeellisia varustuksia tehdessään eräs kylän muija, joka oikeastaan vain oli tullut katsomaan, mutta Kalebin kynsiin jouduttuaan pakotettiin siksi illaksi kotiorjan ammattiin. Hänen ei sallittukaan enää palata kylään tarinoimaan nuoren aatelisneidon puvusta ja ulkomuodosta, vaan hänen täytyi ruveta auttamaan wolfs-cragilaisten talouspuuhissa.

Senaikuisen tavan mukaan Ravenswoodin nuoriherra itse saattoi valtiosinetinvartian makuukamariin, ja Kalebkin kulki jäljestä. Tämä asetti pöydälle kaksi kömpelösti valettua talikynttilää (semmoisia siihenkin aikaan nähtiin vain talonpojilla); ne olivat kiinnitetyt solmuiksi väännettyihin rautalankoihin, kynttiläjalkojen asemasta; mutta siitä huolimatta Kaleb toimitti tämän tehtävänsä yhtä juhlallisesti kuin jos hänellä olisi ollut vahakynttilöitä. Hän katosi nyt, mutta palasi hetken kuluttua jälleen tuoden mukanaan kaksi saviruukkua (posliinit, sanoi hän, eivät olleet olleet käytännössä rouvavainajan kuoleman jälkeen); toisessa ruukussa oli kanarianviiniä, toisessa viinaa. Edellisen juoman hän kehui, huolimatta siitä, että petos luultavasti heti tulisi huomatuksi, olleen jo kaksikymmentä vuotta Wolfs Cragin kellarissa; "vaikka tietysti ei minun oikeastaan sopisi puhua, armolliset herrat, teidän läsnäollessanne. Ja tämä viina — se on mainiota juomaa, makeaa kuin mesi ja väkevää kuin Simson. Se on jo ollut tallella tässä talossa noiden merkillisten juominkien ajoista asti, jolloin James Jenklebrae löi vanhan Micklestobin herran kuoliaaksi rappusten yläpäässä. Syynä siihen oli häväistys korkeasti-kunnioitettavaa rouva Muriendia kohtaan, joka tavallaan oli meidän herrasväen sukulainen. Mutta kuitenkin — —"

"Mutta lopettaakseni jutut kerrassaan, Kaleb", virkkoi valtiosinetinvartia, "olkaa hyvä ja tuokaa minulle tuopillinen vettä."

"Jumala varjelkoon, että te, korkea-arvoinen herra, tässä talossa joisitte vettä", vastusti Kaleb, "sehän olisi häväistystä näin kunnialliselle suvulle!"

"Yhtä hyvin, koska herra valtiosinetinvartia niin haluaa", sanoi Ravenswood hymyillen, "voisit ehkä sentään antaa myöten. Sillä jollen väärin muista, on tässä talossa vettäkin juotu, ei kovin kauan sitten, ja vieläpä hyvällä halulla."

"No miksei, jos herra valtiosinetinvartia niin haluaa", myönsi Kaleb; ja tuotuansa tuopillisen Luojan luomaa puhdasta juomaa hän jatkoi: "Tuskinpa muualla saisittekaan moista vettä kuin mitä ammennetaan täällä Wolfs Cragin kaivosta. Mutta sittenkin — —"

"Sittenkin meidän nyt pitäisi jättää herra valtiosinetinvartia rauhaan tähän meidän kurjaan makuuhökkeliimme", virkkoi Ravenswood keskeyttäen puheliaan palvelijansa, joka heti kohta syvään kumartaen vetäytyi oven suuhun, valmiina avaamaan oven herrallensa, kun tämä lähtisi salakamarista.

Mutta herra Ashton esti isännän lähtemästä: "Minulla olisi sananen puhuttava herra Ravenswoodille, Kaleb, ja luulen, ettei hän pane pahaksi, vaikka lähtisitte ennen häntä."

Uudestaan ja vielä syvempään kumarrettuaan Kaleb läksi — ja hänen herransa jäi liikkumatta seisomaan melkoisesti hämillänsä odotellen, miten tämä päivä vielä loppuisi, joka oli ollut niin täynnä arvaamattomia tapauksia.

"Herra Ravenswood", virkkoi herra Ashton, hänkin vähän hämillään, "minä toivon, että te tunnette hyvin kristinopin säännöt ettekä siis anna auringon laskea vihanne yli."

Ravenswood vastasi punastuen, ettei tänä iltana nähnyt mitään tilaisuutta täyttääkseen tätä kristinopin säätämää käskyä.

"Minun mielestäni olisi sentään", vastasi hänen vieraansa, "kun muistan niitä monenlaisia riitoja sekä oikeudenkäyntejä, joita valitettavasti tiheämmin kuin mitä olisi ollut suotavaa tai tarpeellista oli korkeasti-kunnioitettavan lordi Ravenswoodin, teidän isänne, ja minun välillä."

"Minä olisin suonut, korkeasti-kunnioitettava herra", sanoi Ravenswood, jonka sydämessä kukistetut tunteet pyrkivät taas valloilleen, "että näitä seikkoja olisi mainittu missä hyvänsä ennemmin kuin minun isäni katon alla."

"Jokaisessa muussa tilaisuudessa olisin tämän pyynnön arkaa luonnetta pitänyt pyhänä", virkkoi herra Ashton, "mutta minun pitää nyt jatkaa mitä kerran aioin sanoa. — Minunkin sydämeni on jo liiaksi surrut sitä arkatuntoisuutta, joka esti minua hartaasti rukoilemasta sitä, mitä kuitenkin monesti pyytelin, nimittäin että pääsisin teidän isänne puheille — sen kautta olisi paljon voinut välttyä sekä surua häneltä että minulta."

"Se on totta", myönsi Ravenswood hetken arveltuaan, "minä olen kuullut isäni sanovan, että te, herra valtiosinetinvartia, olitte ehdottanut suullista keskustelua hänen kanssaan."

"Ehdottanutko, hyvä herra Ravenswood? Minä todella ainoastaan ehdotin sitä, mutta minun olisi pitänyt anella, rukoilla, kärttää sitä. Minun olisi pitänyt murtaa maahan väliseinä, jonka omaa etuansa pyytävät ihmiset olivat rakentaneet meidän välillemme. Sitten hän olisi nähnyt, minkälainen minä todella olin, kernas uhraamaan melkoisen osan laillisista oikeuksistani lepyttääkseni hänen vihansa, joka, se täytyy minun tunnustaa, oli aivan luonnollinen. Sallikaa, nuori ystäväni, — siksi minä tahtoisin saada nimittää teitä, — sallikaa minun puhdistaa itseäni ja sanoa, että jos teidän isänne ja minä olisimme olleet yhtä kauan toistemme kanssa puheissa kuin minä nyt tänäpäivänä hyvän onneni suosimana olen saanut viettää teidän seurassanne, niin olisi kenties maamme vielä saanut iloita miehen elosta, joka vanhan aatelistomme parissa oli kunnioitettavimpia. Ja sitten olisi minulta välttynyt se suru, että minun täytyi vihamiehenä erota miehestä, jonka mielenlaatua ylimalkaan pidin niin suuressa arvossa ja kunniassa."

Hän kohotti nenäliinansa silmilleen. Ravenswood oli myös liikutettu, mutta odotti kuitenkin sanaakaan sanomatta tämän omituisen tunnustuksen jatkoa.

"Tarpeellista ja sopivaa on", jatkoi valtiosinetinvartia, "että te saatte tietää meidän välillämme olleen monta seikkaa, joiden suhteen tosin halusin saada tuomarin päätöksellä lailliset oikeuteni tarkoin määrätyiksi, mutta en kuitenkaan koskaan aikonut ajaa vaatimuksiani kohtuuden rajoja kauemmaksi."

"Herra valtiosinetinvartia", lausui Ravenswood, "tarpeetonta on, että te sen enempää puhutte tästä asiasta. Minkä laki teille suo tai on suonut, se teillä on — tai sen te saatte. Ei minun isäni enkä minäkään olisi ottanut vastaan mitään armolahjaa."

"Armolahjaako? — Ei suinkaan — te ymmärrätte sanani aivan väärin", vastasi herra Ashton, "tai paremmin sanoen: te ette ole lainoppinut. Monikin oikeus, katsokaa, voi lain edessä olla hyvä ja tuomion edessä tulla hyvin päätetyksi, mutta kunnian mies ei kuitenkaan huoli sitä joka tilaisuudessa käyttää."

"Sitä pahempi, herra valtiosinetinvartia", sanoi Ravenswood.

"Ei, ei", vastasi hänen vieraansa, "te puhutte niinkuin nuori asianajaja; teidän sydämenne vie voiton järjestä. Meidän välillämme on vielä monta seikkaa ratkaisematta. Voitteko moittia sitä, että vanha, rauhaa haluava mies ollessaan nyt vieraisilla nuoren aatelisherran luona, joka on pelastanut kuolemasta hänen tyttärensä ja hänet itsensä, soisi saavansa mainitut seikat ratkaistuksi mahdollisimman suotuisalla tavalla?"

Vanha mies piti näin puhuessaan lujasti kiinni Ravenswoodin kädestä, joka ei vastustanutkaan; ja nuoriherra, mikä hänen ensi päätöksensä lieneekin ollut, ei saattanut vastata muuten kuin myöntäen. Toivotettuansa sitten vieraalleen hyvää yötä hän jätti keskustelun jatkamisen huomispäivään.

Ravenswood riensi saliin, jossa hänen tuli viettää yönsä, ja astui jonkun aikaa edestakaisin lattialla epätasaisin, kiireisin askelin. Hänellä oli verivihollisensa kattonsa alla; mutta hänen tunteensa tätä miestä kohtaan eivät olleet perivihollisen, joskaan ei totisen kristitynkään. Hänestä tuntui ikäänkuin hän ei voisi antaa herra Ashtonille anteeksi niinkuin kristityn velvollisuus olisi vaatinut, mutta ei myöskään voinut pysyä kostotuumissaan, niinkuin perivihollisen sopi. Hänen käytöksensä, niin hänestä tuntui, oli halpamaista, häpeällistä kaupan hieromista, jossa toisella puolella oli viha isää vastaan, toisella rakkaus tyttäreen. Ravenswood kiroili itseään kävellessään näin edestakaisin kuutamossa ja siinä rusottavassa valossa, joka lähti sammuvista kekäleistä. Hän tempasi rautaristikkoiset ikkunat väkisin auki ja paiskasi ne jälleen kiinni, ikäänkuin raittiin ilman tuulahdus ja sen puute, kumpaisetkin, olisivat yhtä paljon kiusanneet häntä. Viimein kuitenkin tämä intohimojen kuohuva koski oli kylliksi raivonnut; Ravenswood heittäytyi tuolille, jonka hän oli valinnut leposijakseen siksi yöksi.

"Jos todella", tämmöiset olivat tuon intohimojen ensi kohahduksen jälkeen nousevat ajatukset, "jos hän todella ei vaadi mitään muuta kuin mitä laki hänelle suopi ja jos hän sovittaa selvät, lailliset oikeutensakin kohtuuden mukaisiksi, mitä syytä minun isälläni oikeastaan oli valittaa? — Mitä syytä on minulla itselläni? — Ne, jotka ennen meitä omistivat meidän vanhat perintömaamme, kaatuivat esi-isieni miekkoihin jättäen talonsa ja elonsa voittajille. Meidät kaataa lain voima, jota vastaan ei Skotlannin ritariston voima nyt kestä. Ruvetkaamme siis antautumisneuvotteluun tämän ajan voittajain kanssa, aivan kuin tekisimme, jos olisimme piiritetyssä linnassamme eikä olisi mitään avun toivoa. Tämä mies saattaa olla toisenlaatuinen kuin minä luulin; ja hänen tyttärensä — mutta häntä olen päättänyt olla ajattelematta."

Hän kääri viittansa ympärilleen, nukahti ja näki unta Lucy Ashtonista, kunnes päivän valo tirkisti sisään rautaristikon lävitse.


NELJÄSTOISTA LUKU.

Kun ystävämme, sukulaisemme pulassa pääsemättömässä on, me maailman miehet emme ojenna hänelle auttavaista kättä, vaan päinvastoin häntä jaloin poljemme, pulahan painain vielä syvemmälle. Niin minäkin tein sulle, tos' on se: — mut nyt kun itse alat hiukan nousta, mä voin ja tahdon auttaa sua.

Miten vanhoja velkoja uudella tavalla maksetaan.

Valtiosinetinvartia kävi lepäämään vuoteelle, joka oli paljoa kovempi hänen tavallista makuusijaansa, ja hän vei mukanaan kunnianhimoiset mietteet sekä valtiolliset tuskat, jotka pehmeimmältäkin untuvapatjalta, komeimmaltakin vuoteelta karkoittavat unen. Hän oli tarpeeksi kauan aikaa jo purjehtinut aikansa ristiaaltojen ja virtojen keskitse tunteakseen niiden vaarallisuuden ja käsittääkseen, kuinka tarpeellista oli laskea laiva myötätuuleen, ettei se myrskyssä joutuisi haaksirikkoon. Hänen avujensa laatu ja niihin kiinteästi yhtyvä luonteen pelkuruus olivat tehneet herra Ashtonista joka puolelle taipuvan miehen. Hän oli samanlainen kuin aikanansa Northamptonin kreivi, tuo vanha tuuliviiri, joka, kun häneltä kysyttiin millä taidolla hän oli aina osannut pysyä paikallaan kaikissa valtiollisissa myllerryksissä, Henrik VIII:n hallituksesta samaan Elisabetin aikoihin asti, suoraan tunnusti syyn olleen sen, että hän oli pajun eikä tammen sukua. Herra William Ashtonin viisaus oli siis joka tilaisuudessa ollut siinä, että hän piti tarkasti silmällä kaikkia muutoksen enteitä valtiotuulissa ja aina, ennenkuin vielä taistelun onni oli ratkaistu, ongiskeli itselleen suosiota siltä puolueelta, jonka puolelle voitto näkyi olevan kallistumassa. Hänen asianhaaroja myöten taipuva mielenlaatunsa oli hyvin tunnettu, ja kumpaisenkin puolueen johtajat halveksivat häntä siitä syystä. Mutta hänen luonnonlahjoistaan oli apua ja hyötyä, ja hänen lakitietojansa pidettiin suuressa arvossa. Nämä avut olivat niin huomattavana vastapainona mainitulle vialle, että vallanpitäjät kunakin aikana mielellään käyttivät ja palkitsivat häntä, vaikkeivät he luottaneet häneen täydellisesti eivätkä katselleet häntä suurella kunnioituksella.

Markiisi A. oli ponnistanut kaikki voimansa saadakseen Skotlannissa ministerinmuutoksen toimeen, ja hänen hankkeensa olivat viime aikoina olleet niin viisaasti tuumitut ja niin taitavasti toimeenpannut, että olikin sangen luultavaa, että hän lopulla pääsisi voitolle. Ei hän kuitenkaan pitänyt voimaansa niin suurena ja luotettavana, että olisi laiminlyönyt mitään keinoa, jolla hän saattoi saada lisärekryyttejä lippunsa alle. Valtiosinetinvartian taivuttamista puolelleen hän piti erittäin tärkeänä, ja eräs ystävä, joka tunsi perinpohjin herra Ashtonin mielenlaadun sekä asianhaarat, otti hänen käännyttämisensä toimekseen.

Tämä herra tuli Ravenswoodin kartanoon peitellen todellista tarkoitustansa kohteliaisuuskäynnin nimellä ja huomasi, että pelko, joka paraikaa pahimmin kiusasi valtiosinetinvartiaa, oli pelko Ravenswoodin herrasta, joka muka uhkasi hänen henkeänsä. Sokean ennustajan Liisa-mummon puheet, Ravenswoodin äkillinen ilmaantuminen hänen alusmailleen aseet kädessä, juuri sen jälkeen, kun häntä oli varoitettu tämän miehen puolelta uhkaavasta vaarasta, nurjamielisyys ja ylpeys, jolla Ravenswood oli vastannut hänen ylenpalttisiin kiitoksiinsa parhaaseen aikaan saadusta avusta, — kaikki nämä seikat olivat syvästi vaikuttaneet valtiosinetinvartian mieleen.

Huomattuaan, mistä täällä tuuli kävi, markiisin valtiollinen asiamies rupesi heti herättämään toisenlaistakin epäluuloa ja pelkoa, joiden piti yhtä voimallisesti vaikuttaa herra Ashtoniin. Teeskennellyn ystävällisesti hän tiedusti, oliko herra Ashtonin monimutkainen oikeudenkäynti Ravenswoodien kanssa jo aivan loppunut ja ratkaistu, niin ettei enää ollut mitään vetoamisen mahdollisuutta jäljellä. Valtiosinetinvartia vakuutti sen jo olevan peräti ratkaistun; mutta tiedustelija oli asiasta liian hyvin perillä antaakseen siten pettää itseään. Hän viittasi selvin todistuksin, että muutamat kaikkein tärkeimmät pykälät, jotka olivat tulleet ratkaistuksi hänen edukseen ja Ravenswoodien tappioksi, olivat nyt, Skotlannin ja Englannin yhdistymisen jälkeen, uudestaan tarkastettavina Britannian yhteisessä ylähuoneessa, jota riidanratkaisijaa herra Ashton, tietämättä itse minkä vuoksi, suuresti pelkäsi. Tämä ylähuone näet oli nyt ylin vetoamis-aste entisen Skotlannin parlamentin sijasta.

Valtiosinetinvartia koetti jonkun aikaa väittää tämmöistä vetoamista laittomaksi; mutta viimein ei hänelle jäänyt muuta neuvoa kuin lohduttava toivo, ettei nuorella Ravenswoodilla luultavasti olisi parlamentissa ystäviä, joilla olisi voimaa saattaa näin tärkeä asia puheenalaiseksi.

"Älkää lohdutelko itseänne sillä perättömällä toivolla", sanoi viekas ystävä. "Sillä mahdollista on, että kun parlamentti kokoontuu jälleen, niin nuorella Ravenswoodilla on siinä enemmän ystäviä ja suosijoita kuin teillä."

"Sitäpä tahtoisin nähdä", virkkoi herra Ashton ylenkatseellisesti.

"Ja kuitenkin", tiesi ystävä, "tämmöistä on nähty ennen ja meidän omana aikanammekin. Hallituksen ohjaksissa on nyt useita, jotka vielä muutamia vuosia sitten piileskelivät surmaa peläten; moni mies syö nyt hopealautaselta, jonka täytyi puuvadiltakin särpiä velliänsä; ja moni kenopää maassamme on nyt lyhyessä ajassa kumartunut maan tasalle. Mitä Scottin, Scottstarwetin kartanon herran 'Skotlannin valtiomiesten horjahteleva tila', jonka huvittavan kirjan käsikirjoituksen te minulle näytitte, on meidän aikuisten 'horjahtelujen' rinnalla!"

Valtiosinetinvartia vastasi syvään huoaten: nämä onnen vaihtelut eivät todellakaan olleet uusia Skotlannissa, vaan semmoisia on nähty jo ennen mainitun pilkkailevan kirjailijankin aikoja. "Monta vuotta sitten", lisäsi hän, "Fordun väitti jo vanhentuneeksi seuraavaa sananlaskua: Neque dives, neque fortis, sed nec sapiens Scotus, praedominante invidia, diu durabit in terra (Ei mikään rikas, ei urhokas eikä viisaskaan skotlantilainen voi kauan menestyä tässä maassa, jossa kateuden valta on niin suuri)."

"Ja se on varmaa, kunnioitettu ystäväni", jatkoi toinen, "etteivät edes teidän monivuotiset vaivanne valtion palveluksessa eikä teidän syvä lakitietonne voi pelastaa teitä tai estää teitä lankeamasta, jos markiisi A:n puoluelaisen onnistuu päästä Britannian parlamenttiin. Tiedättehän, että lordi Ravenswood-vainaja oli hänen läheinen sukulaisensa, hänen rouvansa kun oli viidennessä polvessa Tillibardinen ritarin perillisiä. Ja minä olen varma siitä, että hän on ottava nuoren Ravenswoodin siipiensä suojaan, niinkuin hyvän suvunvanhimman ja heimolaisen sopii. Miksei hän sitä tekisi? — Ravenswood on toimelias, virkeä nuorukainen, joka itsekin voi auttaa asiaa kielellään ja kädellään. Semmoiset juuri voivat toivoa apua sukulaisiltaan, ei nuo saamattomat, kykenemättömät Mephibosetit, joista vain on kiusaa jokaiselle, ken heidät huostaansa ottaa. Ja jos siis näitä Ravenswoodin juttuja ruvetaan uudestaan penkomaan ylähuoneessa, niin saattepa nähdä, että markiisilla vielä on hanhi höyhennettävänä teidän kanssanne."

"Se olisi paha palkka", sanoi valtiosinetinvartia, "monivuotisista vaivoistani valtion palveluksessa ja suuresta kunnioituksesta, jota vanhastaan olen osoittanut markiisille sekä hänen suvulleen."

"Olisi kyllä", vastasi markiisin asiamies, "mutta turha on muistella tehtyä palvelusta ja vanhaa kunnioitusta, korkeasti-kunnioitettava herra — vereksiä palveluksia ja uusia kunnioituksen osoituksia markiisin kaltainen mies vaatii näinä iljankoaikoina."

Valtiosinetinvartia huomasi nyt selvästi, mitä hänen ystävänsä varoituksillaan tarkoitti; mutta hän oli liian varovainen antaaksensa mitään ratkaisevaa vastausta.

"En tiedä", sanoi hän, "mitä palvelusta markiisi voi minunlaiseltani vähäkykyiseltä mieheltä vaatia, joka palvelukseni ei olisi jo aina ollut hänelle alttiina, tietysti sikäli kuin sopii velvollisuuksiini kuningasta ja isänmaata kohtaan."

Näin hän ei siis ollut luvannut mitään, vaikka oli ollut lupaavinansa kaikki; sillä loppulisäys peitti kaiken sen, mitä ikänä hän perästäpäin saattoi katsoa hyväksi sovelluttaa siihen. Ja sitten herra Ashton vaihtoi keskusteluaihetta eikä sallinut enää ottaa tätä puheeksi. Vieraan täytyi lähteä saamatta tuota vanhaa, viekasta valtiomiestä ilmoittamaan salaisia ajatuksiaan tai antamaan mitään lupausta vastaisen käytöksensä suhteen; mutta sen hän sittenkin selvään näki, että hän oli saanut Ashtonin pelon sangen hellästä kohdasta herätetyksi ja siten lasketuksi vastaisen, ratkaisevamman ehdotuksen perustuksen.

Kun hän sitten teki markiisille tiliä toimestaan, niin he olivat molemmat sitä mieltä, ettei pitäisi antaa valtiosinetinvartian pelon jälleen kadota, vaan sitä piti virittää vereksillä aineksilla, varsinkin niin kauan kuin hänen puolisonsa oli poissa. Sillä rouvan ylpeä, kostonhimoinen, vallanhaluinen henki, sen he hyvin tiesivät, oli luultavasti saava miehen horjuvan miehuuden vahvistetuksi. Ja Ashtonin rouva, sen he myös tiesivät, piti järkähtämättömästi kiinni nyt vallassa olevasta puolueesta, jonka kanssa hän oli läheisessä liitossa sekä alinomaisessa kirjeenvaihdossa. Ja lopuksi vielä Ashtonin rouva vihasi (ilman mitään pelkoa) Ravenswoodin sukua, jonka ikivanhan arvon rinnalla hänen miehensä äsken saavutettu korkeus näytti mitättömältä; hän vihasi sitä sukua niin tulisesti, että olisi heittänyt oman perheensä edun vaaroille alttiiksi, jos hän vain saattoi toivoa sillä keinoin saavansa tuon vihollisen peräti kukistetuksi.

Mutta rouva Ashton oli nyt poissa. Sama asia, joka niin kauan oli viivyttänyt häntä Edinburghissa, oli sittemmin pakottanut hänet matkustamaan Lontooseen. Siellä hän samalla toivoi voivansa tehdä jotakin haittaa markiisin juonitteluille kuninkaan hovissa; sillä tuo kuuluisa Marlboroughin herttuan rouva, joka monessa suhteessa oli hyvinkin samanluontoinen, oli Ashtonin rouvan harras suosija. Piti siis kovasti ahdistella herra Ashtonia, ennenkuin rouva kerkesi kotiin; alkutoimekseen markiisi senvuoksi kirjoitti Ravenswoodille kirjeen, josta eräässä edellisessä luvussa on ollut puhe. Se oli varovaisin sanoin kyhätty, niin että markiisilla oli vapaa valta sittemmin auttaa sukulaistansa niin paljon tai niin vähän kuin hänen omien vehkeittensä menestys saattoi sallia. Valtiomiehenä markiisi ei tahtonut sitoa sanaansa tai tekeytyä suojelijaksi niin kauan kuin hänellä ei ollut mitään apua annettavana. Mutta sittenkin, olkoon se hänen kunniakseen sanottu, hän myös hartaasti halusi auttaa Ravenswoodin nuortaherraa eikä ainoastaan käyttää hänen nimeänsä pelättinä valtiosinetinvartiaa kohtaan.

Kirjeenviejän matka kulki aivan herra Ashtonin kartanon ohitse; sentähden hän oli saanut käskyn, että hänen hevosensa piti pudottaa kenkänsä lähellä kylää, joka sijaitsi kartanon puistoportin suulla. Ja sillä aikaa kun kylänseppä asetteli sitä paikoilleen, piti sanansaattajan valittaa tätä välttämätöntä viivytystä ja ikäänkuin maltittomuutensa vimmassa päästää suustansa tieto, että hän oli viemässä kirjettä markiisi A:lta Ravenswoodille, asiasta, josta riippui elämä tai kuolema.

Sanoma tästä, vielä paljon suurennettuna, saapui pian eri haaroilta valtiosinetinvartian korviin, ja jokainen kertoja erittäin painosti sitä seikkaa, miten kiireissään kirjeenviejä oli ollut ja kuinka ihmeen lyhyessä ajassa hän oli matkansa suorittanut. Huolestunut valtiomies ei vastannut näihin kertomuksiin mitään; mutta salaa Lockhard sai käskyn väijyä kirjeenviejän takaisintuloa, olla häntä vastassa kylässä, viekoitella, jos mahdollista, häntä väkevillä juomilla ja kaikilla muilla keinoilla, hyvillä tai pahoilla, ja koettaa saada tietää, mitä tuo kirje sisälsi. Mutta tätä väijymistä oli jo ennakolta aavistettu, jonka takia kirjeenviejä palasi aivan toista, pitempää tietä, ja sillä keinoin kiersi hänelle viritetyn paulan.

Jonkun aikaa turhaan odotettuaan valtiosinetinvartia antoi käskyn herra Dingwallille kuulustella tarkoin hänen turvissaan olevilta wolfs-hopelaisilta, oliko sellainen markiisi A:n palvelija todellakin saapunut Wolfs Cragin torniin. Tästä saatiin helposti vahvistavia tietoja. Sillä Kaleb oli eräänä aamuna kello viideltä käynyt kylässä lainaamassa "kaksi haarikallista olutta sekä vähän suolakalaa" ja kirjeenviejä parka oli koko vuorokauden ajan sairastanut Smalltrashin mummon kestikievarissa sen johdosta, että häntä oli ravittu "härskeillä silakoilla ja hapanneella oluella." Tällä tavoin tuli markiisin ja hänen köyhtyneen sukulaisensa välinen kirjeenvaihto, jota herra Ashton välistä oli väittänyt joutavaksi kummitusjutuksi, niin todistetuksi, ettei enää ollut mitään epäilemisen sijaa.

Valtiosinetinvartian pelko kiihtyi tästä sangen suureksi. Vetoamisia tavallisien tuomarien päätöksistä parlamenttiin, joita ennen aikaan pidettiin laittomina, oli viimeaikoina, Claim-of-Right-asetuksen astuttua voimaan, monta kertaa tehty ja useasti sallittukin. Ja sangen suuri syy oli herra Ashtonilla pelätä asian päätöstä, jos Britannian yhteinen ylähuone otti käsiteltäväkseen Ravenswoodin nuorenherran vetoamisen. Se ehkä katsottiin vaatimukseksi, johon oli syytä, kenties ratkaistiin viimein kohtuuden vapaamielisten sääntöjen mukaan, jotka eivät olleet valtiosinetinvartian asialle yhtä edulliset kuin lain kirjain. Sitä paitsi valtiosinetinvartia, päättäen niistä tuomio-oikeuksista, joita hän itse oli kokenut valtakuntain yhdistymisen edellisinä onnettomina aikoina, täydellä syyllä saattoi pelätä, että parlamentissakin mahtoi vallita sama vanha sananparsi, joka Skotlannissa oli liioinkin tuttu: "Näytä minulle mies, niin näytän sinulle lain." Englantilaisten tuomarien jalosta, juonittelemattomasta menettelytavasta ei siihen aikaan Skotlannissa paljon tietty; ja tuon menettelytavan leviäminen tähän maahan olikin parhaita etuja, jotka tulivat Skotlannin osalle valtakuntien yhdistymisen kautta. Mutta se oli siunaus, jota valtiosinetinvartia, elettyänsä aivan toisenlaisissa oloissa, ei voinut aavistaakaan. Jos hänen valtiollinen valtansa katoaisi, niin oli muka samassa myös hänen riita-asiansa hukassa. Ja jokainen hänelle tuleva uusi tieto osoitti yhä luultavammaksi, että markiisin vehkeet tulisivat onnistumaan; valtiosinetinvartia piti siis tuiki tarpeellisena ruveta hakemaan itselleen suojaa nousevaa myrskyä vastaan. Hänen luonnollinen pelkuruutensa teki hänet sovinto- ja lepytystuumiin taipuvaksi. Tuo metsähärkäjuttu, niin hän arveli, saattoi, jos sitä taitavasti käynti hyväkseen, antaa aihetta suulliseen keskusteluun ja sovinnontekoon nuoren Ravenswoodin kanssa. Siinä tilaisuudessa hän aikoi, jos mahdollista, urkkia tietoonsa, mitä Ravenswood itse arveli oikeuksiensa laajuudesta sekä näiden oikeuksien toteuttamisen mahdollisuudesta; ja kenties, koska toinen riitaveli oli niin rikas, toinen niin perin köyhä, saatettiin silloin asiasta hyvällä sopia. Ravenswoodin kanssa sovittuaan hänellä oli vapaat kädet hieroa kauppaa markiisi A:n kanssa. "Ja paitsi sitä", hän virkkoi itselleen, "teen jalomielisen työn, kun näin autan tämän hävinneen suvun perillisen jaloilleen; ja jos uusi hallitus todellakin rupeaa hartaasti ja voimallisesti pitämään hänen puoltansa, niin eipä tiedä, vaikka minun hyvä tekoni tulisi vielä palkituksikin."

Näin arveli herra William Ashton, peitellen omanvoitonpyyntöänsä hyväntekeväisyyden kuorella, mikä itsepetos ei olekaan aivan harvinainen. Ja päästyänsä kerran tähän saakka hänen mielikuvituksensa alkoi lennellä vieläkin kauemmaksi. Hän rupesi miettimään: "Jos Ravenswood pääsee korkeaan luottamusvirkaan ja jos semmoisen avioliiton kautta suurin osa hänen ratkaisemattomia vaatimuksiansa saataisiin tyydytetyksi — niin eipä hän olisi pahin mies, jolle Lucy voisi sattua. Tuomio, joka suvulta riisti lordin nimen, saattaa tulla peruutetuksi; lordi Ravenswood on vanha, arvokas aatelismies; ja tämä avioliitto vahvistaisi jollakin lailla omistusoikeuteni enimpään osaan Ravenswoodin omaisuutta ja tekisi tähteitten poisantamisen vähemmän vastenmieliseksi."

Pää täpö täynnä näitä sekavia ja monenlaisia tuumia valtiosinetinvartia päätti lähteä vieraisille lordi Bittlebrainin kartanoon, johon häntä oli usein pyydetty tulemaan; sillä tavoin hän näet saapui muutamien virstojen päähän Wolfs Cragista. Lordi itse sattui olemaan poissa, mutta rouva, joka sanoi odottavansa isäntää pian palaavaksi, otti vieraat kohteliaasti vastaan. Hän ilmaisi suuren ilonsa sen johdosta, että hän sai tutustua neiti Ashtoniin ja käski viedä koirat metsälle valtiosinetinvartian huvia varten. Tämä suostuikin aivan mielellään ehdotukseen; sillä hän toivoi siten saavansa tilaisuuden katsella lähempää Wolfs Cragia, ja kenties hänen onnistuisi tutustua sen omistajaankin, jos metsästysmelu ehkä houkuttelisi hänet ulos autiosta asunnostaan. Lockhard oli saanut käskyn puolestaan myös pyrkiä Wolfs Cragin asukasten tuttavuuteen, ja me olemme jo nähneet, miten hän asiansa toimitti.

Tuo sattumalta noussut ukkosilma oli valtiosinetinvartialle, kun hän nyt haki tilaisuutta tutustumiseen nuoren Ravenswoodin kanssa, suuremmaksi avuksi kuin hän rohkeimpina hetkinään oli uskaltanut toivoa. Hän ei enää niin pahasti pelännyt nuorenherran persoonallista vihaa, siitä saakka kun hän oli alkanut pitää peloittavina hänen laillisia oikeuksiansa ja hänen voimaansa toteuttaa näitä oikeuksia. Hän näet teki sen oikean johtopäätöksen, että ihmiset vain toivottomassa pulassa ollessaan ryhtyvät hurjiin tekoihin. Mutta säpsähtipä sentään hänen sydämensä salaisesta pelosta, kun hän huomasi olevansa Wolfs Cragin tornin muurien sisällä; sillä sen autius ja vanhuus teki tämän tornin sangen soveliaaksi väkivallan ja koston harjoittamiseen. Eikä Ravenswoodin tyly kohtelu alussa enempää kuin herra Ashtonin oma vastahakoisuuskaan ilmoittaa, keitä vieraita oli saapunut tämän katoksen suojaan, juuri viihdyttänyt tätä pelkoa. Kun herra Ashton siis kuuli, miten portti väkivallalla paiskattiin heidän perässään kiinni, soivat hänen korvissaan uudestaan nuo Liisan sanat: "Te olette syvän kuilun partaalla."

Mutta sitten taas suora kohteliaisuus, jota Ravenswood osoitti heidän enemmän tutustuttuaan toisiinsa, oli viihdyttänyt mainitun muiston nostaman pelon; eikä herra Ashton saattanut myöskään olla huomaamatta, että Lucyn suloisuus ja ihanuus oli saanut aikaan tämän muutoksen isännän käytöksessä.

Kaikki nämä ajatukset tunkeilivat hänen mielessään, kun hän astui salakamariin. Rautainen lamppu, huonekaluista tyhjä kamari, joka pikemmin oli vankihuoneen kuin tavallisen lepokammion näköinen, kolkko, lakkaamaton loiskina, joka kuului, kun laineet syöksyivät tornin perustuksena olevaa kalliota vastaan — kaikki se synkistytti ja hämmästytti hänen mieltänsä. Hänen omat onnistuneet vehkeensähän pääasiallisesti olivatkin olleet syynä tämän aatelissuvun häviöön! Herra Ashton oli kavala luonteeltaan, mutta ei julma. Hänen oma aiheuttamansa hävityksen ja onnettomuuden näky tuotti siis hänellekin tuskaa, aivan kuin hellätuntoisen talonemännänkin sydäntä pahoittaisi, jos hänen täytyisi omin silmin katsella niiden lampaitten ja kananpoikien tappamista, jotka kuitenkin hänen omasta käskystään saavat surmansa. Mutta aina kun hän taas ajatteli noita kahta hänelle tarjona olevaa ehtoa — että hänen täytyisi joko antaa suuri osa saalista Ravenswoodille takaisin tai ottaa hänet liittolaisekseen ja oman perheensä jäseneksi — hänen tunteensa olivat sittenkin samanlaiset kuin luulisi hämähäkin tunteitten olevan, kun sen verkon, tuon niin suurella taidolla kokoonpannun monisolmuisen kudoksen, satunnainen luudan pyyhkäys on peräti hävittänyt. Ja sitten oli vielä kysymys, jos hän tähän asiaan antautui, vaarallinen kysymys, johon moni muukaan kunnon aviomies, kun hänen tekisi mieli vapaana olentona tehdä päätöksiään, ei löydä tyydyttävää vastausta — nimittäin: "Mitä vaimoni — mitä rouva Ashton tästä on sanova?" Viimeinpä hän tuli päätökseen, josta heikonpuoliset sielut usein hakevat itselleen turvaa. Hän päätti odottaa, miten asiat itsestään järjestyisivät, käyttää hyväkseen kaikkia esiintulevia asianhaaroja ja järjestää menettelynsä niiden mukaan. Tämä toistaiseksi lykkäämisen keino viihdytti viimein hänen henkensä lepoon.


VIIDESTOISTA LUKU.

"Pieni kirje minulla olisi teille, sen tuomisesta älkää minuun pahastuko. Se on tarjous, jonka ystävyys käskee minun esittää; eikä se suinkaan ole loukkaus teille, sillä en tahdo mitään muuta kuin oikeutta kumpaisellekin puolelle."

Kuningas eikä kuitenkaan kuningas.

Aamulla, kun Ravenswood ja hänen vieraansa jälleen tapasivat toisensa, oli nuorenherran mieli taas melkein yhtä synkkä. Hänkin oli viettänyt yönsä pikemmin mietteissä kuin nukkuen; ja rakkaus Lucyyn, jota hän ei kuitenkaan voinut olla tuntematta, sai kovasti taistella sen vihan kanssa, jota hän oli sydämessään niin kauan kantanut Lucyn isää vastaan. Että hänen nyt tuli ystävällisesti puristaa sukunsa vihollisen kättä, kestitä tätä vihollistaan vieraanaan kattonsa alla ja seurustella hänen kanssaan tuttavallisen kohteliaasti ja lempeästi, se oli nöyryytys, johon ei hänen ylpeä henkensä vastustelematta tahtonut taipua.

Mutta jää oli nyt kerran murtunut, ja valtiosinetinvartia oli päättänyt estää, ettei se uudelleen saisi mennä umpeen. Hänen tuumaansa kuului sekin, että hän tahtoi mutkikkaalla ja lakitieteellisellä kertomuksella heidän sukujensa välisistä riita-aiheista hämmentää ja sekoittaa Ravenswoodin ajatukset. Täydellä syyllä hän arveli, että niin nuoren miehen olisi vaikea käsittää harjaantuneen lakimiehen selityksiä luvunlaskuista ja tilinteoista, sakotuksista ja tuomiopäätöksistä, lampuotien veron ja maaomaisuuden panttaamisesta ja päätöksistä laillisen hakemus-ajan loppumisen suhteen. "Tällä tavoin", arveli herra Ashton, "on minulla oleva se etu, että tekeydyn aivan suorapuheiseksi ja että riitaveljeni sittenkin saa sangen vähän selkoa kaikista selityksistäni." Hän veti siis Ravenswoodin syrjään erääseen salinikkunan komeroon ja palasi eilisiltaiseen keskusteluaineeseen. Hän sanoi toivovansa, että hänen nuorella ystävällänsä olisi hiukan malttia kuunnellakseen tarkkaa, kaikkia haaroja myöten käyvää selitystä noista onnettomista seikoista, jotka olivat olleet riidanaiheina herra Ashtonin ja Ravenswoodin kunnioitettavan isävainajan välillä. Nuoren Ravenswoodin kasvot lensivät tulipunaisiksi; mutta hän ei virkkanut mitään. Ja valtiosinetinvartia, vaikka hänen kuulijansa äkillinen punastuminen ei ollutkaan hänelle mieleen, alkoi kertoa juttua eräästä 20,000:n markan velasta, jonka hänen isänsä oli antanut nuoren Ravenswoodin isänisälle. Hän aikoi juuri ruveta selittämään, millä velanhakutempuilla tämä suuri summa oli tullut kiinnitetyksi Ravenswoodin maaomaisuuteen — kun nuoriherra keskeytti hänet.

"Tässä paikassa", lausui hän, "minun ei käy kuuleminen herra Ashtonin selitystä meidän välisistämme riita-aiheista. Tässä paikassa, missä isäni surusta särkynein sydämin kuoli, en voi tyynellä mielellä tutkia hänen onnettomuutensa syytä. Minä ehkä liiaksi muistelisin olevani isäni poika ja unohtaisin, mitä velvollisuuksia minulla on vieraitani kohtaan. Se aika on kuitenkin tuleva, jolloin nämä asiat otetaan keskusteltaviksi semmoisessa paikassa ja semmoisessa kokouksessa, jossa meillä kumpaisellakin on oleva yhtä suuri puhumisen kuin kuuntelemisen valta."

"Jokainen aika", vastasi valtiosinetinvartia, "ja jokainen paikka on sovelias sille, joka ei hae muuta kuin oikeutta. Mutta minusta näyttää siltä kuin minulla olisi oikeus ennakolta saada jokin selitys niistä syistä, joiden perustuksella te aiotte yrittää kumota sen laillisen päätöksen, joka niin hyvin ja viisaasti on tullut tehdyksi meidän laillisissa oikeusasioissamme?"

"Herra Ashton", lausui Ravenswood innokkaana, "ne maat, jotka nyt ovat teidän käsissänne, suotiin minun ensimmäisille esi-isilleni palkinnoksi siitä, että he miekallaan olivat avustaneet englantilaisia vihollisia vastaan. Kuinka ne ovat luiskahtaneet meidän hallustamme pitkien lakitemppujen nojalla, jotka eivät näytä olleen ostoa eikä panttausta eikä myöskään velkaryöstöä, vaan kaikkien näiden asioiden sanoin selittämätöntä, monimutkaista sekoitusta — kuinka vuosikorkoja on luettu pääoman lisäksi ja kuinka kaikkia lain sekä polvia että pauloja on käytetty, kunnes omistusoikeutemme perintömaihimme oli sulanut typötyhjäksi, niinkuin jääkynttilä päivänpaisteessa — kaiken sen te tiedätte paremmin kuin minä. Minä tahdon kuitenkin uskoa nähtyäni teidän vilpittömän käytöksenne minua kohtaan, että olen suureksi osaksi tuominnut väärin teitä itseänne ja että teidän, taitavan, harjaantuneen lainoppineen silmissä saattoi moni asia näyttää oikealta, joka minun oppimattoman mielestä ei ole kovin kaukana vääryydestä eikä törkeästä sorrosta."

"Hyvä herra Ravenswood", vastasi herra Ashton, "sallikaa minun sanoa, että minullakin on ollut teistä yhtä väärä käsitys. Minulle oli uskoteltu teitä hurjaksi, ylpeäksi, tuittupäiseksi nuorukaiseksi, joka on valmis pienimmästäkin syystä viskaamaan miekkansa oikeuden vaakalaudalle ja ryhtymään noihin raakoihin, väkivaltaisiin keinoihin, joista järjestetty yhteiskunnallinen hallitus jo aikaa sitten on vapauttanut Skotlannin kansan. Koska me siis kumpikin olemme väärin tuominneet toisiamme, niin miksi nuori aatelisherra olisi vastahakoinen kuuntelemaan vanhan lakimiehen sanoja, sen verran ainakin, että tämä saisi selittää, mitkä heidän välisensä riita-aiheet ovat olleet?"

"Ei, korkea herra", vastasi Ravenswood, "Britannian ylimysten kokouksessa, joiden kunniantunto epäilemättä on heidän säätynsä vertainen, — siinä ylimmässä oikeuspaikassa meidän tulee tästä keskustella. Britannian miekkaakantavat lordit, Britannian ikivanhoista suvuista syntyneet herrat päättäkööt, saako meidän suvultamme, joka ei ole halvin heidän joukossansa, ryöstää sen maakartanon, monen sukupolven isänmaallisista harrastuksista saadun palkinnon, saako sen ryöstää samalla lailla kuin halvan käsityöläisen pantti joutuu koronkiskurin omaksi heti kun lunastusaika on loppunut. Jos he puolustavat velkojan ahnetta kovuutta ja kaikkia ahmivaa koronkiskomista, joka alkaa syödä maita kuin koi kangasta, niin siitä on oleva suurempi vahinko heille itselleen ja heidän perillisilleen kuin Edgar Ravenswoodille — minulla ainakin on vielä miekkani ja päällysvaatteeni jäljellä, ja voin saada paikan soturien riveissä, missä ikänä sotatorvi soi."

Lausuttuaan nämä sanat lujalla, vaikka surullisella äänellä hän kohotti silmänsä ja äkkiä kohtasi neiti Ashtonin katseen. Lucy oli heidän huomaamattansa kuunnellut puhetta ja katseli Ravenswoodia niin hartaalla innolla ja ihmetyksellä, että hän hetkeksi oli unohtanut toisen voivan huomata sen. Ravenswoodin jalo muoto ja kauniit silmät, jotka paloivat sukuylpeyttä ja oman arvon tuntoa, hänen äänensä sulosointuiset ja tuntehikkaat sävelet, hänen onnensa häviö ja välinpitämättömyys, jolla hän näytti olevan valmis kärsimään ja kestämään pahintakin, mikä saattoi häntä kohdata, — kaikki nämä tekivät hänet vaaralliseksi tytölle, joka jo ennestäänkin oli taipuvainen mielessään suomaan sijaa hänen muistollensa. Kun heidän silmänsä kohtasivat toisensa, niin he punastuivat kumpainenkin tulisesti sydämensä kovaa liikutusta ja välttivät sitten toistensa katseita.

Herra Ashton oli tietysti tyystin tarkastellut heidän kasvojansa. "Eipä minun", puhui hän itsekseen, "tarvinnekaan pelätä parlamenttia eikä vetoamisia; minulla on voimallinen keino, jolla saan tämän tulisen nuorenherran asettumaan, jos hän paisuisi liian vaaralliseksi. Tätä nykyä minun pitää kuitenkin varoa, etten mene liian kauaksi. Kala on ongessa, ei pidä liian hätäisesti tiukata siimaa — voi olla hyvä, että minun vallassani on päästää se irti, jos näen, ettei maksa vaivaa vetää kalaa maalle."

Näin itsekkäästi ja armottomasti perustaessaan hankettansa Ravenswoodin rakkauteen Lucya kohtaan ei hän vähääkään ajatellut, mikä tuska voisi edelliselle tulla tämmöisestä leikittelemisestä hänen sydämellään. Ja yhtä vähän herra Ashton ajatteli, että hänen omakin tyttärensä täten saattoi joutua onnettoman rakkauden uhriksi; tuntui siltä kuin hän olisi pitänyt Lucyn mieltymystä nuoreenherraan vahakynttilän leimuna, jonka voi mieltään myöten sytyttää ja sammuttaa. Mutta ankaraa rangaistusta maailmojen hallitsija valmisteli tälle tarkkasilmäiselle ihmismielten tutkijalle, joka kaiken ikänsä oli hankkinut itselleen etuja viekkaasti yllyttämällä muiden ihmisten haluja ja himoja.

Kaleb Balderston tuli nyt ilmoittamaan, että aamiainen oli pöydässä; sillä näinä runsaan ravitsemisen aikoina tuli illallisen tähteistä vielä yltäkylläinen eine. Niin myös Kaleb muisti syvästi kumartaen tarjota valtiosinetinvartialle aamuryypyn suuresta tinakupista, jonka reuna oli persiljan ja kuiriruohon lehdillä koristettu. Näin tehden hän tietysti pyysi anteeksi, ettei hän voinut, niinkuin sopivampi olisi ollut, tarjota ryyppyä suuresta hopeapikarista, se kun muka oli par'aikaa Edinburghissa kultasepällä kullattavana.

"Edinburghissa se tosiaankin lienee", virkkoi Ravenswood; "mutta missä paikassa ja mitä varten, siitä luullakseni ei sinulla eikä minullakaan ole tietoa."

"No olkoon niinkin!" myönsi Kaleb kärkkäästi. "Mutta onpa jo mies ollut seisomassa meidän portillamme tänä aamuna — sen minä ainakin tiedän. — Tiedättekö te, armollinen herra, tahdotteko päästää hänet puheillenne vai ei?"

"Pyrkiikö hän minun puheilleni, Kaleb?"

"Ei hän vähempään tyydy", vastasi Kaleb. "Mutta olisi sentään parasta, että te ensin ikkunasta hiukan tarkastaisitte häntä ennenkuin me aukaisemme portin — ei pitäisi juuri ketä hyvänsä päästää tänne sisään."

"Mitä, luuletko hänen olevan oikeudenpalvelijan, joka tahtoo viedä minut velkavankeuteen?"

"Oikeudenpalvelijako, joka tulisi teitä viemään velkavankeuteen, vieläpä teidän omasta linnastanne! — Te teette pilaa Kaleb-ukosta tänä aamuna, armollinen herra." Mutta sittenkin hän seuratessaan Ravenswoodia ulos kuiskasi tämän korvaan: "En tahtoisi mitenkään halventaa ketään kunnon miestä teidän silmissänne, armollinen herra; mutta tarkastaisin kuitenkin tuota miestä kerran tai pari, ennenkuin päästäisin näiden muurien sisälle."

Eipä se sentään oikeudenpalvelija ollutkaan, mutta ei mikään halvempi henkilö kuin kapteeni Craigengelt. Hänen nenänsä punersi niin koreana kuin vain kelpo viinaryyppy voi saada sen punertamaan; hopealla silattu lippalakki oli hiukan kallellaan hänen mustalla valetukallaan; miekka riippui vyöltä, pistooleja näkyi satulataskuista; pukuna hänellä oli vaalenneilla kultanauhoilla reunustettu ratsastusnuttu — sanalla sanoen, hän oli ilmikuva semmoisesta, joka huutaisi rehelliselle miehelle: kukkaro tänne!

Tunnettuansa Craigengeltin Ravenswood käski avata portin. "Minun tietääkseni, kapteeni Craigengelt", sanoi hän, "teidän ja minun välillä ei ole niin tärkeitä asioita, ettemme saattaisi keskustella niistä tässäkin paikassa. Minulla on vieraita kartanossani tätä nykyä, ja tapa, jolla me viime kerralla erosimme toisistamme, olkoon selityksenä, miksi en pyydä teitä sisään."

Craigengelt oli aika mestari mitä hävyttömyyteen tulee, mutta sittenkin hän joutui vähän hämilleen tästä epäkohteliaasta vastaanotosta. "En minä suinkaan", virkkoi hän, "tahdo väkisin pyrkiä teidän vieraaksenne, herra Ravenswood — minä tulin vain kunnialliselle asialle ja tuon teille sanan eräältä ystävältänne; muuten ei teillä, herra Ravenswood, olisikaan syytä valittaa tätä kutsumatonta tuloani."

"Sanokaa sanottavanne lyhyesti, herra", sanoi Ravenswood; "sillä siten minä vähemmin paheksun teidän käyntiänne. Kuka herra on niin onnellinen, että on saanut teistä sanansaattajan?"

"Minun ystäväni herra Hayston, Bucklaw'n kartanon isäntä", vastasi Craigengelt ylpeillen tärkeästä tehtävästään ja sillä rohkeudella, jonka hänelle luottamus lähettäjän tunnettuun miehuuteen antoi, "on mielestään saanut teidän puoleltanne osakseen kohtelun, joka ei juuri ollut niin kunnioittava kuin mitä hänelle olisi tuleva, ja siitä hän vaatii teitä miekkasille. Minulla on tässä", hän otti paperiliuskan taskustaan, "tarkka mitta hänen miekastansa; ja hän pyytää teitä jonkun ystävänne seurassa ja samanlaisella aseella varustettuna tulemaan mihin paikkaan tahansa, joka ei ole kauempana kuin virstan päässä tästä linnasta; ja minun tulee silloin olla läsnä vieraanamiehenä tai todistajana hänen puoleltaan."

"Kaksintaistelua — ja yhtäläisiä aseita", matki Ravenswood, joka, niinkuin lukija muistanee, ei voinut tietää vähimmälläkään tavalla loukanneensa äskeistä Wolfs Cragin vierasta. "Totta puhuen, kapteeni Craigengelt, joko te olette keksinyt perättömimmän valheen, joka ikänä teidän kaltaisen miehen päähän on juolahtanut, tai on teidän aamuryyppynne ollut jokseenkin väkevä. Mikä olisikaan villinnyt Bucklaw'n, jotta hän lähettäisi minulle tämmöisen sanan?"

"Mitä siihen tulee, herra", vastasi Craigengelt, "niin minua on käsketty muistuttamaan teille tuosta teostanne, jota minä, niinkuin ystävän tulee, en voi muuksi nimittää kuin epäkohteliaisuudeksi, sitä nimittäin, että te ilmoittamatta minkäänlaisia syitä karkoititte hänet talostanne."

"Se on mahdotonta", vastasi Ravenswood. "Hän ei voi olla semmoinen hupsu, että pitäisi välttämättömyyden pakkoa loukkauksena. Enkä myöskään usko että hän, joka tuntee minun ajatukseni teistä, kapteeni, olisi käyttänyt teidänkaltaisenne, halpa-arvoisen, joutavan miehen apua tämmöisessä asiassa; sillä tietysti ei minun käy pyytää ketään kunnian miestä yhdessä teidän kanssanne toimittamaan kaksintaistelussa todistajan virkaa."

"Minäkö halpa-arvoinen ja joutava!" huusi Craigengelt korottaen ääntään ja tavoitellen metsäpuukkoansa. "Jollei ystäväni asia vaatisi etusijaa ja olisi ratkaistava ennenkuin omani, niin pyytäisin teitä huomaamaan — —"

"Minä en voi huomata mitään, mitä te voisitte selittää, kapteeni Craigengelt. Tyytykää siihen ja tehkää minulle se palvelus, että lähdette pois täältä."

"Perhana!" mutisi puukkojunkkari; "ja senkö vastauksen minä saan kunniallisesta sanomastani."

"Sanokaa Bucklaw'n herralle", vastasi Ravenswood, "jos hän todellakin lienee lähettänyt teidät, että hän lähettäköön minulle sanan suuttumuksestaan jonkun semmoisen miehen kautta, joka on sopiva välittämään senlaatuisia asioita hänen ja minun välillä; sitten minä joko annan selityksen tai taistelen hänen kanssaan."

"Ainakin, herra Ravenswood, te lähettänette minun kauttani herra Bucklaw'lle hänen tavaransa, jotka ovat jääneet tänne teidän haltuunne."

"Mitä tavaroita Bucklaw'lta on jäänyt tänne, herra", vastasi Ravenswood, "ne minä lähetän hänelle palvelijani välityksellä, koska teillä ei näy olevan mitään valtakirjaa häneltä, jonka perustuksella teillä olisi oikeus ne saada."

"Hyvä on, herra Ravenswood", virkkoi Craigengelt, jonka suuttumusta ei seurausten pelkokaan enää saanut hillityksi, — "te olette tänä aamuna kohdistanut minuun suuren häväistyksen ja loukkauksen, mutta vielä suuremman toki itseenne. Aateliskartanoko tosiaan tämä olisi!" jatkoi hän katsoen ympärillensä; "pahempi se on rosvopesää, mihin matkustajia viekoitellaan siksi, että heiltä saataisiin ryöstää heidän omaisuutensa."

"Sinä hävytön lurjus!" tiuskaisi Ravenswood kohottaen keppiänsä ja tavoitellen kapteenin hevosen suitsia, "jollet paikalla lähde sen enempää hiiskumatta, niin minä piiskaan sinut kuoliaaksi."

Kun Ravenswood teki tämän liikkeen, niin puukkojunkkari pyörähti niin äkkipäätä hevosensa ympäri, että tämä miltei horjahti maahan. Craigengelt sai kuitenkin suitsilla hevosen pidätetyksi, kiidätti ulos portista ja ajaa karautti takaisin kylään päin.

Kääntyessänsä lähtemään pihalta Ravenswood näki, että valtiosinetinvartia oli tullut ulos ja kuunnellut heidän puhettaan, kuitenkin seisoen niin paljon syrjässä kuin kohteliaisuus vaati.

"Minä olen", virkkoi herra Ashton, "nähnyt tuon miehen kasvot ei kovinkaan kauan sitten. — Hänen nimensä on Craig — Craig — jotain sentapaista, eikö niin?"

"Craigengelt on sen lurjuksen nimi", vastasi Ravenswood; "sitä nimeä hän ainakin tätä nykyä käyttää."

"Craig-in-guilt"[13] tokaisi Kaleb väliin laskien sukkeluuden. "Jos hän nyt on Craig-in-guilt, niin saattaapa hänestä vielä joskus tulla Craig-in-peril, jos jostakin minun näkemästäni miehestä. Tuolla heittiöllä on hirsinuora kirjoitettuna otsaansa, ja tahtoisinpa lyödä vetoa vaikka mistä, että hänen kaulaliinansa vielä joskus punotaan hampusta."

"Te olette tarkka kasvojen tutkija, kunnon Kaleb", sanoi valtiosinetinvartia hymyillen; "minä voin vakuuttaa teille, että se herra jo on ollut sangen lähellä semmoista ylennystä. Sillä nyt minä aivan hyvin muistan, että noin kaksi viikkoa takaperin käydessäni Edinburghissa näin herra Craigengeltin, tai mikä hänen nimensä lienee, sangen tiukassa tutkintopinteessä valtioneuvoskunnan edessä."

"Mistä syystä?" kysyi Ravenswood hiukan uteliaasti.

Tämä kysymys johti juuri siihen juttuun, jonka kertomiseen valtiosinetinvartia jo kauan aikaa oli halukkaasti odotellut sopivaa ja soveliasta tilaisuutta. Hän kaappasi Ravenswoodia käsivarresta ja vei hänet takaisin saliin. "Vastaus teidän kysymykseenne, vaikka se asia onkin naurettavaa laatua, ei sovi muiden kuin teidän omien korvienne kuultavaksi."

Saliin tultuansa hän veti jälleen Ravenswoodin syrjään erääseen ikkunakomeroon, minne neiti Ashton, niinkuin on helppo ymmärtää, ei uudestaan tullut heidän keskusteluansa häiritsemään.


KUUDESTOISTA LUKU.