Vieraanvaraisuus Ravenswoodin kartanossa oli yhtä merkillinen ylellisyytensä kuin Wolfs Cragin suoma vajavaisuutensa puolesta, joskin sitä koetettiin turhaan salata. Valtiosinetinvartian sydämessä liikkui kenties ylpeä tunne tämän johdosta; mutta hän oli liian kohtelias päästääksensä sitä näkyviin. Päinvastoin hän oli mielihyvällä muistelevinansa Balderstonin "vanhan-pojan ateriaa", niin hänen sanansa kuuluivat, ja pikemmin vastenmielisesti kuin nautinnolla katselevinaan ylellisyyttä omassa, herkkujen painon alla huokaavassa pöydässään.
"Me seuraamme vain toisten esimerkkiä", sanoi hän, "mutta minä olen kasvatettu rahvaan tapaan isäni herkuttomassa pöydässä, ja mielelläni minä, jos vaan vaimoni sekä lapseni sallisivat, jälleen tyytyisin kauravelleihini ja lampaanlapaan."
Tämä oli vähän liikaa. Ravenswood ei vastannut muuta kuin: "Erilaiset säädyt — erilaiset varallisuuden kannat, aioin sanoa", paransi hän puheensa, "vaativat myös erilaista taloudenpitoa."
Tämä kuivakiskoinen vastaus lopetti kaiken keskustelun siitä aineesta, eikä ole tarpeellista, että me saamme tietää, mikä toinen aine sitten sijaan tuli. Ilta kului iloisilla, jopa ystävällisilläkin puheilla; ja Henrikkin oli jo sen verran unohtanut ensihetkisen pelkonsa, että oli julman ritarin Malisius Ravenswoodin, "Kostajan" perillisen ja elävän kuvan kanssa solminut sopimuksen hirven-ajosta. Seuraavaksi aamuksi oli tämä huvitus määrätty. Aikaisin aamulla näkikin toimellisia metsämiehiä sekä hyvin menestyvän metsästyksen. Sitten tuli päivällinen, ja harras pyyntö, että Ravenswood vielä viipyisi päivän, sekä esitettiin että myös sai suostumuksen. Tämän päivän Ravenswood jo oli määrännyt lähtöpäiväkseen; mutta hänelle muistui mieleen, ettei hän vielä ollut käynyt sukunsa vanhan, uskollisen palvelijan, Liisa-mummon luona, ja kohtuullinen kohteliaisuus vaati, että hän käyttäisi yhden aamupuolen tämän entisen seuralaisensa mielen hyvitykseen.
Käyntiin Liisan luona siis päivä määrättiin, ja Lucy läksi Ravenswoodia opastamaan. Henrik tosin tuli kolmanneksi parveen, niin että heidän kävelynsä ei näyttänyt tête-à-tête'ltä (kahdenkesken ololta); mutta kahdenkesken he todentoella kävelivät kuitenkin, sillä tuhansia pieniä seikkoja yhä sattui, jotka kokonaan käänsivät pojan huomion pois siitä, mitä hänen kävelykumppalinsa puhuivat. Väliin oli joku naakka käynyt istumaan oksalle niin likelle että nuoli kantoi; väliin jänis piipoitti polun poikki, ja Henrik kohta läksi koirineen ajamaan sitä takaa; toisinaan hänellä oli pitkä keskustelu vastaan tulevan metsänvartian kanssa, joka viivytti häntä, niin että hän jäi pitkän matkan jäljelle; toisinaan hänen piti tutkia joku mäyrän pesä, jolle juoksi pitkät matkat edeltä.
Ravenswood ja Lucy puhelivat sillaikaa keskenänsä hartaasti, miltei kuin likeiset ystävät. Lucy ei voinut olla ilmoittamatta, kuinka hän surkutteli Ravenswoodia, jonka sydämeen tietysti koski nähdä ennen hyvin tutut paikat niin peräti muuttuneina; ja niin lempeästi neiti Ashton tämän säälinsä ilmoitti, että se Ravenswoodin mielestä sinä hetkenä täydellisesti korvasi kaikki hänen vastoinkäymisensä. Muutamia sanoja, jotka tätä tunnetta ilmaisivat, pääsi hänen suustaan, ja Lucy niitä kuunnellessaan enemmin ujosteli kuin suuttui. Eikä voikaan liioin moittia häntä siitä, että hän oli niin varomaton ja kuunteli näitä sanoja, jos muistaa, että hänen isänsä sallima suhde heidän välillään melkein antoi Ravenswoodille luvan käyttää tämmöisiä sanoja. Sittenkin Lucy koetti kääntää puhetta toisaalle, mikä onnistuikin; sillä Ravenswoodkin oli poikennut yli aikomansa rajan, ja hänen omatuntonsa oli heti varoittanut häntä, kun hän näin oli lausumaisillaan rakkauden sanoja herra William Ashtonin tyttärelle.
He lähenivät nyt Liisa-mummon mökkiä, joka viime aikoina oli paljoa paremmaksi korjattu ja siis tällä kertaa näytti paljoa sievemmältä, vaikkei kenties maalarin silmissä yhtä viehättävältä kuin ennen. Eukko istui tavallisella sijallaan riippukoivun juurella paahdellen itseänsä syksyisen auringon paisteessa vanhojen ja heikkojen ihmisten äänettömällä nautinnolla. Vierasten tullessa hän käänsi kasvonsa heitä kohti. "Minä tunnen teidän astuntanne, neiti Ashton", sanoi Liisa; "mutta se herra, joka teidän kanssanne tuli, ei ole teidän isänne."
"Ja miksi niin luulet, Liisa?" virkkoi Lucy; "tai kuinka voit sen niin varmaan päättää tällä kovalla maaperällä ja ulkoilmassa?"
"Minun kuuloni, lapsi, on tarkistunut sen jälkeen kun silmät tulivat sokeiksi, ja nyt voin erottaa vienoimmatkin äänenvaihtelut, jotka ennen aikaan kuuluivat minunkin korviini yhtä epämääräisinä kuin nyt teidän korviinne. Pakko on ankara, mutta kelpo opettaja, ja sen, jonka silmät ovat pimenneet, on pakko hankkia itselleen tietoja toisin keinoin."
"No niin, sinä tunsit, että se oli miehen astuntaa; sen myönnän", virkkoi Lucy. "Mutta miksi, Liisa, se ei voisi olla isäni astuntaa?"
"Vanhan miehen astunta, kultaseni, on pelkurimainen, varovainen — jalka kohoaa verkalleen maasta ja asetetaan epäröiden jälleen maahan. Mutta se, jonka nyt kuulin, on nuorukaisen pirteä, luja astunta, ja — jos niin eriskummallisen asian saisin päähäni — niin sanoisin sitä jonkun Ravenswoodin astunnaksi."
"Sinulla tosiaan", sanoi Ravenswood, "on niin tarkka korva, että töintuskin sitä uskoisin, jollen nyt itse olisi ollut todistajana. — Minä todellakin olen Ravenswoodin nuoriherra — entisen isäntäsi poika."
"Tekö!" sanoi vaimo hämmästyksestä miltei kiljahtaen, — "tekö olette Ravenswoodin nuoriherra — täällä — tässä paikassa ja tämän tytön seurassa? — En voi uskoa sitä. — Antakaa minun vanhan käteni koetella teidän kasvojanne, niin että sormet saavat tutkia eivätkö korvani ole pettäneet."
Ravenswood laskeutui eukon viereen turvepenkille ja antoi Liisan vapisevalla kädellä koetella hänen kasvojaan.
"Niin on todella!" päätti Liisa. "Nämä ovat Ravenswoodin kasvot yhtä hyvin kuin se ääni, jonka kuulen, on Ravenswoodin — Ravenswoodien ylpeät, kauniit kasvonpiirteet ja rohkea, käskevä ääni. — Mutta mitä te täällä teette, Ravenswoodin nuoriherra? — Mitä teette täällä vihamiehenne tiluksilla ja hänen lapsensa seurassa?"
Liisan posket tulistuivat, kun hän näin lausui, samoinkuin luultavasti keskiajalla olisivat tulistuneet jonkun vanhan vasallin posket, jonka läsnäollessa hänen nuori läänitysherransa olisi osoittanut esi-isäin hengestä turmeltumisen merkkejä.
"Herra Ravenswood", selitti Lucy, joka paheksui tämän tutkinnon moittivaa luonnetta ja siis halusi lyhentää sitä, "herra Ravenswood on tullut vieraisille isäni luokse."
"Vai niin!" sanoi vanha vaimo kummastuneella äänellä.
"Minä tiesin", jatkoi Lucy, "että hänestä olisi hauska, jos veisin hänet teidän mökkiänne katsomaan."
"Missä, totta puhuen, Liisa", lisäsi Ravenswood, "toivoin saavani ystävällisempää kohtelua."
"Se on oikein ihme!" mutisi vanha vaimo itsekseen. "Mutta Herran tiet eivät ole samat kuin meidän tiemme, ja hänen tuomionsa tulevat täytetyiksi keinoilla, joita emme me likimaillekaan ylety käsittämään. — Kuulkaa, nuoriherra", lausui hän sitten, "teidän esi-isänne olivat leppymättömät vihassa, mutta kuitenkin kunnialliset; he eivät pyytäneet vihamiehiänsä turmioon teeskennellyn ystävyyden peitteen alla. — Mitä teillä on tekemistä Lucy Ashtonin kanssa? — Miksi teidän jälkenne käyvät samaa polkua kuin hänen? — Miksi teidän äänenne kajahtaa yhtaikaa ja sopusoinnussa herra William Ashtonin tyttären äänen kanssa? — Nuori mies, se, joka tahtoo kostaa kunniattomilla keinoilla — —"
"Vaiti, vaimo!" tiuskaisi Ravenswood vihaisesti. "Perkelekö sun kielesi panee liikkeelle? — Kuule sanojani, että tällä nuorella neidolla ei koko maan päällä ole ainoatakaan ystävää, joka mieluummin antautuisi vaaralle alttiiksi varjellaksensa häntä väkivallasta tai loukkauksia vastaan!"
"Ja jos niin on laita", virkkoi vanha vaimo muuttuneella, surullisella äänellä, "niin sitten Jumala teitä molempia auttakoon!"
"Aamen! Liisa", sanoi Lucy, joka ei ollut käsittänyt sokean vaimon sanojen tarkoitusta, "ja antakoon sinulle järkeä ja iloisemman mielen. Sillä jos edelleen, sen sijaan että sinun pitäisi lausua ystäväsi tervetulleiksi, pidät tämmöisiä puheita, niin hekin saattavat ruveta ajattelemaan sinusta samaa kuin muut ihmiset."
"Ja mitä sitten muut ihmiset ajattelevat?" kysyi Ravenswood, jonka mielestä vanhan vaimon puhe tuntui myös sekavalta.
"He ajattelevat", kuiskasi Henrik Ashton, joka juuri oli saapunut paikalle, Ravenswoodin korvaan, "että Liisa on noita-akka, joka olisi poltettava silloin, kun muutkin noita-akat Haddingtonissa poltettiin."
"Mitä te sanotte?" sanoi Liisa kääntyen pojan puoleen, sokeat kasvot aivan punaisina vihastuksesta; "että muka minä olen noita-akka, joka olisi ollut poltettava niiden turvattomien raukkojen kanssa, jotka Haddingtonissa murhattiin?"
"Näettekö nyt", kuiskasi Henrik jälleen, "ja minä kuiskasin kuitenkin vienommalla äänellä kuin kyntörastas ruikuttaa!"
"Jos koronkiskuri ja sortaja ja köyhän miehen kasvojen polkija ja vanhojen rajapyykkien siirtäjä ja vanhojen sukujen hävittäjä pantaisiin samalle roviolle minun kanssani, niin sittenpä sanoisin: pistäkää tuli alle, Jumalan nimeen!"
"Tämä on hirmuista!" virkkoi Lucy. "En ole koskaan nähnyt tätä turvatonta vaimo-parkaa tämmöisessä tilassa. Mutta ikänsä ja köyhyytensä vuoksi ei häntä sovi moittia. — Tule, Henrik, lähdetään nyt — hän tahtoo puhua herra Ravenswoodin kanssa kahden kesken. Me menemme kotiin päin ja levähdämme vähän 'Haltijan lähteen äärellä', lisäsi hän Ravenswoodiin kääntyen."
"Ja, Liisa", virkkoi poika, "jos tunnet jonkun jäniksen, joka juoksee metsäkaurislaumojen läpi ja saa ne ennen aikaansa poikimaan, niin voit sanoa sille terveiseni ja ilmoittaa, että jos Normanilla ei ole valmista hopealuotia häntä varten, niin minä lainaan yhden takkini napeista siihen tarpeeseen."
Liisa ei vastannut mitään niin kauan kuin sisar ja veli olivat niin lähellä, että he olisivat kuulleet. Sitten hän sanoi Ravenswoodille: "Vai tekin suutuitte minuun rakkauteni vuoksi? — Ei kumma, että se loukkasi vieraita — mutta tekin olette suutuksissa!"
"En ole suutuksissa, Liisa", vastasi Ravenswood, "minä vain kummastelen, että sinä, jonka terävää älyä olen niin usein kuullut kehuttavan, lausuit ilmi näin loukkaavia ja perättömiä oletuksia."
"Loukkaaviako?" virkkoi Liisa. — "Niin, ainahan totuus on loukkaava — mutta perättömiä ne eivät suinkaan ole."
"Ja minä sanon sinulle, vaimo, ne ovat perättömiä", vastasi Ravenswood.
"Sitten maailma on muuttanut tapansa ja Ravenswoodit perityn luonteensa ja vanhan Liisan äly on vielä sokeampi hänen silmiään. Milloinka joku Ravenswood on käynyt vihamiehensä talossa muussa kuin koston tuumissa? — Ja tänne te olette tullut, Edgar Ravenswood, joko turmiollisissa tuumissa tai vielä turmiollisemmissa rakkauden hankkeissa."
"Ei kumpaisissakaan", vakuutti Ravenswood, "siitä annan kunnian-sa — — tarkoitan, sen vakuutan."
Liisa ei voinut nähdä, miten Ravenswoodin poski punastui, mutta hän huomasi, että nuoriherra oli kahden vaiheella ja peruutti lujemman vakuutuksen, jonka hän ensin oli ollut liittämäisillään kieltoonsa.
"Näin siis on asian laita", lausui Liisa, "ja senpätähden tyttö lupasikin odottaa Haltijan lähteen äärellä! Usein on sitä paikkaa väitetty ravenswoodilaisille turmiolliseksi paikaksi — usein on niin ollutkin — mutta tuo vanha sananparsi ei ole koskaan ollut niin tosi kuin tänä päivänä."
"Sinä teet minut hulluksi, Liisa", sanoi Ravenswood. "Sinä olet vielä hupsumpi ja taikauskoisempi kuin Balderston-ukko. Oletko sinä niin huono kristitty, että luulet minun nyt aikovan nostaa sodan Ashtonin sukua vastaan, niinkuin muinaisina verisinä aikoina oli tapana? Vai luuletko minua semmoiseksi narriksi, etten voi kävellä nuoren neidon kanssa häneen heti silmittömästi rakastumatta?"
"Ajatukseni", vastasi Liisa, "ovat minun ajatuksiani. Ja jos ruumiillinen näköni ei voikaan nähdä ympärilläni olevia esineitä, niin näänpä sentään kenties sitä selvemmin tulevia tapahtumia. Oletteko tullut ajatelleeksi, että teidän pitäisi saman pöydän ääressä, joka ennen oli teidän isänne oma, istua alimmaisena, nykyisen ylpeän isännän sukulaisena ja seuralaisena? — Että teidän tulisi elää hänen armoillaan — seurata häntä kaikkialla kavaluuden ja juonittelun syrjäpoluilla, joilla hän paremmin kuin kukaan muu osaa teitä opastaa? — että te saisitte luut kaluttavaksi hänen saaliistaan, sitten kun hän ensin on itse syönyt lihat? — Voitteko aina puhua niinkuin herra Ashton puhuu, ajatella niinkuin hän ajattelee, antaa valtiopäivä-äänenne niinkuin hän antaa, ja voitteko nimittää isänne murhaajaa rakkaaksi apeksenne ja kunnioitettavaksi suojelusherraksenne? Ravenswoodin nuoriherra, minä olen teidän sukunne vanhin palvelija ja minä näkisin mieluummin teidät arkkuun laskettuna ja haudattuna!"
Myrsky, joka nyt nousi Ravenswoodin mielessä, oli sanomattoman suuri. Liisa oli koskettanut tuntohermoa, jonka nuoriherra suurella vaivalla oli hetkeksi saanut turtumaan. Ravenswood astui kiireisin askelin edestakaisin pienessä puutarhassa ja huusi: "Vaimo! Sinä olet jo haudan partaalla ja kuitenkin tohdit kehoittaa herrasi poikaa verityöhön ja kostoon?"
"Jumala varjelkoon!" lausui Liisa juhlallisesti. "Ja sentähden juuri soisin, että te lähtisitte pois tästä onnettomasta maan-äärestä, missä teidän rakkautenne yhtä paljon kuin teidän vihannekin uhkaa tuottaa välttämätöntä turmiota, ainakin häväistystä sekä teille että myös muille. Minä tahtoisin, jos tässä kuivettuneessa kädessä vain olisi siihen voimaa, varjella Ashtoneja teiltä ja teitä Ashtoneilta, ja kumpaisiakin heidän omilta himoiltaan. Teillä ei saa olla mitään — ei yhtään mitään tekemistä heidän kanssaan. Lähtekää pois heidän läheisyydestään; ja jos Jumala onkin päättänyt iskeä kostonsa sortajan sukuun, niin älkää olko välikappaleena."
"Minä tahdon miettiä sanojasi, Liisa", virkkoi Ravenswood rauhallisemmin. "Minä uskon, että tarkoituksesi on uskollinen ja rehellinen, mutta sinä käytät kuitenkin ylenmäärin vanhalle palvelijalle tulevaa puhumisen vapautta. Mutta nyt, jää hyvästi! Ja jos Jumala minut joskus parempiin varoihin saattaa, niin kyllä muistan laittaa elämäsi hiukan mukavammaksi."
Näin sanoen hän pisti kultarahan eukon käteen; mutta Liisa ei tahtonut ottaa sitä vastaan; ja Ravenswoodin yrittäessä väkisin antaa sitä, raha putosikin maahan.
"Antakaa sen hetken aikaa olla maassa", sanoi Liisa, kun Ravenswood kumartui sitä nostamaan. "Ja uskokaa minua, tämä kultaraha on vertauskuva hänestä, jota te rakastatte. Hänkin on yhtä kallisarvoinen, sen myönnän; mutta saadaksenne hänet teidän täytyisi alentaa itseänne maan tasalle. Mitä minuun tulee, niin on minulla sangen vähän tekemistä kullan ja maallisten halujen kanssa. Ja paras sanoma, jota minä toivoisin, olisi se, että Edgar Ravenswood on sadan penikulman päässä esi-isiensä maalta eikä koskaan enää aio palata tänne."
"Liisa", sanoi Ravenswood, jonka mieleen juolahti, että tämä kiivaus johtui jostakin muusta salaisemmasta syystä kuin siitä, mitä sokea vaimo olisi saattanut arvata tämän satunnaisen käynnin johdosta, "äitini kehui aina sinun viisauttasi, älyäsi ja uskollisuuttasi. Sinä et ole mikään hupsu, niinkuin Kaleb Balderston, joka säikähtää jokaista varjoa ja pelästyy kaikkia vanhoja, taikauskoisia sananparsia. Virka siis minulle selvään, missä vaara piilee, jos tiedät sen uhkaavan minua. Jos tunnen sydämeni, niin on se vapaa kaikista sellaisista tunteista neiti Ashtonia kohtaan, joita sinä luulottelet. Minun on keskusteltava välttämättömistä asioista herra Ashtonin kanssa — kun ne ovat selvillä, lähden täältä. Ja yhtä vähän halua kuin sinulla on nähdä minua jälleen täällä, yhtä vähän, sen voit hyvin käsittää, on minulla itsellänikin tulla takaisin tähän paikkaan, joka on niin täynnä surullisia muistoja minulle."
Liisa käänsi sokeat silmänsä maahan ja näytti vähäksi ajaksi vaipuneen syviin mietteihin. "Minä tahdon sanoa teille totuuden", sanoi hän viimein kohottaen päätänsä, "minä tahdon virkkaa teille syyn pelkooni, olkoon suoralla puheellani hyvät tai pahat seuraukset. — Lucy Ashton rakastaa teitä, Ravenswoodin herra!"
"Mahdotonta", väitti Ravenswood.
"Tuhannesta seikasta olen sen todeksi nähnyt", vastasi sokea vaimo. "Hänen ajatuksissaan ei ole liikkunut mitään muuta kuin teidän muistonne siitä saakka kuin te pelastitte hänet kuolemasta; sen minun tottunut älyni on huomannut hänen omista puheistaan. Kuultuanne sen — jos todella olette kunnian mies ja isänne poika — te tämän syyn vuoksi pakenette hänen näkyviltään. Hänen rakkautensa on sammuva niinkuin lamppu, jonka liekki ei saa palamisen ainetta. Mutta jos viivytte täällä, niin on hänen turmionsa tai teidän, tai kumpaisenkin, välttämätön seuraus tästä onnettomasti syttyneestä rakkaudesta. Minä ilmoitin vastahakoisesti teille tämän salaisuuden; mutta ettehän tekään olisi kauan ollut sitä itse huomaamatta, ja parempi on, että te sen minulta kuulette. Lähtekää nyt, Ravensvoodin nuoriherra — te olette kuullut salaisuuteni. Jos te vielä tunnin ajan viivytte herra Ashtonin katoksen alla aikomatta kosia hänen tytärtänsä puolisoksenne, niin olette petturi — ja jos aiotte yhdistää itsenne sukulaisuuden siteillä tähän mieheen, niin olette mieletön, turmioon tuomittu hullu."
Näin puhuttuaan vanha vaimo nousi, otti sauvansa, astua horjahteli mökillensä, meni sisään ja lukitsi oven jättäen Ravenswoodin omien ajatustensa valtaan.
Ravenswoodin mietteet olivat sangen sekavat. Hän näki nyt äkkiä joutuneensa siihen pulaan, jota hän jo jonkun aikaa oli pelännyt. Seurusteleminen Lucyn kanssa oli tosin tuntunut hänestä viehättävältä, melkeinpä lumoavalta; mutta sittenkään ei hän ollut koskaan saanut kokonaan voitetuksi sisällistä vastahakoisuuttaan naida isänsä vihamiehen tytär. Eikä Ravenswood vielä silloinkaan voinut taivuttaa mieltään pitämään näiden molempien sukujen välistä liittoa mahdollisena, kun hän oli jo antanut anteeksi sen pahan, minkä herra Ashton oli tehnyt hänen isällensä, ja kun hän alkoi tuntea kiitollisuutta valtiosinetinvartiaa kohtaan siitä ystävällisyydestä, jota tämä oli ollut hänelle osoittavinaan. Mutta nuoriherra tunsi sydämessään Liisan sanojen olevan täyttä totta ja että hänen nyt piti kunniansa vuoksi joko heti lähteä Ravenswoodin kartanosta tai kosia Lucy Ashtonia vaimokseen. Ja olipa mahdollista, että Lucyn rikas, mahtava isä kuultuansa tämän kosinnan hylkäisi ja epäisi sen — rukkasten saanti Ravenswoodin kosiessa Ashtonin tytärtä olisi ollut liian suuri häväistys. "Minä suon Lucylle kaikkea hyvää", lausui Ravenswood itsekseen, "ja hänen tähtensä olen valmis antamaan anteeksi kaiken sen pahan, minkä hänen isänsä on tehnyt suvulleni. Mutta en tahdo koskaan — koskaan enää nähdä häntä!"
Tämän päätöksen hän teki katkeralla sydämen tuskalla tultuansa tienhaaraan, josta toinen polku kulki Haltijan lähteelle, missä hän tiesi Lucyn odottavan häntä, toinen pitempää mutkatietä kartanolle. Ravenswood seisahtui hetkiseksi, ennenkuin hän poikkesi jälkimmäiselle polulle; hän mietiskeli millä tavalla hänen piti selittää tätä kummalliselta näyttävää käytöstään. Hän oli juuri mutissut itsekseen: "Äkillisiä sanomia Edinburghista — mikä tekosyy hyvänsä — kun vain en enää viivy täällä", — samassa nuori Henrik tuli juosten hänen luokseen ja sanoi aivan hengästyksissään: "Herra Ravenswood, herra Ravenswood, teidän pitää saattaa Lucy takaisin kartanolle, minä en jouda. Norman odottaa minua, ja minä saan seurata häntä ympäri koko metsän enkä tahtoisi jäädä pois, vaikka saisin kultakolikon. Ja Lucya peloittaa palata yksin kotiin, vaikka kaikki metsähärät nyt jo ovat kuoliaaksi ammutut, ja sentähden teidän pitää nyt heti mennä Lucyn luokse."
Kun vaa'an lautaset ovat aivan tasapainossa, niin höyhenkin saa toisen niistä painumaan. "Ei käy laatuun", tuumi itsekseen Ravenswood, "että jättäisin tämän nuoren neidon yksikseen metsään. Ja mitä haittaa siitä onkaan, jos näen hänen vielä yhden kerran sen jälkeen kun niin monta kertaa olemme yhdessä seurustelleet. — Paitsi sitä vaatiikin kohteliaisuus, että ilmoitan hänelle aikomukseni lähteä täältä."
Näin rauhoitettuaan mieltänsä sillä, että tämä neuvo muka oli viisas, jopa aivan välttämätön, hän poikkesi sille polulle, joka vei hänet turmiota tuottavalle lähteelle. Henrik, samassa kun hän oli nähnyt Ravenswoodin kääntyvän sinne päin, katosi kuin salama toiseen suuntaan, seurataksensa metsänvartiaa tuolle retkelle, joka heille molemmille oli niin hupaisa. Mutta Ravenswood, tarkemmin tutkimatta käytöksensä sopivaisuutta, astui kiireisin askelin lähteelle, jonka ääressä hän tapasi Lucyn yksinään raunioilla istumassa.
Hän istui eräällä kivellä, joka kuului lähteen entiseen, hajonneeseen kattorakennukseen, ja näytti katselevan, kuinka vesi iloisena, kimaltelevana kuplien kumpuili esiin sen kaarevan, pimeän holvin alta, jonka rakkaus — tai kenties katumus — oli sen suojaksi rakentanut. Lucy Ashtonin näin istuessa ruutuiseen viittaansa kääriytyneenä, pitkät kiharat osaksi nauhoistaan irtaantuneina ja hopeanvalkoiselle kaulalle valuneina, olisi taikauskoinen voinut luulla häntä murhatuksi lähteen haltija-neidoksi. Mutta Ravenswood ei nähnyt hänessä mitään muuta kuin erinomaisen kauniin neidon; ja tämä neito hänen silmissään näytti vieläkin kauniimmalta kuin ennen — kuinka muuten olisi voinutkaan olla — nyt kun hän tiesi, että hän oli kiinnittänyt häneen rakkautensa. Lucya katsellessaan Ravenswood tunsi päätöksensä sulavan kuin vahan päivänpaisteessa, ja hän kiirehti sentähden esille piilopaikastaan läheisestä viidakosta. Lucy tervehti, mutta ei noussut siltä kiveltä, jolla hän istui.
"Hulivili-veikkoni", virkkoi neiti Ashton, "on jättänyt minut, mutta minä luulen hänen palaavan muutamien minuuttien kuluttua. Sillä vaikka hyväksi onneksi mikä asia hyvänsä huvittaa häntä aina hetken, ei mikään sentään voi huvittaa häntä kauemmin kuin lyhyen hetken."
Ravenswood ei hennonut ilmoittaa Lucylle, että veli oli lähtenyt kaukaiselle retkelle, jolta hän ei niinkään pian palaisi takaisin. Hän istuutui nurmelle vähän matkan päähän neiti Ashtonista, ja molemmat olivat tuokion ääneti.
"Minulle tämä paikka on hyvin mieluinen," sanoi Lucy vihdoin, ikäänkuin vaitiolo olisi tuntunut hänestä tukalalta. "Tämän kirkkaan lähteen solina ja puiden suhina ja raunioitten välissä tiheästi kasvavat ruohot sekä metsäkukkaset, ne kaikki ovat kuin runoelma. Muistanpa sitä paitsi kuulleenikin, että tästä paikasta on olemassa vanha tarina, josta minä niin paljon pidän."
"Tämän paikan", vastasi Ravenswood, "sanotaan tuottavan turmiota minun suvulleni. Ja on minulla itsellänikin hiukan syytä niin sanoa, sillä tässä paikassa ensi kerran näin neiti Ashtonin — ja tässä paikassa minun myös täytyy sanoa hänelle jäähyväiset ikipäiviksi."
Veret, jotka tämän puheen alkupuoli oli ajanut Lucyn poskipäihin, katosivat taas heti, niin pian kuin hän kuuli sen loppupuolen.
"Jäähyväiset meille, herra Ravenswood!" huudahti hän. "Mitä on tapahtunut, koska teidän on pakko kiirehtiä pois? Kyllä tiedän, että Liisa vihaa isääni — ei pidä isästäni, aioin sanoa — enkä oikein käsittänytkään hänen mieltään tänä päivänä, hän oli niin salaperäinen. Mutta minä tiedän varmaan, että isäni on täydestä sydämestään teille kiitollinen siitä suuriarvoisesta avusta, jonka teiltä saimme. Sallikaa minun toivoa, että me kerran voitettuamme teidän ystävyytenne emme turhista syistä sitä jälleen menetä."
"Tekö menettäisitte minun ystävyyteni, neiti Ashton?" virkkoi Ravenswood. "Ei — mihin ikänä kohtaloni vie minut — mikä onni ikänä minulle lieneekin suotu — teidän ystävänänne, teidän hartaana ystävänänne olen minä suorittava työni ja kärsivä vaivani. Mutta minun kohtaloni käskee, ja minun täytyy lähteä, ettei minun turmioni lisäksi tulisi vielä muidenkin ihmisten turmio."
"Voi, älkää lähtekö meiltä, herra Ravenswood!" pyysi Lucy; ja viattomuudessaan, lempeydessään hän laski kätensä Ravenswoodin viitan liepeelle ikäänkuin pidättääkseen nuortaherraa. "Te ette saa lähteä meiltä. Minun isälläni on valtaa ja muutamilla hänen ystävillään on sitä vieläkin enemmän. — Älkää lähtekö ennenkuin olette nähnyt, mitä hänen kiitollisuutensa saa aikaan teidän hyväksenne. Uskokaa minua, hän on jo kirjoittanut neuvoskunnalle teidän puolestanne."
"Saattaa niin olla", vastasi Ravenswood ylpeästi. "Mutta omalla voimallani enkä teidän isänne avulla minä tahdon saavuttaa onnen sillä elämäntiellä, jolle nyt lähden. Kaikki, mitä minulla on mukanani viemistä, on jo valmiina — miekka ja viitta, uljas sydän ja vahva käsi."
Lucy peitti kasvonsa käsillään, mutta kyyneleet tulvivat sittenkin sormien lomitse esille. "Antakaa minulle anteeksi", sanoi Ravenswood tarttuen Lucyn oikeaan käteen, jonka tämä vähäisen vastusteltuansa antoi hänelle, vasemmalla yhä edelleen peittäen kasvojansa, "minä olen kovin jyrkkä, kovin tyly, kovin jäykkä luonteeltani, enkä osaa oikein kohdella niin hentoa ja niin herkkätuntoista olentoa kuin te olette. Unohtakaa, että tämä synkkä haamu on kulkenut teidän elämäntienne poikki — sallikaa minun lähteä, ja olkaa varma siitä, ettei mikään kipeämmästi koskeva suru voi sattua minulle tämän hetken jälkeen, joka erottaa minut teistä."
Lucy itki yhä itkemistään; mutta hänen itkunsa ei enää ollut yhtä katkera. Sillä joka kerta, kun Ravenswood yritti ilmoittaa aikovansa lähteä, hänen sanansa yhä uudestaan ilmaisivat, miten kernaasti hän tahtoi olla lähtemättä. Viimeinpä, sen sijaan että olisi sanonut lopullisesti jäähyväiset, hän lupasi Lucylle ikuisen rakkautensa ja sai saman lupauksen vastaukseksi. Kaikki tämä tapahtui niin äkkiä, aivan hetkellisen hurman yllytyksestä, että heidän huulensa samoin kuin heidän kätensäkin olivat jo lupauksen vakavuuden vahvistaneet, ennenkuin Ravenswood oli oikein ennättänyt ajatella, mitä seurauksia tästä hänen teostaan oli johtuva.
"Ja nyt", sanoi Ravenswood hetken aikaa tuumittuansa, "minun pitää mennä herra William Ashtonin puheille — hänen pitää saada tieto kihlauksestamme. Ei saa edes näyttää siltä kuin Ravenswood oleskelisi hänen kattonsa alla salaa houkutellen hänen tyttärensä rakkautta."
"Et suinkaan aio puhua isälleni tästä asiasta?" virkkoi Lucy epäröiden; ja sitten hän lisäsi hartaasti: "oi, älä, älä tee sitä! Kohtalosi elämässä pitäisi ensin olla varmaan määrätty, sinun paikkasi ja tulevaisuutesi vakavalla kannalla, ennenkuin käyt isäni puheilla. Hän kyllä rakastaa sinua, sen tiedän varmaan — hän kyllä on suostuva, sen toivon — mutta äitini — —"
"Sinun äitisikö, Lucy armaani?" kysyi Ravenswood. "Hän on Douglasin sukua, ja tämä suku on kolme kertaa tullut liitetyksi naimisten kautta minun sukuuni silloinkin, kun Douglasien loisto ja valta oli korkeimmillaan. Mitä sinun äidilläsi voisi olla minua vastaan?"
"En sanonut, että hänellä olisi jotain vastaan", vastasi Lucy. "Mutta hän on hyvin arkatuntoinen oikeuksiensa suhteen ja saattaisi vaatia, niinkuin äidillä onkin oikeus, että häneltä ensiksi pyydettäisiin suostumusta."
"Tehkäämme niin", sanoi Ravenswood. "Lontooseen tosin on pitkä matka, mutta kerkeää sentään kirje mennä sinne ja vastaus tulla takaisin kahdessa viikossa. Voinhan olla vaatimatta, että herra Ashton heti antaisi ratkaisevan vastauksen pyyntööni."
"Mutta", vastusteli Lucy, "eikö olisi parempi, jos odottaisimme — jos odottaisimme vaikka vain muutamia viikkoja? — Jos äitini saisi nähdä sinut — tutustuisi sinuun — sitten hän myös varmaan suostuisi. Mutta te ette tunne yhtään toisianne, ja tuo vanha riita sukujemme välillä — —"
Ravenswood kiinnitti Lucyyn terävät, mustat silmänsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut katsoa hänen sydämensä viimeisimpään perukkaan saakka.
"Lucy", lausui hän, "minä olen sinun tähtesi luopunut kostotuumista, jotka jo kauan aikaa kytivät mielessäni ja jotka melkein pakanallisin menoin olin vannonut panevani toimeen — niistä kaikista minä luovuin sinun ulkonaisen kauneutesi tähden, ennenkuin vielä tiesinkään, mikä kallis aarre sen alla piilee. Sinä päivänä, jona isä-raukkani oli viety hautaan, minä illalla leikkasin kiharan tukastani, viskasin sen tuleen ja vannoin vimmoissani ja vihoissani kostavani isäni vihollisille, kunnes he minun jalkojeni edessä vääntelisivät samoin kuin tuo kärventyvä hävityksen vertauskuva."
"Se oli kuolemansynti", virkkoi Lucy kalveten, "että vannoit niin hirmuisen valan."
"Sen myönnän", vastasi Ravenswood, "ja vielä suurempi olisi rikokseni, jos sen täyttäisin. Sinun tähtesi minä luovuin näistä kostotuumista, vaikka en itsekään oikein tiennyt, mistä syystä vihani masentui, ennenkuin toisen kerran nähtyäni sinut huomasin, kuinka suuri sinun valtasi oli minuun."
"Mutta miksi nyt", kysyi Lucy, "manaat esille nuo hirmuiset tunteet, jotka ovat niin perin vastakkaisia niille tunteille minua kohtaan, joiden sanot liikkuvan sydämessäsi — ja myös niille tunteille, jotka minä sinun kiihkeitten vaatimuksiesi pakosta olen tunnustanut?"
"Siitä syystä", vastasi Ravenswood, "että tahtoisin mieleesi painaa, kuinka kalliin hinnan olen maksanut rakkaudestasi ja kuinka suuri oikeus minulla on vaatia sinulta uskollisuutta. En tahdo sanoa, että sinun rakkaudestasi olen maksanut sukuni kunnian, ainoan jäljelle jääneen perintöni — mutta vaikken niin sano enkä ajattelekaan, niin maailma saattaa sekä sanoa että ajatella."
"Jos tunteesi ovat semmoiset", virkkoi Lucy, "niin olet julmalla tavalla leikitellyt minun kanssani. Mutta ei vielä ole liian myöhäistä sitä lopettaa — peruuta sanasi ja lupauksesi, joita et voinut antaa minulle tahraamatta kunniaasi — olkoon se, mikä on tapahtunut, ikäänkuin tapahtumatonta — unhoita minut — ja minäkin koetan unhoittaa —"
"Älä ymmärrä minua väärin", sanoi Ravenswood. "Sinä ymmärrät minua aivan väärin, sen vannon kaikkien niiden asioiden kautta, joita pidän tosina ja kunniallisina. Kun minä mainitsin sen kalliin hinnan, jonka annoin sinun rakkaudestasi, niin tein sen vain siksi, että näkisit, kuinka kalliissa arvossa pidän sinun rakkauttasi, siksi, että keskinäinen siteemme siitä vielä vahvistuisi, ja siksi, että siitä, mitä olen tehnyt saadakseni sydämesi omakseni, arvaisit kuinka haikea tuskani olisi, jos sinä joskus rikkoisit lupauksesi."
"Ja miksi, Ravenswood", vastasi Lucy, "luulisit sen mahdolliseksi? Miksi näin kiivaasti puhut minulle uskottomuudesta? Senkö vuoksi, että pyydän sinua vielä vähän aikaa olemaan puhumatta isälleni asiasta? Vaadi minulta minkälaista uskollisuudenvalaa tahansa; vaikkei valaa tarvitakaan minun uskollisuuteni vahvistamiseksi, niin se ehkä kuitenkin voi vahvistaa sinun uskoasi."
Ravenswood pyysi anteeksi, selitti sanansa, jopa kävi polvilleenkin saadakseen Lucyn leppymään. Ja Lucy, joka oli yhtä leppyisä kuin teeskentelemätön, antoi pian anteeksi sen loukkauksen, jonka Ravenswood epäilyillään oli saanut aikaan. Erimielisyys päättyi siis siten, että nuori pari vahvisti liittonsa vertauskuvallisella menolla, jota vielä tätä nykyäkin joskus Skotlannin talonpoikainen kansa käyttää. He mursivat kahtia ja jakoivat keskenään sen ohuen kultarahan, jota Liisa ei ollut Ravenswoodilta vastaanottanut.
"Ja tätä säilytän aina povellani", vakuutti Lucy ripustaen rahan kaulaansa ja peittäen sen huivillaan, "jollet sinä, Edgar Ravenswood, vaadi sitä pois minulta. Ja niin kauan kuin se riippuu kaulassani, ei minun sydämeni ole koskaan salliva kenenkään muun rakkautta kuin sinun."
Samoin vakuuttaen Ravenswoodkin ripusti rahanpuoliskon sydämensä kohdalle. Ja nyt viimeinkin heille juolahti mieleen, että heidän puhellessaan oli sangen pitkä aika kulunut, niin että ihmiset kartanossa saattoivat ihmetellä tätä viipymistä, jopa olla levottomiakin sen johdosta. Samassa kun he nousivat lähteäksensä lähteen luota, jonka äärellä he olivat solmineet liittonsa, viuhahti nuoli ilmassa ja iski korppiin, joka istui kuivalla oksalla vanhassa tammipuussa, aivan lähellä sitä paikkaa, missä he olivat oleskelleet. Lintu räpytti siipiään lentäen pari kyynärää ja putosi sitten maahan Lucyn eteen, jonka vaatteille pari veripisaraa pirskahti.
Neiti Ashton säikähtyi tästä kovin, ja Ravenswood alkoi hämmästyneenä ja suuttuneena katsoa ympärilleen keksiäkseen ampujan, joka oli näyttänyt taitoansa tällä arvaamattomalla, epäsuotuisalla tavalla. Hän ei pysynytkään kauan piilossa; se oli Henrik Ashton, joka nyt juoksi heidän luoksensa jousi kädessä.
"Kylläpä tiesin, että hämmästyttäisin teitä", riemuitsi hän, "ja tiedättekö, te olitte niin toimessanne, että minä toivoin linnun putoavan — loiskis! — teidän päänne päälle, ennenkuin sen huomaisitte. — Mitä tuo herra Ravenswood paraikaa kertoilikaan sinulle, Lucy?"
"Minä juuri puhuin sisarellesi siitä, miten laiska poika sinä olet, kun annoit meidän odottaa täällä näin kauan", sanoi Ravenswood auttaaksensa Lucya, joka oli hämillään.
"Minuako te odotitte? Sanoinhan minä, että teidän piti saattaa Lucy kotiin, koska minä aioin seurata Norman-ukkoa hänen kiertomatkallaan Hayberryn metsässä, johon tietysti oli kuluva runsas tunti. Ja nyt me olemme saaneet selvän kaikista metsäeläinten poluista ja piilopaikoista, sillaikaa kun te täällä istuitte Lucyn kanssa laiskana lörppönä."
"Hyvä, hyvä on, Henrik", sanoi Ravenswood. "Mutta saa nähdä, millä nyt voit puhdistaa itsesi, kun pidän tutkintoa tuon korpin tappamisesta. Tiedätkö, että kaikki korpit ovat Ravenswoodin herrojen suojelun alaisena ja että korpin tappo jonkun Ravenswoodin läsnäollessa tuottaa turmiota ja olisi oikeastaan puukonpistoksella rangaistava?"
"No niinhän Normankin sanoi", vahvisti poika. "Hän tuli minun kanssani pyssyn kantaman päähän ja kertoi, ettei hän koskaan ollut nähnyt korpin istuvan niin lähellä eläviä ihmisiä, ja toivoi, ettei se merkitsisi mitään pahaa. Sillä kaarne on arimpia siivin siukovista, jollei se ole kesy. — Mutta minä hiivin hiipimistäni yhä likemmäksi, kunnes olin päässyt kuudenkymmenen askeleen päähän, ja sitten — viuhtis! — nuoleni lensi, ja tässä korppi nyt makaa, se on totinen tosi! Eikö se ollut hyvin ammuttu? — Ja kuitenkin, sen voin kehua, en ole vielä jousella ampunut — kuin korkeintaan kymmenen kertaa!"
"Se oli aika hyvä laukaus, tosiaankin", kiitti Ravenswood, "ja kyllä sinusta tulee tarkka pyssymies, jos vain hartaasti harjoittelet."
"No juuri niinhän Normankin puhuu", vastasi poika. "Mutta eipä se olekaan minun vikani, jollen tarpeeksi harjoittele. Sillä jos minulla olisi valta, niin enpä paljon muuta tekisikään; mutta isä ja maisteri, ne aina välistä toruvat. Ja tuo neiti Lucykin teeskenteleikse ja käskee minua työhön, vaikka kyllä hän itse joutaa istua laiskana lähteen äärellä koko päivän, kun vain on kaunis nuoriherra puhekumppanina — olen minä nähnyt hänen niin tekevän sen seitsemänkin kertaa, uskokaa minua."
Näin puhuessaan poika katsahti sisareensa, ja kesken vallatonta loruilemistaankin hän huomasi, että tämä puhe koski kipeästi Lucyyn, vaikka hänen oli mahdoton käsittää, mikä siihen oli syynä tai miten syvälle se koski.
"Älähän Lucy", lohdutti hän, "älä itke! Ja jos olen sanonut jotain, joka kävi väärää tietä, niin peruutan sanani jälleen. Ja sitä paitsi, mitä herra Ravenswood siitä välittää, vaikka sinulla olisi satakin sulhasta? Älä siis senvuoksi pistä sormiasi silmiin."
Ravenswood ei ensi hetkessä ollut oikein hyvillään siitä, mitä oli kuullut; mutta hänen terve järkensä ymmärsi pian tämän puheen vallattoman poikanulikan loruksi, jolla tämä koki kiusata sisartaan hänen arimmasta kohdastaan. Mutta vaikka Ravenswoodin mieli oli sitä laatua, joka ei helpolla ota vastaan ulkoa tunkeutuvia ajatuksia eikä myöskään helpolla päästä kerran vastaanottamiaan, niin Henrikin lorut herättivät sittenkin hämärän epäluulon. Hän rupesi pelkäämään joutuvansa tämän kihlauksen kautta samaan tilaan kuin roomalaisessa voittojuhlassa voitettu vihollinen, joka on pakotettu kulkemaan triumfivaunun perässä seuraten voittajaa, joka ei välitä muusta, kunhan saa ylpeytensä tyydytetyksi sotavankinsa häväistyksellä. Ravenswoodilla, sen sanon vielä kerran, ei ollut mitään todellista syytä semmoiseen pelkoon eikä edes voi sanoa, että hän täydellä todella olisi ollut semmoisessa pelossa. Mutta ylpeyden ja köyhyyden yhteinen vaikutus herätti jonkinlaista epäluuloa tämän miehen mielessä, josta tuo tunne, jolleivät asianhaarat olisi olleet niin onnettomia, samoin kuin kaikki muutkin halvat tunteet olisi ollut kaukana.
He saapuivat kartanoon, missä herra Ashton, huolissaan heidän pitkästä viipymisestään, tuli jo eteisessä heitä vastaan.
"Jos Lucy", sanoi valtiosinetinvartia, "olisi ollut jonkun muun seurassa kuin teidän, joka olette näyttänyt voivanne täydellisesti turvata häntä, niin olisin minä, sen tunnustan, ollut sangen huolissani ja lähettänyt väkeä häntä etsimään. Mutta Ravenswoodin nuorenherran seurassa, sen tiedän, minun tyttärelläni ei ole mitään pelkäämistä."
Lucy alkoi selittää heidän pitkän viipymisensä syytä; mutta koska hänen omatuntonsa ei ollut aivan puhdas, niin joutui hän hämille kesken selitystään. Ravenswood yritti tulla avuksi, koetti kertoa seikan laveammalta ja tyydyttävästi; mutta hänkin kietoutui pian samaan hämminkiin, aivan kuin mies, joka yrittää vetää kumppaniansa suosta ylös ja uppoaa samaan sitkeään lietteeseen. Oli aivan mahdotonta, että näiden nuorten rakastuneitten hämilläolo olisi jäänyt huomaamatta meidän teräväsilmäiseltä lakimieheltämme, joka sekä luonteeltaan että virkansa kautta oli tarkka arvaamaan kaikki ihmismielen mutkat. Mutta hänen nykyiseen aikeeseensa kuului, ettei hän ollut huomaavinaan mitään tällaista. Hän näki mielellään Ravenswoodin nuorenherran sidottuna, mutta itse hän tahtoi olla vapaa; hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että rakkaus, jonka hän toivoi tyttärensä sytyttävän Ravenswoodissa, saattaisi myös sytyttää Lucyn omankin sydämen. Tosin Lucyn mielessä saattoi herätä vähäinen romanttinen mielisuosio Ravenswoodia kohtaan, jonka salliminen sittemmin muuttuneiden asianhaarain tai rouva Ashtonin taipumattoman vastahakoisuuden vuoksi ehkä nähtäisiin sopimattomaksi. Mutta se mielisuosio, niin valtiosinetinvartia luuli, saataisiin silloin helposti haihtumaan ja unohtumaan sillä, että Lucyn kanssa käytäisiin Edinburghissa tai vaikkapa Lontoossakin saakka ja että hänelle lahjoitettaisiin kimppu Brysselin pitsejä tai että hänen ympärilleen ilmaantuisi puolitusinaa suloisesti leperteleviä kosijoita pyrkien sen sijaan, josta hänen täytyisi luopua. Tämmöinen oli herra Ashtonin tuuma siinä tapauksessa, että asiat huonosti kävisivät. Mutta niiden luultavampaan loppupäätökseen nähden oli Lucyn hetkellistä mielisuosiota Ravenswoodia kohtaan pikemmin yllytettävä kuin vastustettava.
Jälkimmäinen loppupäätös oli valtiosinetinvartian mielestä sitä luultavampi, koska hänelle tänä samana aamuna oli tullut kirje, jonka sisällyksen hän heti luki Ravenswoodille. Postilaukun kantaja oli valtiosinetinvartialle tuonut paperikäärön ennenmainitulta ystävältä, joka salaa puuhaili kootakseen joukon isänmaanystäviä liittoon, minkä johtajana tulisi olemaan herra Ashtonin pahin peloitus, tuo toimellinen ja kunnianhimoinen markiisi A——. Tällä hyvällä ystävällä, niinkuin muistamme, oli yrityksessään herra Ashtonia kohtaan ollut sen verran menestystä, että valtiosinetinvartia ainakin ääneti kuunteli hänen tarjouksiaan, vaikkei hän niihin antanutkaan suoraa, suostuvaista vastausta. Tämän oli asiamies kertonut lähettäjälleen, joka siihen vastasi vanhalla ranskalaisella sananparrella: "Chateau qui parle, et jemme qui écoute, l'un et l'autre va se rendre" (Linna, joka rupeaa keskusteluun, ja nainen, joka kuuntelee, ovat kumpainenkin antautumaisillaan). Sillä valtiomies, joka vastaamatta kuuntelee ehdotusta hallitustavan muutoksesta, oli markiisin mielestä aivan samassa tilassa kuin linna, joka rupeaa keskusteluihin, ja nainen, joka kuuntelee tarjouksia. Siitä syystä hän oli päättänyt piirittää valtiosinetinvartian likemmältä.
Tuotu käärö sisälsi siis kirjeen tuolta ystävältä ja liittolaiselta sekä toisen itse markiisilta, jossa tämä suoralla tavalla pyysi kursastelematta käydä katsomassa valtiosinetinvartiaa. Heidän piti matkallaan etelään päin kulkea sen tienoon kautta, tiet olivat huonot, kestikievarit mitä kurjimmassa tilassa; valtiosinetinvartia oli vanhastaan erään markiisin kirjeenvaihtajan likeinen tuttava, vaikkei niin paljon hänen itsensä; mutta olivathan sentään herra Ashton ja markiisi sen verran tuttavat, että tämmöinen vieraskäynti saattoi näyttää aivan luonnolliselta ja että se tuttavuus saattoi tukkia suun niiltä, joiden ehkä teki mieli selittää sitä valtiolliseksi salavehkeilyksi. Herra Ashton siis heti suostui pyyntöön, mutta samalla hän kuitenkin lujasti päätti, ettei hän antautuisi heidän hankkeisiinsa tuumankaan vertaa syvemmälle kuin mitä järki (sillä hän tarkoitti omaa etuaan) selvään oli näyttävä soveliaaksi.
Kaksi seikkaa oli tässä tilaisuudessa, jotka näyttivät valtiosinetinvartian mielestä erittäin edullisilta: se että Ravenswood oli hänen luonaan ja että rouva Ashton oli poissa kotoa. Siinä, että Ravenswood oleskeli hänen katoksensa alla, oli hänen mielestään vahva este kaikkia vaarallisia ja vihollismielisiä hankkeita vastaan, joihin mainittu nuoriherra muuten markiisin avulla olisi ehkä ryhtynyt. Ja Lucy, sen herra Ashton käsitti, oli tätä nykyä isänsä viivytys- ja odotustuumiin nähden paljoa soveliaampi talonemäntä kuin hänen äitinsä, joka varmaan tavalla tai toisella oli ylpeydellään ja leppymättömyydellään häiritsevä valtiosinetinvartian viisaita vehkeitä.
Hartaisiin pyyntöihinsä, että nuoriherra viipyisi hänen luonansa markiisin käynnin yli, herra Ashton tietysti sai helposti suostumuksen; sillä nyt Haltijan lähteen äärellä tapahtuneen rakkaudentunnustuksen jälkeen ei Ravenswoodia enää haluttanutkaan äkisti lähteä. Lucy ja Lockhard siis saivat käskyn tehdä varustuksiaan kumpikin omassa piirissään, niin että aiotut vieraat saatettaisiin ottaa vastaan komeudella ja ylellisyydellä, mikä siihen aikaan Skotlannissa vielä oli sangen tavatonta.
Herra William Ashton oli viisas mies, taitava lainoppinut ja asianmukaisten menettelytapojen syvä, käytännöllinen tuntija; mutta sittenkin hänen mielenlaadussaan oli muutamia kohtia, jotka paremmin soveltuivat hänen luontaiseen pelkuruuteensa ja ylöspäin pyrkiessään käyttämiinsä viekkaisiin juoniin kuin siihen korkeaan arvopaikkaan, johon hän oli päässyt. Näistä kohdista näkyi, että hänen älynsä, vaikka se olikin hyvin viljelty, alkujaan ei ollut muuta kuin tavallinen, ja että halpa mieli, joskin huolellisesti kätkettynä, piili hänen sydämensä pohjalla. Hän näytteli mielellään rikkauttansa kerskaavalla tavalla, ei niinkuin mies, jolle ylellisyys tottumuksesta on tullut tarpeeksi, vaan niinkuin se, jonka silmissä ylellisyydellä vielä on uutuuden viehätys. Mitättömimmistäkin pikkuseikoista herra Ashton itse piti huolta; ja Lucy näki ylenkatseen punan nousevan Ravenswoodin poskille, kun valtiosinetinvartia tämän kuullen täydessä toimessaan puheli Lockhardin, vieläpä vanhan emännöitsijänkin kanssa asioista, joita aatelisperheissä isäntäväki tavallisesti ei ollenkaan ajattele siitä syystä, että niiden laiminlyömistä pidetään mahdottomana.
"Minä en liioin kummeksisi", virkkoi Ravenswood eräänä iltana poistuessaan salista, "jos herra Ashton olisikin ylimalkaan hiukan levoton; sillä markiisin tulo tänne on kunnianosoitus, ja se on kunnianosoituksena vastaanotettava. Mutta minä olen jo aivan väsynyt kuulemaan noita jonninjoutavia pikku kyselemisiä maitohuoneen ja ruoka-aitan, jopa kanakopinkin tilasta — malttini on aivan loppumaisillaan. Helpompi on kärsiä köyhyyttä Wolfs Cragissa kuin tätä kiusoittavaa rikkautta Ravenswoodin kartanossa!"
"Mutta sittenkin", vastasi Lucy, "minun isäni juuri pitämällä huolta tällaisista pikkuseikoista sai omakseen tämän kartanon — —"
"Jonka minun esi-isäni menettivät siitä syystä, etteivät pitäneet niistä huolta", jatkoi Ravenswood. "Olkoon niinkin, mutta raskas on kantomiehen taakka sittenkin, vaikka se olisi kultaa."
Lucy huokasi; hän näki liiankin selvään, että Ravenswood ylenkatsoi hänen isänsä tapoja ja tottumuksia, ylenkatsoi tätä isää, jota Lucy niin kauan oli pitänyt parhaana, rakkaimpana ystävänään ja jonka rakkaus oli niin usein ollut Lucyn lohdutuksena, kun hän äitinsä halveksivan tylyyden johdosta oli suruissaan.
Pianpa rakastavaiset havaitsivat olevansa erimielisiä toisissakin, tärkeämmissä asioissa. Uskonto, rauhan synnyttäjä, oli noina eripuraisuuden aikoina niin väärin ymmärretty ja käsitetty, että sen säännöistä ja ulkomenoista oltiin aivan erimieltä, vieläpä vimmaisimmalla vihalla riideltiin. Valtiosinetinvartia, joka kuului whigpuolueeseen, oli tietysti uskonnoltaan presbyteriläinen, ja hän oli muutamissa tilaisuuksissa katsonut tarpeelliseksi osoittaa kiivaampaakin hartautta tämän kirkkokunnan puolesta kuin mitä hänen sydämessään toden teolla lienee ollut. Hänen lapsensakin tietysti olivat samaan uskontoon kasvatetut. Mutta Ravenswood, niinkuin jo tiedämme, kuului episkopaaliseen kirkkoon. Usein hän siis Lucyn kanssa puhellessaan moitti muutamien hänen uskolaistensa silmitöntä kiivautta; ja Lucy sitä vastoin vihjaili, vaikkei juuri selvään lausunut, pitävänsä kauhistuksena sitä uskonnollista penseyttä, joka, niinkuin hänelle aina oli opetettu, välttämättömästi seurasi piispojen hallitusta kirkkokunnassa.
Tällä tavoin, vaikka heidän keskinäinen rakkautensa näytti pikemmin enenevän kuin vähenevän sitä mukaa kuin he paremmin tutustuivat toinen toiseensa, kumpaisenkin mieleen sittenkin sekaantui myös vähemmin hauskoja tunteita. Lucy, vaikka hän niin hartaasti rakasti Ravenswoodia, samalla kuitenkin salaa sydämessään myös pelkäsi häntä. Hänen henkensä oli jalompaa, majesteetillisempää laatua kuin niiden ihmisten, joiden kanssa Lucy siihen saakka oli seurustellut; hänen ajatuksensa olivat rohkeammat, vapaammat; hän halveksi useinkin sitä, mitä Lucy oli oppinut pitämään erikoisen pyhänä. Ravenswood puolestaan huomasi, että Lucy oli hiljainen, taipuvainen olento, joka, niin ainakin Ravenswoodin silmissä näytti, oli muodostuva aina siksi, miksi ne, joiden seurassa hän eli, tahtoivat häntä muodostaa. Ravenswood tunsi, että lujempimielinen toveri, joka hänen kanssaan lähtisi elämän merelle samoin kuin hän itsekin huolimatta siitä, oliko vastamyrsky vai myötätuuli — semmoinen toveri olisi enemmän hänen oman luonteensa mukainen. Mutta Lucy oli niin kaunis, niin hellän rakastava, niin erinomaisen lempeä ja hyvä! Ravenswood olisi siis mielellään, jos mahdollista, tahtonut hänet luonteeltansa lujemmaksi ja rohkeammaksi, ja suuttuikin välistä, kun Lucy niin suuresti pelkäsi, että heidän rakkautensa ennen aikojaan joutuisi vanhempain tietoon. Mutta samalla Ravenswood huomasi, että tämä miltei heikkouden tapainen mielenhentous teki Lucyn vielä rakkaammaksi hänen sydämelleen; sillä olihan tämä neito olento, joka vapaasta tahdosta oli turvautunut hänen suojaansa ja ottanut hänet onnensa tai onnettomuutensa haltijaksi. Tämmöisinä hetkinä Ravenswoodin sydämessä liikkuvat tunteet olivat samanlaiset kuin ne, jotka skotlantilainen ikimuistettava runoseppä Johanna Bailley sittemmin näillä sanoin niin kauniisti tulkitsi: