11. Länsi-Taalaita samoilemassa. Asutustarinoita.

Gottlund meni sunnuntaiaamuna, elokuun 10:ntenä, Liman pappilaan, missä hän tapasi kirkkoherra Restadiuksen ja tämän pojan, joka oli ylioppilas. Aamiaisen jälkeen mentiin kirkkoon. Siellä herättivät etenkin unilukkarin puuhat Gottlundin huomiota, tämä kun saarnan aikana paukutteli piiskaansa kuin pyssyä. Kun pappi kehoitti seurakuntaa lukemaan Herran rukousta, niin hän itse otti kellon housuntaskustaan ja alkoi vetää sitä rukoilevan seurakunnan nähden.

Päivällisen jälkeen tanssittiin pappilan piharakennuksessa papin pojan soittaessa viulua. Taalalaistytöt olivat Gottlundin mielestä »lihavia lötsyköitä kuin kurkut ja haisivat maidolle ja juustolle. Heillä oli tuskin polvien alapuolelle ulettuvat hameet ja usein näkyi pylly kuin he oikein pyörähtelivät. He näyttivät sitä pyylevämmiltä, kun käyttivät pallukkaa (valk) hameensa alla.»

Seuraavana päivänä, elok. 11:ntenä, satoi, joten Gottlund ei heti jatkanut matkaansa, vaan oli vesilintuja ampumassa järvellä pudottaen sinne puukkonsa. Vasta kello 8 illalla saapui hän Transtrandin kappelikirkolle, jonne oli 7/4 penikulmaa, jääden yöksi rikkaaseen talonpoikaistaloon. Seuraavana aamuna hän taas metsästeli käyden paikkakunnan korkeilla vaaroilla.

Sillä aikaa oli kappalainen Godenius käynyt kutsumassa Gottlundia pappilaan. Rouva oli hänen mielestänsä tukholmalaisen soutaja-akan näköinen ja molemmat lörpöttelivät ja valehtelivat. Gottlundille laadittiin yösija yliskamariin. Pappilan herrasväestä kerrottiin, että he tappelivat keskenään, niin että jymy kuului kylille, sitä paitsi he olivat juoppoja.

Palattuaan Liman pappilaan oleili Gottlund kirkonkylässä kolmisen päivää perehtyen sen nähtävyyksiin, karjamajoiltaan palanneeseen väestöön ja välillä vahvasti riidellen kirkkoherran kanssa filosofiasta ja uskonnon asioista. Eräs Norjan talonpoika selitti, että suomalaiset ovat alkaneet halveksia äidinkieltänsä sen vuoksi, että papisto heitä haukkuu ja kieltää opettamasta lapsille suomea, kun he muka siten »finskaavat» pilalle Jumalan sanan (»finska bort Guds ord.»)

Elokuun 16:ntena Gottlund otti kyyditsijäksi »kievarin oman vaimon, nuoren ja kauniin naisen» Sandön 5/4 penikulman matkan päässä olevalle postiasemalle. Matka kävi Taalainjoen rannalla olevien kylien kautta. Sandöstä tuli hän puolen penikulman matkaa kuljettuaan Malungin pitäjän Forsin kestikievariin ja sieltä veneellä 1 ¼ penikulmaa jokea pitkin Malungin kirkolle. Pappi oli heinäniityllä, jonne sihteeri Frögeliuksen poika saatteli Gottlundia. Tämä kertoi, että pitäjän suomalaiset olivat tänne saapuneet noin 80 vuotta sitten Vermlannista ja että pitäjää nimitettiin »Länsi-Finnmarkiksi» ja etteivät he olleet suomalaisia vaan vermlantilaisia. »Itä-Finnmarkissa» oli suomalaisia, vaikkei kukaan enää osannut kieltä. Kirkkoherra Godeniuksen seurassa palasi Gottlund sitten pappilaan. Tämä kertoi pitäjässä olevan 67 suomalaistaloa ja että sekä Länsi- että Itä-Finnmarkissa oli todellisia suomalaisia, vaikka Frögelius oli toisin valehdellut. Kirkonkirjoista merkitsi Gottlund muistiin suomalaiskylien nimet.

Länsi-Finnmarkissa niitä oli 15: Löfheden, Björnåsen, Afradstjern, Afradsberg, Östra Gåstjernsberg, Brunkilsberg, Kölberget, Löfberget, Medskogsberget, Vestra Gåstjernsberg, Kölåsen, Östnäsberg, Granberg, Lisskogsåsen ja Risåsen; Itä-Finnmarkissa 13: Östra Bredsjön, Bredsjön, Ivarsberg, Gökberget, Sundberg, Rankfallet, Milsjön, Milsjöheden, Österviksfall, Tyngsjön, Svedberget, Laxmåsen ja Nybofjällsberget.

Godenius mainitsi, että suomalaiset ovat veitikoita ja käräjäpukareita.

Gottlund jatkaa:

Pappilasta menin takaisin kievariin kirjoittamaan päiväkirjaani, joka olikin jäänyt laiminlyödyksi. Epäröin, pitikö täältä mennä Tyngsjöhön, jonne oli hyvä ja suora tie tahi kierrellä Länsi-Finnmarkin saloja. Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon ja sovin kestikievarin kanssa, että hän yhden taalarin 16 killingin maksusta veisi minut Gåstjernsbergiin, jonne oli 3 penikulmaa ja toiselle miehelle oli maksettava 16 killinkiä hevosesta Sjöhusstrandiin. Yöni nukuin yliskamarissa, jossa oli kyllin hyvä. Talo näytti rikkaalta, vaikkakin jäljestä käsin sain kuulla, että siinä elettiin velaksi.

Sunnuntaina 17 p:nä nousin varhain, maksoin emännälle 12 killinkiä aamiaisesta ja yösijasta ja lähdimme kolmisin kello 5 edelleen. Ensin ajoimme rattailla ⅔ Utsjöhön, minne jätimme kärryromumme ja menimme, vieden hevosen mukanamme joen toiselle puolelle, josta minä ja kyytipoika menimme veneellä jokea pitkin Walleniin, jonne oli ⅓ neljännespenikulmaa kievarin ratsastaessa maitse. Täältä sai kyytipoika soutaa kotiin minun ja kievarin ottaessa hevosen kuljettaaksemme tavarani säkkisatulassa Utsjöbergin ohi Sjöhusiin puolen penikulmaa kivistä ja pahaa tietä. Vallenin luona tapasi kestikievari kaksi talonpoikaa, joille hän valehteli, että minä olin Norjaan pyrkivä karkulainen, joka olin hänelle antanut satoja taalareja. He uskoivat ja kun veneellä kuljin heidän ohitsensa, huusi toinen heistä minulle: »Kiiruhtakaa, niin kaikki käy hyvin!»

Meidän oli puolentoista penikulman matkalla soudettava useiden järvien yli. Ne olivat: Båtsjön, Lifskogssjön, Storskapsjön, Långnora, Storsjön, Juppsjön ja Tyngen. Tuuli oli koko ajan vastainen. Menimme sen vuoksi erään Hå-joen sillan luona maihin. Täällä kätkimme matka-arkun ja tavaramme suohon kuusenhavujen alle. Kestikievari veisti merkin puuhun, jotta löytäisimme paikan. Itse menimme kylään. Vestra Gåstjernsbergiin, minne me pyrimme, oli penikulma. Tuskin olimme nousseet veneestä, kun alkoi hereästi sataa ja sitä jatkui aina seuraavaan päivään saakka. Valitsimme päälle päätteeksi väärän tien, oikean puolisen ja saimme kahlata suuria soita, joissa vajosimme polviin asti, jopa olimme niihin kokonaan upota. Silti kuljimme sellaista vauhtia, että kello 4 olimme liko märkinä kylässä, vaikka vasta klo 1 olimme tulleet rantaan.

Venematkalla kertoi kestikievari juttuja papistosta. Kirkkoherra Godeniuksella muka oli leipäsusi kotona ja tiedettiin hänellä olleen ainakin seitsemän heilaa, vieläpä hän ahdisteli vaimoja ja vanhoja akkojakin. Yhden kera oli hänellä ollut lapsi, ja kun se kuoli, sanoi hän kiitosta tehdessään saarnatuolista, ettei pitäjässä koskaan vielä ollut niin kaunista lasta ollut. Äidin naittoi hän eräälle miehelle, ja kun tämä hänen entinen heilansa kuoli, niin suuteli hän ruumista ja julisti taaskin saarnatuolista, ettei pitäjässä koskaan kauniimpaa naista oltu nähty.

Kirkkoherra Restadius taas oli saita ja ahne ja niin häijy vaimolleen, että tämä leikkasi kurkkunsa poikki. Kirkkoherra hautasi hänet asetusten vastaisesti kirkkomaahan sanoen: »Ellei konsistori anna hänen tässä levätä, niin tulkoon kaivamaan ylös». Sitten otti hän vaimokseen piian ja tyttäretkin ovat saaneet piian kasvatuksen. Kirkossa kuulutteli hän kuka oli juovuksissa ja koska, tapellut, harjoittanut haureutta, ihmisten veloista y.m. Ja jos joku viipyi viikkoa kauemmin kaupunginmatkalla, sivuutti hän tämän Herranehtoollisella. Konsistorin pakottamana täytyi hänen vihkiä 75:n ikäinen ukko ja 24:n vanha morsian. Mutta kuuluttaessaan hän nauraen kysyi seurakunnalta, eikö sellainen avioliitto heistäkin näyttänyt luonnottomalta. — —

Maanantaina, elokuun 18 p:nä, satoi ja kievari, nuori isäntämme ja eräs kolmas mies menivät rannalta noutamaan tavaroitani. Luulin, etteivät he jaksaisi, kun matkakirstuni painoi 4 leiviskää 5 naulaa ja säkki ehkä saman verran, ja kun hevosella ei sinne päässyt. Kello 4 aamulla he menivät ja 11 tulivat takaisin kantaen niitä juurista valmistamassaan kassissa. Ja sellaisessa kojeessa huomasin olevankin helpon niitä kantaa.

Illalla halusin kylpeä ja annoin lämmittää saunan. Siinä ei ollut parvea, jonka vuoksi annoin viedä tuolin kiukaalle ja siinä otin kylvyn. Kyläläiset eivät enää kylpeneet; se tapa oli kielen mukana hävinnyt. He käyttivät myöskin mustaa takkia taalain miesten tavoin.

Laadin itselleni kartan tämän seudun kylistä. Eräs Vestnäsbergin nainen lupasi, että hänen poikansa opastaisi minua eri suomalaiskyliin. Minä kuljin monta mutkaa kylien välillä, mutta lähetin eiliset miehet seuraavana päivänä ennakolta viemään tavarani Brunkölsbergiin, jonne oli runsas puoli penikulmaa. He ottivat molemmista kantomatkoista taalarin. Nuori emäntä meni miehensä sijaan kantamaan. Söin sinä päivänä juustoa, voita, maitoa ja akanaleipää. Illalla soittelin ihmisten iloksi huilua.

Tiistaina, 19 p:nä, nousin varhain ja lähetin kirstuni ja tavarani kello 3:lta Brunkölsbergiin. Sieltä palasivat kantajat klo ½ 11.

Westra Gåstjernsbergin kylässä, joka kuuluu Malungin läntiseen Finnmarkiin, on kolme taloa. Norrgärdissa asuu ukko Joonas Eerikinpoika ja hänen kasvattipoikansa Olavi. Joonaksen isä muutti Nordmarkin kaivoksilta Brunbergiin ja asui aluksi loisena suomalaisten luona, mutta muutti noin 65 vuotta sitten Medskogsbergin erämaille. Hänen poikansa Joonas osti tämän karjalaidunpaikan 300 taalarilla.

Söder- t. Mellangårdissa asui Ekshäradin Sollbergin Finnmarkista tullut suomalainen Jöns Matinpoika, joka oli ottanut vaimokseen Anna Tahvanantyttären Långflodin Dalbyn Finnmarkista. Heillä oli ollut 10 lasta, joista 5 vielä eli.

Södergårdissa puron takana asuu Lasse Pentinpoika Ekshäradin Löfstrandin kylästä. Hän oli vermlantilainen ja vaimo oli Elsa Lassentytär Hakkarainen. Hän oli siirtynyt tähän uutistaloon 3 vuotta sitten, oli jo kuollut, mutta leski ja 2 lasta oli elossa.

Iltapäivällä kuljeskelin lähemmin tutustuakseni näihin suomalaiskyliin. Mitään muuta maksua ei otettu kuin tavaroitteni kantamisesta 6 à 7:stä neljänneksestä mainitsemani taalari. Vanha ukko opasti minut neljännespenikulman pahaa soista polkua Östnäsbergiin. Kylässä poikkesin ensimmäiseen taloon, jossa oli kotona vain orpo tyttö. Hän vei minut kylän varakkaimman miehen Matti Ollinpojan luo. Perillä huomasinkin, että väite varakkuudesta piti paikkansa, sillä talo oli kunnossa ja kauniiksi maalattu. Itse lojui hän sairaana; reidessä oli paise. Mutta kun hän vaikutti koppavalta, en jäänyt hänen luokseen yöksi, vaan läksin aluksi seppä Tiiaisen luo, joka oli tullut Säfsenistä ja jonka vaimo oli Heloinen. He olivat rutiköyhiä. Luulin, että he osaisivat suomea, mutta siitä taidosta ei juuri kannata puhua. Läksin, vaikka satoikin, erään lesken luo, jolla oli kaksi tytärtä Maija ja Marit. Nuorin 18-vuotias oli saanut tikun niin pahasti jalkaansa, ettei sitä oltu saatu pois. Hän oli sangen sievä ja toinen, jonka näin vasta aamulla, oli vieläkin kauniimpi.

Sieltä menin sen lesken luo, jonka pojan piti saatella minua eri kyliin. Tämäkin oli köyhä talo, mutta niin siisti ja puhdas, etten täällä juuri missään ollut sentapaista nähnyt. Söin illalliseksi vähän perunoita ja voita ja lähetin pojan hakemaan naapuritalosta mainitsemani pienen orvon tytön veljen, jonka piti osata suomalainen laulu. Tuo nuorimies Olli Lassenpoika tuli ja lauloi, itse sanaakaan sisällöstä ymmärtämättä:

Hän oli sitä kuullut laulettavan Björnmåsassa Svärdsjön suomalaismetsillä, missä hän oli palvellut renkinä. Joka säkeistön lopussa toistuivat sanat: »lipasooko se syväntäis.» Muuten oli pojalla hyvä muisti ja tietoja Ruotsin historiastakin sekä Silferstolpen maantieteestä. Hän tiesi Zinclairsin kuolemasta ja väitti, että eräs sotamies oli hopeanapilla ampunut Kaarle XII:ta kuoliaaksi. Yöni nukuin pienen pojan kanssa heinäladossa turkilla, joka oli naapuritalosta lainattu.

Östnäsberg kuuluu Malungin läntiseen Finnmarkiin ja on Matti Ollinpojan kertomuksen mukaan uutisasutus. Ensiksi asettui tänne Juho Lassenpoika, suomalainen, joka n. 50 vuotta sitten tuli Malungin Bredsjöstä. Hän oli asunut siinä missä Matti Ollinpoika nykyään, mutta kuoli jo kahden vuoden kuluttua viedessään lehmää Uvan joen yli. Lehmä ui rannalle, mutta mies hukkui. Hänellä oli kaksi tytärtä, Anna ja Liisa. Anna elää vieläkin ja on naimisissa vermlantilaisen kanssa, joka oli ostanut torpan Heikki Antinpoika Hartikaiselta. Tämä oli tullut Ekshäradin pitäjän Knappåsenista ja ensin raivannut tilan, jolle sai kuninkaalta omistuskirjan. Hartikainen muutti Lisskogiin. Liisa taas kuoli Vermlannissa.

Sitten tänne tuli Olli Matinpoika Sikainen Äppelbon suomalaismetsien Själfjällin kylästä. Hän osti 700 vaskitaalarilla torpan Juho Lassenpojan leskeltä. Hänellä oli 7 omaa lasta ja 4 lapsipuolta. Edellisistä elää 5, jälkimmäisistä 3. Niistä asuu nykyään Matti Ollinpoika vanhassa paikassa, jota nimitetään Kinoisenmäeksi, Olli Ollinpoika asuu veljensä luona; Kaarina Ollintytär oli naimisissa Lasse Pekanpoika Hakkaraisen kanssa Najenista ja osti tämä puolet Hartikaisen torpasta, jota nimitetään Knöleniksi. Molemmat vanhukset ovat kuolleet, mutta 9 lasta on elossa. Täältä oli se pieni kaunis tyttö, joka minua opasti. Anna Ollintytär (Sikainen) joutui naimisiin Lasse Juhaninpoika Hakkaraisen kanssa, Maria Ollintytär taas Taneli Heikinpoika Hakkaraisen kanssa Milsjöstä ja on hänellä 8 lasta. Lapsipuolista Lasse Tuomaanpoika Havuinen meni vävyksi Brunbergiin. Hänellä oli kaksi sisarta, joista Kirsti meni naimisiin Backaan Vermlantiin ja Kaarina Joonas Sveninpoika Urpisen kanssa Afradsbergiin. Maria Tuomaantytär otti miehekseen Olli Kustaanpojan Lisskogåsenista ja heillä on 6 lasta.

Seppä Lasse Heikinpoika Tiiainen Säfsenin Granbergistä tuli tänne 12 vuotta sitten ja osti torpan Juho Lassenpojan leskeltä Maria Kristofferin tyttäreltä, joka meni uusiin naimisiin Niilo Janinpojan kanssa, joka oli vermlantilainen. Sepällä on 8 lasta. Siihen, missä nyt asuu leski Leena Svenintytär, tuli muutamia vuosia sitten Lasse Juhonpoika. Ennen siinä eleli Pekka Olavinpoika, joka oli naimisissa Gunilla Juhontyttären kanssa Rojon pitäjästä. Heillä ei ollut lapsia ja heidän jälkeensä tuli Niilo Niilonpoika Kropp, vermlantilainen, joka oli lesken edellinen mies ja jonka kanssa hänellä oli kaksi lasta, jotka vieläkin elävät: Sven, joka minua saatteli ja vähän vanhempi tyttö, joka palveli Najenin kylässä.

Granberg on uusi kylä Malungin suomalaismetsissä. Eräs Lasse Lassenpoika Hakkarainen Afradsbergistä sen perusti ja sai siihen talonkirjat, mutta hän tuli sokeaksi ja muutti appensa luo. Hänen jälkeensä tuli Matti Heikinpoika Hakkarainen Äppelbon Barktorpista. Hänen poikansa elävät vieläkin ja asuvat siellä. Siinä kylässä on 2 taloa ja 14 asukasta.

Lisskogsåsenkin Malungissa on uusi kylä, jossa on 4 taloa, 21 henkeä. Siihen on ensiksi tullut Olli Kustaanpoika Östnäsbergistä ja asuvat hänen perillisensä yhdessä talossa, toisessa Heikki Antinpoika Hartikaisen jälkeläiset, kolmannessa asui Olli Paulinpoika Hakkarainen Brunkilsbergistä, joka myi sen vermlantilaiselle Pekka Olavinpojalle. Neljännessä asuu Antti Jöninpoika Hartikainen, Heikki Antinpojan sisarenpoika, jolla on kaksi lasta.

Keskiviikkona 20:ntenä nousin varhain ja söin perunoita ja maitoa, leipää ei ollut nimeksikään. Menin huonoa upottavaa tietä neljänneksen Vestnäsbergiin. Miehet pitivät minua petkuttelijana. Kävin eräässä talossa, missä oli vain vaimo, syntyään Väisäisiä, kotona. Hän oli Jernan metsiltä.

Vesnäsberg on näiden metsien vanhimpia suomalaiskyliä, vanhin on kumminkin Najen, jonne Lasse Hakkarainen, joka oli asunut Mellangårdin ja Norrgårdin välimailla, oli tullut. Hänen pojistaan muutti yksi Brunbergiin, toinen Astbergiin, kolmas Torpbergiin. He jakoivat talon keskenään: Heikki jäi vanhalle konnulle, toinen veli muutti sinne, missä Heikki Sikainen nyt asuu. Tässä kylässä on 4 taloa, 22 henkeä, ja kuuluu se Nyn pitäjään. Ennen täällä on elellyt myöskin Kukkoisia, ensimmäinen, joka tuli Suomesta oli Heikki Kukkoinen. Hänen jälkeensä tuli Hakkaraisia. Kylän itäpuolella on Matilasaho (Kattbäcksfallet), joka nimi viittaa siihen, että siellä muinoin on asunut Matilaisia.

Täältä lasketaan olevan neljännes Nyn kirkolle. Me vaelsimme täältä Lunkvalliin, jonne on 1 ⅔ penikulmaa. Ensin kuljimme Gräsbäckenin, sitten Myllyjoen yli, johon oli rakennettu siihen hyvin soveltuva mylly. Vaikkei joki ollut suuri, niin se pauhasi kivikkopaikoissa koko tavalla. Tien varrella yllätimme koppelon poikueineen, mutta ne pyrähtivät lentoon niin nopeasti, etten ennättänyt ampua.

Menin Lekvalliin tavatakseni vanhaa eukkoa, jonka sanottiin olevan ainoan, joka enää osasi puhua suomea ja tiesi entisistä oloista. Eukolla oli erinomainen muisti. Hän leipoi parhaillaan pettuleipää pelkistä pettujauhoista, joihin hän sekoitti mustikoita, jotta kitkerä maku vähenisi.

Lunkvallia alkoi ensimmäisenä rakentaa ja viljellä Matti Lunkkainen. Hänen vaimonsa oli Kärkkäisiä. Kerran vanhempien tullessa metsästä töistä oli talo muuttunut tuhkakasaksi. Kun he kysyivät lapsilta — kaksi tyttöä, Kaarina ja Mari, nuorempi kolmivuotias — kuka oli tehnyt ilkityön, nämä vastasivat kahden mustatakkisen miehen (siis Vermlannin ruotsalaisen) tulleen ja vieneen kuoripiimäkehlon pihalle ja lapset siitä syömään. Sitte he olivat sytyttäneet pirtin tuleen. Vanhempien oli pakko paeta tuhotusta talostaan, sillä eivät he uskoneet mitään oikeutta saavansa. He menivät Räskåseniin salokylään loisiksi, kunnes lapset tulivat niin suuriksi, että pääsivät palvelukseen. Siellä he kuolivatkin. Heillä oli kolme lasta, joista Kaarina meni naimisiin Lasse Hakkaraisen kanssa (Najenissa) ja heidän tyttärensä Saara on 75-ikäinen ja elää vieläkin. Mari muutti Räskåsiin, jossa naimattomana ja sokeana kuoli. Annikka joutui naimisiin Gräsmarkin suomalaismetsiin; leskenä hän muutti takaisin näille nuoruutensa maille.

Sitten jäi Lunkvall autioksi 90 vuodeksi ja suurta metsää kasvoi kaikkialla, paitsi pienellä aukeamalla, jossa naapurit tapasivat niittää heinää. Eräs ruotsalainen Nils Ersson Ekshäradin Stackeruddin kylästä sai tämän torpan palkkioksi siitä, että oli ollut sotamiehenä, »suksimiehenä», kaksi kuukautta. Mutta hänen oli velasta luovutettava talo julkisella huutokaupalla myytäväksi, mikä tapahtui 1801. Ainoa, joka jotakin tarjosi oli vermlantilainen Nils Person, joka oli Backan kylästä ja joka huusi sen 55 taalarista. Hän oli naimisissa suomalaisen naisen Saara Matintyttären kanssa Vestnäsbergistä. Juuri hän oli tuo vanha eukko, joka minulle kertoi näitä. Hänen miehensä oli tyhmyri, joka jokelteli jäljessä kaikkea, mitä vaimo sanoi ja aina pani väliin »må veta». Kahden sylen päässä näkyy vieläkin poltetun pirtin kiviröykkiö. Tämä paikka kuului ennen Ekshäradin pitäjään, jonka kirkolle on 3 penikulmaa, mutta viime vuonna se liitettiin Nyn pitäjään.

Täältä lähdimme edelleen Kölbergiin, jonne oli ⅔ neljännestä kuivempaa tietä. Mutta eksyimme kulkien ohi Södra-Kölbergstorpin, missä tavaroitteni kantajana ollut Juho Pekanpoika asuu. Tulimme ensin pohjoisiin torppiin. Siellä saimme vähän maitoa ruoaksi, mutta emme mitään muuta. Siitä ei tahdottu maksua.

Kölbergin kylään (Nyn pitäjää) kuuluu kaksi torppaa, Södra- ja Norra-Kölbergstorp. Edellisen perusti Juho Pekanpojan isä Pekka Juhonpoika Vestnäsbergistä. Itse hän joutui surman omaksi alun kolmattakymmentä vuotta sitten, kun hän talvella oli kymmenenpenikulman metsillä opastamassa Moran miehiä, jotka kävivät kauppaamassa pirtoja. Seuraavana kesänä löydettiin Rutsjön itäpuolelta hänen pyssynsä, joka oli männyn juurelle nojalleen asetettuna ja hänestä itsestään jokunen luukontti. Hänen poikansa omistaa talon. Hänellä on 5 lasta, jotka kaikki äitinsä kera käyvät kerjuulla, kun heidän pirttinsä viime keväänä joutui liekkien uhriksi.

Pohjoisen Kölbergin perusti 24 vuotta sitten ruotsalainen Nils Person, joka ensimmäisen kerran oli naimisissa Kirsti Havuisen kanssa Brunkebergistä.

Täältä kuljimme rajan yli tullen ⅛ penikulmaa kuljettuamme Kölbergiin Malungin puolelle. Se on huono torppa. Näin tammik. 17 p:nä 1793 päivätyn kiinnekirjan, joka oikeutti Lasse Pekanpojan Östnäsbergistä perustamaan talon, mutta jonka oikeuden hän myi 18 pankko-taalarin 16 killingin hinnasta vermlantilaiselle Pekka Pekanpojalle, joka palveli Brunkebergissä. Tämän vaimo oli Anna Ollintytär Sikainen, Matti Ollinpojan sisar, joka jo on toisissa naimisissa ja kahden lapsen äiti.

Kölåsen on nykyään autiona. Sieltä kuljimme puolen neljännestä Medskogstorpiin. Se oli köyhä paikka. Nuori reipas mies Brunbergistä on tullut tänne pitämään huolta kahdesta vanhasta olennosta. He asuvat riihessä, kun sauna paloi.

Täältä oli neljännespenikulmaa halki pahojen soiden ja rämeiden. Se oli kurja paikka. Asuttiin savupirtissä, ensimmäisessä, minkä näillä mailla näin. Kotona oli vain vanha sokea nainen, joka risaisena kyhjötti pankolla. Hän osasi sangen hyvin suomea. Varhemmin hän oli oleillut Helsinglannin suomalaismetsissä, tullen 7 vuotta sitten sokeaksi. Silloin oli sisaren tytär houkutellut hänet muuttamaan tänne. Mutta kun suuri vaatevarasto ja pienet varat oli käytetty, jätti hän tämän turvattoman olennon vanhan äitinsä niskoille, mennen itse tiehensä. Hän pyysi minulta tupakkaa, mutta kun sitä ei minulla ollut, annoin 24 killinkiä sen ostoa varten. Häneltä minä kuulin suomalaisen arvoituksen:

jolla tarkoitetaan, että haukka koppasi kukon lantakasalta.

Menimme Brunkebergiin, jonne oli ¼ penikulmaa vaikeita soita ja rämeitä. Nyt taas näin Nomsjön järven. Täällä oltiin varakkaampia ja enemmän hyvinvoipia. Sain taas syödä ruisleipää ja hyvää ruokaa ja sitä paitsi oli talo siisti ja puhdas, eteinenkin kauniiksi maalattu. Näissä kylissä käytettiin näet pirtistä ulkonevia eteiskuisteja. Yötä olin lähimmässä talossa.

Torstaina oli yhtä sateinen ilma kuin eilenkin. Kun heräsin huomasin, että sali, jossa olin nukkunut oli niin maalauksin koristettu, että tuskin sitä paikkaa, missä ei maalari olisi liikkunut siveltimineen. Kattoon oli maalattu toiselle puolelle apostoli Paavali ja evankelista Johannes, toiselle puolelle Luukas, Mateus ja Markus, puhumattakaan kukista ja kauniista renkaista. Vasemmanpuoliselle seinälle oli maalattu kolme ratsastavaa miestä, yllään heillä oli vanhat ruotsalaiset sotilaspuvut. He ratsastivat kirkkoa kohti, jossa oli neljä kerrosta korkeita ikkunoita, torni ja kaksi savupiippua, joiden yläpuolella loisti kaunis tähti. Kaiken yllä luki: kolme viisasta miestä, jotka lähtivät itäiseltä maalta. Kahdella oli miekkaritarikunnan kunniamerkki. Kaikilla oli säämiskähousut, siniset frakit, palmikkopiiskat ja kukkia kädessä.

Nurkassa näet niinikään ratsastajan, jolla on samanlainen puku, mutta hatussa on tupsu, kädessä pitkä keihäs, jolla hän hevosen hiljalleen kävellessä pistää lohikäärmettä kitaan. Se lojuu selällään hänen edessään, se on kuin sika, mutta sillä on pitkät kynnet ja kaksi linnunpyrstöä, joiden kärjessä on tulipunainen kieli. Yläpuolella lukee: Pyhä Yrjänä ratsastaa lohikäärmeen päälle.

Peräseinälläkin oli maalaus, jonka otsakkeena oli: Jooseppi ja Maaria pakenevat Egyptiin. Anno 1812. Ja sen lähellä oli taulu: »Kun Susanna tuomittiin kuolemaan. Anno 1810». Kaksi vermlantilaispukuista nuorukaista vie Susannaa, kaikkien nauraessa, helakanpunaiseen kaapuun puetun tuomarin luo, joka istuu totisena tuomarinpöytänsä takana. Muista raamatullisista aiheista mainittakoon: Aaronin ylimmäinen pappi. Anno 1810. Hänellä oli kaksi taulua, joihin oli numeroitu 14 Jumalan kymmenistä käskyistä. Edelleen, miten kuningas Achab pyytää Nabotin viinamäkeä ja malka omassa, raiska lähimmäisen silmässä, jossa suuri suppilo (ratti) roikkuu omassa silmässä. Konttorin ovella oli Pyhä Nuutti, joka poltti piippua ja piti taskumattia kädessään.

Aamupuhteella menin lähimpään naapuritaloon. Siellä näin kiinnekirjan, päivätty syysk. 24:ntenä 1691, ja siinä oli annettu Kristoffer Tuomaanpojalle (Havuinen) oikeus asua ja omistaa ne talon maat, mitkä hän oli ostanut Jaakko Paulinpoika Hakkaraiselta ja muutamilta muilta. Sen oli antanut Anders Milander, mutta se oli niin kirjoitettu, etten sitä kunnolla osannut lukea.

Täältä menin tapaamaan Matti Matinpoika Sikainen nimistä miestä. Tämä kertoi, että Lasse Lassenpoika Hakkarainen oli Najenista muuttanut Tornbergiin, joka on täältä ¼ penik. itään. Hänen vaimonsa oli ollut Kukkoisia Vestnäsbergistä. Vaimonsa hän löi piilulla kuoliaaksi. Vaimon veljet tahtoivat ottaa hänet kiinni, mutta hän oli niin hirmuisen vahva, ettei kukaan uskaltanut käydä kimppuun. Hän oli tokaissut: »Vaik(k)a olisi niin paljon Kukkoisia kuin kantoja kaskessa, niin se heijän yliten hyppäisin mehtään.» Veljekset neuvottelivat rengin kanssa. Hankittiin kanki, joka ulettui pirtin ovelta eteisen seinään. Kun Kukkoinen yöllä nukkui, kuuli hän kuin koputusta pirtin ovelta. Hän hypähti pystyyn ja yritti ulos, mutta pääsemättä. Hän yritti murtautua ulos katon kautta, mutta onnistumatta, kun siinä oli välikatto. Renki oli sitä paitsi varastanut isäntänsä pyssyn ja ampui häntä sillä jalkaan. Silloin oli Hakkarainen kurottanut ikkuna-aukosta kätensä sidottaviksi. Hän sai surmansa, ja talo hävitettiin niinkuin moni muukin.

Ukko kertoi minulle jutun, jonka joskus olin kuullut Suomessakin, nimittäin että suomalaisia siten oli joutunut hajalleen pitkin Ruotsia, että paholainen oli Suomessa sitonut heitä pajunköyteen ja juossut tänne, jolloin heitä oli tippunut kaikkialle metsiin, niin että niitä nyt oli metsät täynnä. Viimeiset putosivat Norjan rajoille.

Kun minun piti lähteä, jäin 12 killinkiä velkaa, sillä minulla ei ollut pikkuseteleitä eikä talossakaan ollut suuria seteleitä vaihtaa. Eteläisimmässä talossa asui Urpiaisia tahi Urpisia, kuten heitä täällä nimitettiin. Heidän äidinisänsä oli Siikaisia ja piti heidän olla Suomesta Siikanlahdesta ja olivat he tulleet läntisiltä metsiltä. Vaelsimme täältä Risåsenin kylään, jonne oli ¼ penikulmaa.

Risåsen on köyhä kylä, jossa on kaksi torppaa, mutta väet asuvat yksissä, kun toisen torpan mies kuoli. Risåsenin valtasi viljelykselle noin 30 vuotta sitten Heikki Pietarinpoika Najenista. Hänellä oli ollut kaksi poikaa, jotka olivat kuolleet nuorina ja kaksi tytärtä, joille oli otettu miehet. Toinen Pekka Pentinpoika Vermlannista sai Vappu Heikintyttären ja toisen sisaren Brunkebergistä Maunu Matinpoika Sikainen, joka perusti toisen torpan. Hän kuoli ja leski muutti toiseen torppaan, jossa nyt asui 8 henkeä.

Emme viipyneet kauan täällä, vaan menimme Brunskölsåseniin eli Kulleniin, jonne oli puoli neljännestä. Täällä olivat tavarani Matti Matinpoika Sikaisen luona. Hänen vaimonsa makasi sairaana; jalkaan oli pahasti sattunut, jonka vuoksi annoin vähän laastaria. Tällä paikalla oli vielä 50 vuotta sitten kasvanut metsä. Menin lähimpään naapuritaloon, jossa piti olla tallella kauppakirja, jolla Utsjön kyläläiset myivät tämän paikan Paul Paulinpojalle Björnåsenista. Se oli päivätty helmik. 25:ntenä 1768. Hänellä oli monta lasta. Ukko oli tullut velkaiseksi ja myynyt osan torpasta pojalleen Jan Paulinpojalle. Toisen puolen hän piti itse. Mutta Jan Paulinpoikakin velkaantui ja myi talonsa Matti Matinpoika Sikaiselle Brunkebergistä, joka siinä vieläkin asuu. Ukon kuoltua sai hänen poikansa Lasse Paulinpoika toisen puoliskon, jonka hän vieläkin omistaa. Hänen vaimonsa näytti minusta kovin reippaalta. Mutta hän itki kuin lapsi kertoessaan köyhyydestään. Kaura oli vasta nyt ehtinyt ristille, saamamiehet olivat kovasydämisiä ja maapalstat huonot.

Annoin taas kahden miehen kantaa tavarani suoraan Afradsbergiin, sillä sinne oli vain neljännespenikulmaa. Itse menin pojan kera Östra Gåstjernsbergiin, jonne oli niukka neljännes. Poikkesimme taloon, jossa tapasimme kaksi miestä, nimittäin isännän, joka oli hyvänsuopa ja kohtelias sekä afradstjernbergiläisen, joka oli täällä asialla. Hän oli arka ja pelkuri.

Östra Gåstjernsbergiä alkoi 23 vuotta sitten raivata Lasse Matinpoika Hakkarainen Najenista. Hänen vaimonsa oli Maalin Ollintytär Hakkarainen Afradsbergistä. Heillä oli 11 lasta, joista 6 vielä elää, nimittäin: Pekka Lassenpoika myllärinä Siljanforsin tehtaalla; Jan Lassenpoika asuu Vatstadin tilalla Vesteråsin lähettyvillä; Lasse Lassenpoika, isäntämme, joka muutti uuteen paikkaan, vaimonaan Maria Ollintytär Lisskogsåsenista; Matti Lassenpoika asuu vanhalla konnulla, vaimonaan Kirsti Heikintytär Risåsenilta. He ovat kolmen lapsensa kera muuttaneet Helsinglantiin ja tilan on vuokrannut lanko, Pekka Pentinpoika Risåsenilta. Liisa Lassentytär elää leskenä, mies oli ruotsalainen Lars Bengtsson Nystä. Maria Lassentytär on naimisissa Uplannin Tierpin pitäjässä.

Puolen neljännestä kylästä on Riihimäki (Torkhusbacken). Tyynnytettyämme nälkäämme maitotilkalla, vaelsimme edelleen neljänneksen Afradsbergiin. Tie oli vähän kovempaa ja parempaa. Tiellä näimme taas koppelon poikineen, mutta ne pujahtivat tiehensä. Menimme sisälle siihen taloon, missä pojan isoäiti asui, mutta siellä oli vain pieni tyttö kotona. Laitoimme tulen pesään ja odottelimme vanhempien kotiintuloa. Sillä aikaa kantoivat miehet tavaroitani toisen talon kaksikerroksiseen rakennukseen. Kuljetuksesta maksoin molemmille yhteensä 18 killinkiä panko.

Afradsbergiin tuli ensimmäisenä Suomesta Hannu Poasoinen asuen etelänpuolisessa talossa. Hänen poikansa Olavi Hannunpoika Poasoinen hukkui Qven järveen myrskyssä palatessaan kirkkomatkalta. Samalla kertaa hukkui kolme hänen poikaansa, käly ja eräs itsellismies, mutta neljäs pelastui.

Olavin pojista oli yhden nimi Olavi ja tämän pojalla, niinikään Olavilla, oli kaksi poikaa, joista toinen Hannu Olavinpoika Poasoinen sotamiehenä otti osaa kaikkiin Kaarle XII:n retkiin. Hän oli Fredrikshaldissakin. Erään taistelun syttyessä hän kiipesi korkeille tikapuille nähdäkseen keitä hyökkääjät olivat, sillä sumulta, tomulta ja ruudinsavulta ei sitä saattanut erottaa. Hän näki, että he olivat omaa väkeä ja huusi: »Ei täällä ole vihollisia! Ampukaan helvettiin päin, älkää oma väkeä!» He lakkasivat ampumasta. Kaikki sanoivat, että hänet korotettaisiin upseeriksi, jos hän vain jättäisi anomuksen. Hän vastasi: »Hyvä mies minä olen ilmankin.» Sittemmin hän palveli kuningatar Eleonooran ja kuningas Fredrikin joukoissa. Hän siis oli palvellut kolmen hallitsijan aikana. Hänen leskensä (?), joka tämän minulle kertoi, tiedusteli, eikö olisi mahdollista, että häntä köyhää miehensä vuoksi jotenkin muistettaisiin. Lupasin tehdä minkä voin.

Kun sotilas vihdoin saapui kotiin, ei hänelle tahdottu luovuttaa asuinpaikkaa. Hän sai asua lopuksi isänsä talossa. Hän oli aina hamasta nuoruudestaan ollut alituiseen sodissa ja oli palatessaan 60 ikäinen. Siitä huolimatta hän meni naimisiin nuoren tytön kanssa, joka oli sukuaan Urpuisia. Hänellä oli 5 lasta, joista yksi, Anna Hannuntytär elää ja puhui kanssani hyvää suomea. Hän oli ollut naimisissa ruotsalaisen kanssa ja saanut 11 lasta, jotka kaikki vielä elävät. Heistä: 1) Olavi Sveninpoika asuu Mellangårdissa, lapsia 7; 2) Hannu Eteläisessä vanhassa talossa, vaimo Kirsti Heikintytär Hakkarainen Milsjöstä, lapsia 5; 3) Jan asuu edellisen luona, vaimo Maria Paulintytär Kullenista, lapsia 3; 4) Joonas, vaimo Kaarina Tuomaantytär Havuinen Brunbergistä, jolla on yksi poika, joka on naimisissa ja tälläkin on poika; 5) Pekka, seppänä Brunbergissä, vaimo Maria Ollintytär Hakkarainen, lapsia 3; 6) Liisa Svenintytär, mies Niilo Olavinpoika Keäriäinen Tyngsjöstä, lapsia 8; 7) Anna, mies Matti Matinpoika Sikainen Kullenista, lapsia 2; 8) Leena, mies Niilo Niilonpoika Sikainen Östnäsbergistä, lapsia 2, joista Sven oli saattajanani; 9) Kaarina, naimaton; 10) Briita, mies Matti Matinpoika Keäriäinen, lapsia 2; 11) Saara Svenintytär, palvelijattarena Malungin kappalaisella.

Hannu Olavinpoika Poasoisen toisen veljen nimi oli Olavi Olavinpoika. Hän muutti Mellangårdiin ja hänen tyttärensä Vappu Olavintytär, joka oli Risto Keäriäisen leski, muutti molempien poikiensa kera Norrgårdiin, joka silloin oli metsittynyt ja jossa oli vain vanha sauna. Kylän lähellä oli kaksi järveä, Ryss-sjön ja Qven.

Täältä vaelsimme Afradstjerniin. Sain talon pojan ja tyttären tavaroitani kantamaan. Tulimme ensin Bergetiin, Afradstjerniin kuuluvaan laidunmajapaikkaan ja sieltä Äppelbon pitäjän Barktorpiin. Täällä oli kolme torppaa, kaikki nykyään yhden omistajan hallussa. Sanottiin, että eräs malungilainen oli myynyt nämä maat saaden laivanmaston, tupakkarullan ja siniset housut. Kauppakirja oli kirjoitettu pergamentille. Näiden tilojen nimi on Nässkogen tahi Insskogen. Ensimmäinen viljelijä Hannu Antinpoika lienee ollut Kärkkäisiä ja asunut nykyisen Håvallin paikalla. Hänellä ei ollut lapsia, mutta hänen jälkeensä antoivat pitäjäläiset sen Juho Juhonpoika Back nimiselle sotamiehelle, joka oli suomalainen. Hänellä oli useita lapsia. Muuan niistä Kustaa muutti Ahvenanmaalle, jossa omisti talon ja kutsui sinne isänsäkin. Isä myi talonsa Najenin vermlantilaiselle, jonka nimi oli Pekka ja jolla oli kaksi tytärtä Annik(k)a ja Saara. Isän kuoltua tuli talon omistajaksi Heikki Erkinpoika Keäriäinen Fjälltorpista. Tämä oli kahdesti naimisissa, edellisestä aviosta oli 13, jälkimmäisestä 4 lasta. Muuan heistä Olavi Heikinpoika, jonka vaimo on Kaarina Matintytär Havuinen Brunbergistä, elää vieläkin ja hänellä on 4 lasta. Toinen veli, Pekka Heikinpoika on ottanut vaimokseen Kaarina Matintytär Sikaisen Brunbergistä, ja on lapsia 7. Velipuoli Matti Heikinpoika Keäriäinen alkoi rakentaa Nordtorpia, mutta myi sen afradsbergiläisille, joilta Olavi Heikinpoika sen osti.

Täältä on vain kaksi penikulmaa Äppelbon kirkolle. Paikka on muuten näiden metsien viljavimpia. Fjälltorp niminen mäki, puolen penikulmaa lounaaseen päin, on nyt autiona. Ensimmäisen asukkaan Heikki Keäriäisen ajoi Risto Havuinen paikkakunnalta siten, että pani lehmälle virsut sorkkiin ja puijasi pitäjäläiset karkoittamaan sen vuoksi Keäriäisen. Toinen autio paikka on Winervallen, jonka asukkaan maalungilaiset surmasivat. Sen vuoksi, että hän oli sinne asettunut, panivat he hänet kujanjuoksuun ruoskien miehen siinä kuoliaaksi. Kolmas autiopaikka on Axsjöåsen.

Puolen neljännestä kuljettuamme tulimme Afradstjerniin. Se on pienen järven rannalla oleva kaunis kylä, jossa on neljä taloa ja 25 asukasta. Ensiksi tuli tänne Olavi Larsson Tillman. Hän oli papinpoika Karlskogan vuorikaivoksista ja entinen sotamies. Hän eli aluksi loisena Bredjössä ja sittemmin Afradsbergissä. Mutta kun oli niin pitkä matka Äppelbon ja Ekshäradin väliä (6 penikulmaa), jotta eräs mies sillä välillä paleltui kuoliaaksi, niin hän rakensi asunnon siihen, missä nyt (Pekka) Pekanpoika asuu. Hänellä oli 4 lasta. Yksi pojista, Lasse Olavinpoika, otti vaimon Volbergin kaivoksilta, toinen, Antti Olavinpoika, ei saanut asua kotona otettuaan vaimokseen vastoin vanhempiensa tahtoa Liisa Pietarintyttären Björnåsenista. Hänen oli pakko paeta Fryxdaliin, jossa asui, kunnes vanhemmat kuolivat. Hän tuli silloin takaisin ja sai asua naimattoman sisarensa Annikan luona. Toinen sisar oli naimisissa Erkki Heikinpoika Hakkaraisen kanssa Najenista. Tämän, jolla oli 4 lasta, hirttivät luultavasti ruotsalaiset Ekshäradin metsään. Nyt asui Heikki Eerikinpoika talossa ja oli naimisissa Saara Lassentyttären kanssa Bredsjöstä. Että isäntä oli rikas, todisti se, että talossa oli ruisleipää. Emäntä pelkäsi antaa minulle sängyn yösijaksi. Täälläpäin oli tapana, että vävy oli isäntänä, vaikka vanha isäntä vielä elikin.

Seuraavana päivänä, lauvantaina 23:ntena, sain isännän hevosella kuljettamaan tavarani Löfåhedeniin; tähän saakka oli niitä ollut pakko kantaa. Matkalla kuljimme Vermlannin ja Taalain rajan yli ja tulimme kaksi neljännestä kuljettuamme Björnåseniin, missä ennen oli asunut suomalaisia. Siellä oli kaksi taloa, jotka eroittaa toisistaan metsänkieleke. Toinen oli ollut Erkki Paulinpoika Hakkarainen Najenista, toinen Paul Finne. Heidän jälkeensä oli paikka ollut 100 vuotta autiona. Sitten tuli tänne ruotsalainen Johan Olofsson. Nyt heitä oli 6 henkeä. Otin isännän itseäni soutamaan. ⅔ penikulmaa oli Löfåhedeniin, joka on ruotsalainen uutisasutus, samaten Sudenhed.

Minun oli pakko ottaa kaksi huonoa ruuhta, joilla kuljimme järvien yli. Jäin kyytimiehelle velkaa, kun ei ollut pientä rahaa. Ammuin vesilintua veneestä, mutta osumatta. Soudimme Uvanjokea pitkin Uvan järvelle, jonka toiselle rannalle oli puoli neljännestä. Miehet saivat kantaa matkavarusteeni Sundsbergiin (l. Abbor), jonne oli puoli neljännestä. Oleiltuani täällä hetkisen ja saatuani nipin napin vaihdetuksi 3:n taalarin setelin voidakseni maksaa matkan varrella tekemäni velat, annoin pienen pojan, joka jo kauan oli ollut seuralaisenani, palata kotiinsa.