12. Tyngsjöstä Säfseniin. Hakkaraisista. Kaskeamisesta. Rosvoksi epäillystä suomalaisesta.

Vielä illalla elokuun 23 p:nä menin Tyngsjöhön, jonne oli ¼ penikulmaa uutta tietä. Matkalla tapasin neljännesmiehen Niilo Iivarinpojan, jonka kanssa juttelin hetkisen. Hän pyysi yöksi taloonsa. Siellä oli joukko pieniä lapsia. Kävin myös useissa muissa taloissa, joissa puhuin suomea vanhemman väen kanssa. Tapasin myös vanhoja, vaikkakin pieniä savupirttejä. Eräässä talossa tapasin sokean ukon, joka oli menettänyt näkönsä siten, että lehdeksessä rikka oli mennyt silmään. Se oli ajettunut, levinnyt toiseen silmään, vieläpä nenään ja korviin, tullen lopulta koko pää kipeäksi. Yöni nukuin heinäladossa. Yöllä oli isäntänikin, joka oli ollut kalassa, tullut kotiin.

Seuraava päivä, 24:s, oli sunnuntai ja pidettiin kortteeritalossani jumalanpalvelus. Laulettiin virsi, luettiin epistola, laulettiin, luettiin Ekmannin postillasta saarna, laulettiin virsi, luettiin evankeliumi, taas laulettiin ja luettiin postillaa, esirukoukset kuninkaallisten puolesta j.n.e. ja taas laulettiin virsi.

Iltapäivällä menin toisiin taloihin juttelemaan vanhojen kera. He sanoivat, että ensimmäiseksi oli tänne tullut, vaikkei Suomesta, Abraham Abrahaminpoika Karjalainen. Hän oli asunut nykyään Juho Heikinpojan omistamassa talossa, ensimmäisessä kirkolta etelään. Muutamia vuosia myöhemmin tuli Iivari Iivarinpoika Pasainen Norjan rajalta ja asettui Axsjöåseniin. Mutta kun halla turmeli laihon, muutti hän täältä isänsä Iivari Iivarinpojan kera Tyngsjöhön asuen nykyisen Niilo Iivarinpojan talon paikalla. Heidän jälkeläisensä lisääntyivät, kylä kasvoi ja nyt siinä on jo muitakin sukuja, esim Huinari y.m.

V. 1812 oli 5 penik. pituinen maantie tehty Äppelbosta Gustafvan pitäjään. Se oli ruunulle maksanut 30 000 taalaria. Linnoitusmajuri Ekenstam oli ollut päämiehenä ja Niilo Iivarinpoika hänen pehtorinaan, jonka johdosta viimeksimainittukin oli saanut hopeamitalin. Samana vuonna oli alettu kappelikirkkoakin rakentaa, mutta se oli jätetty puolivalmiiksi sen vuoksi, että nykyinen kirkkoherra ei suostunut sellaiseen sitoumukseen kuin edellinen, nimittäin tulemaan neljästi vuodessa pitämään jumalanpalvelusta. Hän näet on vain kerran pitänyt lukusia suomalaismetsillä. Ja kun hän piti niitä läntisillä metsillä, ei kukaan itäisiltä niihin tullut. Käkimäki lounaassa, Sorsamäki idässä, Hepomäki ja Rumamäki ovat suuria kylää ympäröiviä mäkiä. Tyngsjökin on kylän alapuolella. Metsässä lienee monin paikoin vanhoja uuninraunioita ja asutusten jälkiä. Myöskin tavattanee monin paikoin muinaista meltoraudan kuonaa, esim. Tyngsjöstä koilliseen. Kerrottiin, että ennen suomalaisten tuloa oli täällä pakanuuden aikana asunut joku muu kansa, jonka jäljiltä nuo kuonajätteet olivat. Kotimatkalla näin Niilo Iivarinpojan keksinnön — hän oli lyönyt paaluja suohon.

Sain tytöt tanssimaan erään pojan soittaessa melko hyvin viulua. He tanssivat norjalaista ja valssia paremmin kuin taalalaistytöt. Minäkin panin valssiksi, tietysti kauneimman tytön kera ja hän tanssi hyvin. — Täällä sain sattumoilta nähdä suomalaisen kirjan, Johan Arndtin »Paradisin Yrtti-Tarha», painettu Tukholmassa 1732. Sen omisti Niilo Matinpoika Keäriäinen. Hän oli sen saanut Suomesta tulleelta suomalaiselta, joka 1782 oli ollut Uddeholmassa kalastajana, mutta joka vain salaa oli uskaltanut sitä lukea, eikä edes ollut uskaltanut sitä huoneessaan säilyttää, vaan piti sitä kätkössä aitanportaiden alla. Keäriäinen varoitti minua kahden kesken kuiskaillen menemästä Qvarnbergiin, sillä siellä oli tapahtunut useita murhia. Nykyinen asukas Heikki Heikinpoika Vålåsenissa oli äkkiä rikastunut ja muutama vuosi sitten oli löydetty lähettyviltä vuorenrotkosta luuranko. Kehoituksestani hän kuvasi Vålåsenin miehen ulkomuodon, m.m. oli hän aivan kaljupäinen. Tultuani kotiin luin huvikseni kotiväelle suomalaisia runoja ja arvoituksia, joille väki naureskeli.

Sundberg oli uutistalo, jonka ruotsalainen Per Andersson Abborre v. 1797 oli ottanut viljelykseen. Hänen vaimonsa oli Maria Olavintytär Pokkainen Qvarnbergistä. He olivat ottaneet Juho Lassenpojan Najenista kasvatikseen, joten talossa oli 6 henkeä. Minä jäin taaskin 1 taalarin 8 killinkiä taloon velkaa, jonka vuoksi jätin sinne kaikki kamsuni ja läksin Gustafforsin tehtaalle rahaa vaihtamaan. Vaikka maanantaina, 25 p:nä, satoi herkeämättä, en siitä piitannut. Sain Tyngsjöstä pojan soutamaan Najenin järven yli Löfhedeniin päin ja sieltä kuljimme neljänneksen maantietä Najeniin. Menin Mellangärdiin ja tapasin palvelukseen valmista väkeä; he näet luulivat minua kruununprinssin pojaksi, sillä sellainen huhu oli liikkeellä. Kävin kylän joka talossa kysellen, olisiko heillä vanhoja kuninkaankirjelmiä tahi kiinnekirjoja. Mutta niitä ei ollut. Tilalla, kun miehet tulivat kotiin, annoin heidän kertoa kaiken, minkä tiesivät varhimmasta asutuksesta.

Najenin suomalainen nimi on Noari. Ensiksi tuli tänne Pekka Paulinpoika Hakkarainen Rautalammilta. Hän oli ensin ollut Jaakko Possen passaripoika ja sitten kuormastorenkinä, mutta oli karannut Ahvenanmeren yli vaimoineen ja lapsineen Geflen kaupunkiin, jonne hän saapui kalastajaveneellä, oltuaan kuukauden matkalla. Hänen saapuessaan oli näillä metsillä vain kolme torppaa, nimittäin Qvarnberg Säfsenissä, Laggsund Gåsborenissa ja Sundsjö Gustafvan pitäjässä. Hän asui aluksi loisena kaksi vuotta Qvarnbergissä kaataen tynnyrinalan suuruisen kasken; paikkaa nimitetään vieläkin Hakkarsbergiksi. Sitten hän osti Filipstadista leiviskän rukiita, jotka hän eukkoineen kylvi 14 päivän kuluessa siten, että he sormin pistelivät jyvät maahan. Siten hän sai hirveän paljon viljaa. Täältä hän keksi uuden asuntopaikan. Hän teki lautan ja meni sillä Najenin järven yli ja rakensi riihen Najenshöjdenille. Taalalaiset sen polttivat hänen ollessaan poissa, mutta hän rakensi uuden tilalle. Sitten tulivat vermlantilaiset nimismiehineen ja polttivat senkin. Nyt Hakkarainen vaelsi Tukholmaan oikeutta ja kuninkaankirjaa hakemaan. Täällä tapasi hän entisen isäntänsä Possen, joka sanoi: »Täälläkö sinä lurjus oletkin?» ja veteli kepillä pitkin selkää. Tukholmassa ollessaan hän oli löytänyt rahamassin, jonka erään voudin leski oli pudottanut. Sen hän sitoi kepinkärkeen ja kuljeskeli katuja pitkin kysellen, kenen se oli. Moni oli sanonut: »Se on minun, se on minun», mutta kun hän kehoitti heitä tulemaan raatihuoneelle, eivät he tohtineet. Mutta mainittu leski tuli ja vannoi, että se oli hänen. Hän siis sai rahansa, joista kolmas osa tuomittiin Hakkaraiselle. Hän ei tahtonut mitään, jonka vuoksi herrat lahjoittivat hänelle paljon rahaa. Nyt hän myöskin sai sellaisen tuomion, että murhapolttajat poltettaisiin samalla paikalla ja samoilla kekäleillä (?). Tultuaan kotiin näytti hän tuomiota. Nimismies Jakob Hansson oli silloin langennut polvilleen pyytäen armoa, johon suomalainen oli yksikantaan tokaissut: »Rukoile Jumalaa, äläkä minua!» Hän oli kuitenkin tehnyt sovinnon ehdolla, että Hansson oli antanut tynnyrin suoloja ja vaimolle punaisen hameen. Toisten kertomusten mukaan hame oli sininen ja murhapolton tekijä oli salvanut uuden pirtin, toiset taas sanoivat hänen itse rakentaneen uuden pirtin.

Mutta Sundsjössä, 2 ½ penikulman päässä asuva suomalainen oli ollut vihainen siitä, että oli saanut niin läheisen naapurin. Hän siis päätti kutsua Hakkaraisen luoksensa ja siellä ampua hänet. Rådan kirkolla he tapasivat toisensa ja hän kutsui naapurinsa vieraisiin. Hakkarainen läksikin. Matkalla oli hän kumartunut juodakseen Kölåsenin ohi virtaavasta joesta. Toiset kiiruhtivat häntä hukuttamaan. Mutta vaikka mies saatiinkin veden alle, niin hän nousi pystyyn, tavattoman väkevä kun oli. Nyt hän huomasi kutsun tarkoituksen, mutta ei silti pelännyt, vaan seurasi heitä kotiin. Siellä hän sekä joi että tappeli heidän kanssaan maaten yön valveilla ja palasi kun palasikin hengissä kotiin. Hän oli elänyt 150 vanhaksi ja hössötellyt viimeiset 20 vuotta paitasillaan. Vielä silloinkin hän oli ollut siksi vahva, että kun näki poikiensa, jotka hekin olivat voimamiehiä, pistävän kangen myllynkiven silmään sitä sillä tavoin nostaakseen — muutamat jaksoivat toiset eivät — oli ukko tullut ulos paitasillaan, pistänyt kätensä kivensilmään ja nostanut sen aitanportaille sanoen: »Otanpa pois kiven, muuten sen vielä rikotte.»

Kerran oli tullut joukko rosvoja, mutta he eivät uskaltaneet mennä taloon, kun tiesivät poikien olevan huikean vahvoja miehiä. He seisoskelivat veräjällä aitan takana tuumiskellen, mahtoiko miehiä olla kotona. Silloin oli Heikki niminen poika ottanut pyssyn ja ampunut muuatta kupeeseen. Kaikki olivat lähteneet käpälämäkeen kantaen haavoittuneen toverinsa mukanansa. Myöskin kerrottiin, että kun vanha Hakkarainen tuli tänne, näki hän unen, että jos hän rakentaisi pirttinsä pohjoiseen ja itään käsin täältä sekä auttaisi kaikkia, jotka tänne käsin pyrkivät järven yli, niin ei leipää koskaan tulisi puuttumaan.

Pekka Hakkaraisella oli ollut seitsemän poikaa ja sitä paitsi tyttäriä. Heistä muuttivat Lasse ja Jooseppi Aspbergiin, Pauli Brunbergiin, Pekka Torpbergiin ja Heikki jäi vanhalle konnulle. Erkki Paulinpoika muutti Brunbergistä Björnåseniin.

Heikki Pekanpoika Hakkarainen otti vaimokseen Kirsti Karjalaisen Laggåsenista. Hänen poikansa Olli Heikinpojan oli onkimatkalla Najenin järvellä vetehinen vienyt pohjaan — joku oli tuon näkin nostattanut. Lasse Heikinpoika asui vanhalla tilalla. Hänen sisarensa Saara Heikintytär joutui naimisiin Taneli Heikinpoika Kukkoisen kanssa Vestnäsbergiin. Veli Heikki Heikinpoika otettiin väkivalloin sotamieheksi hänen käydessään kirkolla, eikä hänestä sen koommin saatu mitään kuulla. Hän oli leikannut nimensä ja vuosiluvun 1696 suureen honkaan tien viereen neljännespenikulmaa täältä Ekshäradin kirkolle päin mennessä. Honka seisoa törrötti paikoillaan vielä 1796, ja veisteli Heikki Lassenpoika ympärille kasvaneet kaarnanreunat pois ja kun hän vielä raaputteli vähän pihkaa, näki leikkauksen vielä selvästi.

Lassella oli 5 poikaa: Pekka, Matti, Heikki, Olli ja Lasse. Lasse Lassenpoika muutti Afradsbergiin ja Olli Lassenpoika Brunbergiin. Muut jakoivat tilan keskenään. Pekka Lassenpoika asui Bergetissä l. Tarfalletissa. Hänellä oli 10 lasta. Vanhin heistä Pekka Pekanpoika asuu siinä vieläkin ja on hänellä monta lasta. Juuri hän antoikin minulle nämä tiedot. Toinen veli Matti Lassenpoika muutti Södergårdiin. Hänellä oli 19 lasta, joiden kera hän muutti Suomeen noin 29 vuotta sitten. Kun he sieltä palasivat eivät he enää saaneet tilaansa takaisin. Se oli sillä aikaa liitetty metsästysvirastoon ja asui siinä nyt hänen veljenpoikansa Olli Heikinpoika. Heikki Lassenpojalla oli 8 lasta ja heidän perillisensä asuivat nyt vanhalla tilalla.

Noin 40—50 vuotta sitten liitettiin ensimmäiset tilat Gustafforsin tehtaaseen, toiset 15 vuotta sitten Bengt Gustaf Geijerin tultua isännäksi ja patruunaksi. Hän oli silloin Uddeholman herra ja antoi toimittaa tässä kylässä arvioinnin, sillä hänellä oli kiinnitettyjä saatavia ja otti niille lainhuudon. Katselemusmiehet arvioivat esim. tämän tilan 4 400 taalariksi ja eteläisen 8 800:ksi, mutta Geijer anasti edellisen 4 000:lla, jälkimmäisen 6 000:lla taalarilla tehtaalle siten, että hän talonpoikien väitteen mukaan raaputti arvioimiskirjasta 8 800 ja kirjoitti sijaan 6 000. Hän teki sen niin taitamattomasti, että jokainen saattoi sen nähdä, jos paperia pidettiin valoa vasten. Senpä vuoksi nostivatkin Matti Matinpoika ja hänen äitinsä Saara, jotka tilalla asuivat, Geijeriä vastaan kanteen. Tämän oli pakko lahjoa arviolautakunnan jäsenet, jotka Matti Hakkarainen haastoi todistajiksi. Toinen Pentti Jönsson Hallan kylästä selitti oikeudessa, että kaikki viisi taloa oli arvioitu 8 800 taalariksi, mutta kyseessä oleva vain 6 000:ksi. Pian sen jälkeen sai hän hivutus- ja näivetystaudin. Toinen lautakunnan jäsenistä Ingemår Tönnetin kylästä väitti, ettei hän enää muistanut arviosummia. Tuomari Johan Sandelin tuomitsi Geijerin voittaneen jutun ja Matti Hakkarainen tuomittiin päälle päätteeksi vielä maksamaan 5 riikintaalaria, sen vuoksi, että kun Geijer oikeudessa oli sanonut omistavansa kauppakirjan, mutta ettei hän sitä ollut pakotettu näyttämään, oli Hakkarainen kivahtanut: »Sen pitää tulla esille, vaikka se olisi helvetin portaitten alla!» Hänen äitinsä Saara meni Tukholmaan ajamaan asiaa edelleen, mutta kuoli siellä, asia vanheni ja Geijer anasti tilan kiluineen kaluineen, kiinteistöineen ja irtaimistoineen. Sama Matti Matinpoika on nyt vaununtekijänä ja pyssyntukkien valmistajana Tukholmassa. Kun hän pyysi papinkirjaansa, tuli nimismies kieltämään, koska hän ei ollut vielä maksanut sakkojaan. Matti valitti konsistoriin ja sai heti papinkirjansa.

Näistä taloista on Mellangårdilla vuosittain kylvössä 20 tynnyriä, ja sen kahmaisi Geijer 4000 taalarilla. Kertojani eivät enää muistaneet, kuinka suuret velat toisilla taloilla oli ollut. Nyt on kummankin talon sitoumuksen mukaisesti vedettävä tehtaalle 65 häkkiä sysiä, joista he saavat 24 killinkiä häkistä ja 4 killinkiä neljännespenikulmalta. Rahaa on kummankin maksettava 20 riikintaalaria vuosittain. Muiden kolmen talon on kunkin vedätettävä 55 häkkiä sysiä ja maksettava 18 riikintaalaria. Sitä paitsi heidän on tultava työhön, koska vain heidät kutsutaan, väliin 2:ksi 3:ksi viikoksi yhteen menoon kiireisimpänäkin työaikana. He saavat päivältä omissa ruoissaan 12 killinkiä. Näitä rahoja eivät he silti koskaan saa. Ne merkitään konttorikirjoihin, ja jos he saavat jonkun kapan viljaa, on kaikki kuitattu. Kaiken lisäksi on heidän maksettava kirkkoherran ja kappalaisen saatavat, otettava osaa Ekshäradin Näsin kestikievarin kyydinajoon, vaikka kyytipaikalle on 2 penikulmaa ja siellä vedettävä lumiauraa ja pidettävä teitä kunnossa. Yhteisesti he vielä maksavat 14 kappaa piispansaatavia ja kaikki ruununverot ja ⅛ sotamiesruodun menot.

Kylässä oli enää yksi ainoa vanha eukko, joka puhui suomea. Vanhan kuninkaankirjan oli Aspbergiin muuttanut asukas vienyt mukanaan. Jäin kumminkin tänne yöksi.

Seuraavana aamuna, 26:ntena, vaelsin Vallaan, jonne kylän pohjoiskulmalta oli puoli penikulmaa. Se on pieni tehtaaseen kuuluva torppa, josta tehtaan herra konsa ajaa tiehensä asukkaan, konsa ottaa uuden. Sven Tanelinpoika tehtaalta tänne ensiksi rakensi majansa n. 40 vuotta sitten. Kun olin Najeniin unohtanut muutamia papereitani, oli minun pakko lähettää eräs poika niitä hakemaan. Siellä ollessani kerrottiin, että Kristoffer Havuinen oli Hakkaraiselta ostanut Brunbergin. Hän oli ollut häijy ja pahanilkinen mies. Kun hänen poikansa Olli oli ollut isäntänä, ei hän ollut voinut tulla isänsä kanssa toimeen. Olli oli jo kerran riideltäessä sanonut: »Muistahan isä hopeamaljaa Kälkbergin ojassa.» (Luultavasti oli ukko sen varastanut). Sen johdosta päättivät isä ja toinen Pekka niminen poika ottaa Ollin hengiltä. Kun molemmat veljet menivät Grytfjällin kaskimaille, istui Pekka reenperään ja ampui pyssystään panoksen, joka meni veljen ruumiin läpi. Hän juoksi myllylle tekeytyen tietämättömäksi. Hevonen tavattiin kuhilaan luota ja kuollut reestä. Kun ruumis tuotiin kotiin, olivat vaimot itkeneet, mutta isä oli sanonut: »Kyllähän sellaista ennenkin on nähty.» Pekka karkasi Suomeen ja palasi sieltä muutaman vuoden kuluttua, mutta oli pakotettu menemään sinne takaisin.

Vallasta oli puoli penikulmaa hyvää tietä Gustafforsin tehtaalle. Tie kulki koko matkan Vallan jokivartta. Tultuani tehtaan lähettyville menin metsään ja puin ylleni toiset vaatteet, jotka poika oli kantanut nahkasäkissä. Tehtaalla, missä minulla ei ollut halua viipyä, sain vaihdetuksi 30 pankkotaalarin setelin; kumminkin sain vain 7 taalaria pieninä seteleinä. Sitten läksin heti tieheni. Kuljin nyt Lilla Laggåsenin kylän sivutse. Siinä oli 7 taloa, mutta miltei kaikki tehtaalta tulleitten ruotsalaisten asumia, vaikkakin ensimmäiset asukkaat olivat olleet suomalaisia. Kylää nimitettiin ennen Vinerstorpiksi.

Täältä tulin suoraan Laggåseniin jääden siihen yöksi. Tämä kylä on Gustafvan pitäjää, mutta Ekshäradin pappilan alainen. Ensimmäinen tulokas oli ollut Vilppu Lassenpoika Karjalasta. Hän oli ollut Kustaa X:n tallirenki. Näin hänen kuninkaankirjansa, joka oli Kustaa II Aadolfin antama ja päivätty Näsgårdissa lokakuun 13 p:nä 1613. Mutta kun Kaarle XI matkusteli täällä ja oli ollut yötä Ekshäradin pappilassa, oli hän lahjoittanut kirkkoherralle tämän kylän vero-oikeudet. Sen vuoksi ei tämä kylä olekaan joutunut tehtaan alustalaiseksi. Muut suomalaiset nimittivät muinoin tämän kylän asukkaita karjalaisiksi. Minä taas uskon, että nimi johtuu siitä, että asukkaiden sukunimi oli Karjalainen. Nyt ei täällä enää ole ainuttakaan ihmistä, joka osaisi suomea, mulla vanha suku on niin säilynyt, ettei uusia ole tullut. Isäntä, jonka luona ensiksi olin, sanoi olevansa seitsemännessä polvessa ensimmäisen tulokkaan jälkeläisiä. Vilppu oli tullessaan käyttänyt hopeanappeja ja elänyt ampumalla lintuja. Hänen lapsistaan jäi Lasse Vilpunpoika taloon. Hänen poikansa oli Kustaa Lassenpoika ja tämän poika Lasse Kustaanpoika jäi asumaan vanhalle tilalle. Hänellä oli monta poikaa, joista useimmat joutuivat sotaväkeen ja kaatuivat. Kustaa Lassenpoika jäi vanhalle konnulle, mutta veli, Lasse Lassenpoika muutti siihen pohjoiseen taloon, missä nykyään asuu Ivar Gustafsson. Kustaan poika Lasse Kustaanpoika oli nykyisen isännän iso-isä ja hänen poikansa Kustaa hänen isänsä.

Pohjoisessa talossa, jossa nykyään asuu Iivari Kustaanpoika, asui alkuaan toinen Knappåsenista tullut suomalaissuku, mutta se kuoli sukupuuttoon, jolloin nykyinen tuli tilalle. Viime vuonna nämä talot saivat yhteisesti sakkoa 750 taalaria sen vuoksi, että olivat polttaneet kaksi kaskea, yhteensä 2 tynnyrinalaa, väittäen saaneensa siihen metsänhoitajan luvan. Tapaus oli seuraava:

Asetus nimittäin määrännee, etteivät talonpojat saa kaataa edes puolta kapanalaa kaskea, ennenkuin paikka on lähemmin tarkastettu. Heidän on ensin jätettävä siitä anomus Karlstadin lääninkansliaan. Heidän on samalla kertaa pyydettävä lupa siihen, mitä aina kolmena vuonna aikovat kasketa. Kansliasta lähetetään kirje jahtimestarille ja tämä metsänvartijalle, jonka on tarkastettava jokavuotiset kaskimaat ja annettava niistä todistus kihlakunnanoikeudelle, ennenkuin lupa on laillinen. He ovat aina antaneet metsänvartijan tarkastaa kaskimaat ja niinpä nytkin. Rovasti oli heidän isäntänään sanonut, ettei mitään ollut pelättävissä ja että hän pitäisi huolen siitä, että metsänvartija tulisi tarkastamaan ja sittemmin hankkisi luvan. Metsänvartija tulikin v. 1811 ja rovastin toimesta antoi heille kirjallisen luvan kaataa kaskeksi tynnyrinalan metsää. Minä sain nähdäkseni tuon todistuksen alkuperäisenä kappaleena ja kopioin sen. Se kuului:

Vuonna 1813 hän tarkasti toisen tynnyrinalan suuruisen kasken. Molemmat kasket poltettiin v. 1814 ja vilja korjattiin 1815. Sitten haastettiin talonpojat kihlakunnanoikeuteen ja heille tuomittiin suuret sakot sen vuoksi, etteivät olleet lääninkansliasta ja sitten jahtimestarilta hankkineet tarkastukseen lupaa. Kun he tulivat oikeuteen, tuli nimismies, joka jahtimestarin kera oli kantaja, ja sanoi, että jos he eivät oikeudessa tee vastaväitteitä, vaan antavat asian käydä niinkuin sen pitääkin, antautumatta kiistelemään jahtimestarin kanssa, niin hän sovittaa sen niin, että heidän on maksettava vain 200 taalaria, tuomittiinpa heille kuinka suuri summa tahansa. Talonpojat olivat niin tyhmiä, että uskoivat, eivätkä syyttäneet päämiestänsä rovastia, joka oli unohtanut hankkia luvan ja siis oli syypää. Tuomari Ferner langetti heidät maksamaan sakkoa 500 taalaria. He eivät valittaneet hovioikeuteen luottaen suulliseen välipuheeseen. Mutta kun valitusaika oli kulunut umpeen ilmoitettiin heille, että sakot haetaan päätöksen mukaisesti. Heidän on ollut jo pakko pitää huutokauppa saadakseen edes ensimmäisenä eränä 300 taalaria maksetuksi, mutta jäljellä on maksamatta saman verran, joten he joutuvat mierolaisiksi. Sellainen vääryys heille tapahtui. Molemmista kaskista he saivat 600 närtettä (snes), (vaikka tarkastusmiehet ilmoittivat heidän saaneen 700) ja vajaa 40 tynnyriä rukiita. Toisen kasken nimi on Permetshult, toinen oli kylästä luoteeseen päin. Vastaajina olivat Heikki Lassenpoika, Iivari Kustaanpoika ja Lasse Kustaanpoika. Nyttemmin on patruuna Geijer luvannut jättää Kruununprinssille (?) armonanomuksen, sillä hän on vihamielinen jahtimestari Herman Falckille.

Huonosti kävi Pentti nimisen köyhän torpparinkin Knobergissä. Tämä oli luvattomana aikana ampunut teerin ja vienyt sen nimismiehelle, joka ei silloin sanonut mitään. Mutta hän oli niin varomaton, että kertoi siitä tuttavilleen ja siitä sai tietää jahtimestarikin, joka äskettäin oli saanut viran, luultavasti kalliisti maksaen. Seurauksena oli, että torppari menetti pyssynsä, sai sakkoa ja oli pakotettu myymään ainoan lehmänsä, jonka vuoksi perhe on vuodattanut kuumia kyyneleitä. Lintujen ampuminen on täällä ankarasti kielletty, mutta silti on niitä sangen vähän.

Yön nukuin heinissä tallinparvella. Pääskysjoukko oli jo varhemmin pesiytynyt yöksi ja ne heräsivät pelästyneinä unestaan.

Seuraavana päivänä, keskiviikkona 27:ntenä, satoi ja ukkonenkin kävi, mutta sitten tuli taas kaunis ilma. Maksettuani 18 killinkiä jatkoin vaellustani uutta hyvää tietä pitkin. Kappaleen kuljettuamme tulimme pieneen torppaan tahi mieluummin sanoen eriskummalliseen mökkiin, jota nimitettiin Lappmåsaksi sen vuoksi, että lappalaisten sanottiin muinoin täällä syöttäneen porojaan. Nyttemmin on muuan mies muuttanut tänne kivikkoiselle kankaalle ja asuu maakuopassa. Se oli rakennettu pienislä puista ja multakasoista, niin että ovipuolella oli seinäntapainen, mutta muilla seinillä näkyi vain ylin hirsikerros ja pieni kurja katto, jossa oli yhdessä kulmassa aukko, josta savu laskettiin ulos, mutta joka sitten peitettiin kuusenkuorella. Vaikkei se ollut kuin 8 tai 9 syltä tieltä, ei siitä näkynyt juuri muuta kuin nouseva savu ja vähän kattoa. Kun ryömin sisälle, tapasin miehen ja kaksi poikalasta kotona leikkimässä nurkassa, johon oli tehty haavanlehdistä vuode. Hökkeli oli 5 kyynärää pitkä, 4 ½ leveä ja seinät eivät edes olleet 3 kyynärän korkuiset. Tuvan keskellä mahduin seisomaan, mutta en seinän vieressä. Huonekaluina oli pieni arkku, rahi, jota käytettiin pöytänäkin ja palli, jota käytettiin tuolina. Tuli paloi nurkassa, jossa ei ollut muuria eikä takkaa. Suurehko litteä kivi oli pohjana ja muutama kivi ympärillä suojana. Sinä lyhyenä hetkenä, minkä siellä olin, syttyi tuli katon tuohiin. Kolme pientä reikää katossa oli ikkunoina, mutta ovea pidettiin aina auki, sillä muuten olisi ollut niin pimeä, ettei olisi mitään nähnyt. Katossa roikkui pihlajan lehtiä marjoineen, joita kuivatettiin karjanrehuksi. Lattiana oli maakamara. Kolme pientä puukuppia laudankappaleella, joka oli nurkassa hyllynä, ja kyynärän korkuinen kirnu ilmaisivat, että lehmäkin oli, mutta missä sitä pidettiin, on mahdotonta tietää. Joutuihan tuonlaisesta ihmisasunnosta yhtä ja toista ajattelemaan. Sehän osoitti, miten vähällä ihminen voi tulla toimeen ja millainen hänen elämänsä luonnontilassa oli. Talvella ei näe edes merkkiäkään hänen majastaan. Miehen nimi oli Lasse Ollinpoika Hakkarainen, joka 1816 muutti tänne Najenista ja vaimon nimi Kreeta Antintytär Muhoinen Milsjöstä. Eukkoa en nähnyt. Hän oli metsässä paimentamassa karjaansa, yhtä lehmää ja viittä vuohta. Niille oli tehty niin suuri läävä, että lehmä juuri ja juuri mahtui seisomaan. Hän oli kesäksi ottanut hoitaakseen muutamia kylän vuohia, joille hän risuista, kivistä ja kalikoista oli rakentanut suojan. Mies ei ollut kylvänyt muuta kuin kaksi kappaa perunoita. Muuten hänen toimenaan oli tervanpoltto. Lujarakenteinen ja iloluontoinen hän oli.

Täältä tulimme Bredsjöhön, jonne oli ⅛ penikulmaa. Huutelimme kauan venettä päästäksemme järven yli, mutta kukaan ei kuullut. Lopulta aloimme kävellä sen ympäri. Silloin löysimme neljästä vanhasta laudasta kokoonkyhätyn ruuhen, jolla myötätuulta pääsimme onnellisesti lahden yli. Menimme ensimmäiseen taloon, jossa tapasimme vanhan ukon, joka puhui hyvää suomea sekä kaksi akkaa naapuritalosta. Lasse Heikinpoika Keäriäinen Ruotsin metsistä oli ensiksi tullut tähän kylänpaikkaan v:n 1660 tienoilla. Hän asui aluksi niemen kärjessä nykyisten peltomaitten keskessä. Nykyään elävä vanha Matti Lassenpoika oli neljättä polvea ja 74:n ikäinen.

Lasse Heikinpojalla oli poika, Lasse Lassenpoika, joka lienee elänyt 101:n vanhaksi. Hänellä oli kaksi poikaa. Toinen, Heikki Lassenpoika, muutti Bredsjöhön, jonka eräs suomalainen ratsumies Göran Ebäck oli raivannut. Hänellä oli poika, joka niinikään oli sotamies ja matkasi tiehensä. Toinen veli, 58:n ikäinen Lasse Lassenpoika, omisti sitten tilan. Hänellä oli 7 poikaa ja 4 tytärtä. Heistä asui talossa nyt 74:n vuotias Matti Lassenpoika. Hänellä on 2 lasta ja kaksi lastenlasta (lapsipuolta). Eräs hänen veljistään, Lasse Lassenpoika, muutti Norrgärdiin. Hänellä oli kaksi poikaa, joista toinen vieläkin asuu siellä ja toinen muutti Åseniin. Molemmat vanhat tilat kuuluvat Gustafforsin tehtaaseen, mutta ei uusi, Bredsjönäs. Kun he vetävät sysiä Gustafforssiin, saavat he 1 taalarin 32 killinkiä sysimitasta, johon kuuluu 24 tynnyriä. Ennen heidän oli ollut talvikaudet ajettava rautaa Motjernin tehtaasta 2 ½ penikulman matkan saaden kippunnasta 8 killinkiä.

Seuraavana päivänä, elok. 28:ntena, satoi taaskin herkeämättä, joten minun oli rankkasateessa lähdettävä edelleen. Tytöt eivät koko yönä nukkuneet, vaan juoksentelivat nauraen edes takaisin pihalla. Luultavasti he mielellään olisivat tulleet minun luokseni tallinparvelle. Erikoisen kaunis oli eräs Dalbyn suomalaismetsistä oleva palvelustyttö. Aioimme Rankfalletin eli Kangelåsenin kautta kävellä Milsjöhön, mutta kun satoi tuiki tuimasti, menimme Käk'ahonmäelle (Gökberget) ja lepäsimme siellä hetkisen.

Käk'ahonmäki on uutistalo, johon v. 1795 tuli suomalainen Sundin metsiltä. Hän elää vieläkin ja on hänellä aikuisia lapsia.

Täältä tulimme maantietä pitkin Ivarsbergiin, joka oli kappaleen matkaa Najenin rannasta ja oli sekin myöhäisaikoina perustettu. Ensiksi rakensi tänne mökin Matti Lassenpojan veli Niilo Lassenpoika Keäriäinen Bredsjöstä. Hänen leskensä ja lapsensa siinä vieläkin elävät. Täältä menimme takaisin Sundbergiin, jonne tulimme likomärkinä. Isäntäni ei ollut yötä kotona, joten minä nukuin hänen huoneessaan. Illalla soittelin väelle huilua ja lähetin pojan Tyngsjöhön aamuksi hankkimaan hevosta.

Seuraavakin päivä, 29:s, oli sateinen ja pilvinen. Syötyäni perunoita ja voita maksoin velkani isäntäväelle ja kuljin rattailla Tyngsjön kylän läpi Milsjöhön, jonne oli runsaasti puoli penikulmaa.

Milsjön suomalainen nimi on Välijärvi. Ensiksi asettui tänne Matti Iivarinpoika Pasainen Milsjöhedenistä. Hänen pojallaan Matti Matinpojalla oli pojat Iivari ja Erkki. Edellinen jäi tänne, mutta Erkki muutti Rankfalletiin myytyänsä talo-osuutensa Heikki Heikinpoika Hakkaraiselle Najenista. Toinen veli Tivari otti vaimokseen Annikki Matintytär Kansaisen lesken Qvarnbergistä. Tämän ensimmäinen mies oli mestattu sen vuoksi, että hän puukolla oli lyönyt miehen kuoliaaksi. Miehen ollessa vangittuna Falunissa oli vaimo mennyt sinne ja saanut hänestä lapsen, tyttären, joka vieläkin elää, puhuu suomea ja on vanhana emäntänä Milsjössä. Hän oli ulkomuodoltaan niin eriskummallisen näköinen, etten hänen vuoksensa voinut olla huoneessa. Puhuessaan sulki hän silmänsä ja väänsi suunsa mykkyrään. Muuten hän oli harvapuheinen ja karkeaääninen. Kylässä oli vain yksi varakas talo.

Sain täältä miehen viemään hynttyyni Milsjöhedeniin, jonne oli ⅛ penikulmaa. Siellä oli vain lapsia kotosalla. Se on vanha, jopa ikivanha asuinpaikka. Ensiksi oli tänne asettunut »Iivarin Pekka» s.o. Pekka Iivarinpoika Pasainen, Pasalasta Suomesta. Hänen jälkeläisiltänsä varastettiin koko omaisuus ja samalla pirttikin poltettiin heidän ollessaan metsässä. Kun lisäksi vielä tuli katovuosia, kun paikka oli alava, niin muutti hänen poikansa Iivar Iivarinpoika Tyngsjöhön ja Matti Iivarinpoika Milsjöhön, nimittäin kalliolla olevaan taloon. Kerrottiin, että kun ihmisiä sittemmin tuli Milsjöhedeniin, tapasivat he pirtissä nälkään kuolleita ihmisiä. Sittemmin oli tila autiona, aina kunnes nykyinen sukupolvi muutti sinne. Minun oli täältä vaellettava yksin Nibofjälliin, jonne oli ¼ penikulmaa. Tiellä eksyin. Tavarani jätin Milsjöhedeniin.

Kun illansuussa tulin Nibofjälliin (Mattilaan) ja menin keskimmäiseen taloon, näin siellä nuoren herrasmiehen. Hän oli maanmittari, joka kolmen muun kera oli tullut tänne maita mittailemaan. Juttelin hänen kanssaan kauan. Talon isäntä puhui hyvää suomea. Sain Vålåsenin kyytipojan, joka oli tänne kyydinnyt maanmittarin, lupautumaan tuomaan hevosellaan tavarani Milsjöhedenistä. Mutta hän oli niin tyhmä, ettei ollut pystynyt samalla kertaa tuomaan matkakirstuani. Minun oli siis palkattava naapurista mies sitä aamuvarhaisella seuraavana päivänä selässään kantamaan.

Pauli Paulinpoika Matilainen alkoi ensiksi isänsä kera rakentaa siihen paikkaan, missä nyt asuu Olli Juhonpojan leski. Hänen pojallaan Juho Paulinpojalla oli 3 tytärtä ja 2 poikaa, joista Olli Juhonpoika asui samalla paikalla ja kuoli 6 viikkoa sitten syöpään. Hänen leskensä oli emäntäni. Lasse Paulinpoika Matilainen muutti ensin eteläiseen taloon ja sitten Bredsjönäsiin. Olli Pulkkinen Norjan rajalta osti hänen talonsa. Tullessaan hän oli kantanut lastaan tuohikontissa. Hän sai vävykseen Heikki Antinpoika Väisäisen Norjan rajalta. Tämän poika Heikki on kuollut, mutta hänen poikansa Heikki Heikinpoika elää ja on nainut Barktorpista. Juuri hän läksi matkakirstuani hakemaan. Olli Juhonpojan sisar Maria otti miehekseen Lasse Eliaksenpoika Hakkaraisen Najenista ja muutti pohjoispuoliseen taloon. Hänen poikansa Juho Lassenpoika asui siinä setänsä kanssa vieläkin. Tehtaan alustalaiseksi ei yksikään näistä taloista ole joutunut.

Sain ruoaksi vain maitoa ja illalla vähän mustaa puuroa. Molemmat talon tyttäret olivat paenneet naapuritaloon, kun maanmittari heitä ahdisteli. Minuakin hän pyysi avukseen. Hän oli kylillä kertonut jo 14 vanhana tehneensä eräälle tytölle lapsen, mikä tieto akkaväen kesken oli kulovalkeana levinnyt ja tullut tyttöjenkin tietoon. Minä nukuin aitassa tyttöjen vuoteella ja jätin maanmittarin omine tuumineen kamariinsa.

Tyngsjön suomalaiset olivat varoittaneet minua menemästä Vålåseniin, ellen tahtonut panna henkeäni alttiiksi. Mietin menisinkö suoraa tietä metsän halki sinne 2 ½ neljännestä vai valtamaantietäkö seuraisin. »Kukapa jänistäisi», ajattelin. Olisihan häpeä olla arkahousu. Ja jos niikseen tulee, tulisi henkeni heille kalliiksi. Sain Vålåsenin pojan jäämään yöksi ja seuraavana päivänä saattamaan minua isänsä Heikki Heikinpoika Siikaisen luo, josta yleiseen huhuiltiin, että hän oli murhannut erään länsigöötalaisen ja siten äkkiä rikastunut.

Lauantaina, elok. 30:ntenä, nousin varhain ja varustauduin matkalle. Maanmittarikin lähti samalla kertaa. Mutta hän ajoi hevosella maantietä pitkin minun marssiessani mitä synkimpiä saloja. Panin pistoolin taskuuni, nakkasin pyssyn olalleni ja aloin kävellä pojan ja kirstuani kantavan hevosen jäljessä. Olimme ennättäneet jo runsaasti puolitiehen, kun kuulin hiljaista kahinaa, ikäänkuin jäniksen juostessa, takanani. Käännähdin ympäri nähdäkseni, mitä se oli. Ja mitäpäs näin? Pitkän tuiman miehen, lerppahattu päässä, pyssy olalla. Oltuaan jonkun suuren kiven takana väijyksissä hän oli viekkaasti kuin kissa hiipinyt selkäni taakse. Ei ollut tarvis kysellä kuka hän oli, sillä saamieni kuvausten nojalla hänet tunsin. Eipä käy kieltäminen, että sydänalassani aluksi ikäänkuin lekahti, mutta sain pian luontoni takaisin. Tempasin pyssyn olaltani ja käskin hänen kulkea edelläni, sillä eihän käynyt laatuun, että sentapainen mies ladatuin pyssyin käveli takanani. En tiedä oliko olevinaan kohteliaisuutta, että hän aluksi hieman vastusteli. Mutta hän huomasi pian minun asenteestani, ryhdistäni ja käskevästä äänilajistani ja kun vielä tartuin sapelin kahvaan, etteivät kursailut ja kohteliaisuudet olleet kysymyksessä. Hän totteli. Hän alkoi puolestaan torua poikaansa, joka minua kyyditsi, kysyen missä tämä oli maleksinut. Sanoi eilisen illan odottaneensa poikaa kotiin ja kun ei häntä vielä yöksiään kuulunut, oli hän lähtenyt aamulla varhain vastaan nähdäkseen, oliko mitään tapahtunut. Kuullessaan meidän tulevan oli hän vetäytynyt tiensyrjään nähdäkseen, keitä me olimme. Minä vastasin, ettei ollut syytä torua poikaa, kun minä olin houkutellut hänet jäämään yöksi ja siitä sai hän olla minun kanssani tekemisissä. Sitten aloin jutella hänen kanssaan matkastani: mitä seikkailuja minulla oli ollut, miten minun kimppuuni usein oli yritetty äkkiarvaamatta hyökätä, mutta miten aina olin pelastunut. Edelleen kerroin, että meitä oli kaksi matkustajaa, joiden piti tavata Säfsenin pappilassa. Toinen kulki maantietä, toinen oikotietä metsän halki. Olin muka heidän kirkkoherransa läheinen tuttava ja hänen puoleensa piti minun nyt kääntyä, kun rahat olivat lopussa y.m. sellaista, mitä saatoin keksiä poistaakseni miehen murhanhalun ja rahanhimon.

Tämäntapaisia jutellen tulimme Vålåseniin, Laukkumäkeen, joka oli saanut nimensä Laukkuharjusta, joka on ⅛ penikulmaa pohjoiseen. Sen nimi johtui siitä, että suomalaiset muinoin hirviä pyytäessään ripustivat laukkunsa erääseen tämän harjun honkaan. Täällä oli kapea sola, johon he yrittivät ajaa hirven saloilta. Ruotsalainen nimi »vål» on saanut alkunsa täällä tavattavista tuulen kaatamista suurista puista. Talon lähellä olevan toisen mäen nimi on Lohenlahenmäki. Ensimmäisen tänne noin v. 1770 asettuneen miehen nimi oli Heikki Matinpoika Siikainen Skärfjällistä. Hänellä oli 10 lasta, joista Heikki Heikinpojalla, jonka vaimo on Kirsti Heikintytär Keäriäinen Barktorpista, on 7 lasta.

Olin aiemmin Tyngsjön suomalaisten kuullut kertovan muun muassa, että isännällä on monia kirjoja, joita hän ei osaa lukea, kuten Zornin ornitologia, latinalainen aapinen y.m. Juolahti heti mieleeni, ettei hän niitä ole saanut rehellisellä tavalla ja päätin siitä ottaa selvän. Jos ne olivat ennen olleet toisen omaisuutta, piti niissä jossain tavattaman omistajan nimi. Aioin kopioida nimet ja julkaista jossakin lehdessä päästäkseni selville, oliko kysymyksessä murha. Kun astuin tupaan, hämmästyin nähdessäni talonpoikaispirtissä pari kolme hyllyriviä erilaisia kirjoja. Kysyessäni, mistä hän ne oli saanut, vastasi hän ostaneensa ne Karlstadin markkinoilta. Ja kun utelin, mitä hän teki esim. latinan- ja saksankielisillä kirjoilla, sain vastaukseksi, että niistä saattoi opettaa lapsia lukemaan sisältä. Molemmat tiedonannot näyttivät minusta yhtä valheellisilta. Eniten herätti epäilyksiäni se, ettei hän ollut halukas myymään niistä ainoatakaan. Aavistukseni pitivätkin paikkansa. Niissä oli eri henkilöiden nimiä. Mutta en voinut kirjoittaa nimiä muistiin, kun ukon argussilmä seurasi kaikkea, mitä tein ja hänen läsnäollessaan olisi kopioiminen herättänyt epäluuloja. Saadakseni hänet edes hetkeksi poistumaan pyysin häntä toimittamaan päivällisen. Hänen ollessaan siitä neuvottelemassa toisessa tuvassa kirjoitin muutamia niissä tapaamiani nimiä: Salomon Sundelius oli Johan Kumblain muistutuksissa Walchin käännökseen; »Doct. And. Knös. Kyrkoh. Olof Gråberg» ja »P. U. Klingvall» oli kirjassa: »Tankar om gamla och nya Testamentet;» Anders Anders. Sundblad, Stockh. oli teoksessa »Holmbergs poema heroico comico»; edelleen Per Marelius 1772; Joh. Adolf Sarebom j.n.e. Muutamat nimet oli raaputettu, mutta niin, että ne saattoi lukea.

Kun ruoka oli tuotu pöydälle, en syönyt muuta kuin koskemattomasta kuoripiimäkehlosta, sillä siihenhän ei olisi voitu saada myrkkyä pannuksi. Talon naisetkin näyttivät minusta epäilyttäviltä. Sillä tuskinpa olin ennättänyt kirstuni avata, ennenkuin he olivat ympärilläni sisällystä katselemassa. »Ai, miten se on kaunis!» he huusivat, pyytäen, että ottaisin vaatekerran esille heidän nähtäväkseen. Minun oli pakko nopeasti sulkea koko kirstuni.

Sain erään rohkean pojanrumiluksen kyytiin Sågaan, jonne oli ¾ penikulmaa. Eksyimme tieltä ja jouduimme suurelle suolle, joka oli niin vetelä, että hevonen upposi niin syvälle, että oli ihme, miten se enää pääsi ylös, vaikka se olikin virma ja siitä oli maksettu 200 taalaria. Olin alkuaan aikonut käydä Skärfjällissä, jonka suomalainen nimi on Juva, siis kotipitäjäni nimi, arvellen, että sieltäkin joku olisi asettunut tänne. Mutta tiellä sainkin kuulla, että ensimmäinen asukas oli ollut Äppelbon taalalainen Joonas, joka Taalaissa ääntyy Juga, Juka t. Juva. Hänestä kylä oli saanut nimensä. Kiiruhdin siis Qvarnbergiä kohti ehtiäkseni sunnuntaiksi Säfsenin kirkolle.

Såga, Saha on suomalaisen viljelykseen ottama. Hänen nimensä oli ollut Maunu Kustaanpoika Rådasta, sukunimeä ei enää muistettu. Hän oli ollut rakennusmestarina Fredriksbergin tehtaalla. Täällä ovat asukkaat alituiseen vaihtuneet sen jälkeen, kun tila liitettiin tehtaaseen. Vain pari tilaa on pysynyt itsenäisenä.

Täältä ei ollut hevosta saatavissa. Talutettiin esille suuri lihava härkä ja kirstu saatiin joten kuten satulaan sen selkään. Luultavasti härkäraukka ei ennen ollut kantanut sellaista taakkaa, sillä raivostuneena ja äksynä se teki huikeita hyppyjä ja heittäytyi lopulta nurin, kun se ei muuten pystynyt kuormasta vapautumaan, ja siinä oli kirstukin särkyä. Meidän oli kannettava tavarat vanhaan latoon, jonne oli puoli neljännestä ja olin nääntyä tielle, tottumaton kun olin sellaiseen työhön. Yöllä oli sieltä käveltävä penikulman matka Qvarnbergiin. Tuskalla ja vaivalla sinne saavuimme kello 11 sillä pimeässä eksyimme tieltä. Tullessamme tupaan syntyi aika jytäkkä poikajoukon rynnätessä ulos. Neljä tytärtä oli kotona ja vanhemmat poissa, joten kylän poikia oli siellä yöjalassa mekastamassa. Vanhin tytär valitteli heidän vallattomuuttaan, sillä hänen varpailleen oli pahasti survottu. Hän piti ovea kiinni, kunnes toiset puhalsivat tuhkista tulen. Yöni nukuin heidän veljensä seurassa aitassa.