15. Paluumatkalla

Jo klo 11 ap. saavuin Ulriksbergin tehtaalle. Tiellä näin monia harkkorautakuormia matkalla Ulriksbergistä Fredriksbergiin. Itse ajoin tehtaalle rattaineni, mutta Rautiainen taas ajoi ehdon tahdon suurimmille kiville, jotta rattaat särkyisivät. Hän sanoi, että niin he aina menettelevät, joten, kun keväällä on 12 hyvät työrattaat, syksyllä on jäljellä kahdet tai kolmet. Siten valmistetaan vuosittain 8 t. 9 uudet rattaat, puhumattakaan vanhoista, jotka korjataan. Nykyistä pehtoria Morellia väittivät he pahimmaksi pedoksi, mitä täällä milloinkaan oli ollut. Jo edellisellä viikolla olin kuullut hänen ruoskineen erästä vaimoa sangen pahoin ja että tämä oli ollut näyttämässä papille, miten häntä oli lyöty; mutta eihän pappi voinut auttaa. Morell oli tullut tänne 6—7 vuotta sitten. Edellisessä pehtorinpaikassaan oli hän kerran ollut häätämässä talonpoikaa. Tämä ei sanonut mitään niin kauan kuin pehtori heitteli tavaroita huoneesta, mutta kun tämä kajosi kehdossa nukkuvaan lapseen heittääkseen senkin ulos, sydämistyi isä siitä, niin että sieppasi laudankappaleen ja läimäytti pehtoria korvalle, niin ettei hän sillä korvallaan tänä päivänä kuule, sillä se meni lopullisesti lukkoon. Täällä sain kuulla, että he väijyskelivät ampuakseen hänet. Ennen häntä oli Trana pehtorina, hänkin ilkeä ihminen, mutta ei tämän veroinen. Hän hukuttautui Tervalampiin siitä syystä, että patruunat panivat hänet viralta, vaikka hän heidän hyväkseen oli uhrannut omiakin rahojansa.

Ulriksbergissä oli kotona vain nuori suomalainen mies Antti Kallenpoika, joka oli nainut edellisen kirkkoherran tyttären. Hän oli nuori reipas mies — sama, joka ensimmäisenä sunnuntaina istui kirkon parvella kanssani. Odottaessani päivällistä katselin tauluja salin seinillä. Yksi esitti vanhaa Gravea ja ympärillä oli kirjoitus:

Kuvan alla luki:

Päivällistä söin vanhan rouvan ja vanhan virasta eronneen »patruunan» seurassa. Sillä aikaa saapui posti. Postimestarin kirjelmästä näin, että kirjeeni oli lähetetty Suomeen. Täällä sain myös lukea sanomalehtiä. Vanha kirjanpitäjä Fahlberg, lukkarin veli, tuli minua tehtaan hevosella kyytiin Skattlösbergiin. Mutta ennenkuin menin pengoin kaikki vanhat kirjat ja paperit löytääkseni ne irtolehdet, joita apulainen, maisteri Enborg, väitti täällä säilytettävän ja joissa piti olla suomalaisista. Mutta en löytänyt niitä.

Omituisen sopimuksen oli lukkari Björnram, nykyisen edeltäjä, tehnyt papin kanssa, pappi nimittäin saisi kantaa hänen tulonsa, leiviskän viljaa joka vanhasta talosta, yhteensä 53 leiviskää. Sen sijaan piti lukkarin joka sunnuntaiaamuna saada ryyppy viinaa, aamiainen pappilasta, ½ leiviskää voita ja ½ tynnyriä rukiita. Lukkari oli ollut suuri juomaratti, mutta nykyinen oli saanut alistua edellisen sitoumukseen.

Tulin ajoissa Skattlösbergiin. Siellä oli kotosalla vain vanha eukko, joka osasi suomea. Hän oli palvellut Ludovikassa, kun eräs ukko tuli Suomesta ja valitti Cedercreutzille, että hänet oli ajettu pois talostansa. Hän oli saanut 11 leipää, juuston y.m. eväiksi sekä rahaa, ja herra oli sanonut: »Mene sinä, ukko, kotiin ja sano pehtorille, että sinä saat asua talossasi». Tapasin täällä Lasse Lassenpojan pojan Dunderbergistä. Hän oli viisas ja järkevä mies. Katselin kylää. Väki oli jo kokonaan ruotsalaistunut; ei edes ollut ainoata savupirttiä jäljellä. Talo, jossa olin yötä, oli likainen kuin sikolätti ja täällä näin ensi kerran, että emäntä keitti puuroa pesemättä pataa. Täällä on asunut Vappuisia ja Liittisiä, Abborbergissä Pohjoisia, Honkaisia ja Vappuisia, Bingsjöbergissä (Mujalassa) Mujaisia, Jänsenissä Liittisiä, Skålkbergissä Rautiaisia ja Soikkaisia, Grilsåsissa Kemppaisia j.n.e. Kylässä oli 11 taloa ja n. 100 henkeä. Isäntäni tuumaili myydä talonsa ja muuttaa Suomeen. Hän kertoi, miten metsänvartijat vähää ennen joulua (kun on juhliksi parasta valmiina) kävelevät talosta taloon lahjuksia kantamassa aivan kuin laillisia saataviansa siitä, etteivät ole näitä haastaneet käräjiin tuhkaan kylvämisestä miiluamisen jäljille. Heitä on niin monesti sakotettu, että he ovat jo siitä tavasta luopuneet.

Seuraavana päivänä jätin Skattlösbergin. Suo, josta rovasti Boethius puhuu, on kaikkiaan 15 tynnyrinalan suuruinen ja siitä on Erik ja Samuel Mattssonilla 3 tynnyrinalaa peltona. Kuulin Rifalletissa ollessani, että Thorsbergissä olisi mies nimeltä Staffan, jolla olisi joukko vanhoja asiakirjoja. Menin sinne Roskmoran kautta. Mutta hänellä ei ollut mitään tai pelkäsi hän niitä minulle näyttää. Hän sanoi Tuomas Juhaninpojalla Näsissä olevan kirjan, jonka tämä oli joltakin saanut lainaksi ja siinä puhuttiin näistä suomalaisista.

Tänään oli hieman sateinen ja ruma ilma. Mutta eihän koko viime kuussa satanut ennenkuin nyt. Tulin 1 ½ penikulmaa Sunnansjöhön siten, että isäntäni maantiellä juosten ajoi hevosta minun ja hänen kirkolle menevän tyttärensä istuessa rattailla. Minä pyrin Gränjebergiin, joka on Ruotsin suurimpia kaivoksia ja sitten ½ penikulmaa Näsiin tiedustelemaan mainittua kirjaa. Sain suomalaisen kyytimiehen mukaani. Ensin soudimme yli Vesmanin ja Saxenin, sittemin kävimme jalan. Oli ollut jo pitkän aikaa pimeä, ennenkuin ennätimme perille. Björnhyttenissä en ollut sisällä, mutta tapasimme pimeässä erään palvelustytön, jolta sain kuulla, ettei pehtori Jensen ollut kotona. Kyytimieheni kuuli heti puheesta, että tyttö oli Säfsenistä, ja hän myönsikin olevansa Gravendalista. Menimme kartanoon, vaikka kello olikin jo 9. Eräs mamsseli tahtoi tarjota minulle illallisen, mutta minä kielsin. Seuralaiseni sitä vastoin käytti hyväkseen, mitä tarjottiin. Minulle valmistettiin vuode ja menin heti nukkumaan. Sanoin piialle, että hän herättäisi minut kello 5:ltä, sillä tahdoin varhain liikkeelle; mutta hän tuli vasta kello 7, kun jo olin täysin pukeutunut.

Seuraavana päivänä, sunnuntaina syyskuun 21:ntenä, satoi koko päivän. Syötyäni aamiaista menin kaivosvoutia etsimään. Mutta siellä ei ollut muita kotona kuin nuori, kaunis siunatussa tilassa oleva rouva. Hän näytti minulle miehensä kaikki kivennäiskokoelmat, jotka hän oli kerännyt kaivoksesta. Niitä säilytettiin suuressa kauniissa kaapissa, jossa oli lasiovet. Hän lupasi minulle muutamia mineraaleja. Sain erään kaivosmiehen mukaani Marnäskaivokseen, Räfhålaan Sjustjernaan ja Ceciliaan, joista löysin useita kivilajeja. Sitten menin taas kaivosvoudin rouvan luo ja sain kaksi haluamaani kiveä. Luulen, että olisin häneltä saanut mitä ikinä halusin. Niinpä oli siellä suuri kaunis tippu-kalcedon. Kun hän näki minun sitä himoitsevasti katselevan, tahtoi hän välttämättömästi antaa sen minulle, vaikka se oli koko kokoelman helmi. Niin mielelläni kuin sen olisin tahtonutkin, en käyttänyt tilaisuutta hyväkseni, kun pelkäsin hänelle siitä miehen puolelta koituvan ikävyyksiä. Kysyin, saisiko siitä katkaista kappaleen: »Aivan kernaasti», sanoi hän. ja minä todella taitoin siitä kappaleen — mitä olen monesti jälkeenpäin katunut, etenkin kun ajattelin hänen tilaansa. Menin uudelleen kaivokseen jumalanpalveluksen ajaksi mekastamaan. Sateen vuoksi en välittänyt mennä Näsiin.

Kello 3 tulin Sunnansjöhön. Söin siellä erään velkaisen ja köyhtyneen kartanonomistaja Bergmanin luona. Annoin suomalaisen kyytimieheni viedä tavarani rannalle, josta sain erään miehen soutamaan kirkonkylään. Klo ½ 6 saavuin Gränjen kirkonkylään, joka oli suuri punaiseksi maalattuine rakennuksineen. Siellä asui patruunia, vuorimiehiä, pappeja ja jos joitakin. Ajoin kievariin, jossa takkavalkean ääressä kuivattelin vaatteitani, sillä olin märkä kuin uitettu. Pihalla oli joka sopessa juopuneita miehiä, jotka kiroilivat ja sadattelivat. Sain kievarin palvelijalta kuulla, että yöllä olisi tanssit, joihin minullekin annettiin lupa tulla. Mutta kun satoi, en välittänyt mennä ajatellen, että siellä saattaisi olla pappilan piikoja enkä tahtonut, että siitä huhu ennättäisi ennakolta pappilaan, jonne seuraavana päivänä aioin mennä. Muuten sain kievarissa hyvän huoneen ja ruoan, jonka vuoksi istuin kirjoittamaan päiväkirjaani. Mutta lopulta oli mentävä nukkumaan, kun kynttilä loppui, eikä koko talossa ollut muuta kuin tuo pieni kynttilänpätkä.

Seuraavanakin päivänä satoi herkeämättä. Istuin kamarissa ja kirjoittelin päiväkirjaani aina kello 5 saakka ip. Sitten pukeuduin mennäkseni pappilaan tapaamaan kirkkoherra Godeniusta. Tultuani sinne kuulin, mikä ilo ja riemu salissa vallitsi: Siellä soi viulu ja klaveeri ja kaksi naista lauloi. Menin keittiöön kysymään, missä saisin tavata kirkkoherraa. Muuan tyttäristä, mamsseli Carolina oli siellä ja vei minut yliskamariin. Siellä tapasin hänen isänsä. Hän oli pitkä ja harvapuheinen mies. Olin kuullut, että hän oli hieman höperö, mutta sitä en puheista huomannut. Hän istui siellä yksin sohvalla kuunnellen, miten alhaalla mellastettiin. Sanoin kuka olin ja mikä oli matkani syynä j.n.e. En ollut ennättänyt olla kauan, ennenkuin rouva tuli pyytämään minua alas. Tulin suureen saliin, jossa näin kaksi herraa ja neljä mamsselia. He alkoivat ensin laulaa, mutta se ei oikein sujunut ja mamsselit tahtoivat tanssia. Mutta kun kukaan ei suoranaisesti minua kehoittanut, en liittynyt joukkoon. Yksi herroista soitti viulua, toiset tanssivat. Vanha rouvakin, senkin silkkipyrstö, pyöritteli peräänsä niinkuin muutkin kanat. Kaikki katselivat he minua pitkään ja kuin kysyen, enkö minäkin tahtoisi osallistua leikkiin. En ollut näkevinänikään, vaan puhelin pastorin apulaisen Vahlbeckin kanssa suomalaisista. Hän tuntui järkevältä mieheltä. Kun katrilli oli tanssittu loppuun siten, että yksi kolmesta parista muutti tyhjälle neljännelle paikalle ja vain yksi kavaljeeri pyörähteli tuon vanhan rouva-aluksen kanssa, tuli eräs herroista kehoittelemaan minua liittymään tanssijoihin. Se oli kapteeni, kreivi Horn, joka pari tuntia sitten oli tullut Lindköpingistä. Hänellä oli täällä maatila, jota oli tullut vuokraamaan. Hän oli kohtelias eikä suinkaan ylpeä herra. Hän pyysi minua viemään terveisiä veljelleen, joka äskettäin ensi kertaa oli matkustanut Upsalaan yliopistoon opiskelemaan. Meidän jutellessamme toinenkin herra tuli pyytämään minua tanssiin, ja näin miten tytötkin rukoilevin katsein odottivat vastausta, sillä olinhan juuri tullut täysi-ikäiseksi ollen nuorin ja luultavasti myös urhein ritari. Tuo toinen herra oli entinen maanmittari, nykyinen Saxhyttanin pehtori nimeltä Dahlman. Hänkin oli äsken tullut vieras, joten kaikki olimme talossa outoja. Paitsi talon omia naisia oli siellä vielä mamsseli Gustafva Boritz; kaikki iloisia, nauravia ja kepeäjalkaisia naisia. Tekeydyin aluksi tärkeäksi ja esteleväksi, mutta kun kerran olin tanssinut ensimmäisen katrillin neiti Boritzin kanssa, tulivat kaikki naiset ympärilleni ja kysyivät, olinko Upsalassa oppinut tanssimaan. Ja kun selitin, että kyllä se taito Suomessakin osataan, niin se heitä hämmästytti suuresti, niin he suoraan sanoivat, etteivät sitä uskoneet. Minä puolestani kummastelin ruotsalaisen sivistyneistön tietämättömyyttä, oikeammin sanoen suomalaisen kansallisuuden halveksumista. Mutta eihän tämä ollut ensi kerta, kun täälläpäin osoitettiin näin karkeata tietämättömyyttä. (Voin esittää toisen esimerkin ruotsalaisten tietämättömyydestä ja vieläpä itse Tukholmasta. Siihen aikaan asui siellä kenraali, kreivi Tavast, syntyperältään suomalainen, jonka puoliso oli ruotsalainen vapaaherratar Frisendorff. Heidän luonaan asui pihan puolella kreivin sukulainen, nuori suomalainen taiteilija Magnus von Wright. Eräänä iltapäivänä oli siellä joukko vieraita naisia, muiden muassa kaksi kreivittären sisarta, jotka viettivät aikaansa lyömällä korttia. Wright käyskeli edes takaisin huoneessa, mutta asettui lopuksi emännän tuolin taa. Ja kun tämän piti lyödä kortti, osoitti von W. sormellaan toista, joka hänen mielestänsä olisi ollut lyötävä. Silloin kuiskasi toinen vapaaherratar toiselle, toki niin että W:kin sen kuuli: »Kah, hänhän tuntee kortitkin.» Niiltä ajoilta, jolloin suomen kaarti (tämän vuosisadan alussa) oli sijoitettuna Porvooseen, ruotsalaiset upseerit kertoivat Tukholmaan palattuansa »daameilleen» hassunkurisia juttuja suomalaisten mamsselien käyttäytymisestä).

Tanssin ilonpitoon kuului myöskin se, että minä kerran mamsseli Carolina Godeniuksen kanssa juoksin salista — pimeään kamariin; muut tulivat perässä. Myöskin Lisette ja Johanna Godeniuksen kanssa tanssin useita kertoja. Sitten aloimme leikkiä. Muun muassa oli musiikin tahdissa suoritettava joku tehtävä ja minä onnistuin erinomaisesti viedessäni tuolin pöydän luo ja asettaessani siihen kukkaruukun. Minut saatiin jäämään illalliselle, jonka jälkeen vieläkin tanssittiin. Kun en pöytään mennessä ottanut härsytysryyppyä, kehuivat kaikki naiset minua, sitä enemmän, kun olin ylioppilas ja sellaiselle heidän mielestään sopi mikä tahansa.

Tehdessäni lähtöä yritti rouva saada minua jäämään muiden herrojen tavoin yöksi. Kun en suostunut, pyysi hän minua aamiaiselle, mutta en luvannut, ollakseni vapaa. Sain Vahlbäckiltä kievariin lainaksi »Grangärdes Församlings minnesbokin» nähdäkseni, oliko siinä mitään suomalaisista. Dahlman lupasi seuraavana päivänä tulla ottamaan selkoa minun nuottikokoelmistani.

Seuraavana päivänä nousin varhain ja kopioin yhtä ja toista tuosta muistikirjasta. Siinä luki m.m.:

Kirkkoherra Hindrik Lindbom sai kihlakunnantuomari Magnus Joh. Lundilta kesäk. 3 p:nä 1746 päätöksen, ettei kirkonkylän väki sunnuntai-illoin saanut leikkiä eikä tanssia eikä lauantai-iltoina suurin joukoin valvoa ruumiin ääressä, koska siitä kuninkaallisen asetuksen mukaisesti seurasi 10 taalarin sakko. —

Nimismies Nils Rundbergin esityksestä kesäk. 11 p:nä 1750 määrättiin rengeille ja sotamiehille 5 hopeataalarin sakko elleivät pyhä ja juhlapäivinä olleet kotona ennen klo 4. — Kesäk. 13 p:nä 1724 määrättiin 10 hopeataalarin sakko soittajille ja isännälle, vieraille kullekin 5 taalaria.

»Anno 1688 tammik. 22 piti Herra Tri Piispa kenraalitarkastuksen Grangärden pitäjässä. Pastori ilmiantoi suomalaisen naisen pitäjässä myyneen olutta ja pyydettiin häntä pitäjästä karkoitettavaksi. — Pääteltiin: Hänet on ilmiannettava käräjissä ja olut otettava takavarikkoon maaherran määräyksen mukaisesti. Jos Nimismies siihen ei puuttua tahdo, ilmiannettakoon Herra Maaherralle.»

»Kysyi Pastori, saisiko hän haudata suomalaisen naisen, jonka Antti Finne Finmarkista oli tuonut; hän oli kotoisin Suomesta, oli ollut sukulaistensa luona, mutta hänellä ei ollut papinkirjaa.»

Insinööri Dahlman tuli luokseni pyytäen aamiaiselle pappilaan, mutta minä en mennyt, sillä tahdoin ensin lukea muistikirjan. Annoin hänelle joukon nuotteja ja niin hän meni tiehensä. Vein kirjan pois vasta klo 10 ja sain samalla nuottini takaisin.

Kauan en pappilassa viipynyt, vaikka minua kehoitettiinkin jäämään. Maksoin kortteerini, sain hevosen ja jatkoin matkaani. En mennyt kauemmaksi kuin Sörgvikiin, jonne oli 1 ¼ penikulmaa. Illansuussa menin kyytimieheni kanssa Limstenin kaivoksia katsomaan. Kievarissa oli ruokapöytä niin epäsiisti, että töin tuskin saatoin siitä mitään nauttia. Rattailta noustessani putosi kelloni maahan ja lasi särkyi.

Seuraavana aamuna satoi hieman, mutta päivemmällä oli kaunis ilma. Ajettuani 1 7/8 penikulmaa tulin Smedjebackeniin, joka oli kuin pieni kaupunki. Siellä kysyttiin minulta passia. Täältä sain oikean nahkakaakin kyytihevoseksi; se ontui toista jalkaansa voimatta sitä panna maahan. Kyytimies ruoski sitä armottomasti, sillä hän ei tiennyt, mitä minun kivisäkkini painoivat. Ne nostin aina itse kyytirattailta toiselle, ettei päästäisi selville niiden raskaasta sisällöstä. Hevonen väsyikin Stensbossa puolitoista neljännestä ennen Vesterbytä. Sain uuden virman hevosen, jolla tulin Vikiin. Täällä tapasin vanhan nimismiehen, joka puhui paljon viime Suomen sodasta ja kehui suomalaisia ruotsalaisia paremmaksi. Täältä en päässyt suoraan Nordbergiin, kun sinne ei ollut ruunun maantietä, vaan oli ensin mentävä penikulma Ansjöflyteriin. Täällä aterioitsin sillä aikaa kuin hankittiin reservihevonen. Saatuani hyvän hevosen ja kyytiin reiman 20-vuotiaan tytön läksin edelleen klo 5 tullen klo 8 Nordbergiin.

Nousin varhain seuraavana aamuna ja menin suurustettuani kaivoksia katsomaan saaden joukon uusia mineraaleja. Kello 3:n tienoissa läksin Hästbackaan, jonne oli 1 ¼ penikulmaa. Tämä kievari oli kuin suuri kartano. Isäntä ja emäntä olivat ristiäisissä Islingbergin pappilassa ja vain palvelijattaret kotona. Niistä oli kolme nuorta, sievää ja vikkelää. Minä vähän taputtelin yhtä eteisessä, sillä en uskonut, kun hän sanoi olevansa naimisissa, ja että mies juuri katseli minua vastapäätä olevan rakennuksen ikkunasta. Perästäpäin sain kuulla, että tosiaankin oli niin. Muut tytöt hyppivät, juoksivat, melusivat tehden jos jonkinlaista ilvettä.

Minun oli odotettava kauan hevosta, kun kestikievari oli poissa ja talonpojat väittivät, ettei hevosia ollut saatavissa. Saadakseni aikani kulumaan, otin luodikkoni ja menin vanhan ladon luo, piirsin sen seinään viidenäyrin lantin kokoisen pilkan, panin pienen puukon terän pilkan keskelle, menin 90 askeleen päähän ja ammuin vapaalta kädeltä kolme laukausta niin että luodin kappaleet menivät terän kummaltakin puolelta pilkkaan. Kyytimiehet töllöttelivät vuoroin minua vuoroin toisiaan. Lopulta luulivat he minua poppamieheksi ja silmänkääntäjäksi. Jopa tuli hevonenkin ja minun toivotettiin menevän sitä sileätä niin kauas kuin tietä riitti. Mutta nyt ei kukaan uskaltanut tulla kyytiin. He suostuttelivat viimein erään nuoren vaimon lähtemään. Hänellä oli niin hyvä hevonen, että sitä täytyi ohjia pidellen kaikin voimin hillitä. Pian suoritimme tuon 1 ½ penikulman matkan Färnebon pitäjän Islingebyn kievariin. Täältäkin sain kunnollisen hevosen Hemmingebohon, josta sain iloisen kyytimiehen Salaan. Kuljimme Sätran kaivon ohi ja tie oli tasainen kuin pöytä. Kaupungin lähettyvillä äkkäsi kyytimieheni ladon katolla suuren pöllön aivan tien vieressä. Mutta minun ladatessani pyssyä se lensi tiehensä ja huomasin, että se oli metson kokoinen.

Kello 11 illalla tulimme kaupunkiin. En saanut yösijää kievarissa, kun oli paljon matkustajia, joten minulle neuvottiin toinen paikka. Mutta kun sielläkään ei ollut sijaa, oli kievarin mamsselin noustava vuoteeltansa ja jätettävä se minun käytettäväkseni. Annoin kyytimiehen nukkua kamarini lattialla.

Seuraavana aamuna kävin af Forselleksen luona, jolta sain kivipaketin, jonka menomatkalla olin jättänyt säilytettäväksi. Vasta kello 3 läksin kaupungista tullen kievarin omalla hevosella Söröniin ja Härfstadiin. Tullessani Brunsätran majataloon oli kello jo ½ 9 illalla. Täällä sain kuulla, että metsässä oli paljo rosvoja, jopa 14—15 laumassa ja vain 3 oli saatu kiinni. Kyytimiehet neuvoivat, etten yöllä menisi edemmäksi. Mutta kun vielä samana iltana tahdoin olla Upsalassa, latasin pyssyni ja kaivoin matkalaukustani esille pistoolin. Ajoimme hyvää vauhtia 1 ½ penikulmaa Kölfvaan, jonne tulimme klo 11. Muuttaessani pihalla tavaroitani rattailta toisille tuli mies metsästä. Hän pysähtyi nähdessään minut ja näytti aikovan kääntyä takaisin. Minä ryntäsin sapeli ojossa hänen kimppuunsa ja kysyin, kuka hän oli. Kun hän ei vastannut, tartuin kaulukseen viedäkseni hänet taloon. Nyt hän alkoi puhua, ja kyytimieheni tuli rytäkkään tuntien miehen lähimmäksi naapurikseen, joka oli juovuspäissään lähtenyt nurkissa maleksimaan.

Kuu nousi ja ilma oli mitä ihanin. Ja vaikka kaupunkiin oli 2 ¼ penikulmaa niin pääsimme virmalla hevosella pian perille. Ajoin Linnankatua ja Kuningattarenkatua torille, pysähtyen apteekin edustalle. Kyytimiehen ja hevosen jätin muutamien kauppakojujen taa ja menin apteekin ovelle koputtelemaan. Weber nousi vuoteeltaan ja kysyi, mitä halusin. Minä muutin ääntäni ja pyysin vähän voidetta. Mutta hän tunsi ääneni, sytytti tulen ja laski minut sisälle.

Häneltä sain nyt kuulla, että asuntoni isäntä, kultaseppä Berg vastoin sitoumusta oli vuokrannut kolmannen kamarini professori Geijerille, joka asui samassa talossa ja että hän olisi ilman Weberin väliintuloa vaokrannut vielä muutkin huoneeni. Minulle oli tullut 8 kirjettä Suomesta: 4 isältäni, yksi sisareltani, Poppiukselta, Sjögreniltä, Arvidssonilta ja Hällströmiltä. Isäni kirjeistä näin, että hän oli saanut minun kirjeeni Salasta, Falunista ja Glitteråsta ja että hän oli lukenut minun arvosteluni Literatur-Tidningistä sekä runoni Poetisk kalenderista. Niitä hän ei moittinut eikä kiittänyt, luulipa vain, etten niitä itse ollut kirjoittanut.

Kun tänään vatsani oli tuntunut vähän kipeältä, otin aimo ryypyn vatsaa vahvistavia tippoja, se olikin ensimmäinen ja viimeinen koko matkallani. Weber kertoi myöskin, että leipuri Lund oli minua varten pitänyt pienen villakoiran pennun, Saukon. Ajoin sitten kortteeriini, annoin nostaa tavarani kamariini, missä kyytimiehenikin sai lattialla yötilan. Jumalan kiitos, katon alla oltiin; mutta mieleni oli paha siitä, että hänen hyvä hevosensa sai seisoa ulkona sateessa.

Siis olin syyskuun 26:ntena onnellisesti jälleen Upsalassa tehtyäni Taalain suomalaismetsiin matkan, jolle läksin kesäkuun 27:ntenä. Se siis oli yhteen menoon kestänyt kolme kuukautta. Mitä kaikkia tietoja minä näistä suomalaisista sain, pidän toistaiseksi omina hyvinäni, kosk'ei kukaan niistä ole välittänyt.