Vaikka jo Otavan ensimmäisen osan esipuheessa olen kertonut matkani syistä ja tarkoitusperistä, ei liene poluilta poikkeamista, jos tässäkin nuo syyt mainitsen, etenkin kun ne muodostavat sen näkökulman, mistä olen aloittanut, ja kun ne selittävät koko matkani kulkua.
19 vuoden ikäisenä muutin Turusta Upsalan yliopistoon, voisipa ehkä sanoa: jouduin lapsuuteni kodista Saimaan rannoilta vielä liian nuorena ja kokemattomana vento vieraaseen maailmaan.
Turkulaisena ylioppilaana olin jo varhemmin, lukemalla »Phosphorosta» ja »Poetisk kalenderia», tavallaan kirjallisesti tutustunut Ruotsin n.s. fosforistiseen eli uuteen kouluun. Sen pyrkimyksissä suurempaan itsenäisyyteen Ruotsin kirjallisuuden alalla olin näkevinäni periaatteellisesti oikeata ja tarkoitusperältään hyvää, jo senkin vuoksi, että se sopeutui minun omiin mielipiteisiini suomen kielen suhteen. Olipa siis vallan luonnollista, että saavuttuani Upsalaan tahdoin mielelläni lähemmin tutustua niihin henkilöihin, jotka jo ennen ainakin nimeltä tunsin heidän kirjoituksiensa välityksellä ja jotka aluksi olivatkin miltei ainoat tuttavani. Herrat Palmblad ja Atterbom olivat silloin tuon nuorten akateemisten kansalaisten yhdistyksen etunenässä. Nämä vahvasti ja usein kiivaasti väitellen puolustivat mielipiteitään runoudesta, kaunokirjallisuudesta, filosofiasta ja kielitieteestä n.s. vanhaa koulua vastaan, joka, niin paljon kuin se koettikin tehdä pilaa ja halventaa heidän mielipiteitään, ei silti milloinkaan voinut kieltää heidän ansioitaan tieteellisten aiheiden käsittelyssä ja uudemman saksalaisen kirjallisuuden maaperän muokkaamisessa Ruotsissa. Tämä ajatusten ja mielipiteiden taistelu oli jatkoa ja kehitystä sille taistelulle, jota aina on käyty ja aina tullaan käymään vanhan ja uuden ajan kesken, entisen ja nykyisen välillä; ja niin paljon melua kuin siitä aikanaan pidettiinkin, niin aika sen lopulta vaimensi ja sovitti.
Annettuani muutamia kirjoitelmia v:n 1817 Poetisk kalenderiin, joka ilmestyi jo 1816, olin tullut kosketuksiin maisteri Atterbom'in kanssa. Ja maisteri Palmblad oli tuskin minut nähnyt, ennenkuin hän maanitteli minua ilmoittamaan professori Rühsin teoksen »Finland och dess Invånare», josta silloin tuskin olin kuullut puhuttavankaan. Turhaan vetosin vähäpätöisyyteeni ja taidon puutteeseeni niin suuriarvoista teosta arvostellakseni. Verukkeet eivät auttaneet. Sen ajan Upsalan kirjallisen lehden toimittajana selitti Palmblad kauan ja turhaan etsiskelleensä miestä, joka olisi ollut suomen kielen taitoinen ja pätevä arvostelemaan teosta, joka jo vuosikausia oli kierrellyt ruotsinkielisenä käännöksenä. Eikä hän jättänyt minua rauhaan, ennenkuin olin luvannut täyttää hänen toivomuksensa. Istuuduin siis kirjoittamaan arvostelua niin hyvin kuin osasin. Ja siitäpä pian paisuikin kirjan laajuinen, ja se painettiin kokonaisuudessaan »Svensk Literatur-Tidningin» v:n 1817 n:oihin 19, 22, 24—26, 49—51. Tässä arvostelussa koetin esittää ja tehdä uskottavaksi suomen kielestä, runoudesta ja mytologiasta moniaita omiakin mielipiteitäni, joita sittemmin kehittelin laajemmin pian sen jälkeen, v. 1818 Upsalassa ilmestyneessä väitöskirjassani De Proverbiis Fennicis.
Olin siis parahiksi ollut nelisen kuukautta ylioppilaana Upsalassa, kun jo toisella jalallani seisoin runotarten alueella ja toisen survaisin syvälle viisauden hetteeseen. Ja pidemmälle en koskaan päässytkään.
Rühsin näin ensimmäisen kerran mainitsevan, että sekä Ruotsissa että Norjassa oli suomalaisia siirtoloita. Ja heti virisi minussa halu päästä lähemmin tuntemaan tätä kansaa, osaksi lähemmin tarkatakseni, mitä Rühs niistä oli tiennyt kertoa, osaksi laajentaakseni omia tietojani kansasta, johon olin kiintynyt mitä suurimmalla rakkaudella.
Etsiskelin ja tarkastin kaiken lähdekirjallisuuden, josta Rühs oli ammentanut tietonsa. Sen sijaan, että se olisi tyydyttänyt tiedonhaluni, se sitä vain lisäsi. Kyselin kaikilta niiltä tienoin kotoisin olevilta ylioppilailta saadakseni edes joitakin tietoja, mutta useimmat eivät edes olleet kuulleet puhuttavan näistä metsäsuomalaisista — eivät edes nimeäkään mainittavan. Ja ne ani harvat, jotka jotakin tiesivät, puhuivat niin eri suuntiin, etten tiennyt mitä oli uskominen. Toinen kehui, toinen laittoi, kumpikin liioitellen. Kun toinen sanoi, että he jo aikoja sitten olivat unohtaneet äidinkielensä, suomen, sanoi toinen, että he edelleen olivat niin upo ummikkoja suomalaisia, etteivät saaneet tolkkua ruotsin sanasta. Nämä varsin vastakkaiset tiedonannot tekivät minut vieläkin kärkkäämmäksi hankkimaan heistä varmuutta. Ja päätin kun päätinkin etsiä heidät metsistään saadakseni selvyyden totuudesta.
Matkani tarkoituksena oli siis pääasiallisesti:
1:ksi, hankkia lähempiä tietoja heistä voidakseni tarkastaa ja korjata professori Rühsin tiedonantoja;
2:ksi, tarkoin tutkia heidän maahanmuuttoansa, elleivät he jo ylimuistoisista ajoista olleet asuneet näillä seuduilla;
3:ksi, ottaa selko erosiko heidän kielensä muusta suomesta, voidakseni likipitäen arvostella, kuinka paljon suomen kieli oli muuttunut määrätyn ajan kuluessa, sillä onhan luonnollista, että jos nämä suomalaiset, synnyinmaastaan erillään, olivat asuneet Ruotsissa esim. 300 vuotta, niin heidän ja meidän kielemme mahdollinen eroavaisuus olisi sama kuin puolta pidempänä aikana (s.o. 600 vuotena) meidän maassamme syntynyt, koska kumpikin kansa toisistaan eroitettuna eri tavoin on yrittänyt kehittää puhettansa juuri siksi, että kumpikin on erilaisissa oloissa elänyt eri maissa;
4:ksi, kerätä heidän muistotietojansa, jumalaistarujansa ja runojansa ja vertailemalla niitä omiimme osapuilleen määrätä viimeksimainittujen ikä, sillä olihan ainakin todennäköistä, että jos heillä tavattaisiin samoja runoja kuin meidän maassamme, niitä oli Suomessa laulettu jo ennen heidän maasta lähtöänsä. Ja eroavaisuus johtuisi äsken laskemastamme ajasta; tässähän se ei osoittaisi, miten kieli, vaan miten muistin varassa oleva satu tahi runo muuttuu.
Mutta huolimatta kaikista näistä laskelmista lienee historian kannalta katsottuna yhtä kohteliasta ruotsalaisille kuin suomalaisillekin, että he tulevat tuntemaan heimon, joka, niin lähellä kuin se kumpaakin on ollut, kumminkin on jäänyt molemmille tuntemattomaksi. Ja kun luultavasti tulevina aikoina ei enää ole mitään jälkiä suomalaisista näillä tienoin, kun ehkä epäillään, tokko niitä on ollutkaan ja kun historiankirjoittajat viheltävät tuolle vanhalle tarinalle — silloin, ellei ennen, käynee mielenkiintoiseksi kuulla aikalaisen havaintoja.
Saadakseni vanhemmiltani luvan sellaisen matkan tekoon oli minun ensin maaniteltava heitä. Tein sen panemalla kaiken kaunopuheisuuteni liikkeelle, enkä unohtanut esittää sitä voittoa, minkä toivoin siitä historialle koituvan. Isäni lupaa ei ollut vaikea saada. Ehtona oli, että lukukauden alussa taas olisin yliopistossa, että matkaan käyttäisin vain kesäloman ja että sitten sitä ahkerammin jatkaisin opintojani. Ja niin olin saanut sekä luvan että matkarahat, mikä olikin pääasia. Äidillinen hellyys oli vaikeammin voitettavissa. Äitini näki yrityksessä tuskin muuta kuin kaikenkaltaisia hengenvaaroja ja pelkäsi ainoan poikansa puolesta. Hän näki vierailla mailla suuria metsiä ja metsissä paljon ryöväreitä. Turhaan neuvoi hän minua luopumaan yrityksestä, joka jo ennakolta hänelle tuotti niin paljon huolta. Minun oli vaikea vastustella hänen rukouksiansa, mutta sittenkin pääsi itsepintaisuuteni voitolle, ja hänkin antoi vihdoin viimein myöntymyksensä, kumminkin sillä nimenomaisella ehdolla, että joka postitse antaisin tietoja kohtaloistani ja että olisin niin viisas ja varovainen, etten panisi henkeäni ja terveyttäni alttiiksi vain sen vuoksi, että halusin puhutella muutamia talonpoikia.
Jo ennenkuin luvan olin saanut, olin aikeistani kertonut monille maanmiehilleni ja tuttavilleni ja nämä taas ystävilleen, joten pian sekä tutut että tuntemattomat alkoivat kysellä, minne käsin aioin matkani suunnata. Siitä olin minä yhtä tietämätön kuin hekin tahi ainakin epävarma. Sillä saamieni tietojen mukaan tapaisin suomalaisia Helsinglannissa, Gestriklannissa, Taalaissa, Vermlannissa y.m., mutta kaikkialla vain sellaisia, jotka olivat äidinkielensä unohtaneet, seutuja, missä kieli oli kuollut — mutta sellaisiahan minä en tavoitellut. Kun siis vihdoin ikävöimäni lupa saapui ja mitä lähemmäksi loppuaan lukukausi kului, sitä enemmän aloin aprikoida matkan seikkailuja, joita äitini kirjeet elävöittivät mielikuvituksissani. Toive olla ensimmäinen, joka lähemmin tutkiskelisi Suomen heimon jäännöksiä Ruotsin ja Norjan sydänmailla, oli tähän saakka niin kokonaan saanut mieleni lumoihinsa, ettei siihen mahtunut muita ajatuksia. Mutta kun nyt näin toiveeni toteutuneen, alkoivat vähitellen muutkin tunteet pyrkiä esille. Jo täälläkin yksinäisenä ja vieraana, erotettuna omaisista ja ystävistä, tulisin nyt häipymään vieläkin vieraamman väen joukkoon. Voisinhan sairastua, jopa kuollakin, ja vanhempani eivät koskaan saisi tietää, miten olin menehtynyt; ja että minulta varastettaisiin, minut rosvottaisiin ja ryövättäisiin, oli mielestäni yhtä mahdollista. Mitä enemmän mietin sitä, että minun tuli samoilla suurien erämaiden halki, siltä enemmän intoni laimeni. Jopa toivoin, etten koskaan olisi kellekään puhunut suunnitelmistani, sillä silloin olisin kaikessa hiljaisuudessa voinut niistä luopua. Nyt en niin voinut menetellä, ellen tahtonut punastua rohkeuden puutettani. Toisin sanoin: kun olin sanonut a:n, oli b:kin sanottava. Minun oli myönnettävä, että nyt oli pakko matkustaa, ja tuo epämieluisa tunne vähensi sitä iloa, minkä vapaa tutkimusinto oli herättänyt. Minä läksin — mutta niin sekavin tuntein, etten niitä tässä voi kuvata. Tieteellistä tulosta en ollut jättänyt näköpiiristäni, mutta se häipyi kuin kaukaisena usvana, ja ajatus, etten konsanaan palaisi, oli liian elävä voidakseni sen mielikuvituksestani karkoittaa.
Nyt vasta olisin ollut valmis hankkimaan itselleni jonkun matkatoverin; mutta se oli jo liian myöhäistä. Moni sanoi halua olevan, mutta jokaisella oli jokin este, useimmilla se, että ensin piti siitä olla kirjeenvaihdossa vanhempiensa kera. Ainoa, joka oli heti valmis minua seuraamaan, oli eräs maanmieheni, ylioppilas Höckert, syntynyt Vaasassa, sitä paitsi suomen kieltä taitamaton. Mutta hänen luonteensa ja mielenlaatunsa soveltuivat niin vähän minun luonteeseeni, että heti epäsin hänen tarjouksensa, sillä aavistelin, että hänen seuransa olisi minulle enemmän haitaksi ja kiusaksi kuin hyödyksi. Ainoa valmistus, johon olin ryhtynyt, oli se, että hyvissä ajoin olin tilannut villakoiranartun leipuri Sandbergilta. Mutta matkalle lähtiessäni havaittiin sen olevan siunatussa tilassa, ja kun en matkalla tahtonut jäädä odottelemaan sen synnytystä, luovuin siitä ja tilasin sen sijaan vastaisen varalle yhden sen pennuista. Palattuani matkaltani sainkin pennun, jonka vein kotiini levättini taskussa. Siitä kehkeytyi sittemmin laajalti kuulu Saukko.
Varustukseni olivat sangen yksinkertaiset. Puolustautuakseni rosvoja vastaan, joista äitini oli minua varoittanut, otin mukaani kaksipiippuisen englantilaisen pistoolin ja vanhan venäläisen ulaaninsapelin. Sen entinen omistaja oli viime sodassa kaatunut kenttävahdin hyökkäyksessä Juvalla. Sitä paitsi, ollen lintujen ampuja ex professo, varasin itselleni hienon ja kauniin luodikon, jonka eräs pohjalainen talonpoika oli valmistanut. Sen olin 1813 ostanut silloin Venäjän vankeudesta, viimeksi Silistrasta Bulgaariasta palanneelta suomalaiselta aliupseeri Israel Plathanilta. Tämä pyssy oli niin varma, että sillä läheltä, t.s. 70—80 askeleen matkalta, saattoi osata varpusta silmään. Ruotsin tiekartta sekä kompassi y.m., Hülphersin »Dagbok öfver sin Dahle-Resa» sekä muutamat muistiinpanot metsäsuomalaisista v:n 1795 Abo Tidningarista olivat ainoat kirjoitukset, jotka otin mukaani ja jotka minä vaatekerran kera sulloin matkalaukkuun, joka oli liian suuri selässä kannettavaksi ja josta minulla sittemmin oli monta vastusta, kun sitä oli kuljetettava halki metsien ja yli vaarojen. Tähän voinen vielä lisätä huiluni, kirjoitusneuvoni y.m. sekä kirjoituslaatan, jota aina pidin taskussani voidakseni heti kirjoittaa muistiin, mitä tapahtui. Eräästä päähänpistosta minun ehkei pidä olla puhumatta, kun se saattaa tulla hyödyksi monelle muullekin, jonka niinkuin minun on uskottava itsensä vieraiden turviin. Tiesin näet, kuinka vaarallista usein on näytellä muille rahojaan, samaten kuin toiselta puolen osoittaa liiallista epäluuloisuutta, kun muutamat aina kääntävät selkänsä avatessaan lompakkonsa — mikä joskus saattaa aiheuttaa luulon, että siinä on runsaasti rahaa — ja päätin kulkea keskitietä, mikä ei aina ole helppoa. Kun minulla sitä paitsi oli periaatteena aina pitää rahat taskussani, niin oli sitä vaikeampi salata niitä uteliailta katseilta, osoittamatta silti epäluuloisuutta — niin tehdä ne näkymättömiksi, vaikka niitä näyttelikin. Olin sitä varten vaihtanut itselleni joukon 20 ja 30 taalarin pankko-seteleitä, joissa oli tyhjä kaksoislehti tahi kuten sitä silloin nimitettiin »kaprokki.» Nämä setelit käänsin minä jok'ikisen kirjeen muotoiseksi, niin että kaprokin sisä- ja siis puhtaampi puoli tuli uloskäsin. Nämä kirjeet, jotka eivät tulleet aivan kauminmuotoisia, suljin sitten sohloisesti ja varustin ne epäselvällä päällekirjoituksella, osoitettuna piialle tahi palvelusneitsyelle Anna Laurintyttärelle Qvarnsbergiin, rengille tahi talonvoudille Matti Matinpojalle Koivumäelle j.n.e. Niinpä minun lompakkoni sisälsi vain muutamia taalareja rahana sekä nämä kirjeet, jotka eivät saattaneet herättää mitään huomiota, koska ne olivat liian ohuita sisältääkseen 12-killinkisen ja liian paksuja ollakseen läpinäkyviä, semminkin kun pankin vankan paperin ulkopuolinen, likainen sivu, joka kuin kaupanpäällisinä roikkui joka setelissä, sisäänpäin käännettynä kuin harso peitti itse tekstin. Koko matkakassani nousi 214 taalariin, ja minä saatoin kenelle tahansa huoletta näyttää taskukirjani, sillä olin varma, että jos rahani varastettaisiinkin, niin jätettäisiin koskematta nuo kirjeet, joista ei saataisi tolkkua. Rahaa tarvitessani oli vain poikettava lähimpään pappilaan, tehtaaseen tahi kartanoon vaihtaakseni jonkun kirjeen vastaaviin pikkuseteleihin.
Minun kävi niinkuin jokaisen, joka satuloi varhain ja ratsastaa myöhään; vähän minulla oli hommattavaa itse matkan varalle, mutta paljo puuhattavaa, ennenkuin sille saatoin lähteä, ja kaikki, minkä olin siirtänyt päivästä toiseen, kerääntyi viime hetkeen, niin että olin tulla päästäni pyörälle.
Olin päättänyt jäädä juhannukseksi eli kesäkuun 25:nneksi Upsalaan. Tätä päivää, jota kaikkialla vietetään kesän juhlana, ei ainoastaan pidetä Upsalassa pisimpänä, vaan myöskin vuoden ikävimpänä, minkä omasta kokemuksestani voin todeta. Melkein kaikki, joilla kaupungissa henki on, virtaa tänä päivänä maalle, vieläpä kaikille suunnille, niin että usein tapaa kaupungin siihen määrin asukkaista tyhjentyneenä, ettei tuntikausiin ihmistä näe kadulla. Saattaisi miltei luulla, että rutto tahi sota on häätänyt asukkaat taloistansa, jotka autioina ja kuni suruissaan törröttävät, kunnes myöhemmin illalla taas näkee tuttuja naamoja ryhmittäin palaavan koteihinsa. Ja ravintolat sekä ruokapaikatkin ovat perintötavan mukaisesti suljetut siitä syystä, että kaikki piiat ja palvelijat ovat lähteneet taloista, joten se, joka ei ole ennakolta valmistunut, saa rahat taskussaan nähdä nälkää.
Minua ei sellainen kohtalo odottanut. Olin tutustunut maanmieheeni, professoriin, tohtori Romasoniin ja olin kuin omainen hänen kodissaan. Tämä pääsyni kaupungin arvossapidetyimpiin koteihin oli vieraanvaraisissa perheissä tuottanut minulle mahdollisuuden seuraelämän jalostaviin huveihin, joita yleensä ei ole tarjolla opiskelevalle nuorisolle. Ja nytkin olin kutsuttu viettämään juhannukseni hänen luonansa. Hänen naistensa seurassa kävin iltapäivällä tavallisella sotilastenharjoituskentällä Eklundshofin luona, missä Upsalan läänin asevelvolliset tänään suorittivat n.s. loppuharjoituksensa lukuisan kansanjoukon, enimmäkseen sukulaisten ja ystävien ollessa läsnä.
Koko seuraava päivä kului pienien saatavien karhuamiseen tovereiltani ja omien velkojeni maksamiseen muille ja lukukauden aikana lainattujen kirjojen takaisin viemiseen ja saamiseen. Seuraava, siis kesäk. 27 p., oli määrätty lähtöpäiväkseni ja olin sen vuoksi hyvissä ajoin tilannut hevosen klo 9:ksi illalla. Menin jo aamuvarhaisella jäähyväisille professori Romasonille, joka oli luvannut lähettää minulle rahaa, jos kassani osoittautuisi riittämättömäksi. Minulla ei ollut aikaa jäädä hänen aamiaiskutsuilleen, vaan riensin toimittamaan asioitani. Tuntui kuin kaikki tänään olisi vannoutunut riistämään minulta harvat jäljelläolevat tunnit, jotka liiankin hyvin tarvitsin matkavalmistuksiin. Muun muassa olin päivän postissa saanut kirjeitä kotoani, ja niihin oli heti vastattava. Sitä paitsi ilmoiteltiin minulle kirjeellisesti Tukholmasta, että ne ruokavarat, korput, voit y.m., mitkä vanhempani jo talvikelin aikana olivat kuljetuttaneet Nastolan Villähdestä Loviisaan sieltä Ruotsiin lähetettäviksi, nyt olivat saapuneet Tukholmaan, jonka vuoksi olin pakotettu heti pitämään huolta niiden tuomisesta Upsalaan, kuljetusmaksujen, ajurien palkkojen suorittamisesta j.n.e., mikä kaikki oli toimitettava kirjeellisesti. Kaiken lisäksi tuli, että minun lähdön hetkellä täytyi lukea kirjoittamani arvostelun viimeinen korjausvedos 25:nteen ja ensimmäinen 26:nteen Literatur Tidningin numeroon. Siitä lähetin vedoskappaleen myöskin isälleni. Kaiken tämän heilumisen ja huitomisen jälkeen olin vihdoinkin matkavalmis.
Minua saattoi klo 9 illalla kappaleen matkaa tullin ulkopuolelle kaksi maanmiestäni, Höckert ja Veber, jotka koko iltapäivän olivat olleet luonani auttaen minkä voivat. Kun vankalla lukolla olin ulkopuoleltakin sulkenut lukukammioni oven, jonka jätin epäillen, näinkö enää koskaan sitä avaisin, kiiruhdin lähtemään kaupungista, joka jo alkoi minusta tuntua ahtaalta. Sanottuani tovereilleni hyvästit, kiipesin rattaille, ja niinpä matkattiin halki niiden lakeiden peltojen, jotka miltei kaikilta puolin ympäröivät Upsalaa. Minua seurasivat tovereitteni hurraa-huudot ja vielä kaukaa näin, miten he heittivät hattujansa ilmaan, vielä siten kerran toivottaen minulle matkaonnea. Jäätyäni yksikseni oli minulla nyt aikaa lähemmin heittäytyä ajatusteni valtoihin. Väsyneenä monista valmistuksista vaivuin vähitellen eräänlaiseen turtumukseen, jossa vain mielikuvitukselle jäi vapaa leikittelyvalta.
Lähemmin mietiskeltyäni huomasin, vaikkakin liian myöhään, että olin unohtanut tärkeän asian. Minulla oli ollut tarkoituksena ennen matkaani painattaa pieni kokoelma suomalaisia runoja, saadakseni kuin vaihtokaupalla metsäsuomalaisilta kirjoitetuksi heidän runojansa ja muistotietojansa ja voidakseni heille lahjoittaa jotakin heidän kotimaansa muistoksi. Olinkin jo muutamia viikkoja sitten kääntynyt akateemisen kirjapainon puoleen, mutta kun lukukauden loppu oli käsissä, olivat kirjapainot täynnä akateemisia julkaisuja ja väitöskirjoja. Ja niitä kiirehdittiin lähestyväin promotsionein vuoksi, joten en millään ehdolla voinut saada pientä kirjastani painetuksi. Päätin sen vuoksi itse yrittää latoa, mikä onnistuikin. Olin jo omin käsin latonut kaksi laattaa (duodesi-kokoa), mutta vaikka akateemiset juhlallisuudet jo olivat ohi, eivät painot vielä olleet vapaita; ja maisteri Palmblad, joka päivästä toiseen oli luvannut ne painattaa, oli viimeksi sitoutunut siihen, että se tapahtuisi tänään iltapäivällä. Sitä en muistanut tiedustella. Mutta kun en nyt tiennyt, oliko se tapahtunut, ja olinhan jo liian kaukana taipaleella kääntyäkseni takaisin, en sen seikan antanut matkaani häiritä, semminkin kun oli suuresti epäiltävää, tapaisinko ollenkaan suomalaisia, jotka pystyisivät lukemaan suomen kieltä.