Niinpä vihdoin viimein olen suomalaismetsillä, mietin heinäkuun 7:nnen päivän aamuna herätessäni. Mietin vielä kerran matkani tarkoitusperiä ja sen mahdollisia seurauksia. Nousin nopeasti vuoteeltani, sillä uteliaisuuteni ja tiedonhaluni olivat uudelleen heränneet. Olin tuskin pukeutunut ja maksanut eiliselle kyytimiehelleni, ennenkuin minut kutsuttiin aamiaiselle. Täällä tapasin muiden muassa pitäjänkoulun opettajan, maisteri Schaerlundin, joka eilen oli pitänyt tehtaalla jumalanpalveluksen. Hän oli hyvinvoipa herra, jonka ulkomuotoa sopi suositella, ei siis noita tavallisia pedagogeja, jotka laihoina kuin kuivat karttakepit käyttelevät koulun raippoja. Päinvastoin, hän oli viihtynyt hyvin matkoillaan suomalaismetsissä, eikä hänellä niiden suhteen ollut mitään muistuttamista. Kun hänen tänään oli pidettävä rippikoulua tehtaan alustalaisten lapsille, joiden joukossa oli suomalaistenkin lapsia, niin menin hänen ja Bergerin mukana kirkolle kuulemaan heidän kristinopin tietojaan, pääasiallisesti sentään löytääkseni jonkun suomea taitavan. Oli kuin olisi paha henki minut saanut pauloihinsa, sillä en saanut rauhaa, ennenkuin olin kuullut äidinkieltäni puhuttavan.
Kirkko, joka oli koko etäällä tehtaasta, oli uusi ja puinen, miltei tavallisen talon näköinen. Ulkomuoto vastasi sisustaa, sillä siellä ei ollut edes parvia, joita ei oltu ennätetty vielä rakentaa. Sakaristosta, joka oli koko avara, oli käynti seinässä olevan aukon kautta saarnatuoliin, joka oli, kumma kyllä, alttarin yläpuolella, joten messupappi seisoi aivan saarnamiehen alla. Jos siis kuvitteli, että toinen oli alemmassa taivaassa, niin toinen oli ylemmässä. Tänne oli nyt noin parikymmentä lasta kokoontunut. Heitä oli tähän asti opettanut joku rouva tahi eukko, ja tänään heidän piti suorittaa jonkinmoinen tutkinto. Kysyin, osasiko joku heistä puhua, lukea tahi laulaa suomea. Mutta ei kukaan sanonut taitavansa. Mutta he ilmoittivat, että heidän vanhempansa osasivat. Tytöt osasivat paremmin kuin pojat, ja suurin osa oli lukenut koko katkismuksen. Mutta kun en jäänyt kuulemaan sisälukua tahi n.s. järjen kysymyksiä, jätän arvostelemisen.
Mutta kun oli papin täällä ollessa aiottu aviopariksi vihkiä eräs kartanon suomalaissyntyinen palvelustyttö ja renki, toivoin saada nähdä tuon toimituksen, johon kirkollisista menoista eniten liittyy taikauskoa tai ainakin kansallisia tansseja ja leikkejä. Mutta kun se ei voinut tapahtua tehtaanisännän olematta läsnä, niin häntä odotettiin, vaikkakin turhaan, koko seuraava päivä. Se oli kova isku nuorelle parille, ja tyttö raukka katseli itku silmissä papin lähtöä pitäjälle.
Tahdoin jo tänään lähteä lähempiin suomalaiskyliin. Mutta, kun kirjanpitäjä sanoi, että illalla täällä tehtaalla useita heistä tapaisin heidän tullessaan tehtaan työstä konttoriin saadakseen päivätyönsä kirjoihin merkityiksi, niin päätin jäädä. Suostuin ehdotukseen senkin vuoksi, että samalla kertaa tutustuisin moniin ja saavuttaisin heidän luottamuksensa, kun he näkivät, että olin heidän isäntiensäkin tuttu. Mitä heidän kansallisuuteensa tulee, niin ruukin herrat kyllä myönsivät, että heitä sanottiin suomalaisiksi ja että he luultavasti polveutuivat suomalaisista, mutta että he nyt olivat niin ruotsalaistuneita, ettei mitään jälkiä heidän alkuperästään ollut jäljellä, kaikkein vähimmän kielestä. Eivät ainakaan he olleet milloinkaan kuulleet heidän puhuvan suomea ja he epäilivät, tokko sitä enää sanaakaan osattaisiin. Sen vuoksi, kun työmiehet päivätyön päätyttyä illansuussa tulivat kartanoon, menin ukkoja puhuttelemaan. Olin jo nähnyt neljän-, viidentoista, enimmäkseen vanhahkon miehen menevän konttoriin, kun minäkin menin sinne. Ja kun olin maininnut matkani syyn, kysyin, olivatko he n.s. Svartnäsin suomalaisia. Ja-a-a, niinhän meitä nimitetään, vastasi eräs ukko, ja toinen sanoi: »Vi ska fuller vara af the gammel finn slägta — förstår jag» (Meidänhän pitäisi toki oleman vanhaa suomalaista sukua — tiedän mä). Kun nyt kysyin, eivätkö he osaa puhua suomea, niin kaikki he kielsivät ja sanoivat, että suomen puheenparsi oli kokonaan jo unohtunut. Sepä tuntui minusta omituiselta. Mutta, ajattelin, minäpä koettelen, ettekö ymmärrä sanaakaan. Käännyin vanhan suomalaiselta näyttävän ukon puoleen, jonka mongerrus hänet myös sellaiseksi leimasi. Puhuttelin häntä kiivaasti suomeksi ja kysyin samalla kielellä, eikö hän minua ymmärrä. En saanut vastausta. Ainoastaan puoleksi ammolleen jäänyt suu ilmaisi hänen äänetöntä kummasteluaan. Puhuin uudelleen. Yleinen äänettömyys. He katselivat vuoroin toisiansa, vuoroin minua, ikäänkuin eivät olisi tahtoneet korviansa uskoa. Vihdoin katkesi kielen side, ja vanhus puhui minulle arvokkaasti ja kunnioittaen kielellä, joka kaunopuheisesti virtaili kuuluviin. Hän ei voinut kyllin kummastella ja ihmetellä kuullessaan vieraan — päällepäätteeksi herrasmiehen suusta — äidinkieltään. Alussa hän oli ollut epävarma luullen sen vain olevan harhaluuloa, kunnes enemmän kuuli. Hän pani kätensä ristiin ja kysyi kyynelsilmin, kuka olin, mistä olin tullut ja mikä minut oli saanut näille maille. Lyhyesti vastattuani kysymyksiin, alkoivat ympärilläni seisovat talonpojat toinen toisensa jälkeen minua suomeksi puhutella. Ja huomasin pian, että seisoin pelkkien suomalaisten ympäröimänä, suomalaisten, jotka kaikki puhuttelivat minua kielellä, joka puhtaudessa ja virheettömyydessä oli paljon parempaa kuin omani, ja jossa etenkin huomasi hitaan tahdikkaan lausunnan tarkan korostuksen niin hyvin asemaan kuin laajuuteen nähden. Ensimmäisen hämmästykseni ja iloni hieman asetuttua en voinut olla ankarin sanoin nuhtelematta sitä valheellisuutta, joka sisältyi heidän ensimmäisiin tiedonantoihinsa, ja kysyin sen syytä ja luulivatko he suomen puhumista häpeälliseksi.
»Ei jumala varjelkoon!» vastasivat he, »eipä sen vuoksi». Ja selittivät, että he ja heidän esi-isänsä jo olivat saaneet niin paljo kärsiä tämän suomen kielen tähden ja siksi, että he olivat vierasta heimoa, etteivät he enää mitenkään tahtoneet tulla ruotsalaisten vainon alaisiksi. Kysyttyäni minkälaisia nämä vainot ja kärsimykset olivat olleet, vastasivat he, että etupäässä papisto ja ruotsalainen rahvas olivat olleet heidän kiukkuisimmat vihollisensa ja häätäneet heidät paikasta toiseen sekä vanhain kertomusten mukaan välin polttaneetkin heidän kylänsä, ryöstäneet tavarat ja ajaneet heidät taloistaan ja tehneet tämän, kuten he luulivat, etupäässä heidän kielensä tähden, jota ruotsalaiset eivät ymmärtäneet ja jota he vielä viime aikoinakin uhkauksilla ja kirouksilla olivat pyytäneet ja pakottaneet pakanallisena ja jumalattomana heittämään. Nämä olivat sanoneet, ja sitä suomalaiset itsekin alkoivat uskoa, ettei heidän kielensä enää ollut suomea, vaan mongerrusta, jota ei Suomessakaan ymmärretä. Aivan tällaisella kannalla ei asia enää nykyään ollut, mutta he valittivat, että heille vieläkin annettiin monenmoisia haukkumanimiä, että heitä matkittiin ja pilkattiin siitä, etteivät kyllin hyvin osanneet tätä ruotsia, jota heille oli tyrkytetty ja, jos he ruotsalaisen läsnäollessa puhuivat suomea, tämä kohta luuli itseään paneteltavan ja rupesi kiroilemaan. Tämä oli syynä siihen, etteivät he enää ruotsalaisten seurassa milloinkaan puhuneet suomea, jota vain vanhat keskuudessaan käyttivät; kasvava nuoriso oli siitä jo niin vieraantunut, ettei se enää kunnolla ymmärtänyt sitä, jonka tähden ruotsalaiset jo kauan olivat olleet sitä mieltä, että suomen kieli oli jo aikoja sitten hävinnyt, mielipide, jota ei tahdottu poistaa.
Tästäpä minulle selvisi, mitenkä ei seurakunnan vanha rovasti eikä edes tehtaan isäntä siitä mitään tiennyt. Molemmat läsnäolevat kirjanpitäjät olivat ensin noloina, rupesivatpa sitten ilveilemään suomalaisia, mutta kun me yhä jatkoimme keskustelua suomeksi, alkoi heidän ilonsa loppua. Minä sulkeuduin suomalaisten suosioon luvaten seuraavina päivinä tervehtiä heitä käydessäni heidän kylissään ja pyysin heitä sillä aikaa muistelemaan vanhoja runoja ja tarinoita, joita he ehkä olivat esi-isiltään kuulleet, heidän Ruotsiin tulostaan y.m. sekä etsimään käsille vanhoja asiapapereja, joista ehkä saisi selvitystä. Kaikki vakuuttivat kättä iskien olevansa ystäviä, sanoivat olevani tervetullut heidän majoihinsa ja erosivat, kuten minusta näytti, liikutettuina osanotosta, jota heille olin osoittanut.
Sellainen oli minun ensimmäinen tutustumiseni tähän kansaan, jonka kanssa myöhemmin tulin niin moniin kosketuksiin ja jonka menneitä sekä nykyisiä vaiheita ja oloja halusin selvitellä sekä ruotsalaisille että suomalaisille.
Tein tavallaan toisenkin mielenkiintoisen tuttavuuden tänä iltana. Eräs herra Norrén, joka nykyään oli Vindkärnin kaivosten pehtorina, oli tullut tehtaalle, ja kun hän sai kuulla, että minä olin suomalainen, hän antautui kanssani puheisiin. Hän oli upseerina ollut Suomen sodassa v. 1788 ja silloin oleillut Savossa. Hän oli pitkähkön aikaa ollut sijoitettuna Juvalle ja muisti vielä sangen hyvin pitäjän herrasväkeä ja häntä huvitti erikoisesti tieto, että maanmittari Schéele ja tämän veli, vouti Schéele, vielä elivät. Nämä olivat hänen siellä olonsa aikana olleet hänelle hyvin ystävällisiä. Hän ymmärsi hyvin ja osasi jonkun verran puhuakin suomea, jota kieltä hän nuoruudessaan oli metsillä oppinut ja jota hän vielä rakasti nuoruuden lämmöllä. Hän oli naimisissa Pöntölästä eli läntisestä Svartnäsistä kotoisin olevan suomalaisen talonpoikaistytön kanssa ja tahtoi, että poikakin oppisi suomea, jonka vuoksi hän kyseli, miten menettelisi voidakseen hankkia suomalaisia kirjoja. Häneltä sain tietää, että ensiksi oli uutisasukkaiksi tullut kolme suomalaista Svärdsjön metsiin. Heistä oli yksi asettunut Lilla Björnmåsaan yksi Spaksjöhön ja yksi Vestra-Svartnäsiin. Kun hän sanoi omistavansa varmennetun jäljennöksen vanhasta kuninkaan kirjelmästä, jonka piti vahvistaa tämä tieto, pyysin saada nähdä sitä, mikä tapahtuikin muutamia päiviä myöhemmin. Siitä selvisi, että Kustaa Aadolf oleillessaan Stora Kopparbergetissä marraskuulla 1613 oli antanut näille kolmelle suomalaiselle luvan omistaa ja viljellä noita kolmea mainittua, heidän perkaamaansa ja viljelemäänsä taloa ja torppaa, mutta kirjeestä ei käynyt selville, että he olisivat olleet ensimmäiset tai ainoat näissä metsissä. Näyttää päinvastoin siltä, kuin he olisivat käyttäneet hyväkseen kuninkaan Taalaissa oloa varmentaakseen itselleen ja jälkeläisilleen omistusoikeuden niihin torppiin, jotka he olivat raivanneet ja rakentaneet ja joiden avulla he olivat kohonneet hyvinvointiin.
Kirjelmän toiselle puolelle oli kirjoitettu:
»Muistoksi tuleville ajoille siitä, mitä allekirjoittaneella tähän, toiselle puolelle kirjoitettuun kuninkaan kirjeeseen, on kerrottavaa:
Äitini isä Christopher Nilson oli syntynyt Svartnäsissä ja oli toisella puolella mainitun Henrik Pedersonin perillinen, tämän, joka oli tullut Suuresta Suomesta. (Stora Finland).
Äitini puolesta Spaksjöstä, nimeltä Karin Olofsdotter, joka oli vanhan Spaksjön suomalaistorpan perillinen, siis vaimoni isän-isä Anders Hindersson oli Stephan Hinderssonin lanko, Stephanin, joka myöskin tuli tänne Suomesta. Niin ovat vanhempani minulle kertoneet, ja niin olen kahdelta puolen näiden vanhojen suomalaistorppien, nimittäin Svartnäsin ja Spaksjön perillinen.
Lars Nilsson.»
Muuten luuli hän, että tuomari Gust. Beckeriltä Hövikissä Falunin lähellä olisi saatavissa lähempiä tietoja sen johdosta, että vuodesta 1795 v:een 1798 Stora Kopparbergetin ja suomalaisten kesken oli käyty käräjiä, suomalaisten koettaessa osoittaa olevansa näiden metsien oikeita omistajia. Oikeudessa lienee St. Kopparbergetiä edustanut valantehnyt Nils Ryding ja tuomarina oikeutta istunut Joh. Forstén.
Sekä Norrdén että talon väki kertoivat, että varhemmin mainitsemani Munter, joka viime Suomen sodan jälkeen oli jäänyt metsiin ja joka vielä asuu läheistöllä, oli tuonut mukanansa toisen toverin nimeltä Remmer, joka jonkun aikaa oli asunut täällä, kunnes hän eräänä päivänä hävisi teille tietymättömille ilman että oli saatu selville, minne hän oli joutunut. Nämä molemmat suomalaiset sotamiehet, jotka muukalaisina olivat asettuneet metsiin suomalaisten pariin menetettyänsä isänmaansa, olivat ystävyksinä eläneet kaikkien naapurien kunnioittamina ja pitäminä. Remmer meni eräänä aamuna erään toisen suomalaisen matkassa Ockelbon suomalaismetsiin lehmää ostamaan pieneen uutistaloonsa. Ja sillä tiellä hän yhä vieläkin on. Huolimatta kaikista tiedusteluista ja Munterin monista yrityksistä päästä onnettomuustoverinsa jäljille, ei ole onnistuttu saamaan pienintäkään tietoa hänestä. Kun tiedettiin, että hänellä oli mukanaan hieman rahaa, aljettiin epäillä, että matkatoveri oli hänet ryöstänyt ja murhannut, jonka vuoksi häntä oli käräjillä kuulusteltu, vaikkei voitukaan todistaa häntä syylliseksi, mutta murhaajaksi häntä vielä tänä päivänä epäillään.
Nimi Remmer tuntui minusta heti tutulta. Muistin nyt, että isäni Juvan rovastina oli kirjoittanut seurakunnasta muuttaneitten ja sodassa hävinneitten sotamiesten luetteloon tuon nimen, vieläpä oli mieskin minulle tuttu sen johdosta, että hän joitakuita aikoja sitten oli pitäjässä ollut yleisenä puheenaiheena. Kysymysteni johdosta sain Norrdénilta tietää, että Remmer oli syntynyt Liivinmaalla, josta hän paeten sotamiehenottoa oli livistänyt Suomeen eikä sen johdosta uskaltanut palata uuteen, Venäjän yhteyteen joutuneeseen isänmaahansa. Tästä tunsinkin Remmerin ja viela paremmin, kun hän kuvaili miehen ulkomuotoa. Olin iloinen voidessani vakuuttaa Svärdsjöläisille, että Remmer eli Suomessa ja että siten saatoin puhdistaa syyttömän miehen maineen ja kunnian. Kerroin, että Remmer sodan alussa Juvalle Savoon oli jättänyt vaimon ja hänen oloihinsa nähden huomattavan omaisuuden, jonka hän oli ahkeruudella ja säästäväisyydellä kerännyt. Monen vuoden poissaolon jälkeen palasi hän takaisin talvella 1815 syleilläkseen rakastettua, ja kuten hän luuli, uskollista puolisoansa. Mutta vaimo, joka ei seitsemään vuoteen ollut kuullut sanaakaan miehestänsä ja ehkä luuli tämän niinkuin monen muunkin kaatuneen sotilaan lepäävän hiljaisessa hiekassa, oli ryhtynyt läheisiin suhteisiin erääseen pohjalaiseen maankulkijaan, ja kun tuo yhdyselämä tuli papiston tietoon ja oli aikomus ryhtyä toimenpiteisiin, muutti hän armaansa kera Helsinkiin myytyään koko Remmerin jäämistön. Tämän surullisen seikan sai hän kuulla, palattuaan sodan vaarat ja vaivat kestettyään kotiin nauttiaksensa lepoa vaimonsa sylissä. Muistan hyvin, miten lohduton hän oli saadessaan pappilassa nämä tiedot. Vanha sotilas itki kuin lapsi. Ja vaikka läsnäolijat kehoittivat häntä halveksimaan rikollista vaimoa, niin hän koki puolustaa häntä ja osoitti miltei rajatonta anteeksiantoa. Hän kiiruhti Helsinkiin etsiäkseen ja erottaakseen hänet tuosta hulttiosta viettelijästä.
Kun tarvitsin matkatoverin ja oppaan metsille, ehdotettiin yleisesti Munteria, joka oli hiljainen ja yleistä luottamusta nauttiva mies. Kutsutin hänet seuraavaksi aamuksi puheilleni ja kun kuulin, että äsken valmistunutta tietä saattoi päästä Lilla-Björnmåsaan, niin tilasin seuraavaksi aamuksi kyydin.
En ollut vielä herännyt, kun jo ani varahin seuraavana aamuna eräs mies tuli huoneeseeni. Luulin häntä aluksi eilen tilaamakseni kyytimieheksi, mutta hänen tarvitsi vain avata suunsa, niin arvasin ruotsin mongerruksesta, kuka hän oli. Hän oli Munter, joka kuultuaan tulostani oli kiiruhtanut tapaamaan maanmiestänsä. Olin sitä tervetulleempi, kun olimme molemmat samoilta maanääriltä. Hän sanoi olevansa Heinäveden kappelista Rantasalmelta ja että hänen oikea nimensä oli Jaakko Pöyhöinen. Hän oli n. 40 vanha, lyhyenläntä ja tummanpuhuva. Hän oli hyvin kivulloinen sodan rasitusten jäljiltä sekä Lintulahden taistelussa saamistaan haavoista. Lauhkea kuin lammas, mutta surumielinen, mikä lienee johtunut kaihosta päästä kotipuoleensa. Hän oli palvellut Savon jääkärinä saaden nimen Munter, niin vähän kuin se hänen luonteeseensa sopikin. Luulin, että hän ilahtuisi kuullessaan Remmerin vielä elävän ja oleilevan kotimaassaan, josta seikasta hän jo eilen huhuna oli kuullut. Mutta pian huomasin että vaikka tuotti hänelle iloa se, että ystävä vielä oli elossa, niin häntä kiusasi se, että parahin ystävä oli hänen tietämättään lähtenyt, ojentamatta edes kättä hyvästiksi, asioitansa selvittämättä ja sittemminkään itsestään tietoja antamatta. Mutta eniten kävi hänen sydämelleen se, että vanhan sotatoverin keralla myöskin ainaiseksi katosi toivo syntymämaahan pääsemisestä. — Ja tuostahan he aina olivat yhdessä unelmoineet ja se oli kuni yhteenpunonut heidän kohtalonsa. Nähtyänsä minut virisi hänessä taas toivo syntymämaahansa pääsystä. Ja hän pyysi, että säälistä ottaisin hänet mukaani Suomeen, jonne hän luuli minun olevan matkalla. Mutta toivon kipinä sammui, kun hän kuuli, etten ollutkaan matkalla sinne. Ajatellessaan lähemmin kivulloisuuttaan, pitkää matkaa ja täällä omistamaansa ja viljelemäänsä pientä peltotilkkua, joka lupasi palkita nähdyt vaivat, käsitti hän, että oli niin sallittu, että hänen täytyi jäädä Ruotsiin. Hän oli täällä ollut 7 vuotta ja 4 oli kulunut Remmerin lähdöstä.
Siitä, miten he olivat näille metsille joutuneet, hän kertoi seuraavasti: He olivat kevätvarhaisella tulleet Gefleen aikoen meren yli Suomeen. Odotellessaan jäiden lähtöä he olivat kuulleet puhuttavan metsäsuomalaisista ja päättäneet käydä näitä pikimältään katsomassa. Pääasialliseksi syyksi metsille menoon sanoi hän vastustamattoman himon päästä suomalaiseen saunaan kylpemään. Ja tuota mielitekoansa he eivät voineet vastustaa. Kun oli päästy metsiin, oli Remmer se, joka houkutteli Munteriakin jäämään, luvaten ostaa yhteisen maatilkun, jolla he uudessa pirtissä yhdessä eläisivät kuolemaansa saakka. Tätä ehdotustaan kuvaili hän sitä kauniimmin, kun hän aina pelkäsi Suomeen palaamista.
Munter lupasi mielihyvin seurata minua suomalaismetsiin kuultuaan, että olin aikonut käydä heidän kylissään. Kun olimme syöneet aamiaisen kannettiin kirstu rattaille ja kyytimiehen kera istuimme kolmeen pekkaan mennäksemme Lilla-Björnmåsaan eli, kuten sitä suomeksi nimitettiin, Hiirolaan. Tiemme kulki Nybrukin ohi. Jo matkalla näin hiirolaisten ruiskaski-maita, ne olivat ensimmäiset Suomesta lähtöni jälkeen näkemäni. Tuo nokinen aita, musta maankamara vihantine laihoineen johdatti elävästi muistiini monia näkyjä kotiseudultani, sai mielikuvitukseni niin vilkkaasti liikkeelle, että uneksin olevani kokonaan toisessa maailmassa. Tuo kaski oli selvä enne siitä, että olin suomalaisten läheisyydessä. Aidanpanotavan, veräjän asennon — kaiken tuon tunsin niin hyvin. Jo jokaisen kansan työtavassa on jotakin, jota ei voida selittää, mutta vain tuntein vaistota.
Tästä jouduin Munterin kera pakinoimaan kaskista. Hän kertoi laajalti heidän taloudestansa ja nykyisestä tilastansa. Hän sanoi, että oli ankarasti kielletty kaskeamasta ja etteivät he niitä harvoja kaskia, joihin joskus annettiin lupa, enää oikein osanneet hoitaa. Sillä kun kaski oli poltettu, he kylvivät siihen ruista tuhkan vielä ollessa lämmintä — vaikkapa sitten se olisi vierretty julki juhannuspäivänä. Luonnollisena seurauksena siitä oli, että siemen joskus paloi vielä kuumassa tuhkassa. Ja ellei juuri niinkään käynyt, niin ellei satanut, kuivatti aurinko siemenen, tuuli vei sen tahi se joutui lintujen saaliiksi. Kaikki oli siis sateen varassa. Jos sattui satamaan, niin tuhka ja multa saivat pian kasvillisuuden rehoittamaan ja kohosi laiho, kaunis katsella. Kasken kyntäminen tahi äestäminen oli heille tuntematon. Siksipä he viljelivätkin sitä vain vuoden. Eivätpä he edes nähneet sitä vaivaa, että olisivat keränneet kokoihin huiskin haiskin makaavia palamattomia puunrunkoja, vaan kylvivät hiilien ja kekäleiden sekaan, jotka sittemmin joutuivat osaksi kasvavan laihon peittoon. Heidän hevosensa saivat miltei koko kesän työstä vapaina maleksia laitumella metsissä. Korjattuaan näin kaskesta yhden vuoden sadon sai se jäädä hyötyä tuottamatta omiin hoteisiinsa. Munter sanoi heille käytännössä osoittaneensa, miten Savossa kaskea viljeltiin, miten sitä kynnettiin ja äestettiin ja miten yhden sadon sijaan saatiin kolme, jopa neljäkin. Hän sanoi kylväneensä syksyllä sekä ohraa että ruista ja niittäneensä ensin rukiin ja sitten ohran, mitä kaikki täkäläiset olivat pitäneet kuin ihmeenä.
Tehtaan perustaminen metsiin oli suomalaisille onnettomuudeksi. Sillä nyt he tuskin milloinkaan saavat kasketa, sen sijaan on poltettava sysiä — siihen he saavat kiellotta polttaa metsää minkä kerkiävät. Osoitteeksi siitä, miten ruukin herrat heitä kohtelevat, mainittakoon, että heitä on ankarasti kielletty kyntämästä ja kylvämästä sysimetsinä poltettuja maita. He ilmoittavat syyksi sen, ettei sellaisille paikoille enää kasvaisi metsää, vaikka, kuten kaikki tietävät, asian laita on päin vastoin. Sillä tuhka ja turve, joka paksuna turkkina peittää maakamaran, estää sekä ruohon että puut kasvamasta, eivätkä tuulen tuomat puiden ja kasvien siemenet siihen pääse juurtumaan. Kylvetty ja muokattu maa sen sijaan kiinnittää itseensä siemenet, jotka pian itävät, joten ensin kasvaa ruohoa ja sitten lehtimetsää. Onpa tapahtunut, että talonpoikia on sakotettu siitä, että he ovat kuokkineet sysimetsiä ja niihin kylväneet. Jokainen huomannee, mikä on syynä tällaiseen menettelyyn. Tahdotaan riistää heiltä mahdollisuus viljan hankkimiseen ja pakottaa heidät ostamaan tahi lainaamaan tehtaalta. Ja kun he sitten ovat velkaantuneet, on helppo viedä heiltä talot. Niin omavaltaisesti on heitä aina kohdeltu ja kohdellaan vieläkin, vaikkakin viime vuosina varovammin. Kun sitä vastoin on valmistettava sysiä, he saavat kaataa suuria metsäaloja ja kun oksat ovat kuivuneet, sytyttävät he risukot. Suuret puunrungot jäävät palamatta, mutta maa tulee palaneiden oksien ja ruohon tuhkasta niin ravintopitoiseksi, että se kelpaisi kynnettäväksi ja kylvettäväksi. Suurempien puiden latvat hakataan poikki, ne kuoritaan ja kannetaan röykkiöiksi suuriin miiluihin, jotka peitetään turpeella, ja sytytettyinä muuttaa kuumuus ne sysiksi. Miiluamisessa kuluu viikkokausia, jolloin he vuorotellen vartioivat miilun ääressä, ettei se syty ilmituleen. Kun sydet viedään ruukkiin myytäviksi, saavat he tyytyä siihen, mitä sieltä annetaan, harvoin saadaan edes puolta hintaa. Niin käy etenkin, jos on entistä velkaa. Silloin ei auta vastaan inttäminen, talonpoika-raukan on tyytyminen. Muuten riippuu hinta kuljetettavan matkan pituudesta. Häkistä, joka sisältää 4 ½ sysimittaa, saavat he tavallisesti pankko taalarin. Sekä hinta että sysimitan suuruus vaihtelevat eri paikkakunnilla. Siitä puhun tuonnempana ja myöskin siitä, miten ruukki täälläkin ehkä on määrännyt viljan hinnan markkinoilla käypää pienemmäksi. Siinä piilee viekkautta, sillä siten petetään lyhytnäköinen talonpoika, joka ei huomaa, että hän kyllä saa muutamat tarvitsemansa ruistynnyrit joitakin taalareja halvemmalla, mutta samalla myy kaiken vuoden mittaan suorittamansa työn polkuhintaan. Viime vuosina he eivät enää ole antaneet talonpoikien miilutessaan polttaa oksia, ne saavat mieluummin maahan mädätä. Työntekijä saa suorittaa mieluummin vaivalloisen karsimistyön kuin suomalaiset kylvää poltetun metsätilkun. Syynä on muka se, että metsän kasvu estyisi.