Suomalaisten oloista jutellen saavuimme Hiirolaan, jonne ruukilla äsken tehtyä huonohkoa tietä oli ¾ penikulmaa. Mutta, kun tie ei johtanut kylään saakka, oli Munterin ja kyytimiehen kannettava kirstuani lähes venäjän virstan verran taloon. Hiirolan kylä, jossa on kaksi suomalaistaloa, sijaitsee kauniilla paikalla Hiirolanjärven rannalla. Ruotsiksi sitä nimitetään »Lill-Björnmåsa» eroitukseksi Helsinglannin Ockelbon suomalaismetsien »Stora-Björnmåsasta». Kylä on alavalla paikalla, joten pellot ovat hallanarkoja. Menin ensin Heikki Olavi Orsonin luo, mutta siellä oli kotosalla vain vanha, suomea puhuva eukko ja nuori vaimo, joka makasi lapsivuoteessa. Menin naapuritaloon Pauli Erkki Antinpojan luo. Siellä tapasin isännän, vanhahkon miehen, joka puhui kaunista suomea ja niin aitoa, että sellaista puhutaan meillä vain sydänmailla, missä ei muuta kieltä ole kuultu. Silti kuulin, että jokunen ruotsin sana, vaikka suomalaista päätettä käyttäen, oli tunkeutunut kieleen, jos suomessa ei ennestään ollut sanaa jollekin käsitteelle, taikka jos olikin, niin oli sillä alkeellisempi merkitys, jolloin vanhaa suomen sanaa käytettiin alkuperäisestä käsitteestä. Esim. rätta (ruots. rätt), oikia taas merkitsi höger. Samoin råkasta (ruots. råka) vastaten meidän sanaa tavata, jota he käyttivät merkityksessä saada kiinni; kalloa (ruots. kalla), mutta kuhtua merkitsi luoksensa huutamista. Nämät olivatkin miltei ainoat sanat, mitkä päivän pitkään havaitsin ruotsista saaduiksi, muuten ei ollut sanastossa eroa. Pidemmän aikaa heidän keskuudessaan oleskeltuani huomasin muutamia muitakin samanlaisia sanoja. Mutta mitä se merkitsee kielelle, joka sisältää 50 t. 60 000 sanaa, vaikka siinä onkin pari tiua vierasperäisiä sanoja, kun ei kielen rakenne, kielioppi, ääntäminen eikä sisäinen henki ole ollenkaan muuttunut. Sitä paitsi olemme me kieleemme ottaneet paljon enemmän ruotsalaisia sanoja, joita ei ole näillä suomalaisilla. He käyttävät niiden asemesta alkuperäisiä suomalaisia sanoja. Jos tässä virheitä ja ansioita keskenänsä punnitaan, niin meidän suomemme se puhtauden ja kauneuden suhteen jää jäljelle edellyttäen että puhumme siitä suomesta, jota tähän asti on pidetty klassillisena ja joka on ollut n.s. kirjakielenä. Heidän kielensä oli muuten pohjois-Savon murretta eikä eteläisen, jota puhutaan minunkin kotiseudullani. Niinpä he sanoivat esim. viikahte eikä viitakke, mehtä eikä metsä, messä j.n.e. ja diftonkien ääntäminen oli selvää, kuten oatra, (aura) peä (pää) y.m. Sitä paitsi heillä oli omia, minulle tuntemattomia sanoja, esim. kippo, joka merkitsi killinkiä, pönky, pitkähkö haasian seiväs, nytteet y.m. Myöskin omia kukkien nimiä oli, esim. käen leipä [läipe!] oxalis acetosella, taivaan kello, campanula persicifolia, ukon tuhnia l. tuntira lycoperdon — — —, mälläxiä y.m.
Mitä heidän ruotsin kieleensä tulee, puhuivat he puhtaampaa kuin svärdsjöläiset, sillä puhuessaan taalalaismurretta käyttivät suomalaiset helsinglantilaista kaikkine hassutuksineenkin, kuten fisch, kun piti sanoa fisk j.n.e.
Vaatepartensa puolesta he eivät juuri eronneet muista pitäjäläisistä. Kumminkin roikkui vasemmalla housunlahkeella kaksi puukkoa ja niiden välissä naskali, kaikki samoissa tuppeluksissa, vaikka eri osastoissa. Pientä puukkoa he nimittivät junkiksi, suurta puukoksi. Kun vielä lisäämme virsut (he käyttivät tuohi- eivätkä paulavirsuja) ja kontit (tuohesta), niin onkin sanottu pääasiallisin, mitä he siinä suhteessa olivat säilyttäneet.
Hiirola-niminen talo, josta kylä on saanut nimensä, on luultavasti vanhin ja on sen raivannut Hiiroinen, joka lienee ollut sukua kuninkaan kirjeessä mainitulle »Hindrik Pedersonille.» Isäntäni kertoi, että ensimmäisen tänne tulleen suomalaisen nimi olisi ollut Matti Matinpoika, joka oli Suomesta. Kun ruotsalaiset tahtoivat häätää hänen sukunsa, hankki hän kuninkaalta kirjat. Ehkä hän siis oli vanhempi kuin kuninkaan kirjeessä mainittu »Hindrik Pederson.» Vaikka papisto jo ylimuistoisista ajoista kirjoista on jättänyt suomalaiset sukunimet, joita se ei osannut kirjoittaa eikä ääntää ja vaikka ne oli muutettu jo miespolvia sitten taalalaisiin, esim. Påls Erik Anders, Hendrik Olof Orson j.n.e., niin ovat suomalaiset siitä huolimatta muuttumattomina säilyttäneet sukunimensä, niin kauan kuin kielikin on säilynyt. Mutta missä se on vaiennut, ovat tiedot suvusta ja myöskin kaikki muut tarinat ja muistot esi-isistä unohtuneet. Sen huomasin kaikkialla, että missä ikinä tapasin äidinkieltänsä puhuvan suomalaisen, hän tunsi ja osasi tehdä selkoa sukuperästään kaikkine haaroineen usein 5 t. 6 sukupolvea taaksepäin eikä vain omastaan, vaan vieläpä muidenkin suvuista. Tähän sukutietoon liittyy myöskin historiaa. Paitsi nimiä muistaa hän myöskin heidän tärkeimmät vaiheensa. Johtolankana tähän tietoon on suomalainen sukunimi, joka aina seuraa suvusta sukuun. Sitä vastoin suomalainen, joka ei osaa äidinkieltänsä, on myöskin siinä suhteessa täysi ruotsalainen, että hän tuskin tuntee isoisänsä nimeä. Isänsä isoisästä ei hän tiedä mitään, vielä vähemmän tämän isästä ja vaiheista. Yhtä tietämätön hän on äitinsä suvusta. Sehän ei olekaan kumma. Nimihän on kuulunut vain isälle eikä suvulle ja se sekoittuu moniin muihin samanlaisiin suvun ulkopuolella. Siinä onkin sukuhistoria leikattu poikki kuin keritsimillä.
Niinkuin näiltä suomalaisilta muinen on riistetty miltei kaikki kansalaisoikeudet, niin on heiltä viety sukunimetkin. Mutta paitsi heidän nimiään vielä kylienkin nimet. Niitäkään ei ole voitu sietää, kun ne olivat suomalaisia. Niillekin on annettu tyystin ruotsalaisia nimiä, olivatpa ne sitten enemmän tai vähemmän sattuvia, nimiä, joita nämä eivät edes tunne. Se on syynä siihen, että jos katsot näiden seutujen karttaa, siinä on silkkoja ruotsalaisia nimiä samaten kirkon- ja henkikirjoissa. Mutta kun tulee itse paikkakunnalle saa kuulla aivan toisia, supi suomalaisia nimiä, joten entiset maantieteelliset tiedot eivät riitä. Sen vuoksi olikin valtakunnan säätyjen v. 1823 vaikea käsittää, että suomalaisia maanääriä oli aivan maan sydämessä ja moni ei sitä vieläkään tiedä, kun ei suomalaisia nimiä muka ole. Ja he päättelevät, ettei niitä siellä koskaan ole ollutkaan.
Isäntäni, jonka ruotsalainen nimi oli Påls Erik Anders, käytti suomalaista nimeä Antti Hiiroinen, sillä hän oli vanhaa Hiiroisten sukua. Hän oli isäntänä talossa, jossa oli 13 henkeä. Hänen lapsistaan oli kaksi kunnon tyttöä, Anna ja Kaarina, kaksi äsken puhjennutta kukkaa, joista etenkin nuorempi, Kaarina oli maalaiskaunotar. Kun minua huvitti saada tietää, oliko paikkakunnan tansseissa ja leikeissä mitään kansallisesti omaperäistä, pyysin heitä illaksi hommaamaan huvit nähdäkseni, oliko niissä mitään suomalaista jäljellä. Heidän talonsa oli rakennettu ruotsalaiseen tapaan, kuten muidenkin Svärdsjöläisten. He asuivat saleissa ja kamareissa ja olivat jo ammoin luopuneet vanhoista savupirteistä, jotka ennen täälläkin olivat olleet käytännössä. Ainoastaan sauna ja riihi olivat säilyneet. Olen sittemmin tehnyt useammin kuin kerran sen huomion, että mistä suomen kieli ja kansallisuus on kuollut, on toki sauna jäänyt ruotsalaistuneille jälkeläisille. Olenpa joskus havainnut, että se on tarttunut läheisiin ruotsalaisiin kyliinkin, niin että he ovat rakentaneet itselleen oikean suomalaisen saunan. Kun siis täällä tapasin ensimmäisen Ruotsissa näkemäni saunan, niin minun tietysti mieleni teki käyttää sitä myös hyväkseni. En ollut vuoden mittaan kylpenyt, vaikka olin tottunut ennen ainakin kahdesti viikossa ottamaan löylyt. Ja vain yksin suomalaiselle tässäkin tottumus on toinen luonto. Tuskinpa olin siitä ennättänyt mainita, ennenkuin jo Kaarina oli lämmittämistouhussa.
Saunan lämmitessä menin erään pojan kera järvelle ongelle. Ilta oli tyyni ja leppoisa, ja kun iltapuolella oli hieman satanut, minusta oli mitä parahin onki-ilma. Rannalla kappaleen matkaa talosta oli tuuhea mänty. Kun menin sitä läheltä katsomaan, näin, että sen runkoon oli naulattu kuusi karhunkalloa ja juurella oli lisäksi kolme alaspudonnutta. Minä ripustin nekin kuiville oksantyngille. Nykyinen isäntä sanoi osaltaan kaataneensa 21 karhua ja hänen isänsä 34, mutta niistä ei yhtään oltu naulattu puuhun. Siinä olevat kallot olivat siis siinä olleet jo ennen hänen ja hänen isänsä aikoja. Hän kertoi, että suomalaiset muinoin olivat pitäneet monenmoista menoa karhunpeijaisia viettäessään.
Metsäsuomalaisia.
Astuttuamme pieneen veneeseen halkaisimme airoillamme järven tyyntä pintaa, joka hopeanhohtoisena, eri värisinä taitteli laskevan auringon säteitä. Ympärillämme levisi saloseutu, joka kesäillan kaunistamana upotteli kuviaan värähtelevään kultakuvastimeen. Etäältä kuului laitumella käyvän karjan kellojen kalkahtelu ja joskus paimentorven toitotus tai koiran haukunta. Olimme kuin matkalla Runolaan, autuaitten saarelle liitäen kuin unessa satumaille. Yllämme kaartui taivaan sinikänsi, jonka huimaavaan korkeuteen tuskin ajatuskaan kohoo. Allamme oli aarteita kätkössä Ahtolan saleissa, jonne ei silmä yllä. Olisi ollut synti, jos tässä ihanuudessa onkiminen olisi meitä häirinnyt. Vetehinenkin oli samaa mieltä, ja se kaiketi olikin syynä siihen, ettemme sinä lyhyenä rupeamana, jona onneamme koetimme, saaneet ainuttakaan eläväistä.
Kun meille rannalta oli annettu merkki, että sauna odotti, palasimme yhtä tyhjin käsin kuin olimme lähteneetkin. Olimme käyneet kylän alla olevissa Selkäsoaressa ja Trummensoaressa. Sain kuulla, että kaikilla lähellä olevilla järvillä, saloilla, soilla, vuorilla ja mäillä y.m. vielä oli suomalaiset nimet. Niinpä pienehköllä lammilla kylän laidalla on nimi Kylkijärvi, toisen, kalattoman nimi on Valkiajärvi. Sitä paitsi on lähettyvillä Hauk'lamp, Särk'järvi, Jouht'järvi, Viäräjärvi, Hevolampi, Vehkalampi j.n.e. Kylän lähellä on Kärmämäki, Hepokallio ja tehtaalle päin mennessä Pohjoismäki.
Mutta sauna odotti. Minä ja isäntä menimme kylpemään. Kah, minkälainen sauna! Pieni komero, jossa uuni valtasi puolet tilasta. Kun olin kumartunut syvään, päästäkseni matalasta oviaukosta sisälle, pääsin siellä tuskin kääntymään. Seisoa en kuumuuden vuoksi voinut. Ei lauteita, ei penkkejä, ei vesisammioita. Vain hutelo tuoli oli keskellä lattiaa, ja siinä piti ottaa löylyt. Enpäs ollutkaan enää Juvan pappilassa, missä lämpöisellä lavalla sai suloisesti venytellä tuoreilla lehdillä, jossa puoli tusinaa piikaa saippuoi, pesi ja virutteli. Olin uumoillut, että Kaarina minua kylvettäisi ja olin jo tuntevinani hänen pehmeitten käsiensä kosketuksen. Mutta täällä ei tunnettu tuota kohteliasta tapaa, ja minäkin olin liiaksi hienotunteinen siitä mainitsemaan. Jokaisen huoleksi jätettiin itsensä hoiteleminen, ja minun oli pidettävä huoli sekä vesikiulustani että vihtani hautomisesta kiukaalla. Olin tuskin mennyt saunaan, ennenkuin jo yhtä nöyrästi sain tulla ulos, sillä siellä ei ollut paikkaa vaatteilleni. Minun oli siis riisuuduttava taivasalla. Kun olin pannut vaatteeni kokoon muutamille hirsille, olin taas nuolena saunassa. Suomalaisilla on tapana kilpailla siitä, kuka enemmän löylyä sietää. Tunsin tuon lain, isäntäni myös. Ja niinpä koeteltiin. Nuori emäntä, joka oli löylynheittäjänä, läksi ensimmäisenä tuimaa kuumuutta pakoon. Turhaan pisteli ukko näppejään veteen (huom. juuri sormenpäät kynsien juurella ovat kuumalle arimmat) ja huitoi ahkeraan vihdalla. Hänen punaista vanhaa nahkaansa poltti, ja hänen oli lähdettävä käpälämäkeen. Minäkin olin usein tukehtua ja selkäni korventua. Mutta paikallani pysyin. Mitä tuimimmasta kuumuudesta, korvien soidessa hypätä porhalsin ulos lahden viileään veteen. Sepä vasta oli uusi nautinnontunne! Sukellellessani syvyyksiin ja kelluessani pinnalla tunsin virkistyväni. Ja muutaman tuokion kuluttua oli saunassa käynti siirtynyt muistojen joukkoon. Se, että olin niin hyvin sietänyt löylyä, herätti ukossa luottamusta, hänen mielestään olin siten parhaiten osoittanut olevani oikea suomalainen. Hän puhui siitä jälkeenpäin vielä muillekin, jotka sen johdosta mielihyvästä muhoillen minua katselivat.
Illempänä tuli muitakin miehiä metsätöistänsä ja niinpä minun ympärilläni oli yhä enemmän suomalaisia. Naisista vain eräs sokea akka oli hyvä kielen taitaja. Tytöt ja nuoret naiset, vaikka ymmärsivät ja vähin osasivat puhuakin, eivät silti sitä tehneet, kun se tuntui hankalalta ja luultavasti heitä myöskin hieman hävetti puhua kieltä, jota eivät täysin hallinneet.
Myöhemmin illalla kokoontui tänne nuorisoa sekä omasta kylästä että Viihmäeltä. Anna ja Kaarina olivat kutsuneet heidät tanssiin ja huviin. Tavallinen talonpoikaiskainous haittasi aluksi, joten minun oli kaikin tavoin maaniteltava saadakseni leikit käyntiin. Leikit olivat kaikki aito ruotsalaista alkuperää ja meidänkin herrasväkiemme käyttämiä, kuten »Räfven ligger i solskenet», »Att skära och så hafra» y.m. Tansseina käytettiin »Hambopolskaa» ja valssia. Vain yksi tanssi n.s. »Kull-dansen» herätti huomiotani osaksi siksi, etten ennen ollut sitä nähnyt tanssittavan, osaksi kun se näytti täällä niin kansalliselta ja kotoiselta. Se oli itsessään yksinkertaista ja kollomaista, mutta olihan sillä silti puolensa. Se alkoi, kuten kaikki piirileikit, laululla ja suurella kierroksella, jolloin laulettiin: »Och vill du se, så ska vi dan- så ska vi dansa med kullor!» Sitten kaikki pysähtyivät paikoilleen, kääntyivät pariinsa päin ja keikistelivät sekä polkivat jalkaa minkä osasivat laulaen kymmenkunta kertaan sanat »kulla, kulla, kulla — — si så sade kullan», löivät kätensä yhteen ja pyörähtivät sylityksin ympärikköä. Niin alkoi taas suuri kierto ja edelliset temput uusittiin. Tätä voisi tavallaan pitää kömpelönä kevyen Tyroolilaistanssin jäljittelynä. Sellaista näin myöhemmin Kööpenhaminassa tanssittavan.
Viimein ryhdyttiin »sormusta kätkemään.» Minäkin otin leikkiin osaa. Kaarina, joka oli mestarina kaikissa näissä leikeissä, aloitti kätkemisen. Kohteliaisuudesta hän sen kätki minun syliini. Minä olin vähemmän kohtelias ja annoin sen eräälle pojalle. Hän taas minulle, minä Kaisalle ja hän takaisin minulle. Siten joko kätkin sormusta tahi se annettiin minun kätkööni, joten säästyin vaikka vasten tahtoani panttia antamasta. Silti oli meillä pian runsaasti pantteja ja seurasi niiden lunastus. Vanha sananparsi sanoo: »Joka leikkiin menee, se leikin sietää.»
Kun siis olen alkanut puhua leikistä, niin on se tehtävä loppuun asti. Lukija, joka on minua seurannut talonpojan pirttiin kansan tapoja tutkimaan, ei suinkaan olisi tyytyväinen, jos joku osa siitä peitettäisiin esiripulla. On asetuttava juuri rahvaan kannalle voidakseen oikein arvostella. Mikä toiselle kansanluokalle on sopimatonta ja pahennusta herättävää, ei ole toiselle. Vaikkakin julistettiin panttien lunastustuomioita, jotka eivät olleet niin sievisteleviä kuin sivistyneissä piireissä, vaan karkeita ja kömpelöjä, mutta sellaisia, että ne puhuivat tapojen yksinkertaisuudesta ja sydämen turmeltumattomuudesta, niin minun on silti mainittava, minkälaisia ne olivat. Eräs esim. kuului: Jos se on poika, on hänen irroitettava Maalinin sukkanauha, jos se on tyttö, on hänen avattava Anders Johanin housunnapit (böxlocka). Siinä ei kursaileminen auttanut. Toinen poika tuomittiin »ottamaan Annaa rintanypykästä (patten) kiinni.» Olisinpa minäkin ollut valmis tuota lain määräystä noudattamaan, jos olisi ollut tarvis. Eikä tuo toinen poikakaan vastaan pannut. Ja vaikka tyttö vastustelikin, niin oikeus voitti: Näissä leikeissä tuli siis taalalainen esille, sillä suomalaisen mielestä ne eivät olisi olleet soveliaita, vaikkakin niitä nyt vieraina lainoina suomalaiset käyttivät.
Leikkien päättyessä kello oli jo yksi yöllä ja minulle osoitettiin makuupaikka vaateaitassa, jonka seiniä ja kattoa koristivat hameet, kaulaliinat, sukat ja monet muut naistenvaatteet. Vuode oli hyvin laitettu ja raidit puhtaat ja lupasi se virkistävää lepoa. Mutta pianpa havaitsin, että minut oli sijoitettu tyttöjen makuukammioon. Häiriötähän siitä oli aina aamun sarastukseen asti. —
Niin päättyi suomalaismetsissä ensimmäinen päiväni, jota erilaisten huvitusten vaihdellessa pitkitin aina seuraavaan asti.
Ensimmäiseksi tehtäväkseni hankin seuraavana aamuna kyytimiehen viemään tehtaalle kirstuni päästyäni selville, että suotta olin sen tänne kiskonut. Itse jäin Munterin kera edelleen ukkoja haastattelemaan ja jatkaakseni matkaani seuraavaan kylään. Myöhään edellisenä iltana olin lähettänyt naapuritaloon sanan, että halusin puhella heidänkin kanssansa, jonka johdosta kaikki miehet jo auringonnoususta olivat tulleet minua tapaamaan. Muun muassa otin puheeksi vanhat runot ja loitsut kysyen, eivätkö he niitä tainneet. He eivät kieltäneet, että sellaisia oli kuultu ja että vanhat suomalaiset olivat olleet hyvin kärkkäät niitä oppimaan, mutta kielsivät jyrkästi itse osaavansa sellaisia. Kysyin, haluaisivatko he kuulla sellaisia kuin Suomessa käytettiin. Siihen kaikki olivat mielihyvin valmiita. Luin ulkomuistista muutamia loitsuja, jylhimmät mitä osasin, siten saadakseni heidät lukemaan omiansa. Minua kuunneltiin mitä suurimmalla jännityksellä ja kun lopetin, virkahti isäntä: »Voi nuo tuhmat Savolaiset, kuin sillä tavalla on antanna pois luvusek!» Ja kun sitten Gananderin mytologiasta hänelle luin karhun luvun, niin hän hämmästyi sitä, että minullakin oli tietoja, jotka hän yksin luuli omaavansa, ja huudahti: »Siinäpä minun sanat jo on kirjassa!» Kysyin: »Mitkä sanat?»
Hän vastasi: »Kätke kynnet karvohoisi» — — —, ja vakuutti, että kun karhu monesti oli hurjistuneena hyökännyt hänen kimppuunsa, niin se sinä siunaamana, kun hän tuon manauksen on sanonut, on kääntynyt. Huomasin, että sekä hänellä että muilla oli vahva usko. Kyselin, eivätkö he osanneet suomalaisia lauluja, joiden sävelmiä erikoisesti olisin halunnut kuulla. Mutta he selittivät etteivät osanneet. Otin nyt esille huiluni ja soittelin heille runosävelmiämme, jotka he heti tunsivat sekä joukon paimensoittoja, n.s. sarvisoittoja. Nekään eivät heille olleet tuntemattomia, he sanoivat niiden olevan hieman toisenlaisia kuin heidän. Kuulin sittemmin heikäläisiä ja havaitsin eron pieneksi ja että niitä saattoi pitää saman aiheen muunteluina.
Kun vihdoinkin olin valmis lähtemään ja tahdoin maksaa asunnosta sekä omastani ja Munterin kestityksestä ynnä kirstuni kyyditsemisestä tehtaalle, ei tahdottu mitenkään ottaa maksua ja kun siitä huolimatta jätin yhden taalarin, tyrkyttivät he 12 killinkiä siitä takaisin, johon tietysti en suostunut.
Täältä menin maantien toisella puolella olevaan Viihmäen (ruots. Falkåsen) kylään, minne muutamat miehet minua saattoivat. Sivumennen pistäydyin vielä Heikki Ollinpoika Orsonin talossa, johon myöskin kuului kolmetoista henkeä.
Viihmäen kylä, jossa oli kaksi taloa, oli syntynyt Hiirolasta muuton kautta. Laitinen nimisellä suomalaisella oli ollut niin pieni talonosuus, että hänen oli ollut pakko muuttaa kylästä. Hän oli muuttanut tänne ja raivannut sen talon, jota nyt viljeli kirkonisäntä Falk, Olli Orenpoika. Tämä oli tapahtunut jo toista sataa vuotta sitten. Hän oli ollut sotamiehenä ja saanut silloin nimen Falk ja siitä oli kylä saanut ruotsalaisen nimensä. Toinenkin talo, jossa asuu Pauli Olavi Antinpoika, on syntynyt myöhäisemmän muuton kautta Hiirolasta ja on perustettu 1812. Tulimme ensin tänne, mutta emme tavanneet ketään kotosalla tuosta pienestä, 4 henkeä käsittävästä perheestä. Menimme sen vuoksi kirkkoväärti Falk Olli Orenpojan luo, minne hetken kuluttua saapui myöskin äsken mainittu naapuri luultavasti nähdäkseen, mikä mies minä oikeastaan olin. Kirkkoväärtti, joka oli nuori, mutta järkevä mies, osasi kirjoittaakin sekä selvää käsialaa että järkeviä ajatuksia. Muutamat muutkin miehet osasivat ainakin lukea kirjoitusta. Katselin nyt, löytyisikö hänen papereistaan vanhoja asiakirjoja suomalaisten ensimmäisistä maahanmuutoista, kun oli siinä suhteessa häneen viittailtu. Eikä hän kieltänytkään, että sellaisia piti oleman, mutta etsiskelyistä huolimatta ei hän niitä vain löytänyt. Luultavasti oli syynä se, että hän luuli minun niitä ehkä käyttävän väärin suomalaisia vastaan, epäluulo, joka heissä piili kaikkien herrasmiehien suhteen ja kokemuksen perusteella. Hän vei minut katselemaan suomalaisten muinaisten asuntojen raunioita lähellä olevalle harjulle, missä saattoi nähdä neljän suomalaissaunan tai pirtin jäännöksinä suuria, palaneita, harmaakivisiä tulisijan pohjia. Nyt kasvoi siinä metsää ja muutamat oli jo raivattu pelloksi. Hän ei tiennyt, miltä ajalta nuo muistot olivat eikä myöskään, mitkä suvut olivat näillä paikoin asuneet. Tältä paikalta oli vapaa ja kauas ulettuva näköala. Näimme pohjoiseen ja itään monen penikulman mittaisia saloja, jotka häipyivät taivaanrannalle. Ne olivat Ockelbon ja Bollnäsin suomalaismetsiä Gästriklannissa ja Helsinglannissa, metsiä, jotka ulettuivat aina tänne asti: osa niistä kuului Åmotin kappeliin. Siellä täällä mittaamattomilla saloilla näkyi kokonaisia suomalaiskyliä, väliin vain yksinäisiä taloja tai torppia, jotka näyttivät kuin keitailta laajassa erämaassa. Ja kun sanottiin, että oli penikulma tahi enemmän lähimpiin kyliin, niin tuskin uskoin silmiäni, kun niitä vertasin kaukaisimpiin, joihin verrattuna nämä tuntuivat olevan aivan lähellä. Ockelbon suomalaiskylistä mainittakoon erikoisesti Pekkala (Rönnbacka), johon kuulunee 11 taloa ja jonne on 1 ½ penikulmaa, Loinila (Möjsjön) 3 taloa, yhteensä molemmissa kylissä 94 henkeä; Riitamäki (Trälåsen), uutisasutus, jossa on 2 perhettä, 8 henkeä; Mörtsjöriset ½ penikulman päässä, 6 henkeä; Peäkylä (Kallsjön), jonne myöskin laskettiin olevan 1 ½ penikulmaa, oli kylä, jossa on 13 taloa, 70 henkeä; Hulvalan (Gammelboningarne) sanottiin olevan saman matkan etäisyydellä: 15 taloa, 110 henkeä; Käivärä (Ivan Kärn), jonne arvioitiin olevan 2 penikulmaa; taloja 6, asukkaita 30; Lievolaa (Linåsen) pidettiin metsien vanhimpana ja on siinä oma verokirjoihin viety metsä; sinne laskettiin olevan 2 ½ penikulmaa, taloja 4, asukkaita 20; Väisälä (Fallåsen), jonne oli 3 à 4 penikulmaa, taloja 3, niissä 15 henkeä. Täällä piti asua vanhan suomalaisukon, Erkki Lassenpojan, joka oli kuuluisa pyssymies. Poasolassa (Stora Björnmåsen) oli 10 taloa ja n. 80 henkeä j.n.e. (Suomalaiset kylännimet ilmaisevat, mikä suku ne ensin on raivannut, niinpä esim. Loinilan joku Loininen, Hulvalan Hulvainen, Käivärän Käiväräinen, Lievolan Lievoinen, Väisälän Väisäinen, Poasolan Poasoinen, Pekkalan Pekka j.n.e.).
Siis Ockelbon suomalaismetsissä oli kirkkoväärtin harjulla antamien tietojen mukaan 481 henkeä ja lienee tuo lukumäärä, joka perustui muistiin, todellista paljoa pienempi. Sitä paitsi oli useita suomalaiskyliä, joiden ruotsalaiset nimet hän tiesi, kuten Ulftorp, Långsjön, Vittersjön y.m., mutta joiden suomalaisista nimistä puhumattakaan muusta hän ei ollut selvillä.
Näiden Gästriklannin Ockelbon suomalaismetsien länsipuolella ovat Helsinglannin Bollnäsin suomalaiskylät, jotka siis pohjoisessa rajoittuvat Svärdsjön metsiin. Kun olin päättänyt tällä kertaa jättää käymättä Helsingen ja Gästriklannin salot ja sen sijaan vaellella Taalain maakunnan, kun kerran sieltä olin aloittanut, niin tyydyin vain ennakolta kirjoittelemaan kaikki näistä saatavissa olevat tiedot.
Kolmen, neljän penikulman päässä Bollnäsissä on Rimsbo-niminen kylä, jonka ruotsalaistuneestakin asusta näkee, että sen perustaja on ollut Rimppi tahi Rimppinen. Toisen kylän nimi on vieläkin perustajan mukaan Kokkoinen (ruots. Källåsen). Siinä on 3 taloa ja ovat ne Svartnäsin tehtaan lampuoteja. Samaten on täällä toinenkin Svartnäsiin kuuluva vanha suomalaistorppa Lampinen, jossa nykyään asuu vain eräs paimen. Bollnäsissä oli sitä paitsi asunut Lintuisia, mutta ei tiedetty, elikö heitä enää missään.
Etelässä käsin Svärdsjöstä ovat Ofvansjön suomalaismetsät Gästriklannissa, joissa niinikään en käynyt.
Saatuani nämä tiedot nautimme aimo päivällisen, mistä ei maksua otettu. Illansuussa kävelimme tehtaalle Munterin kuljettaessa minua oikotietä, joten sinne tuli vain ¾ penikulmaa. Mutta kun vähä väliä sadekuurot meidät yllättivät, oli meidän etsittävä suojaa milloin jonkun vanhan kuusen milloin tiuhan männyn alta. Nybrukissa katselimme täydessä käynnissä olevaa naulavasaraa. Me erosimme luvattuamme päivän sarastuksen aikana tavata lähteäksemme uudelle retkeilylle toiselle taholle. Oli jo myöhäinen hetki, kun saavuimme Svartnäsin tehtaalle, missä minua kestittiin ruoin ja juomin ja viimeksi suloisella levolla.
Kun olin jo ullakkokamarissani riisuutunut, kuulin hevosenkavioitten kopsetta, piiskanläimäyksiä ja kirouksia. Siitä sekä talossa syntyneestä hälinästä ja juoksentelusta oivalsin, että isäntä tuli kotiin. Ja se pitikin paikkansa. Hänestä saamieni kuvauksien johdosta toivoin, etten häntä tarvitsisi nähdä. Paneuduin levolle päätettyäni herätä niin varhain, että voisin lähteä talosta, ennenkuin talonväki oli liikkeellä.
Seuraavana aamuna nousin ani varhain, pukeuduin nopeasti ja jätettyäni kirstuni huoneeseeni hiivin hiljaa talosta. Kello ei ollut vielä neljää, kun jo Munterin kera olin taipaleella. Mutta virkku emäntä oli ollut varhemmin jalkeilla kuin olin luullutkaan enkä ollut pitkälle ennättänyt, ennenkuin hän tuli jäljessäni juosten ja huutaen, etten saisi suuruksetta lähteä talosta. Hänen pyynnöistänsä piittaamatta en suostunut kääntymään takaisin. Vain 1/16 penikulmaa kuljettuamme tulimme Lagerstorpiin. Perheeseen kuului 4 henkeä, jotka olivat ruukin alustalaisia. Kuljin kaikkien ruotsalaisten talojen ohi, mutta poikkesin kaikkiin suomalaisiin. Täältä tulin Hulvalaan (Finby), ¼ penikulmaa ruukista. Siinä oli neljä taloa, kaksi ruotsalaista ja kaksi suomalaista. Jälkimmäiset olivat Juho Heikinpoika Orson ja Antti Heikinpoika, joiden perheisiin kuului yhteensä 11 henkeä. Täällähän Munterkin asusti. Jo suomalainen kylännimi ilmaisee, että ensimmäinen suomalainen, joka täällä on raatanut, on ollut Hulvaisia, siis samaa perua kuin Gammelboningarne (Hulvalat) Ockelbon metsillä, joista hän lienee muuttanutkin tänne.
Täältä tulimme Laukkalaan, (nimi osoittaa ensimmäisen suomalaisen olleen Laukkaisen), jossa oli 9 henkeä ja johon kuului Kejsersin torppa ja sen 4 asukasta. Molemmat laskettiin Finbyhyn kuuluviksi. Isäntä, Samuel Ess, ei ollut kotona, mutta tapasin siellä viulua soittavan suomalaiseukon. Pyynnöstäni haki hän viulunsa ja soitti sitä koko hyvin, etenkin esitti hän polskia. Sain hänet sitten soittamaan paimensoittoja ja havaitsin, että ne muistuttivat kotiseudulla kuulemiani. Liitin niitä sittemmin kokonaista 20 kappaletta Otavan I osaan. Erotus oli pääasiallisesti siinä, että nämä yleensä olivat hieman lyhempiä tahi typistettyjä. Paitsi häntä oli näillä metsillä toinenkin taituri, nimittäin vanha sokea piika, joka oli musikaalisesta lahjakkuudestaan kuulu.
Täältä menimme niittyjen kautta Seppälään (Bål Pers), jonka kylän, suomalaisesta nimestä päättäen, on joku Seppänen raivannut ja jonka etunimi ruotsalaisten mukaan oli Per. Hain käsiini heti Lo nimisen sotilaan, joka vuoden 1788 sodassa oli ollut Suomessa, mutta en tavannut muita kotona kuin hänen reippaan 18-vuotiaan tyttärensä. Hänkin oli menossa lehdekseen. Lehdet ovat täällä kuten meilläkin talvella usein tervetulleena karjanruuan lisänä. Mutta, kun kävelystä tunsin vatsani tyhjäksi, esitin oman ja Munterinkin toivomuksen, että saisimme yhteisesti astiallisen kuoripiimää. Tuskin ennätin tuon lausua julki, ennenkuin hän jo oli pienessä maitoaitassaan, missä hän piti tiukan kehlojen tarkastuksen. Parilla silmäyksellä hän keksi suurimman ja parhaimman, ja se joutuikin meidän himomme uhriksi. Lusikalla hän siitä kuori päällisen, jonka hän maljassa sekoitti happamattomaan kermaan ja toi minulle, sanoen sen olevan flöte-nimistä laitosta, jollaista en vielä konsanaan ollut maistanut. Ehkä siihen vaikutti nälkä tahi se, että nuori emäntä sitä tarjosi, mutta varmaa on, että vielä kauan muistelin tuota maukasta ruokaa, josta hän ei mitenkään tahtonut ottaa maksua.
Hän kertoi, että äsken mainitsemani sokea piika, joka kerjäämällä ja soittamalla itseään elätti metsillä, eilen oli ollut heillä ja luultavasti vieläkin maleksi kylässä. Pyynnöstäni lupasi hän myöhemmin etsiä tämän käsille ja tuoda johonkin järven toisella puolella olevaan taloon, jonne minä olin menossa. Tämä kylä, johon kuuluu useampia naapuruksia, joista kolme nyttemmin on ruotsalaista ja kaksi suomalaista, sijaitsee järven molemmin puolin. (Miten sekä täällä että muuallakin väliin ruotsalainen sijoitetaan suomalaismetsille mainittakoon, etteivät suinkaan he itse ole raivanneet asumiansa paikkoja, siihen ei heillä ole halua eikä mieltä. Mutta kun entinen suomalainen asukas on velkaantunut ruukille, on ensimmäisenä huolena saada hänet häädetyksi, jottei hänen lapsensa ja jälkeläisensä saisi periä ja vedota kantaoikeuksiinsa. Kun ei ole puutetta sellaisista, jotka haluavat hyötyä hänen hiestänsä ja vaivoistansa, tulee usein ruotsalainen renki tai torppari hänen sijalleen. Joskus, vaikkakin ani harvoin sattuu, että suomalainen ottaa vävyn ruotsalaisseudulta).
Istuimme juuri Nuutti Heikki Orenpojan luona, kun Kathi jo saapui sokean kera. Minua hämmästytti se taituruus ja valmius, jolla hän viulunjousta liikutteli. Polskat, angleesit, valssit ja katrillit siinä vuorottelivat. Minun houkuttelemani Kaisa Lo ryhtyi tanssimaan erään talon nuoren kavalieerin kera. Eipä käyne kieltäminen, että näytti vallan riivatulta, kun paljasjalkainen nainen liehui valssia löntyksen kera, jolla oli kömpelöt taalalaiset kengät, tuvassa, joka nipin napin oli niin suuri, että molemmat mahtuivat pyörimään. Mutta näyn tympäisevän puolen sai tytön punertava poski ja kaino viattomuus unohtamaan hänen sipsuttelevin täsmällisin askelin pitäessään tasapainossa raskasta vastatanssijaansa, jonka ympärillä hän keveänä keijukaisena liehui jalkojen tuskin tavoitellessa epätasaista lattiaa.
Valmistettuani pienillä juomarahoilla pääsyn sokean sydämeen hän muun muassa kertoi itsellään olleen kaksi veljeä. Toinen niistä oli ollut Antti Orenpoika Blom-Ullen kartanosta Spaksjössä sekä tämän vaimo Anna Antintytär Helsinglannin Forsbrukista, toinen oli Lasse Orenpoika, jonka vaimo oli Kaarina Niilontytär Åmotin Kellsjöstä, jotka n. kaksitoista vuotta sitten olivat muuttaneet Suomeen, minne olivat asettuneet miilunpolttajiksi eräälle ruukille Hämeenlinnan lähettyville. Edellinen oli siellä kuollut, mutta vaimo ja kaksi lasta olivat palanneet tänne jo yhdeksän vuotta sitten. Jälkimmäinen oli jäänyt sinne. Tästä sekä muistakin esimerkeistä näemme, että joillakin suomalaisilla on ollut yhdyssiteitä Suomeen käsin, joko siten, että täältä joku on matkustanut sinne tahi henkilöitä sieltä on tullut tänne heimolaisten luo. Näistä kosketuksista olisi pitänyt toisen kansan saada edes hieman tietoja toisesta, vaikkakin tiedot jääden ahtaaseen piiriin pian ovat häipyneet kuni tuulen henkäys metsään. Mutta, jos tahdottaisiin tästä tehdä sellainen päätelmä, että nuo kosketukset olisivat vaikuttaneet täkäläisen kielen kehitykseen, niin se on yhtä mahdoton ajatus, kuin jos ajattelisimme, että meidän suomemme on saanut vaikutteita täältä käsin.
Täältä soudimme Svarten-järven yli Rantakylään, jonka rannalla olevat 3 taloa ja 20 henkeä laskettiin kuuluvan läntisen Svartnäsin kylään. Sieltä menimme Pöntälän kylään, varsinaiseen läntiseen Svartnäsiin, jossa niinikään oli 3 taloa, 19 henkeä. Joku Pöntäinen on luultavasti ollut tämän kylän ensimmäinen perustaja, ehkä sama Peder Pederson, josta ennen kuninkaan kirjeen yhteydessä on ollut puhe. Tulimme ensin Samuel Pekanpojan luo. Siellä tapasin vanhan, valkohapsisen ukon, joka vaimoineen ja lapsineen puhui erinomaista suomea ja jonka tytär oli nainut naapuritalosta miehen, joka suoritti asevelvollisuuttaan. Tämä vaimo, joka oli nuori ja hauska, osoitti meille hyväntahtoisuutta.
Täältä tulimme yöksi Niilo Ristonpojan luo, jossa kaikki paitsi nuori emäntä puhuivat sujuvasti suomea. Vaikkei hän voinut ottaa keskusteluun osaa, niin hän osoitti hyväntahtoisuuttaan kattamalla meille pöydän. Emme tarjouksia halveksineet, vaan tyhjensimme puurovadin ja herkullisen kastikkeen. Talon nuori mies vihasi vimmatusti ruukinisäntää sen vuoksi, että tämä oli vietellyt hänen sisarensa tämän palvellessa tehtaalla. Hän oli usein väijyskellyt vihamiestänsä, mutta onnistumatta. Siitä syystä olikin ruukilla annettu määräys, että tuota miestä, jos hän tulee, ei ole päästettävä sisälle.
Seuraavana päivänä kävimme Backassa, joka kuuluu läntiseen Svartnäsiin. Siellä on vain kaksi naapuria, kummallakin nelihenkinen perhe. Soudimme viemään takaisin eilen käyttämäämme ruuhta. Kolme ongella olevaa pientä poikaa vei meidät lahden yli Murtomäkeen, jossa, paitsi tehtaalle kuuluvaa kolmea lampuotia, on 11 suomalaisperhettä, yhteensä 49 henkeä. Kovan kuumuuden vaivaamana uin osan matkasta järveen pistäytyvälle hiekkakärjelle. Ainoa talo, johon poikkesin, oli Kejsar Erikin. Isäntä oli pitkä, nuori ja kaunis mies. Nähtyään meidän lähestyvän otti hän kirveen olalleen ja livisti metsään. Hän luuli minua ruukin herroiksi, joita kohtaan hänessäkin oli sammumaton viha. Kun Munter kotvan aikaa oli mäellä häntä puhutellut ja ehkä kertonut, kuka minä olin, palasi hän kotiin ja meistä tuli pian hyvät tuttavat. Olin toivonut näkeväni hänen tyttärensä, jota mainittiin Svärdsjön suomalaismetsien kaunottareksi, mutta jonka nimi ja kunnia hänen kartanossa palvellessaan oli tullut häväistyksi. Hän ei ollut kotona.
Täältä kävelimme Hynnilään (ruots. Spaksjön t. Baksjön), jonne laskettiin olevan ½ penikulmaa. Matkalla sivuutimme Piiskastorpin, jossa lienee asunut joku Piiskainen ja jonka isäntä oli vankka suomalainen; perheeseen kuului 5 henkeä.
Tulimme sitten Kivimäkeen (Filis) tapaamatta ketään kotona. Mutta kun olin kuullut, että sen asukas Antti Lassenpoika oli tietäjän ja runojen taitajan maineessa, päätin odottaa hänen kotiintuloansa. Puuvajassa, johon olin pujahtanut kirjoittamaan päiväkirjamuistiinpanojani, sain suojaa hirvittävältä ukonilmalta, rankka- ja raesateelta. Kauan turhaan odoteltuani arvasin, ettei väki ollut lähettyvillä, kun rajuilma ei sitä ollut ajanut kotiin. Jatkoimme siis marssiamme ja tulimme ¼ penikulmaa taivallettuamme Hynnilään. Menimme Pekka Hindersonin taloon, joka, lukuun ottamatta erästä karjamajaa, oli ainoa järven tällä puolen. Muut olivat muuttaneet toiselle puolelle, mutta juontivat kaikki alkunsa täältä.
Tapasin kotona vanhan akan, Anna Kaisantytär Tikkaisen, joka jo oli kahdeksannellakymmenellä ja hyvin perehtynyt loitsuihin ja manauksiin, joista minä kirjoitinkin moniaita. Ne olivat aivan samanlaisia kuin ne, joita omassa maassamme viljalti tavataan. Niin oli etenkin käärmeenlukujen laita.
Hän kertoi nuoruudessansa vanhoilta kuulleensa, että nämä metsät olivat jo ennen viimeistä suomalaisten muuttoa olleet suomalaisten asumia. Viimeisen muuton piti hänen laskelmiensa mukaan tapahtuneen toista sataa vuotta sitten ja oli tulokkaina ollut sekä miehiä että naisia. Näinköhän oli kysymyksessä vuosi 1714 venäläisten hävitysten johdosta kaikkialla Suomessa?
Suomalaisista oli etenkin muuan nimeltä Karjalainen ollut kuulu tietäjä. Hän oli, kuten nimikin tuntuu osoittavan, ollut Karjalasta kotoisin ja asettunut Helsinglannin Alftan metsille Räihälän kylään. Hänestä kerrottiin, että hänellä oli morsian Bingsjössä. Kerran kävi hänen niin onnettomasti, että hän muutamalla kosiomatkallaan, liiaksi kestitetty kun oli, putosi reestä, joka hevosineen tuli onnellisesti kotiin liiaksi nauttineen sulhasmiehen jäädessä mitä tuimimmassa talvipakkasessa jäälle. Siinä oli mieheltä paleltunut sekä sormet että varpaat, niin että molemmat jalat oli sahattava poikki, joten hänen loppuikänsä oli polvillaan kontattava. Silti hän 15 vuotta myöhemmin meni naimisiin saman tytön, Bingsjön Kaarinan kera. Jäihin hän hukkuikin. Sillä kun hänen piti köntystellä Räihälästä Kivijärven yli, niin jää petti ja hän hautaantui sen alle. Tämä lienee tapahtunut noin 90 vuotta sitten.
Tulokkaista oli etenkin eräs nainen, Tornion Kati, antanut aihetta kielen pieksemiseen. Hän oli ollut Torniosta ja ollut joko erikoisen kaunis tahi kevytkenkäinen, ja kumpikin ominaisuus oli herättänyt kateutta ja panettelua.
Eivät muutkaan silloin tänne tulleet naiset olleet suosittuja, koska heille annettiin kaikenlaisia liikanimiä, kuten Tornion Katiloita, Tervakuppiloita y.m. Luultavasti olivat heidän miehensä harjoittaneet tervanpolttoa, kuten Pohjanmaalla on yleisenä tapana.
Saimme täältä soutajaksi nuoren emännän, joka vei meidät Hynnijärven (Spaksjön) toisella rannalla oleviin taloihin. Tulimme ensin suomalaisten Leppävalkamaksi nimittämään taloon. Kun täällä tapasin vieraanvaraisen ja iloisen emännän, päätin jäädä yöksi, etenkin kun oletin miehen olevan hyväntahtoisuudessa vaimonsa kaltaisen. Munterkin oli häntä mitä parhaimmin suositellut ja sanonut hänen harrastavan runoja. Kun hän ei ollut kotona, menin sillä aikaa muihin taloihin juttelemaan. Mutta väki oli kaikkialta poissa työmaillaan. Lähetin sanan eräälle vanhalle ukolle, että hän saapuisi Leppävalkamaan, sillä juuri ukkojahan kaikkialla tahdoin tavata, kun juuri he parhaiten muistivat tarinoita. Hän saapuikin heti. Hän oli 76:n ikäinen ja puhui niin nopeasti, että minun oli vaikeata saada tolkkua. Hänen äänensä muistutti Mannisen ukkoa Juvalla. Kuulo oli jo hiukan heikentynyt, mutta muisti sitä terävämpi. Aina kun ristikyselyin tahdoin päästä varmuuteen, hän selvisi kunnialla.
Hän kertoi muun muassa: Syynä esi-isien muuttoon Suomesta olivat olleet Venäjän sodat, jotka hävittivät maata. Mistään hallituksen kutsusta maan viljelemiseen ja kansoittamiseen ei hän ollut mitään kuullut, ei myöskään paljon puhutuista Flemingin aikaisista vainoista. Tultuaan ruotsalaiselle pohjalle olivat maahan muuttaneet suomalaiset suvut vetäytyneet niihin valtaviin metsiin, jotka silloin peittivät maan, ansaitaksensa niissä toimeentulonsa ja saadakseen saloilla olla rauhassa ruotsalaisseutujen asukkaiden vainoilta. Ehkäpä joillakuilla oli ikäänkuin salainen vainu ja veto tänne käsin, kun näillä main jo ammoisia aikoja sitten oli asunut suomalainen heimo, joka 1300-luvulla n.s. mustan surman johdosta oli kuollut sukupuuttoon, joten maa oli muuttunut autioksi korveksi.
Ukon mukaan oli Risto Tahvananpoika Hynninen ensimmäisenä tullut Suomesta ja asettunut järven toiselle puolelle, sinne missä nyt asuu Per Hindrikson. Hänestä sai talo nimen Hynnilä, joka oli kaikkien kantatalo ja josta koko kyläkin sai suomalaisen nimensä. Tämä Hynninen oli ollut Rautalammilta Savosta. Muistoksi olivat vanhat Hynnijärvestä käyttäneet nimeä Rautalamp' ja käyttävät sitä joskus vieläkin. Ukko ei muistanut, kuka oli tämän poika, mutta pojanpojan nimi oli Antti Hynninen. Hänen poikansa oli Heikki Antinpoika ja hänen poikansa Antti Heikinpoika; tämän poika oli Juho Heikinpoika, tämän poika Heikki Juhonpoika ja hänen poikansa Pekka Heikinpoika Hynninen, joka vieläkin elää. Siis eli nykyään seitsemäs sukupolvi ensiksi muuttaneen jälkeläisiä, ja siitä oli kulunut kolmattasataa vuotta.
Toinen suomalainen, Kaik[k]oinen, joka myöskin oli Suomesta tullut, oli ensimmäinen, joka raivasi sen talon, jota nykyään sanotaan Blomilaksi, kun taas kolmas Antti Makkoinen, joka lienee ollut kotoisin Liivinmaalta, kun hänestä yleiseen käytettiin nimeä Virolainen, asettui järven toiselle puolelle, sinne, missä nyt ovat Linghedin kylän karjamajat. Myytyään uutistalonsa, muutti hän n. 100 vuotta sitten Kaikoisen torppaan, mutta hukkui myöhemmin Hynnijärveen siten, että hän ruuhesta kellahti järveen ja niin matalaan veteen, että niiden miesten, jotka uuninkoukkuineen hänet sieltä haroivat, piti kahlata vain polviaan myöten vedessä. Siinä tilaisuudessa oli (kertoja-)ukon isä ollut läsnä. Tämän Makkoisen poika oli ollut sotamiehenä ja siellä saanut nimen Blom ja siitä talonkin uusi nimi johtuu. Hänen poikansa Olli Ollinpoika oli kuollut muutamia vuosia sitten 70:n ikäisenä ja jättänyt jälkeensä pojan Jussi Ollinpoika Blomin, joka nyt on 40-vuotias ja asuu talossa kolmen lapsensa kera.
Tikkalan eli Bocksjön kylän synnystä hän kertoi, että sinne ensiksi asettui Suomesta tullut mies Tikkainen, etunimeä ei muistanut. Erään hänen jälkeläisensä nimi oli ollut Juho Antinpoika Tikkainen, liialta nimeltä Veäräsuu. Hänestä on tarina, että hän Sjöhamnin matkalla kotinsa ja Bollnäsin välillä tuli Gäflen maaherraa vastaan. Tikkainen oli maata köllitellyt suuressa suomalaisessa »laitiossaan», kun hänet herättivät ylevän herran kuskipukilta sivalletut piiskaniskut ja huudot väistyä tieltä, joka siinä kohdalla oli kapea. Kimmastuneena kavahti Tikkainen pystyyn, nosti maaherran rekineen kuskeineen tien syrjään lumihankeen ja jatkoi itse kaikessa rauhassa matkaansa. Kun hänet sen johdosta manattiin käräjiin, oli maaherra tarttunut häntä parrasta ja kysynyt: »Kenen vallassa sinä nyt olet?» »Lähinnä Jumalaa Teidän», oli ukko vastannut. Tyytyväisenä vastaukseen oli maaherra antanut anteeksi ja käskenyt menemään kotiin.
Toisen Tikkalan talon, jossa Antti Juhonpoika nyt asuu, lienee alkuaan raivannut Juho Tahvananpoika Penttinen. Hän oli Suomesta tullut ja lienee kuulunut viimeksi muuttaneisiin, sillä hänen poikansa Jon Jonsonin poika on vieläkin elossa oleva Antti Joninpoika Penttinen eli Bengtinen, kuten nimi tavallisesti kirjoitetaan.
Helsinglannin Vantilan ja Räihälän kylissä oli etenkin Hämäläisiä ollut paljon. Ja Torpanlahdessa, missä Lasse Lassenpojalla nyt on peltonsa, oli muinen asunut joku Pitkäinen, hänkin kotoisin Suomesta. Suku on nykyään hävinnyt. Tämän Pitkäisen olivat ruotsalaiset noituudesta manauttaneet oikeuteen, mutta virkaatekevä tuomari oli suomalaisten kertoman mukaan saanut niin kovia vatsankouristuksia, että hänen parantuaksensa täytyi turvautua Pitkäiseen ja tämän apuriin. Tuomari parantuikin ja mies vapautettiin.
Ukko kertoi ennen mainitsemastamme Karjalaisesta, että tämän sika oli turmellut Lauri Tikkaisen kaurahalmeen, jonka johdosta Tikkainen nostatti kaskeen viisi karhua. Mutta Karjalainenkin oli tietäjä ja hän sai karhuille kuin näkymättömät suitset suuhun, niin etteivät ne voineet vahingoittaa sikaa.
Sitten alkoi ukko haastella niistä monista kärsimyksistä ja vainoista, joita suomalaiset muinoin saivat kokea, kun ruotsalaiset yrittivät heidät häätää metsistä ja karkoittaa maasta. Siihen aikaan ei yksikään suomalainen ollut hengestään varma eivätkä talot murhapoltoilta turvissa. Heidän kimppuunsa hyökättiin ja heidät surmattiin, missä ikinä vain tavattiin.
Sellaisista tapauksista kertoi hän m.m., että kun Pöntälän miehet olivat nuottaa vetämässä Svarten-järven jäällä juuri talonsa kohdalla, oli heidän kimppuunsa hyökännyt joukko taalalaisia. Muut olivat päässeet pakoon, vain yhden ruotsalaiset olivat saaneet kiinni ja rääkänneet häntä sangen pahasti. He olivat sitoneet hänet kiinni seipääseen ja pistäneet jään alle avantoon. He olivat vetäneet miehen vähä väliä ylös ja taas pistäneet kylmään avantoon ja jatkaneet tuota tekoaan, niin kauan kuin elonmerkkejä huomasivat. Sitten repivät he nuotan ja upottivat sen järveen jättäen miehen hengettömänä jäälle. Hän oli kumminkin vironnut henkiin.
Juuri kun ukko parhaillaan näitä kertoili, tuotiin sana, että kortteeritaloni isäntä oli tullut kotiin. Menin siis toiseen taloon hänen kanssansa juttelemaan. Hän istui siellä tuolilla tuskin suutaan avaten. Vihdoin kysyi hän minulta, mikä olin miehiäni. Minua suututti hänen epäilevä ja karu käytöksensä. Vastattuani kysyin, saisinko yösijaa. Hän vastasi tylyn lyhyeen, ettei hänellä ollut minulle huonetta. En pyytänyt muuta kuin ulkohuonetta, aittaa, tallinparvea tahi jotain vajaa, jossa oli heiniä makuutilaksi. Hän osoitti minulle silloin vanhan ladon, joka lukitsematta oli niityllä kappaleen matkaa talosta. Munterille hän sitävastoin oli iloinen ja ystävällinen. Hänelle hän tarjosi illallistakin, vaan ei minulle. Emäntä taas lellitteli minua ja kantoi esille talon parasta, mutta kun minua oli loukannut miehen käytös, tahdoin mieluummin mennä nälkäisenä makuulle kuin maistaa palaakaan. Ja niin kieltäydyin hänen uudistuvista kehoituksistaan huolimatta. Ellei jo olisi ollut kovin myöhäinen hetki, olisin toisista taloista hakenut itselleni yösijan. Päätin siis käyttää hyväkseni latoa. Jätin Munterin puuron ääreen ja läksin osoitettua latoa etsimään. Löysin sen ja ryömin neljin kontin pimentoon, peläten joka askeleella tallaavani käärmeitä tai sisiliskoja. Lattialla oli vähän vanhoja heiniä. Sieppasin niitä päälleni ja laitoin itselleni mahdollisimman mukavan makuusijan. Olin pyytänyt Munteria syötyänsä tulemaan kanssani latoon nukkumaan. Odotin, mutta aika tuntui kovin pitkältä. Pälkähtipä äkkiä päähäni, että hän oli salajuonissa isännän kanssa ja epäilin heidän tuttavallisuuttaan. Minä jo otin sapelini lähemmäksi ja kopeloin pistoolejani. Kun olin niistä selvillä, päätin olla varuillani ja nukahtamatta. Mietiskelin jo, pitikö mennä Munteria hakemaan tahi kaikessa hiljaisuudessa hiipiä naapuriin, joten, jos minulta jotakin aiottiin varastaa, lato olisikin tyhjä. Samalla kuulinkin jonkun tulevan. Se oli Munter. Huolehtiva emäntä oli minulle lähettänyt pieluksia ja makuuvaatteita. Molemmat ryömimme heiniin ja nukuimme makeasti.
Lauantaiaamun valjetessa nousimme varhain ennättääksemme ennen ruukille paluutamme käydä muutamissa suomalaiskylissä. Kun aamulla menimme pirttiin, ei isäntä ollut kotona. Emäntä, joka oli ollut pahoillaan siitä, että olin illallisetta mennyt makuulle, oli valmistanut aamiaisen. Mutta kun olin itsepäisempi kuin järkevä, en tahtonut ottaa vieraanvaraisuutta vastaan, kun kerran minulle oli oltu epäkohteliaita. Hänen hartaista pyynnöistään ja osoittamansa ystävällisyyden vuoksi lopulta kumminkin istuin pöytään.
Olin tuskin ennättänyt aloittaa aterioimiseni, kun isäntäkin tuli sisälle. Hän oli nyt kuin toinen mies, puhutteli minua ystävällisesti tahtoen välttämättä ryhtyä kanssani pakinoimaan. Mutta nyt taas minä puolestani tekeydyin koppavaksi ja olin vastauksissani niin karu ja tyly kuin mahdollista. Huomasin pian, että hän oli kovin mieltynyt runoihin ja loitsuihin ja tahtoi uteliaana tietää, mitä niistä minun papereissani ja kirjoissani oli, mutta niihin kyselyihin en vastannut sanaakaan. Sovintoa rakentaakseen kysyi Munter, eikö isäntä itse niitä tainnut.
»Miksei», vastasi tämä ja Munterin pyynnöstä hän alkoi lukea käärmeenloitsua. Mutta huomattuaan, että minä tuskin olin kuulevinani, hän lopetti. Maksettuani ja arvioni mukaan kaksin verroin läksin heti tieheni ja sanoin jäähyväiset vain emännälle enkä isännälle. Mielestäni tein hänelle väärin, mutta minkäpä luonnolleen mahtaa, kun en kerran voinut sulattaa hänen eilen osoittamaansa halveksumista. Luultavasti oli hän aluksi pitänyt minua seikkailijana tai karkulaisena, joka tuli metsille livistääkseen sitten huomaamatta Norjan puolelle. Sellaisia kulkureita oli täällä usein nähty etenkin Norjan vielä kuuluessa Tanskaan.
Täältä piti mentämän Ockelbon rajalla olevaan Råbackan kylään, jonne laskettiin rapea neljännespenikulmaa, mutta eksyimme ja lötsöttelimme kauan eräässä vetelässä suossa. Råbackassa oli kaikkiaan kolme taloa, kaksi niistä suomalaisia, joista toinen tehtaan alustalaisia. Poikkesimme Pekka Jansonin luo, joka, sen vuoksi että usein oli oleskellut Norjassa, oli saanut liikanimen Nori. Emme tavanneet ketään kotosalla; he olivat menneet lehtiä taittamaan. Siinä kaunista, suurien kuusien varjostamaa taloa katsellessamme tulikin väki kotiin. Ukko ja akka olivat vanhoja kuin taivas. Edellinen näytti minusta tietäjältä, jälkimmäinen noita-akalta, vaikka hänessä olikin vielä jälkiä menneestä kauneudesta. Ukko osasi hieman kirjoittaakin, ja kun olimme hetkisen pakinoineet ja tutustuneet, kysyi hän minun nimeäni, jonka hän kiiruhti kirjoittamaan muistiin kirjankanteen, vaikka minun olikin oikeinkirjoituksessa hieman autettava. Hänen luonaan näin ensimmäisen suomenkielisen kirjan metsillä, suomalaisen virsikirjan, johon hän oli hyvin perehtynyt ja josta hän osasi joukon virsiä ulkoa.
Autioksi jäänyt suomalaistalo.
Täällä tapasin toisenkin erikoisuuden, ensimmäisen Ruotsissa näkemäni suomalaisen savupirtin. Se oli jo vanha ja autioksi jätetty. Sitä ei puoleen vuosisataan oltu asuntona käytetty. Sitä oli sittemmin käytetty saunana, jonka vuoksi siihen oli laitettu suuri parvi; osaksi oli sitä käytetty riihenä. Hylättynä törrötti se nyt jätteenä menneiltä päiviltä muistuttamassa, miten aika muuttuu. Muille olisivat nokiset kattohirret, musta uuni ja laipion savuaukko olleet vastenmielisiä nähdä, mutta minussa ne herättivät suloisia kaihon tunteita. Niin vaikuttavat tottumus ja vanhat muistot ennakkoluulottomaankin ihmiseen. Niinkuin lappalainen ikävöi tuntureilleen, sveitsiläinen alppilaaksoihinsa, niin puhuu suomalaisen tunteille sauna ja pirtti vieraassa maassa. Pyysin päästä lukittuun pirttiin, joka ulkoapäin näytti meidän köyhältä mäkitupalaispirtiltämme. Minun oli kumarruttava mahtuakseni oviaukosta. Sisällä oli ajan hammas tehnyt näkyvää jälkeä: uuni oli sortunut; osa välikatosta oli pudonnut alas ja seinätkin olivat jo kaatuviin kallellaan. Pirtti oli aivan yleistä tyyppiä. Se oli 18 jalkaa pitkä, 17 leveä; tilasta otti uuni 8 jalkaa, siis lähes puolet. Siinä oli kolme erikokoista ikkuna-aukkoa. Kaksi työntölaudalla varustettua aukkoa ja kolmas, pieni, pyöreä aukko uunin takaisessa seinässä. Aukoista oli peräseinässä ovea vastapäätä oleva suurin; sivuseinässä oli toinen vähän pienempi. Nykyään käytetään pirttiä vain kaikenkaltaisen roinan, kuten puuastioitten y.m. säilyttämiseen. Norin ukko kertoi, että ennenmuinoin oli yleiseen asuttu tällaisissa suomalaissaunoissa, mutta että niistä oli luovuttu jo niin kaukaisina aikoina, ettei sitä nykypolvi enää muistanut.
Aikomukseni oli mennä täältä pohjoiseen päin Svärdsjön, Bollnäsin ja Ockelbon rajalla olevaan Saunamäen suomalaiskylään, jossa sanottiin asuvan kolme naapurusta, joista kaksi suomalaista, toinen niistä tehtaan alustalainen ja joissa yhteensä oli vain 9 henkeä. Mutta kun sieltä ei ollut toiveita saaliista, kun kerran Nori tiesi vaiheet paremmin kuin itse asukkaat ja kun hyvissä ajoin aioin olla tehtaalla, en tänään mennyt edemmäs.
Norin kertomusten mukaan oli Saunamäkeen ensiksi tullut suomalainen sotamies Heikki Eerikinpoika Ståhl Uudeltamaalta n. 1730 paikkeilla. Hän oli ollut Kaarle XII:n Norjan retkellä v. 1718 ja joitakuita vuosia myöhemmin asettunut tänne.
Samoihin aikoihin oli pari tämän maan entistä suomalaista Tikkalasta (Bocksjö) Helsingin metsiltä perustanut muut talot. Vanha Ståhl oli ottanut Kalvolan kylästä vaimokseen Anna Kalvoisen, jonka vanhemmat samoihin aikoihin olivat tulleet Suomesta. Ståhl oli kuollessaan ollut 80-vuotias. Hänellä oli ollut kolme lasta, jotka kaikki kuolivat pieninä. Ståhlin tilalle tuli tänne tehtaalta Taneli Antinpoika, jonka oleskelu tuli lyhyeksi. Hänen jälkeensä tuli Bocksjöstä Elias Antinpoika, joka menetti talon ruukin alustalaiseksi. Sitten tuli Jan Heikinpoika Hynnilästä. Tämän poika Pekka Juhonpoika elää ja asuu siellä vieläkin.
Käännyimme siis kotiinpäin tehtaalle, jonne laskettiin olevan ¾ penikulmaa. Tiellä kuljimme pienen yksinäisen suomalaistalon Särkimäen ohi. Isäntä ei ollut kotona. Hän oli mennyt rovastilaan vieden mukanaan tytärpuolensa erään tehtaan rengin kanssa vihittäväksi, sillä viime pyhänä ei tuota yhteenliittämistä voitu toimittaa, kun ruukin isäntä oli poissa. Kello oli vain 2, kun saavuin tehtaalle. Täällä jouduin nyt nokitusten »inspehtori» Bergströmin kanssa, josta jo kulkupuheina olin kuullut enemmän kuin olin toivonut. Minua kohtaan oli hän sangen kohtelias, ainakin puheissaan; hänen tekosensa sitä vastoin olivat vähemmän kiitosta ansaitsevia. Hänen heikkoutensa hienohelmojen suhteen oli tehnyt hänet vihatuksi ja halveksituksi. Piiat, tytöt, akat, kaikki hänelle kelpasivat, ja jos hän heille antoi palkkioitakin, niin nämä hänen nimeään eniten vahingoittivat, elleivät muuta voineet, niin kielin hampain. Hänen rouvansa, jolla olisi luullut myöskin olevan jotakin sanottavaa, oli liian viisas asiaan sekaantuaksensa. Alaisilleen oli hän ankara ja kova, jonka vuoksi oikeudessa oli esitetty monia valituksia. Niiden johdosta oli hänet vihdoin viimein tuomittu viralta ja tänä syksynä piti hänen muuttaa ruukilta pois.
Seuraavana päivänä, sunnuntaina heinäkuun 13:ntena, oli tehtaalla häät. Nuori pari oli jo myöhään lauantai-illalla tullut rovastilasta; ja tehtaanisäntä, joka piti häät, oli päivällisille kutsunut naapureita ja morsiamen sekä sulhasen sukulaisia. Näistä kiinnitti eräs Lo niminen talonpoika, varhemmin mainitsemani tytön isä, huomiotani. Hän oli järkevä ja toimelias mies ja miltei ainoa, jonka kanssa halusin keskustella. Hän ja Nori olivat ainoat, jotka taisivat lukea suomea ja jotka omistivat suomalaisen virsikirjan. Hänen emäntänsä oli ruotsalainen, mutta hänkin viisas ja järkevä ihminen, jonka puheessa ja olennossa oli säädyllisyyltä ja arvokkuutta. Häntä vaivasi onnettomuudeksi kaulakasvi, joka vuosien mittaan yhä paisui ja tuotti huolta hänen miehellensäkin. Lolla oli ruukin läheisyydessä sisarkin, kunniallinen ja arvokas eukko. Tämän ulkomuoto ja puhetapa olivat niin Juvan Taipaleen emännän tapaisia, että minä kauan juttuutin häntä voidakseni mielikuvituksissani ikäänkuin siirtyä kotiseudulleni. Muista vieraista ei ketään muuta kannata mainita.
Kaikki söimme samassa pöydässä. Sulhanen oli nuori mies, joka oli ollut viime Norjan sodassa. Morsian oli suomalaistyttö, joka oli palvellut kartanossa. Hän olisi muuten ollut kaunis, ellei nenä olisi ollut terävä kuin naskali ja silmät tuimat kuin tarujen käärmeen (basiliskin). Päässä oli kullattu kruunu, joka oli kirkon omaisuutta. Päivällisen jälkeen alkoi tanssi. Ensin tanssitti talon isäntä morsianta ja sitten emäntä sulhasta. Tanssittiin n.s. hambo-polskaa. Kun koko hääväki oli tanssittanut nuorta paria, laskettiin eteiseen morsianta katsomaan tullut kutsumaton nuoriso sisälle. Siitä tuli seuraan lisäksi joukko nuoria tanssijoita. Soittaja oli naapurista eräs mylläri, joka kitkutti kitisevää viuluansa ja jolla oli tapana, saatuansa polskan käyntiin, lopettaa niin äkkiarvaamatta, että moni pari, ollen kovassa vauhdissa, oli kellahtaa nurin niskoin. Väliajoilla kavaljeerit menivät pihalle vilvoittelemaan ja keräämään uusia voimia. Naiset jäivät sisälle tuoleille istuskelemaan ja levähtämään. Kun ääniä taas alkoi kuulua myllärin viulunkäyrästä, riensivät pojat sisälle ottamaan kukin kainaloisen kanansa, jonka kera menivät taas tanssin pyörteisiin, kunnes muutaman kierroksen jälkeen taas oli pysähdyttävä kesken iloa. Joka väliaika kesti 10, tanssi korkeintaan 5 minuuttia. En tanssinut edes morsiamen kanssa, vain emännän kanssa pyörähdin muutaman kerran lattialla. Koko illan tanssittiin polskaa ja valsseja. Minun pyynnöstäni tanssittiin pari kertaa n.s. kulldansen'ia, joka jo kauan sitten oli jäänyt muodista pois. Tytöistä kunnostautui erikoisesti sulattomestarin tytär, joka jo kooltaankin oli päätään muita pidempi.
Miesten väliajoilla ulkona vilvoitellessa tytöt, sen sijaan että olisivat syöneet konvehteja, tarjosivat toisilleen tukkoa. Minun ei enää ollut tarvis kysellä, mitä he pureskelivat, mutta olin sitä uteliaampi näkemään ja maistamaan sitä. Menin siis erään tytön luo, jota pidin sievimpänä, ja pyysin saada palan tukkoa. Fipä hän kauan siekaillut, vaan levitti leukapielensä ja otti suustansa purustamansa annoksen. Hän olisi pistänyt sen suoraan suuhuni, ellen äkkiä olisi vetäytynyt takaisin. Olin sekä kummastunut että hämilläni tästä hänen avuliaisuudestansa. Kun huomautin, ettei hänen juuri olisi tarvinnut tarjota minulle omia purustuksiansa, hän vain naurahti ja sanoi: Mitä enemmän pureskeltu, sen parempaahan se on, ja eihän tukko mitään muuta olekaan kuin purustusta (tukko — tuggor). Kysyin eikö hänellä sitä ollut muualla kuin suussaan ja pyysin saada sitä näytteeksi. »Niin mielelläni», sanoi hän ja veti liinansa alta rintojensa välistä suuren kappaleen, joka oli yhtä lämmin ja hikinen kuin sen säilytyspaikkakin. Menetin tukonhimoni ja annoin hänen pitää herkkunsa omaksi tarpeiksensa. Käännyin erään pojan puoleen. Hän toiselta taholta minulle hankki sellaisen kappaleen, joka ei ainakaan ollut juoksevassa tilassa. Siinä oli pihkan maku, silti oli siitä väkevin pihka-aines jo imeskelty. Ehkä siinä lisäksi oli vienosti aromaattinen maku, mutta niin heikko, että tuskin saatoin sitä erottaa.
Pian poistuin huoneeseeni, johon kutsuin Lon vaimoineen. Pidimme pitkät pakinat. Etenkin tahtoivat he kuulla Suomesta, johon Lo viime sodan aikana oli jonkunverran tutustunut. Siirryimme aiheesta toiseen. Luin hänelle lopuksi joukon loitsurunoja, jotka tuntuivat häntä suuresti miellyttävän. Hänkin kertoi puolestaan muinoin näillä main käytetyistä taioista. Muun muassa mainitsi hän, että Ockelbon suomalaismetsillä Poasolan kylässä oli n. 80 vuotta sitten elänyt vanha ukko, Samuel Matinpoika Poasoinen, jota usein sanottiin myös Iso Kupi Poasolan, aikoinaan kuulu noita. Tämän tempuista kertoi Lo m.m., että hänellä oli ollut tapana keväisin kiskoa maasta juurineen niin suuri pihlaja kuin suinkin jaksoi. Sen hän oli halkaissut siten, että vain juuri ja latvapuoli jäivät halkaisematta. Ristinpäivän aamuna hän asetti tuon pihlajanaukon navetan ovelle. Hän ajoi sitten lampaat ulos sillä tavoin, että niiden oli mentävä tuon halaistun pihlajan läpi. Se oli suojeluskeino metsänpetoja vastaan ja suojeli susilta ja karhuilta. Kerran oli pässi pelännyt viritettyä pihlajaa ja loikannut koko laitteen yli. Ukko oli tokaissut: »Kaikki sain kuntoon, mutta sen yhen juutas vei» Mutta niinpä kumminkin kävi, että sinä kesänä sudet söivät tahi raatelivat kaikki lampaat paitsi tuota ainoata, joka karkasi yli.
Poasoinen oli myöskin hajoittanut ja karkoittanut sadepilvet siten, että hän paloitteli ne puukolla, hyppeli korkealle ilmaan, puhalteli ja touhusi. Manauksesta muisti Lo vain säkeen: »Kahen puolen kaunihisti.» Minä saatoin hänen suureksi tyydytyksekseen muististani lukea koko läksyn. Vuorostaan lauloi Lo minulle useita runoja, jotka kaikki ennestään hyvin tunsin.
Myöskin Filisen Kivimäeltä olin tänään saanut käsiini ja tarkoin tutkinut, mutta saamatta mitään. Ainoa, minkä hän sanoi tietävänsä, oli se, että ensimmäinen Suomesta Pöntilään tullut Pöntinen oli Olli Pöntinen, joka eli 90 vuoden vanhaksi. Hänen poikansa oli Pekka Ollinpoika, tämän poika Olli Pekanpoika eli 60 vuoden ikään, tämän pojalla Pekka Ollinpojalla, joka eli 67 vanhaksi, oli vain yksi poika, joka kuoli nuorena, mutta monta tytärtä, joista Kati, Krister Kristerinpojan vaimo, vieläkin elää.
Eräs toinen suomalainen, Pentti Pekanpoika Saunamäeltä, luki minulle koin-luvun, aivan tavallisen täällä metsillä.
Illallisen jälkeen menin vielä kerran kemuja katsomaan. Ne oli sillä aikaa muutettu ruokasalista mankelilatoon. Sieltä ne lienee edelleen myöhemmin yöllä muutettu, väen vähetessä, erääseen renkikamariin, missä leikki loppui klo 2 yöllä.
Jos siis näistä häistä tekisi päätelmiä, niin näyttäisi tanssi olevan niiden ainoana huvipuolena, lukuunottamatta mitä morsiamella ja sulhasella on odotettavissa. Se onkin tehnyt lopun vanhoista leikeistä. Se kummastutti minua sitä enemmän kuin kauniina vuodenaikana kaunis luonto olisi tarjonnut paljon enemmän tyydytystä kuin tanssiminen, oikeastaan polskan survominen kuumassa huoneessa. Taalalaiset eivät liene niin tanssinhaluisia kuin suomalaiset. Nämä ovat tuon tavan oppineet helsinglantilaisilta, jotka lienevät kovin tanssiin innostuneita.