7. Matkalla Fågelsjöhön. Eksyksissä. Uskonnollinen emäntä. Merkillistä kalastusta. Taikauskoa. Takaisin Lehtomäelle.

Keskiviikkoaamuna poikkesin täältä Fågelsjöhön, johon täältä tulee lähes 4 penikulmaa, käydäkseni Härjedalin rajalla olevien suomalaisten luona. Jätin siis kirstuni Kasakan luo Lehtomäelle, jota pidin päämajanani ottaen mukaani vain suomalaisia muistiinpanojani, vanhoja runoja y.m. joilla tahdoin ilahduttaa suomalaisia. Kun aioin viipyä muutaman päivän, sulloin myttyyni housuparin ja vanhan frakin, sillä sunnuntaina tahdoin näyttäytyä hieman erikoisasussa. Paitsi povitaskussa olevia pistooleja ripustin sapelin vyölleni, etenkin kun emäntäni kehoitti minua ottamaan mukaani tämän aseen, ei suomalaisten, vaan monien pahantekijäin ja karkulaisten varalle, joita maleksi metsissä. Sitä paitsi otin mukaani Aatamin pyssyn siltä varalta, että tapaisin metsänriistaa, joten olin aseistettu kiireestä kantapäähän. En siis ihmettele, jos jotkut pelkäsivät sotaista asuani, pitäen minua mieluummin rosvopäällikkönä kuin tiedonhaluisena ylioppilaana. Matkakumppaniksi sain 14-vuotiaan varhemmin mainitun viuluniekan pojan. Hän oli terhakka ja reipas poika, jolla oli avoin katse ja kauniit kreikkalaiset kasvot. Sinisistä silmistä tuikki jalo sielu ja nuorukaisen eloisuus ja lämpö.

Vaelluksillani suomalaismetsissä olivat saapasraukkani käyneet huonoiksi. Ne olivat yhtä mittaa olleet märkinä ja happamina ja tulleet hauraiksi ja mädiksi, niin että minua huolestutti, miten niillä tulisin toimeen. Käydä lötsöteltyäni märkiä korpimaita ja veteliä soita oli usein astuttava niin kivisiä kallioita ja mäkiä, että tuskin sai jalansijaa muualta kuin terävien kivien reunoilta, jotka veitsinä pyrkivät repimään pehmitetyn nahan. Ja niin oli taas mentävä soihin ja sitten kivisille kankaille. Tuloksena oli, että saappaani veisasivat viimeisiä virsiään ja senpä vuoksi ja osaksi myöskin siksi, ettei helle vaivaisi, noudatin pojan esimerkkiä ja kävelin paljain jaloin. Heti kylästä lähdettyäni vedin saappaat jalastani ja kannoin niitä kädessäni, kunnes Hamran kylän lähettyvillä vedin ne taas jalkaani. Olin poikana paljasjaloin ollut päivämäärin metsästämässä ja tämä tottumukseni tuli nyt hyvään tarpeeseen. Viime vuosina olivat jalat kyllä tulleet hieman aremmiksi, mutta vanha luonto oli toki jäljellä ja pianpa olin taas entisestä taidosta perillä. Mutta minua hävetti näyttäytyä paljain jaloin, jonka vuoksi aina kun lähestyin kylää tahi taloa vedin saappaat jalkaani, mutta heti sen jäätyä näkyvistä taas otin ne jalastani.

Saloilla, joiden läpi kuljimme, oli vielä suomalaiset nimet jäljellä. Sellaisia olivat esim. Moasin aho, Moantien aho, Kokon silta, Kokon sillan aho, Karsikko aho (Stor sveden), Puukon suo, Matalan luhon aho j.n.e. Jo nimistä selviää, että matkamme kävi harjanteita ja kankaita pitkin, joiden välillä oli pitkiä soita. Haimme kauniin paikan tien varrella, johon asetuimme lepäämään ja nauttimaan viileydestä, helteinen auringonpaiste kun oli. Kysyin, eikö poika tainnut laulaa minulle mitään. Hän mietiskeli kainostellen hetkisen ja alkoi laulaa vuoroin suomalaisia vuoroin ruotsalaisia lauluja. Hänellä oli kaunis taipuisa ääni, vaikkakin vähän kimakka. Suomalaisista lauluista mainittakoon:

Toinen runo alkoi:

Ruotsiksi hän lauloi reipassävelisen ja joviaalisen laulun, jonka sanoi oppineensa Mixjön pojilta. Se alkoi sanoilla: »Det var en lördagsafton jag söp mig litet full» — — Kun hän oli sen lopettanut, kysyi hän hymysuin, pidinkö siitä.

Matkalla tuli muun muassa puheeksi äskettäin Råbergissä metsään eksynyt lapsi. Poika, Pekka Antinpoika Nykäinen, vakuutteli, että vuorenhaltia, joka ennenkin näillä main oli tehnyt tekosiaan, oli varastanut lapsen. Hän kertoili yhtä ja toista tuosta vuorenhaltiasta, joka vartioitsi vuoren hopea-aarteita. Aikoja sitten oli Orsan taalalainen nähnyt sattumoilta vuoren ohi kulkiessansa, miten hopeata virtaili kuin sulatettua tinaa vuoresta. Hän oli täyttänyt hopealla taskunsa, mutta kun hänen piti täältä kääntyä kotiin, niin hän aina palasi takaisin vuoren luo. Viimein piti hänen vapautuakseen lumoista antaa takaisin suurin osa siitä, mitä oli ottanut ja sitoutua loput lahjoittamaan kirkolle ehtoolliskalkiksi. Vasta sitten hänen onnistui päästä täältä.

Runsaan kolmen neljänneksen matkattuamme tulimme Hampuran (Hamra) kylään, jossa on 11 taloa ja n. 70 henkeä. Ne oli enimmäkseen rakennettu mäenrinteelle pienen Hamran järven lähettyville. Täältä oli 9 penikulmaa kirkolle. Ensimmäisissä taloissa ei ollut muita kuin eräs sairas akka kotona. Eräässä toisessa kauempana olevassa talossa tapasin nuoren vaimon, joka tarjosi minulle maitoa ja oli ystävällinen, vaikka aluksi katselikin minua pitkään.

Täällä oli minun erottava oppaastani, kun hän matkasta edelleen oli yhtä tietämätön kuin minäkin, eikä hänellä olisi ollut tilaisuuttakaan seurata minua kauemmas. Ja kun kylässä ei ollut yhtään poikaa tai tyttöä kotona, jotta olisin voinut saada oppaan — Hampuran väki oli näet mennyt karjamajoilleen Restoisenmäelle niittämään soitaan ja vetiköitään — niin oli minun oppaatta lähdettävä edelleen. Aprikoin kauan, sillä yö Björnmåsan metsissä muistui elävästi mieleeni. Mutta mitä oli tehtävä? Nuori vaimokin rohkaisi minua vakuuttaen kyllä löytäväni perille. Ja kun en tahtonut olla pelkuri enkä neuvoton, lähdin jätettyäni tänne vaatemyttyni. Neuvottelimme kauan, mitä tietä menisin: Sandsjön vai Tandsjönkö kautta Fågelsjöhön. Mutta sen puolen kylät kaiketi olivat autioina. Sovittiin, että ensin menisin Restoisenmäelle Hampuran väkeä tapaamaan ja sieltä Svartevallin kautta Näfveråsiin, jossa arveltiin fågelsjöläisten olevan heinässä. Emäntä saattoi minua, kunnes tulin kylän ulkopuolelle, mutta ei kauemmaksi.

Aavistukseni toteentuivat. En ollut kauan kävellyt, ennenkuin jo oli tienhaara edessäni, vaikka vaimo oli vakuutellut, ettei ollut tienristeyksistä pelkoa. Kuljin suurempaa polkua, kunnes se loppui suohon. Siinäpä nyt seisoin. Ei ollut muuta neuvoa kuin kääntyä takaisin.

Tultuani uudelleen tienristeykseen seisoskelin kauan epäröiden, oliko palattava kylään vai lähdettävä toista polkua kävelemään. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon, kun oli pitkä matka kylään ja sitä paitsi olin liian ylpeä paljastamaan erehdykseni ja uudelleen tietä kysymään. Mutta pian sain ylpeyttäni katua. Tämäkin polku oli sotkuinen, joten haihattelin sinne tänne ja lopulta eksyin metsään. Takaisin kylään löytäminen tuntui vaikealta, ja mitä kauemmas tahdoin häätää ajatukset metsään jäämisestä, sitä elävämpinä ne esiintyivät. Lisäksi tuli uusi vaiva, nälkä. En ollut päivän mittaan saanut muuta kuin vähän maitoa ja se vain ärsytti ruokahaluani. Samoilin suossa sammuttaen nälkääni lakoilla, jotka minua viettelivät mättäältä mättäälle, kun etäällä olin kuulevinani lehmänkellon kalkahduksia. Kuuntelin ja kuulin toistamiseen. Tuulen mukana ajelehtiva merimies ei voi nähdessään maan siintoa olla iloisempi kuin minä lehmänkellon äänestä. Suuntasin kulkuni ääntä kohti ja saavuin kuin saavuinkin etsimilleni Restoisenmäen karjamajoille. Menin tupaan, jossa oli vain kaksi pientä tyttöä ja kaksi kehtolasta. He ensin säikähtivät aika lailla, mutta kun vähän puhelin ja jokeltelin, niin jo tulimme tuttaviksi ja he antoivat maitoa juodakseni. He näyttivät minulle tien Torniomäelle, jonne oli vain puoli neljännestä. Se oli pieni yksinäinen karjalaidun, jossa väki asui kodassa. Täällä tapasin vaimon ja pojan kotona. He pyysivät minua hökkeliin sisälle. Pyysin kuoripiimää, jota sainkin ja hotkaisin leivättä. En tiedä johtuiko pelosta vai vieraanvaraisuudesta, että vaimo kieltäytyi ottamasta maksua.

Jutellessamme tuli vaimon mies kotiin. Hän oli kookas ukko, jonka kauniita kasvoja kehystivät hopeanharmaat hiukset. Hänen sekä puheensa että koko olemuksensa ja tapansa erosivat paljon muista suomalaisista. Olin heti huomaavinani, että hän oli parempi mies kuin talonpoika, ja aavistukseni osuikin oikeaan. Vaikka hän olikin n. 60—70:n ikäinen oli hän vielä hyvissä voimissa ja pirteäluonteinen. Hän tiedusteli tarkoin, kuka minä olin ja matkani tarkoitusta. Kun hänelle olin antanut nuo tiedot, ei hän kuten muut jäänyt vaiteliaana välinpitämättömäksi tahi osoittanut epäilevänsä minua, vaan ilahtui siitä kunniasta, mikä oli tullut hänen matalan majansa osaksi sen saadessa ottaa vastaan niin harvinaisen vieraan. Hän kiitteli ja ylisteli minua, joka olin nähnyt niin suuren vaivan, että olin tullut etsimään unohdettua ja metsiinsä kätkeytynyttä heimoa levittääkseni siitä oikeita tietoja. Sitten talutti hän kädestä pienen poikansa luokseni ja neuvoi liikutettuna kaikkena elinaikanaan muistamaan harvinaista vierasta, joka oli istunut heidän matalan kattonsa alla ja joka kaukaisilta mailta vartavasten oli vaeltanut oppiakseen heidän olojansa tuntemaan. En voi kieltää, että minullekin tuli yllätyksenä tämä harvinainen kohtelu, jota en ainakaan täällä ollut odottanut. Se antoi minulle puolestani aihetta kysymykseen, kuka hän oli ja mistä hän oli hankkinut oppia. Sillä hänen puheensa ilmaisi, että hän oli käynyt koulua, vieläpä ollut kuten sanotaan mukana suuressa maailmassa. Hän ensin hymähti, mutta kertoi sitten olleensa lautamiehenä suomalaismetsillä, vaikkakin hän ikänsä vuoksi oli luovuttanut toimen pojalleen, joka isänsä tavoin nyt neuvoin ja kynin palveli muita. Nuorena hän oli pitkät ajat asunut Tukholmassa ollen kisällinä senaikuisen etevimmän kuninkaallisen hoviräätälin luona. Häntä oli siihen aikaan pidetty niin taitavana ja erikoisena ammatissaan, että hänelle oli uskottu kuningas Kustaa III kruunausvaatteiden valmistus, jonka hän olikin suorittanut. Hän väsyi sittemmin pääkaupungin meluun ja hälinään kaihoten takaisin metsien rauhaan. Tämän toiveensa hän toteuttikin ja tunsi itsensä nyt tyytyväiseksi ja onnelliseksi. Hän oli toistamiseen naimisissa nuoren kunnon naisen kanssa, joka kuten hän ja poikakin puhui hyvää suomea. Edellisestä avioliitosta oli hänellä monta lasta, joista muuan nykyään oli yli-päällysmiehenä Uumajan tienoon kanavoimistöissä. Ukolla, nimeltä Erkki Pekanpoika Pulki, oli muisti kuin partaveitsi. Hän muisti koko sukuluettelonsa aina ensimmäisestä Suomesta muuttaneesta alkaen ja antoi muitakin mielenkiintoisia tietoja täkäläisten suomalaisten muinaisista vaiheista. Mutta minulle sattui sellainen kommellus, että kun Fågelsjössä puhdistin kirjoituslaattojani, erehdyksestä myös pyyhin nämä muistiinpanot, ennenkuin olin ennättänyt ne kopioida. Niistä muistan vain, että kaksi Suomesta tullutta suomalaista raivasi viljelykselle Hamran. Toinen oli Nuotinen toinen Kemppainen. Pulki-nimen selitti hän saaneen alkunsa siten, että jonkun Kemppaisen rekeä valmistaessaan nakutellessa reenketaraa, eräs läsnäolleista oli sanonut: »Nyt Pulkki pulkoittaa», jonka johdosta reentekijästä ja koko suvusta oli alettu käyttää nimeä »Pulki». Jätän omaan arvoonsa tämän etymologian, mutta uskon mieluummin, että suku on samaa alkujuurta kuin Suomessa tunnettu suku Pulkkinen. Ukko taisi joukon vanhoja runoja ja lukuja, joista kirjoitin muutamia muistiin hänen huvikseen luettuani muutamia samaa lajia. Illaksi keitettiin minulle ruispuuroa, joka olikin hyvää ja jota näillä main pidetään oikeana juhlaruokana. Tyhjennettyäni vatini niinkuin varhemmin ukon tietovarastonkin, istuin vielä myöhäiseen iltaan hänen kanssansa jutellen.

Kello oli jo ½ 11, kun sonnustauduin palaamaan Restoisenmäelle tavatakseni työväkeä, jota odotettiin sinne yöksi, kun samalla tuli sisälle kaksi nuorta tyttöä hoikkaa kuin liljaa. He olivat sisaruksia, jotka päätettyään työnsä metsissä Raijkjärven takana, tulivat tänne yöksi. Heidän vanhempansa ja muu työväki olivat jääneet yöksi metsään. Heillä oli mukanaan pieni jauhopussi, joka sisälsi korkeintaan puoli tuoppia jauhoja. He panivat niitä varten padan heti tulelle. Kun tyttöjen vuoksi seura tuli minulle mielenkiintoisemmaksi ja kun oli sitä paitsi jo myöhäinen ilta, päätin jäädä yöksi ja mieluummin aamuvarhaisella mennä Restoisenmäelle. Tytöt pyysivät minua seurakseen puurovadin ääreen, mutta kun olin sitä jo tarpeekseni saanut, täytyi minun kieltäytyä kutsusta. Kun tuli oli sammunut, meni koko seura ja minä sen mukana saunaan nukkumaan. Sinne oli lattialle levitetty lehtiä ja niihin etsi kukin mahdollisimman hyvän makuutilan itselleen. Siellä oli tavattoman epämukavaa, enkä minä voinut kuumuutta ja ummehtunutta ilmaa kauan sietää. Kun en saanut unen päästä kiinni lähdin seurasta ja riensin ulos raikkaaseen ilmaan, löysin ladon ja menin heiniin nukkumaan. Mutta aamupuolella alkoi minun tulla kylmä ohuissa kesävaatteissani. Hampaani kalisivat ja minun oli uudelleen mentävä lämmittelemään hiestävään saunaan. Kello kävi jo kolmatta ja pian tytötkin nousivat mennäkseen heinämaalle. He pyysivät minua mukaansa, kun he olivat matkalla Svartevalliin päin, jonne minäkin aioin. Mutta kun oli kerrottu Restoisenmäellä olevan paljon väkeä koolla, tahdoin ensin tavata heitä. Menin sinne, mutta tulin liian myöhään. Väki oli mennyt niityilleen ja soilleen ja vain lapset olivat kotona. Läksin väen jälkiä seuraamaan kasteista ruohoa tarkaten. Mutta tultuani suurille soille jäljet hävisivät ja minä eksyin metsään. Huutelin ja ammuskelin, mutta saamatta muuta vastausta kuin kaiun huudoistani. Kiukustuneena palasin lasten luo ja kaduin, vaikkakin liian myöhään, etten ollut suostunut tyttöjen pyyntöön. Korvaukseksi neljän tunnin metsässä harhailusta annettiin minulle kehlollinen oivallista kuoripiimää, josta ei tahdottu ottaa maksua. Kun ei kukaan osannut neuvoa tietä Svartevalliin, päätin omin päin samoilla sinne, mutta olin kuin lumoissa. Olinhan tottunut löytämään oudoissakin metsissä tien, mutta tänään se oli mahdotonta. Kun piti mennä määrättyyn suuntaan, jouduinkin aivan toisaalle ja kun piti kulkea suoraan eteenpäin, kuljinkin ympyrässä, niin että miltei olin uskoa jo noituuteen. Aurinko, jota aina olin pitänyt varmana kompassina, tuntui kääntyvän konsa eteeni konsa taakseni. Olin lopulta niin sekaisin, väsynyt ja kiusaantunut, että päätin, etten enää koskaan oppaatta lähtisi Taalain metsiin harhailemaan. Ja tuntuu kuin vielä nytkin tuon päivän rasitukset minua joskus kiusaisivat.

Kello oli jo 8 aamulla, kun toistamiseen lähdin Restoisenmäeltä. Ensin kuljin poluntapaista, mutta kun se loppui, oli vain nenäni kompassina ja minä jouduin kurjaan metsään, missä olin jäädä tiheikköihin, rämeisiin ja soihin. Lopulta ei ollut muuta neuvoa kuin kolmannen kerran palata Restoisenmäelle, jonne tulin kolme tuntia ankarasti käveltyäni klo 11. Menin nyt Torniomäelle, josta sain ukon pojan näyttämään n.s. oikeata tietä, todellisuudessa tuskin näkyviä jälkiä. Kuljimme pitkiä soita myöten, kunnes tapasimme hamralaista heinäväkeä, enimmäkseen naisia, jotka parhaillaan söivät päivällistä. Täällä tapasin kaksi ukko Pulkkisen poikaa, Antonin ja Eerikin. Turhaan koetin saada opasta. Vaikka olisin mitä tarjonnut, oli heinänteko heille kalliimpi. Päivän helle ja juoksentelu oli jo puristanut monet hiet, mutta pahempaa oli vielä tulossa.

Saatuani virvokkeeksi vähän maitoa läksin taas matkalle saamieni neuvojen mukaan. Tultuani Svartevallin karjamajalle, joka nyt oli autiona, neuvottiin menemään veräjästä ja sitten kulkemaan polkua myöten Näfveråsiin. Olin koko päivän kulkenut avojaloin. Märkiä rämeikköjä kulkiessani oli jalkojeni nahka kutistunut kokoon ja jalat alkoivat arastella. Silti oli pyrittävä eteenpäin. Kaiken lisäksi tuli vielä uusi kiusa, josta tähän saakka olin saanut vain esimakua, nimittäin sääsket ja metsäkärpäset. Tultuani korpeen jouduin kuin sotaan salojen mäkäräin ja paarmojen kanssa. Kahlattuani suuren suon halki tulin kankaalle, missä vain harvassa kasvoi vankkoja honkia. Mutta jo ensi askeleilla hyökkäsi kimppuuni miljaardeja sääskiä ja kärpäsiä, jotka tulvivat vastaani, niin että ne pimittivät ilman ja tuossa tuokiossa ne minut peittivät kuin olisin saanut vaipan ympärilleni. Ne tulivat sellaisella vauhdilla kuin raesade ja tuntui, kuin olisi viskelty herneitä kasvoilleni. Nämä metsän nälkäiset oliot kävivät uhrinsa kimppuun sanomattomalla vimmalla ja mistään piittaamatta ne takertuivat ensimmäiseen parhaaseen kohtaan kuin kongrusilaiset raketit. Joka kerta kun huitaisin kädellä kasvoihini niitä tuhansittain tipahteli maahan, mutta heti oli yhtä paljon uusia tilalla. Minun oli haettava suosta suojapaikkaa saatuani otsani kuhmuja täyteen ja käteni kuin nokkosten polttamiksi. Mietiskelin, miten pääsisin pitkän kankaan yli, jonne olivat kerääntyneet koko metsän itikkaparvet, sen vuoksi että se oli korkeaa maastoa. Vihdoin luulin keinon keksineeni. Sivelin naamani ja käteni suosta kaivamallani savella ja menin uudelleen taisteluun. Mutta pitkälle en päässyt, ennenkuin taas oli paettava suohon taittamaan oksa kumpaankin käteeni. Näin aseistettuna otin vastaan uusia ihmissyöjien hyökkäyksiä. Mutta vaikka kuinka hosuin ja huiskin vihtoineni, ei se estänyt niitä tunkeutumasta suuhun, nenään, silmiin ja korviin. Mitä pidemmälle ennätin, sen suuremmaksi saattue kasvoi, myriaadien siivekkäiden pilvenä minua ympäröidessä. Niiden soitto oli yhtä helvetillinen korvilleni kuin pistot kiusallisia tuntohermoilleni. Ja aina kun lähestyin suurta puuta, tulvi siitä uusia laumoja synnyttäen oikeita sotahuutoja. On vaikeata edes kuvata asemaani. Silmistäni virtaili kyyneleitä, ja joka kerta kun vedin henkeäni, sain suuhuni neljä viisi kärpästä. Lopulta ei ollut muuta neuvoa kuin juosta minkä jaksoin, etteivät ne kokonaan minua söisi. Tuntui kuin olisin ollut kujanjuoksussa. Jälkenikin olivat veriset, sillä terävät kivet olivat repineet jalkani rikki. Kun minua täten oli kaahattu yli vuorien ja mäkien ja olin päässyt taas suomaille, vapauduin tästä nälkiintyneestä seurasta. Katsahdin taakseni nähdäkseni, näinkö todellakin olin niistä päässyt. Saattaa arvata kuinka nyt hengästyneenä huohotin ja miten mielelläni olisin heittäytynyt pitkäkseen lepäämään, sillä siksi uupunut olin. Mutta siihen ei ollut aikaa. Vedin saappaat veristäviin jalkoihini ja kiiruhdin edelleen, kunnes tulin Svartåhon ja samalla Svartevalliin. Kun tätä karjamajaa käytetään vasta syksympänä, oli se autiona. Menin tyhjään tupaan. Siellä ei ollut muuta kuin kuivaa ihmisravinnoksi aiottua puunkuorta ja kotikärpäsiä, jotka minun häiritseminäni surisivat ympäri huonetta.

Hieman levättyäni kiiruhdin neuvotun veräjän kautta polulle, joka johti metsään. Niukan puoli neljännestä kuljettuani haarautui se useiksi pieniksi poluiksi. Seurasin ensin yhtä, sitten toista ja vihdoin epäröivänä mitä polkua kulkisin, valitsin vasemmanpuolisen, joka minusta näytti suurimmalta. Mutta kun sekin loppui, käännyin oikealle kädelle etsimään toisia polkuja. Ne olivat jo varemmin loppuneet, joten juoksentelin turhaan noin neljänneksen penikulmaa kuluttaen saapaspahani riekaleiksi. Käännyin ympäri ja kuljin itsekään tietämättä minne, mutta kahlattuani joen yli tulin rämeen luo ja näin siellä ihmisiä. Iloisena, vaikkakin uupuneena lähestyin heitä, mutta miten hämmästyinkään, huomatessani heidät samoiksi, jotka olin päivällisaikana jättänyt. Olin siis kuin mikäkin löyhäpäinen tuntikausia juoksennellut metsässä enkä minä eivätkä heinämiehetkään pystyneet selittämään, mitä teitä olin kulkenut. Toiset nauraa hohottelivat, toiset valittelivat eksymistäni ja kiukustuneena tyhmyydestäni minun oli itsekin otettava osaa nauruun. Selitettiin, että olin erehtynyt veräjästä, niitä oli kaksi, minun olisi ollut mentävä toisesta. Olin siis tietämättäni toistamiseen kulkenut Svartåhon.

En tiedä olisiko nyt kukaan menetellyt kuin minä. Lepäämättä, niin väsynyt kuin olinkin, lähdin uudelleen taipaleelle. Päätin mieluummin vielä kerran eksyä kuin olla ihmisten naurun esineenä. Läksin, mutta Herra tiennee, että tuhat kertaa mieluummin olisin toivonut saada jäädä ja että pelko ja huoli tekivät askeleeni raskaiksi. Aurinko kallistui jo kohti läntistä taivaanrantaa ja illan viileys virvoitti koko luontoa ja minuakin. Vaikka olinkin koko päivän juoksennellut sietämättömässä helteessä kurjia saloja pitkin ja poikin, vaikk'en ollut syönyt muuta kuin aamulla vähän maitoa ja vaikka jalkani olivat raadeltuina kuin olisin kulkenut orjantappuroissa — tunsin saavani uusia voimia, jotka kaiketi juontuivat kovasta luonnosta ja itsepäisyydestäni. Edessäni oli runsaanpuoleinen neljännes Svartevalliin ja sieltä vielä penikulma saloa Näfveråsiin, jonne oli yöksi ehdittävä. Kello 7 olin uudelleen tuon kirotun veräjän luona, mutta enpä enää antanut sen itseäni johtaa harhaan. Hyppelin gasellin tavoin kiveltä kivelle ja jos joku olisi minut nähnyt sapeli ja pyssy kädessä paljain jaloin metsässä nelistämässä, olisi hän varmasti luullut minua kaistapäiseksi.

Niinpä vainotun hirven tavoin tulin jo kello 9 Näfveråsin karjamajoille, jotka kuuluivat Fågelsjön suomalaisille. Täällä oli kolme karjalaidunta majoineen. Kuhunkin kuului niityntilkkuja ja laidunmaita. Niistä oli yksi autiona, toisessa asui paimentyttö, kolmannessa, johon poikkesin, vaimo kolmen lapsensa kera. He puhuivat omituista ruotsia, joka kuulosti epämiellyttävältä korvaan. He pitivät minua maantie-rosvona ja minä muuna minua olisi voinutkaan pitää. Minun aseeni, tapani ja villi ulkoasuni oli juuri sentapainen. Ja kun kaiken lisäksi saavuin yön tullessa yksin metsän kätköistä yksinäiseen paikkaan, jossa vain nämä heikot olennot olivat kotosalla, niin ei ole kumma, jos eukon sydän lekahteli. Silti hän tekeytyi hyvätuuliseksi ja koetti kohteliaisuudella päästä ystäväkseni. Hän antoi maitoa juodakseni ja kehoitti ottamaan osaa heidän kehnoon ateriaansa. Väsymykseltä en jaksanut syödä mitään, vaan pyysin yösijaa. Omituista kyllä kehoitti hän minua öitsemään paimentytön luona toisessa majassa, luultavasti poistaakseen vaaran omalta kohdaltaan. Niinpä joskus uhrataan naapurin lato oman pelastamiseksi. Mutta kun en jaksanut enää askeltakaan kauemmaksi, oli hänen pakko tehdä minulle tilaa toiselle makuulavalle, makuutoverinani nokinen poika, hänen itsensä asettuessa kahden pikkutytön kera toiselle — vain yhden laudan erottamana. Paneuduin siis tähän likaiseen hökkeliin levolle puolialastomien repaleisten kakaroitten pariin, saamatta tässä kurjuuden pesässä unta silmiini. Sillä vereni olivat vielä liikkeellä, ja kirputkin häiritsivät, joten vasta aamupuolella uupumuksesta nukahdin.

Syötyäni seuraavana aamuna kuoripiimää (flöte), suuren kimpaleen juustoa ja leipää, joista ei maksua otettu, sain edellämainitun paimentytön tietä näyttämään Söderbergin karjamajoille, joiden lähettyvillä fågelsjöläiset olivat heinässä. Tämä tytöntypykkä oli nuori, eikä suinkaan epämiellyttävä. Jos hän olisi pessyt kasvonsa puhtaiksi, olisi hän kenties ollut kaunotar. Hänen piti viedä maitoa ja vuohenjuustoa, jota suomalaiset nimittävät mössöksi, karjamajoille. Mutta kun hänen piti ajaa karjansakin sen puolen metsiin, oli minun pakko, ellen tahtonut joutua eilisen kaltaisiin ikävyyksiin, alistua hänen kanssaan ajelemaan karjaa laitumille ja sehän oli toisenlainen tehtävä kuin eilinen kilpajuoksuni.

Kuljimme yli monien rämeitten ja kankaitten ja kulkiessamme pienen suon ohi sain herkukseni ihania lakkoja, joista kypsyyden mukaan käytetään kahta eri nimeä. Kovina ja punaisina ne ovat muuramia (myrbär), keltaisina ja pehmeinä lakkoja (mölton).

Matkalla tyttö kertoi olevansa Lehtomäen Thomasgårdista ja että hänellä oli 12 sisarta ja 3 veljeä, jotka kaikki elivät. Edellisistä yksi palveli Tukholmassa, muut olivat hajaantuneet eri paikkakunnille.

Holmfallin rämeillä tapasimme tytön isännän Sigfrid Martinpoika Tossavaisen; hän oli vanhan polven suomalaisukkoja, joka vaimoineen väkineen niitti ahojaan. Kun huomasin heidät jo etäältä kiersin hiipien metsikön taaitse kuullakseni heidän keskusteluaan. Tyttöä pyysin olemaan niin kauan piilossa metsässä. Lienen auringossa kiiltävissä varustuksissani näyttänyt janitshaarilta, sillä eukko säikähti niin, ettei voinut puhua eikä huutaa. Hän seisoi kuin kivettyneeksi maahan juutuneena, voimatta kääntää minusta katsettaan. Ukko, joka niitti heinää selin meihin kääntyneenä, ei ymmärtänyt, mikä sai eukon pitkäksi ajaksi vaikenemaan. Kääntyessään ympäri hänkin hätkähti. Kun vihdoin aloimme puhua, antoi hän minun selvästi ymmärtää, että hän piti minua lurjuksena ja maankiertäjänä, jolta saattoi odottaa mitä tahansa. Kumminkin muuttuivat hänen käsityksensä minulle sitä edullisimmiksi mitä enemmän keskustelimme. Siihen vaikutti ehkä osaltaan paimentytön kuulustelu, jonka emäntä sillä aikaa toimitti ja josta luultavasti kävi selville, etten ollut viime yöpaikassani varastanut enkä rosvonnut. Ukko saattoi itse minut lopulta Söderbergiin, missä meidän piti tavata vanha suomalaisukko Halfver eli Harald Antinpoika Tossavainen. Ukot olivat keskenään sopineet siitä, että illalla yhdessä palaisivat kotiin ja minä pääsisin nyt heidän matkassaan Fågelsjöhön.

Söderbergissä oli vain lapsilauma kotona ja tulella suuri kattila, jossa keitettiin mössöä, joka vaatii monen tunnin keittämisen. Lapsista oli eräs 8-vuotias poika heikkomielinen. Hän ei osannut puhua eikä ymmärtänyt puhetta, hän vain syyttä suotta nauroi, kiljui, viipelöi sormineen ja irvisteli. Hän oli niin hullu, ettei osannut itse edes syödä, vaan oli rintalapsen tavoin syötettävä. Mutta silti olivat hänen kasvonsa kuvan kauniit. Ihailin kauan hänen säännöllisiä piirteitään, kreikkalaista profiiliaan ja hienoa, miltei läpikuultavaa hipiäänsä ja minusta oli synti, ettei henki vastannut muotojen kauneutta. Saapuville tullut äiti kertoi sydämensä kylläisiä suruja purkaen, että lapsella kahden vanhana oli ollut niin ankara kaatuvatauti, että hän oli päivittäin saanut kaksikymmentäkin kohtausta. Hän oli koettanut kaikkia mahdollisia parannuskeinoja ja kun hän oli kuullut, että piti kohtauksen kestäessä huuhdella lasta jääkylmällä vedellä, oli hän sitäkin koetellut. Tauti hellittikin heti, mutta lapsi tuli hulluksi. Äiti oli lohduton, etenkin kun katsoi itsensä syypääksi onnettomuuteen. Lapsen hoidosta koituvia vaivoja, silä kun ei voinut hetkeksikään jättää omin päin, kantaa hän mielihyvin varomattomuutensa vuoksi ansaittuna rangaistuksena. Ja jos teen päätelmiä tämän järjettömän elukan puhtauden perusteella, hoiti hän sitä paremmin kuin muita. Ehdotin, että hän lähettäisi sen mielisairaalaan, mutta siihen ei hän mistään hinnasta sanonut suostuvansa, että jättäisi pojan muiden hoidettavaksi. Minua liikutti tuo äidinrakkaus. Ja kun puhutaan raaoista puolibarbaarisista metsäläisistä, on muistettava, että senkin povessa on monesti jalompia tunteita kuin valistuneissa piireissä. Kuinka moni pääkaupungin asukas onkaan antanut sulkea puolisonsa tahi lapsensa Danvikiin voidakseen itse ottaa osaa huvitteluihin.

Täällä sain taas hyvän aterian maitoa, leipää, voita ja juustoa. Leipä oli täällä niinkuin muuallakin valmistettu akanoista ja petusta. Toisessa pirtissä tapasin Halfver ukon, jota pidettiin kylän parhaana pyssyseppänä. Hänkään ei aluksi katsellut minua leppein silmin. Siihen on jokaisen, joka aikoo käydä tapaamassa näitä metsäsuomalaisia, valmistauduttava. Hänen ei pidä antaa ensimmäisen kohtelun, epäluuloisuuden ja juron jyrkän vastaanoton, joka tuntuu luotaan työntävältä, itseään pelottaa. Suomalainen on tottunut pitämään jokaista vierasta julki vihollisenaan, jota vastaan hän varautuu suurella varovaisuudella. Tähän kuin toiseksi luonnoksi käyneeseen ominaisuuteen ovat ehkä vaikuttaneet ne vainot, joiden alaisina he ovat olleet ja osaksi vieläkin ovat. Alussa koetun jurouden korvaa täysin hyväntahtoisuus, jota saa osakseen, kun kerran on päässyt heidän ystäväkseen. Siinä on suomalainen ruotsalaisen vastakohta, sillä tämän kohteliaisuus on alussa suurin, mutta vähenee pian, kun taas suomalaisen lisääntyy. Näiden kansojen osanottotavatkin ovat erilaisia: toinen näyttää teoillaan, toinen sanoin; toisen ystävyys on sydämessä, toisen vain kielellä.

Kun olimme sopineet, että kolmisin lähtisimme kello 5 aikana iltapäivällä Fågelsjöhön, menin eilispäivän rasituksesta väsyneenä nukkumaan heinälatoon, missä sattui huvittava kohtaus kuuron ukon kanssa. En ollut vielä nukahtanut, kun ladon omistaja, eräs suomalaisukko, joka ei tiennyt mitään tulostani, tuli sulkemaan auki jättämääni ovea. Saattaa kuvitella hänen kummastustaan, kun hän näki minun murha-aseitteni välähtelevän heinien lomitse. Hän ei tiennyt olinko jo nukkunut; hän seisoi epäröiden, mitä piti tehdä: oliko otettava pyssyni ja sapelini tai suljettava minut latoon, oliko minut herätettävä tahi ensin käännyttävä naapureilta apua hakemaan. Hänen parhaillaan tuumaillessaan minä äkkiä karjaisin. Hän säikähti niin, että hypähti korkealle. Kysymyksiini antoi hän mitä hullunkurisimpia vastauksia, sillä hän luuli kysyväni kokonaan toisia asioita. Emme mitenkään selviytyneet vähemmällä kuin menemällä Halfverin luo, joka lähemmin selitti, kuka minä olin. Illan suussa tulivat Sigfrid ja hänen serkkunsa Halfver tänne. Läksimme matkalle heidän kotiansa. Täältä oli runsaasti puolitoista penikulmaa järvenrantaan ja järven yli yhtä pitkä matka kylään. Minä ja Sigfrid soudimme ja Halfver ukko piti perää.

Fågelsjö tahi Volsyöni kuten suomalaiset sitä nimittävät, sijaitsee kauniilla paikalla samannimisen järven rannalla. Sen 6 taloa on rakennettu miltei suoraviivaisesti rantaa pitkin. Niiden välillä on vain peltoja ja niittyjä, jotka, muihin suomalaiskyliin verrattuna, ovat vähemmän kivikkoisia ja maaperä viljavampaa. Ei silti pidä luulla, ettei täälläkin tapaisi kiviröykkiöitä, etenkin talojen lähettyvillä. Paikka on muuten alava, Fågelsjön ja Tyckelnin välinen kannas. Viimeksimainittu järvikin näkyy kylään, vaikkakin etäällä. Edellinen, jonka yli soudimme, on kauniitten saariensa puolesta Juvan Salajärven kaltainen. Paitsi pieniä kallioita ja riuttoja on siinä 20 suurehkoa saarta. Kylän alla oleva ranta on niin matalaa, että saa kulkea lähes kolmasosan neljännestä, ennenkuin tulee syville vesille. Sen sain tänään kokea mennessäni uimaan. Fågelsjö on, omituista kyllä, Taalain Moran pitäjää, vaikka sen asemansa puolesta pitäisi kuulua Härjedalin Svegiin, johon se muinoin luettiinkin. Hülphers sanoo, »että paikkakunnalla kerrotaan Härjedalin kuuluessa Norjaan tämän seudun tulleen liitetyksi Moraan jonkun miesmurhan vuoksi, kun Härjedalilainen oli murhannut mooralaisen.» Täältä onkin Moran kirkolle 18 penikulmaa, kuljettiinpa sitten kumpaa tietä tahansa, sillä on valittavissa kaksi eri tietä, joko Herrdalin—Elfdalin tai Voxna—Furudalin kautta. Ratsutietä, joka (kesällä) kulkee Orsan suomalaismetsien Qvarnbergin ja Rosentorpin halki, on 14 tai 15 penikulmaa, suksilla, n.s. linnuntietä lienee vain 12 penikulmaa. Siksipä lieneekin ennen jouluna tahi pääsiäisenä sattunut, että joskus koko kyläkunnat, sekä miehet että naiset, Moran ja Orsan suomalaismetsistä hiihtäen tulivat halki suurten salojen ja painuivat kuin tuntureilta tuleva lumivyöry kirkolle. He asettuivat lähimpiin kyliin ollakseen kirkolla molemmat pyhät, ja sitten kääntyi tuo karavaani takaisin häviten metsään, kuten satujen noidat ja sissit. Tällaisella kirkkomatkalla viivytään viikon päivät. Matkueella on tavallisesti hinattavanaan tusinan verran ruumiita ja parikymmentä kastamatonta lasta. Onko siis ihme, että suurimmat kastettavat perillä huvikseen kiipeilevät kellotapuliin. Voi paremmin ajatella kuin kuvata niitä haittoja ja kärsimyksiä, joita Fågelsjön suomalaisille Moraan kuulumisesta koituu. Samaten on Orsan suomalaisten laita. Heidänkin kirkolleen on 9 tai 10 penikulmaa. Nämä suomalaiset ovatkin pyytäneet useammin kuin kerran saada yhtyä kappeliseurakunnaksi, joka omine kirkkoineen kuuluisi Svegin seurakuntaan. Mutta ruotsalainen papisto on asettanut aineelliset etunsa tässä kuten monessa muussakin asiassa hengellisten edelle ja vastustanut kiivaasti yritystä.

Ukko Pulkkinen Torniomäellä kertoili niistä monista ja pitkäaikaisista riidoista, joita hän suomalaisten asianajajana oli käynyt emäseurakunnan papistoa vastaan. Asiaa oli ajettu kaikkia teitä käyttäen aina korkeimpaan oikeusasteeseen saakka. Tuloksena oli ollut, että kun oli saatu kuulla, että suomalaisten oli ollut pakko säilyttää maakuopissa tahi kuusenhavuissa ruumiita, estääkseen niitä kelin tuloon asti mätänemästä, heidät pakotettiin vedättämään ruumiit joko paareilla kahden hevosen välissä tahi purilailla 8—12 penikulmaa saadakseen vainajat ajoissa siunattuun multaan. Joskus oli käynyt niinkin, että perillä oli huomattu arkku tyhjäksi. Ruumis oli matkalla tipahtanut arkunpäästä metsään. Ei auttanut muu kuin palata sitä tien ohelta etsimään. Vihdoin v. 1757 he 10 penikulman päähän emäkirkolta saivat Hamran kylään hautausmaan, mutta ei rukoushuonetta tai kappelikirkkoa, kun se olisi liiaksi heidät muka erottanut muusta seurakunnasta. Siis kirkkomaata saatiin, mutta kirkkoa ei. Ja niin on 60 vuotta yleinen etu saanut väistyä yksityisen tieltä. Papisto antoi Moran ja Orsan suomalaisille luvan joskus käydä Härjedalin Svegin kirkoissa, joihin oli 3—4 penikulmaa ja joiden papit joskus kastoivat ja vihkivät ja nyttemmin joka toinen vuosi käyvät Moran suomalaismetsillä köyhiä sieluja ruokkimassa ja kukkaroja verottamassa.

Majoituin Sigfrid Tossavaisen luo. Syötyämme kysyi isäntä, tahtoisinko tulla hänen kanssaan järvelle katsomaan näkyikö kaloja. Kun minua huvitti oppia tietämään, miten ukko sai selville kalojen piilopaikat, suostuin mielelläni, luullen, että oli todellakin kysymys kalastuksesta. Mutta voiko suurempaa yksinkertaisuutta kuvitella? Jo rannalla oudostutti minua se, että lähdimme vesille ongitta ja pyydyksittä. Ajattelin: kaiketi sinulla ne on jollakin saarella tai niemekkeellä, kuten meilläkin usein on tapana. Ukko istui soutamaan, minä pitämään perää. Soudimme lahdesta toiseen ja saarelta saarelle, katsellaksemme, kuten ukko sanoi, kaloja. Se tapahtui siten, että pysähdyimme lahdelmiin jonkun paalun tahi kohon luona ja ukko tuijotti tiukasti kuin kalalokki 5 à 10 minuuttia veteen, nähdäkseen kaloja. Mutta kun ukon silmät luultavasti eivät olleet sen kummemmat kuin minunkaan, ei hän tietysti voinut nähdä mitään syvyyksien salaisuuksia, semminkin kun vielä hieman tuuli ja veden pinta sen vuoksi oli sameaa. Soudimme sillä tavoin ylt'ympäri ja vihdoin kotiin näkemättä kalaa. Enkä minä tiedä, miten kaloja olisi saatu, vaikka olisi nähtykin. En voi selittää tätä ukon menettelyä muuksi kuin pikku höperyydeksi, ja silloin minäkään en ollut paljoa viisaampi, kun seurasin mukana. Ja ellei hän muissa toimissaan ja puheissaan olisi osoittautunut hyvinkin viisaaksi, niin selittäisin hänet vähämieliseksi. Silti pidän tuota menettelyä vanhuuden tuomana lapsellisuutena, josta hän itsekään ei ollut selvillä.

Puro eli pieni joki erottaa hänen ja Halfversin talot muusta kylästä. Tultuamme kotiin menin useat kerrat joen yli tapaamaan erästä isäntää, joka myöskin oli suutari, saadakseni apua saappailleni. Tämä ukko, jota en tavannut, oli tunnettu rikkaaksi ja saidaksi. Kerrottiin, että hän säilytti rahansa ja hopeansa maahan kaivettuna, jonka vuoksi varaskaan muutama vuosi sitten ei löytänyt talosta muuta kuin vähän ruokatarpeita. Siitä asti ei ukko ole uskaltanut talostaan kauaksi poistua. Öisin hänellä on aina lähettyvillä ladattu pyssy.

Yleensä näyttää Fågelsjö muita suomalaisseutuja varakkaammalta. Ja kun täälläkin syödään akanaleipää, on sitä oudompaa nähdä suuria ja komeita huoneita, paperoituja saleja kuvastimineen ja seinälamppuineen, kivisine jääkellareineen, keittiöitä kirkkaine vaskikattiloineen, pulloineen ja kasareineen, hyllyn täydeltä porsliineja ja kivimaljakoita y.m. Sellainen oli Sigfridin talo ja tuollainenhan ei suinkaan osoita köyhyyttä. Kun vietin yöni suuressa uudessa olkiladossa eli luuvassa, huomasin siellä ensimmäisen suomalaismetsillä näkemäni puimakoneen.

Seuraavana aamuna menin isäntäväkeni mukana lähellä olevalle niitylle nähdäkseni, miten he niittivät heinää. He käyttivät pitkiä viikatteita, samantapaisia kuin paikoittain Karjalassa. Ruumis saa olla suorassa asennossa ja viikatteella lyödään vain yhdeltä puolen. Minä kun olin tottunut savolaiseen lyhytvartiseen viikatteeseen, jolla kumarassa lyödään molemmille puolille ja joka soveltuu etenkin mättäisille niityille, en aluksi osannut pitkävartista käyttää. Emännän, joka kohteliaasti lainasi minulle teräväksi hiotun viikatteensa, oli hypähtämällä syrjään vältettävä jalkojaan, kun minä tottumattomana lyöntejäni ohjaamaan hosuin enemmän hänen kinttujaan kuin heinää. Pian pääsin ahkerasti harjoitellen niin pitkälle, että vedettyäni muutaman kerran turpeista juurta myöten niihin iskemäni terän, vähitellen sain syntymään puhdasta jälkeä. »Niitettyäni» isännältä ja emännältä kehumisia taitoni johdosta, innostuin niin, että löin terän kiveen sellaisella vauhdilla, että se kurahti kappaleiksi. Luulin ukon suuttuvan ja ellei juuri toruvan, käyvän happamen näköiseksi. Mutta hän ei ollut millänsäkään, vaan sanoipa kuin puolustuksekseni, että se oli jo ennen ollut säröillä.

Maanviljelyksestä kertoi isäntä, ettei viime vuosina juuri ollenkaan ollut käytetty kaskiviljelystä, mutta mikäli sitä käytettiin, meneteltiin samoin kuin Svärdsjössä. Vilja saadaan nykyään pelloista, jotka kylvetään parina kolmena vuonna perätysten, joskus useampanakin, jos ne kasvavat. Sitten annetaan niiden ruohottua ja käytetään niitä neljä viisi vuotta niittyinä. Pidettiin hyvänä saavutuksena, jos saatiin 2 tynnyristä 10 tynnyrin sato tahi jos nelikosta saatiin tynnyri. Usein ei saatane edes siemenenkään vertaa. Peruna ja pellava menestyvät täällä hyvin, mutta ei hamppu. Täällä kuten muissakin kylissä oli lannantekoa varten eri rakennus.

Jouduin sitten emännän kanssa syvälliseen keskusteluun uskon asioista ja uskonnosta yleensä. Aiheen siihen antoi hänen väitteensä, että Lossa äsken hirttäytyneen vaimon sielu nyt oli helvetissä. Kun rohkenin lausua epäilyksiä siitä, jouduin koskettamaan eukon arimpia kohtia. Hän esitti heti raamatun todistuksia sellaisella kiivaudella, että minun oli hyvinkin väiteltävä, ennenkuin pystyin puolustautumaan. Siitä jouduimme puhumaan Jumalasta ja Jumalan sanasta. Huomasin hyvinkin pian, että hän oli raamattuun perehtynyt. Hän hyökkäsi voitokkaana kimppuuni raamatunlausetulvalla ja olisi kysymyksineen varmasti saanut minut temppelin harjalle, ellen todistelutaidollani (dialektiikalla) olisi välttänyt hänen maisterikysymyksiään kääntäen ne pussiin jouduttuani aivan toisiksi. Nytpä minäkin aloin hyökätä, sotkin hänet sofismeilla omiin väitteisiinsä, joihin eukko takertui niin, ettei niistä raamatunluvulla voinut suoriutua. Paitsi raamattua osasi hän kannesta kanteen myöskin Nordbergin postillan. Hänen puheistaan ja halustaan palata uskonnollisiin keskusteluihin huomasin, että hän oli lahkolainen, kuuluen herännäisiin, joita haaveilijoita oli näillä paikoin. Kun tulimme pirttiin, otti hän Nordbergin postillan alkaen siitä paukutella kaikin voimin ja jatkaen, vaikka huomasikin, miten vähän häntä kuuntelin. Mies oli aivan vastakohta. Hän ei kuunnellut eukkonsa oppineita luentoja, joilla tämä jo aikoja sitten oli niin hänet ikävystyttänyt ja kiusannut, ettei ukko edes maannut samassa huoneessa. Ukko keskusteli minun ja muiden kera ääneensä aivan toisista asioista, mutta se ei häirinnyt emännän lukua. Lopuksi pyysi hän, että minäkin olisin niin ystävällinen ja lukisin kappaleen postillasta. Hän oli niin hellittämätön, että vaikka minä keksin kaikenlaisia verukkeita päästäkseni kiusallisesta luottamustoimesta, oli minun alistuttava lukemaan luku Nordbergiä. Nyt hän vasta tuli hyvälle tuulelle, kiitti ja kehui minua oppineeksi ja viisaaksi ylioppilaaksi, minun oli kumminkin opittava lukemaan hitaammin. Olin nimittäin suoriutuakseni tehtävästä mahdollisimman pian lukenut minkä kieli kerkesi. Nyt hän alkoi laulaa virren toisensa jälkeen toisten nauraessa. Hänen hengellinen tekopyhyytensä alkoi jo olla minulle kiusallista, miltei vastenmielistä. Lopuksi hän kysyi, enkö minäkin osaisi laulaa. Ja vaikka ponnella annoin kieltävän vastauksen, niin hän minua kuitenkin kiusasi pahemmin kuin paholainen Jobia. Minun tuli niin ilkeä olo, kuin olisi jotakin madellut pitkin ruumistani ja minulla ei ollut muuta neuvoa kuin mitä nopeimmin siepata hattuni ja paeta talosta. Surkuttelin itsekseni ukko-raukkaa, jonka täytyi sietää niin paljon oppineisuutta ja toivoin, että kohtalo suojelisi minua saamasta sellaista vaimoa.

Jouduin siten naapuritaloon, jossa ukko Halfvers ja renki olivat nuotalle menossa. He kysyivät, enkö lähtisi mukaan. Suostuin mielihyvin. Ja kun varemmin olin oppinut miten »kaloja katsotaan» ajattelin, että olisi hauska nähdä, miten kaloja saadaan. Taaskin näytti entinen hassutus alkavan. Nuotan ollessa veneessä soudettiin lahden poukamasta toiseen, pysähdyttiin paikotellen muutamien kyynäräin etäisyydelle rannasta ja tuijotettiin tiukasti veteen katsomaan, näkyikö kalaa, kuten sanottiin ja kun ei näkynyt, soudettiin seuraavaan lahteen, jossa uudistui sama temppu. Jos olisi ollut tyyni ja lämmin ilma, niin varmasti olisimme kaikkialla nähneetkin pieniä n.s. rantakaloja, joita he tähystelivät, mutta kun tänäänkin tuuli ja sitä paitsi oli hieman koleahko, niin kalat olivat vetäytyneet loitommas rannoilta ja oli niitä laineiden läikkeen vuoksi vaikea erottaa. Siten oli jo soudettu lähes puoleksi ympäri järven nuottaa heittämättä järveen ja luulin jo, että palaisimme tyhjin käsin kuin mennessämmekin. Mutta lopulta nähtiin vilahdukselta pieni kiiski tai särki. Heti potkittiin nuotta järveen, vaikkakin järvenselälle päin, joten veneen ja rannan välinen kalansaalis jäi apajan ulkopuolelle. Tämä tapahtui Kuikanlahdessa. He saivat tästä apajasta noin viisi kappaa särkiä. Vaikka molemmin puolin olisi ollut yhtä hyviä apajapaikkoja, joista olisi voinut saada yhtä hyvän ellei paremman saaliin, en voinut saada ukkoja heittämään uudelleen nuottaa, kun he eivät enää rannalla »nähneet kalaa». Soudimme siis tiehemme katsellaksemme vielä siellä täällä veteen. Ja jos he saivat jossakin lahdessa nähdä verkonkohon, niin he uskoivat, että niiltä paikoin jo kaikki kalat olivat menneet verkkoon. Niin soutelimme, kunnes tulimme kotirantaan yrittämättäkään muuta kuin tämän ainoan apajan.

Olisi taipuvainen uskomaan näitä kalastajia Aataminaikuisiksi, sillä saaliinhimoinen ihminen tuskin voi typerämmin menetellä. Kun lisäksi tiedämme, että Fågelsjön suomalaisia pidetään niin etevinä kalastajina, että he yksin maksavat erikoisen veron tästä oikeudesta, niin on tuo kummallinen kalastustapa sitä ihmeteltävämpi. (Jokainen osakas maksaa Voxnan virran lohen- ja särjen-pyynnistä Grefsjön virrassa 24 killinkiä. Sitä paitsi on heidän ylläpideltävä ¼ ruotua, josta jokainen talonpoika moralaisille maksaa 2 pankkotaalaria. Sen sijaan maksavat Orsan suomalaiset 12 tynnyriä rukiita kaskeamisoikeudestaan, vaikkakin he vähänpuoleisesti tätä oikeuttansa enää käyttävät. Sitä paitsi he kustantavat 4 sotamiestä (Hülphersin mukaan nyttemmin 2) ja ovat velvolliset pitämään teitä kunnossa 10—12 penikulmaa ja ottamaan osaa kaikenlaisiin pieniin menoihin. Papeilleen he maksavat: kirkkoherralle, naulan humaloita, kuorman puita ja yhden päivätyön joka toinen vuosi, viljaa ⅓ ruununverosta ja 2 leiviskää voita (5 taalaria 1 äyrin sotilasrahaa), 2 killinkiä lehmästä ja pääsiäisrahaa muutamia ropoja hengeltä. Kappalaiselle he maksavat 6 kappaa talosta, vaikka pitäjällä maksetaan vain 3. Koulumaisterille maksaa joka talo 3 kappaa ja lukkarille 2 pankkoa savulta sekä juustoja. Sitä paitsi saa tämä 5 tynnyriä pitäjänmakasiinista.)

Uituani kotirannassa soudin uudelleen järvelle asettaakseni pitkänsiiman, jossa oli vain 150 koukkua, kun useampia ei ollut saatavissa. Illalla kävin muiden talojen väkiä tapaamassa, sillä kun oli lauantai-ilta, jota pidetään puolipyhänä, olivat kaikki tulleet kotiin metsistä ja niityiltä. Tapasin m.m. talollisen Mikko Ollinpoika Tossavaisen, 56:n ikäisen miehen, joka taisi selvitellä sekä kylän synnyn että suomalaisasutuksen haarautumat. (Tässä ei ole sopiva paikka esittää tuota laajaa selvittelyä.)

Fågelsjön kylän oli perustanut Sigfrid Tossavainen, joka oli muuttanut Tandsjöstä. Hän oli nuorena poikana isänsä kera tullut Suomesta ja ensin asettunut Tandsjöhön, johon isä ja muu suku jäikin. Sigfrid oli asunut siinä talossa, jota nykyään nimitetään Norrgårdiksi. Hänen poikansa oli Martti Sigfridinpoika ja tämän poika Sigfrid Martinpoika, joka vieläkin asuu samassa paikassa. Tällä oli kaksi poikaa Martti ja Olli, joista viimeksi mainittu muutti länteen päin ja jonka jälkeläiset haaraantuivat ja raivasivat uusia tiloja. Edellinen, Martti Sigfridinpoika, muutti itään ja perusti sen talon, jossa isäntäni ja Halfver ukko asuvat. Sillä hänen pojallaan Sigfrid Martinpojalla oli kaksi poikaa, Martti ja Antti Sigfridinpojat, jotka jakoivat talon ja joista edellisellä oli yksi poika, nykyinen isäntäni, Sigfrid Martinpoika, joka oli naimisissa Kaarina Ersintyttären kanssa, Svegin ruotsalaiskylästä. Antilla oli yksi poika, ukko Halfver.

Kotia päästyäni talon emäntä, joka muuten oli viisas ja järkevästi taloutta hoitava nainen, taas väsytti minua raamatullisilla kysymyksillään. Olin onnettomuudekseni voittanut hänen kristillisen rakkautensa, vieläpä sydämensä luottamuksenkin, jonka vuoksi hän pyysi, että minä valistaisin hänen sieluansa muutamien raamatunpaikkojen suhteen, jotka hänestä tuntuivat hämäriltä. Minulla oli aihetta epäilykseen, että hengellinen rakkaus oli sukua aistilliselle, sillä hän koetti houkutella minua kaikin keinoin yöksi kanssansa makaamaan kauniiseen saliin, missä hän yksin makasi. Mutta kun en tahtonut panna koetukselle hänen uskollisuuttansa, niin riuhtaisin itseni irti hänen käsistänsä ja pakenin latoon.

Sunnuntaiaamuna olin jalkeilla mahdollisimman varhain ehtiäkseni käydä Tandsjössä, Sandsjössä ja Hamrassa samana päivänä, ainoana, jolloin väki oli kotona. Emäntä tahtoi, että viipyisin rukouksien ajan talossa, mutta kun ei minulla ollut siihen aikaa, selitti hän tulevansa minun kerallani Tandsjöhön siellä toimittaakseen hartaushetkensä ja että hän itse tulisi minut soutamaan yli puolen penikulman selän. Ukko kielsi häntä avuliaisuudesta ja pani renkinsä soutamaan. Hän saattoi minua rantaan saakka, missä kaihoten jätti jäähyväiset, mutta ei millään ehdolla ottanut maksua olostani ja ruoastani.

Jo ennen lähtöäni oli tämä omituinen nainen käyttäytynyt sangen naurettavalla tavalla. Sillä aterioidessani heittäytyi hän äkkiä vatsalleen poikittain rahille nenäni eteen sellaisella kiireellä, että luulin aluksi hänen saaneen halvauskohtauksen tai tuimia vatsanväänteitä, mutta huomasin pian sen johtuvan uskonnollisesta puuskasta ja hurmostilasta, jossa hän toimitti aamurukouksensa antamatta muiden pilkan ja naurun itseänsä häiritä.

Sain sittemmin kuulla, että Fågelsjön kylä joitakuita aikoja sitten oli ollut kuuluisa herännäislahkonsa vuoksi, joka paikkakunnalla oli herättänyt sellaista hämmennystä, että Helsinglannin papiston oli lähetettävä kaksi nuorinta veljeään sitä vaimentamaan. Mutta kun nuoret lähetit eivät olleet kyllin vankasti perillä pyhien kirjojen opeista eivätkä olleet odottaneet saavansa vastaansa niin voimakkaita todistuksia kumotakseen, niin heidän täytyi nolattuina poistua, joten viimeinen villitys tuli edellistä pahemmaksi. Moran rovastin oli siis itse tultava tänne kehoittamaan ja varoittamaan kansaa luopumaan harhauskostaan. Hänellä oli kolmena vuotena ollut täysi työ, etenkin oli muuan muita pitempi mies ollut vaikeasti voitettavissa. Turhaan oli rovasti tarjonnut sielunsa pantiksi, jos hän luopuisi sotkuisista käsitteistänsä, mutta mies oli vain sanonut: »En toki, pelkään että vedät minutkin mukanasi helvettiin» (je tör int', je är redd du drar mig till helvitet meddej). Mutta yöllä, kun pappi nukkui sikeintä untansa, joku koputteli hiljaa ovelle. Pelästyneenä rovasti kavahti pystyyn kysyen, kuka se oli. Se oli tuo pitkä, joka nyt oli muuttanut mieltä ja vastasi: »Tulen tykösi kuin Nikodeemus yöllä. Minun täytyy sinua totella». (Je kommes till dej som Nikodemus om natten. Je jette lyde dej.) Silti ei rovasti uskaltanut päästää Nikodeemusta sisälle, vaan pyysi tulemaan seuraavana päivänä.

Että kansa täällä on kovin taikauskoista ja taipuvaista uskomaan mitä ihmeellisimpiin asioihin, saatoin päättää eräästäkin kertomuksesta, jonka isäntäväkeni jutteli varmana totena. Sen piti tapahtuneen n. 40 vuotta sitten Herrdalin pitäjän Östansjön kylässä, josta emäntä ja renki olivat kotoisin. Tässä kylässä oli näet ollut Kaarina Juhanantytär niminen 20-vuotias tyttö, joka muun heinäväen kera oli paneutunut Diplan niitylle nukkumaan. Täältä oli paholainen kuljettanut hänet puolen penikulman matkaa korkealle vuorelle, jota sen johdosta oli alettu nimittää Näckenbergiksi. Vuorella oli ollut suuri oksaton petäjä, jossa oli vain latva jäljellä. Täältä puunlatvasta hänet vuorokauden kuluttua löydettiin. Kun häntä ei muuten saatu alas, oli erään miehen, jota nimitettiin »Per på backen» vasaraa ja rautanauloja käyttäen kiivettävä puuhun, josta toi tytön alas. Mutta hän oli muuttunut mykäksi eikä voinut ennen saada puhelahjaansa takaisin, ennenkuin oli uhrattu kirkolle viisi plootua. Hän oli aluksi sekapäinen eikä moneen viikkoon voinut nauttia muuta kuin vettä. Myöskin pastori Rister (poika) oli pitänyt häntä useita viikkoja luonansa saamatta häntä nauttimaan ruokaa. Sittemmin hän tuli paremmaksi, vaikka jäi sekapäiseksi. Tämä tyttö elänee vieläkin naimattomana.

Kun tällaisia tarinoita vieläkin uskotaan, ei ole kumma, jos Moran pitäjä ennen muinoin oli kuulu noituudestaan (Trulldomsväsendet i Dalarne), josta Königsvärdkin lienee kirjoittanut.

Muuten kerrottiin toinen, vaikkakin uskottavampi seikka saman kylän 23-ikäisestä tytöstä Kaarina Svansdotterista (Jungberg) jolla ei koko ruumiissaan ole niin hiuksen tai karvan haiventa. Kun vanhemmat ovat rikkaita on lääkärin apuun turvattu, mutta turhaan.

Matkalla Lill-Tandsjöhön koin eilen asettamani pitkänsiiman, jossa oli vain kuusi ahventa ja suurehko taimen, jotka jätin siimaan. Rannalta oli vielä kappale matkaa kylään, johon menimme Juho Korpin tahi oikeammin Korppisen luo, joka oli jo vanhahko sujuvaa suomea puhuva mies. Hänen poikansa, suuri täysikasvuinen mies, piti minua teininä ja vakuutti mielellään lahjoittavansa muutaman killingin, jos omistaisi.

Lill-Tandsjö, Thure-Tandsjö eli Bortsjö, kuten sitä myöskin nimitetään, on pieni kyläntapainen, jossa on 2 naapuria ja 14 henkeä. Sen lasketaan kuuluvan Tandsjöhon, josta se on lähes ¾ luode pohjoiseen ja josta se luultavasti on tänne muuton kautta syntynyt. Ukko ei muistanut kuka sen alkuaan oli raivannut. Siellä oli ennen asunut Hännisiä ja Kirjalaisia, ennenkuin Pekka Pekanpoika Tossavainen Fågelsjöstä muutti tänne. Hänen lapsensa Halfver Pekanpoika ja Kristina Pekantytär, jotka vieläkin elävät, ovat jakaneet talon kahtia. Jälkimmäinen, joka oli emäntäni, oli mennyt naimisiin Juho Korppisen kera Sandsjöstä. Kävin naapuritalossakin, mutta en tavannut muita kotona kuin kolme pientä lasta vuoteella nukkumassa. Jos olisin tullut kylään vähää aikaisemmin, olisin päässyt järven yli Tandsjöhön, jonne väki äsken oli veneellä mennyt. Meidän oli siis käveltävä maitse runsas penikulma.

Tandsjö, suomalaiset sanovat Tandsiöni, on rakennettu pitkin samannimisen järven rantaa, järven, joka kapeutensa vuoksi on enemmän virran näköinen. Kylä on kauniilla paikalla, mutta näköalaa rajoittavat kaikilta puolilta suuret vuoret ja mäet, joista suurimmat ovat Kotimäki ja Tahkomäki. Paikka on kuin silmää kiehtova Sveitsin laakso. Olin tullut tavatakseni ihmisiä kotona. Ja kyllä he enimmäkseen kotona olivatkin. Päivällisen söin Pekka Paulinpoika Hynnisen luona. Kuten tavallista sain kuoripiimää ja pettuleipää, joka oli tavallista parempaa ja jossa tuntui olevan aromaattisia ryytejä. Senpä vuoksi söinkin sitä tavallista enemmän ja sain tietää, että makeahko ja tavallaan miellyttävä maku johtui paukkuheinästä, joka lienee tavallinen lychnis dioica, jota oli muiden heinien kera kuivatettu ja sekoitettu pettuun. (Nimen sanottiin johtuvan siitä, että kun kukan suupuolesta puristetaan ja äkkiä painetaan syntyy paukku). En missään nähnyt käytettävän, kuten meillä kotona, hätäleivän aineksina vehkaa (calla palustris kasvin juuria), jota ei sovikaan suositella. Sitä vastoin he hyvin tunsivat suolaheinän (rumex acetosan) käytön.

Tämä kylä on 6 neljänneksen penikulman etäisyydellä luoteeseen Hamrasta ja lasketaan kirkolle olevan 10 ½ penikulmaa. Taloja on 7, asukkaita n. 50. Sen pitäisi olla kahden Suomesta tulleen talonpojan, Sakarin ja Markkuksen raivaama. Edellinen, joka asettui nykyiseen n.s. Välitaloon, (Mellangård) lienee ollut taitava seppä. Jälkimmäisestä, joka asettui nykyiseen Vestergårdiin, tuli toisten talojen asukkaiden kantaisä. Mutta vähän myöhemmin n.s. taalalaisretken (Dalmarsch) aikana komennettiin kylän koko miehinen väki Tukholmaan, sillä oli lähetetty käsky, että joka ei tule, sen pää hakataan poikki omalla kynnyksellä. Sille tielle kaikki suomalaiset jäivät saaden surmansa, joten seitsemään vuoteen ei kylässä ollut yhtään miestä, kunnes Matti Kirjalainen tuli tänne Tenistä ja samoihin aikoihin Eerik Jaakonpoika Hynninen Suomesta. Hän oli tullut sotaa pakoon yli Ahvenanmaan, joka oli ollut niin autiona, että hän saarilla näki vain yhden vanhan akan.

Maksettuani päivällisestä 3 killinkiä sain matkaseurakseni erään rengin, joka aikoi Lehtomäelle, mutta jonka sain muutamalla killingillä tulemaan Sandsjön kautta, jonne täältä oli niin runsas penikulma, että sitä voi pitää viitenä neljänneksenä. Jo ennen lähtöämme alkoi sataa ja satoi lakkaamatta koko päivän.

Puolitiessä tapasimme pienen hökkelin, jossa asui Norjasta tullut pakolainen, joka oli rakentanut tuon mökin. Menimme sisälle levähtääksemme sateelta hieman, mutta meidän oli pakko kiiruhtaa uudelleen ulos. Huoneessa olivat vain lapset kotona. Olen kyllä käynyt monissa köyhissä ja kurjissa hökkeleissä ja nähnyt mitä suurinta viheliäisyyttä, mutta en koskaan vielä sellaista epäsiisteyttä ja likaisuutta kuin täällä, missä ihmiset elivät kuin elukat. Samassa pirtissä ja saman katon alla oli tila kahdelle lehmälle ja n. 10—12 vuohelle, joiden löyhkä tuntui jo kauas rakennuksen ulkopuolelle. Viimeksimainittujen osastolle oli annettu suurin tila kolmesta karsinasta ja se oli kahta kyynärää lattian alapuolella, mutta kasvoi päivittäin lisääntyvästä lannasta. Likaiset, repaleiset ja puolialastomat ja kuten minusta näytti nälkiintyneet lapset, joilla nurkissa oli pienin tila, olivat vaarassa joutua lehmien jalkoihin tahi pudota pukkien pariin, sitä enemmän kuin kahtena ikkunana oli pieni lasipala, josta niukka valo vain puoleksi valaisi tuota surullista laumaa.

Tultuani Santasiöniin (Sandsjön) kävin kylän kolmessa talossa, joissa vain vanhin väki ymmärsi suomea. Muuten oli kylässä kaikkiaan 6 taloa, 47 henkeä. Tämäkin kylä, josta järvi näkyy kappaleen matkan päässä, on alavalla paikalla vastoin tavallisuutta suomalaismetsissä. Täällä on asunut ja asuu vieläkin Röntöisiä, Nyröisiä ja Korppisia. Röntöisestä, joka oli hukkunut Kotijärveen (Hemsjön) kerrotaan tarina, että kun hänen huutonsa kuuluivat kylään, ja väki oli siitä ilmoittanut vaimolle, oli tämä aivan tyynesti vastannut: »Anna Pertty huutoo». Hän luuli olevan kyseessä lähimmän naapurin. Ukko hukkui ja paikkaa nimitetään vieläkin Röntyisen lahdeksi.

Toinen juttu kerrottiin Jussi Ollinpoika Nyröisestä todistuksena kohtalon kostosta tai noidan ennustuksesta. Hänen luoksensa oli kerran tullut tietäjäksi tunnettu ontuva suomalainen, Antti Niilonpoika Hänninen Tenistä. Nyröisen pojat Erkki ja Ulle, jotka olivat vallattomia pojanvekaroita, olivat tehneet pilaa ontuvan ruumiin vioista, jonka vuoksi tämä ajoi pojat tuvasta ulos. Kun nämä yrittivät aukaista oven, hän piteli sitä kiinni. Lurjukset ottivat pyssyn, saivat piipun ovenraosta sisälle ja pamauttivat. Kuula onneksi teki vain naarmun Hännisen reiteen. Ukko kehoitti isää rankaisemaan poikia karkeasta vallattomuudesta. Mutta tämä oli nauraen sanonut: »kuin taisivat ampua.» Silloin oli Hänninen sanonut: »Niin totta kuin minä oon Niki Hännisen poika, pitäis sinun oma poikais surman sulle antaa!» Tämä ennustus toteutui pian kamalalla tavalla. Sillä 18 vuotta myöhemmin, v. 1771, Erkki ampui isänsä. Isä näet saattoi poikaansa Tandsjöhön kouluun, kun koira alkoi paikallaan haukkua tien vieressä. Poika otti pyssyn ja meni katsomaan, mikä siellä mahtoi olla. Sillä aikaa ukko istui muurahaispesälle levähtämään. Kun ei metsässä mitään näkynyt, tuli poika takaisin. Käveltyään hetkisen hän näki jotain liikkuvan pensaan takana. Hän luuli sitä koppeloksi — ampui, ja ukko kaatui rintaan haavoitettuna maahan. Hänellä oli ollut kellahtavan ruskea liivi, josta erehdys johtui. Verissään oli ukko ennättänyt sanoa: »Voi veikkonen sinua, kuin isäis ammuit», ja niin oli kuollut.

Juotuamme vähän maitoa Pekka Ollinpojan luona jatkoimme matkaamme. Mukanani tullut renki kyllä tahtoi mennä suoraan Björkbergiin, mutta kun vaatenyyttini oli Hamrassa ja kun olin antanut sanan, että tänään sinne saapuisin väen kera keskustelemaan, en tahtonut heitä pettää, etenkin kun olin saanut kuulla, että he olivat luvanneet kokoontua minua tapaamaan. 12 killingin juomarahalla sain rengin suostumaan tekemään mutkan ja seuraamaan minua Hamraan, jonne suoraa tietä laskettiin olevan kolme neljännestä. Pidin siis kiirettä, niin että enemmän juoksin kuin kävelin mäkistä ja hiton kivistä tietä. En ole ennemmin enkä myöhemmin nähnyt enemmän kivikkoa puolen penikulman taipaleella. Oli käveltävä kuin kiviröykkiöiden päällä jalkojen maata tapaamatta ja väliin oli vastassa kallioita ja rotkoja eikä tiestä ollut vihiäkään. Se näkyi kyllä saappaistakin, jotka perille tullessa olivat kuin veitsillä viilletyt.

Sandsjöstä lähtiessäni oli kello jo 8, joten saavuin Hamraan 9 tienoilla. Menimme muutamiin taloihin, mutta tapaamatta ketään kotona. Viimein näimme eräästä piipusta nousevan savua ja menimme sinne. Täällä tapasimme eukon, joka tiesi missä ulkohuoneessa sen talon väki, jonne vaatteeni olin jättänyt, tapasi nukkua ja hän opasti meidät sinne. Täällä toimelias emäntä sytytti kunnon takkavalkean pesään ja se olikin totisesti tarpeen. Oli nautinto saada muuttaa kuivia vaatteita. Tänne kokoontuivat harvat kotona olevat miehet, joiden kanssa pakinoitsin sydänyöhön asti. He valittivat, että ihmiset, odotettuaan koko päivän ja lopulta luultuaan, etten enää tulisikaan, olivat suurimmaksi osaksi menneet niityilleen ja karjamajoilleen.

Seuraavana aamuna annoin kutsua luokseni talonpojat Kjöpmanin ja Heikki Korpin, joiden tiedettiin taitavan runoja ja loitsuja. He tulivatkin, mutta pyytelivät anteeksi, etteivät mitään muka osanneet — heidän silmistään näin, ettei se pitänyt paikkaansa. Kjöpman minusta näytti suurelta lurjukselta. Hän sanoi omistavansa kuninkaallisen käsikirjeen, jonka Sigfrid Pohjalainen Suomesta tulonsa jälkeen oli saanut Lehtomäen omistamisesta. Sen piti olla v. 1623 saatu.

Kylän piti olla kahden Suomesta tulleen pakolaisen, Kemppaisen ja Nuutti Nuutinpoika Nuotisen raivaama, joista jälkimmäinen asettui nykyisen Storgårdin paikalle. Hänen sukunsa oli alenevassa polvessa seuraava: Hänen pojallaan Lasse Nuutinpojalla oli poika Antti Lassenpoika, joka kuoli lapsettomana ja tytär Liisa Lassentytär, joka oli naimisissa Mikko Pekanpoika Hännisen kanssa Hännilästä. Heillä oli kaksi tytärtä, joista Liisan oli nainut Erik Mikonpoika Stårk Losista; nimi oli saatu sotaväessä. Hänen poikansa Eerik Ersinpoika eli, ollen 64-ikäinen. Hän jakoi talon kolmeen osaan, antaen yhden veljelleen Pekka Ersinpojalle, toisen serkulleen Mikko Mikonpojalle ja itse pitäen kolmannen osan. Muut kylän asukkaat ovat Suomesta tulleitten Kemppaisten, Pulkkisten ja Karppisten jälkeläisiä.

Tahdoin heti lähteä edelleen, mutta isäntäni pyyteli hartaasti, että menisin hänen poikansa kanssa talon alapuolelle järvelle onkimaan, vakuutellen lammissa olevan kaloja, kunhan vain osattiin pyytää. Minun oli lopulta suostuminen. Menimme ja toimme pian hyvän keiton ahvenia. Nyt vasta huomasin ukon tarkoituksen. Luultavasti hän oli käskenyt poikaa tarkkaamaan minun käyttämiäni salaisia temppuja, voidakseen niistä sitten hyötyä. Kun poika tietysti ei mitään huomannut, kysyi ukko, enkö tiennyt millä aineella koukku oli voideltava, jotta kala söisi. Itse hän osasi tavallisen ahvenenloitsun »Ahven ainua kalainen, tulek onki ottamahan» — — mutta siitä ei enää oikein ollut apua. Toinenkin vanha ukko, jonka tapasin juuri kylästä lähtiessäni, pyysi samoin. Kuulin sittemmin, että kaikki muut kyläläiset paitsi ukko Erkki Pekanpoika Pulk ja hänen väkensä, olivat hyvin taikauskoisia luottaen lukuihin ja taikatemppuihin.

Syötyäni päivälliseksi oivia ahvenia läksin kylästä Lehtomäelle. Lähtiessäni lahjoitti emäntä minulle vanhan tuohivirsuparin, jotka tulivatkin hyvään tarpeeseen. Hän oli ehkä huomannut miten huonossa asemassa olin, ja jalkanikaan eivät olleet vielä parantuneet matkan jäljiltä. Minun oli pakko ottaa poika matkaseurakseni, sillä Sandsjön renki ei ollut malttanut odottaa, vaan oli jo varhain aamulla lähtenyt kotiinsa. Kävimme ensin katsomassa hautausmaata, joka oli peltojen vieressä kappaleen matkaa kylästä. Tämä 24 kyynärän suuruinen neliö, johon vain Hamran, Sandsjön, Tandsjön ja Björkbergin suomalaisella on oikeus ruumiita haudata, oli kivimuurilla ympäröity ja käytävän yli oli rakennettu vaja, jossa ruumispaareja säilytettiin. Vanhoihin puuportteihin, jotka oli suljettu, oli Pulkin ukko puukolla kaivertanut, vasempaan: »The som re:de.li:ga. för. sig. van: dratt haf:va. komma. till. frid. ock. hvi:las. uti. der:as kam:rar. Esai 57 v. 2.» ja oikean puoliseen: »Mån:ge. the. som. under, jor:de:ne. sof:va. Lig:ga. sko:la up:vakna Som:li:ga. till. Evigtt Lif. Som:liga till Evig försmädel:se och bloga. Dan. 12.» En enää ihmetellyt sitä, ettei kirkkotarhassa ollut kirkkoa, mutta sitä enemmän, ettei hautausmaalla ollut yhtään hautaa eikä ristiä. Poika selitti minulle tuon arvoituksen siten, ettei ollut tarkoitus tänne haudata ruumiita, vaan peitettiin ne kesällä muutamiksi viikoiksi tahi kuukausiksi märkiin kuusenhavuihin syksyllä vietäväksi Moran kirkolle. Tarhan nurkassa olikin lautavaja, jonka alla oli ruumishuone.

Kun meidän täältä piti metsän läpi oikaista Lehtomäen tielle, samoilimme kauan eksyksissä. Ennätimme silti hyvissä ajoin pääkortteeriini Kasakan ukon luo Lehtomäelle. Illalla menin naapurin miesten kera koukkuja laskemaan järveen. Heilläkin oli vain 150 koukkua, joten näytti sillä kuin tämä määrä olisi ollut tavallinen näillä paikoin. Syöttinä käytimme kivikaloja (stenfisk). Kun oli pitkähkö matka kotirantaan, lepäsimme yön rakovalkean ääressä metsässä. Illalliseksi olimme ottaneet m.m. paistettua ankeriasta, jota täkäläiset suomalaiset pitävät suurena herkkuna, (siinä he eroavat savolaisista ja karjalaisista, jotka eivät edes tahdo nähdä koko kalaa, luullen sitä käärmeeksi). Enkä minäkään voi kieltää, että se on herkullinen, etenkin verrattuna karkeaan pettuleipään. Jälkiruoan otin suosta, sammuttaen janoni mehukkailla lakoilla, kunnes pimeä ne kätki minun himokkailta katseiltani.

Varhain seuraavana aamuna koimme koukut. Saaliiksemme saimme kontillisen suuria ahvenia ja kaksi ankeriasta. Toverini olivat niin persoja ankeriaille, etteivät voineet olla toista heti paistamatta. Siitä sai jokainen osansa. Heitä nauratti kun kerroin, että savolaiset pelkäävät ja kammoksuvat tätä käärmeenä pitämäänsä kalaa, jonka vuoksi he usein hävittävät ja upottavat verkkonsa ja kalavehkeensä, kun muuten eivät tarpeeksi nopeasti siitä vapaudu.

Täältä menin Thomasgårdiin, missä olin luvannut erään eukon puolesta kirjoittaa kirjeen hänen tyttärelleen, joka palveli vapaaherra Frisendorffilla Ekholmissa, 1 ½ penikulmaa Enköpingin tuolla puolen. Eukko kattoi minulle aamiaiseksi tuoretta kalaa ja maljan kuoripiimää. Täällä tapasin muijan, joka lauloi moniaita runoja. Häneltä ostin itselleni parin uusia tuohivirsuja neljällä killingillä.

Tultuani kotiin sain kuulla, että minut sillä aikaa oli kutsuttu Härköiselle ankeriasta syömään. Menin siis sinne päivälliselle. Keitetty ankerias oli sangen herkullista; epäilen saako paremmin keitettyä edes Tukholman parhaissa ravintoloissa, vaikka se ehkä siellä on paremmin pippuroitua ja maustettua. Illalla menin metsään koettelemaan Aatamin pyssyä. Kun sillä 80 askeleen matkalta osui pilkkuun, menin pienelle lammille, missä ammuin sorsan, jonka toin kotiin. Ostin neljällä pankkotaalarilla tämän luodikon Suomalaismetsien muistoksi ja näytteeksi heidän käsitöistään.

Pitkäaikaisen kylässä oleskeluni vuoksi olin tullut kaikkialla niin tunnetuksi ja niin voittanut ihmisten rakkauden, että he pitivät kunniana saada minua puhutella. Monet kadehtivat isäntääni siitä, että hän yksin sai pitää minut majassaan ja vanha Kasakka oli kunniasta koko ylpeä. Koetettiin suostutella minua jäämään ainakin täksi kesäksi kylään ja käytettiin kaikkia mahdollisia keinoja. Mutta kun he ikäväkseen huomasivat, ettei mikään auttanut, pyysivät he minua siirtämään lähtöäni päivästä toiseen. Se onnistuikin osaksi, sillä milloin olivat hevoset metsässä, milloin kengät irti ja seppä, jonka piti kengittää, poissa.

Ehkä emäntä juuri tuon luottamuksen vuoksi illalla teki minulle vuoteen heinälatoon kahden täysikasvuisen tyttärensä pariin. Syyksi sanoi hän sen, että muka tallinparvella, missä tähän asti olin nukkunut, heinät muka haisivat pahalta. Minun on lisättävä, että pyynnöstäni hänen poikansa tuli mukaan yötoveriksi. Emme olleet vielä nukkuneet, kun pari nuortamiestä jostakin naapuritalosta tuli tyttöjen viereen, viipyen siinä koko yön. Heidän rupattelunsa vei minultakin yöunen.

Kun seuraavanakaan päivänä ei tullut matkasta mitään, kävin iltapäivällä muutamien naapureitten luona. Tullessani Mäki-Ollen taloon oli emäntä pettuleipää leipomassa ja sain nyt nähdä, miten sitä valmistettiin. Pienestä kaukalosta otettiin pöydälle taikinaa ja laitettiin lehikäisen paksuiseksi ja kahden paperiarkin kokoiseksi. Tämä taikina käärittiin pulikan (pulikko) ympärille, joka pantiin uuniin ja siellä kierrettiin auki, joten ohut leipä levisi tasaiseksi. Muutaman minuutin kuluttua se oli paistunut ja valmis uunista otettavaksi. Sittemmin näin toisenkin valmistustavan. Takkavalkeaa vasten asetettiin rautalevy vinottain n. 25° kulmaan. Pulikalla levitettiin taikina, jonka liekit paistoivat. Se kävi sangen nopeasti, muutamassa sekunnissa. Suurinta taitoa tarvitaan taikinan valmistukseen. On vaikeata saada taikina pysymään koossa, sillä petussa ei ole sideainetta, joten on sekoitettava muita lisiä, jotta tahdas pysyy koossa.