8. Ruokalajeista. Lähtö Lehtomäeltä. Yöjalassa käynnistä ja kansan tavoista.

Tässä sopineekin kuvata näiden suomalaisten erikoiset ruokalajit Kasakan eukon tiedonantojen perusteella. Ja hän tuntuikin niistä olevan hyvin perillä. Ne olivat seuraavat:

Mämmi, ruotsiksi sötklubb, valmistettiin siten, että vesi keitettiin, kunnes se alkoi poreilla, oli kiehumaisillaan, jonka jälkeen se nostettiin tulelta ja siihen hämmennettiin ruisjauhoja ja sen verran mallasjauhoja, että se imeltyy. Sitä hämmennetään puolen tunnin ajan, kunnes se imeltyy sakeaksi kuin velli. Kun se on tarpeeksi makeata, nostetaan se jälleen tulelle ja kun se alkaa kiehua, pannaan siihen suolaa. Kun se on kiehunut, kaadetaan sitä tuohisiin ja ropeihin ja pannaan jäähtymään. Tätä ruskeanväristä siirapinmakuista puuroa syödään herkkuna seuraavina päivinä kylmänä puutikuilla tahi lusikalla kerman kera kuten puuroa. Sötbjorniä valmistetaan miltei samoin kuin mämmiä, mutta se tehdään kiinteämpää, leiväksi tahi limpuksi, johon käytetään mallasjauhoja.

Pepu (ruotsiksi skålklubb) on sakeaa tahdasta, jota valmistetaan siten, että kylmä tai lämmin vesi suolataan ja siihen hämmennetään ruisjauhoja, kunnes se tulee aivan kuivaksi, joten se näyttää miltei jauholta. Sitä syödään kuin sakeaa puuroa.

Mutti (näfvergröt) on suomalaisten mieliruoka, etenkin kesällä ulkotöissä, kun ei tahdota kuljettaa mukana leipää, eikä ole aikaa keittää puuroa. Olen usein itse hyvällä ruokahalulla syönyt tätä ruokalajia. Kalanlientä lämmitetään tulella, liemeen sekoitetaan ruisjauhoja (hätätilassa muita jauhoja) niin paljon, että keitos muuttuu sakeaksi taikinaksi, jolloin se otetaan tulelta. Sitä pyörähytetään kämmenien välissä pyörylöiksi tahi pytkylöiksi ja syödään kuin leipää voin tai maidon y.m. kera. Ellei kalanlientä ole, pannaan veteen ihraa tahi muuta rasvaa ja suolaa ja menetellään samaten. Edellistä valmistustapaa käyttävät itä-Taalain ja Helsinglannin suomalaiset, jälkimmäistä länsi-Taalain ja Värmlannin suomalaiset.

Hillu (marjapuuro): Puolukoita keitetään ja hillo säilytetään mieluummin kiviastioissa. Syötäessä siihen sekoitetaan ruisjauhoja.

Rieska — Norjan suomalaismetsissä kisko — on ohrakakku, jota paistetaan uunissa samoinkuin Savossa.

Talkkunaa, ohrajauhoista, syödään ainoastaan pyhäin miesten päivänä.

Hauvikkaat (hötrofvor) ja appuisia kastikkeeksi — hampun siemenistä valmistettua — joita Savossa käytetään, ovat jo enimmäkseen jääneet. (Unohdin kysyä käytetäänkö savolaisten mieliruokaa rokkaa, hapa[n] rokkaa ja lohkoa).

Eniten valmistetaan kesällä sentään juustoja, kun silloin on runsaasti maitoa. Eihän sitä toki liikenemään ole, jos he ruotsalaisten tapaan itse söisivät maidon ja juustot. Mutta he ovat äärimmäisen säästäväisiä, itseltänsä kieltäviä, ruotsalaisen syödessä ylellisesti, jos vain siihen pystyy. Siksipä hänellä onkin varastoja aitoissa ja ladoissa ruotsalaisten ollessa tyhjinä. Luulisi, että se johtuisi saituudesta ja ahneudesta, mutta niin ei ole laita. Joka on käynyt heidän luonaan, on huomannut sen. He säästävät ja ovat itse ilman voidakseen sitä enemmän tarjota vierailleen ja ystävilleen. Ruotsalainen mieluummin syö itse ja antaa vieraan katsella kuivin suin — kumminkin tässä kuten kaikessa »ei sääntöä ilman poikkeusta». Kun kesällä käy näiden metsien asukkaiden luona, niin tapaa kaikkialla, etenkin karjamajoissa, suuren padan alituiseen tulella aamusta iltaan. Siinä keitetään mössöä, jota saadaan keittämällä heraa juustoutumisen jäljiltä. Kun en itse ole perillä naisten taloustehtävistä, en voi seuraavassa tarkemmin sitä kuvata — vetoon kumminkin emäntäni arvovaltaan:

Juoksutusmaha lienee juustonteossa pääasia. Sellaisena käytetään suolattua imevän juottovasikan mahalaukkua. Kun sitä tahdotaan käyttää, liuotetaan sitä vahvasti suolatussa kylmässä vedessä, joka vesi uudelleen suolataan, ennenkuin sitä käytetään. Tätä vettä voi käyttää kauan, jos se on tarpeeksi suolaista. Monet antavat vatsakalvon pysyvästi olla vedessä (mikä lieneekin oikea tapa), toiset kuivattavat sen välillä. Muutamat käyttänevät vasikan vatsassa olevaa juustoakin, jota he tätä tarkoitusta varten puhdistavat ja suolaavat. Juoksutusta »kuohua» saadaan siten, että rieskamaito lämmitetään ja lyöpätään juoksutusveden avulla, jonka jälkeen juustoaines hämmennetään pieneksi ja otetaan pois, puristetaan ja kuivataan. Vettä, joka jää jäljelle, nimitetään »mesaksi». Sitä keitetään niin, että kohoo hieman kuohua tahi niin kuumaksi, että se polttaa sormia, jonka jälkeen siihen kaadetaan verestä maitoa, mieluummin vuohen maitoa, jonka jälkeen se uudelleen juustoontuu. Juusto otetaan erilleen, siivilöimällä, ja pannaan vaatteelle kuivamaan, joten siitä saadaan n.s. »missfröost». Kun hera »mesa» keitetään kokoon saadaan siitä mössöä (miss-smör). Mössöön voidaan myöskin lisätä ruisjauhoja sen sakeimpana kiehuessa, mutta silloin on varottava sitä liikuttamasta tulelta jäähtymään nostettaessa; niin, silloin ei saa edes lattialla kävellä. Kun se on hyytynyt, survotaan se härkkimellä kokoon. Ruskeata makeata juustoa (sötost) saadaan lämmittämällä lämmintä lehmänmaitoa ja vähän kermaa, johon pannaan kourallinen vehnäjauhoja tahi hienoja ohrajauhoja (jos se tahdotaan saada vetelämpää) ja lisätään vahvaa juoksutusvettä ennenkuin jauhot painuvat pohjaan, jonka jälkeen sitä vahvasti keitetään, kunnes sitä on vähemmän kuin ⅓ jäljellä ja niin että juusto porisee. Sitten lisätään rieskanmaidon kermaa ja koko aines pannaan jäähtymään.

Seuraavana päivänä kuulin suomalaisten puhuvan, että pienessä rotkossa niin sanotulla Stenbergin rämeellä olisi omituisia ja näillä main tuntemattomia vesi-sisiliskoja. Päätin ottaa niistä selon ja menin illalla erään pojan kera sinne. Käyristin itselleni neulasta koukun ja otin rihmankappaleen onkiakseni niitä muutaman. Räme oli noin neljänneksen penikulmaa kylästä. Täällä näin noita vikkeliä ja arkoja matelijoita, joista lopuksi sain pari ongituksi. Ne olivat erivärisiä, toinen vatsan alta keltainen, toinen musta ja oli siinä yksi ainoa täplä. Nämä minä täytin ja jätin kivennäisten kera talvella Upsalaan kuljetettaviksi. Kivet sainkin, mutta sisiliskot oli turmeltu.

Elokuun 1 päivän aamuna menin Thomasgärdiin, jonne oli runsas neljännes, kirjoittaakseni, kun ensi kerralla ei ollut lyijykynää mukanani, runot, jotka minulle siellä eräs eukko lauloi.

Tänään kulki kylän kautta nuori mies, joka sanoi olevansa Helsinglannista ja tulevansa kalastamasta. Niinä 9 viikkona, joina hän oli Fågelsjön tuolla puolen olevalla järvellä kalastellut onkien ja käyttäen 150 koukkua, hän oli saanut suolatuksi 6 ½ tynnyriä kaloja, lukuunottamatta, mitä hän sillä aikaa söi. Mutta kun vertaan tätä hänen tietoaan siihen, mitä hän sittemmin minusta kylässä kertoili, on minulla syytä pitää tätä suurvalehtelijaa lurjuksena. Hän oli kaikkialla kertonut, että hän huolimatta nykyisestä valepuvustani hyvin tunsi minut. Hän oli muka nähnyt minut Tukholmassa, että minä olin kaartin kapteeni, jonka hänen kuninkaallinen majesteettinsa kruununprinssi oli lähettänyt ottamaan selkoa näistä seuduista, miten kansa eli, miten sitä kohdeltiin ja kärsikö se sortoa j.n.e. Tätä hänen kertomustaan uskottiin kaikkialla ja levisi se kulovalkeana kylästä kylään. Ihmiset, jotka jo ennenkin olivat kummeksuneet matkani tarkoitusperiä ja aavistelleet, että minulle oli annettu erikoisia tehtäviä, pitivät minua nyt suurena herrana ja usein sain sen vuoksi nähdä lystikkäitä kohtauksia.

Lähtöni olin määrännyt seuraavaksi päiväksi. Tämä oli koko kylän surupäivä. Jo aamusta varhain oli lähitalojen väki kokoontunut nähdäkseen lähtöni. Nuo hyvät ja hyvää tarkoittavat ihmiset, joiden suruisista kasvoista saatoin lukea sydämen tunteita, täyttivät eteisen ja pihan odotellessaan minua saadakseen sanoa viimeiset jäähyväiset. Kyytimiehekseni olin saanut rohkean Thomasgårdin nuorukaisen, jonka hevosen selässä kirstuni taas piti tehdä huviratsastuksensa metsien läpi. Itse kuljin edelleen n.s. apostolien hevosilla. Vihdoin oli jäähyväishetki käsissä. Ja mihin käännyinkin, näin kaikkialla nyyhkytyksiä ja kyyneleitä. Olin itsekin liikutettu, sillä tiesin, etten tämän kansan hyväksi ollut tehnyt mitään, millä olisin ansainnut sen rakkauden ja sitä enemmän se minuun koski. Isäntäni, vanha ukko, ei liikutukseltaan saanut sanaa sanotuksi, hän vain puristi hartaasti kättäni kuin koeteltu ystävä (sellainen hän olikin enemmän kuin moni, joka on ystävä olevinaan) ja hänen vaimonsa ja lapsensa syleilivät polviani ja pyysivät minua aina pitämään heitä rakkaassa muistissani. Minä lupasin, turhaan yrittäessäni nenäliinalla estää kyyneleitä tulvimasta ilmoille. Sitten menin paikkakunnan tavan mukaisesti miehestä mieheen ojentamaan kättä niinkuin poika, joka lähtee pitkälle matkalle. Yhteen ääneen he pyysivät, että vielä kerran palaisin heidän kyläänsä ja vakuuttivat, että se olisi heidän juhlapäivänsä, kun he vielä kerran saisivat onnen nähdä minut. Kansa raukka, varmasti luuli se minua hyväntekijäkseen, joka vetoamalla hallitukseen voisi lieventää sen kohtaloa. — Mutta eihän valtaistuimen luonakaan aina totuus pääse kuuluviin. Jätinhän kyllä painetun kertomuksen Taalain suomalaisista sekä kruununprinssille että useille korkeimman tuomioistuimen jäsenille ja julkaisin sen sitä paitsi sanomalehdissä, mutta enempää en voinut tehdä. Olin tyytyväinen, ettei näihin metsiin ainakaan vielä oltu perustettu tehtaita, mikä olisi ollut suomalaisten onnettomuus.

Sitoessani sapelin vyölleni ja heittäessäni pyssyn olalleni tunsin kuin helpotusta, sillä ne ikäänkuin muistuttivat, että olin matkustanut kokonaan toisissa tarkoituksissa, joiden vuoksi taas riensin eteenpäin päämaaliani kohti. Niin jätin kylän ihmisten saattaessa hyvän matkaa, kunnes olimme sanoneet viimeiset hyvästit tahi kuten täällä on tapana »Pidä puoliasi», niinkuin olisi ollut kyseessä lähteä vihollista vastaan. Ja vihollisiahan, Herra paratkoon, sainkin monien uhrausteni ja yritysteni palkaksi. En mitenkään voinut saada isäntäväkeäni ottamaan vastaan maksua tahi ilmoittamaan paljonko olin velkaa. Vasta kun olin heille huomauttanut, että olisi väärin, että he, köyhät ihmiset, kieltäytyisivät ottamasta sen minkä rikaskin, kysyi Kasakka lopulta, pidinkö 2 taalaria liikana 14 päivästä ja kyydistä Qvarnbergiin. Annoin kaksin verroin.

Käytin koko matkan Lehtomäeltä Makkolaan tuohivirsujani, jotka, vaikka vähä väliä niitä runsusin pehmeillä sammaleilla, hankasivat jo ennen vahingoittuneita jalkojani. Lopuksi oli minun liian ahtaina halkaistava ne. Ilma oli kylmä, sateitten ja tuulien vaihdellessa. Tie kiersi aluksi suurena mutkana Hamran järven ympäri. Kolmen neljänneksen päässä kuljimme kylän myllyn ja ankeriasarkkujen ohi. Tie kävi yhä huonommaksi ja sitä paitsi väliin niin kiviseksi, ettei sitä edes voinut löytää. Meidän oli nyt kuljettava suuren korven halki, missä ei yksikään torppa eikä mökki keskeyttänyt yksitoikkoista autiutta. Ehdittyämme kahden penikulman matkan kylästä tulimme Oren joelle, kuljettuamme pienemmän joen yli, joka tässä yhtyi edelliseen. Tähän pysähdyimme lepäämään ja hevosta syöttämään. Kyytimies kertoi, että täältä saadaan sangen suuria lohia, joilla hän ehkä tarkoitti taimenia, joita täällä usein sanotaan lohiksi. Olin jo tiellä päättänyt sukeltaa joenpohjasta hakemaan simpukoita, nähdäkseni oliko niissä, kuten Hülphers väittää, helmiä. Mutta ilma oli kylmä ja sateinen, virta vuolas ja joenpohja niin kivinen, ettei voinut haitatta ja vaaratta mennä veteen.

Täältä oli vielä penikulma Makkolaan. Tiellä säikäytimme naarasteerin poikueineen. Poikaset kätkeytyivät korkeaan ruohikkoon. Akkateerin näin vilaukselta sen puiden välissä lentää pyrähtäissä ja pamautin, mutta osumatta.

Meillä oli monta ylämäkeä kuljettavana, joista muuan oli Kappalinmäki (Kapellsbacken, ehkä pitäisi olla Kapellansbacken). Sen laella oli suuri lähde, jonka luona pappi (kappalainen) pyhiinvaellusretkellään suomalaismetsiin aina kiipesi hevosen selästä, istui juhlallisesti kivelle, otti esille taskumattinsa ja otti siitä vahvistuksekseen kulauksen pari. Kurillani ja tietäen, että pappi keksisi muitakin kiviä tienohelta, minä vyörytin tuon liuskakiven jyrkännettä alas, jonne se kieri kanervikkoon. Muuten juttelimme koko matkan niitä näitä. Kun kyytimies ja minä olimme samanikäisiä ja molemmat poikamaisia, tuli puhe, niinkuin usein sattuu, tytöistä. Hän vakuutti, että vaikkakin pojat ja tytöt makasivat yksissä, etenkin kesäisin, niin ei juuri koskaan mitään luvatonta tapahtunut. He saivat aikansa kulumaan viattomassa rupattelussa ja leikinlaskussa. Metsillä kuuli vain ani harvoin puhuttavan kevytkenkäisistä naisista tahi irstaista miehistä ja aviottomista lapsista. (Kun kyselin tätä seikkaa Säfsenin kirkkoherralta Frömanilta, sain kuulla sinä vuonna syntyneen 5 tai 6 aviotonta lasta. Todella pieni määrä!)

Tiesinhän ennestään, että rahvaan pojilla sekä Ruotsissa että Suomessa oli tapana viettää lyhyitä kesäöitä jonkun kaunoisen kanasen luona naapurissa. Kesällähän tytöt tavallisesti nukkuvat vaateaitoissa, ulkohuoneissa, ullakolla ja luhdeissa. Mutta yöjalassa käynti, joka ennen oli perinnäistapa, on nykyajan käsityksen mukaan sopimaton ja tapahtuu sen vuoksi muilta ja etenkin vanhemmilta salassa. Ja ellei ollut vakituista pikku ystävää, niin katsoi poika olevansa oikeutettu pääsemään kenen tytön luo tahansa. Sillä joka tyttöhän oli »ystävä». Eikä siinä kyllin. Nuorukaiset liittyivät parviksi käydäkseen kylän tyttöjen luona, jotka makasivat yksikseen usein lukittujen ovien takana. Mutta miten ihmeessä pojat sitten pääsevät sisälle? kysynee lukija uteliaana. Niin, siten tietysti, että tyttö itse kiltisti avaa oven. Sehän on todistuksena nuorison tuttavallisesta yhdessäolosta — vaikkakin se on nykyajan siveysopin vastaista. Sv perustuu alkuaan entisajan patriarkallisiin oloihin, tapoihin ja käsityksiin tahi on todistuksena luonnollisesta viattomuudesta, sellaisena kuin sitä vielä tapaa pienten lasten kesken. Nämä käynnit eivät kestäneet pitkää aikaa. Sillä kun kukin uskottunsa kera oli säädyllisesti jutellut tahi laskenut leikkiä hetkisen, niin he taas jättivät heidät — lensivät kuin perhoset kukasta toiseen — käydäkseen myöskin naapurin tyttöjen luona, jotka vuorostaan hekin saivat yövieraita. Näistä öitsimisistä, suomeksi »käyvä yöjalassa» tai »käyvä yökenkässä», käytetään useita ruotsinkielisiäkin nimityksiä, kuten »drifva nattlopp», »bli rotmakare» (Vestmanlannissa), »gå brandvakt» (Vermlannissa).

Tämä paha tapa (sillä sellaiseksi sekä luvattomaksi on sen nykyaika tuominnut) on väliin kehittynyt sellaiseksi, että pahanilkiset pojat, muiden mentyä levolle, ottavat laitumelta hevosia, joilla yöllä ratsastavat etäisiin kyliin kaunokaisia katsomaan. Sieltä he palaavat aamun valjetessa vaahtoavien hevosien saadessa kokea kovaa ratsastusta. Ruotsalainen rahvas pitää näitä yöseikkailuja monin paikoin tapoihin kuuluvina, vieläpä luvallisina ja laillisina. Ainakin tiedän, että niin oli laita monin paikoin Taalaissa ja Vermlannissa. Olipa tapa kehittynyt niinkin yleiseksi, että taalalaistytöt, jotka karjoineen kesällä oleilivat kaukaisissa karjamajoissa, joissa valmistivat juustoja ja voita, varta vasten muovailivat pieniä pyöreitä, appelsiinin kokoisia (Vermlannissa nelikulmaisia, pienen tynnyrin runtin suuruisia) juustoja, joita vastalahjaksi ja muistoksi antoivat nuorukaisille, jotka kunnioittivat heitä yöllisellä käynnillä. Olin kerran läsnä, kun isä ankarasti nuhteli nuorta tytärtään sen vuoksi, ettei tämä avaamalla ovea ollut vastaanottanut yövieraita. Ja luultavasti kerron tuonnempana tahi toiste lähemmin, miten itse Vermlannissa syyskuun 15 p:nä 1821 otin osaa yöjalassa käyntiin.

Vallattomuus meni esim. Gunnarskogissa vielä pidemmälle. Joukko iloisia veitikoita ja pahankurisia poikia rikkaasta Trenskogin kylästä herätti yöllä varakkaan ja arvossapidetyn talon väen. Ja kun heidät oli päästetty sisälle ja valot sytytetty, ottivat he esille viulun ja alkoivat soittaa vermlantilaista polskaa. Ja pian oli tanssi käynnissä. Talon tyttäret, tytöt ja piiat, jotka herätettiin, olivat heti valmiit pyörähtelemään iloisten poikien kera. Talonpojille erikoisena piirteenä tein sen havainnon, että vaikkei tehty arvoeroa tyttöjen suhteen, niin talon tyttäret istuivat aina vanhempineen suuren pirtin peräpenkeillä, piikojen ja palvelijain asettuessa ovipuolelle. Kun oli saatu talo jalkeille ja ilo oli ylimmillään toivotettiin äkkiä ystävällisesti »hyvää yötä» ja mentiin toiseen taloon, jossa uudistui sama näytelmä, ja sieltä kolmanteen.

Kun tahdotaan kuvata jonkun kansan tapoja, ei ole kerrottava vain sellaista, mikä käy yksiin omiemme kanssa ja minkä omalta näkökannaltamme hyväksymme, vaan on meidän muistettava, että jokaisella kansalla ja ajalla on omat tai poikkeavat käsityksensä, jotka aina ovat oikeita aikanaan. Ja kuten nyt tuomitsemme monia entisajan tapoja ja tottumuksia, niin luultavasti vastaisuudessa tuomitaan monia meidänkin aatteitamme ja mielipiteitämme. Professori Rein hyväksyi sensorina tammikuun 15 p:nä 1846 kaiken muun, mitä tässä teoksessa olen kertonut ja kirjoittanut, paitsi näitä tietoja sukupuolien keskeisistä tavoista, joita hän moitti ja kirjoitti reunaan, »poistettanee» (»torde böra utgå»). Minusta sitä vastoin tämä kuvaus saa jäädä tähän, koska siinä kerrotaan kansan elämästä sellaista, mikä on ajalleen kuvaavaa. Eikä siinä kyllin. Kun ei kukaan minun tietääkseni ole kiinnittänyt huomiota tähän aiheeseen, on minun velvollisuuteni käsitellä sitä sen laajemmin. Lukija siis suonee anteeksi, jos tämä kohta venyy pitkähköksi.

Mutta palatakseni suomalaismetsiin. Mikä minun kotipuolessani tapahtuu salaisesti, se tehdään täällä julkisesti, tavan säilyttäessä alkuperäisen avoimen luonteensa, mitä minä pidän selvänä todistuksena kansan viattoman puhtaista, vaikkakin yksinkertaisista tavoista. Voidaanpa sanoa, että vanhemmat itse (ainakin paikka paikoin) koettavat saada lapsensa noudattamaan samoja tapoja kuin he itse aikoinaan käyttivät, ja lapsetkin kohdaltaan tahtovat ne säilyttää. Sillä tapahtuu usein, että sekä isä että äiti kulkee sen huoneen läpi, missä naapurin poika makaa talon tyttären vieressä, ilman että he kiinnittävät siihen huomiota. Samoin tapahtuu vielä useammin, että nuorimies kulkee ukon ja eukon makuukamarin läpi tullakseen tyttären luo. Ja vieläkin oudompana ansaitsee tulla mainituksi, että jos nuori mies lähikylistä, vaikkapa kauempaakin jää yöksi taloon, missä on nuoria tyttöjä, ja jos hän on kunnolliseksi tunnettu ja myös hänen isänsä huone, niin hänelle tehdään ystävyyden ja luottamuksen osoitukseksi makuutila tyttären viereen. Se tuntuu meidän ajallamme mahdottomalta, jopa kieroltakin, mutta totta se on. Minulta ovat suomalaismetsillä useammin kuin kerran isä ja äiti kysyneet, enkö tahtonut nukkua talon tyttären vieressä. Sehän on mitä luonnollisin kysymys. Mutta alussa, ennenkuin tunsin kansan sikäläisiä tapoja, ällistyin, ihmettelin, olin hämilläni ja häpesin, etenkin silloin, kun nuori neitonen punastumatta oli vieressä uteliaana odottaen vastaustani. Minun on kerta kaikkiaan vielä kerran vakuutettava, ettei sillä ole mitään epäsiveellisiä tarkoituksia eivätkä sellaiset saa tulla kysymykseen ja että tämä koskee vain suomalaisia eikä ruotsalaisia.

Omituista kyllä lienevät olot muinoin Suomessakin olleet samanlaisia. Sillä vaikken tiedä siitä kenenkään tähän saakka puhuneen ja vaikk'ei suomalaisissa eikä lappalaisissa saduissa ja taruissa ole jälkeäkään, mikä viittaisi polygamiaan — päinvastoin vaaditaan tiukasti yksiavioisuutta (ks. Otava I s. 92), niin vanha ja vieläkin hyväksytty sananlasku tietää, että nainen ainakin yhdessä tapauksessa on Commune bonum. Tämä koskee matkoja. Sanotaan näet:

Kyllähän voitaisiin tämä sananlasku tulkita niinkin, että sillä tarkoitetaan, että matkoilla naisten on palveltava ja tarjoiltava kaikille samalla tavoin, olivatpa he sitten emäntiä tai palvelijoita. Mutta tuo selitys on yksipuolinen, jopa väärä.

Todellisuudessa on tämä suomalaisten tapa vähemmän kummallinen kuin vieläkin käytännössä oleva tottumus, että miehet ja naiset yhdessä peseytyvät järvien rannoilla ja talvella käyvät yhteisessä saunassa, missä pojat ja tytöt, nuoret ja vanhat alastomina kylpevät ja peseytyvät, ilman että se herättää pahennusta tahi aistillisia tunteita ja ajatuksia, eipä edes anna aihetta pilantekoon ja virnailuun. (Nykyään, kun sivistys on kohonnut ja siveellisyys laskenut kurssissa, on tullut tavaksi, että miehet menevät ensin, naiset sitten lavalle).

Samoista syistä vieläkin monet lämpimien maiden heimot käyttävät Aatamin-aikuista pukua ja häpeemättä. Sanoohan sananlaskukin: naturalia non sunt turpia. Tässäkin tottumus on toinen luonto; mitä lapsuudesta asti on nähnyt ja kuullut, ei herätä myöhemminkään erikoista huomiota.

Mutta palatakseni kyytimieheeni, joka oli kaunis ja elämänhaluinen nuorukainen — hän niinkuin minäkin kukkeimmassa iässään — kertoi hän minulle aivan avomielisesti, ettei koko näillä metsillä ollut tyttöä, jonka vieressä hän ei olisi maannut. Silti lisäsi hän nuorekkaan koruttomasti, ettei ollut »koskaan mennyt liian liki». Samatenhan muinoin Lemminkäinenkin kehuskeli, ja se todistaa, että sama tapa oli vallalla hänen aikanaan. Mutta päälläpäsmärinä, seikkailijana ja epäsiveellisenä veitikkana, joka ei tapojen pyhyydestä välittänyt, hän lisää:

Silti ei hän tällä suoraan sano heihin yhtyneensä. Sillä muinaisilla suomalaisilla oli tapana ystävyyden ja vieraanvaraisuuden osoitukseksi sijoittaa tervetulleet matkamiehet talon tyttären viereen. Sehän selviää Kalevalan 5:nnestä runosta, jossa kerrotaan, miten Pohjolan emäntä kestitsi ruualla ja juomalla Ilmarista ja lopuksi:

Tämä siveellisyys ja keskinäinen luottava pidättyväisyys näyttänee monesta aikamme nuorukaisesta uskomattomalta tai luonnottomalta ja tämän päivän nuorista herroista — mahdottomalta. Niin, minäkin epäilisin, kun tunnen oman luontoni, jollen varmoista tosiseikoista toisin tietäisi ja ellei koettu olisi kerrottua varmempi.

Niinpä kyytipoikakin sanoi monesti yöllä menneensä Martan, kortteeritaloni tyttären viereen, tämän maatessa vanhempiensa huoneen peräkamarissa, eivätkä nämä olleet sanaakaan sanoneet. Mitä tyttöihin tulee — he eivät itse koskaan lähde yöseikkailuihin, ottavat vain vastaan yövieraita — niin he eivät laske joka poikaa viereensä, he pidättävät itselleen valintaoikeuden. Mutta etteivät menettäisi hyvää mainettaan, on heidän pakko ottaa vastaan sellaisiakin, joita viimeisinä toivoisivat. Ainakin on varma, ettei yksikään suomalaistyttö sallisi ruotsalaisen taalalaisen, olipa hän kuinka tunnettu tahansa, tulla viereensä; sillä heitä kohtaan he tuntevat todellista vastenmielisyyttä. Mutta ehkä nuoren suomalaisen väite tässä kohden oli yksipuolinen — liian hätäisesti tehty.

Mutta aihe — kovin mielenkiitoinen ainakin minun ikäiselleni — ei ole vielä loppuun pohdittu! Minusta se on päinvastoin niin tärkeä, että sietää totisesti ja perin pohjin tutkia sitä aikakirjoista ja historioista, vaikkakin toiset pitävät sitä halpana ja kirjailijan arvolle sopimattomana, t.s., että se on ala, johon säädyllisyys estää kajoamasta. Joku ehkä myöskin inttää: Monessa talossa ei ollut tyttöjä, vaan poikia, pieniä lapsia tai ei ollenkaan lapsia. Miten makuutettiin tervetullutta vierasta sellaisessa talossa? Tähän kysymykseen on helpompi vastata kuin moni puusta katsoen luulee. Vieras pantiin luultavasti emännän viereen nukkumaan, ja useistakin syistä, kuten tuonnempana lähemmin selitämme. Että muinoin sellainen tapa on ollut olemassa ja muutamin tienoin Lapissakin käytännössä siihen vihjailee kautta rantain Schefferus Lapponia teoksessaan (painettu 1675, s. 295), vaikka hän näyttää antavan sille epäsiveellisen vivahduksen, lainatessaan vielä vanhemmalta kirjailijalta Herbersteniltä kappaleen lappalaisten tavoista, joista sanotaan: »He jättävät matkustavat kauppiaat ja muut vieraat kotitelttaan vaimonsa kera mennen itse metsästämään. Jos he palatessaan huomaavat vaimonsa iloiseksi ja tavallista hyvätuulisemmaksi vieraan käyttäytymisen johdosta, niin he lahjoittavat hänelle jonkun kunnialahjan; ellei, niin he karkoittavat tämän häpeällisesti tiehensä.» On vahinko, ettei tuota kirjaa, johon Scheffer vetoo, ole täkäläisessä yliopiston kirjastossa, joten voisimme saada siitä lähempiä tietoja. Myöhäisaikaisempi kirjailija, Joh. Tornæus sanoo kuvauksessaan Tornion Lapista (painettu 1772), s. 40 suoraan: »Väitetään että he (lappalaiset) muinoin olisivat pitäneet vaimonsa communes ystävilleen, jotka kävivät heidän luonansa», mitä kirjoittaja pitikin luultavana ja mainitsee olleen vanhan tavan. Hän lisää vielä kuulleensa edeltäjältään, että eräs Luulajan lappalainen, joka oli tullut Tornion lappalaisen luo, illalla tunkeutui tämän vaimon viereen nukkumaan. Mutta siellä sattui olemaan kaksi »voudin miestä» (fogdekarlar), jotka myivät viinaa. Heidät kutsui lappalainen avukseen sanoen: »Tämä mies pitää täällä ilkeätä kosimishommaa ja tahtoo maata minun vaimoni vieressä. Te kun olette kruunun miehiä, tulkaa ja sitokaa hänet.» He sitoivat hänet puuhun kylmään talviyöhön. Mies kiskoi itsensä siitä irti sanoen: »Meillä on sellainen tapa Luulajan mailla, että kun ystävä tulee ystävänsä luo, niin me annamme hänen maata vaimojemme vieressä.» Tämä siis tuntuu olleen sekä suomalaisille että lappalaisille yhteinen tapa ja ansaitsee tulla lähemmin valaistuksi.

Multa palataksemme taas suomalaisiin, on meidän sanottava, että niinkuin lattia on lappalaisen istuttava tuoli, niin käyttivät sitä suomalaiset sänkynä, makuutilana. Minun lapsuudenaikanani ei Savossa eikä Karjalassa — ei ainakaan Juvalla — ollut niin ainoata pirttiä, siis talonpoikaistupaa, jossa olisi tavattu maattava sänky, ellei ehkä erikoisena poikkeuksena, jos talossa oli mielenvikainen, sokea tai ikäloppu sairas raukka, joka ei kyennyt itseään hoitamaan. Sellaiselle oli johonkin uunin nurkkaan valmistettu olopaikaksi sängyn tapainen lava. Nukuttiin siihen aikaan lattialla miehet ja naiset rinnakkain, väliin myös raheilla ja pöydillä. Toiset kiipesivät uunin päälle tahi uuniin, toiset saivat makuutilan pankolla. Jos makuupaikka oli yksinkertainen, niin oli itse makuutilakin samaten. Pielus, patja, raiti ja peite eivät tulleet kysymykseenkään, niitä ei ollut. Makuutilalle oli kesällä levitetty lehtiä tai lehteviä oksia, joskus tuotu ruohoa kuivamaan, talvella olkia. Mutta usein oli makuutilana tyhjä paikka, jonka vuoksi ei yöksi riisuttukaan yltä muuta kuin jalkineet ja päällysnuttu, joka kääräistiin kokoon päänaluiseksi. Mitään peitettä ei lämpimässä savupirtissä tarvittu; siinä kyllä ilmankin hikoili. Siksipä ei matkalaisten tahi pitkämatkaisten vieraiden saapuminen yöksi — olivatpa ne talonpoikia tahi herroja — tuottanut isäntäväelle vaivaa, sillä vuodetta riitti lattialla, menipä sitten miehen tai naisen viereen levolle. Eipä edes pappia varten, hänen talvella liikkuessaan lukusilla, ollut muuta keinoa kuin tuoda yöksi suuri reki tupaan. Siihen pantiin olkilyhteitä, ja siinä nukkui sanan julistaja kuin höyhensaarilla. Kestikievareissa toki oli vierashuoneessa yksi tahi pari vuodetta matkustajien varalle. Mutta vähitellen ylellisyys alkoi lisääntyä niin että rikkaimmat talot rakensivat väen tuvan vastapäätä, eteisen toiselle puolelle vierashuoneen, jossa oli kaakeliuuni ja yksi tahi kaksi seinään naulattua vuodetta. Niin, muotiylellisyys on nykyään päässyt niin pitkälle (60 vuotta myöhemmin), että miltei kaikki savupirtit on kuin pois lakaistu maasta ja savupiippu-tupia on kasvanut tilalle kuin sieniä sateella. Me puolestamme asetamme useissa tapauksissa puhtaat ja avarat savupirtit etusijalle, ainakin meidän kylmässä maassamme, jonka ilmastoon eivät »uloslämpiävät» rakennukset niin hyvin sovellu. (Sallittakoon minun omituisena päähänpistona mainita lapsena päättäneeni, että jos joskus saisin oman talon, niin antaisin päärakennukseen rakentaa suuren pirtin; päätös, joka luonnollisesti kuuluu sellaisiin, jotka eivät koskaan toteudu. — Kohta tietysti mainitaan vain tarinoissa, että suomalaiset muinoin asuivat savupirteissä. Ja kun ei kukaan muukaan ole käsitellyt tätä aihetta — ainakaan minun näkökannaltani — niin on minun täytynyt siinä viivähtää kauemmin kuin ehkä olisi toivottavaa. Muuten on ihmeellistä, miten aika muuttaa kaiken maailmassa, minkä huomaa parhaiten se, joka on saavuttanut pitkän iän (kuten minä). Niinpä nuoruudessani miltei joka talossa oli kantele, samaten kuuli paimenten pukinsarvella soittavan kauniita sarvisoittoja ja soinnukkaita paimensäveleitä. Nykyään ei niitä enää näe eikä kuule).

Edellisestä seuraa siis kuin luonnostaan ja on helposti selitettävissä, miksi suomalaiset ollessaan kesällä ulkotyössä yöksi jäävät kaukaisiin metsiin, missä joko lepäilevät »nuotioilla» tahi kuusenkuoresta kyhätyissä »mehtä-majoissaan» täysissä pukimissa, miehet ja naiset sekaisin. Samaten he talvella täyttävät kaikki kirkonkylän talot, kun tulevat penikulmien takaisista kylistään lauantaisin kirkolle kirjoittautuakseen ripille, kastattamaan lapsiaan tahi hautaamaan vainajiaan, levätäkseen pitkän matkan vaivoista, voidakseen sunnuntaiaamuna olla jumalanpalveluksessa. Muistan esim. Juvan pappilan leivintuvan, miten siihen monesti yöllä sunnuntaita vasten majoittui 30—40 henkeä. Siinä makasivat vanhat ja nuoret, miehet ja naiset, naineet ja naimattomat pöydillä, penkeillä ja lattialla, usein niin yhteensullottuina, ettei jalansijaa heidän välistään löytänyt. Ja silti ei koskaan kuulunut turhaa melua tahi kärkästä sanaa. Se meistä todistaa kansan ja erikoisesti nuorison siveellistä ryhtiä.

Mutta tullessani sittemmin Norjan suomalaismetsiin huomasin siellä olevan toisenlaisia tapoja käytännössä, ainakin Brandvoldin metsillä, missä minua kunnioitettiin ja palvottiin miltei kuin taivaitten lähettämää enkeliä. Eräänä kunnianosoituksen ilmaisumuotona oli se, että minua pyydettiin nukkumaan talon isännän viereen. Olisin kernaammin, jos olisi ollut valintavapaus, mennyt emännän viereen. Sillä ei käyne kieltäminen, että olin siitä hieman hämilläni ja kiusaantunut, mutta tässä ei käynyt tarjousta epääminen, sillä se olisi ollut talolle suuri ja julkinen häväistys. Silti en tiedä, koskiko tuo tapa vain minua yksityisesti vai oliko se yleisesti käytännössä, kun en, paha kylläkin, tullut itse paikalla sitä tiedustelleeksi.

Näistä patriarkallisista tavoista ja siitä, mitä varhemmin olen kertonut, teen sen päätelmän, että suomalaisilla ja lappalaisilla oli tapana osoittaa vierailleen makuutila isännän, emännän tai lasten, etenkin tyttöjen läheisyydessä, josta menettelystä vieläkin on jälkiä havaittavissa. Toisinhan ei saatakaan olla, jos lähemmin tarkkaamme ajan oloja. On siis luultavinta, että matkatessa mies asettui yöksi vaimon viereen (eihän siinä vaaraa ollut kun emännän oma mies oli toisella puolella) — puhun tässä omasta kokemuksestani — ja nainen matkalla ollen asettui isännän viereen (isännän vaimo taas oli tarkkaamassa toisella puolella). Ehkä vihjailee suomalainen sananlaskukin tähän seikkaan:

Luultavasti emännän ollessa kuollut, vanha, sairas tai raihnainen, vanhin tytär, niinkuin muussakin, edusti emäntää. Mikä aluksi näyttää uskomattomalta ja eriskummalliselta, muuttuu lähemmin tarkastaessa ymmärrettäväksi ja luonnolliseksi. Tästä on otettava se oppi, ettei kaikkea pidä käsittää ja tuomita vain meidän näkökulmaltamme, sillä joka asiaa voidaan katsella eri puolilta. — —

Silti ovat suomalaismetsillä saamani tottumus ja siellä saamani käsitys vaikuttaneet sen, että minä monessa suhteessa muutuin toisenlaiseksi kuin muut ikäiseni samoina aikoina.