KRISTOFFER KOLUMBUS
AMERIKAN LÖYTÖRETKEN
PÄIVÄKIRJA
Jäljentänyt
Bartolomè De La Casas
Suomentanut, johdannolla ja selityksin varustanut
Erkki Valkeila
|
|
|
Vanhin tunnettu Kolumbuksen kuva
|
Kristoffer Kolumbus (Cristobal Colón) syntyi helmikuun
7. päivänä 1446 Geovassa. Toisten tietojen mukaan
olisi syntymävuosi 1451. Yleensä Kolumbuksen
lapsuusvuosia koskevat tiedot ovat hyvin ristiriitaisia.
Hänen poikansa Ferdinand luettelee ne Genovan tasavallan
paikkakunnat, jotka kiistelivät Kolumbuksen syntymäseudun
maineesta. Kolumbus itse ei ollut tarkoin maininnut
syntymäpaikkaansa, ja meidän on tyydyttävä
yhtä vaillinaisiin tietoihin kuin Ferdinand Kolumbuksen
saamat—hän nimittäin ei myöskään mainitse isänsä
synnyinpaikkaa sen tarkemmin kuin edellä on sanottu.
Jos pitää paikkansa, että Kristoffer Kolumbus syntyi
Genovassa 1451, niin hänen isänsä oli Domenico
Colombo, kankuri ja ravintoloitsija,—toisten tietojen
mukaan varaton villankehrääjä, joka Kristofferin syntyessä
oli portinvartijana. Vuonna 1459 nuoren Kolumbuksen
kerrotaan olleen mukana merisotaretkellä, jota
hänen serkkunsa Colombo le Jeune johti. Tällöin hän
oli siis kahdeksanvuotias, jos myöhempi syntymävuosi
on oikea, tai kolmentoista vanha, jos aikaisempi vuosi
pitää paikkansa.
Tunnettu diplomaatti, filosofi ja tutkija Salvador de
Madariaga selittää, että Colón oli juutalaista alkuperää,
käännykki, ja sellainen juutalainen ilmenee mm. Englannin
historiassa nimellä Disraeli. Disraelin imperialismin
Madariaga sanoo olleen juutalaisiin kohdistuvan vainon
ja halveksunnan ylväs hyvitys: »Te vainoatte kansaani;
kostoksi minä annan teille maailman.» Niinpä Madariagan
mukaan Colón astui laivaansa sinä päivänä, jolloin juutalaisten
oli määrä poistua Espanjasta, ja hän hankki
Espanjalle uudet maat.
Kun tiedot ovat näin vaihtelevia ja lähteet eroavat
jyrkästi toisistaan, riippuu siitä, halutaanko Kolumbusta
pitää arvossa vai parjata, lienee aiheetonta syventyä
sen tarkemmin hänen varhaisvuosiinsa, kun tuntuu
siltä, että niillä ei kuitenkaan ole varsinaista tekemistä
Kolumbuksen sen elämänosan kanssa, joka hänestä on
tehnyt kuuluisuuden. Hän on joka tapauksessa tehnyt
merimatkoja Välimeren itäosaan, ja sanotaan hänen käyneen
Kioksessa 1475. Seuraavana vuonna hän lähti
Genovasta kauppamatkalle Englantiin neljän italialaisen
laivan mukana. São Vincentin niemen kohdalla näiden
neljän aluksen kimppuun hyökkäsi ranskalais-portugalilainen
laivasto, jolloin kaksi genovalaista laivaa
upposi ja vain muutamien merimiesten ja kauppiaiden
onnistui pelastua rantaan. Näiden joukossa oli Kolumbus.
Saman vuoden lopulla hän purjehti Englantiin toisessa
mainitusta taistelusta pelastuneessa aluksessa ja
palasi Lissaboniin 1477. Vuosina 1481—1482 hänen tiedetään
käyneen Guineassa, josta siihen aikaan kuljetettiin
kauppatavaroita ja kultaa—sekä orjia—Portugaliin.
Välillä hän oleskeli Porto Santossa, ja eräät tiedot
kertovat hänen siellä menneen naimisiin. Avioliittoa koskevat
tiedot ovat myös erilaisia.
Guineasta palattuaan Kolumbus esitti Portugalin kuninkaalle
ajatuksen meritien etsimisestä lännen kautta
Intiaan. Siihen hän lienee tullut oleskellessaan Porto
Santossa. Kuningas Juhana II kysyi Kolumbuksen
ehdotuksen johdosta valtakuntansa etevimpien oppineiden
mielipidettä. Tiedemiesten lausunnossa Kolumbus
arvioitiin lapselliseksi haaveilijaksi, jonka pään Marco
Polon jutut olivat panneet pyörälle. Siten Portugalista
ei ollut odotettavissa kannatusta Kolumbuksen yritykselle.
Vuonna 1486 Kolumbus sai tilaisuuden selostaa suunnitelmiaan
Kastilian kuningatar Isabellalle, joka mieltyi
niihin. Hanke annettiin Espanjassakin oppineiden
tutkittavaksi, ja tulos oli vielä masentavampi kuin Portugalissa.
Tuskin lienee sentään totta, mitä Roselly de
Lorgues kertoo: »Muutamat neuvoskunnan jäsenet vetosivat
Kolumbuksen todistelujen johdosta eräisiin raamatunpaikkoihin
ja kirkollisten kirjailijoiden teoksiin,
jotka eivät olleet Kolumbuksen ajatusjärjestelmän mukaisia.
Yliopiston opettajat väittivät, että maa on litteä
eikä voi olla pallonmuotoinen, koska psalmin mukaan
'Jumala levitti taivaan niinkuin viitan'.» Totta lienee
kuitenkin, ettei ainakaan aivan yleisesti uskottu maan
olevan pallon, ja nekin, jotka olivat pallonmuotoisuuden
kannalla, arvelivat pallon paljon pienemmäksi kuin se
todellisuudessa on. Niin myöskin Kolumbus. Vanhalla
ajalla oli jo tosin laskettu maapallon ympärysmitta,
mutta sen jälkeen oli paljon taannuttu niin tiedoissa kuin
ajatuksen selkeydessäkin. Näin maantieteellisissäkin seikoissa.
Kerrotaan Kolumbuksen jälleen vuonna 1488 pyrkineen
Portugalin kuninkaan kanssa yhteyteen, mutta
siitä ei liene tullut mitään, ei ainakaan tuloksiin johtavassa
mielessä. Sanotaan tähän vaikuttaneen sen, että
Bartholomeu Diaz oli juuri silloin palannut siltä matkalta,
jolla hän oli löytänyt Hyväntoivonniemen ja päätellyt
meritien Intiaan kulkevan sen kautta, eikä portugalilaisia
kiinnostanut läntisen meritien löytäminen, mikä
oli aivan epävarma.
Kolumbus palasi jälleen anomaan Espanjan hallituksen
apua. Sitä hänelle ei kuitenkaan luvattu ennenkuin
lokakuussa 1491. Huhtikuun 17. päivänä seuraavana
vuonna allekirjoitettiin Espanjan hallitsijaparin ja Kolumbuksen
välinen sopimus, ja saman kuun 30. päivänä
satamakaupunki Palos sai tehtäväkseen asettaa Kolumbuksen
käytettäväksi kaksi purjealusta. Se velvoitus
aiheutui mainitun kaupungin asukkaiden tekemästä laiminlyöntirikoksesta
vastapäättyneen, maureja vastaan
käydyn sodan kestäessä. Kolumbus sai sittemmin vielä
kolmannenkin laivan.
Kolumbus kävi Amerikassa kaikkiaan viisi eri kertaa,
neljästi elävänä ja kerran ruumiina. Hänen ensimmäisen
matkansa kuvailee tässä julkaistava päiväkirja.
Toiselle matkalleen hän lähti syyskuun lopulla 1493,
ja silloin hänellä oli seitsemäntoista laivaa, joissa oli
tuhatviisisataa henkeä, hevosia, siemenviljaa, viiniköynnöksiä
ja muuta tavaraa uusiin maihin perustettavien
siirtokuntien tarpeeksi. Kanarian saarilta matka valtameren
ylitse kesti kaksikymmentä päivää.
Hänellä oli silloin mukanaan veljensä Diego Kolumbus,
joka jäi Españolan saarelle perustetun Isabella-siirtokunnan
ylipäälliköksi. Itse hän lähti saaren sisäosista
etsimään kultaa ja löysikin kulta-alueen. Sitten
hän purjehti Kuuballe ja Jamaikaan, mutta palasi sieltä
huonossa kunnossa syyskuussa 1494 Isabellaan, jonne
sillä välin oli tullut hänen toinenkin veljensä, Bartolomé,
tuoden siirtokunnalle lisää muonaa, joka olikin
sangen tarpeen, sillä espanjalaiset eivät pystyneet oudoissa
oloissa tulemaan toimeen. Kristoffer Kolumbuksen
ollessa matkalla osa väestöä oli alkanut niskuroida
Diegoa vastaan, ja elämöiminen puhkesi lopulta ilmikapinaksi;
niskuroitsijoiden anastaessa Bartolomén laivat
ja lähtiessä Espanjaan kantelemaan kuningasparille
Kolumbusta vastaan.
Mellastelevien espanjalaisten ilkityöt aiheuttivat kiistan
saaren alkuasukkaiden kanssa, ja lähes satatuhantinen
intiaaniarmeija kävi heidän kimppuunsa siitä huolimatta,
että Kolumbus oli kaikin tavoin omalta osaltaan
pyrkinyt rauhallisiin väleihin intiaanien kanssa. Intiaanit
hävisivät taistelun, tuhannet saivat surmansa ja sotavangit
otettiin orjiksi; viisisataa lähetettiin Sevillaan
myytäviksi.
Espanjaan menneet niskurit saivat aikaan, että kuningaspari
lähetti Españolaan luottamusmiehen tutkimaan
saaren oloja, ja Kolumbus lähti itse Espanjaan
antamaan selitystä. Hän sai kumotuksi häntä vastaan
tehdyt syytökset helposti, vieläpä hänelle varustettiin
laivastokin, kun hirmumyrsky oli Españolassa tuhonnut
kaikki siellä olleet laivat paitsi sitä ainoata, jolla Kolumbus
palasi Espanjaan.
Mutta kolmannelle matkalle ei riittänyt miehiä. Sota
Ranskaa vastaan oli käynnissä, ja Kolumbus sai laivojensa
väeksi maanpakolaisuuteen tuomittuja rikollisia,
ja kuudella aluksella hän toukokuun 30. päivänä 1498
lähti kolmannelle matkalleen. Kanarian saarilla hän
jakoi laivastonsa kahtia. Toinen osa purjehti suoraan
Españolaan, toisella hän itse lähti eteläisempää tietä
Kap Verden saarien kautta ja päätyi monen vastuksen
perästä Etelä-Amerikan manterelle Orinoco-virran suun
seuduille.
Hän ei kuitenkaan ryhtynyt tarkemmin tutkimaan
uutta löytämäänsä maata, vaan kiirehti Españolaan,
jossa asiat olivat taas hullusti. Siellä oltiin tyytymättömiä
Bartolomé Kolumbuksen tiukkaan hallintoon, ja saaren
ylituomari Roldan oli asettunut kapinallisten johtajaksi
»mokomaa muukalaista» vastaan. Kristoffer Kolumbus
saapui juuri silloin saarelle, antautui neuvotteluihin
kapinallisten kanssa ja rauhan saavuttamiseksi
suostui nöyryyttäviin ehtoihin.
Sillävälin panettelijat olivat Espanjassa tehneet työtä,
ja tuloksena oli, että Españolaan lähetettiin uusi käskynhaltija
Francisco de Bobadilla, joka perille tultuaan
hankki itselleen joukkojen suosion antamalla kaikille
kullankaivuuluvan, kun Kolumbuksen veljekset osuivat
olemaan poissa. Näiden palatessa Bobadilla vangitsi
Kolumbukset ja lähetti heidät kahleissa Espanjaan.
Matkalla laivan kapteeni olisi mielellään päästänyt
Kolumbuksen kahleista, mutta siihen Kolumbus ei suostunut,
ja kahleissa hän astuikin maihin laivasta Cadizissa
marraskuussa 1500. Kuningaspari lausui heti syvän paheksumisensa
Kolumbuksen vangitsemisen johdosta, hänet
vapautettin, ja hänelle annettiin kaksituhatta tukaattia,
jotta hän saattoi arvonsa mukaisesti matkustaa Granadaan
kuningasparin luo. Entistä ylivaltaa uudessa maanosassa
hän ei kuitenkaan enää saanut.
Tämä tapaus on antanut aiheen paljoon paatokselliseen
puheeseen, mutta Madariaga ei ole tyytyväinen
sellaiseen lavastukseen. Hän sanoo, että Ferdinand ja
Isabella eivät olleet epäkiitollisia hirviöitä, vaan järkeviä
ja aikaansa verrattuina lempeitä hallitsijoita, sekä oikeamielisiä
että realistisia. Bobadilla oli rehellinen tuomari.
Kun hänen toimintansa tuntuu liikanaisen karkealta,
näyttää siltä kuin syytökset »amiraalia» ja hänen veljeään,
»adelantadoa», vastaan olisivat olleet hyvin perusteltuja.
Pohjaton mustuus on mitä harvinaisinta. Sellaisissakin
ihmispedoissa kuin piispa Pierre Cauchonissa ja sir
Hudson Lowessa on huomattu olleen inhimillisiä piirteitä
muutenkin kuin anatomisesti; eikä Bobadilla ollut
ensinkään ihmispeto.
Bobadilla ei pystynyt hallitsemaan siirtokuntaa, missä
kurittomuus kasvoi ja mielivalta alkoi rehoittaa. Saarelle
lähetettiin uusi ylituomari ja hallinnonhoitaja, ja
Bobadilla sai käskyn palata Espanjaan. Laivastossa,
jossa hän matkusti, oli mukana myös Kolumbusta vastaan
kapinoinut Roldan vankina, ja laivasto tuhoutui
melkein kokonaan. Siitä tuli perille vain yksi alus, jossa
kuljetettiin Kolumbuksen omaisuutta; se oli vapautettu
Bobadillan toimeenpanemasta takavarikosta. Bobadilla
ja Roldan eivät olleet siinä aluksessa.
Vielä neljännen kerran Kolumbus lähti meren taakse
toukokuussa 1502. Hänellä oli neljä pientä laivaa ja
sataviisikymmentä miestä, veljensä Bartolomé ja kolmitoistavuotias
poikansa Fernando. Nyt matka kesti
Kanarian saarilta Martiniquelle yhdeksäntoista päivää.
Españolan saaren käskynhaltija Ovando ei sallinut Kolumbuksen
nousta laisinkaan maihin, ja Kolumbus jatkoi
matkaansa Kuuban ja Jamaikan eteläpuolitse Hondurasin
rannoille. Hän etsi sieltä salmea, josta pääsisi Intian
mereen. Sellaista salmea ei tietenkään löytynyt, mutta
Veraguan tienoilla hän totesi kannaksen sisäosissa huomattavia
kulta-alueita. Hän ryhtyi perustamaan siirtokuntaa,
mutta oli vähällä kaikkineen joutua tuhoon
intiaanien salahyökkäyksen johdosta. Kahdella aluksella
hän vihdoin pääsi kesäkuussa 1503 Jamaikan saarelle,
jolloin laivat vuotivat niin kovasti, että ne oli ohjattava
matalikolle: niiden kannelle rakennettiin asuttavia
majoja.
Heillä ei ollut työkaluja uusien laivojen rakentamiseen,
ja ruokaakin he saivat vain vaihtokaupalla Jamaikan
ystävällisiltä alkuasukkailta. Kaksi merimiestä lähti amiraalin
pyynnöstä muutamien intiaanisoutajien keralla
190 kilometrin päässä olevaan Españolaan, kertomaan
asiasta Ovandolle. Uhkarohkea yritys onnistui sikäli,
että miehet pääsivät perille, mutta Ovando ei lähettänyt
pyydettyä apua.
Tukalassa asemassaan Kolumbus sairastui, miehet
alkoivat mellastaa saaressa ja suututtivat alkuasukkaat.
Kolumbus pelastui kuunpimennyksen avulla. Hän tiesi
sen ennakolta Regiomontanuksen »Ephemerideistä» ja
lähetti intiaanipäällikkölle sanan, että Jumala on suuttunut
heihin ja päätti rangaista heitä, koska he näännyttivät
nälkään hänen valittunsa; vihansa merkiksi Jumala
pimentäisi kuun. Kun kuu pimeni Kolumbuksen ennustamalla
hetkellä, kantoivat hätääntyneet intiaanit Kolumbukselle
ruokatarpeita, ja Kolumbus lupasi, että jos
he vastakin huolehtisivat haaksirikkoisten muonituksesta,
niin Jumala antaisi kuun paistaa.
Kun kahdeksan kuukautta oli kulunut avunhakijain
lähdöstä eikä Ovandolta kuulunut apua, syntyi tyytymättömän
miehistön keskuudessa aseellinen kapina, jonka
Bartolomé Kolumbus kukisti. Ja sitten—eräänä
huhtikuun päivänä 1504—näkyi merellä laiva, josta souti
vene haaksirikkoisten luo. Siinä tuotiin Ovandolta viinipullo,
paisti ja—kirje, ettei ollut joutilaita laivoja haaksirikkoisten
kuljettamiseen.
Mutta Ovandon häpeällinen teko tuli Españolan
siirtokunnassa tietoon, ja siirtolaisten suuttumusta peläten
Ovandon oli vihdoin kesäkuun lopulla lähetettävä
laiva noutamaan haaksirikkoisia, samaan aikaan kuin
avunhakijatkin olivat lopulta saaneet hankituksi aluksen
samaan tarkoitukseen. Nämä kaksi alusta luovivat
kolme viikkoa kovassa vastatuulessa, ennenkuin pääsivät
Españolaan. Sieltä Kolumbus kuukauden kuluttua lähti
veljineen ja poikineen Espanjaan.
Valtameren amiraali ja Intian varakuningas oli nyt
köyhä mies, sillä viimeiset varansa hän oli antanut merimiesten
palkoiksi, joita hallitus ei suostunut maksamaan.
Hän saapui kotimaahan marraskuun 26. päivänä.
Kuningatar Isabella oli kuollut muutamia päiviä ennen
Kolumbuksen paluuta. Kuningas Ferdinand ei
ollut koskaan ollut ihastunut Kolumbukseen eikä tahtonut
kuulla puhuttavan Españolan hallinnon luovuttamisesta
Fernando Kolumbukselle, niinkuin isä oli toivonut.
Siellä piti yliherruutta julma Ovando, toimeenpannen verilöylyjä
alkuasukkaiden keskuudessa, saadakseen heidät
raatamaan kullan hankkimiseksi Espanjalle. Ja kun hän
oli hävittänyt sen saaren 800.000 henkeä käsittävän väestön
melkein sukupuuttoon, hän sai Espanjan hallitukselta
luvan hankkia lisää orjia Bahama-saarilta.
Kolumbus oli käynyt kerran tapaamassa kuningas
Ferdinandia, pyytäen takaisin oikeuksiansa ja inhimillisempää
kohtelua Españolan alkuasukkaille. Hänen esityksensä
lykättiin neuvoston tutkittavaksi—ja neuvosto
ei pitänyt kiirettä. Suuri viikatemies korjasi Kristoffer
Kolumbuksen Valladolidissa toukokuun 20. päivänä 1506,
ennenkuin kuninkaan neuvosto oli ehtinyt käsitellä Kolumbuksen
asiaa. Seitsemän vuotta myöhemmin ruumis
siirrettiin Sevillaan, ja saman vuosisadan puolimaissa
hänen rakkaaseen Españolaansa. Kun San Domingo
1705 joutui Ranskalle, Kolumbuksen ruumis vietiin
Havannaan, ja kun Espanjan oli luovutettava Kuubakin
Yhdysvalloille 1898, se palasi valtameren yli Sevillaan.
Kaikissa vaiheissaan Kolumbus siten näkyy olleen
kovan onnen mies, mutta erinomaisen itsepintainen.
Hänen omista kertomuksistaan selviää, että hän ei ollut
luonnontieteilijä, eipä edes sanottavasti luonnontutkijakaan.
Valittaahan hän päiväkirjassaan itsekin sitä,
ettei hän tunne kasveja—sivumennen sanoen muuten
piirre, joka puhuu hänen puolestaan, koska se todistaa,
ettei Kolumbus ainakaan ollut tyhmä, sillä sellaisethan
tavallisesti eivät tunnusta tietämättömyyttään.
Meikäläisen käsityksen mukaan Kolumbus ei myöskään
ollut erikoisen loistava kynämies. Hänen päiväkirjansa
ei ole kirjallisesti lennokas loistotuote, vaan pikemminkin
kuivakiskoinen kirjaanpano, josta kuitenkin selvästi
ilmenevät ne päämäärät, joita Kolumbuksella oli,
samoinkuin hänen matkansa vaikuttimet.
Näemme, että löytöretki oli pyrkimys saada matka
kaukaisille itämaille lyhenemään ja ennenkaikkea käyttäen
siihen laivoja, joilla kuljetus oli helpompaa kuin työläillä
kamelikaravaaneilla mitattomien taipaleiden poikki.
Selvästi käy ilmi myöskin, mitä tavaroita Kolumbus
haaveili löytävänsä. Marco Polon teos, johon hän näyttää
tutustuneen joko suoraan taikka välillisesti, kuvaili—vaikka
Polo ei ollut koskaan käynytkään Japanissa—Cipangun
äärettömiä kulta-aarteita perin tenhoavasti.
Mitkä olivat Kolumbukset omakohtaiset moraaliset
vaikuttimet? Hän ei tietenkään ollut isänmaallinen espanjalainen,
sillä hänhän oli tyrkyttänyt aatettaan Portugaliin
ja oli valmis kaupittelemaan sitä Ranskaan. Hän ei
ollut selvä ristiretkeläinenkään, jollaiset paloivat halusta
voittaa sieluja Kristukselle. Hän ei ollut epäitsekäs
tiedemies, tarkoituksenaan pelkkä asiain toteaminen.
Myöskään hän ei ollut kiihkeä kullanetsijä; rikkaus
oli hänelle vain välikappale tavoitteeseen pääsemiseksi.
Mutta hän janosi valtaa—tai ehkä paremminkin sanoen
vallan ulkonaisia merkkejä, arvonimiä, kultakannuksia,
vaakunaa, valtameren amiraalin perinnöllistä arvoa,
Intian varakuninkuutta ja kenraalikuvernöörin nimeä.
Hän on—vielä selvemmin kuin Napoleon—megalomania
incarnate. Hänen ihanteensa oli ilmeisesti kuninkaallinen
kulkue: »elävä purppuran, silkin ja brokadin massa, missä
hopea ja kulta välkehtivät, arvokkaasti etenemässä
andalusialaisten ja arabialaisten ratsujen arvokkaassa
kavionkapseessa, lippujen ja viirien metsä, jonka yllä
uljaasti kohosi kultainen risti ja Kastilian kuninkaallinen
lippu.» Suurenmoiset kulkueet ovat tehonneet ihmisiin
aikojen alusta ja ovat omansa läkähdyttämään vielä
nykypäiväisenkin radioselostajan.
Löytöretkien teko ei ollut lähimmäisenrakkaudesta
johtuvaa yritteliäisyyttä enempää Kolumbuksella kuin
kenelläkään muullakaan. Hallitukset eivät niitä kannattaneet
myöskään siitä syystä, että olisi edistetty tieteiden
kehittymistä, vaan päämäärät olivat paljon läheisempiä
ja selvempiä; valtion kassan rikastuttamisen toivossa
niitä tehtiin. Aina myöskin tarvittiin hallitsijan lupa
löytöretkille lähdettäessä, koska yksityinen yritteliäisyys
sillä alalla oli kiellettyä. Tämä selittänee sen, miksi
Kolumbus kiusasi kahden valtakunnan kuninkaita tuumitteluillaan,
kunnes vihdoin kuningatar Isabellasta sai
itselleen tukijan.
Eräässä mielessä Kolumbuksen suorittama uuden
maailman löytö ei vastannut toiveita. Hän ei ollut tuonut
mukanaan niin paljon kultaa kuin portugalilaiset
olivat löytäneet Guineasta, ja epäsuotuisat säät tuhosivat
matkoilla paljon aluksia. Myöskään ei osattu käyttää
hyväksi löydettyjä alueita asianmukaiseen siirtolaisasutukseen,
joten silläkin alalla koettiin vastoinkäymisiä
enemmän kuin uusista maista katsottiin olevan hyötyä.
Mutta koska Kolumbus oli tuonut mukanaan jonkun
määrän kultaa, levisi tieto uuden maailman rikkaudesta
Eurooppaan, ja seitsemän vuoden aikana 1497—1504
kävi ainakin seitsemän retkikuntaa Kolumbuksen lisäksi
Atlantin tuolla puolen. Niihin retkiin osallistui myöskin
Amerigo Vespucci, josta Amerikka sittemmin sai nimensä,
mutta vasta 1512, kuusi vuotta Kolumbuksen kuoleman
jälkeen, osattiin sanoa, että Kolumbuksen löytämä maa
ei ollutkaan Intia, vaan tykkänään uusi maanosa.
Kolumbuksen löytöretken arvosta ei kiistelty vain
hänen eläessään, vaan myös hänen kuolemansa jälkeen.
Kiitollista apua parjaukseen saatiin erään oikeusjutun
asiakirjoista. Kolumbuksen kuoltua Martin Alonzo Pinzonin,
Pintan kapteenin, poika nosti kanteen Kolumbuksen
testamentista, joka ilmeisesti oli laadittu ennenkuin
hän tiesi olevansa lopullisesti rutiköyhä mies—hänhän
odotti toivehikkaasti kuningas Ferdinandin neuvoston
ratkaisua. Oikeusjutun aikana vastapuoli tietenkin koetti
halventaa Kolumbusta, ja niitä lausuntoja on vielä
tälläkin vuosisadalla käytetty, kun on tahdottu väheksyä
Kolumbuksen retkien merkitystä.
Varsinkin niissä maissa, joista ei ratkaisevasti osallistuttu
suuriin löytöretkiin, mutta joissa kyllä on osattu
hyötyä niiden tuloksista, semminkin Ranskassa ja Saksassa,
pidetään Kolumbuksen tekoja verrattain merkityksettöminä.
Tosin ei suorastaan kielletä, että Kolumbus
suoritti löytöretken, mutta eräässäkin sivistyshistoriassa
mainitaan Amerikan löydön olleen »ilmassa», ja että jos
Kolumbus ei olisi sitä tehnyt, sen olisi tehnyt joku muu
aivan samoihin aikoihin.
|
|
|
Kolumbuksen laiva.
Kirjeestä, jonka Kolumbus Amerikan löydöstä
kirjoitti v. 1493.
|
Edellä selostamastamme Kolumbuksen elämäkerrasta
käy selvästi ilmi, kuinka »ilmassa» se oli. Kolumbus kiusasi
kahden valtakunnan kuninkaita esityksillään, ja
kuusi vuotta hän ahdisti Espanjan hovia, ennenkuin hänelle
myönnettiin oikeus lähteä haluamalleen purjehdusretkelle
ja annettiin se tuki, mitä valtio voi saada Paloksen
satamakaupungin rankaisemisesta. Portugalin kuningas
ei ollut ottanut Kolumbuksen esityksiä kuuleviin
korviinsakaan, ja kahden maan tiedemiehet pitivät matkaa
hullun yrityksenä.
Sitten, kun Kolumbus tosiaan oli matkallaan löytänyt
maan, kierteli siellä kyllä sangen vilkkaasti retkikuntia,
mutta sen ei välttämättä tarvitse todistaa, että niitä
olisi siellä kuljeskellut, jos Kolumbus ei olisi löytänyt
matkallaan maata taikka jos Kolumbus ei olisi matkaansa
tehnytkään.
Mutta vaikka ei olisi ollut näinkään; vaikka tosiaankin
monet muut olisivat olleet valmistuneita samanlaiselle
löytöretkelle, pysyy kieltämättömänä tosiasiana, että löytöretken
suoritti Kolumbus monien vaivojen ja vastuksien
koettelemana ja että hänen tukenaan oli Espanjan kuningaspari,
nimenomaan Kastilian Isabella, kun Portugalin
kuningas puolestaan oli asettunut retkeen nähden torjuvalle
kannalle.
Jos Kolumbus oli niin tietämätön kuin hänen vastustajansa
väittävät ja niin perin tyhmä kuin heidän tahollaan
sanotaan, sitä ihailevammin täytyy suhtautua hänen
loputtomaan sisuunsa—sehän vie miehen vaikka läpi
harmaan kiven, kuten suomalaisessa sananparressa väitetään.
Erimielisyys Kolumbuksen arvosta ja merkityksestä
on kuitenkin tässäkin mielessä rajoitettava pelkästään
vanhaa manteretta koskevaksi. Riitainen Eurooppa on
tällaisestakin asiasta löytänyt eri puolia väittelyn kohteiksi,
mutta Atlantin tuolla puolen sensijaan tunnutaan
Kolumbukselle annettavan jakamaton arvo. Joka ainoa
pääkaupunki Kap Hornista pohjoiseen napapiiriin asti
voi esittää yhden tai useampia Kolumbuksen muistopatsaita.
Kaikissa Etelä-Amerikan maissa on ainakin
yksi kaupunki saanut hänestä nimensä, ja yksi valtiokin
on ottanut nimekseen Colombia.
Pohjois-Amerikassa Kanada on pysynyt ainakin sanotussa
muodossa viileänä Amerikan löytäjän muistolle,
mutta Yhdysvalloissa sensijaan on neljänkymmenenkahdeksan
valtion joukossa tuskin ainoatakaan, jossa ei
olisi joko kaupunkia tai piirikuntaa—tai molempia—löytöretkeilijän
mukaan nimitettynä. Columbus, Columbia,
Columbiana, Colon ovat usein kertautuvia nimiä Yhdysvaltain
kartassa, ja monin muin muodoin ensimmäisen
Amerikan-kävijän nimi toistuu yleisessä nimistössä. Kolumbuksen
päivä, lokakuun kahdestoista, on omaksuttu
juhlapäiväksi. Hauskana piirteenä mainittakoon, että
muuan yksityinen yhtiö teetti Amerikan löydön 400-vuotisjuhliin
1893 hopeaisen patsaan, jonka muovasi ranskalainen
kuvanveistäjä Bartholdi, ja se oli suurin patsas,
mitä koskaan on hopeasta valettu. Alkuperäinen hopeapatsas
käytettiin sittemmin kyllä toisiin tarkoituksiin,
kun patsas oli uudestaan valettu pronssista.
Teokseemme liittyvässä kuvassa esitettyä Paul Bartlettin
patsasta pidetään yhtenä parhaimmista Kolumbuksen
kuvista, joita on olemassa. Sillä on kunniapaikka
Washingtonin kansalliskirjaston pyörösalissa, missä on
esillä Yhdysvaltain parhaiden taiteilijoiden edustavimpia
töitä. Kasvonpiirteet siinä ovat, kuten muissakin »näköisyyteen»
pyrkivissä patsaissa, Genuassa olevasta Kolumbuksen
patsaasta peräisin. Kuten näemme, ne poikkeavat
toisessa vanhassa kuvassa, firenzeläisessä maalauksessa,
esitetyistä.
Kolumbuksen väheksyjät mielellään käyttävät muita
lähteitä kuin Kolumbuksen omia kertomuksia; mutta
samoin myöskin hänen kannattajansa näkyvät ottavan
tietoja muualta kuin hänen omasta päiväkirjastaan.
Siten niin Kolumbuksen moite kuin kiitoskin on saatu
syntymään sivullisista tiedoista. Niinpä ne, jotka väheksyvät
Kolumbusta löytöretkeilijänä ja merimiehenä, kuitenkin
ovat valmiit esimerkiksi myöntämään, että hän
ensimmäisenä huomasi kompassin poikkeaman pohjoissuunnasta.
|
|
|
Kolumbuksen ensimmäinen löytöretki
|
Tämä on sentään erehdys. Ensinnäkään kukaan ei
ole ottanut vaivakseen laskea, poikkesiko kompassi
Kolumbuksen retken aikana pohjoissuunnasta, mihin
päin ja kuinka paljon; poikkeamahan vaihtelee ja on
joskus olematon.
Kuten päiväkirjasta näemme, Kolumbus päinvastoin
on sitä mieltä, että kompassi ei näytä väärin. Sensijaan
hän huomasi erään seikan, jota siihen aikaan ei uskottu,
nimittäin että Pohjantähti ei pysy paikallaan, vaan »kiertää»,
kuten muutkin tähdet, taivaanlakea.
Se oli myöskin kyllä tärkeä havainto merenkulkualalla,
mutta tykkänään toista kuin kompassineulan
poikkeaman huomaaminen.
Kolumbuksen omakätistä päiväkirjaa ei ole enää olemassa.
Arvatenkin se aikanaan joutui kulumaan ylhäisten
lukijain käsissä. Se kyllä saattoi kuulua siihen kahdentoistatuhanen
niteen kirjastoon, jonka Fernando
Kolumbus lahjoitti Sevillan yliopistolle, mutta kun kaksi
kolmannesta siitä määrästä on hävinnyt, on Kolumbuksen
päiväkirja mahdollisesti ollut hukkaan joutuneiden
joukossa.
Fray Bartolomé de las Casas jäljensi Kolumbuksen
päiväkirjan itselleen. Tämä hengenmies (1474—1566)
joutui kosketuksiin Kolumbuksen retkien kanssa jo nuorena,
sillä hänen isänsä oli mukana Kolumbuksen toisella
retkellä. Tätä piispaa sanotaan Länsi-Intian apostoliksi,
ja hän esiintyi tarmokkaasti intiaanien puolesta teoksessaan
Historia General de las Indias occidentales. Tuloksena
hänen taistelustaan oli, että Länsi-Intiaan ryhdyttiin
kuljettamaan neekeriorjia, joiden arveltiin olevan soveliaampaa
työvoimaa kuin intiaanit. Neekeriorjuuden historia
on loistoesimerkki siitä, kuinka hyvistä ja jaloista
vaikuttimista lähtenyt aate voi ihmisten toteuttamana
muuttua mitä verisimmäksi vääryydeksi ja inhoittavimmaksi
epäinhimillisyydeksi.
Las Casas on lyhennellyt Kolumbuksen päiväkirjan
alkupuolta, jossa ilmeisesti on ollut vain mainintoja säästä
ja kuljetusta matkasta. Tämän vuoksi nyt perästäpäinkään
ei voida määritellä, kuinka lähelle Bermudaa
Kolumbus esimerkiksi oli osunut matkallaan.
Las Casas näyttää sensijaan uskollisesti ottaneen mukaan
kaiken sen, mikä koskee varsinaisia tapahtumia
niin merellä kuin maalla, ja sehän lienee pääasia; onpa
hän pitkiä taipaleita jäljentänyt suorastaan Kolumbuksen
omin sanoin.
Kului sentään yli kaksisataa vuotta Las Casasin
kuolemasta, ennenkuin Kolumbuksen päiväkirja painettiin
espanjalaisen meriupseeri don Navarreten toimesta
vuonna 1791. Se tapahtui aikoihin, jolloin Kolumbuksen
retkeä suuresti ihailtiin, ja osui Kolumbuksen ensimmäisen
retken 300-vuotismuistoksi.
Suomennoksessa on pyritty noudattamaan alkutekstiä
kuivakiskoisuudesta huolimatta; niissä paikoissa, missä
käännöksen ja alkutekstin välille voi syntyä tulkintaeroavaisuuksia,
on espanjalainen sanonta ilmaistu sulkumerkeissä.
Koska Kolumbus koko ajan uskoi olevansa tekemisissä
intialaisten kanssa, ei myöskään käännöksessä ole
käytetty intiaanien nykyistä suomalaista rotunimitystä,
vaan puhutaan intialaisista, kuten Kolumbuskin teki.
Kirjan loppuun on lisätty joitakin huomautuksia Kolumbuksen
tekstin johdosta.
Suomentaja.
KOLUMBUKSEN ENSIMMÄISEN
AMERIKAN-MATKAN
PÄIVÄKIRJA
Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeen
»Sittenkun kaikkeinkorkeimmat, kaikkeinkristillisimmät,
kunnianarvoisimmat ja suurivaltaisimmat hallitsijani,
Espanjan ja merensaarten kuningas ja kuningatar, armollisimmat
valtiaamme, tänä vuonna 1492, päätettyänne
ja lopetettuanne sodan Euroopassa hallitsevia maureja
vastaan suuressa Granadan kaupungissa, missä minä
tammikuun toisena päivänä näin Teidän Korkeuksienne
kuninkaallisen lipun asevoimin kohotettavan Alhambran,
sanotun kaupungin linnoituksen, torneihin, ja maurien
kuninkaan tulevan kaupungin portin edustalle ja suutelevan
Teidän Korkeuksienne ja prinssin (infantti don
Juanin), minun herrani, kuninkaallista kättä, sittenkun
nyt, sanon, vielä samassa kuussa, niiden tietojen perusteella,
mitä minä annoin Teidän Korkeuksillenne Intian
maista ja eräästä hallitsijasta, jota sanotaan suurkaaniksi,
meidän kielellämme kuninkaiden kuninkaaksi, samoinkuin
siitä, että hän ja hänen edeltäjänsä olivat yhä uudestaan
lähettäneet Roomaan pyyntöjä saada itselleen pyhän uskomme
opettajia, jotka pystyisivät heitä opettamaan, ja
että pyhä isä ei niitä heille koskaan lähettänyt,
[1]
ja että
niin lukuisat kansat joutuvat kadotukseen epäjumalain uskossa
ja omaksumalla harhaoppeja, Teidän Korkeutenne
kristillis-katolilaisina hallitsijoina ja pyhän uskon ystävinä
ja sen suosijoina ja Muhammedin harhaopin sekä
kaiken epäjumalallisuuden ja kerettiläisyyden vihollisina
olette ajatellut lähettää minut, Cristobal Colónin, sanottuihin
Intian maihin, käymään noiden hallitsijoiden ja
kansojen luona tutkiakseni noita paikkoja sekä tapoja,
millä ne voitaisiin käännyttää pyhään uskoomme, ja
olette käskeneet, että minä en kulkisi itämaihin niinkuin
on ollut tavanomaista, vaan valitsisin läntisen tien, josta
tähän päivään saakka ei tiedetä, että kukaan olisi kulkenut
sitä.
[2]
Myös ovat Teidän Korkeutenne, ajettuaan
kaikki juutalaiset pois kuningaskunnistanne ja kaikista
alusmaistanne, samassa tammikuussa antaneet minulle
tehtäväksi lähteä matkalle sanottuihin Intian maihin
tarpeeksi isolla laivastolla; samalla olette osoittaneet minulle
suuren suosion, olette aateloineet minut, niin että
minä vastaisuudessa voin kirjoittaa nimeni eteen
don,
ja samalla nimittäneet minut valtameren suuramiraaliksi
sekä kaikkien niiden saarten ja manteren, mitä löydän
ja valloitan ja jotka tästedes maailmanmerestä löydetään
ja valloitetaan, varakuninkaaksi ja elinikäiseksi kuvernööriksi;
ja että vanhin poikani seuraa minua ja niin aste
asteelta kaikkina tulevina aikoina. Ja matkustin minä
Granadan kaupungista saman vuoden 1492 toukokuun
kahdentenatoista päivänä, lauantaina, ja saavuin Palosin
kaupunkiin, joka on merisatama, missä varustin
kolme sellaiseen yritykseen soveliasta alusta
(navios),
ja lähdin siitä kaupungista, hyvin varustautuneena sangen
runsailla elintarvikkeilla ja hyvin suurella miehistöllä,
elokuun kolmantena päivänä tänä samana vuonna, perjantaina,
puoli tuntia ennen auringonnousua, suunnaten
matkani Teidän Korkeuksillenne kuuluville Kanarian
saarille, jotka ovat mainitussa valtameressä, lähteäkseni
sieltä edelleen ja purjehtiakseni niin kauan, kunnes saapuisin
Intiaan viedäkseni Teidän Korkeuksienne sanoman
sikäläisille hallitsijoille ja täyttääkseni sen, mitä olette
antaneet tehtäväkseni. Ja sentähden aion koko matkan
päivä päivältä kirjoittaa kaiken mitä teen, näen ja koen,
kuten jäljempänä ilmenee. Paitsi sitä, armollisimmat valtiaani,
että kirjoitan joka yö, mitä edellisenä päivänä on
tapahtunut, ja joka päivä, kuinka kauas olemme yöllä
purjehtineet, olen aikonut piirtää uuden merikartan,
johon sisältyy koko meri ja valtameren kaikki maat, kukin
sijaintinsa ja ilmansuuntansa mukaan
(debacho su
viento); myös liitän siihen kirjan, jossa esitän kaiken luonnon
mukaan maalattuna päiväntasaajasta lähtien (pohjoisten)
leveysasteiden mukaan ja läntisiä pituusasteita
seuraten. Ja ennenkaikkea paljon riippuu siitä, että unohdan
nukkumisen ja suuresti omistaudun purjehtimiseen,
niin että kaikki sujuisi hyvin, mistä koituu suuri työ.»
Lähdimme perjantaina elokuun 3. päivänä 1492
Barre de Saltesista kello 8 ja kuljimme auringonlaskuun
saakka, navakan tuulen vieminä etelään päin, 60 penikulmaa,
yhtä paljon kuin 15 meripenikulmaa
[3]
. Ohjasimme
sen jälkeen EL, sitten E1/4L, joka oli suunta
Kanarian saarille.
Martin Alonzo Pinzonin komentaman karaveli Pintan
peräsin särkyi. Uskottiin, tai ainakin oletettiin, että tämä
onnettomuus oli pantava erään Gomes Rasconin tilille.
Hänen piti tehdä se karavelin omistajan, Cristoval
Quinteron, yllytyksestä, jota ei ensinkään haluttanut
seurata mukana matkalle. Amiraali joutui sen kautta
vaikeaan asemaan, koska hän ei voinut mennä sanotun
karavelin avuksi joutumatta itse vaaraan. Hänen huoltansa
lievitti kuitenkin se ajatus, että Martin Alonzo
Pinzon oli rohkea ja kekseliäs mies; päivän aikana kuljettiin
29 meripenikulmaa.
Kolmen karavelin päälliköt olivat erimielisiä kysymyksestä,
missä suunnassa Kanarian saaret olivat; amiraalin
mielipide oli oikea. Hän halusi jättää karaveli
Pintan suurimmalle saarelle (Teneriffalle), koska sen
peräsin oli pahoin rikki ja alus vuoti. Hän olisi mielellään
ottanut sen tilalle toisen karavelin, jos sellainen olisi
tavattu; mutta tänä päivänä sitä ei saatu toimeksi.
Amiraali pääsi Gomeran saarelle vasta sunnuntaiyönä,
ja Martin Alonzo jäi hänen käskystään Teneriffan
rantaan, koska hän ei voinut purjehtia kauemmaksi.
Myöskin amiraali lähti sittemmin Teneriffalle. Amiraalin,
Martin Alonzon ja muiden ankaralla uurastuksella
ja vaivannäöllä onnistuttiin Pinta saamaan jälleen kuntoon.
Kaikki kolme alusta purjehtivat täältä Gomeraan.
Teneriffan saaren vuoristojonossa (de la Sierrá), joka
kohoaa harvinaisen korkealle, havaittiin voimakas tulenpurkaus.
Pintalle, jolla oli kolmikulmaiset purjeet, annettiin
täydelliset purjeet, ja sunnuntaina syyskuun 2.
päivänä purjehdittiin sen kera Gomeraan. Amiraali kertoi,
että eräät arvossapidetyt espanjalaiset, Ferro-saaren
asukkaat, jotka olivat Gomerassa Ines Perazalla, vakuuttivat
joka vuosi nähneensä Kanarian länsipuolella maata;
myös muut Gomeran asukkaat vakuuttivat sen valaehtoisesti.
Tämän johdosta amiraali kertoi muistavansa,
että kun hän vuonna 1484 oli Portugalissa, niin eräät
Madeiran saaren asukkaat olivat tulleet kuninkaalta
pyytämään karavelia lähteäkseen erääseen maahan, jonka
he siltä saarelta käsin olivat kaikkina vuosina nähneet
samassa suunnassa. Amiraali lisäsi tähän muistavansa,
että Azoreilta kerrottiin samaa asiaa ja että kaikissa
näissä kertomuksissa suunta, merkit ja suuruus olivat
yhdenmukaisia. Syyskuun 6. päivänä amiraali lähti
kolmella karavelillaan jatkamaan purjehdusta Gomerasta.
Amiraali lähti tänä päivänä hyvään aikaan Gomeran
satamasta; eräältä Ferro-saarelta kotoisin olevalta karavelilta
hän sai tiedon, että kolme portugalilaista karavelia
oli siellä väijymässä häntä kaapatakseen hänet. Tämä
johtui varmasti kateudesta, joka oli saanut valtaansa Portugalin
kuninkaan, kun hän, näki amiraalin ryhtyneen
espanjalaisten palvelukseen. Osuttiin tyveneen; aamulla
oltiin Gomeran ja Teneriffan välillä.
Amiraali purjehti tänään yhdeksäntoista meripenikulmaa,
mutta päätti lokikirjaan kirjoittaa vähemmän
kuin oli purjehtinut, jotta miehistö ei, matkan venyessä
pitkäksi, ryhtyisi hangoittelemaan vastaan ja menettäisi
rohkeuttaan. Yöllä hän purjehti kolmekymmentä meripenikulmaa.
Matruusit purjehtivat huonosti, poiketen
neljänneksen luoteisesta suunnasta, jonka takia amiraali
ojensi heitä useaan kertaan.
Tänään purjehdimme omaan suuntaamme, joka oli
läntinen, kulkien kaksikymmentä meripenikulmaa, ja
näimme suuren kappaleen 120-tonnisen aluksen mastopuusta,
mutta emme sitä tavoittaneet. Yöllä kuljimme
vielä lähes kaksikymmentä meripenikulmaa, mutta edellä
kerrotusta syystä amiraali kirjoitti niistä vain kuusitoista
laivan kirjaan.
Tänään kuljimme suuntaamme kolmekymmentäkolme
meripenikulmaa; amiraali merkitsi kirjaan kolme tai
neljä vähemmän. Virrat olivat vastaisia. Yön tullessa
magneettineulat kääntyivät luoteeseen päin (norvesteaban)
ja aamulla ne kääntyivät vielä enemmän luoteeseen.
Niñan miehistö sanoi nähneensä meripääskyn
[4]
ja
kaislapyrstön eli valkoisen västäräkin
[5]
(phaëton aethereus),
mitkä lintulajit eivät etäänny kauemmaksi kuin
kaksikymmentäviisi meripenikulmaa maalta.
Purjehdittiin läntiseen suuntaan ja kuljettiin kolmekymmentäyhdeksän
meripenikulmaa; amiraali kirjoitti
kaksikymmentäkuusi. Tänään oli hiukan sumua ja
tihkusadetta (iloriznó). Tänään ja seuraavina päivinä
ilma oli erikoisen lenseä; oli suuri ilo nauttia aamusta, ja
amiraali sanoi kaipaavansa vain satakieltä; sää muistutti
niin paljon Andalusian huhtikuuta. Täällä näimme ensimmäisen
kerran uiskentelemassa vihreitä ruohotukkoja,
jotka olivat ihan äskettäin irtaantuneet maasta, mikä
kaikki pani uskomaan, että oltiin lähellä jotakin saarta,
mutta ei mannerta. Amiraali oli samaa mieltä ja lausui
perusteeksi: »Koska arvelen manteren olevan kauempana.»
Purjehdimme läntiseen suuntaamme ja kuljimme päivän
ja yön aikana viisikymmentä meripenikulmaa ja
enemmän; vain neljäkymmentäseitsemän kirjoitettiin.
Virtaus oli tukenamme. Näimme vihreätä paljon ja
näimme sitä usein, ne olivat vuoriruohoja ja tulivat lännestä
päin. Miehistö otaksui maan olevan lähettyvillä.
Luotsit ohjasivat pohjoiseen päin ja panivat merkille,
että magneettineulat näyttivät suuren neljänneksen luoteeseen.
Ruorimiehet pelkäsivät ja aprikoivat eivätkä
sanoneet mitään; miksi? Kun amiraali huomasi sen,
hän käski heitä aamulla varhain huomioimaan pohjoisen
[6]
uudestaan, ja he havaitsivat neulojen olevan hyviä.
Tämän ilmiön syynä oli amiraalin selityksen mukaan
se, että Pohjantähti liikkui, kun taas neulat pysyivät
alallaan. Tänä maanantaina nähtiin paljon ruohoja,
näöltään vesikasveja. Niistä löydettiin elävä rapu, jonka
amiraali pani talteen ja sanoi, että sellaiset eläimet olivat
varma maan merkki, koska sellaiset eivät koskaan etääntyneet
maasta kauemmas kuin kahdeksankymmenen
meripenikulman päähän. Meriveden huomasimme vähemmän
suolaiseksi kuin olimme havainneet Kanarian
saarilta lähtömme jälkeen; ilma tuli yhä leudommaksi.
Kaikki olivat hyvin iloisia, ja alukset koettivat kukin
purjehtia nopeammin kuin toiset nähdäkseen maan
ensimmäisenä. Paljon tonnikaloja ui ympärillä; Niñan
matruusit tappoivat niistä yhden. Amiraali sanoi: »Nämä
ovat lännen tiedonantajia; senvuoksi toivon Jumalalta
Kaikkeinkorkeimmalta, jonka kädessä kaikkinainen voitto
on, että hän hyvin pian suo meille maan.» Tänä aamuna
hän näki valkoisen linnun, jonka nimi on kaislapyrstö
ja jonka tapana ei ole nukkua merellä.
Kuljettiin päivällä ja yöllä ja edettiin enemmän kuin
viisikymmentäviisi meripenikulmaa, mutta kuitenkin merkittiin
kirjaan vain neljäkymmentäkahdeksan. Meri oli
niin tyven kuin Guadalquivir Sevillan kohdalla. Tänä
päivänä Martin Alonzo Pintallaan, joka on pikapurjehtija,
ei enää pysytellyt perässä, huusi amiraalille karaveliltaan
nähneensä suuren parven lintuja menossa länttä kohti ja
toivoi vielä tänä yönä näkevänsä maata. Pohjoiseen ilmaantui
synkkä pimeys; merkki siitä, että se oli manteren
yläpuolella.