Kaappaajan kynsissä: Romaani

IX.

LAITTOMIEN LIITTO.

Sumun haihduttua, Ambroise Vilmart näki taivaanrannalla kohoavan jyrkkiä kallioita. Hän istui pienen kalastajalaivan keulassa syviin mietteisiin vaipuneena. Hänen takanaan piti joukko miehiä puheen porinaa, joka muistutti Babelin kieltensekotusta.

Erotus oli vain siinä, että nämä miehet ymmärsivät toisiaan. Se oli Välimeren ranskan ja anglosaksilaisen kielen sekotusta — kieltä, jonka maailmaa kiertäneet merimiehet oppivat ja jota kaikki maailman seikkailijat mielellään käyttävät juonikkailla laittomuuden teillä. Se on kieli, joka on hyvin tuttua Marseillen opiumiluolissa, Singaporen pelihelvetissä ja San Franciskon kiinalaiskorttelissa.

Se on kansainvälinen pahantekijäin kieli, jolle ei ole mitään kielioppia. Ei yksikään oppinut filologi ole koskaan soveltanut kielellistä järjestelmäänsä siihen kieleen. Eikä hän onnistuisikaan saamaan tätä omituista sian-saksaa sopusointuun fonetikan teoriojen kanssa.

Ambroise Vilmart oli näppärä mies. Hän puhui kaikkia eläviä kieliä, joita tarvitsee matkallaan Lontoon ja Buenos Airesin välillä. Mutta hän ymmärsi vain osittain, mitä hänen selkänsä takana nauraen ja ilkamoiden puhuttiin.

Joukko oli repäisevällä tuulella. He naureskelivat kuin keskenkasvuiset pojat. He eivät näyttäneet surullisilta eivätkä rikollisilta. Päinvastoin. Heidän äänensävyssään oli jonkinlaista sivistyksen silausta, joka viittasi siihen, että useimmat heistä olivat jonkun verran haistelleet tämän maailman oppia.

— Tarkastelet tovereitasi? Anstey kysyi istahtaen hänen viereensä. Se on iloista joukkoa. Jokaisella noista miehistä on elämäntarina, jota romaaninkirjoittaja saisi turhaan imeksiä sormistaan. Heissä ei ole ainoatakaan, joka ei olisi törmännyt lakia vastaan. Mutta he ovat sivistyneitä pahantekijöitä. Ja he ovat kaikki taitavia ammatissaan… En tiedä, oletko koskaan kuullut puhuttavan "yhdistyksistä rikosten parahtamiseksi". Ne ovat työskennelleet monet vuodet, ja Englannin rikkaimmat ja kauneimmat naiset ovat antaneet niille hyvää apua. Se on ilmaus yhteiskunnallisesta taudista: hyväntekeväisyydestä. Meidän johtajamme, suuri nero François Delma, tunsi mieltymystä aatteeseen. Hän perusti Lontooseen konttorin, jonka tehtävänä oli ottaa huostaansa vapaaksi päästetyt pahantekijät, tutkia heidän taitonsa ja tulevaisuudensuunnitelmansa ja antaa heille uusia keinoja taistelussa yhteiskuntaa vastaan. Tässä näet yhden tuloksen tuosta pienestä järjestöstä. Ja semmoisiin miehiin voi luottaa. Europan vankilat ovat tehneet heidät yksipuolisiksi ja lujiksi tunteissaan kaikkea semmoista kohtaan, mikä on laillista. Täällä kulkee vääränrahantekijä vierekkäin murhamiehen ja väärentäjän kanssa… Ja nämä ovat parhaita merimiehiä, mitä voi saada. Näetkös tuota pitkää, voimakasta miestä, joka nyt istuu juttelemassa Pleymin kanssa? Hänen nimensä on Jarvis. Kun White Star-yhtiön piti aikoinaan saada uusimpaan laivaansa koneenkäyttäjä, niin valittiin hänet. Hänellä oli paras pää ja varmin käsi kaikista, jotka koskaan ovat käsitelleet höyrykonetta. No — kerran pikaistuksissaan hän löi erästä lämmittäjää. Ja siitä se vaivainen kuoli. Sanomalehdet kirkuivat, sosialistit kirjoittivat paloartikkeleita, ja Jarvis sai marssia vankeuteen… Nyt hän on meikäläisiä… Tuolla istuu maston juurella pieni ruskea mies. Hänellä on arpi poskessa. Hän on italialainen. Hänellä oli kerran kreivillinen nimi ja häntä pidettiin ensimäisenä tykistötieteen asiantuntijana Italian armeijassa. Hän oli varapäällikkönä eräässä suurimmista risteilijöistä. Lugeni — niinkuin me häntä kutsumme — kohtasi erään vaarallisen naisen, joka sai hänet raivaamaan tieltään erään kilpailijan. Hän joutui kiinni, pantiin vankeuteen ja karkasi. Se on mainio mies, eikä ole hänen vertaistaan tykin hoitajaa… Saat nähdä, että hänen seurassaan on hauska olla… Ja tuo japanilainen. Meidän kesken hän käy nimellä Sato. Hän on lääkäri. Hän oli kerran Parisilaisen lääkärin, tohtori Doyenin parhaita oppilaita. Kirurgi kiireestä kantapäähän. Mutta hänen tieteensä teki hänet semmoiseksi, että hän kerran rääkkäsi erästä puolihullua miestä tutkiakseen eräitä ilmiöitä pernassa. Sen johdosta syntyi vaarallinen hälinä. Sato pääsi siitä kuitenkin jollakin tavoin erilleen. Mutta hän tuli mahdottomaksi sekä Ranskassa että Japanissa. Nyt hän on meikäläisiä… Vilmart oli kuunnellut kylmäverisen englantilaisen sanoja yhä kiihtyvällä jännityksellä. Hänen tukevat nyrkkinsä aukenivat ja pusertuivat kokoon tavalla, joka sai Ansteyn katselemaan niitä entistä tyytyväisempänä. Sitten hän nyökkäsi.

— Sinulla on omituiset kädet, hän virkkoi. Toinen katsoi häntä kysyvästi.

— Isäsi, englantilainen jatkoi, oli kova mies, mutta hänellä oli loistavan iloinen mieli. Hän hurmasi kaikki, joitten kanssa joutui tekemisiin. En ole koskaan tavannut ketään, jolla olisi ollut niin voimakas ja sopusointuinen ruumis ja niin sopusuhtainen sielu. Mutta hänellä oli yksi omituisuus. Hän tahtoi piilotella käsiään.

Nuori belgialainen katsoi häntä jännityksellä.

— Mistä syystä?

— Koska ne puhuivat liian paljon, hän itse sanoi. Ne olivat näet luonnottoman voimakkaat, ja sormet olivat väärät ja terävä-päiset. Kun hän raivostui, ei hänen kasvoistaan voinut havaita mitään. Mutta hänen kätensä kouristuivat vaistomaisesti, — niistä ikäänkuin pistivät kynnet ulos.

Anstey vaikeni.

— Mitä sitten? nuori mies kysyi.

— Sinulla on isäsi kädet, Anstey sanoi. Pian tulee päivä, jolloin niistä pistävät kynnet esiin.

He vaikenivat. Ja miehet, jotka istuivat läjässä pienellä kannella, tuijottivat jännittyneinä eteensä.

Pikku laiva oli suunnattomalla uhkarohkeudella heittäytynyt korkeitten kalliorantojen kuohuihin. Pitkät mainingit nakkelivat sitä edes-takaisin, ja heidän vieressään olevilta vedenalaisilta kareilta syöksyivät hyökylaineet matalan kannen yli.

Mutta miehet eivät hievahtaneet.

X.

"HAI".

Oli varsin merkillistä, kuinka nopeasti kaikki perehtyivät tuohon pieneen saksalaiseen torpedoveneeseen. Tanskalainen istui päällikönpaikalla vastaanottamassa raportteja. Hänen lempeään ja iloiseen ääneensä oli tullut jyrkempi sointu. Oli ilmeistä, että hän osasi komentaa, ja että hänen väkensä tiesi, mitä hän oli miehiään.

Konehuoneessa isännöi Jarvis. Hänen silmänsä ja kätensä tutkistelivat kiireesti jokaista koneosaa.

— Noista saksalaisista voi sanoa mitä tahansa, hän lopetti päällikölle antamansa raportin, mutta kyllä ne ymmärtävät tehtävänsä. Tämä kone on niin hyvä, kuin suinkin olla voi.

Lugenillakin on sanottavana vain kehumisia pienistä nopeasti ampuvista tykeistä ja ampumatarvevarastoista. Pienen italialaisen silmät loistivat, hänen tehtyään kiertotarkastuksensa.

— Laivassa on kolme torpedoa, hän sanoi Pleymille. Ne ovat toista järjestelmää kuin ne, joihin minä olen tottunut. Mutta mikäli voin ymmärtää, on niillä suurempi vaikutusalue kuin tavallisella Whitehead-torpedolla.

Dick Anstey oli kiireesti tarkastanut laivan muonavarat.

— Olutta ja makkaraa on yllin kyllin, hän virkkoi, mutta muuten ei näytä varustaudutun pitemmälle matkalle. Meiltä puuttuvat nisujauhot ja tuore liha.

Ei ole terveellistä ahtaa sisäänsä suolattua lihaa miesten, jotka elävät aivan tykkien suun edessä… Ja totta puhuen, whiskystä on puute. Rommia ei ole. Ylimalkaan tämä on kaunis pikku raittiuslaiva, jossa ei, ole muuta väkevää kuin se, mitä saksalaiset sanovat olueksi.

— Hyvä, Pleym virkkoi, lähipäivinä tulee laiva, joka tuo Argentinasta elävää karjaa Southamptoniin. Se on eräs Nelson-linjan laivoja. Antakoon se meille tuoretta lihaa. Onko laivassa jäähdytyshuonetta?

— On; kokki sanoo, että perässä on pieni huone, jossa säilytetään hapankaalia ja makkaraa. Heitämme sen roskan mereen, niin saadaan tilaa heinä-arojen karjalle…

Ambroise Vilmart oli loistavalla tuulella kajuuttaan tullessaan, tutustuttuaan torpedoveneen langattomaan sähkölennättimeen.

— Se on tavattoman voimakas asema, hän sanoi. En pidä järjestelmästä. Mutta dynamo on mainio. Olen jo yhdistänyt laitteeni johtoon ja eristänyt aparaatin. Nyt tarvitsee vain lämmittää kone ja panna dynamo käyntiin. Kyllä se käy.

— Saamme odottaa, kunnes tulee pimeä, Pleym virkkoi. Nyt on takaa-ajo käynnissä. Vannon, että tänä päivänä on Kanavassa sotalaivoja kirjavanaan. Ja joka vartioasemalla on kaksinkertaiset tähystäjät. Koko rannikko Dieppestä Brestiin nuuskitaan pohjia myöten, arvaan minä. Sääli vain, että merimies pahat eivät löydä tätä rakoa. Maailmassa on korkeintaan vain kolme miestä, jotka tämän tuntevat. Ja niillä on siitä siksi paljon hyötyä, että eivät sitä ilmaise… Mutta kuitenkin toivoisin, että olisi yö taikka että tulisi jälleen sumu. Sillä sitten ei viipyisi kauan, kun olisimme merellä. Ja sitten… yhteenkasvaneet lihakset puristuivat kokoon kauhean miehen kasvoilla… Sitten alotamme siunauksellisen toimintamme, hän lausui. Pikku sotamme niitä vastaan, jotka käyvät sotaa. Jos minulla olisi jotakin tekemistä Haagin rauhanlaitoksen kanssa, niin tahtoisin sanoa, että annamme suurvalloille pienen läksytyksen. Amiraali von Tirpitz ja amiraali Jellicoe saavat muuta ajattelemista kuin leikkiä kissaa ja hiirtä, ja Englannin kauppalaivasto saa opetella uuden värssyn pöytärukoukseensa… Kuulehan, poikani, sinä itse olet pakolainen, jolla ei ole kotia eikä isänmaata. Ja me, olemme heikot suuria vastaan. Mutta tässä sodassa täytyy kerran tulla hetki, jolloin pienet nousevat suurten ylpeyttä vastaan ja käyttävät niitä ampiaisenpistoja, joita voivat tehdä valtojen pöhöttyneihin kasvoihin… Ymmärrätkö? Tämä pikku laiva on meidän kuningaskuntamme. Me julistamme sodan sotia vastaan… Olenpa laittanut kirjelmän, joka ensi tilassa lähetetään sotaa käyvien valtojen ulkoministereille. Tämän laivan kannelta lähetämme kaikille niille, jotka elävät uskossa omaan voittamattomuuteensa, rehellisen uhkauksemme upottaa heidän kauppalaivansa ja hajottaa heidän sotalaivastonsa… Onko se mieleesi?

— Te lausutte ajatuksenne hämmästyttävän selvästi, Vilmart sanoi hymyillen. Kaunistelette merirosvouksemme monilla suloisilla sanoilla. Mutta älkää pelätkö kuulevanne minulta siveyssaarnoja, vaikka mahdollisuus tulla hirtetyksi ei olekaan kovin houkutteleva.

Tanskalainen nousi vaivalloisesti seisomaan.

— Sinä olet rakastuva tähän laivaan, hän lausui, laskien toisen muodottoman kätensä nuoren miehen olalle. Etkä suostu koskaan eroamaan siitä… Mutta nyt minun täytyy mennä keulaan hieman katsomaan, mitä Macpherson laittelee. Meillä on laivassa eräs irlantilainen, jolla oli hyvä nimi taidemaalarina… Olen hankkinut suuren lipun, johon on kuvattuna pääkallo — niinkuin Marryatin merirosvoilla. Ja nyt pitää Macpherson huolta hirvityksen muusta osasta… Nimi on yksinkertainen. Olemme sopineet niin, että veneen nimeksi pannaan "Hai".

XI.

SODANJULISTUS.

Oli ollut kiire päivä Englannin ulkoministeriössä. Ihmisiä tuli ja meni yhtä mittaa, ja yksityissihteeri retkotti pulpetillaan puolikuolleena väsymyksestä. Hän katsoi kelloaan. Se oli muutamia minuutteja yli 6:n. Nuori mies huokasi raskaasti lukitessaan oven viimeisen kävijän jälkeen. Sitten hän palasi takaisin kirjoituspöytänsä ääreen, heittäytyi tuolissaan selkänojoon ja sulki silmänsä. Hän haaveili olevansa pienessä huvipurressaan Cowes'issa ja antoi palttua koko maailman menolle. Isle of Wight loisti auringonpaisteessa, Europassa oli rauha, ja purressa istui pieni sinisilmäinen Lontoon neitonen paperossia poltellen… Hän säpsähti ja avasi silmänsä selälleen… Eikö joku nauranut?

Eiköhän hän ollut erehtynyt?

Ei, hän ei ollut erehtynyt. Nyt hän oli aivan valveilla ja hän tunsi naurun — itse sir Edward Greyn nuoruudenaikaisen naurun.

Sihteerin naama venyi pitkäksi ja tutkimattomaksi, Mitä tarkoitti Englannin hallituksen suurin voima, sen diplomatinen sielu tällä odottamattomalla mielenpurkauksella?… Hän ei muistanut kuulleensa sir Edward Greyn nauravan sitten heinäkuun 1914, kertoessaan viime lohestaan, jonka oli saanut ongella Skotlannissa. Nyt oli nauru käynyt oudoksi ylellisyydeksi ulkoministeriössä.

Seuraavassa silmänräpäyksessä näkyivät ovessa sir Edwardin kauniit ja ylevät rotukasvot. Hän nauroi yhä, heiluttaessaan pergamenttia, josta näkyi suurin kirjaimin piirrettyä kirjoitusta. Sihteeri nousi tuoliltaan.

— Mitä teidän ylhäisyytenne suvaitsee? hän kysyi.

— Maailmasta ei ole vielä kaikki huumori hävinnyt, hyvä Macara, hän sanoi tyynesti… Olkaa hyvä ja rekisteröikää tämä merkillinen asiakirja ja lähettäkää se sir Winston Churchillille. Hänelle se tuottaa huvia. Kuten näette, on se sodanjulistus. Meillä on tästä päivästä alkaen uusi vihollinen.

Sihteeri katsoi häntä hämmästyneenä.

— Niin, kuten näette. Sodanjulistus sangen valikoiduin sanoin laittomien leiristä. "Hai-kalat" ovat viskanneet meille hansikkaansa. Nyt saamme olla varuillamme, hyvä Macara!

Sir Edward viskasi halveksien tuon komean pergamentti-lehden sihteerille ja meni takaisin yksityishuoneeseensa.

Mutta nuori Macara kävi sangen ahnaasti käsiksi tuohon merkilliseen asiakirjaan, joka hetkeksi oli saanut Englannin suurimman miehen unohtamaan ajan vakavuuden. Ja hän luki sen kiihtyvällä hämmästyksellä. Se kuului:

"Sir Edward Grey!

Tahdomme huomauttaa Teidän Ylhäisyydellenne, että Englanti tästä päivästä alkaen saa tekemistä uuden vihollisen kanssa. Niitten miesten järjestö, jotka eivät koskaan ole nauttineet mitään hyvää yhteiskunnan suojeluksesta ja joita on rääkätty sen vankiloissa, on päättänyt kaikin sen käytettävissä olevin keinoin vastustaa sotaa sodan omilla aseilla. Maa on meiltä tukittu. Mutta meret ovat — Englannin suurista sanoista huolimatta — vielä vapaina vapaille miehille. Julistamme Englannille sodan merillä. Ja Albionin ylpeä kansa on pian saava tuntea Hain hampaita. Ei yksikään laiva ole täst'edes turvattu. Me kukistamme Englannin kaupan, teemme Englannin kauppalaivaston turvattomaksi sen omilla rannikoilla. Emmekä me laske aseitamme, ennenkuin suurvallat ojentavat toisilleen rauhan ja sovinnon käden.

Kanavassa, toukokuun 22 päivänä.

Hai-kalat.

Jk. Samanlainen sodanjulistus on samana päivänä lähetetty toisille sotaa käyville valloille.

Samat."

Sihteeri Macara hymyili laskiessaan kädestään tuon juhlallisen asiakirjan. Mutta nauraminen ei oikein tahtonut hänelle luonnistua. Tuossa mahtipontisessa kirjelmässä oli jotakin, joka sai hänet tuntemaan epämääräisen aavistuksen, että uhkauksen pohjalla oli jotakin. Ja hän päätti jutella hieman Scotland Yardin päällikön kanssa — ministerin tietämättä. Eihän ole haitaksi olla varovainen.

Hetkisen mietittyään hän tarttui puhelimeen ja pyysi yhdistämään salapoliisin numeroon. Kohta hän sai päällikön puheilleen.

— Sanokaahan, Macara tiedusti varovasti, onko viime viikkoina ollut pahantekijäin maailmassa mitään liikettä… Syynä kysymykseeni on eräs hieman merkillinen kirjelmä, joka on aiheuttanut suurta naurua ulkoministeriössä…

Poliisipäällikön vastaus sai nuoren diplomatin höristämään korviaan.

— Kysymyksenne hämmästyttää minua suuresti, Scotland Yardin mahtimies vastasi. Olemme näet tänään ulkoministeriön kanslian kautta saaneet tiedon eräästä sangen huomiota herättävästä passien väärennyksestä. Samaan aikaan on Sohosta ja Whitechapelista kadonnut joukko epäluulonalaisia olentoja. Olemme seuranneet heidän jälkiään. He ovat viime viikolla menneet Folkestonen kautta Dieppeen. Ja kaikilla oli passit, joissa oli sir Edwardin nimi. — Sihteeri höristi korviaan.

— Niitten täytyy olla väärät, hän kiiruhti huomauttamaan. Viime viikoilla ei ole annettu muuta kuin viisi ministeripassia. Southamptonissa paljastetun viime vakoilijajutun jälkeen olemme olleet erinomaisen varovaisia ministeripassien antamisessa…

— Sen tiedän, poliisipäällikkö keskeytti hänet. Käännyimme sen vuoksi pari tuntia sitten teidän kanslianne puoleen. Ja lähemmin tarkastettaessa havaitaan, että sieltä on käsittämättömällä tavalla hävinnyt kimppu lomakkeita, joita säilytetään kanslian rautakaapissa. Nähtävästi ovat taitavat käsialanväärentäjät käyttäneet näitä lomakkeita omiin tarkoituksiinsa. Enkä minä epäile lainkaan, että ne ja tuo epäilyttävä joukkue ovat jossakin yhteydessä keskenään.

— Ja kuinka monta miestä sillä tavalla on päässyt Kanavan yli? — Mutta ei suinkaan Ranskassa ole nykyisinä aikoina niinkään helppo kadota?

— Ei luulisi. Kuitenkin ovat he menneet menojaan. He nousivat kalastajalaivaan heti Dieppeen tultuaan. Sikäläinen poliisi hälytti liikkeelle ranskalaisen torpedoveneen, mutta kutteri katosi sumuun eikä ole sen koommin ollut näkyvissä. Se on raivostunut joukkokunta… ei tiedä, hitto vie, mihin ne miehet voivat ryhtyä.

— No, mutta kalastajalaiva ei kai ole omiaan herättämään mitään pelkoa.

— Ei, tietysti.

— Mutta antakaa meidän kuitenkin saada tietoja tapahtumain kulusta.
Minulla on syytä luulla sen huvittavan hänen ylhäisyyttään…

Sihteeri oli tuskin laskenut kuulotorven paikoilleen, kun huoneeseen syöksyi nuori, kaunis ja hienosti puettu mies. Hänellä oli silinterihattu päässä, ja hänen pyöreillä, rohkeilla, vähän poikamaisilla kasvoillaan oli hätääntynyt ilme.

Sihteeri nousi ja kumarsi kunnioittavasti.

Se oli "The first Sealord", ensimäinen merilordi, sir Winston
Churchill, Mafekingin ja Magersfounteinin sotakirjeenvaihtaja, nykyinen
Englannin laivaston sivilipäällikkö.

— Onko sir Edward saapuvilla? hän kysyi hieman hengästyneenä.

Sihteeri aikoi vastata, mutta samassa ministeri tuli virkahuoneestaan.

Nämä kaksi miestä, jotka aikoinaan olivat ainoat koko Englannin hallituksesta, jotka vaativat sotaa empimättä, kättelivät toisiaan.

— No, mitä nyt? sir Edward kysyi. Näytätte vähän hätääntyneeltä, rakas ystävä.

— Olen juuri saanut hämmästyttävän ilmoituksen, Churchill vastasi kiihtyneenä. Kaksi englantilaista laivaa on kaapattu viiden neljännespeninkulman päässä Englannin ensimäisestä sotasatamasta.

— Saakelin saksalaiset, Grey murahti.

— Saksalaiset? meriministeri virkkoi katkerasti. Ne eivät, piru vieköön, ole saksalaisia. Nuo laivat on ryövännyt aivan puti-puhtaiksi joku kaappaaja, joku helvetin merirosvo.

— Mitä sanotte? Portsmouthin edustalla?

— Juuri niin. Toinen laiva räjäytettiin ilmaan, sittenkun miehistö oli mennyt veneisiin. Toinen sai jatkaa matkaansa viedäkseen terveisiä…

— Terveisiä?

— Niin — terveisiä teille.

— Minulle?

— Niin, terveisiä sir Edward Greylle — Hai-kaloilta.

Silloin Englannin suurin mies ei enää nauranut.

XII.

ENGLANNIN MERIMINISTERIÖSSÄ.

Kolme päivää myöhemmin pidettiin meriministeriössä ylimääräinen istunto. Citystä, Lontoon kauppamaailmasta, oli tullut kirjelmiä, jotka herättivät aikamoista huolta ylimpien meriviranomaisten piireissä.

Me vaadimme arvoisan amiralitetin suojelusta kauppalaivoillemme, sanottiin kirjelmissä. Laivanvarustajamme eivät ole enää varmoja mistään. Laivoja ryövätään enemmän kuin milloinkaan ennen. Luulisi Atlannin olevan täynnä vihollisia. Viiden päivän kuluessa on kokonaista 15 englantilaista laivaa ryövätty mitä hävyttömimmin. Ryövärit ovat vieneet kaikki helposti kuljetettavat tavarat mukaansa, ovat varustaneet itselleen tarpeelliset hiilet ja parhaat muonavarat. Puhumattakaan laivojen käteisistä varoista ja mahdollisista matkustajain kalleuksista.

Asiain näin ollen on todennäköistä, että sotavahingon-vaara lisääntyy hirveästi, ja että useat höyrylaivayhtiöt harkitsevat liikkeensä lopettamista. Mitä se merkitsee Englannin meren-takaiselle kaupalle, käsittää jokainen. Ja me vaadimme arvoisan amiralitetin toimenpidettä tämän kaappaus-raivon tukahuttamiseksi.

Sir Winston Churchill antoi kirjelmän kiertää koolla olevien miesten kesken, jotka tulivat sitä vakavammiksi, kuta enemmän syventyivät näihin Englannin kauppalaivaston hätähuutoihin.

— Hyvät herrat, lausui meriministeri, jonka pirteillä ja hieman poikamaisilla kasvoilla oli väsynyt ja huolestunut ilme… tähän tulee lisäksi kirjelmä Ranskan meriministeriöltä. Se ilmoittaa, että kaksi "Messageries maritimes"-linjan laivaa on joutunut samanlaisen ryöväyksen uhriksi noin 100 neljännespeninkulman päässä lähimmästä satamasta… Mitä arvelette tästä asiasta, mylord?… hän kääntyi pöydän päässä istuvaan pieneen mieheen, jolla oli ankarat, voimakkaat ja miehekkäät kasvot.

Amiraali lordi Fischer of Kilverstone kohautti olkapäitään.

— Ottakaamme ensin täysi selvyys siitä, kenen kanssa olemme tekemisissä, hän sanoi reippaasti. Onko niitä vain yksi kaappaajalaiva, voi onko niitä useampia?

— Olen pyytänyt Anchor-linjan höyrylaivan "Campanian" kapteenin tulemaan tänne voidakseen mieskohtaisesti antaa herroille raportin, meriministeri vastasi. Hän odottaa viereisessä huoneessa.

Tämän tärkeän seuran kolmas mies, hoikka ja harmaatukkainen vanhempi herra, jolla oli siniset, vilkkaat silmät, puuttui nyt puheeseen.

— Tässä on toimittava rivakasti, hän lausui semmoisella äänellä kuin mies, joka on kauan seisonut komentosillalla eikä ole tottunut hiljentämään ääntään seuran mukaan. Olemme kyllä kauan kuhnustelleet suurissa asioissa, päästämmekö nyt pikku asiat yllättämään itsemme?

Lordi Fischer rypisti kulmakarvojaan.

— Tietysti emme, hän sanoi nyrpeänä. Torpedovenelaiva on jo lähetetty Kanavaan tutkimaan tarkoin koko alueen, missä näitä ryöväyksiä on tapahtunut.

— Mutta entä sukellusveneitä? toinen kysyi.

Sir Winston hymyili huomaamatta. Sillä sukelluslaivat olivat sir Percy Scottin kiihkona. Hän oli aikoinaan pontevasti vaatinut, että Englannin laivaston tulisi panna pääpaino vedenalaiseen osastoon, mutta sillä kertaa ei ollut toteltu tuon tulisen ja tarmokkaan amiraalin varoitushuutoa. Nyt — kun sir Percy oli vanhentunut — oli tämä ajatus tullut hänellä melkein kiihkoksi.

— Otaksun, ministeri lausui asiantuntijaa kohtaan kunnioittavalla äänellä, että kaikki voimat pannaan liikkeelle niitten yritysten musertamiseksi, joilla moinen epäsäännöllinen valta koettaa häväistä meidät. Mutta herrojen suostumuksella pyydän nyt kapteeni Sullivanin esittämään suullisen raporttinsa.

Molemmat amiraalit nyökkäsivät.

Meriministeri soitti.

— Pyytäkää kapteeni Sullivania tulemaan sisään hän sanoi huoneeseen tulleelle palvelijalle.

Minuutin perästä astui leveäharteinen, päivettynyt mies pieneen istuntosaliin.

— Käykää istumaan, kapteeni, meriministeri sanoi muitta mutkitta, ja kertokaa meille lyhyesti ja selvästi, mitä teille tapahtui matkallanne "Campanialla".

Sullivan kumarsi. Hänen punainen naamansa tuli yhä punaisemmaksi. Hän ei huolinut tuolia, jota hänelle tarjottiin, mutta astui aivan pöydän luo ja alkoi kertomuksensa kiertelemättä ja kaartelematta.

— En ole koskaan kokenut semmoista, hän sanoi kiihtyneenä. Meillä oli ollut erinomainen merimatka, kunnes viime perjantaina olimme Cape Clearin kohdalla. Se tapahtui iltapäivällä neljännestä vajaa 6. Sillalla oli yliperämies. Silloin tulee Rosscarbery Baystä torpedovene, joka ajaa meidän eteemme ja antaa meille merkin, että meidän on pysähdyttävä. Perämies lähetti sanan minulle ja minä riensin sillalle. Ei kukaan meistä silloin aavistanut, että sillä olisi mitään pahaa mielessä, ja minä käskin pysäyttää koneen. Minua ihmetytti, että laiva ei näyttänyt lippuaan, ja jotakin sen tapaista lausuin perämiehelle, joka juuri katseli kiikarillaan.

— Sehän on vasta pirullinen torpedovene, hän virkkoi. Minä en sitä käsitä. Mutta katsokaahan keulaa, kapteeni.

Alus oli nyt tullut parin kaapelinmitan päähän. Ja otettuani Zeiss-kiikarini ja katsottuani torpedovenettä, olin vähällä pudottaa sen hämmästyksestä. Sillä koko terävä keula kääntyi hetkeksi sivuttain, ja silloin minä näin näyn, jota tuskin koskaan unohdan. Laivan keulaan oli maalattu, Herra minua armahtakoon, kuin taisteluun hyökkäävän hai-kalan pää, jossa oli 3-4 metriä pitkät hampaat… Ja samassa kohosi sen signaalimastoon lippu, jossa oli sääriluita ja muita pirullisia tunnusmerkkejä. Silloin minä arvasin, että nyt on piru merrassa ja toinen tokeessa, ja käskin koneen ottaa täyden vauhdin. Mutta laiva ei päästänyt meitä. Käskin Marconi-sähköttäjän kutsua apua. Mutta se oli myöhäistä. Se pirun laiva laski meidän sivullemme, ja joku hirveä merirosvon perkele huusi meille selvällä englanninkielellä, että jos emme seisota heti paikalla, niin saamme torpedon suolistoomme. Minulla oli laivassa 800 matkustajaa eikä ollut valitsemisen varaa.

Kymmenen minuutin perästä oli torpedoveneestä 8 miestä minun laivassani. Heillä oli naamarit kasvoilla niinkuin ryöväreillä vanhoissa romaaneissa. Tietysti minä olisin voinut hyökätä roistojen kimppuun, mutta samalla hetkellä olisin saanut torpedon konehuoneeseen. Ensiksi he kävivät tapaamassa varastonhoitajaa, kiristäen häneltä joukon elintarpeita, jotka meidän oli kannettava laivaveneeseen.

Ajattelin joka tapauksessa voivani pelastaa laivakassan. Mutta tullessani huoneustooni kohtasin ovessa yhden noista pirun merirosvoista, ja hänellä oli rahalipas kädessä. Siinä oli lähes 5,000 puntaa. Oli viittä vajaa, että en ampunut miestä, mutta maltoin mieleni muistaessani asemamme turvattomuuden.

— Kuulkaapas, kapteeni, mies lausui kohteliaasti. Näen, että sormianne syhyttää. Mutta jättäkää väkivalta sikseen. Se on viisainta. Antakaa heti määräys, että kaikki matkustajat nousevat kannelle!… Pyydän teitä varsin pitämään kiirettä, sillä muuten "Campania" ei enää koskaan näe Liverpoolia!…

Kapteeni Sullivan pysähtyi sitä muistaessaan ja kuivasi hikistä otsaansa suuri-ruutuisella nenäliinalla.

XIII.

KAPTEENI SULLIVANIN KERTOMUS.

— Tilanne oli tavattoman kiusallinen, kapteeni Sullivan jatkoi masentuneella äänellä… ja ensimäinen ajatukseni oli iskeä tuota kohteliasta pirua kuonoon. Mutta sitten muistin kelpo laivaani ja laivassa olevia säikähtyneitä ihmisiä… Well, käskin perämiehen varoittaa matkustajia ja ilmoittaa heille, kuinka asiat olivat. He nostivat kauhean metakan, mutta…

Ryövärit olivat hyvin hienotunteisia. He tekivät työnsä nopeasti ja perinpohjaisesti. Korut ja rahat hävisivät hämmästyttävän nopeasti. He penkoivat matka-arkut ja saivat runsaan saaliin. Matkustajat olivat raivoissaan, mutta roistojen säyseä käytös rauhoitti heitä jonkun verran.

Kun muuan amerikalainen nainen kiljasi:

— Enkö sitten saa pitää mitään? niin eräs ryöväreistä vastasi:

— Kyllä, neiti, henkenne. Katsoen nuoruuteenne ja kauneuteenne, ei se ole suinkaan vähän arvoinen…

Turhaan me tämän vastenmielisen, tuntikausia kestäneen näytelmän aikana tähystelimme apua. Ryövärit eivät näyttäneet pelkäävän meidän Marconi-sähköttäjäämme, joka lähetti yhtä mittaa hätämerkkejä joka taholle, kenenkään estämättä häntä. Hänellä oli lukuisia yhdyslinjoja, mutta onnettomuus ei päästänyt meitä kynsistään. Yhtään sotalaivaa ei ollut 100 neljännespeninkulman alueella.

Sitten meidän täytyi katsella, kuinka nuo kahdeksan miestä laskivat mereen kaksi pelastusvenettämme, jotka olivat täynnä elintarpeita ja ryöstösaalista. Neljä tynnyriä bentsiniä he pakoittivat meidät laskemaan veneeseen. Sitten he erosivat ja soutivat mainitun maalatun torpedoveneen luo. Puolessa tunnissa he olivat purkaneet veneet ja antoivat merkin, että me saimme mennä. Jatkoin sitten matkaa Liverpooliin enemmittä selkkauksitta.

Kapteeni Sullivan rykäsi.

Lordi Fischer kumartui eteenpäin. Hänen voimakkaille verikoiran-kasvoilleen oli tullut vaaraa ennustava ilme.

— Sanokaahan, kapteeni Sullivan, hän lausui verkkaan, teittekö muuten mitään huomioita torpedoveneen mallin suhteen.

Sullivan nyökkäsi innoissaan.

— Se ei ollut mikään englantilainen torpedovene, sir. Mikäli minä voin ymmärtää, oli se saksalainen II luokan torpedovene. Olen katsellut ulkovaltojen sotalaivastojen luetteloa, ja siitä olen löytänyt saman mallin, jossa savupiiput on järjestettynä sillä tavalla, kuin Cape Clearin ryövärilaivassa.

— Tarkoitatte siis, että olemme tässä tapauksessa tekemisissä saksalaisen kaappaajan kanssa, sir Percy kysyi.

Kapteeni Sullivan pudisti päätään.

— Piru minut periköön — anteeksi, että kiroilen! — jos ne eivät olleet selviä englantilaisia, jotka tulivat minun laivaani.

Meriministeri katseli ympäri tätä pientä seuraa. Sitten hän kysyi harvakseen:

— Ettekö voisi ajatella, kapteeni, että heidän joukossaan olisi ollut irlantilaisia?

— Se on mahdollista, sir, Sullivan vastasi punastuen. Mutta ei kukaan niistä, jotka kotkottivat "Campanialla", ääntänyt irlantilaisen tavalla. Voin sanoa sen sitäkin varmemmin, kun itse olen irlantilainen.

— En tarkoittanut tehdä mitään viittauksia, lordi Winston kiiruhti sanomaan. Mutta minusta tuntuu ylipäänsä niin uskomattomalta, että yksikään Britannian alamainen voisi antautua moisiin konnamaisuuksiin.

Sullivan pudisti paksua päätään.

— Niin luulisi, hän sanoi alakuloisesti. Mutta ryöstöä johtanut mies oli kuitenkin syntynyt jossakin Yorkshiressä yhtä varmasti kuin minä Dublinissa. Se oli pitkä, solakka mies, ja hänen leukansa oli juuri semmoinen kuin näkee Flamborough Headilla.

— Oliko muita tuntomerkkejä? meriministeri kysyi.

— Olipa niinkin, kapteeni vastasi innokkaasti. Mieheltä oli oikea käsi poikki aivan olkapäitä myöten. Mutta minä en kuitenkaan luule hänen olleen johtajan. Torpedoveneen peräsinhuoneessa istui mies, joka näytti kaikkea ohjailevan. Näin hänet vilahdukselta, sittenkun viimeinen pelastusvene oli purettu. Hän kumartui ulos pienestä akkunasta. Minä katsoin juuri kiikarilla, kun lasiin ilmestyi naama… Mahdollista on, että miehellä oli naamari. Mutta kyllä sillä voisi pikku lapset säikähyttää hengiltä.

— Muistatteko hänet? kapteeni Sullivan, sir Percy kysyi.

— En ikinä unohda sitä näkyä, hän vastasi vakuuttavasti. —
Meriministeri nousi.

— Hyvä on, kapteeni, hän lausui. Kiitämme teitä selvästä esityksestänne, ja yhdymme toivomukseenne, että englantilaiset, jotka sillä tavalla kavaltavat maatansa, pian saisivat hirsipuussa katua rikoksiaan.

Sullivan nousi, kumarsi nöyrästi ja astui kiiruusti ulos huoneesta.

Nuo kolme mahtavaa herraa jäivät istumaan ajatuksiinsa vaipuneina.
Kukaan ei virkkanut sanaakaan.

Viimein amiraali Fischer keskeytti äänettömyyden.

— Olen antanut amiraali Jellicoelle määräykseni, hän sanoi. Emme suvaitse tätä menoa enää päivääkään. Pahantekijä ei pääse käsistämme.

— Mutta jos hän pääsee? sir Percy murahti.

— Niin on vain yksi keino jälellä, meriministeri virkkoi.

— Ja se on? molemmat amiraalit kysyivät kuin yhdestä suusta.

— Poliisipäällikkö on suositellut minulle miestä, joka on nuori ammatissaan. Mutta hän tuntee Europan kaikki pahantekijät yhtä hyvin kuin te, mylord, tunnette Englannin laivaston. Hän ei ole vielä saanut tilaisuutta näyttämään, mihinkä hän kelpaa. Mutta…

— Hänen nimensä? sir Percy kysyi uteliaana.

— Hän on skotlantilainen, sir Winston vastasi. Hänen nimensä on Ralph
Burns.

XIV.

VAARA ILMASTA.

— Nyt ovat koirat ulkona, Pekka Pleym murisi, katsoessaan "Hain" langattoman sähkölennättimen huoneen paksuista akkunoista. Ambroise Vilmart nyökkäsi. Hän seisoi aparaattiinsa nojaten ja näytti vavahtelevien magnetineulojen asennoista lukevan vihollisen liikkeitä. Tanskalainen vilkaisi tuota kummallista, kompassin näköistä pyöreätä levyä, joka oli ripustettu etummaisen akkunan ulkopuolelle. Eri-väriset neulat olivat hermostuneessa liikkeessä. Ne olivat kuin eläviä olentoja, jotka vainuavat etäistä vaaraa.

Nuori insinööri katsoi ylpeänä aparaattiaan.

— Katsokaas, hän virkkoi, osottaen tummanpunaista magnetineulaa, joka äkkiä ponnahti koilliseen… tuolla tulee suuri laiva 15 neljännespeninkulman päässä.

— Kun magnetineula näyttää niin selvän tuloksen, on se merkki siitä, että tulossa on valtainen teräsruho… Tuo vihreä, neula, joka vapisee kuin haavanlehti, merkitsee tuskin muuta kuin torpedovenettä… Tuo punainen on vähän levottomampi… sanokaamme, että se tietää torpedoveneen hävittäjää. Ja tuo valkea, joka lakkaamatta heiluu edes-takaisin, merkitsee luultavasti sukellusvenettä tai lastihöyrylaivaa.

— Meitä saarretaan kolmelta puolelta, belgialainen vastasi. Pohjoisesta tulee kaksi torpedonhävittäjää viiden dreadnoughtin kanssa. Ne ovat jotakuinkin 10, 12 ja 15 neljännespeninkulman päässä meistä. Ja mikäli voin nähdä, ne kulkevat suurella vauhdilla… Lännessä on liikkeessä kokonainen torpedovenelaivue. Se näyttää kulkevan kaakkoon päin… Sukelluslaiva on lähinnä… Se on tällä hetkellä 4 neljännespeninkulman rajalla… Mutta otettuamme signaalimaston alas, on sillä tuskin toivoa nähdä meitä ennen pimeän tuloa.

— Näetkö muita laivoja?

— Näen, Vilmart virkkoi, tuolla tulee etelästä joku vanha rautalaiva. Se on luultavasti rahtilaiva Espanjasta Liverpooliin. Sivuutamme sen tunnin kuluessa.

Pekka Pleymin torvimainen suu rypistyi irveen. Sillä tavalla tämä entinen lähetyssaarnaaja hymyili.

— Lugeni on kauan valittanut kaipaavansa appelsiineja, hän lausui. Tässä on tilaisuus saada. Jos onni on suotuisa, voimme ehkä siepata jonkun määrän espanjalaista maaviiniä tai jotakin muuta Alicanten rypälenestettä.

— Mutta eikö ole vaarallista puuttua pikku-asioihin? belgialainen huomautti, seuraten hieman levottomana magnetineulojen heilahduksia. Mikäli voin nähdä, on meille tällä hetkellä avoinna vain yksi tie. Se on kaakkoon… Jos sattuu onnettomasti, voisi pari ranskalaista panssarilaivaa sen tuketa meiltä. Ei ole helppo päästä karkuun, jos valonheittäjä keksii meidät yöllä.

— Ei kukaan voi välttää kohtaloaan, tanskalainen sanoi. Englannin kanssa ei ole leikkimistä, ja ranskalaiset voimme kohdata millä hetkellä hyvänsä. Mutta nyt ajamme etelään. Ja minä kun olin ajatellut levähtää pari päivää kalliorotkossamme Normandian saarilla. Jos otamme Välimeren laivan herkut mukaamme, niin se nyt ei paljon nakkaa sinne eikä tänne. Sen tapaisissa laivoissa ei ole langatonta lennätintä, joka voi antaa meistä tietoa. Ja kuta suurempaa pelkoa herätämme vihollisessa, sitä enemmän se sekaantuu takaa-ajossa… Siitä syystä on meidän sitä lisättävä. En ole narrimainen enkä turhamainen… Äläkä sinä luule, että tämä koristeellinen hai-kalamaisuus minua miellyttää. Mutta minä tunnen ihmiset. Ne uskovat vielä pirullisiin voimiin… ajattelevat vielä taivasta ja helvettiä… Mitä taivaaseen tulee…

Pekka Pleym ei saanut tilaisuutta lausumaan ajatustaan näistä asioista, sillä italialaisen musta pää näkyi ovessa.

— Näkyvissä on vesilentokone, kapteeni. Se tulee pohjoisesta, noin 2,000 jalan korkeudessa. Olemme vallan unohtaneet ajatella taivasta.

Pekka Pleymin nyljetty pää tuli tummanpunaiseksi, ja silmät painuivat hetkeksi kuoppiinsa. Mutta tämä omituinen kiihtymys hävisi kylmäverisestä merirosvosta aivan heti.

— Onko se huomannut meitä, Lugeni? raajarikko kysyi levollisesti.

— Se tähystelee meitä joka puolelta, italialainen vastasi. Pettääkseni sitä, olen vedättänyt harmaita presenninkejä keulan yli ja nostattanut Englannin lipun. Mutta minä epäilen, että se ei usko meitä. Meiltä kai puuttuu joku merkkilippu, arvaan minä.

Pleym nousi vaivalloisesti.

— Meidän täytyy houkutella se alas, Lugeni, hän sanoi. Antakaa merkki, että meillä on tärkeitä uutisia, niin se kyllä, tulee lähemmäksi.

Italialainen nauroi. Se oli maailmaa kokeneen ja sivistyneen miehen miellyttävää naurua.

— En usko lentäjäin antavan niin helposti puijata itseään.

— Uteliaisuus on tässä sodassa vienyt monen kelpo miehen hengiltä, Pleym sanoi profetallisesti. Tee, niinkuin sanoin, ja minä takaan, että muutaman minuutin perästä saat ampua lentäjän. Et suinkaan tähtää harhaan parin sadan metrin päästä…

Vesilentokone oli tehnyt suuren kierroksen heidän ympärillään ja rupesi varovasti laskeutumaan torpedovenettä kohti. Pystyyn nostetussa mastossa liehuva pieni merkkilippu veti sitä puoleensa vastustamattomalla voimalla. Sen liikkeissä oli jotakin vitkastelua, joka osotti, että se ei tuntenut oloaan turvalliseksi.

Kului muutamia minuutteja. Vesilentokone tuli lähemmäksi. Pienestä kuomusta näkyi selvästi pää, joka kurkotti ulos.

Samassa räiskähti kuularuisku… Vesilentokone teki kuperkeikan, joku olento tipahti tuhoutuneesta koneesta ja putosi mereen puolisen sadan metrin päähän torpedoveneestä. Vähän perästä päin tuli lentokone leijaillen vedenpintaan, jääden uiskentelemaan siipiensä varaan.

— Mitä teemme? italialainen kysyi.

— Menkööt helvettiin, tanskalainen murahti happamesti.

Mutta Vilmart kääntyi koneestaan: Seis, hän sanoi käskevästi. Me olemme ihmisiä.

Pleym katsoi häntä hämmästyneenä. — Minkä tähden? hän kysyi melkein nöyrästi.

— Ensiksi, koska minä tahdon niin, nuorukainen sanoi kiivaasti. Ja toiseksi, koska hän on nainen.

XV.

HAAKSIRIKKOUTUNUT VESILENTOKONE.

Ambroise kumartui laivaveneen laidan yli ja suuntasi vesilentokonetta kohti. Ohjaaja istui vielä paikallaan peräsimestä pidellen. Kädet olivat kouristuneet peräsimeen ja hän näytti olevan lähdössä uudestaan lentoon. Mutta nuori englantilainen lentäjäupseeri oli lentänyt viimeisen kerran tässä maailmassa. Hänen rohkea sielunsa oli jo lentämässä toisille tanhuville. Lugenin kuularuiskutuli oli tehnyt koneelle vain vähän vahinkoa, mutta lentäjään oli sattunut kuula, joka oli tullut ulos takaraivosta.

Ambroise Vilmart ei uhrannut kuolleelle upseerille paljon huomiota. Hänen harmaat silmänsä pysähtyivät vihreänsiniseen kääröön, joka kellui pitkissä mainingeissa.

Laivaveneen tultua lähemmäksi hän huomasi pelastusrenkaan tuon vihreänharmaan käärön ympärillä ja kalman kalpeat kasvot, joitten sulkeutuneet silmät sukeltuivat veteen joka kerta, kun mainingit heiluttivat tuota pientä ruumista. Ne kasvot saivat nuoren miehen sydämen sykähtelemään. Joku aavistus ilmaisi hänelle, että siinä oli hänen kohtalonsa.

Hän tarttui voimakkaalla otteella pelastusrenkaaseen, joka oli sidottu naisen vyötäisille, ja veti ruumiin veneeseen.

Ihmeellinen voima veti hänen katseensa noihin kasvoihin, jotka viruivat siinä veneen laidalla, mutta hänestä tuntui, ikäänkuin joku sisäinen ääni olisi varoittanut häntä katsomasta niitä.

Nuori nainen nousi verkalleen toisen käsivartensa varaan. Hän näytti purkavan auki sitä vihriäistä, tiivistä harsoa, joka oli kääriytynyt hänen lentäjäpukunsa ympäri.

Ambroise näki, että se oli aivan nuori neiti, ja että hän oli harvinaisen kaunis. Mutta hän ei huolinut paljon näistä tosiasioista, sillä neidon kylmät, kirkkaat silmät seurasivat häntä. Niitten ilme oli täynnänsä kysymystä — halveksivaa, ylpeää vaatimusta saada tietää, mihin häntä vietiin.

Ambroise viittasi haaksirikkoutuneeseen lentokoneeseen, joka oli kaatumaisillaan pirteästä tuulesta.

Jos belgialainen luuli sillä tavalla saavansa esiin nuoren neidon naisellisen heikkouden, niin hän erehtyi.

Neito nyökkäsi päällään, niinkuin olisi äkkiä muistanut jonkun kaukaisen tapahtuman, ja kääntyi sitten torpedovenettä kohti, valittavasti kohauttaen olkapäitään.

— Mikä laiva tuo on? hän kysyi äänellä, joka oli selvä ja kirkas, mutta aivan väritön… No, ettekö ymmärrä englantia? hän jatkoi huomattuaan nuoren miehen hämmingin.

Ambroise Vilmart puri huulensa verille mielenliikutuksesta. Mutta hän ei vastannut. Ja seuraavassa tuokiossa laivavene törmäsi torpedolaivan kylkeä vasten.

Tarttumatta hänelle joka puolelta hyväntahtoisesti ojennettuihin käsiin nuori neiti hyppäsi laivaan. Hän oli pieni ja vilkas. Hänen liikkeensä olivat norjat ja vähän poikamaiset.

Ambroise nousi hitaasti perästä. Hän oli hyvin kalpea, eivätkä rypyt hänen otsastaan vähentyneet hänen nähdessään Lugenin astuvan syntyperäisellä italialaisen siroudella pientä englannitarta vastaan.

— Tervetuloa laivaan, neiti, hän sanoi, tehden juhlallisen kädenliikkeen.

Nuoren naisen kylmä katse lensi hänen ohitsensa. Hän silmäili kaikkia ja kaikkea.

— Mikä laiva tämä on? hän kysyi toisen kerran, mutta hän ei voinut salata sitä hämmästystä, joka oli vallannut hänet. Sillä kellään hänen ympärillään olevista miehistä ei ollut mitään univormua. Heillä oli tummanharmaat, taajaan napitetut vaatteet, jotakuinkin saman väriset kuin torpedovene. Ei yhtään kiiltonappeja, ei kultanauhoja.

Lugeni ei näyttänyt kiirehtivän tyydyttämään nuoren neidon uteliaisuutta. Hän vastasi kysymyksellä.

— Rohkenenko kysyä, hän sanoi kohteliaasti, kenen kanssa meillä on kunnia puhua?

Pikku neiti rypisti kulmakarvojaan ja rupesi verkalleen riisumaan hattua, joka peitti hänen tukkansa.

— Tämä on siis saksalainen laiva, hän sanoi, järjestellessään hatusta valahtavaa tuuheata tuhkanharmaata tukkaansa.

— Ei ole, Lugeni virkkoi inholla.

— No sitten sen täytyy olla itävaltalainen.

Lugeni hymyili.

— Olette vikkelä arvaamaan, kaunis neiti. Mutta teidän täytyy arvata vielä kerran. Me vihaamme saksalaisia ja itävaltalaisia yhtä paljon kuin tekin.

Nuori nainen kääntyi ympäri ja katseli kaikkea epäluuloisesti. Hänen ympärillään seisovat kunnianarvoiset miehet eivät antaneet hänelle mitään valaistusta. Siinä oli sekä vaaleita että tummia naamoja, ja aivan takana hän huomasi yhden japanilaisenkin. Hänen silmänsä pysähtyivät Ambroise Vilmartin kauniisiin ja avoimiin kasvoihin. Hän oli ottanut päästään harmaan öljyhattunsa, ja tuuli leikitteli hänen kiharilla hiuksillaan. Hänen silmissään oli omituinen kiilto, milloin pikku englannittaren läpitunkeva katse sattui häneen.

— Well, neiti sanoi pitkäveteisesti, huomaan olevani vihollisten joukossa. Olette ampuneet kuninkaallisen lentäjäosaston upseerin Tom Murphyn ja tuhonneet Englannin valtion vesilentokoneen, ja minä olen vankina laivassa, jolla ei ole nimeä eikä kansallisuutta. Missä olen? Tahdon tietää sen.

Hän polki jalkaa kanteen.

Silloin kuului peräsinhytistä lempeä ja sointuisa ääni.

— Viekää neiti alas, ääni virkkoi. Ja tarjotkaa hänelle kuppi suklaatia.

XVI.

KYNNET, JOTKA KASVAVAT.

Torpedoveneeseen tuli yhtäkkiä hiljaisuus. Miehet katsoivat hämmästyneinä toisiaan, ja Ambroise Vilmartin otsalle kohosi syvä vihanryppy.

Nuori nainen kääntyi sitä omituista, sointuisaa ääntä kohti, joka niin puhtaalla englanninkielellä oli kehoittanut häntä menemään juomaan suklaatia. Hänen kalpeat kasvonsa tulivat tulipunaisiksi, ja hänen suurissa Gibson-silmissään kimalteli vihankyyneleitä.

— Kuka se on? hän virkkoi.

Silloin Vilmart astui hänen luokseen. Hänen koko äänettömyytensä oli hävinnyt kuin puhaltamalla.

— Neiti, hän lausui kunnioittavasti ranskaksi. Olette joutunut merkilliseen laivaan. Ja luultavasti jotkut sanoisivat, että tämä ei ole oikea paikka englantilaiselle missille. Mutta voitte olla huoleti. Me käymme sotaa. Mutta emme naisia vastaan. Ensimäisen tilaisuuden tullen viedään teidät maihin.

Nuori englannitar katseli epäröiden edessään seisovaa pitkää, voimakasta miestä. Hänen anglosaksilaisten silmiensä levolliseen ilmeeseen oli tullut se häilyvä sävy, joka ilmaisi, että hän ei ollut niin varma itsestään ja kylmäverisyydestään, kuin olisi pitänyt.

— Ja jos tahdotte seurata minua, neiti, Vilmart jatkoi, niin saatte suklaatia. Teidän on kiire myöskin lämmittelemään ja kuivailemaan itseänne. Jos…

Hän aikoi sanoa vielä jotakin, mutta huuto perämiehen hytistä sai hänet lopettamaan keskustelun… Hän katsoi epäröiden ympärilleen, sitten hän kiiruhti pois…

Nuori nainen jäi seisomaan yksinään. Miehet hänen ympäriltään olivat hävinneet eri suunnille. Nyt he seisoivat hoitamassa tykkejä ja torpedon ampumislaitteita. Pieni laiva oli yhtäkkiä aivan kuin muuttunut. Nukkuva peto oli herännyt ja katseli ympärilleen, kaikki kyntensä ulkona. Ja peräsinhuoneesta kuultiin sointuisan äänen jakelevan komentohuutoja… Sähkökello soi ja hiljaisella vauhdilla torpedoveneen terävä keula puski kaakkoa kohti.

Nuori neiti koetti saada vallattomat kiharansa jonkunlaiseen järjestykseen ja riisui tiiviin tuuli-nuttunsa. Se näytti olevan hyvästi vedenpitävä, sillä merivesi oli tuskin päässyt koskemaankaan hänen tummansiniseen silkkipuseroonsa.

Hetkisen aprikoituaan hän lähti astelemaan kaltaista kantta pitkin, pidellen kädellään reunakaiteesta. Tuuli oli jälleen tyyntynyt, ja meri oli peilikirkas. Hän pysähtyi peräsinhuoneen luo ja näki siellä sen pitkän miehen, joka oli auttanut hänet merestä, nojautuneena kompassin tapaisen aparaatin yli. Hänen kauniit kasvonsa olivat punaiset innosta ja kiihkosta hänen tuijottaessaan siihen matalaan lasikuuppaan, jossa joukko eri-värisiä magnetineuloja vapisi kuin haavanlehdet. Hän kuuli kaukaa dynamon jyskytystä.

Laivassa ei kukaan kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Meri oli nyt aivan kirkas kuin peili, ja mainingit tuskin huomattavissa. Haaksirikkoutunut vesilentokone häämötti kaukana näköpiirissä. Hän näytti vielä erottavan sen mies raukan, joka pää puhki ammuttuna istui ohjauslaite kädessä, tuijottaen ijäisyyteen. Muuten ei näkynyt mitään…

Annettiin komento. Ja mitä suurimmaksi hämmästyksekseen hän näki, että laiva nosti Englannin laivaston lipun.

Hän oli huudahtaa suuttumuksesta, mutta huuto pysähtyi hänen huulilleen, sillä äkkiä kohosi vedenpinnalle ohut, harmaa putki vain noin 5-600 metrin päässä torpedoveneestä. Hän tiesi, mitä se merkitsi.

Se oli sukelluslaiva, suunnaten kulkunsa suoraan heitä kohti. Mutta torpedovene ei näkynyt välittävän siitä. Kohtalaisella vauhdilla se jatkoi matkaansa etelää kohti.

Samassa hän kuuli kellon soivan konehuoneessa. Ja kansi hänen allaan rupesi vapisemaan. Hän näki vedenpinnalla harmaanvalkoisen tulen. Se oli kuin merikäärme, joka kiiti eteenpäin hirveätä vauhtia.

Silloin hän tiesi, että nyt tapahtuisi jotakin. Hän tahtoi kirkaista, mutta ei voinut. Torpedovene kääntyi nyt terävässä kulmassa.

Kuului komentohuutoja. Ja valkea esine lensi kuin pitkä teräskala muutamia metrejä heidän takapuoleltaan ja jatkoi matkaansa etäisyyteen.

Mutta torpedovene syöksi hirveätä vauhtia tuota harmaata putkea kohti. Kaikki sen jäsenet vapisivat. Se oli kuin eläin, joka raivostuneena hyökkää taisteluun — esihistoriallinen peto, joka syöksee toisen esihistoriallisen eläimen kimppuun.

Sukelluslaiva koetti kääntää nokkaansa vihollista vastaan. Mutta se ei voinut kääntyä kyllin nopeasti. Torpedovene ajoi valtava ryöppy keulassa suoraan hirviön päälle.

Nuori neiti kalpeni. Mitä tämä oli? Kuului kauhea tärähdys. Merestä kohosi valtava teräskupu ja kaatui kyljelleen; se repeili murtuneiksi teräslevyiksi, kuului räjähdys, ja koko meri heidän ympärillään kiehui… Kaikki tämä tapahtui muutamassa silmänräpäyksessä. Seuraavassa tuokiossa torpedovene kiiti edelleen vesiryöpystä. Mutta sukelluslaiva upposi, ja öljy poreili sen haudalla.

Ambroise Vilmartin kasvot näkyivät peräsinhytistä. Hänen silmänsä olivat kovat ja julmat.

— Ketä ne olivat? nuori neiti huudahti, vaistomaisesti tarttuen hänen käsivarteensa.

— Kirottuja saksalaisia, belgialainen virkkoi, ja hänen katseensa, joka muuten oli niin lempeä ja levollinen, leimusi semmoista vihaa, jota neitonen ei koskaan ollut nähnyt kenenkään miehen silmissä.

Mutta ei se eniten kauhistuttanut nuorta neitiä. Hän oli nähnyt paljon. Vaara oli usein väijynyt ja uhannut häntä. Ja hän luuli unohtaneensa pelon metsästysretkilleen Afrikaan. Mutta se käsi, joka oli uhkaavasti puristettuna nyrkkiin saksalaista sukelluslaivaa kohti, täytti hänet kauhulla. Siinä ei ollut mitään inhimillistä.

Se muistutti karvaista petolinnun kynttä — taikka orangutangin valtaista surmansormea.

Sitä kauheata nyrkkiä katseli eräs toinenkin. Se oli Dick Anstey. Hän nauroi sen nähdessään.

— Ne ovat François Delman kynnet, hän mutisi, jotka nyt kasvavat esiin.

XVII.

NÄYTTÄMÖN TÄHTI.

— Olette englantilainen? nuori nainen kysyi kääntyen Dick Ansteyhin.

Tämä pitkä mies, jolla oli älykkäät, avoimet kasvot, hymyili. Se ei ollut mitään hyvää hymyilemistä, mutta se teki kuitenkin vaikutuksensa pikku englannittareen.

— Ei voi kieltää kansallisia omituisuuksiaan, hän vastasi. Mutta siitä on pitkä aika, kun minä pääsin irti siitä herkästä tunteesta, jota sanotaan isänmaanrakkaudeksi. Mutta käykäähän nyt juomaan suklaatia. Se on hyvää hermostumisessa.

— En minä ole hermostunut, nuori nainen vastasi kiihkeästi. Minä en ole semmoinen, kuin luulette.

Anstey hymyili.

— Ette, sen näkee teistä, hän sanoi.

Neiti katsoi häntä nähdäkseen, oliko hänen sanoissaan jotakin ilkeyttä.
Mutta englantilainen näkyi vain olevan iloinen asemasta.

— Se oli siis saksalainen sukelluslaiva, neiti sanoi hetken vaitiolon jälkeen, reippaasti heilauttaen päätään sitä paksua öljylätäkköä kohti, joka raskaana ja rasvaisena virui merenpinnalla, kimallellen hiljaa iltaruskossa.

— Oli, Anstey vastasi.

— Kaunis liike, neiti jatkoi nojautuen kaidetta vasten. Tässä laivassa nähtävästi ollaan selvillä tehtävistä, hän jatkoi kevyesti. Tuolla on rikki ammuttu vesilentokone ja henkensä heittänyt englantilainen lentäjäluutnantti, ja tuolla poreilevat parinkymmenen saksalaisen jäännökset. Se on sangen jännittävää, mutta en oikein ymmärrä kansallista yhtenäisyyttä.

Dick Anstey katsoi häntä silmiin. Hän oli terävä ihmistuntija ja koetti nyt lukea, mitä piili noitten kauniitten, kylmien kasvojen takana, joista harmaat silmät loistivat semmoisella hohteella, jota hän oli nähnyt vain miesten katseissa.

— Ettekö sure ystävänne kuolemaa? hän kysyi tutkivasti.

Neito kohautti olkapäitään.

— Hän oli vain tavallinen urheilija, hän vastasi kylmästi. Hän otti minut mukaansa, kun minä sitä pyysin. Vaikka se oli vastoin ohjesääntöä. Ehkä hän oli minuun rakastunut. Hän pelasi hyvin jalkapalloa, mutta hänen aivoistaan ei kannattanut juuri mainita.

— Ehkä hänen sydämensä oli parempaa ainetta? Anstey tuumi itsekseen.

Nuori neiti rypisti kulmiaan. Nyt tuon pitkän englantilaisen katseessa oli hienoista ivaa.

— Sitä en tiedä, hän virkkoi vältellen, eikä se minua liikuta… Enemmän olen huvitettu tietämään, mikä on tämän torpedoveneen tehtävänä. Luulisi sen melkein käyvän sotaa omiin nimiinsä…

— Se ei puutu paljon totuudesta, Anstey sanoi… Emme kuulu mihinkään laivastoon. Meillä on sievä kokoelma lippuja peräsalongissa. Käytämme niitä kutakin aikanaan. Mikä meille milloinkin parhaiten soveltuu. Tehdessämme lihaa saksalaisista, nostamme kernaasti Englannin lipun, kuten näitte. Se aina hiukan virkistää niitä, jotka kuolevat taistelussa, kun uppoavat rehellisellä tavalla. Ja sitä paitsi on meitä täällä laivassa monta, joilla on yksityistä selvitettävää Rheinin takaisten herrojen kanssa.

— Olen huomannut sen, nuori nainen virkkoi, vilkaisten vaistomaisesti peräsinhyttiin, missä näki Ambroise Vilmartin kiharaisen pään ja leveän niskan kumartuneena kompassin näköisen aparaatin yli… Loppujen lopuksi meistä ehkä voi tulla hyvät ystävät.

— Tuskin, Anstey sanoi. Te tosin kyllä olette sangen harvinainen nainen, mutta me teemme miesten työtä — vapaitten ja riippumattomien miesten vaarallista työtä. Siihen vaaditaan hyvät hermot.

Neito mietti hetkisen.

— Jos ymmärrän teidät oikein, hän sanoi pitkäveteisesti, niin tämä laiva yksinkertaisesti harjoittaa merirosvousta.

Anstey kohautti olkapäitään ja huiskahutti kädentynkäänsä.

— Emme pidä tässä laivassa siitä nimityksestä, hän sanoi kursailematta. Mutta yleisessä, jokapäiväisessä, kansainoikeudellisessa merkityksessä on nimitys kylläkin hyvä… Tämän laivan kaikkein pyhimmässä istuu mies, joka loukkaantuu, jos sanotte häntä merirosvoksi. Hän on tähteitä eräästä nerosta, eikä hän miellytä teidän kauneudenaistianne. Mutta hän on siitä huolimatta idealisti. Hän kertoo teille, että me harjoitamme kaappausta… Tämä laiva on hänen kuningaskuntansa, ja täältä hän on lujalla pergamentilla sinetteineen päivineen julistanut sodan koko maailmalle. Hän sanoo teille, että se on laittomien miesten taistelua sodan laittomuutta vastaan. Minulla on asiasta toinen mielipide, mutta se merkitsee vähemmän. Teidän pitää jutella hieman hänen kanssaan. Puolessa tunnissa hän käännyttää teidät. Hän on harvinainen mies. Se oli hän, joka pyysi teitä suklaatia juomaan.

— Hänellä on kaunis ääni.

— Ja kaunis sielu.

— Onko hän englantilainen?

— Ei, ikävä kyllä. Muuten hän olisi ollut Yorkin piispana…

Syntyi lyhyt äänettömyys. Torpedovene oli nyt kääntänyt nokkansa itään ja porhalsi kovaa vauhtia Englannin kanavaa kohti. Merelle laskeutui hämärä, ja aurinko laski paksuihin, veripunaisiin pilviin.

— Ja kuka te sitten olette, neiti? Anstey kysyi äkisti.

Englannitar säpsähti, mutta malttoi nopeasti mielensä.

— Se kai ei vaikuta asiaan, hän viimein vastasi.

— Maailmassa on paljon kauniita neitosia, Anstey sanoi painokkaasti. Mutta kaikilla ei ole niin hyvät hermot kuin teillä. Te olette vaarallisten petoeläinten sukua, ellen erehdy.

Nuori neito nauroi. Se oli raikasta nuorekasta naurua, mutta se kuului väkinäiseltä.

Anstey katsoi häntä tarkkaavasti.

— Nyt te paljastitte itsenne, hän sanoi reippaasti. Ette ole ollut näyttelijättärenä kylliksi kauan. Milloin annoitte koenäytäntönne?

— Mutta kuinka te voitte tietää?…

— En ole mikään Sherlock Holmes, Anstey sanoi kuivasti. Mutta olen tavannut elämässäni monta naista. Ikävä kyllä ovat ne saattaneet minut enemmän sekaisin, kuin minulle on ollut eduksi. Olen kuunnellut heidän nauruaan ja heidän itkuaan. Olen nähnyt heidät heikkoina ja vahvoina. Tiedän kylliksi, kuinka vaarallisia, kavaloita ja hurmaavia he ovat. Ja siihen aikaan, kun minulla oli kaksi käsivartta ja halua nauttia elämästä, minua huvitti leikitellä käärmeitten kanssa kultaisen miehuuden paratiisissa. Minusta tuntuu, että siitä on jo kauan. Nyt minusta on tullut filosofi ja olen harjoittanut silmäni näkemään… Se on puoli-vanhojen miesten taito. Eikö totta? Te olette Miss Edna Lyall Empire-teatterista — 19 vuoden vanha ja Englannin ensimäinen "principal boy"?…

Nuori nainen nyökkäsi myöntäen.

— No, oletteko nähnyt minut?

— En. Mutta olen lukenut teistä. Meillä on koko pinkka "Magazine"-lehtiä salongissa. Te olette kuvattuna niissä monessa numerossa. Viime vuonna olitte metsästysretkellä Afrikassa, missä ammuitte leijonan ja kaksi alkuasukasta… Sanokaas, vieläkö lordi Avondale on elossa? Onko hän rintamalla?

— Hänet on ammuttu, näyttelijätär vastasi kuivasti.

— No, se olikin parasta, Anstey tuumi. On parempi kuolla taistelutantereella, kuin olla kovan ja armottoman naisen rääkättävänä.

Nuori nainen katsoi vihaisesti tuota pitkää, yksikätistä miestä.

— Olen kuullut, että merirosvot ovat kohteliaita naisille, hän sanoi kiivaasti.

— Niin olemmekin, Anstey vastasi. Mutta minä olen lakannut leikkimästä naisten kanssa. Yrittäkää te häntä, joka on tuolla sisällä. Hän on nuori tiikeri, jota ansaitsee kesytellä… Mutta olkaa varuillanne, hänellä on hirveät kynnet. Muuten täytyy minun niinkuin kaikkien muittenkin lausua teille tunnustukseni…

— Mistä?

— Kauniista sääristänne, miss Lyall. Kuuluisista kauniista sääristänne.