XVIII.
RALPH BURNS.
Noin 7 ajoissa illalla kulki eräs mies Piccadillyyn päin kaikkein pahimmassa tungoksessa. Ihmisvirta vyöryi edes-takaisin, autot kirkuivat kukin omalla tavallaan, ja suuret irlantilaiset "bob'it" seisoivat kuin pilarit, tehden näyn yhä kirjavammaksi.
Oli sota-aika, eikä mahtavan liikkeen melussa ollut tavallista, vilkasta iloisuutta. Sanomalehtipojatkin vaimensivat ulvontaansa, eivätkä katutytöt prameilleet niin räikeissä ja houkuttelevissa väreissä kuin muuten.
Mutta mies ei kiinnittänyt huomiota näihin ilmiöihin, jotka olisivat hämmästyttäneet jokaista muukalaista. Hän kulki puolelta toiselle, niinkuin ei tietäisi, kuinka saisi ajan kulumaan. Milloin hän kurkisti johonkin akkunaan, milloin tarkasteli jotakin teatteriohjelmaa taikka syventyi "Empire"-teatterin kaunottarien suuriin valokuviin, kiintyen varsinkin nuoren, trikoissa tanssivan neidon kuvaan, joka muodosti "Empiren" näkemisen-arvoisten näyttelijättärien keskustan. Mies huokasi. Sillä tuo nuori näyttelijätär oli hurmaavan näköinen, nojautuessaan prinssin-puvussaan jonkun loihditun metsän maalattua puuta vasten.
— Edna Lyall, mies tuumi. Ja hän kiintyi nimeen sitäkin enemmän, kun hänen taskussaan olevassa sanomalehdessä oli pitkä kuvaus nuoren, etevän neidon katoamisesta. Hänen otaksuttiin hukkuneen vesilentokoneessa. Tämän eriskummaisen näyttelijättären uskaliaisuus ja uhkarohkeus olivat kaikesta päättäen vieneet hänet kuolemaan. Tunnetun sotilaslentäjän Tom Murphyn aivan sopimattoman, mutta inhimillisesti katsoen anteeksiannettavan heikkouden kautta hän oli päässyt lähtemään tiedustelulennolle Kanavan poikki. Eräs englantilainen risteilijä oli löytänyt haaksirikkoutuneen koneen uiskentelemassa muutamien satojen neljännespeninkulmien päässä Scillystä kaakkoon.
Mies tepasteli pois pienen torin yli. Hänellä oli leveät rumat kasvot; mutta silmät olivat kirkkaat ja hyväntahtoiset, ja koko hänen olennossaan oli terveyttä, nuoruutta ja voimaa, mikä sai nuoret, sipsuttelevat pikku-tytöt kääntymään hänen perästään. Mutta hän ei ollut tietävinään. Hän raivasi itselleen tietä tavalla, joka on luonteenomaista miehelle, joka on vuosikaudet tuntenut Lontoon asfaltin jalkainsa alla.
Äkkiä hän pysähtyi erään ravintolan eteen. Näytti siltä, kuin jotakin olisi muistunut hänen mieleensä. Sitten hän pistäytyi baariin. Siellä seisoi kolme — neljä miestä tiskiin nojaten ja hatut niskassa. Yksi heistä nyökkäsi tulijalle.
— Hyvää huomenta, Burns, hän sanoi iloisesti. Liikutko asioilla?
Pitkä mies tilasi Manhattan-cocktailin.
— Olen vain kävelyllä, hän vastasi, kohauttaen kärsimättömästi leveitä hartioitaan… Jos tämmöistä jatkuu, niin otan eron ja menen rintamalle. Lontoo on tullut rauhalliseksi kuin joutsenlampi. Ei mitään rikoksia, ei mitään vaihtelua konnamaisuuksissa… Minä näännyn, Jones hyvä.
— No, sen huomaan, vastasi hymyillen nuori mies, jolla oli tummat kasvot ja hiukan vilkuilevat silmät. Sinä aivan käpristyt kokoon.
Burns joi cocktailinsa,tyytymättömästi murahtaen.
— Ei mitään tehtäviä, ei mitään takaa-ajoa, hän valitteli… Yksinpä anarkistimmekin näyttävät käyneen huilaamaan. Whitechapelista on tullut aivan ihanteellinen paikka, sittenkun Europassa alkoi paukkua. Vai mitä sinä arvelet?
— Minä viihdyn sangen hyvin, Jones vastasi, ja imelä hymy hänen punaisilla, pyöreillä huulillaan tuli melkein vastenmieliseksi. Nyt on niin rauhallista, että voi antautua omiin pikku huvituksiinsa. "Empiressä" on nykyään paljon kauniita naisia.
Burnsin voimakkaat sieramet rypistyivät halveksivasti.
— En siedä patshulin hajua, hän sanoi halveksuen. Siellä oli vain yksi ainoa joka kelpasi, eikä häntä nyt enää ole.
— Tarkoitat Edna Lyallia, Jones keskeytti hänet. Minä olen saanut asian tutkittavakseni. Tulin juuri Portsmouthista katsomasta vesilentokonetta ja Murphy-vainajaa… Ei ole lainkaan varmaa, että kaunis laulajattaremme on hukkunut. Hän on niitä, jotka pysyvät pinnalla. Olisin halukas uskomaan, että hän nykyisin laulelee saksalaisille. Ei niin kaunista naista jätetä virumaan mereen.
Ravintolaan tuli pieni sähkösanomankantaja, katsellen ympärilleen.
Hänen pienet tummat silmänsä tutkivat tarkoin läsnäolijoita, pysähtyen
Burnsin suunnattomiin hartioihin.
— Oletteko Ralph Burns Scotland Yardista? poika kysyi. Burns nyökkäsi.
— Olen ajanut polkupyörällä kaksi tuntia teidän perästänne, poika sanoi, ojentaen sähkösanoman. Se oli kiireellinen pikasähkösanoma… Olen seurannut teitä paikasta paikkaan. Scottin ravintolassa oli eräs, joka oli nähnyt teidän menevän poikki kadun "Empiren" kohdalla. Ja silloin minä ajattelin…
— No, no, poika hyvä, Burns virkkoi hyväksyvästi. Hän repäsi kiireesti sähkösanoman auki ja luki sen kiihtyvällä hämmästyksellä.
Hänen vastapäätään olevalta mieheltä oli äkkiä kadonnut alituinen hymy.
Hänen kasvoilleen tuli terävä, jännittynyt ilme.
— No, hän lausui äänellä, joka kuului teennäisen välinpitämättömältä, mitä sähkösanomia sinä saat?…
Mies, jota sanottiin Ralph Burnsiksi, käänsi sähkösanoman huolellisesti kokoon ja pisti sen rintataskuunsa. Roteva skotlantilainen näytti silmänräpäyksessä muuttuneen ikäänkuin raudaksi ja tuleksi. Yksinpä hänen verikoiramaisilta kasvoiltaankin oli hävinnyt niitten miellyttävä sävy, jonka sijalle oli tullut jyrkät rypyt. Hän katsoi ohi vieressään olevan miehen, ei vastannut hänen kysymykseensä, maksoi juomansa ja riensi ulos.
Hänen virkaveljensä katsoi synkästi hänen jälkeensä ja meni hänkin ulos.
Mutta Ralph Burnsille, mahtavalle skotlantilaiselle, oli tullut tulinen kiire. Hän hyppäsi autoon ja kiljasi ohjaajalle osotteen — niin ääneen, että juuri bsarista ulos astuva nuori salapoliisi Jones kuuli sen.
XIX.
MERIMINISTERIN VIRKAHUONEESSA.
Sir Winston Churchill istui yksityishuoneessaan rummuttaen pöytää sormillaan.
Oli aivan ihmeellistä, kuinka hänen kauniit, pyöreät kasvonsa olivat muuttaneet luontoaan viime kuukausina. Monet sanoivat, että eivät enää tunteneet sir Winstonia.
Mutta asia oli se, että tämä kuuluisa sanomalehtimies, rohkea seikkailija, parlamentillinen urheilija oli tuntenut voimakkailla hartioillaan vastuunalaisuuden taakan. Hänen itsensä huomaamattakaan, jokapäiväiset huolet olivat antaneet hänelle sen vakavuuden, joka ei koskaan ollut kuulunut tämän hilpeän, viisaan ja vallanhimoisen miehen vahvoihin puoliin. Ne pienet, huolellisesti muodostellut leikinlaskut, jotka olivat tehneet hänet niin pelätyksi Englannin parlamentissa, kuuluivat nyt harvinaisuuksiin. Olosuhteet olivat kasvattaneet hänen suurta, laajaa älykkäisyyttään ja perinpohjaisuuttaan. On muuten omituista, kuinka, sallimus aina aikanaan luo omat miehensä ja asettaa ne kaikki oikeille paikoilleen. Vanhat miehet vaipuvat hiljaiseen huomaamattomuuteen, eikä heidän puheensa saa enää yleisen mielipiteen tärykalvoa värähtelemään. Ja hyödylliset miehet syntyvät itse ajan hädästä ja ahdingosta.
Niin oli sota luonut sir Winston Churchillin ja monista hänen sielussaan piilevistä tarmokkaista vaistoista synnyttänyt kaukonäköisen, uutteran ja tarmokkaan toiminnan miehen.
Nyt hän istui aivan yksin virkahuoneessaan ja odotti. Senkin sota oli opettanut Englannin meriministerille — että täytyy osata odottaa, kun on taistelussa.
Ja merkillistä kyllä. Kiivas sotakirjeenvaihtaja buurisodasta, pöyhkeilijä piiritetystä Antwerpenistä, oli vähitellen saanut opituksi odottamisen hyödyllisen taidon.
Oli kulunut puoli tuntia. Silloin kuului kovaa melua etuhuoneesta. Ovi avattiin tavattomalla vauhdilla, ja voimakas, hieman raaka ääni kuului juttelevan sihteerin kanssa.
Meriministeri nousi ja avasi itse oven viereiseen huoneeseen.
— Onko mr Burns täällä? hän kysyi.
— Nöyrin palvelijanne, sir, vastasi pitkä mies, joka seisoi sihteerin pöydän vieressä leveydellään melkein peittäen pikku meriupseerin.
Sir Winston tarkasti eräänlaisella hyväksyvällä ihailulla häntä vastaan astuvaa valtaista olemusta. Hän oli itse urheilija, ja hän ryhtyi kiiruusti arvostelemaan tämän taistelijan arvoa nyrkkeilysalissa.
— Astukaa sisään, mr Burns, hän sanoi ystävällisesti… Ja pitäkää huoli, hän kääntyi sihteeriin, että kukaan ei häiritse… Meillä on vakavia asioita.
— Teillä näyttää olevan hyvät voimat, Churchill alkoi ystävällisesti heidän istuessaan vastatusten pienessä, ylellisesti sisustetussa työhuoneessa.
— On pakko olla lujasti varustettu meidän asemassamme, skotlantilainen sanoi.
— Sikäli kuin olen käsittänyt, mr Burns, ministeri jatkoi samalla äänellä, olette te varsin vaarallisessa asemassa. Olette toisin sanoin metsästämässä anarkisteja täällä Lontoossa.
— Me emme pääse vanhenemaan sillä alalla, Burns sanoi levollisesti. Mutta onhan se sitä, mitä sanomalehtimies sanoo jännittäväksi ja hauskaksi. Ei ole pitkiä aikoja pomminräjähdysten ja revolverinlaukausten välillä. Mutta nykyisinhän ihmiset ovat sangen mukiinmeneviä.
— Te tunnette heidät siis hyvin? ministeri kysyi innostuneena.
— Tunnen, Burns vastasi. Ei niissä ole monta, joka ei olisi minulla kiikarissa. Mutta nyt…
Churchill kumartui äkkiä innostuneena eteenpäin.
— Nyt, te sanoitte… on juuri tällä hetkellä heikäläisten keskuudessa poikkeuksellinen olotila?
— Niin…
— Kuinka niin?
— Kun viime aikoina ei ole ollut mitään työtä, niin voihan siihen olla se syynä. Europan joukkomurhat kai myöskin vaikuttavat osaltaan, että nuo herrat tuntevat olevansa tarpeettomia. Mutta…
— Kuulkaahan, Burns, ministeri sanoi, äkkiä muuttaen äänensä, leirissä ei ole niinkään hiljaista, kuin poliisi luulee. Ja sen tähden olen kutsunut teidät tänne. Teidän täytyy auttaa meitä eräässä asiassa, joka oikeastaan ei kuulu Scotland Yardille, mutta kuitenkin koskee Englannin etuja tuntuvassa määrässä.
Burns rypisti kulmiaan.
— Olisinko erehtynyt, hän tuumi puolittain itsekseen. Olisiko täällä
Lontoossa…?
— Ei, ei, ministeri keskeytti hänet hieman kärsimättömästi. Mutta nyt saatte kuulla. Sanokaas, oletteko kuullut puhuttavan ranskalaisesta salapoliisista, jonka nimi on Pierre Cottet?
— Tietysti. Sukkela mies. Hän on Dieppessä inspehtorina Ranskaan tulevien ulkomailta matkustajain tarkastusasemalla.
— Aivan niin, meriministeri jatkoi vilkkaasti. Hän on lähettänyt meille raportin, jonka mukaan kaksi viikkoa sitten tuli Dieppeen joukko epäilyttäviä miehiä, nousten erääseen kalastajalaivaan. Heillä oli kaikilla ulkoministerin passit.
— No…?
— Mutta nyt käykin ilmi, että nuo passit ovat väärät. Sir Edward ei koko viime kuussa ole antanut passeja puoltakaan siitä määrästä, mistä tässä on kysymys. Suostutteko te, mr Burns, auttamaan meitä ottamalla selville, ketä nuo miehet ovat? — Salapoliisi hypähti istuimellaan.
— Se on mitä helpoin asia maailmassa, hän sanoi vilkkaasti. Minulla on suhteita Dieppessä — eräs mies, joka on suurempi roisto kuin useimmat niistä, joita tunnen. Mutta hän myy hyviä uutisia hyvästä hinnasta.
— Mikä hänen nimensä on?
— Se on eräs ravintoloitsija. Perin kurja mies. Häntä sanotaan
Jerôme-vaariksi. Churchill pudisti päätään.
— Ei käy, hän sanoi.
— Kuinka niin?
— Koska Jerôme-vaari on kuollut. Hänet tavattiin hirtettynä erääseen nostoranaan samana iltana, jona nuo salaperäiset englantilaiset lähtivät Dieppestä.
Burns hypähti seisomaan.
— Mitä sanotte? Jerôme-vaariko hirtetty!… No, silloin on kansainvälisellä liitolla ollut kätensä pelissä. Mutta Jaap van Huysmann on palannut Amerikasta… Ja mitä muuta on tapahtunut?
Ministeri vähän vitkasteli.
— Olemme saaneet oikein sodanjulistuksen, hän viimein sanoi, laittomilta miehiltä. Nämä ovat julistaneet sodan kaikille sotaakäyville valloille. He nimittävät sitä sodaksi sotaa vastaan.
— Ja te luulette?
— Että tämän lystillisen sodan ovat meille aiheuttaneet ne miehet, joita Cottet epäili, mutta ei saanut kiinni sinä iltana Dieppessä. He ovat saaneet käsiinsä torpedoveneen ja harjoittavat nyt kaappausta suuressa mittakaavassa. Kukaan ei ole heiltä turvassa. Luulimme tuon sodanjulistuksen olevan lorua, mutta aika on näyttänyt, että se on mitä verisintä totuutta. Yksi ainoa torpedovene uhkaa koko meidän kauppaamme — eikä vain meidän, vaan myöskin Ranskan.
— Mutta eikö Englannin laivasto…?
— Niin, sepä juuri on hassuinta koko jutussa. Me emme saa kiinni merirosvoja. Torpedovene on kuin noiduttu. Se ilmestyy näkyviin kaikkialla. Täällä ja tuolla ja joka suunnalla. Mutta se livahtaa läpi käsien. Me kierrämme sen saarroksiin. Ja kuitenkin puikahtaa se pois jostakin raosta. Kolmattakymmentä pienempää pikalentäjäämme on ajanut sitä takaa, mutta ei se ole tietävinäänkään. Olemme melkein lakanneet toivomasta saavamme sitä kiinni sillä tavalla. Ja hulluinta on, että saksalaisetkin ovat saaneet tuntea "Hain" hampaita.
— "Hain"?
— Niin, sillä nimellä merirosvot esiintyvät. Kuvaava nimi… Se on viime viikolla upottanut kaksi saksalaista sukelluslaivaa. Mutta tämä ei voi korvata meille kauppalaivastomme kärsimiä tappioita. Sen tähden meidän on pakko keinoilla millä tahansa hävittää tuo hai, joka syö meidän kauppalaivojamme, niinkuin nämä olisivat neekeri-kakaroita… Saatte kauniin tehtävän, mr Burns. Me luotamme teihin. Teidän tulee tehdä, mitä koko Englannin laivasto ei voi tehdä. Saatte avoimen valtuuden toimia omin päin. Voitte käydä asiaan käsiksi, kuinka vain tahdotte, kunhan vain pääsette päämäärään.
Burns oli noussut seisomaan. Hän oli vakavan näköinen, seisoessaan siinä huulet yhteen puserrettuina, kulmakarvat rypyssä ja kädet nyrkissä.
— Minä otan heidät kiinni, hän virkkoi käheästi. Antakaa minulle nopeakulkuinen motorivene, hyvä passi ja suositus Pierre Cottet'lle. Sitten saamme nähdä, eikö "Hai" joudu kiinni.
XX.
KAKSI NUORANPÄTKÄÄ.
Pierre Cottet seisoi jälleen laiturilla, johon Folkestonesta tuleva laiva laski, ja katseli tarkkaavasti kannella olevia harvoja matkustajia. Kulku Kanavan poikki oli ollut viime aikoina uskallettua. Saksalaisten vedenalaisten rohkeat risteilyretket olivat tehneet väylän vaaralliseksi, eikä huhu siitä, että oli liikkeellä myöskin kaappaaja, joka iski sekä ystävää että vihollista, ollut suinkaan vaikuttanut mieliin rauhoittavasti.
Cottet'n tutkiva katse pysähtyi pitkään, rotevaan mieheen. Hän seisoi vähän takalistolla, poltellen piippu-nysäänsä, muutamien kauppamatkustajain tunkeutuessa esiin päästäkseen pian maihin.
Cottet ei oikein pitänyt miehen ulkomuodosta. Epäsäännölliset kasvot ja pienet korvat muistuttivat häntä väkivaltaisista rikollisista ja hän mietti mielessään, että tuon miehen paperit hän katsoisi oikein tarkkaan.
Ja kun mies astui sillalle, kädessä pieni, ruskea nahkalaukku, ja nyökkäsi ystävällisesti ranskalaiselle salapoliisille, esiintyi tämä hyvin jäykästi, ankarasti ja virallisesti. Hän vilkaisi ojennettuihin papereihin ja katsoi hämmästyneenä muukalaista.
— Oletteko te Ralph Burns? hän kysyi, ja hänen äänessään oli hienoinen epäilyksen vivahdus.
— Olen, englantilainen virkkoi lyhyesti. Ja te olette luultavasti
Cottet, kuuluisa Pierre Cottet?
— Kuten suvaitsette, ranskalainen salapoliisi vastasi kumartaen, pikimmältään vilkaistuaan passia helposti tunnettavine valokuvineen ja tultuaan siitä vakuutetuksi, että mikään epäilys ei tässä ollut mahdollinen.
— Saamme työskennellä yhdessä, Burns jatkoi iloisena. Olen iloinen saadessani toimia yhdessä niin kuuluisan virkatoverin kanssa. Minulla on erikoiset terveiset mr Redpathilta.
Ranskalainen joutui yhä enemmän ymmälle.
— Olen hyvin kiitollinen siitä, että mr Redpath muisti minua, hän sanoi hyvällä englanninkielellä. Olin Lontoossa muutamia vuosia sitten Crawleyn, Prinsessankadun rikkaan pankkiirin, murhan johdosta. Olin niin onnellinen, että sain tehdä Englannin poliisille palveluksia, mutta en muista nähneeni teitä, herra Burns, sillä kertaa.
— Se on selvääkin, skotlantilainen vastasi levollisesti. Minä puuhailin siihen aikaan enimmäkseen nyrkkeilyssä ja painissa. Ne olivat surullisia aikoja. Sitten sain toimen Scotland Yardissa anarkistiosastolla yhdessä Patrick Davisin kanssa. Nyt olen juuri kohonnut tarkastajaksi ja odotan tulevani milloin hyvänsä passitetuksi taivaaseen. Mutta sanokaahan, herra Cottet, eikö tästä läheltä mistään saisi vähän kylmää olutta.
Molemmat miehet lähtivät kaupunkiin päin. Kun he saattoivat nähdä yli koko sataman, pysähtyi Burns äkkiä ja osotti erästä nostoranaa.
— Tuohon siis Jerôme-vaari hirtettiin, hän virkkoi.
Cottet katsoi ihmetellen vieressään seisovaa pitkää miestä.
— Niin, siihen. Minä itse löysin hänet. Hän roikkui kuin silli. Mutta kuinka…?
— Herra ties', kuka hänet tappoi, Burns jatkoi. Se oli varmaan joku, joka tunsi tehtävänsä.
Cottet katsoi terävästi virkaveljeään.
— Siitäkö syystä olette tullut Kanavan tälle puolelle? hän kysyi.
— Niin, Burns vastasi lyhyesti. Minua kyllä haluttaisi saada kiinni
Jerôme-vaarin murhaaja. Se olisi hyvä saalis.
Cottet nyökkäsi.
— Minä olen tuuminut samaa, hän sanoi mietiskellen. Jerôme-vaari kyllä jouti minun puolestani menemään helvettiin. Se oli inhottava mies. Mutta meillä oli hänestä hyvää apua. Jos hän olisi elossa, niin…
— "Hai" ei mellastaisi Kanavassa, Burns keskeytti hänet. Mutta minä luulen, että kunhan me molemmat lyömme päämme yhteen, niin pedoille tulee vähän huono olo meidän kulkuväylillämme.
— Huomaan teillä olevan hyvät tiedot, ranskalainen sanoi. Me olemme viikon kuluessa menettäneet kolme laivaa, ja meriministeriössä on aivan suorastaan pakokauhu. Kaikkiin satamiin on lähetetty määräykset pitää silmällä torpedovenettä, jonka keulaan on maalattu hai-kalan pää.
— Oikein, Burns virkkoi. Mutta kenen luulette johtavan tätä joukkoa? hän jatkoi vilkkaasti.
— Minulla on omat ajatukseni, ranskalainen vastasi vältellen.
— Mutta tuntuu siltä, että yhdestä asiasta olemme yksimieliset: että Jerôme-vaarin murhaaja tai murhaajat ovat läheisessä yhteydessä niitten miesten kanssa, jotka ovat julistaneet sotaakäyvälle Europalle sodan.
— Sikälihän meillä on johtolanka, Cottet lausui miettivästi…
— Enemmän… meillä on paljon enemmän. Meillä ei ole ainoastaan lanka, vaan kokonainen manillanuora.
— En ymmärrä teitä oikein…!
— No, se nuora, jolla Jerôme-vaari hirtettiin. Sen täytyy voida kertoa meille yhtä ja toista. Toivon, että sitä ei ole viskattu pois.
— Ei tietysti.
— Minä tunnen vähän manillanuoria, ja olen ottanut muutamia malleja mukaani. Minua huvittaisi tutkia, minkälaisilla aineilla vihollisemme työskentelevät.
Cottet'ta näytti vähän harmittavan. Häntä kiukutti, että tämä suuri, englantilainen nuorukainen, jolla oli niin epälahjakas ulkomuoto oli iskenyt asiaan juuri siitä kohdasta, jota hän itse ei ollut lainkaan ajatellutkaan.
— Minä käsken tuoda nuoran, hän sanoi kuivasti. Missä te asutte? Ja milloinka käymme toimeen?
— Ei ole vara hukata aikaa. Saatuani puoli pulloa olutta ja hiukan voileipää, olen valmis tarttumaan asiaan.
Miehet pysähtyivät "Grand Hotel'in" eteen. Burns vuokrasi siitä huoneen ja sai riittävän määrän olutta.
Sinne tuotiin myöskin se ohut manillanuoran pätkä, jolla Jerôme-vaari oli surmattu.
Burns tutki nuoran hyvin tarkkaan. Hän leikkasi siitä palasen ja vertasi sitä useihin malleihin, joita hänellä oli matkalaukussaan.
— Se on englantilaista tekoa, hän sanoi. Hienompaa manillaa ei ole kaupassa. Katsokaa, kuinka se on hienoa ja notkeaa — niin ohkaista ja niin vahvaa, että voisi kannattaa elefantin. Minä tunnen lajin. Oletteko kuullut puhuttavan Joe Simpsonista?… Ettekö?… Hän oli sen kansainvälisen liigan jäseniä, jonka johtajaa me turhaan olemme monet vuodet etsineet.
Tuon Simpsonin otin kiinni juuri silloin, kun hän oli surmannut erään englantilaisen salapoliisin, joka valepuvussa oli päässyt pujahtamaan anarkistien joukkoon. Me luulimme saavamme puserretuksi Simpsonilta totuuden, sen totuuden, joka epäilemättä johtaisi meidät Jaap van Huysmanniin ja siihen suureen Tuntemattomaan. Mutta suunnitelmamme ei onnistunut. Kun meidän seuraavana aamuna piti noutaa anarkisti vankilasta, oli hän kuollut. Hän oli hirttäytynyt kaikista varokeinoista huolimatta.
Tuli selville, että miehellä oli ollut sidottuna paidan alla ohut manillanuora vyötäisille. Sitä hän oli käyttänyt. Olen tuonut sen mukanani kaikkien mahdollisuuksien varalle.
Suuri skotlantilainen veti taskustaan ohuen nuoranpätkän ja pani sen
Jerôme-vaarin kaulasta tavatun nuoran viereen.
Cottet ei voinut olla huudahtamatta hämmästyksestä.
Sillä molemmat nuoranpätkät olivat niin yhtäläiset kuin kaksi vesipisaraa.
— Nyt ymmärrätte, Burns jatkoi voitokkaasti hymyillen, että joka tapauksessa olemme saaneet kiinni siitä nuoranpäästä, joka vie meidät suoraan Jerôme-vaarin murhaajaan. Ja hänestä ei ole monta askelta —
— Tarkoitatte?
— Hai-kaloihin!
XXI.
ITSE PIRU.
— Oletteko huomannut, Burns kysyi levittäessään huolellisesti lautasliinaa rintansa päälle, että ajatus juoksee parhaiten hyvän aterian jälkeen?
Cottet hymyili ja heitti tutkivan silmäyksen ruokalistaan.
— Se on, kuinka asian ottaa. Mutta en voi kieltää, että muutamat hyvät
Marennes'n…
Burnsin silmät leimahtivat.
— Ostereja, hän huudahti. Kuolema ja kirous! Vihreät Marennes'n osterit vaikuttavat minuun suorastaan innostavasti. Sota on riistänyt meiltä Ostenden osterit, mutta me elämme kuitenkin. Sanokaamme kolme tusinaa, rakas virkaveli. Vihreissä Marennes'n ostereissa on omituista meriveden runoutta. Toivottavasti ne ovat pysyneet kunnossa sodasta huolimatta.
— Taidatte olla aikamoinen herkuttelija, ranskalainen nauroi.
— Minäkö? — No, ei koko Scotland Yardissa ole suurempaa materialistia. Mutta hyvä päivällinen antaa ajatuksilleni lentoa. Se vahvistaa muistoani ja terottaa kekseliäisyyttäni…
Siitä tulikin tosiaan mainio päivällinen. Heidän päästyään kahviin, Ralph Burns helotti kuin ruusu. Ja hän sytytti Muria-sikarin asiantuntijan-nautinnolla.
— Nyt, hän virkkoi, pannen koipensa ristiin, on aika tullut ryhtyä asioihin. Ei kukaan voi päästä puhumalla niin hyviin tuloksiin, kuin me salapoliisit. Minä en välitä paljon analytisestä menettelytavasta. Synteesi on minun alani. Minä rakennan mielelläni teorian — minua ei koskaan ole maittanut kiintyä pieniin, vaivaisiin tosiasioihin ja eritellä niitä kuin kemisti. Alkaaksemme alusta: "Kansanvälinen liiga rikoksen edistämiseksi" on nukkunut kauan. Jumala ties', mistä syystä. Se ei minua liikutakaan. Mutta varmaa on se, että Lontoosta Dieppeen on tullut siitä joukkokunta, joka on ruvennut kalastelemaan sameassa vedessä. Juuri he näyttelevät hai-kalojen osaa… Jos saisimme tietää, kuka on heidän johtajansa, niin olisimme päässeet pitkälle. Dieppestä nuo herrat lähtivät kalastajalaivalla. Mistä se oli kotoisin?
Cottet nojautui häntä kohti.
— Olen tiedustellut sitä pitkin koko rannikkoa, hän sanoi. Mutta se on hävinnyt. Puhuttelin erästä satamaluotsia, joka oli nähnyt sen. Ja hän arveli, sen olevan kotoisin joko Guernseystä tai Jerseystä.
— Ja oletteko käynyt Guernseyssä tutkimassa asiaa?
— En, kuinkapa se olisi mahdollista? Olenhan kuin naulattu tähän paikkaan, eikä meillä ole niin paljon apua, että voisimme järjestää tyydyttävää tarkistusta.
— Sitten tulevat roistojen tuntomerkit? Voitteko muistaa niistä mitään?
— Voin, ranskalainen vastasi. Joukossa oli pari naamaa, joihin kiinnitin huomiota. Ensi sijassa oli eräs pieni, tumma mies, jolla oli ilmeisesti etelämaalaisen ulkomuoto. Hänen kätensä olivat hyvin ylhäiset ja hienot ja kasvoiltaan hän oli herrasmies. Mutta kuvaavinta hänessä oli naamassa oleva arpi, jota hän keinotekoisista peitteistä huolimatta ei voinut kokonaan salata. Se ulottui poskiluusta muutaman tuuman korvan alapuolelle.
Burnsin silmät leimahtivat.
— Kuolema ja kadotus, hän huudahti. Sen täytyy olla Lugeni.
— Kuka? Cottet kysyi innokkaasti.
— Hän sanoo itseään Lugeniksi, Burns vastasi. Aivan viime aikoihin asti on hän asunut Sohossa poikamiesten kodissa. Hän on italialainen, joka tavalla tai toisella on joutunut kieroihin väleihin kotimaansa viranomaisten kanssa. Lontoossa hän on antanut miekkailuopetusta. Hän on hyvin suosittu… Mutta häntä on aina epäilty. Hänet on nähty monta kertaa yhdessä Jaap van Huysmannin kanssa. Ja juuri ennen sotaa hän oli käymässä Hampurissa, missä hän ilmeisesti tapasi joukon miehiä, joitten asiat eivät ole oikealla tolalla. Niin — Lugeni kuului sivistyneeseen rikollisten köyhälistöön… Sitten toiset?
— Heidän joukossaan oli eräs japanilainen.
Burns hyppäsi tuolillaan.
— Solakka, keltainen mies, jolla on suuret poskipäät ja isommat silmät kuin japanilaisilla yleensä?
— Se sattuu aivan paikalle.
— Well. Se oli Sato, Burns sanoi varmasti. Hän on lääkäri ja harjoittaa sen ohella kaikenlaisia pirullisia konsteja. Mutta johtaja — kuka hitto se on?
— Mies, joka johti keskustelua heidän puoleltaan, Cottet sanoi hetkisen vaitiolon jälkeen, näytti älykkäältä työmieheltä. Se oli voimakas mies, noin 40 ikäinen, ja hänellä oli iso parta ja levollinen käytöstapa. Muuten hänessä ei ollut mitään erikoista.
Burns pudisti päätään.
— Ettekö muista enempää? hän kysyi.
— En, Cottet vastasi. Mutta on eräs seikka, joka on herättänyt huomiotani. Samana iltana, jona nuo 40 englantilaista tulivat Dieppeen, eräs sataman vieressä asuva nainen kävi ilmoittamassa poliisille, että jostakin eläinnäyttelystä oli varmaan päässyt karkuun orangutangi. Kun semmoista eläintä ei ollut kaupungissa, niin säikähtyneen naisen ilmoitus viskattiin paperikoriin tavallisena hysterisenä lörpötyksenä…
Mutta nyt saatte kuulla: Kaksi päivää myöhemmin tuli nainen uudestaan erään rakastajansa kanssa, joka oli satamatyömiehenä kanavaliikenteen palveluksessa. Mies kertoi, että juttu orangutangista on sittenkin totta. Sillä samana iltana, jona Jerôme-vaari kuoli, hän oli nähnyt hirveän apinan varjon liikkuvan Jerôme-vaarin hotellissa. Mies oli niin säikähtänyt tuota omituista ja yliluonnollista varjoa, että juoksi peloissaan pakoon… Hän ei ollut puhunut näkemästään mitään, ennenkuin oli lehdistä lukenut Jerôme-vaarin kuolemasta.
Asia näytti meistä silloin vähän hämärältä. Minä tiedustelin sitä asianomaisesta korttelista ja kaivelin tuota orangutangi-juttua, kunnes lopuksi pääsin siitä jonkun verran tolkulle.
Kävi näet selville, että muutamia päiviä sitten oli tullut kaupunkiin — ei orangutangi, vaan hirveän muodoton mies, joka kyllin salaperäisessä valaistuksessa helposti voi mennä Afrikan aarniometsän alkuasukkaasta. Hirviö tuli junalla. Hänellä oli lippu Marseillesta, ja herätti hän kauhua vaunuissa, joissa näyttäytyi. Junailijan olisi tehnyt mieli ajaa hänet ulos, mutta raajarikkoisen silmissä oli jokin ilme, joka sai hänet antamaan armon käydä oikeuden sijasta.
— Ja eikö tätä orangutangi-miestä, Burns kysyi jännityksellä, ole nähty sen jälkeen?
— Ei, Cottet vastasi. Se hävisi yhtä nopeasti, kuin oli tullutkin. Mutta alhaalla satamakaduilla on orangutangi tullut päivän polttavaksi puheenaineeksi. Aivan kuin Jack-Halkaisija olisi päässyt irti, taikka kuin itse piru…
Burns hyppäsi pystyyn.
— Olen lukenut kapteeni Sullivanin, "Carmonian" kapteenin, raportin, hän lausui. Hänkin oli nähnyt itse pirun, silloin kun hai-kalat ryöstivät hänen laivansa… Näitten näkyjen täytyy merkitä jotakin.
— Tarkoitatteko, että orangutangi…?
— On tämän kaappaajajoukon johtaja. Juuri niin. Tahtoisin nähdä sen pirun hirsipuussa.
XXII.
UHKAUS JA KASVOT.
Kului viikko, ja sen aikana Ralph Burnsin motorivene kävi jok'ikisessä kalastajasatamassa Dieppen ja St. Malon välillä.
Mutta vainu petti skotlantilaisen tällä kertaa. Tässä kaappaajassa oli jotakin salaperäistä, se kun lenteli Kanavassa edes-takaisin, tuon tuostakin tervehtien vieraita kauppalaivoja. Se tuli ja meni koko sen suuren laivaston läpitse, joka sitä oli ajamassa takaa, melkein uskomattomalla varmuudella.
Ei ollut ainoatakaan ranskalaista tai englantilaista sotalaivaa, joka olisi voinut ylpeillä nähneensäkään tätä vaarallista ryöväriä. Jos ei ryöstetyiltä laivoilta olisi saatu niin yksityiskohtaisia kuvauksia ryöväreistä, olisi luullut heidän kykenevän tekeytymään näkymättömiksi milloin tahansa.
Ralph Burns pelkäsi jo saavansa pitkän nenän. Hän oli niin varmasti odottanut löytävänsä sen sopukan, josta ryövärilaiva teki retkiään, mutta kaikki ponnistukset olivat turhat…
Lontoon salapoliisin ponnistaessa kaiken taitonsa tarmonsa päästäkseen päämääräänsä, Edna Lyall käyskenteli vapaana ja rauhallisena pienessä torpedoveneessä. Häntä oli kohdeltu erinomaisen suopeasti, hänen käytettäväkseen oli annettu erikoinen hytti, eikä kukaan loukannut häntä millään tavalla.
Tämä nuori nainen oli hyvin viisas. Hän oli kumminlahjakseen saanut sen sielun kylmyyden, joka on niin tuhoisa miehille. Nousseena Lontoon katuojasta hurmaavan ruumiinsa ja sielunsa kohottamana erikoiseksi englantilaiseksi kaunottareksi, hän oli 19 vuoden ikäisenä saavuttanut sen kylmän rohkeuden ja sen levollisen röyhkeyden, jotka tekevät paheen keinoksi kaikkien nautinnonhimon loistavien päämaalien saavuttamiselle.
Edna Lyall ei koskaan antautunut. Hänen sielussaan ei ollut niin paljon hellyyttä ja innostusta, että hän olisi voinut antautua minkään rehellisen tunteen valtaan. Näyttämöstä oli tullut hänen elämänsä siitä saakka, kun hän oli 14-vuotias, ja komedian ihmistä kuluttava taide oli kiinnittänyt hänet kaikkiin niihin ihaniin valearvoihin, jotka joka päivä levittävät myrkkyään voimakkaitten turmeltumattomain miesten keskuuteen.
Mutta tällä "Empiren" nuorella neitosella oli eräs ominaisuus, joka ei ole huonoissa naisissa tavallinen. Hänellä oli lujat hermot ja seikkailunhaluinen veri, joka ei väistänyt minkään vaaran jännitystä.
Lontoon yleisön istuessa "Empiressä" ymmällä ihastuksesta katselemassa kaunista "Hurmaaja-Prinssiä", tiedettiin että tuo säteilevä kaunotar, jolla oli niin isot, viattomat silmät, oli viettänyt koko lomakautensa Afrikassa ampumassa petoeläimiä nuoren lordi Avondalen kanssa.
Edna Lyall oli iskenyt kyntensä tuohon nuoreen mieheen, ja muitten ovelien näyttelijättärien tavoin hankkinut itselleen niin monta kirjallista tunnustusta lordilta, että tämän olisi ollut pakko mennä hänen kanssaan naimisiin. Mutta nuorella anglosaksilla oli parempi onni. Tuli sota, ja lordi Avondale oli sen ensimäisiä uhreja.
Edna Lyallia suututti niin julma sallimus, joka oli riistänyt häneltä loistavan tulevaisuuden. Mutta hän ei surrut. Lordi Avondale oli oiva ja rehellinen nuori mies, mutta hän ei ollut iloinen. Ja Edna Lyall oli kauhean vihainen siitä, että hän ei ollut tehnyt testamenttia hänen hyväkseen, joka oli niin uhrautunut hänelle. Olihan hän matkustanut lordin kanssa Afrikaan, pannen siten uuden tahran arvaamattoman kalliiseen maineeseensa.
Sitten näyttelijätär heittäytyi urheiluun. Sekin oli yksi tie kunniaan, maineeseen ja sopivaan avioliittoon. Sillä aatelisia urheilijoita on verrattain helppo saada pauloihinsa. Siitä johtui, että Edna Lyallin hurmaavat pikku kasvot usein nähtiin Brooklandin lentokentällä — ja niin tapahtui, että kaunis näyttelijätär kaikilla sukupuolensa ja ammattinsa keinoilla oli houkutellut armeijan erään lentäjäluutnantin ottamaan hänet mukaansa Kanavan päälle tekemälleen lentoretkelle, joka Tom Murphyn vei kuolemaan.
No niin — nyt itkettiin Lontoossa hänen kuolemaansa. Mutta miss Edna itse sitä vastoin ei itkenyt. Hänestä tilanne oli sekä hauska että miellyttävä. Tämä oli kyllä suurenmoista merirosvousta.
Mutta merirosvot olivat harvoin iloisia. He tuhlasivat hänelle kunnioitusta ja pientä imartelua. Ja se pitkä mies, jota he sanoivat Ambroiseksi, oli tosin häneen aika lailla hassastunut. Hän käyttäytyi samalla tavalla kuin toisetkin. Mutta hänen nuorekkaassa arkuudessaan ja hänen silmissään oli jotakin, joka muistutti häntä itseään — joka sai hänen tuntemaan voivansa pahoin. Ei hän ollut milloinkaan tavannut nuorta miestä, joka näytteli niin selvästi lempensä vakavuutta. Tuon nuorukaisen sielussa mahtoi palaa voimakas intohimo, — ja miss Edna tunsi tämän mykän ihailun vaikuttavan itseensä.
Mutta enimmäkseen hän seurusteli Dick Ansteyn kanssa. Siinä oli hänen makuisensa englantilainen, salaperäinen, pikkumainen ja hirveän hävytön.
Eräänä iltana heidän istuessaan kannella peräsinhytin takana hän päätti hiukan koetella merirosvon suonta.
— Sanokaahan, hän virkkoi välinpitämättömällä äänellä, heti jatkaen kiemailevasti: "Mitä suunnitelmia teillä on minun suhteeni?"
Anstey hymyili.
— Teidän tahtonne on minun lakini, hän sanoi ivallisesti.
— No, sittenhän ei ole hätää, neito vastasi väkinäisesti naurahtaen.
Minun tekisi mieleni takaisin "Empireen".
— Niin minunkin, jos se vain olisi mahdollista. Mutta minä en voi.
Muistan teidät vielä "Cinderellassa"… teidän kauniit säärenne…
— Lopettakaa nyt jo nuo "kauniit sääret"!… Kertokaa minulle mieluummin hieman siitä, kuinka aijotte saada minut pois laivasta. Minua ei haluttaisi jäädä omien maamiesteni ammuttavaksi.
— Siitä teidän ei tarvitse olla huolissanne, niin kauan kuin meillä on tuolla perämieshytissä kiharatukkainen ystävämme ja hänen aparaattinsa…
Miss Edna kumartui vaistomaisesti eteenpäin. Anstey huomasi hänen liikkeensä ja lopetti heti keskustelun.
Syntyi muutamien minuuttien äänettömyys. Kone kävi nyt vain parin solmun vauhdilla. Oli ihana kuutamoinen ilta. Anstey sytytti vasemmalla kädellään piippunysänsä.
— Ei ole hauska menettää jäseniään, hän vihdoin virkkoi. Ihminen käy enemmän välinpitämättömäksi, vähemmin tarkkaavaksi. Oikeassa kädessä on enemmän järkeä, kuin luulisikaan. Se ajattelee silloin, kun aivot nukkuvat.
— Mitä tarkoitatte tuolla lörpötyksellä?
— Tarkoitan vain, että te voitte olla meille vaarallinen nainen. Jonakin päivänä tahdotte ehkä taas lähteä metsästämään ilmiantaaksenne meidät. Te tiedätte liian paljon.
Hän vilkaisi neitoa pikimmältään. Tämä oli sulkenut silmänsä.
— No? Anstey kysyi ankarana.
Nuori neitonen avasi silmänsä ja katsoi ihmetellen ympärilleen.
— En kuullut, mitä sanoitte, hän virkkoi haukotellen.
Anstey hymyili.
— Kysyin teiltä vain, missä osassa te ensi kerran esiinnytte, hän sanoi naurahtaen. Minä olen huvitettu näyttämötaiteesta ja voisin ehkä antaa teille jotakin opastusta. On usein vaarallista epäonnistua, tiedättehän, varsinkin kun saa esitettäväkseen pääosan, johon ei ole sovelias. Silloin eivät kauneimmatkaan sääret voi pelastaa. Maailma on niin ankara… Ja me täällä merellä olemme paljon ankarammat kuin maailma.
Dick Ansteyn äänessä oli hienoinen uhkaus.
Edna Lyall katsoi haaveksien mieheen, hyräillen jotakin romanssia lemmestä, ruusuista ja keväästä.
Mutta laulu pysähtyi äkkiä hänen huulilleen. Hän näki suoraan edessään peräsinhuoneen valaistusta ilmaventtiilistä semmoiset kasvot, joita hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, vääristyneet, pöhöttyneet kasvot, joissa oli kuin orangutangin leuka ja syvät, kiiluvat silmät kuin uhrinsa kanssa leikkivän käärmeen päässä.
Kului hetkinen. Sitten hirmuinen pää katosi, ja kuu jatkoi taas ikuista hymyään.
Mutta miss Edna ei enää laulanut lemmestä, ruusuista ja keväästä.
XXIII.
KOSINTA.
Seuraavana päivänä "Hai" yllätti erään matkustajalaivan 25 neljännespeninkulman päässä Cherbourgin satamasta. Se oli eräs "Messageries Maritimes"-yhtiön Länsi-Intian reitillä kulkevia laivoja. Puolessa tunnissa rohkeat kaappaajat olivat saaneet tavaraa puolen miljonan frangin arvosta ja tuoneet ne pieneen laivaansa. He jättivät jälkeensä 100 raivoisaa matkustajaa ja kapteenin, joka oli pakahtua vihasta. Matkustajalaivan langaton sähkölennätin kirkui apua joka puolelta, mutta sinä päivänä ei näyttänyt sattuvan olemaan yhtään sotalaivaa niillä vesillä. Cherbourgin satamasta tuli kyllä kokonainen laivasto, mutta sen saapuessa tapahtumapaikalle "Hai" oli kadonnut. Ranskalaiset torpedonhävittäjät hajaantuivat joka suunnalle, mutta pienen kaappaajan huomattiin nyt niinkuin ennenkin liikehtivän niin hyvin, että yksikään niistä ei saanut nähdä edes mastonhuippuja tuosta uhkarohkeasta merisissistä.
Palatessaan torpedoveneeseen ranskalaisesta laivasta, missä oli ollut johtamassa ryöväystä, Ambroise Vilmartilla oli mukanaan suuri nahkainen matka-arkku.
Pikku näyttelijätär, joka lentäjäpuvussaan mitä suurimmalla mielenkiinnolla oli seurannut koko toimitusta, katsoi jännityksellä matka-arkkua, jonka nuori belgialainen nosti laivaan. Neito hymyili. Vain pari tuntia sitten hän oli valitellut tuolle nuorelle miehelle kärsivänsä vaatteiden puutteesta. Ja nyt, — oli synti sanoa, että "Haissa" ei osattu olla ritarillisia.
— En tiedä, miellyttääkö teitä käyttää toisten vaatteita, Ambroise sanoi työntäen matka-arkun hänen eteensä. Mutta hätä ei lue lakia. Minä valitsin, kuka laivassa oli kaunein ja rikkain. Se oli eräs nuori brasilialainen neiti, joka oli matkalla Parisiin. Luulen hänellä olevan säätynsä mukaisen pukuvaraston. Ja sikäli kuin voin nähdä, oli hän jokseenkin saman kokoinen kuin te. Tietysti ei niin kaunis… mutta vähän sinnepäin…
Nuori mies sekaantui hieman puheessaan, ja neito nautti hänen hämmingistään.
— Te olette mies, joka pidätte sananne, hän lausui hymyillen veikeästi. Meistä tulee kyllä hyvät ystävät. Mutta eikö tämä vivahda vähän merirosvoukselta, ja enkö minä tule osalliseksi rikoksesta, jos käytän brasilialaisen hameita?
Ambroise kiivastui.
— Me emme ole merirosvoja, hän lausui tarpeettoman kiivaasti. Käymme omaa sotaamme samoilla ehdoilla kuin kaikki muutkin. Ja me olemme paremmat kuin saksalaiset, sillä me säästämme ihmisten hengen, milloin se voi tapahtua vaarantamatta itseämme.
Hän ei sanonut enempää, sillä tuo nuori nainen ei näyttänyt enää epäröivän. Hän oli jo avannut tuon raskaan nahka-arkun ja istui vaipuneena sen aarteiden ihailemiseen. Brasilialaisella neidolla oli ollut uljaat varustukset. Hänen alusvaatteissaan oli parisilaisen toiminimen leima ja kauniisti järjestetyt silkkihameetkin olivat Poiret & Louis'n atelieestä. Ja madame Paquin'in valmistama oljenkeltainen verkainen kävelypuku sai hänen harmaat silmänsä säteilemään.
Saatuaan tuon runsassisältöisen arkun hyttiinsä, hän istui kauan aikaa ihailemassa sen ihania silkki-, harso-, pellava- ja verkatavaroita. Niin, tämä oli hänen maailmansa, kauniin loisto-naisen häikäisevää ja tuoksuisaa maailmaa. Hänen hienot, valkeat sormensa painuivat arkussa mitä kauneimmassa järjestyksessä hyllyileviin ihaniin koruihin.
Himokkaasti hän hengitti sisäänsä kaikista noista hameista ja paidoista uhkuvaa hienojen hajuvesien tuoksua, ja selvää oli, että nämä vaatteet eivät vielä koskaan olleet hivelleet minkään naisen jäseniä.
Ne olivat hänen — kaikki tyynni. Ja niitten arvo hänen oli merkittävä monella, monella numerolla.
Hän oli niin syventynyt tutkisteluihinsa, että ei nähnyt eikä kuullut hyttiin astunutta nuorta belgialaista.
Ambroise Vilmart oli hyvin kalpea, aivan kuin mies, joka on tavannut kohtalonsa ja vaatii sitä voittosille.
— Sopivatko? hän kysyi.
Pikku näyttelijätär säpsähti. Hänen kätensä haparoivat pitkin arkkua, ikäänkuin hän tahtoisi puolustaa sitä hyökkääjältä… Mutta hän malttoi pian mielensä.
— Vai niin, tekö se olette, hän sanoi, heittäen belgialaiseen nopean, tutkivan katseen. Hän oli nähnyt tuon ilmeen miehen silmissä ennenkin — sen epätoivoisen uhman, joka on niillä, jotka uskaltavat yrittää kuolemanhyppyä.
— Olen teille hyvin kiitollinen, hän jatkoi ystävällisellä äänellä. Hän tahtoi voittaa aikaa ja tavalla taikka toisella torjua nuoren miehen raivokkaan tunkeilevaisuuden… Mutta en tiedä, voinko ottaa vastaan teiltä kaikkea tätä.
Belgialainen näytti tyytymättömältä.
— Tehän olette loukkaantunut niistä, hän sanoi lyhyesti.
Neito nyökkäsi ja nousi pystyyn. Luonnollisesti hän ei koskaan ollut aikonut antautua mihinkään siveellisiin epäröimisiin arkun sisällöstä. Mutta hän tiesi, että tuommoinen pieni vastarinta vaatetti häntä.
— Haluaisin kernaasti, jos se käy päinsä, ottaa toisen puvun päivälliselle, hän lausui ystävällisesti — hyvin mielissään siitä, että oli keksinyt tämän keinon päästäkseen eroon työläästä ihailijasta.
Mutta Ambroise Vilmart ei liikahtanut. Hänessä virtasi äitinsä vakava veri, ja hän oli niitä miehiä, jotka noudattavat päätöstään katsomatta oikeaan tai vasempaan.
— Teidän täytyy suoda minulle muutamia minuutteja, miss Lyall, hän virkkoi kulmiaan rypistäen.
Mutta juuri niitä minuuttejapa neito ei tahtonut suoda hänelle; mutta hän käsitti pian, että tämä vaarallinen nuorukainen ei ollut niitä, joitten suun sai tukkoon namusilla.
— Hyvä ystävä, voitte saada niin monta, kuin tahdotte, hän huudahti hyvästi teeskennellyllä hämmästyksellä. Mutta meillähän on aikaa yllin-kyllin, mikäli minä tiedän.
Hän oli toivonut, että tämä pieni nuhde olisi kääntänyt miehen ajatukset toisille urille, mutta Ambroise Vilmart, tasankojen mies, oli nyt kerta kaikkiaan semmoinen kallio, jota ei käynyt horjuttaminen.
— Sallimus on teidät meille lähettänyt, Ambroise alkoi kiertelemättä. En tiedä, oliko se hyvä vai paha sallimus. Aivan kirjaimellisesti puhuen, taivas teidät lähetti. Jos minä en olisi nostanut vedestä tätä taivaan lahjaa, niin te olisitte nyt kuollut… Otaksun myös, että Englannissa te olette kuollut ja sanomalehdet ovat teidät haudanneet.
Miss Edna hymyili, ja hänen harmaat silmänsä olivat kiintyneet tuohon nuoreen mieheen rukoilevin ja lapsellisin katsein. Se teki miehen taas epävarmaksi, mutta hän puri hammasta ja jatkoi:
— Kun seison tässä tänä iltana, niin johtuu se siitä, että minä rakastan teitä.
Tämän sanottuaan, hän tuli tummanpunaiseksi. Ja miss Edna, joka oli pitänyt häntä silmällä, käsitti tyytymättömyydestään huolimatta, että tämä kainosteleva nuorukainen oli harvinaisen kaunis mies, josta useimmat naiset mielellään olisivat kilpailleet. Mutta miss Lyall ei ollut toisten kaltainen, ja hänen suunnitelmansa olivat aivan liian haaveilevat ja lennokkaat pysähtyäkseen kauniiseen merirosvoon.
— En tiedä, kuulitteko, mitä sanoin? Ambroise kysyi hieman kiivastuen hänen vaikenemistaan… Tuliko tämä ehkä liian äkkiä?… Mutta täytyyhän teidän tuntea voimanne. Minä tunsin sen ensi silmäyksestä, kun te avasitte silmänne. Ja nyt olette joutunut tukalaan asemaan. Me emme uskalla päästää teitä luotamme. Ja toiselta puolen on asemanne täällä laivassa ajan mittaan sietämätön. Teidän olisi järkevintä tulla minun kanssani naimisiin, miss Lyall. Silloin teistä tulisi meikäläinen. Teitä kannetaan käsillä. Teistä tulee tämän laivan hyvä tähti…
Miss Lyall tunsi äkkiä vihan kuohahtavan tuota nuorukaista vastaan, joka muitta mutkitta ehdotti hänelle avioliittoa, joka oli niin kaukana hänen kunnianhimostaan. Mitä hän tuolla kiharatukkaisella nuorukaisella tekisi? Hän aikoi antaa kieltävän vastauksen, mutta äkkäsi samalla Ambroisen oikean käden, joka oli puristettuna oven salpaan.
Ja taas hän tunsi käsittämätöntä pelkoa tuota kynsien tapaista, karvaista nyrkkiä kohtaan, joka näytti olevan luotu kuristamaan. Se kukisti hänen uhmansa. Tässä täytyi olla kärsivällinen. Hänen aikansa kyllä tulisi.
— Enhän lainkaan tunne teitä, hän kuiskasi.
— Opitte kyllä pian tuntemaan, mies vastasi ahdistaen. En ole mitään muuta kuin se, minkä näette edessänne — uhkarohkea, rikolliseksi syntynyt insinööri, joka on tehnyt erään suuren keksinnön. Rahaa minulla on tarpeeksi, vaarat väijyvät ympärilläni kuin korppikotkat, seikkailut loistavat vanavedestämme — ihanaa elämää sille, joka on nuori ja toivoo nopeata loppua ja kaunista kuolemaa.
— Minulla ei olisi mitään vastaan nähdessäni tuon röyhkeän miehen hirressä, hän ajatteli. Mutta hän kuiskasi vain samalla äänellä:
— Tämä tulee kaikki niin yhtäkkiä. Te tiedätte, että minä olen vielä niin nuori… Ja uskonnollinen vakaumukseni kieltää minua menemästä naimisiin ilman papin vihkimistä.
Hän iloitsi tästä hyvästä keksinnöstä ja vilkaisi salaa kosijaansa.
Ambroise raukka oli sangen onnettoman näköinen.
Silloin kuului käytävän ilmaventtiilistä lempeä ja levollinen ääni.
— Älä ole siitä huolissasi, lapseni. Laivassa on pappi. Minä olen vihkinyt useita satoja pariskuntia Salomonin saarilla. Lähetyssaarnaajavaltakirjani on täysin kunnossa… Voimme ryhtyä toimeen viidessäkymmenessä minuutissa.
XXIV.
VIISIKYMMENTÄ MINUUTTIA.
Kuuluisa näyttelijätär, "Empiren" ylpeys, istui hytissään jälleen yksin.
Hänen korvissaan soi lakkaamatta: viidessäkymmenessä minuutissa! Hän oli kauhean kiihdyksissä. Koko hänen riippumattomuutensa huusi tätä hänen vapaalle tahdolleen tehtävää väkivaltaa vastaan. Ja niin yhtäkkiä kuin se oli tullut! Hän ei ollut saanut aikaa tehdä vastarintaa. Siinä äänessä, jonka omistajaa hän ei ollut koskaan nähnyt, oli jotakin ihmeellisen hypnotisoivaa. Se vihloi hänen korviaan kuin lempeä uhkaus, jota ei voinut välttää.
Tämä laiva oli täynnä hirviöitä ja salaisia uhkauksia. Ja yhtäkkiä hän muisti ne kamalat kasvot peräsinhuoneen venttiilistä. Hänestä tuntui, kuin aarniometsän kauhut olisivat ottaneet asuntonsa tämän vaarallisen teräspedon sielussa.
Edna Lyall ei pelännyt miehiä. Niitä hän oli käärinyt sormiensa ympäri siitä hetkestä alkaen, kun naisvaistot olivat hänessä heränneet. Ne eivät koskaan olleet saaneet valtaa hänen tunne-elämästään. Katse hänen silmistään, hymy hänen huuliltaan oli riittänyt tekemään tyhjiksi rohkeimmatkin toiveet. Hän oli syntynyt hallitsemaan miehiä kauneutensa ja norjan, suloisen ruumiinsa voimalla.
Ja nyt tuli tämä nuori kiharatukkainen mies ja tahtoi mennä hänen kanssaan naimisiin viidenkymmenen minuutin perästä.
Edna puri hammasta ja nousi seisomaan. Se ei tapahtuisi koskaan. Mennä naimisiin merirosvon kanssa, joka tavallaan seisoi jo toisella jalalla hirsipuun portailla — mikä toivoton, idiotimainen skandali! Se tekisi tyhjiksi kaikki hänen suurenmoiset suunnitelmansa. Hän pui nyrkkiin pienet sormensa, joissa jalokivet loistelivat. Ne olivat koruja, joita hän oli saanut Englannin aatelisilta ja ylhäisimmiltä miehiltä…
Silloin hän taas kuuli äänen käytävästä. — Kehoitan teitä ottamaan päällenne valkoisen leningin. Se on niin juhlallista. Myrttiseppelettä emme ikävä kyllä voi hankkia. Mutta teidän täytyy kiiruhtaa. Sulhanen odottaa!
Nuori neitonen lyyhistyi kokoon. Vihainen katse hänen silmistään hävisi ja niihin tuli sen sijaan omituisen pelon ilme. Hän kumarsi päätään eteenpäin, niinkuin olisi pelännyt, että häntä lyödään.
— Tulen aivan heti, hän sanoi melkein nöyrästi. Hän ei tuntenut enää omaa ääntään.
Sitten hän rupesi penkomaan arkkua. Ja kun hänen kätensä koskettivat kaikkea tuota kimaltelevaa silkkiä, oli se kuin palsamia hänen huoliinsa ja uhmaansa. Mitä oli avioliitto, rakkaus ja kaikki muu sen rinnalla, joka hänen elämässään yksin oli todellista: kaunis silkki, hohtokivet ja kalpea kulta väsyneine, tuijottavine silmineen?… Tässä tukevassa, suunnattomassa nahka-arkussa oli hänen valtansa ja voimansa: Pehmeä "Liberty", joka imeytyi hänen vartalonsa ympärille kuin kultainen panssari, loistelias "Taffeta", joka kuiskutti aisteja hurmaavia sanoja miesten korviin.
Niin — kyllä hän osasi konstinsa. Häntä miellytti nähdä miesten ryömivän jaloissaan ja kerjäävän vaivaista suosionosotusta. Ja äkkiä hän muisti, kuinka nuori lordi Avondale, Englannin parhaimpien nimien kantaja, oli rukoillut häntä polvillaan rupeamaan hänen rakastajattarekseen huimaavilla ehdoilla. Mutta hän oli pudistanut vaaleata päätään, ja viattomuus oli loistanut hänen silmistään. Hän tunsi kasvonsa ja vallitsi kaikkia niitten ilmeitä. Paheissa hän oli kieriskellyt varhaisimmasta nuoruudestaan; hän oli läpikäynyt koko turmeluksen ohjelmiston siitä ajasta lähtien, jolloin hän kulki paljain jaloin Hounslow'ssa, hamaan siihen päivään saakka, kun esikaupungin tyttönen rupesi järjestämään viettejään ja lyömään niillä kultakolikoilta.
Mutta lordi Avondale ei ymmärtänyt mitään. Ja eräänä päivänä lordi pyysi häntä vaimokseen. Hän muisti hyvin sen illan Savoy-hotellissa. Sillä hän oli punastunut korvia myöten, eikä sitä ollut sattunut hänelle moniin vuosiin. Well — se ei ollut, niinkuin lordi Avondale kuvitteli mielessään, kainouden neitseellistä punastusta, joka loi kultaisen hohdon hänen vaaleille kutreilleen — ei, se oli hänen öittensä kunnianhimoinen unelma, josta nyt oli tullut todellisuus. Juopottelevan isän ja kevytmielisen äidin tytär Hounslow'sta kohoaisi loasta Englannin ylhäisinten naisten joukkoon…
Oi, että sen hassun miehen piti mennä sotaan ja jättäytyä ammuttavaksi ensimäisessä yrityksessä. Se oli verinen loukkaus häntä ja hänen tulevaisuuttaan kohtaan!
Hän polki jalkaa lattiaan.
Ja nyt tuli tuo nuori kiharatukkainen mies ja vaati häntä kanssaan naimisiin. Se oli liian naurettavaa! Ei iki-maailmassa!
Mutta hänen uhmansa ei ollut enää vakuuttavaa. Hänen ympärillään oli vahvoja, näkymättömiä voimia, jotka herpaisivat hänen tahtonsa… Häntä ympäröivät häjyt silmät, jotka näkivät hänen läpitsensä… ja taas hän oli näkevinään nuo hirveät aarniometsän kasvot vääristyneine, epäinhimillisine ryppyineen…
Hänen vastustusvoimansa tuntui lamautuvan joka kerta, kun hän ajatteli noita kasvoja, jotka olivat syöpyneet hänen verkkokalvoonsa eivätkä koskaan haihtuneet.
Ja verkalleen hän rupesi pukeutumaan. Hän näyttäisi noille ympärillään oleville vaiteliaille ja uhkaileville miehille, kuinka ihana ja himoittava nainen hän oli. Tästä päätöksestä hän sai uutta eloa… Hän häikäiseisi nämä merirosvon paholaiset, hän näyttäisi, mikä voima Englannin kauneimmalla näyttelijättärellä oli, kun hän käytti kaikkia toalettitaiteen aseita. — Taas hän syventyi brasilialaisen arkkuun ja valikoi siitä Poiret'n atelieessä valmistetun keltaisen silkkileningin.
Hän otti sen esille ja katsoi sitä tyytyväisenä. Se oli erinomaisen rohkea empire-leninki, kaula syvälle avonainen ja hame poimutettu. Se muistutti häntä eräästä hänen viimeisistä näyttämöpuvuistaan. Niin — englantilainen, joka aina puhui niin suurella kunnioituksella hänen sääristään, saisi vähäisen aavistuksen kaikista hänen hurmaavista täydellisyyksistään. Hänessä heräsi näyttelijätär ja varieté-laulajatar. Nyt hän näyttelisi harvinaiselle yleisölle. Ja hän esittäisi osansa hyvin!… Sitten hän myöhemmin puhuttelisi sitä miestä, joka pyrki loukkaamaan hänen riippumattomuuttaan… Sen miehen onni loppuisi lyhyeen.
Ja kuitenkin, hänen pukeutuessaan kiiruusti tuohon rohkeaan Parisin kuosin mukaiseen leninkiin, joka olisi hänen morsiuspukunsa, hänet valtasi ajatus, että monet tuhannet naiset olisivat kadehtineet häneltä tuota komeata jättiläistä, joka nyt seisoi jossakin ryövärilaivalla vapisten kärsimättömyydestä ja lemmestä. Se oli kaunis mies, tuo Ambroise Vilmart, mutta mitäpä hän välittäisi kauniista miehestä? Hän voisi saada Lontoossa semmoisia kymmenittäin, kun tarvitseisi autonohjaajaa tai lakeijaa…
Kymmenen minuuttia myöhemmin koputettuaan hänen ovelleen ja astuttuaan hyttiin, Lugeni oli vähällä huudahtaa ihastuksesta. Hän oli nähnyt kauniita naisia Rooman hovitanssiaisissa, ja eräs hurmaava nainen oli karkoittanut hänet niistä piireistä, joihin hän kuului. Mutta hän ei muistanut seisoneensa vastatusten niin säteilevän olennon kanssa kuin se, jonka hän nyt tapasi tässä pienessä, ahtaassa huoneessa.
Mutta hieno tykistöupseeri malttoi pian mielensä ja kumarsi täydellisellä siroudella tuolle nuorelle naiselle.
— Bellissima, hän sanoi kunnioituksella. Minä olen nuoren ystävämme puhemies. Suvaitkaa tarttua käsivarteeni, niin vien teidät vihkipallille.
Edna katsoi tyydytyksellä pientä italialaista, jolla oli niin hehkuvat silmät ja luja katse. Hänellä oli yllään mitä nuhteettomin hännystakki, ja orvokinväriset liivit istuivat kuin valetut hänen samalla kertaa voimakkaalla ja sirolla varrellaan. Tukka oli hieman ohimoilla harmahtava, ja iso arpi poskessa kertoi verisestä seikkailusta.
Neito astui hänen luokseen ja laski siron kätensä hänen käsivarrelleen.
— Kuulkaahan, hän sanoi sulavasti, kenenkä kanssa minä menen naimisiin? Ja hän höysti kysymyksensä hymyllä ja kiemailevalla liikkeellä.
Mutta italialainen vetäytyi kuoreensa, omituisesti hymyillen. Hän ihaili naisellista kauneutta, mutta elämä oli opettanut hänen halveksimaan naisia.
— Sulhanen odottaa, hän sanoi kohteliaasti. Saatte semmoisen miehen, kuin ansaitsette. Jos pidätte hänestä, niin hän pitää teistä. — Hän keskeytti äkkiä ja katsoi tiukkaan naista.
— Ja teidän tulee muistaa yksi asia.
— Mikä?
— Että miehellänne on uskolliset kädet sille, jota hän rakastaa, mutta kynnet sille, jota hän vihaa.
Neito säpsähti vaistomaisesti. Hänestä tuntui, kuin kylmä väristys olisi karminut hänen selkäänsä. Taaskin nuo kynnet — nuo hirmuiset kynnet.
Sitten hän kumarsi ja tarttui nöyrästi huokaisten Lugenin käsivarteen.