XXV.
VIHKIÄISET.
Pekka Pleymillä oli vähän rahvaanomainen maku teatterimaiseen. Entisen raskaan-sarjan painijan ja lähetyssaarnaajan heikkoutena oli pukea tekonsa vahvasti dramalliseen muotoon. Hän tahtoi verhoutua semmoiseen salaperäisyyteen, joka vaikuttaa voimakkaasti ja huumaavasti alkuperäisellä asteella olevien ihmisten mieliin.
Hän oli tavattoman viisas mies, mutta hänen sivistyksensä oli seikkailurikkaan nyrkkivallan ajoilta. Hän oli paljon lukenut, eikä hänen maailmansa tullut suuremmaksi, kun hänen runneltu ulkomuotonsa sulki hänet pois sykkivästä, yhteiskunnallisesta elämästä. Sen vuoksi François Delma, joka antoi erinomaisen arvon tanskalaisen terävälle ja läpitunkevalle ymmärrykselle ja hänen uskomattomalle rohkeudelleen, ei ollut rohjennut panna häntä minkään yrityksen etupäähän. Hän oli tähän saakka ollut vain "mukana" niissä valtavissa yrityksissä, joita tuo suuri ranskalainen pahantekijä-sanomalehtimies oli pannut toimeen vahvimmalla järjestöllä, mikä vielä oli nähnyt päivänvaloa rikosten historiassa.
Pekka Pleym istui, kuten hän itse mielellään lausui, niinkuin lihava ristihämähäkki verkkonsa keskellä, joka kauhistutti koko sivistynyttä maailmaa sodan kauhujen keskellä. Ja tuo hirmuinen raajarikko nautti vallastaan, miljonien kasaantuessa hänen pieneen laivaansa.
Ja tänä iltana hän tunsi olevansa oikeassa vauhdissaan. Häntä ei ollut näkynyt sen koommin, kun kaunis englannitar oli tuotu "Haihin". Ja vielä vähemmin hän piti Ambroise Vilmartin kiihkeästä rakastumisesta pikku näyttelijättäreen. Hän tunsi syvää epäluuloa naisiin ylipäänsä, eivätkä hänen varovaiset havaintonsa olleet vahvistaneet hänessä uskoa tähän sievään hurmanhenkeen. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli hukuttaa tyttö kuin kissanpoika. Mutta Ambroisen takia hän säästi neidon, ja Pekka Pleym se sitten järjesti tämän naimakaupan tukkiakseen naisen suun.
Koko maailmassa ei ollut mitään, mitä hän ei olisi uhrannut tälle nuorelle belgialaiselle. Hän näki tässä nuorukaisessa sen nousevan valon, sen synnynnäisen päällikön, jonka tarvitsi vain varttua kokemuksessa ja tunnottomuudessa itse tarttuakseen niihin ohjaksiin, jotka olivat kirvonneet François Delman käsistä.
Mutta nyt hän oli saanut tilaisuuden antautua hillittömästi teatterin voimakeinoihin. Mikään kappeli ei olisi voinut olla juhlallisemmin koristettu kuin "Hain" upseerisalonki tänä päivänä Kanavassa, kun Pekka Pleym, vanha ja epäilyttävä lähetyssaarnaajanvaltakirja taskussa, oli ottanut solmiakseen nuorukaisensa yhteen "Empiren" tytön kanssa. Ajatus oli kiihoittanut Pekka Pleymin henkistä mielikuvitusta, ja Edna Lyall sai kiittää yksistään Ambroisen intohimoista lempeä ja Pekka Pleymin jumaluusopillista kunniantuntoa siitä, että sai pitää henkensä.
Salonki oli koristeltu valkealla silkillä, joka taidokkaasti oli ripusteltu raskaiksi, vaikuttaviksi seinäverhoiksi. Lattialle oli levitetty kallisarvoinen Bryssel-matto, jolle oli siroteltu ryöstetystä ranskalaisesta laivasta saatuja ruusuja. Perälle oli tehty pieni alttari, jonka edessä oli iso, nahkapäällyksinen nojatuoli, ja siinä istui Pekka Pleym. Päivän kunniaksi hän oli pukeutunut raskaaseen silkkikaapuun, joka näytti kuuluneen jollekin piispalle.
On hyvin mahdollista, että tanskalainen uskoi tämän arvokkaan hengellisen asun pukevan häntä. Mutta ikävä kyllä — hän erehtyi surkeasti. Piispan puku hullunkurisine kultaketjuineen, joka sekin oli ollut saman brasilialaisen neitosen omaisuutta, jota Edna Lyall sai kiittää morsiusleningistään, teki hänen rypistyneet kasvonsa vieläkin rumemmiksi. Ja kalotti, jolla hän oli verhonnut punaisen tonsurinsa, sai enemmän kuin mikään muu hänet näyttämään valepukuiselta gorillalta.
Salongissa oli muuten vain puolisen kymmentä miestä. He olivat kaikki juhlapuvussa. Nähtävästi ei ollut saatu hankituksi useampia kuin nämä hännystakit, jotka muuten kaikki oli tehty viimeisen kuosin mukaan ja parhaitten kansainvälisten räätälien valmistamat. Tuossa käveli Jarvis, koneenkäyttäjä, muristen ja ikävöiden likaisiin vaatteisiinsa ja koneittensa ääreen, ja tuossa seisoi Dick Anstey kotkankasvoineen ja ivallisine hymyineen, hajamielisesti heilutellen tyhjää oikeata hihaansa, ja tuossa istui Sato, ohuena ja solakkana, puhdistellen kultasankaisia kakkuloitaan.
Ambroise Vilmart nojasi aivan tuon tilapäisen alttarin edessä olevaa rautapylvästä vasten. Hän oli hyvin kalpea, ja musta puku, joka istui mainiosti hänen voimakkaalla ja lihaksisella varrellaan, puki hänen jyrkkiä ja voimakkaita kasvojaan. Mutta hän ei näyttänyt olevan mikään iloinen sulhanen. Hänen harmaissa silmissään oli onnettomuutta ennustava hehku, hänen tuijottaessaan eteensä, ja hänen kaunis, kiharatukkainen päänsä oli hiukan kumarassa — niinkuin olisi kuunnellut jotakin kaukaista ääntä.
Ambroise Vilmart kuunteli sinä päivänä kohtalon äänettömiä askeleita, mutta hän ei kuullut niitä taikka ei tahtonut kuulla. Hän käsitti, että ennemmin taikka myöhemmin hän olisi katuva tätä päivää… Hänen vaistonsa ilmaisi hänelle, että nyt hän oli menossa alaspäin kärsimysten ja intohimojen helvettiin. Mutta hän ei siitä välittänyt. Hän oli alottelija — vasta-tullut, joka ei vielä tuntenut lemmen käärmetarhan matelijoita. No niin — siitä hän saisi kärsiä!…
Äkkiä hän avasi silmänsä. Hän kuuli askeleita käytävästä. Hitaita askeleita. Hänen rintansa tahtoi pakahtua. Nyt oli hetki tullut.
Ovi avautui. Piilossa olevat urut virittivät häämarssin, ja kynnyksen yli astui Edna Lyall, hymyillen ihaninta ja riemuitsevinta hymyään. Kuningatar hän oli, ja Ambroise Vilmartin posket kalpenivat valkeammiksi hänen päänsä päällä riippuvia silkkiköynnöksiä. Hän tarttui rautapatsaaseen, jotta ei kaatuisi, ja vain äärimmäisin tahdonponnistuksin hän voi pysyä pystyssä.
Edna Lyallin katse hipaisi häntä. Se lensi läpi valkoisen huoneen ja hänen tielleen siroteltujen tuoksuvien kukkien yli.
Ja se loistava hymy, joka oli vallannut kaikki nuoren Englannin sydämet, levisi nyt kautta huoneen. Olihan hän nyt näyttämöllä.
Mutta yhtäkkiä hänen harmaat silmänsä keksivät nahkatuolissa istuvan kamalan kummituksen. Tuo loistava olento, jolla oli niin pyöreät, suloiset olkapäät, näytti saavan kuin horkan puistatuksen.
Silloin Pekka Pleym nousi jäykkänä ja mahtavana. Ja hän ojensi runnellut kätensä ja hänen torvimainen suunsa suipistui.
— Olkaa tervetullut, miss Lyall, hän lausui sanomattoman lempeällä äänellä. Teidän ei tarvitse peljätä mitään. Te olette semmoisten miesten keskellä, jotka tahtovat olla teidän tukenanne maailmassa, niinkauan kuin olette meille uskollinen…
Nuori näyttelijätär katseli hämillään ympärilleen. Tuo kaunis, sointuva ääni tuntui hänestä hyvältä. Nuo vääristyneet kasvot eivät enää näyttäneet pelottavan häntä.
— Miss Edna Lyall, Pleym jatkoi tavattoman arvokkaasti, sallimus on tuonut teidät luoksemme. Se ei varmaankaan ollut mikään sattuma. Elämä ei usein haaskaa lahjojaan, ja tässä tilaisuudessa se on antanut meille teidät. Vastalahjaksi me annamme teille aviomiehen — nuorimman ja toivorikkaimman meistä kaikista. Ambroise Vilmartilla ei ole enää isänmaata. Mutta hän on ennemmin taikka myöhemmin tuleva kuninkaaksi maailmassa, jota te olette rakastava.
Ja entinen lähetyssaarnaaja levitti hirmuiset kätensä, ja aivan kuin unessa pikku näyttelijätär kuuli, kuinka tuo mies, jolla oli niin kamalat kasvot ja lempeä ääni, puhui kauniita ja suloisia sanoja avioliitosta, rakkaudesta ja uskollisuudesta. Erikoisen kauan hän viipyi kuvauksessaan uskollisuudesta elämässä ja kuolemassa.
Ja kuin unessa miss Edna Lyall ja Ambroise Vilmart vihittiin toisiinsa mitä täydellisinten säädösten mukaan niin kirkollisten menojen ja virsien kuin sormusten ja urkujensoiton puolesta.
XXVI.
PIENI TEATTERITEMPPU.
Muutamia päiviä myöhemmin "Hai" lepäsi varmassa luolassaan Guernseyn luona. — Tullessaan kannelle, mrs Vilmart — niinkuin kaikki häntä nyt kutsuivat — pysähtyi hämmästyneenä seisomaan paikalleen. Minne silmänsä käänsikin, hän näki korkeita kallioseiniä, holveja ja pilareita aivan kuin kaartuneina ihanan, puoliksi peittyneen meren yli. Aivan heidän vieressään oli pieni kalastajalaiva, ja torpedoveneen miehistö oli innokkaassa puuhassa lastaamassa sen suureen lastiruumaan kaikenlaisia nassakoita, arkkuja ja tynnyreitä.
Keulassa aivan etummaisen tykin luona seisoi hänen miehensä. Edna tunsi hänen leveän selkänsä ja iloisen äänensä. Siihen oli tullut kummallisen kirkas sointu, ja hänen kääntyessään vaimo näki, kuinka nuori ja onnellinen hän oli.
Suloisen naisen piirtokauniille kasvoille välähti häjy hymy kuin varjo. Noille reheville punaisille huulille väreili inho ja viha, mikä ei kaunistanut häntä muuten niin lapselliselta näyttävää suutaan. Mutta se kesti vain silmänräpäyksen. Ambroise Vilmartin kääntyessä häntä kohti, hän hymyili ja nyökkäsi miehelleen kuin nuori morsian, joka ikävöi rakastajaansa.
— Yhä yhtä rakastunut, lausui ääni hänen vieressään.
Hän kääntyi äkkiä ympäri. Se oli Dick Anstey, joka siinä seisoi paperossia poltellen kasvoilla mitä levollisin ilme.
— Kunpa olisi 20 vuoden ijässä, hän jatkoi, äänessä hienoinen ivan sävy, joka oli ominainen tuolle pitkälle englantilaiselle — ja onnellisissa naimisissa! Tuntuu hyvältä, kun näkee toisten onnea, mutta se tekee mielen katkeraksi.
— Ettekö te koskaan ole ollut naimisissa? Edna kysyi, katsoen häntä terävästi. Hän ei koskaan voinut käsittää tuota kylmää, levollista miestä.
— Olen, Anstey vastasi, vieläpä pari kolme kertaa. Mutta minulla ei juuri ole ollut aikaa tulla onnelliseksi. Tiedätte, että kun on niin epäluotettava kuin minä, niin ei avioliitto tahdo oikein luonnistua. Ainoa nainen, josta minä olen välittänyt, oli eräs malaijilais-tyttö Sunda-saarilla. Me olimme naimisissa kahdeksan vuorokautta. Ihana aika. Mutta yhdeksäntenä päivänä tuli eräs malaiji ja pisti puukollaan vaimoni kuoliaaksi. Hän sanoi itsellään olleen tuohon tyttölapseen suuremman oikeuden kuin minulla. Siinä saattoi muuten olla perääkin. Minä kuitenkin löin häneltä kallon puhki ja lähdin karkuun vilpittömän ja syvästi tunteinani surun vallassa.
Vilmart oli tullut heidän luokseen. Hän tarttui kömpelön rakastajan ujoudella vaimoaan vyötäisistä ja puristi häntä rintaansa vasten. Edna hymyili, mutta hänen silmissään oli käsittämätön ilme, joka sai nuoren aviomiehen ymmälle.
— Oma rakkaani, hän virkkoi, suudellen vaimonsa kauniita tuhkanharmaita kutreja.
Edna hymyili yhä, mutta Dick Anstey kiinnitti huomionsa siihen arkaan katseeseen, jonka nainen heitti vyötäisillään olevaan käteen. Anstey asteli verkalleen perälle päin, mutta pysähtyi tuon tuostakin, niinkuin olisi hautonut jotakin vaikeata ajatusta.
— Sinulla on varmaan ikävä täällä meidän joukossamme, Ambroise alkoi pitkän äänettömyyden jälkeen. Sinä olet tottunut juhliin ja iloihin. Minä olen kovasti ajatellut, eikö meidän pitäisi lähteä häämatkalle kahden kesken. Aivan salaa. Parisiin tai Nizzaan. Mihin sinä tahdot!
Edna tunsi, kuinka veri nousi hänen poskilleen mielenliikutuksesta. Ambroise oli koskettanut juuri siihen kohtaan, jota hän oli harkinnut viime vuorokauden. Mutta hän ei ollut rohjennut mainita siitä… Nyt mies itse ehdotti, että he lähtisivät matkalle. Mutta Edna tunsi miehet. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli ollut ottaa riemulla vastaan tehty tarjous. Mutta hän malttoi mielensä.
— Onkohan tosiaan tarpeellista matkustaa nyt heti, hän sanoi pitkäveteisesti. Onhan täällä niin ihanaa. Sinä tiedät, että minä rakastan merta ja meren seikkailuja. Täällä on minun kotini… eikä tehtävämme ole vielä päättynyt.
Nuori mies katsoi häntä vakavasti.
— Minä alan uskoa Jumalaan, hän sanoi yksinkertaisesti, sittenkun hän on lähettänyt minulle yhden enkeleistään.
Edna katsoi häntä vakavasti, hymyillen tuota kaihomielistä kyynel-sekaista hymyä, joka kuuluu anglosaksilaiseen näytelmätaiteeseen.
— Rakas Ambroise, hän vain kuiskasi hiukan peloissaan siitä, että mies voisi luopua koko matka-aikeestaan, sinä tiedät… että minä seuraan sinua kaikkialle. Ja jos tarkoitat, että samalla voisit toimittaa jotakin…
Hän pudisti päätään.
— Sinun tahtosi on minun lakini, mies sanoi lujasti. Jäämme tänne.
Huomenna lähdemme jälleen ajoon.
Edna koetti miehuullisesti kestää kärsimänsä pettymyksen.
— Oi niin, hän sanoi iloisesti, ruveten puhumaan Pekka Pleymin äänilajiin, näyttäkäämme koko Europalle "Hain" hampaat. Mutta minä vain pelkään sinun tähtesi, ystäväni. Jonakin päivänä meidät otetaan kiinni, ja silloin…
— Tuskin, mies huudahti kiivaasti. Me haistamme vihollisemme jäljet…
— En oikein ymmärrä sinua.
Ambroise mietti hetkisen. Hän näki vaimonsa huolestuneen ja kyynel-sekaisen katseen, tunsi itsensä turvalliseksi ja selitti, minkälaisen aparaatin oli keksinyt.
Nainen kuunteli tarkkaavasti.
— Sinähän olet nero, hän lausui ihastuneena. Sehän on keksintö, joka on varmaan miljonien arvoinen.
— Niin onkin, mies myönsi ylpeästi.
— Mutta miksi et ole myynyt sitä Englannin hallitukselle? nainen kysyi innokkaasti.
— Koska minun ei ole sopinut, mies vastasi melkein ankarasti.
Edna katui kysymystään.
— Ei tietysti, hän huudahti. Mutta eikö aparaattiasi voida vahingoittaa — tavalla taikka toisella?
Ambroisen onnellinen hymy oli palannut takaisin. Ednan osanotto mairitteli häntä.
— Sinä osaat aina paikalle, rakkaani, hän alkoi innokkaasti. On eräs menetelmä jolla voi tehdä tyhjiksi minun magnetisäteily-järjestelmäni vaikutukset, hän sanoi. Ja jos vihollinen saa sen selville, niin koko aparaatti on hyödytön.
Edna olisi tahtonut kysyä, minkälainen se menetelmä oli. Mutta hän ei uskaltanut. Siihen sijaan hän nousi varpailleen ja suipisti huulensa suuteloon.
Ambroise sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä intohimoisesti.
— Kuinka taitava sinä olet, Edna sanoi, irtautuen hänen syleilystään. En minä olisi koskaan uskonut joutuvani naimisiin niin suuren ja nerokkaan keksijän kanssa. Rakas Ambroise, oma rakkaani.
Mies kumartui hänen ylitseen.
— Näinä päivät ovat olleet elämäni onnellisimmat, hän kuiskasi. Alussa minä luulin, että sinä et välittäisi minusta. Olinpa välistä näkevinäni silmistäsi pelkoa ja, mikä pahempi, inhoa. Mutta nyt tunnen itseni iloiseksi. Sinä olet niin kaunis, että sinä et voi valehdella. Sinun suutelosi ei valehtele, hyväilysi ei valehtele. Kuinka minä sinua rakastan!
* * * * *
Samana yönä Ambroise Vilmart äkkiä heräsi. Hän kuuli vierestään kuivaa, raskasta rykimistä.
— Mikä sinun on, Edna? hän kuiskasi. Oletko sairas?
— En, ei se mitään, vaimo virkkoi. Minä vilustun niin vähästä. Se on luultavasti meri-ilma… rintani ei ole vahva…
Nuori belgialainen hyppäsi pystyyn kuin teräsjousi.
— Enkös minä sitä arvannut, hän sanoi hartaasti. Sinä et siedä tätä rasittavaa matka-elämää. Sinun täytyy päästä täältä pois. Mitä sanot Rivierasta?
— Minun ei lainkaan tee mieleni, hän kuiskasi, taistellen uutta yskäkohtausta vastaan.
— Sinun täytyy. Vaikka minun sitten täytyisi kantaa sinut käsilläni läpi koko Ranskan.
— Mutta sinun aparaattisi! vaimo virkkoi raukeasti.
— Sen voi joka lapsikin hoitaa.
— Niin, niin, hän huokasi väsyneesti. Puhukaamme siitä huomenna…
Mutta Edna Lyall valvoi tuntikausia, nauttien mainiosta näyttelemis-taidostaan. Hän oli oppinut tuon erinomaisen yskän harjoitellessaan "Kamelianaisen" Marguerite Gauthier'ta itsensä Berbohm Treen johdolla.
XXVII.
OLI TÄHTIKIRKAS TOUKOKUUN YÖ.
Maassa oli kevyt sumu, mutta taivas oli selkeä ja kirkas.
Ranskan rannikolle hiipi pieni kalastajalaiva. Ympärillä pauhasivat mainingit, mutta peräsimessä oleva mies näytti tuntevan tehtävänsä. Merituuli oli pirteä ja tasainen, kulettaen laivaa kovaa vauhtia loivaa maata kohti. Majakkalyhty loisti himmeästi eräässä niemenkäressä. Pienessä laivassa ei puhuttu mitään. Pimeänä ja salaperäisenä se liukui rannikon vaarallisten särkkien yli.
Peräsinhuoneen synkkä olento oli äkkiä noussut.
— Nyt ajamme matalikkoon, hän kuiskasi. Pitäkää varanne!
Vene heilahti nopeasti koillista kohti ja laski suoraan maalle. Pitkät mainingit löivät sitä eteenpäin, laineitten kohinan kaikuessa sen ympärillä ja kasvaessa vähitellen raskaaksi, valittavaksi pauhuksi.
Mutta laiva oli nähtävästi turvallisessa uomassa, ja kaukaa maalta vilkkuivat köyhän kaupungin niukat valot. Pientä kalastajalaivaa ei kuitenkaan näyttänyt haluttavan mennä valojen piiriin — ei pienen majakan eikä satamavalojen. Se pysytteli lahden eteläpuolella, suunnaten pientä kurjaa valoa kohti, joka vilkkui jostakin rantamökistä.
Muutamia minuutteja myöhemmin laiva törmäsi hiekkasärkälle, pysähtyen muutamien metrien päähän rannasta.
Perämies nousi seisomaan.
— Nyt olemme perillä, hän kuiskasi kahdelle suuresta kajuutasta nousevalle olennolle. Jean kantaa tavarat maihin ja sitten teidät. Menkää suoraan tuohon taloon ja pyytäkää hevosta Barnevilleen. Se on tuolla näkyvän kaupungin nimi. Sanokaa hänelle terveisiä François'lta ja antakaa hänelle 20 frangia, niinhän ymmärtää yskän. Pyytäkää hänen ajamaan "Ulkomaalaisten hotelliin" ja ottakaa siitä huone. Huomisaamuna menee juna Parisiin… No, vie rouva maihin, Jean!
Pitkä matruusi, joka oli vienyt rannalle kaksi tukevaa käsilaukkua, kahlasi nyt kantaen nuorta rouvaa, joka oli erittäin hyvin turkiskappaan kääritty.
— Odota silmänräpäys, Ambroise, Pekka Pleym sanoi peräsinhuoneesta ja kumartui nuorta miestä kohti… — Sinä menet vaaralliselle retkelle. Ole varovainen ja ole vaiti! Eikä minun kai tarvitse sanoa sinulle, että sinun täytyy varoa vaimoasi. Älä luota häneen täydellisesti. Ja jos huomaat jotakin vilppiä, niin ole varuillasi. Älä anna rakkauden herpaista itseäsi. Sinä et tunne häntä vielä. Hän on näytellyt ilveilyä ennenkin. Älä päästä häntä näkyvistäsi… ymmärrätkö, poikani!
— Minä luotan Ednaan, Ambroise sanoi arvokkaasti…
— Se on väärin, raajarikko sanoi hartaasti. Rakasta häntä, mutta epäile häntä. Ei ainoastaan oman itsesi tähden, vaan myöskin meidän tähtemme. Jos sinussa virtaa isäsi veri, niin et anna pettää itseäsi. Osota hänelle luottamusta, mutta pidä piilossa epäluottamuksesi. Ja jos hän kavaltaisi sinut ja meidät, niin anna hänen maistaa kynsiäsi…
Ambroise aikoi vastata, mutta raajarikko keskeytti hänet.
— Siitä asiasta ei ole sen enempää sanomista, hän lausui lempeästi. Sinä viet siis laukut Parmentier'lle Bonaparten kadulle. Sano hänelle, että se on pieni alku. Matkusta sitten Rivieralle, särje pelipankki Monte Carlossa ja haaveile kuutamossa, mutta älä usko liikoja rakkauteen. Sillä ei ole suurta arvoa. Mene nyt, poikani! Täsmälleen kolmen viikon perästä klo 12 yöllä olen täällä sinua odottamassa — joko vaimoinesi tai ilman häntä! — Ambroise puristi raajarikon käyriä sormia.
— Kiitän neuvoistasi, hän sanoi. Ja minä seuraan niitä.
Sitten ei puhuttu muuta. Pitkä matruusi kantoi Ambroisen vaimonsa luo, sanoi hyvää yötä ja hävisi veneeseen.
Mutta nuori pari astui verkalleen valontuiketta kohti. Se tuli pienestä mökistä, joka oli hyvässä piilossa hedelmäpuutarhan sisässä. Siihen oli ikäänkuin hakattu aukko sitä yhtä akkunaa varten, josta valo loisti merelle.
Ambroise haparoi matalalle ovelle ja koputti. Omistaja ei nähtävästi kiirehtinyt avaamaan. Huoneista kuului kaikenlaista hälinää. Koko talo tuntui nurkuvan, että tultiin herättelemään. Viimein ketju irroitettiin ja reikeli vedettiin auki. Sitten avattiin ovi raolleen.
— Kuka siellä? kysyi matala ja karkea ääni.
— Täällä on kaksi matkustajaa, jotka tahtovat hevosta Barnevilleen,
Ambroise vastasi äreästi.
— Mahdotonta, mies sanoi. Meillä ei ole hevosta kotona.
— Minulla on terveisiä François'lta ja 20 frangia taskussani.
Miehen liikkeisiin tuli heti toinen vauhti. Hän repäsi oven selälleen.
— Herrasväki on hyvä ja astuu sisään. Hevonen valjastetaan heti paikalla.
Kelpo kalastaja näytti unohtaneen, että hevonen ei ollut kotona.
— Herrasväen täytyy suoda anteeksi, hän lisäsi. Ajat ovat vaaralliset. Ei kukaan enää ole turvassa. Vasta eilen oli täällä nuuskimassa muuan englantilainen salapoliisi.
— Mitä hän nuuski? Ambroise kysyi.
— Se oli ovela mies, kalastaja vastasi… hänellä oli hajua. Hän kyseli harmaata kalastajalaivaa, jolla on papukaija mastossa ja kaksi punaista juovaa purjeessa. Ja kun minä en tiennyt mitään asiaan, uteli hän, olinko koskaan nähnyt miestä, joka muistutti orangutangia.
Edna alkoi heristää korviaan. Häntä nukutti pitkän purjehduksen jälkeen, mutta nyt hän rupesi virkistymään.
Kalastajan suuret tähystävät silmät tuijottivat häneen. Ja huomattuaan hänen vilkastuvan salapoliisin mainitsemisesta, kalastaja sai kuin tulpan suuhunsa.
— Kuka tuo nainen on? hän kysyi epäluuloisesti.
— Hän on vaimoni, Ambroise vastasi.
Kalastaja mietti hetkisen.
— En muista sen miehen, joka sanoi itseään François'ksi, koskaan sotkeneen naisia asioihinsa. Ja kuka sinä olet?
— Hänen poikansa, Vilmart vastasi äreästi.
Pieni kumaraharteinen mies vilkastui äkkiä. Hänen omituisesti ulkonevat silmänsä pyörivät tarkastellen nuoren miehen ympäri. Ne pysähtyivät hänen käsiinsä.
Nämä nähtyään, kalastaja nyökkäsi.
— Se on totta, hän sanoi hiljaa itsekseen ja meni ulos valjastamaan hevosta.
— Minä en pidä tuosta miehestä, Edna kuiskasi. Kunhan hän vain ei kavaltaisi meitä. Hänellä oli niin julmat silmät. Ja mikä se englantilainen salapoliisi voisi olla, josta hän puhui? Minusta tämä tuntuu kamalalta.
— Älä pelkää, rakkaani, Ambroise kuiskasi. Nyt olemme kohta matkalla
Parisiin.
Ednan ajatukset kääntyivät äkkiä toiseen suuntaan.
— Kunhan hän vain ei ryövää meitä, hän virkkoi hiljaa. Noilla laukuilla on varmaan hyvin suuri arvo.
— Se on totta, mies nauroi, ainakin muutamia miljoneja.
— Ja ne ovat sinun?
— Ei. Ne ovat "hai-kalojen" yhteistä omaisuutta.
— Mutta kuka ne nyt saa?
— Minä vien rahat pankkiirillemme Parisiin.
— Se kuuluu suurelliselta. Ajatteles, pankkiirille! Onko meillä semmoisia suhteita?
Ambroise oli mielissään kuullessaan vaimonsa sanovan "meillä". Olipa hän saanut järkevän pikku vaimon. Syntyi muutaman minuutin äänettömyys.
— Kun hän vain ei varastaisi rahoja, Edna kuiskasi äkkiä.
— Ketä tarkoitat?
— Pankkiiria.
— Sen hän kyllä jättää tekemättä.
— Kuinka niin? Minusta näyttävät kaikki pankkiirit tekevän nykyään kassavaillinkeja.
— Siitä ei hänelle hyvä seuraisi. Vaikka hän pakenisi etäisimmälle saarelle, niin meidän kostomme tapaisi hänet. Me olemme siksi vahvat ja meillä on siksi kovat kourat.
Edna nyökkäsi hajamielisenä.
— Niin, mutta etkö luule, rakas Ambroise, että rahat olisivat parhaassa turvassa meillä?
— Minulla ei ole niihin mitään oikeutta, hän sanoi tyynesti ja torjuen.
Edna ymmärsi, että tässä hän puski kallioon. Tämä merirosvo ja suur-varas oli siis rehellinen mies. Se kuulosti kovin naurettavalta.
Mutta hänen silmänsä eivät eronneet noista kahdesta laukusta. Ja hänen pienet toimeliaat naisaivonsa rupesivat hautomaan vaarallisia suunnitelmia, joilla hän hankkisi itselleen paljon rahaa ja isänmaansa kiitollisuuden.
XXVII.
MERKILLINEN KOHTAUS.
Barnevillen rautatieaseman odotushuoneessa istui mies kirjoittamassa sähkösanomaa.
Oli varhainen aamu, ja mies haukotteli väsymyksestä. Hänen nostaessaan päänsä sähkösanomalomakkeesta, saattoi nähdä Ralph Burnsin leveät ja luisevat kasvot. Hän oli kovasti laihtunut viime aikoina, tuo Scotland Yardin oiva salapoliisi. Hänen nopeakulkuinen motoriveneensä oli satamassa, mutta se ei ollut häntä paljoa hyödyttänyt. Ei hänellä ollut koskaan elämässään ollut niin huono onni.
Mutta yksi lohdutus hänellä kuitenkin oli, ja se oli siinä, että tuo salaperäinen kaappaaja ei nyt moneen päivään ollut tehnyt jokapäiväisiä rosvouksiaan. Se näytti pitävän lomaa. Taikka ehkä sille oli sattunut joku onnettomuus, joka oli pakoittanut sen menemään satamaan. Mutta mihin satamaan?
Ralph Burns oli kuin kissa pistoksessa. Se onni, joka niin usein oli auttanut häntä mitä tukalimmissa pulmissa, näytti nyt pysyttelevän hänestä loitolla.
Odotushuoneeseen rupesi tulemaan ihmisiä, ja Parisiin menevä juna ajoi asemalle.
Burns lopetti sähkösanomansa ja asteli pilettiluukun vieressä olevalle lennätinasemalle. Siinä seisoi juuri eräs mies ostamassa kahta ensimäisen luokan lippua Parisiin. Burns pani hänet erityisesti merkille, kun mies oli melkein yhtä pitkä kuin hän itsekin ja tavattoman voimakas rakenteeltaan. Salapoliisi mitteli häntä vaistomaisesti ja tuumiskeli, minkälainen hän olisi vastustajana painissa. Hänellä oli semmoinen piintynyt tapa.
Nyt tuo pitkä mies kääntyi. Silloin Ralph Burns ensimäisen kerran näki Ambroise Vilmartin, mutta ei suinkaan viimeistä kertaa. Scotland Yardin jättiläinen katseli nuoren belgialaisen kasvoja eräänlaisella mielihyvällä. Hänen edessään seisova mies oli kuusi jalkaa pitkä ja hänellä oli vaalea, viisas ja voimakas pää ja kirkkaat harmaat silmät, jotka tuntuivat katselevan elämää sen valoisalta puolelta.
Burns tuli katsoneeksi samaan suuntaan kuin vieraskin. Oven suussa istui penkillä nuori nainen haaveillen aamuauringossa. Salapoliisi näki matkaharson alta vain pyöreän leuan ja häikäisevän valkean kaulan, mutta nämä yksityiskohdat miellyttivät häntä varsin omituisesti. Hänen tunteellisessa mielessään virisi ikäänkuin hämärä aavistus, että tässä hänellä oli edessään jotakin, joka antaisi hänelle työtä pitkäksi aikaa.
Nuori nainen käänsi hitaasti kasvonsa nuorta seuralaistaan kohti.
Burns tuijotti häneen hämmästyneenä. Nyt hän näki selvästi harson läpi naisen suuret, loistavat lapsensilmät. Missä hän oli nähnyt ne ennen?
Hän käänsi ehdottomasti silmänsä toisaalle, jotta tuo nuori pari ei huomaisi hänen innokasta tuijottamistaan. Hän seisoi vielä paperi kädessä, luki läpi sähkösanoman ja rypisti sen sitten kouraansa. Sitten hän palasi paikalleen ja rupesi ajattelemaan. Missä Herran nimessä hän oli ennen nähnyt nuo silmät? Kunhan tuo nuori nainen nyt vain olisi niin ystävällinen, että nostaisi harson pois! Edna näytti kuin arvanneen hänen ajatuksensa. Hän veti teatterimaisen hitaasti harson pois ja katseli ympärilleen. Suurilla, harmailla silmillään hän tarkasti koko huoneen ja kiinnitti katseensa hetkeksi salapoliisiin.
Burns tunsi, kuinka sydän jyskytti hänen rinnassaan. Hän aivan kalpeni. Nyt hän tiesi ennen nähneensä tuon nuoren tytön — monet monituiset kerrat. Mutta missä? — Herran nimessä missä?
Salapoliisi koetti näyttää välinpitämättömältä naisen tarkastaen silmätessä häntä, mutta se ei onnistunut hänelle kokonaan. Naisen ammatillisen kaihomielisiin harmaihin silmiin tuli jyrkempi harmaa sävy, ja salapoliisi tunsi hänen tarkastelevan juuri häntä jonkinlaisella tarkoituksellisella osanotolla.
Siitä alkaen nainen näytti tahallaan pyrkivän auttamaan hänen pettävää muistiaan. Hän hymyili seuralaiselleen, näytellen kauniita, valkeita hampaitaan; hän nosti kevyttä matkahattuaan, päästäen tuhkanharmaat kutrinsa valahtamaan matalalle otsalleen.
Ralph Burnsin muisti oli verraton. Hän tunsi joka naaman, jonka kerran oli nähnyt, ja hänen aivonsa olivat mitä herkimmät valokuvaamaan jokaiset näkemänsä kasvot.
Mutta nyt koneisto petti, ja se kiukutti häntä. Eihän hänellä ollut mitään tekemistä noitten akkunan luota näkyvien kasvojen suhteen, mutta sittenkin.
Ei tuo nuori nainenkaan salannut, että oli huvitettu salapoliisista. Ja Burns huomasi ihmeekseen, että nainen katsoi häntä, joka kerta kun hänen miehensä kääntyi häneen selin. Hänen kasvoillaan oli vuoroin rukoileva, vuoroin kehoittava ja kiemaileva ilme.
Salapoliisi mietti kauan, oliko tuo selvä silmäpeli ylimalkaista kuhertelua, vai oliko tuolla nuorella naisella sydämellään jotakin, jota ei tahtonut uskoa miehelleen.
Että tuo pari oli naimisissa, sen hän oli jo kauan huomannut. Paksut, himmeät, hieman mauttomat kultasormukset vihkisormessa puhuivat siinä suhteessa kyllin selvää kieltä.
Burns koetti karkoittaa näitä ajatuksiaan. Mitä tämä juttu häntä liikutti? Hän oli salapoliisi, mutta täällä Ranskassa hänen valtansa ei ulottunut pitkälle. Ja vaikka siinä olisikin jotakin epäkunnossa, niin korjatkoon nuori rouva itse kastanjat tulesta. Hänellä Burnsilla, oli hoidettavanaan asia, joka vaati hänet aivan kokonaan, niin että hänen velvollisuutensa vaati häntä pysymään erillään tuon naisen kiemailevista silmistä.
Tämän järkeilyn jälkeen hän veti taskustaan vanhan "Daily Mail'in" ja rupesi hartaasti tutkimaan viimeisen sivun kuvia.
Mutta hän huomasi, että hänen oli työläs pitää koossa ajatuksiaan, ja parin minuutin kuluttua kohottaessaan silmänsä, hänen katseensa jälleen sattui tuon nuoren rouvan rukoileviin lapsensilmiin. Vieläpä hän näytti tuskin huomattavasti nyökkäävän päällään!
Burns tukahdutti kirouksen ja viskasi lehden kädestään. Mitä tuo nuori nainen oikeastaan kurkisteli?…
Silloin hän huomasi kiireessä kääntäneensä takkinsa reunan, niin että hänen salapoliisimerkkinsä oli tullut näkyviin, ja se se varmaan oli herättänyt tuon naisen huomion. Sepä perhanaa!… Hän yritti lukea Asquithin viimeksi parlamentissa pitämää puhetta. Mutta puheen miehekkäistä ja harkituista sanoista huolimatta hänen ei onnistunut pitää ajatuksiaan koossa. Ahaa… tuo kaunis nainen tarvitsi siis apua. Nyt nainen tiesi hänen olevan poliisimiehen… Oliko hän sattumalta joutunut jonkun rikoksen piiriin? No, sitä ei käynyt auttaminen. Hän ei ollut mikään avioliittodraamojen spesialisti, ja isänmaa vaati häneltä muita tehtäviä kuin selvitellä likaisia lemmen murhenäytelmiä.
Sillä hän vähitellen lohdutti mielensä eikä sen jälkeen enää katsellut noita vaarallisia silmiä.
Sillä välin juna tuli asemalle. Burns nousi mennäkseen totuttuun tapaansa katselemaan matkustajia.
Nuori avioparikin oli noussut. Mies otti käsilaukun kumpaankin käteensä. Ne näyttivät olevan tavattoman raskaat, sillä salapoliisi näki, kuinka tuon pitkän ja vakavan miehen olkapäät painuivat alaspäin.
Kaunis rouva jäi seisomaan ovelle. Burns näki äkkiä hänen vartalonsa kokonaisuudessaan, aamuauringon kimallellessa hänen ihanaan tukkaansa. Asemalaiturille astuessaan rouva heitti häneen viimeisen varovaisen silmäyksen.
Salapoliisi jäi yhtäkkiä seisomaan suu auki. Yhtäkkiä oli hänelle selvinnyt, kuka tuo kaunis nainen oli. Hänen ihana päänsä, hänen norja vartensa olivat pysyvästi imeytyneet salapoliisiin tietoisuuteen.
Englannin ihanimmat silmät ne olivat rukoilleet hänen apuansa — kadonnut ja itkien kaivattu Edna Lyall se oli ilmestynyt hänen silmiinsä tässä pienessä ranskalaisessa rannikkokaupungissa — kauniimpana ja suloisempana kuin koskaan.
Mutta siinä oli pohjalla jokin murhenäytelmä, josta hänen täytyi ottaa selvä.
Juna vihelsi ja lähti hiljaa etelää kohti. Mutta Burns sieppasi tukun sähkösanomalomakkeita ja kirjoitti pitkän pikasähkösanoman Pierre Cottet'lle Dieppeen.
Sitten hän meni ajatuksiinsa vaipuneena rantaan motoriveneelleen.
XXIX.
COTTET PARISISSA.
Pierre Cottet'n kaunis naama oli tullut vieläkin kauniimmaksi niinä tunteina, jotka hän oli ollut Parisissa.
Hänellä oli vähän paha omatunto siitä, että oli näin suin päin lähtenyt asemaltaan Dieppen laivalaiturilta. Mutta Burnsin salaperäinen sähkösanoma oli kuitenkin suorastaan pannut siivet hänen alleen. Sillä olihan kysymys Parisista, ja syntymäkaupungin ikävä kalvoi häntä kovin. Sen vuoksi hän käytti tuon hassun ja nerokkaan englantilaisen pikasähkösanomaa mieluisana ja pätevänä aiheena pudistaakseen Dieppen pölyt jaloistaan muutamiksi päiviksi.
Hänhän tunsi Edna Lyallin jutun sekä sanomalehdistä että raporteista. Kuului uskomattomalta, että sievä englannitar, jonka luultiin makaavan Kanavan pohjalla, olisikin vasten tahtoaan ryövätty jollekin nuorelle miehelle. Se muistutti Maurice Leblancia ja Gaston Leroux'ta. Mutta — "never mind", niinkuin englantilainen sanoo — täällä hän nyt istui Parisissa juomassa kahvia Mollard'illa, syötyään mainion päivällisen Taverne Pousset'ssa. Ilmassa oli kevättä, eikä sota ollut karkoittanut iloa tästä ikuisesta kevään kaupungista.
No niin — hän istui siis odottamassa sitä hidaskulkuista junaa, joka toisi "Empiren" enkelilapsen Parisiin. Hän ei kiinnittänyt suuria toiveita tähän tosin kyllä sangen huomiota herättäneeseen, mutta tavattoman arkaluontoiseen juttuun. Mutta Mollardin hienon kahvilan pilareita vasten kohoutuvassa Havana-sikarin savussa hän näki erinäisiä hauskoja mahdollisuuksia, jotka voivat olla tämän kauttaaltaan eriskummaisen jutun yhteydessä. Hän tunsi Ralph Burnsin luotettavuuden ja vaiston, mutta tässähän oli olemassa vain löysä ja verrattain perusteeton epäluulo.
Mutta sittenkin — —
Cottet huomasi äkkiä kellon, ja kaikki hänen miellyttävät aprikoimisensa hukkuivat kiireeseen maksaa laskunsa ja lähteä. Hän riensi Amsterdamin katua pitkin ja kuuli samassa pitkän, kimeän vihellyksen, joka ilmaisi hänelle, että juna juuri tuli maasiltojen kautta Gare St. Lazaren asemalle.
Ranskalainen salapoliisi viskasi huokaisten pois sikarinsa ja sytytti paperossin. Sitten hän meni asemalle. Ilta oli jo ruvennut pimenemään, ja himmeitten kaasulyhtyjen heikko valo teki muuten niin kirkkaasti valaistun aseman kauhean, melkein synkän näköiseksi. Cottet lähetti mielessään kreivi Zeppelinille, joka oli syynä tähän valaistuksen vähentämiseen, hartaan kirouksen astuessaan sitä suurta, tuijottavaa valosilmää kohti, joka juuri liukui asemalaiturin viereen.
Pierre Cottet oli hyvin levollinen. Varmalla vaistolla hän osasi mennä ensimäisen luokan vaunujen luo ja kohtasi melkein heti sen nuoren parin, jolla oli kaksi käsilaukkua, jotka olivat panneet Ralph Burnsin mielikuvituksen niin kovaan liikkeeseen.
Hän näki, kuinka tuo nuori, pitkä mies hylkäsi tungettelevien kantajien tarjoukset laukkujen kantamisesta, ja piti jo sitä epäilyttävänä. Ja tuon nuoren jättiläisen vieressä hän huomasi hurmaavimman naisen, mitä koskaan hänen silmiinsä oli sattunut.
Aivan oikein — nainen näytti aivan nuorelta tytöltä, joka odottaa vain, että joku rikas setä olisi häntä vastassa, eikä Cottet'n tarvinnut verrata häntä povitaskussaan olevaan valokuvaan todetakseen, että vainukoira Burns oli ollut oikeassa. Jos tämä ei ollut Edna Lyall, niin täytyi sen olla hänen kaksoissisarensa.
Cottet kohtasi hänen katseensa. Nainen katsoi häntä tutkivasti ja nyökkäsi tuskin huomattavasti. Jollakin ovelalla tempulla hän sai työnnetyksi seuralaisensa kulkemaan aivan salapoliisin ohitse. Ja ollessaan viimemainitun kohdalla hän yhtäkkiä kysyi hyvin kuuluvasti englanninkielellä:
— Missä Hôtel d'Orsay on, Ambroise?
Pitkä mies rypisti kulmiaan ja aikoi sanoa jonkun varoituksen. Mutta katsoessaan naisen suuriin, viattomiin silmiin, sanat pysähtyivät hänen huulilleen, ja vaihtuivat ylimalkaiseksi huomautukseksi, että se on hyvin siisti hotelli Seinen vasemmalla rannalla ja että siitä on kaunis näköala Tuilleriain puistoon.
Cottet naurahti tyytyväisenä. Siinä ei ollut sijaa väärinkäsitykselle. Tuo nuori nainen oli arvannut peijakkaan hyvin. Eikä Cottet epäillyt hetkeäkään, että hän oli tahallaan ohjannut hänet jäljille.
Sillä välin nuori pari meni menojaan. Cottet tunsi nyt olevansa niin varma asiastaan, että meni ulos sivuovesta ja otti auton suoraan Quai d'Orsaylle, odottaakseen siellä pariskunnan tuloa.
Eikä hän erehtynytkään. Muutamia minuutteja myöhemmin matkustajat astuivat autosta hotellin edustalla.
Cottet ymmärsi, että hänen oli noudatettava mitä suurinta varovaisuutta, jos mieli päästä perille tästä salaperäisestä jutusta. Tuo kuuluisan näyttelijättären kanssa matkustava nuori mies näytti olevan hyvin varovainen. Ja eihän hän sitä paitsi tiennyt, tokko tässä olikaan mitään semmoista, mikä olisi vaatinut mitään sekaannusta poliisin puolelta.
Varmuuden vuoksi hän pistäytyi puhuttelemaan ovenvartijaa, joka hyväntahtoisesti ilmoitti hänelle, että äsken tulleet matkustajat olivat ilmoittaneet olevansa Ambroise Vilmart rouvineen, ja että he olivat luultavasti belgialaisia pakolaisia. He asuivat N:o 6:ssa ja olivat tilanneet illallisen huoneeseensa.
Silloin Cottet esitteli itsensä ja selitti, että nuorta paria epäiltiin vakoojiksi.
Ovenvartija, joka oli kelpo ranskalainen, siitä aivan haltioitui, asettautuen heti isänmaan ja salapoliisin käytettäväksi.
Siitä johtui, että avioparin illallisen vei huoneeseen Pierre Cottet, joka sitä varten oli pukeutunut tarjoilijaksi. Hän sai ilokseen havaita, että nuori rouva heitti loistavista silmistään hänelle katseen, joka ilmaisi hänen tunteneen salapoliisin ja hyväksyvän tämän esiintymisen.
Sinä iltana Edna oli loistavalla tuulella. Hän oli hellä ja lempeä miehelleen, joka oli seitsemännessä taivaassa.
Mutta kauan sen jälkeen, kun Ambroise Vilmart oli jo nukkunut vanhurskaan uneen, hänen nuori vaimonsa makasi silmät auki, hautoen suunnitelmaa toisensa jälkeen miehensä tuhoamiseksi. Onni oli suosinut häntä. Nyt hän oli varma, että hänet oli tunnettu, ja että sekä Ranskan että Englannin poliisi oli jäljillä.
Kuu paistoi huoneeseen. Se valaisi juuri niitä laukkuja, jotka olivat täynnä merirosvojen aarteita.
Niin — nyt hän näki tien. Hänen oli päästävä eroon tuosta tukalasta aviomiehestä ja saatava laukut omikseen. Mutta ensin hänen täytyi hankkia joitakin tietoja, jotka voisivat saattaa hänelle sen kunnian, että hän oli pelastanut isänmaan kauheasta vaarasta. Hän näki olevansa uusi Jeanne d'Arc, joka pelastaa kansansa. Ja kostaa hän tahtoi, kostaa noille huimapäille piruille, jotka luulivat voivansa päättää ja määrätä naisen kohtalosta, niinkuin itse tahtoivat. Hän tahtoi nähdä heidät hirsipuussa, joka ikisen.
Ambroise liikahti ja nousi äkkiä istumaan.
— Etkö sinä nuku? hän kysyi hieroen silmiään.
— En, nainen vastasi. Ajattelen tässä maatessani meidän onneamme, oma rakas poikani.
XXX.
ENSIMÄINEN VAROITUS.
Pierre Cottet'n seuraavana aamuna tuodessa kahvia huoneeseen N:o 6, pariskunta oli jo ylhäällä.
Nuori aviopari näytti olevan mainiolla vasta-naineiden tuulella, naureskellen ja lyöden leikkiä keskenään. Hänen aikoessaan poistua, nuori rouva toi hänelle vaaleanpunaisen kangaskengän.
— Olkaa niin ystävällinen, hän sanoi, katsoen salapoliisia suoraan silmiin, ja lähettäkää tämä suutarille, niin että solki tulee ommelluksi kiinni. Mutta minun täytyy saada se takaisin kiiruusti. Lähdemme ulos puolen tunnin kuluttua, ja siihen mennessä…
— Kyllä toimitetaan, rouva, Cottet keskeytti hänet, kumartaen kohteliaasti.
Hän otti vaaleanpunaisen pikku kengän käteensä ja poistui huoneesta.
Käytävässä hän pysähtyi ja tutkisteli kädellään tuota pientä sievää jalkinetta. Aivan oikein, olipa se aika ovela nainen, sillä aivan kengän kärkeen oli työnnetty rypistetty paperilappu. Hän veti sen varovasti esiin ja meni kiiruusti ovenvartijan huoneeseen. Se oli aivan lyhyt englanninkielinen kirje. Mikään mestariteos se totisesti ei ollut, ei käsialan eikä oikeinkirjoituksen puolesta, mutta Pierre Cottet ei ollut koskaan lukenut mitään asiakirjaa, joka olisi niin huumannut hänen sieluaan. Se kuului:
"Olen näyttelijätär Edna Lyall Empirestä, Lontoosta. Pelastuin Murphyn lentokoneesta Kanavassa. Olen sitten ollut merirosvojen laivassa 'Hai', jossa minut pakoitettiin naimisiin yhden johtajan, Ambroise Vilmartin, kanssa. Jumalan tähden pelastakaa minut. Vangitkaa mieheni hänen mennessään ulos hotellista. Voin antaa tietoja merirosvoista. Mutta pitäkää minut toistaiseksi erillään asiasta. Muuten minua kohtaa hirveä kosto…"
Cottet vaipui syviin mietteisiin, seisoen pikku kenkä kädessä.
Oli siis tullut se suuri hetki, jolloin hän — köyhä, tuntematon ranskalainen — pistäisi leikkausveitsen Europan vaarallisimpaan mätäpaiseeseen. No hyvä, oli sota-aika, ja tykkien jyske teki monet äänet kuulumattomiksi. Mutta hänen urotyönsä kajahtaisi riemusoittona läpi sodan pauhun.
Ja tuosta kengästä tulisi historiallinen. Se vietäisiin kyllä kerran
Karnevali-museoon, merkittynä hänen ja Edna Lyallin nimellä.
Pierre Cottet ei ollut kuitenkaan mikään haaveilija. Hän antautui näihin pieniin tulevaisuuden-laskelmiin vain sen tähden, että oli huumautunut onnestaan — ansaitsemattomasta onnestaan. Mutta nyt ei saanut menettää mahdollisuuksiaan. Siinä suhteessa hänellä oli epäilyksiä. Pitkä belgialainen näytti hänestä hassulta ja rakastuneelta. Hän olisi käsiraudoissa, ennenkuin pieni, sievä näyttelijätär saisi kenkäänsä takaisin. Minkä jälkeen hän riensi puhelimeen pyytämään apua poliisivirastosta…
Mutta Ambroise Vilmart käveli levottomana edestakaisin huoneessaan. Hän tunsi itsensä täysin onnelliseksi, ja milloin hämärät varoitushuudot kaikuivat hänen mielessään, hänen tarvitsi vain heittää silmäys vaimoonsa, saadakseen rauhaa ja lohdutusta. Hän pysähtyi äkkiä vaimonsa eteen, katsoen kelloaan.
— Eikö sinulla ole toisia kenkiä? hän kysyi hieman kärsimättömästi.
— On kyllä, vaimo vastasi, mutta ne eivät sovellu tähän leninkiin eikä näihin sukkiin, jotka minulla on ylläni, ja kun…
Mies katsoi häntä hämmästyneenä. Sillä hänen äänessään oli omituinen väräjävä sointu, jota Ambroise ei ollut kuullut milloinkaan ennen.
— Sinä olet varmaan vilustunut matkalla, hän sanoi hellästi. Etkö ole liian vähissä vaatteissa…?
— En lainkaan. Et sinä saa hemmotella minua! Älä huoli minusta, vaan kerro mieluummin suunnitelmistasi!
Hän heittäytyi sohvalle ja katsoi miestään kaihoisin silmäyksin.
Ambroise vääntelihe tuskissaan. Älä luota mihinkään naiseen, oli Pekka
Pleym sanonut. Älä vaimoosikaan.
Kun hän ei vastannut, katseli Edna välinpitämättömästi.
— Kerroit minulle jotakin keksinnöstäsi, hän lausui tuijottaen haaveksivasti kattoon;… tuntuu varmaankin ihanalta, kun on keksinyt koneen, josta kellään ei ole aavistustakaan. Kunhan ei vain kukaan voisi tehdä sitä kelpaamattomaksi. Sinä sanoit, että…
— Oo, ole huoleti, mies keskeytti hänet vilkkaasti ja näytti olevan ylpeä hänen osottamastaan harrastuksesta… Niin kauan kuin kukaan ei tunne aparaattiani, ei kellään ole edellytyksiä suojella itseään sen vaikutuksilta.
— Mutta voiko siltä sitten suojella itsensä? vaimo kysyi. Hänen äänessään oli omituinen sointu, joka sai Ambroisen muistamaan Pekka Pleymin varoitusta.
— Voi kyllä, hän vastasi pitkäveteisesti. Koko merisodan teknikassa on keksintö toistaan vastassa. Nykyään koko maailma sanoo sukelluslaivaa tulevaisuuden aseeksi merellä. Se on hullu ajatus. Sillä sukelluslaiva on loppujen lopuksi kaikkein turvattomin ase. Yksi ainoa pikku keksintö tekee ne aivan arvottomiksi. Olemme nyt kehittyneet joka alalla niin pitkälle, että kohta ei ole sijaa kuin yhdelle ainoalle sota-aseelle: koneelle, joka voi kuljettaa laivaa sekä veden alla että ilmassa — sukellusvene ja ilmalaiva yhdistettyinä.
— Lentolaiva siis?
— Niin — jotakin sen tapaista. Se tulee, se tulee. Jos ei ennen, niin ensi sotaan, kunhan Venäjä ja Englanti joutuvat riitaan saaliinjaosta.
Edna tuskin kuuntelikaan häntä…
— Minä en ole huvitettu siitä, hän sanoi kärsimättömästi. Vaan ainoastaan sinusta ja sinun… Sinä pidät minua varmaan hirveän tyhmänä, koska et viitsi kertoa minulle mitään nerokkaasta keksinnöstäsi.
Hän ojensi kätensä ja veti Ambroisen luokseen. — Senkin häjy poika, hän kuiskasi.
Ambroise punastui mielenliikutuksesta.
— Mitä siis tahdot? hän virkkoi käheästi.
— Tahdon tietää, voiko kukaan tehdä keksintöäsi arvottomaksi. Kuinka se olisi mahdollista?
— Rakkaani, nuori mies kuiskasi hurmaantuneena, sen voisi sinulle sanoa kuka tahansa radioteknikan tuntija. Aparaattini perustuu sähköaaltoihin, mutta mikä tahansa Marconi-asema voi ympäröimällä itsensä samanlaisilla aaltoliikkeillä aina estää minun magnetineulani…
Hän pysähtyi yhtäkkiä. Häntä kadutti avomielisyytensä.
— Tätä et saa sanoa kellekään ihmiselle, hän sanoi jyrkästi, katsoen hänen harmaihin, kaihomielisiin silmiinsä, joissa kimmelsi pieni keltanen kiilto…
— Tunnetko minut niin huonosti? vaimo kuiskasi hellästi, luoden katseensa alas…
Ovelle koputettiin.
Nuori näyttelijätär irroitti nopeasti kätensä miehensä kaulasta, ja
Ambroise näki, kuinka hänen hienot sormensa vapisivat hermostuneina.
— Pelkäätkö jotakin? mies kysyi epäilevästi, ja hänen terävät silmänsä supistuivat ja katseensa valpastui…
— Olen aina ollut hermostunut, Edna virkkoi vaikertaen.
Koputettiin uudestaan.
— Sisään, Vilmart huusi. Huoneeseen astui Cottet.
— Kynsien hoitajatar armolliselle rouvalle, hän lausui nöyrästi. Nainen odottaa viereisessä huoneessa. Kuten rouva muistaa, oli hänen määrä tulla kello puoli kymmenen.
Näyttelijätär tuijotti häntä hämmästyneenä. Hän ei ollut tilannut mitään kynsien hoitajaa.
Mutta äkkiä hän oivalsi.
— Sen minä kokonaan olin unohtanut, hän sanoi vilkkaasti… Rakas
Ambroise, hän kääntyi mieheensä, ole kärsivällinen vielä 20 minuuttia.
— Ja armollisen rouvan kenkä tulee valmiiksi neljännes-tunnin kuluttua, tarjoilija lisäsi, avaten oven… Tätä tietä, rouva, hän jatkoi, osottaen käytävälle.
… Ambroise Vilmart jäi yksin. Hän aavisti jotakin pahaa, minkä tähden, sitä hän ei voinut selittää — hermostunutta levottomuutta, joka sai sydämen jyskyttämään hänen rinnassaan.
Tämä oli ensimäinen kerta, kun hän kuuli korvissaan lähenevän vaaran varoitushuudon.
XXXI.
YLLÄTYS.
Nuori belgialainen ei ollut koskaan ennen tuntenut olevansa rikollinen. Eikä hän tuntenut sitä nytkään, vaikka tiesi, että hänen kulkemansa tie voisi milloin tahansa viedä hänet hirsipuuhun tai giljotinin alle. Sitä vastoin hän ajatteli vähemmin sitä, että hän oli likipitäen karannut Belgian armeijasta. Sittenkun hänen haavansa olivat parantuneet, olisi hänen velvollisuutensa ollut ilmoittautua palvelukseen takaisin.
Mutta velvollisuudella ei ollut koskaan ollut suurta sananvaltaa Ambroise Vilmartiin. Hän oli isänsä poika — nuori mies, jolla on rautainen tahto tekemään juuri sen, mitä itse hyväksi näkee. Hänen nuoruutensa oli kulunut työhön ja urheiluun — urheiluun ja työhön. Naiset olivat hänelle tuskin mitään merkinneet siihen hetkeen asti, jolloin Edna Lyall oli tullut hänen tielleen ja saanut koko hänen rakkautensa purkautumaan tulivuoren tavoin. Tämä lempi oli enemmän kuin mikään muu herättänyt uinuvan leijonan. Ja siitä lähtien hänen tietoisuudessaan tuli yhä selvemmäksi, että hän oli yhteiskunnan kesytön peto. Olipa hetkiä, jolloin hänen mielessään tuntui epäilystä siitä, eikö hän ollut valinnut väärää uraa. Hänessä alkoi liikahdella jotakin omantunnon tapaista. - Hänessä ikäänkuin heräsi se, jota siveysopin saarnaajat sanovat vastuuntunnoksi, hänen saatuaan nyt suojeltavakseen kauniin ja uskollisen naissielun.
Hän koetti muovailla itselleen kuvaa mahtavasta isästään — rikos-nerosta, joka, vaikka olikin kuollut, vielä eli Parisin sanomalehtimiesten mielessä kunniallisena ja nerokkaana miehenä. Niin hyvin hän oli osannut peittää itsensä, tuo François Delma, joka eli niin kunnioitettuna laittomien miesten mielessä, että he osottivat hänen aviottomalle pojalleen mitä suurinta luottamusta ja uskollisuutta!
Ja hänen kävellessään ylellisesti sisustetussa hotellihuoneessa odottelemassa vaimoaan, hänen mieleensä muistuivat ne miehet, joitten kanssa hän oli ollut "Haissa" toista kuukautta.
Ensiksikin Pekka Pleym, viisas ihmisvihaaja, mutta teatterimainen konna, joka verhosi kaikki pahat tekonsa sofistisilla lähetyssaarnaaja-pöyhkeilyillä… Sitten Dick Anstey, hieman suvaitsematon, kyynillinen maailmankiertäjä, joka oli rypenyt kaikenlaisessa turmeluksessa Singaporesta hamaan San Franciskoon, mutta joka yhä oli ulkokuoressaan säilyttänyt sivistyneen englantilaisen kuvan… Sitten Lugeni, hiljainen italialainen, jonka umpimielinen viha uudenaikaiseen sivistykseen oli asestanut hänen kätensä ja aivonsa taisteluun — ikuiseen taisteluun. Hän pysähtyi hetkeksi mietelmissään. Hänen huoneensa ulkopuolelta oli kuuluvinaan hiipiviä askeleita. Ja silmänräpäyksen tuntui hänestä, kuin joku olisi koskettanut ovensalpaa. Hän kuunteli; mutta ääni ei uudistunut.
Hän aivan hermostui tästä odottamisesta. Piru vieköön semmoiset kynsienhoitajat!… Nyt hän olisi jo ollut matkalla Parmentier'lle kansainvälisen pahantekijäliiton pankkiirille Bonarten kadulle. Jumalan kiitos, se oli aivan lähellä!
Sitten hänen piti mennä Ednan kanssa tekemään kauppaliikkeistä ostoksia. Hän iloitsi kuin lapsi nuoresta vaimostaan ja salli hänen saada kaikki, mitä hänen mielensä halasi. Oo, käsillään hän kantaisi koko elämänsä — tuota nuorta, suloista ja uskollista naista, jonka suuret, kirkkaat silmät vakuuttivat pysyväistä, ihanaa ja loistavaa tulevaisuutta… Ehkä hän ei täysin ymmärtänyt vaimoaan — tämähän oli vielä niin nuori. Kuinka ihanaa olikaan elää semmoiselle naiselle ja kuolla hänen puolestaan, jos niin vaadittaisiin!
Ambroise oli huomaamattaan puristanut kätensä nyrkkiin. Hänen ajatuksensa kohdistuivat vaistomaisesti noihin suuriin, kauheihin raatajankouriin. Kuinka hän vihasikaan niitä tällä hetkellä!… Hänen toverinsa olivat niin usein lyöneet leikkiä noista nyrkeistä, joitten sanottiin niin muistuttavan hänen isäänsä… Hän katsoi niitä tavallaan inhoten. Ednakin pelkäsi noita kynsiä. Sen hän oli usein huomannut. Pelkäsihän hän itsekin noita karvaisia ja leveitä sormia, joilla oli petoeläimen kynsien muoto ja suunnattomat lihasvoimat. Spezzian konepajassa hänen sormiensa ja ranteensa voima oli tullut taruksi. Hän hymyili ajatellessaan kaikkia niitä voimannäytteitä, joita oli suorittanut. Hänen olkavartensa eivät olleet muuta kuin kohtalaisen vahvat, mutta kyynärvarret ja sormet olivat kauheat. Hän voi paljain käsin taivuttaa teräslevyjä, joille muuten täytyi käyttää koneita.
Ja merkillistä oli, että hän tuon tuostakin tunsi, että koko hänen tunne-elämänsä keskittyi hänen sormiinsa. Missä piili hänen voimansa, niissä kyti hänen raivonsa, niistä lähti hänen valtansa. Niinkuin Samsonilla voima oli hiuksissa, niin se oli Ambroise Vilmart'illa kätkettynä sormiin. Nämä hänen ulottimensa elivät kuin omaa itsenäistä elämäänsä, puolittain hänen aivojensa tarkastuksen ulkopuolella. Kaikki hänen mielialansa kuvastuivat hänen käsissään. Ne koukistuivat raivosta ja vihasta, ne oikenivat taas suoriksi, kun hän tyyntyi.
Taas Ambroise Vilmart pysähtyi. Se nyt vallan riivatullista sipsutusta tuolla käytävässä, ja miksi ei hänen vaimonsa vielä tullut?
Silloin koputettiin ovelle. Huoneeseen tuli tuo eroamaton tarjoilija.
— Anteeksi, hän sanoi kohteliaasti, jos herra olisi ystävällinen ja kirjoittaisi nimensä päiväkirjaan… Niin herran ei tarvitse mennä poliisikamarista hakemaan ololippua. Meillä on tapana hankkia se hotellin puolesta.
— Ymmärrän, Vilmart vastasi äreästi. Onko päiväkirja mukananne?
— Ei, herra. Meidän täytyy näinä aikoina noudattaa mitä suurinta varovaisuutta. Poliisi vaatii, että ilmoitus on allekirjoitettava hotellin omistajan ja todistajan läsnäollessa. Sillä tavalla isäntä menee takaukseen vieraistaan.
Vilmart nyökkäsi ja astui käytävään.
— Ilmoittakaa rouvalleni, hän sanoi tarjoilijalle, että minä tulen heti takaisin.
Sitten hän meni nopeasti portaita alas. Ovenvartijan huoneessa istui pitkä, voimakas mies, hypistellen kynänvartta.
— Oletteko te isäntä? Vilmart kysyi.
— Nöyrin palvelijanne, mies vastasi vitkastellen. Oletteko herra
Vilmart?
— Olen.
— Olkaa hyvä ja tulkaa sisään kirjoittamaan nimenne, hän sanoi kohteliaasti, osottaen avattua päiväkirjaa.
Hän nousi seisomaan.
— Olkaa hyvä ja istukaa! Suvaitsetteko, että kutsun tarjoilijan todistajaksi?
Vilmart nyökkäsi, istui tuolille ja tarttui kynään. Samassa tuli tarjoilija portaita alas.
— Rouva on valmis, hän sanoi, ja odottaa huoneessa.
Vilmart nyökkäsi.
Isäntä viittasi tarjoilijalle.
— Pierre, hän sanoi, olkaa todistamassa herran nimikirjoitusta.
Tarjoilija astui kunnioittavasti kumartaen huoneeseen samalla hetkellä, kun Ambroise Vilmart tarttui kynään…
Kuului rautojen helinää. Nuori belgialainen kääntyi hämmästyneenä. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä, ennenkuin hän kerkisi tajuta asemaa, olivat molemmat todistajat ripeällä ja taitavalla liikkeellä panneet käsiraudat hänen ranteisiinsa.
Vale-tarjoilija kumarsi hänelle ivallisesti, näyttäen hänelle salapoliisimerkkiään hännystakkinsa alta.
— Ambroise Vilmart, hän lausui, olette lain nimessä vangittu.
Belgialainen oli mennyt kalmankalpeaksi.
— Mistä syystä? hän kysyi kolkosti.
— Merirosvouksesta, Pierre Cottet vastasi. Ryöväyksestä ja murhasta.
Teillä on pitkä syntiluettelo selvitettävänä.
— Ja vaimoni?
Cottet kohoutti olkapäitään.
— Otaksun, että hänet jätetään vapaaksi. Meillä ei ole mitään näytöksiä häntä vastaan.
— Sallitaanko minun sanoa hänelle jäähyväiset?
— Ei.
Ja muitta mutkitta työnnettiin vanki ovenvartijan huoneen sisäpuolella olevaan pieneen huoneeseen, jonka ovi pantiin huolellisesti lukkoon.
Belgialainen oli enemmän hämmästynyt kuin säikähtynyt. Nuo herrasmiehet olivat yllättäneet hänet. Hänen verensä ei ollut vielä ruvennut kiehumaan.
Hän katseli tutkien pientä huonetta. Siinä ei ollut lainkaan akkunaa, ainoastaan kurkistusreikä kadulle. Se oli tukossa. Hän työnsi päällään luukun sivulle. Silloin hän näki jotakin, joka sai veren kiehumaan hänen suonissaan.
Hotellin edessä seisoi auto, ja siinä istui hänen vaimonsa, edessään molemmat käsilaukut. Nainen sanoi ystävällisesti jäähyväiset sille tarjoilijalle, joka oli pannut käsiraudat hänen käteensä.