XXXII.
VERINEN RATKAISU.
Tuo pikku huone oli yhtäkkiä käynyt Ambroise Vilmartille ikäänkuin liian ahtaaksi.
Hän astui pois tuon petollisen kurkistusreijän luota, joka yhdellä silmäyksellä oli paljastanut helvetin hänen eteensä. Nyt hän ymmärsi kaikki. Hän oli ollut viaton, rakastunut narri, joka oli kulkenut ummessa silmin suoraan turmioon. Hänestä tuntui, kuin veri kuohuisi hänessä niin, että hän tukehtuisi. Hänen kurkustaan nousi korahteleva mylvintä, ja hänen suupieliinsä kerääntyi verensekaista vaahtoa. Kaikki hyppi hänen silmissään, ja synkästi mörähtäen kuin kuoliaaksi isketty härkä, hän vaipui pienelle sohvalle, jolla muuten ovenvartija kulutti öitään.
Pierre Cottet pisti varovasti päänsä ovenraosta. Mutta nähdessään sohvalla tuon murtuneen miehen, hän astui rohkeasti sisään. Se roteva salapoliisi, joka edellisessä pikku ilveilyssä oli näytellyt isännän osaa, seisoi vahdissa oven edessä.
— No, Cottet lausui melkein ystävällisesti, älkää nyt olko niin surullinen.
— Hän on pettänyt minut, Vilmart voihki, hän on pettänyt minut…
— Erehdytte, Cottet alkoi rauhoittaa, mutta hän pysähtyi äkkiä, sillä kadulle johtavasta avoimesta reijästä hän heti ymmärsi syyn vangin epätoivon purkaukseen. Hitto sentään, että hän ei sitä ollut huomannut!
Vilmart kohotti hitaasti päänsä. Cottet perääntyi tahtomattaan askeleen taaksepäin. Hän tuskin enää tunsi vankiaan. Tämän kauniit kasvot, joilla oli niin iloinen, onnellinen ilme, olivat kuin muuttuneet. Pehmeitten pyöreitten piirteitten sijaan oli tullut kova, luja ilme, ja silmät tuijottivat kuin veripallot keskellä hirveästi vääristyneitä kasvoja.
Belgialainen ojentautui täyteen mittaansa, ja Cottet näki, kuinka hänen kovat kätensä vapisivat käsiraudoissa. Salapoliisi vilkaisi ovelle, ja hänen jättimäinen apulaisensa astui oven sisäpuolelle.
Silloin Vilmart aukaisi suunsa.
— Onko hän ilmiantanut minut? hän kysyi äänellä, joka tuntui tulevan syvältä kuin haudasta.
— Kuka? Cottet kysyi, taitavasti hämmästystä teeskennellen.
— Vaimoni.
— Kuinka semmoista voitte luulla? Hän käski sanoa terveisiä. Hän oli hyvin onneton. Teidän ei tarvitse surra hänestä. Me kyllä pidämme huolen, että hän pääsee turvassa Englantiin.
— Se on vale, Vilmart kiljasi epätoivoisesti. Olette itse paljastanut hänet. Ei kukaan muu ihminen maailmassa tiennyt minun tulevan "Haista". Te puhuitte merirosvouksesta ja murhasta. No niin, mutta todistakaa! Te voitte tuoda vain yhden ainoan todistajan: vaimoni.
— Niin, teidän vaimonne vastoin tahtoaan, pääsi Cottet'lta. Hän katui sanojaan, heti kun oli saanut ne suustaan. Muutamia sekunteja myöhemmin hän sai kaksin verroin syytä katua niitä, sillä ne maksoivat hänelle sen, mitä ihmiset pitävät hyvin suuressa arvossa.
Vilmart seisoi nyt aivan hänen edessään. Hänen kasvonsa olivat vääristyneet kuin kouristuksessa.
Salapoliisi perääntyi ehdottomasti taaksepäin, tavottaen takataskuaan. Mutta hänen jättimäinen avustajansa, joka nähtävästi luotti voimiinsa, astui vankia kohti.
— Pysykää alallanne, hän sanoi ankarasti.
Belgialainen nauroi. Se oli naurua, joka vihlasi kuin kauhea sähinä…
— Varokaa hänen käsiään, Cottet huusi.
Vilmart oli ojentanut kahlehditut ranteensa, ja hänen valtaiset kätensä kouristuivat ja pullistuivat. Hirveästi mörähtäen hän riuhtasi ranteensa erilleen, niin että käsiraudat katkesivat, niinkuin olisivat olleet lasia. Arvelematta hän iski kahleitten renkailla rotevaa apulaista päähän, niin että tuo pitkä voimamies kaatui lattiaan, niinkuin häntä olisi lyöty teurastajan kirveellä. Cottet kohotti revolverinsa. Mutta hän viivytteli laukausta liian kauan. Vilmart oli salamannopealla liikkeellä riistänyt häneltä aseen ja hänen kätensä iskivät salapoliisin kurkkuun. Mies parka aikoi huutaa; mutta hirmuiset sormet tukehuttivat huudon hänen kurkkuunsa. Seuraavassa silmänräpäyksessä raivoisa nuorukainen oli hänen päällään. Hänen silmänsä etsivät epätoivossaan apua, ja hän pyristeli, minkä voi, päästäkseen irti. Mutta Ambroise Vilmartin rautanyrkit kuristivat jo hänen kurkkuaan. Kuului korahtava ääni, nytkähdys, ja Pierre Cottet'n kädet putosivat voimattomina alas. Hänen naamansa oli sininen, ja silmistä tuijotti suunnaton kauhu.
Belgialainen nousi hitaasti kukistettujen vihollistensa vierestä. Hän huohotti raskaasti, kuin kauheasta unesta heräten, ja hänen piirteensä tulivat taas yhtä tyyniksi kuin ennenkin. — Ulkopuolelta ei kuulunut ääntäkään. Kamala taistelu ei nähtävästi ollut herättänyt mitään huomiota. Ambroise mietti hetkisen, sitten hän kumartui tajuttoman apulaisen puoleen ja otti hänen hattunsa, jota jättiläinen vielä piteli vasemmassa kädessään.
Omituinen varma tyyneys oli vallannut tuon nuoren miehen. Hänen kasvonsa olivat tulleet hyvin kalpeiksi, ja hänen silmiinsä oli tullut voimakas teräsharmaa kiilto. Kiirehtimättä hän koetteli hattua — se sopi.
Sitten hän kääntyi Cottet'hen. Salapoliisi oli aivan hengetön. Hän löysi salapoliisimerkin ja pisti sen rintaansa.
Sitten hän otti hatun, avasi oven ja astui eteiseen katsomatta oikeaan tai vasempaan. Ovenvartija ei ollut vielä tullut, ja eteisessä käveli vain pari tarjoilijaa edes-takaisin. He katsoivat Vilmartia uteliaasti ja epäluuloisesti, mutta kukaan ei estänyt häntä menemästä.
Hotellin edessä seisoi auto. Vilmart astui suoraan sen luo ja istui siihen.
— Olen tilattu, ohjaaja sanoi.
Ambroise ei vastannut, vaan näytti salapoliisimerkkiään.
— Ajakaa Malesherbes-puistokadulle numeroon 112, hän lausui. Mutta nopeasti!
Ohjaaja ei enää arvellut, ja auto kiiti huimaavaa vauhtia Tuilleriain sillan yli Rivolin ja Royale-katuja pitkin Madeleinen kirkolle.
— Pysähtykää tähän, Vilmart huusi. Hän maksoi ja asteli verkalleen bulevardia ylöspäin. Sitten hän pistäytyi "Tourtel'ille", tilasi kupin kahvia ja muutamia voileipiä ja joi sitten suurella nautinnolla muutaman lasin.
Sitten hän meni suureen kauppaliikkeeseen "Magasin aux trois quartiers" ja osti itselleen englantilaisen sadetakin sekä juovikkaan matkalakin. Hän pani sadetakin yllensä ja pisti lakin taskuunsa. Sitten hän meni Duphot-katua pitkin ja otti Faubourg St. Honoré-kadun kulmasta umpinaisen kuomuvaunun. Hän ilmoitti erään numeron Bonaparten-kadulta. Vanha kaakki vei hänet takaisin Tuilleriain sillan yli ja Hôtel d'Orsayn ohi, jonka edustalle oli kokoontunut suuri väkijoukko. Hotellin väki toi juuri ulos erästä ruumista. Sen perästä hoiperteli iso mies, jolla oli otsassa syvä verihaava. Hän oli hatutta päin.
Mutta Ambroise Vilmart ajoi tyynesti edelleen.
XXXIII.
BONAPARTEN-KADUN PANKKIIRI.
Bonaparten-kadun keskipaikkeilla on pieni talo, joka on ulkonäöltään nykyaikaisempi kuin sen vanhat ja historiallisemmat naapurit. Se näyttää valoisalta ja ystävälliseltä keltaisine akkunaverhoineen ja sinne tänne sirotettuine kiiltävine messinkikoristeineen.
Ambroise Vilmart pysähtyi tämän talon eteen. Hän katseli huolellisesti ympärilleen; mutta kukaan ei näyttänyt kiinnittävän huomiota tuohon matkalakkiseen englantilaiselta näyttävään mieheen.
Ei ollut epäilemistäkään, että hän oli oikealla tolalla.
Neliskulmaiseen messinkikilpeen oli selvästi kaiverrettu:
Parmentier.
Ei mitään muuta.
Vilmart veti kellonnuorasta. Kului muutamia minuutteja. Belgialainen tunsi, että häntä tarkastettiin jostakin paikasta talosta; mutta hän ei nähnyt ketään tiheitten, alas laskettujen akkunaverhojen läpi.
Viimein hän kuuli laahustavia askeleita porttikäytävästä. Rautatanko nostettiin paikoiltaan, suuri lukko narisi, ja portista pisti ulos vanha, virnistävä pää.
— Ketä etsitte? kysyi käheä ääni.
— Parmentier'ta, nuori mies vastasi.
— Konttori avataan vasta klo 12, ja…
— Tuon terveisiä François'lta, Vilmart keskeytti äreästi…
Vanhus vilkastui heti. Virkkamatta sanaakaan, hän avasi portin.
Belgialainen astui sisään, ja portti sulkeutui hänen perästään. Hän tuli puolipimeään pihaan, joka teki yhtä puhtaan ja siistin vaikutuksen, kuin kaikki muukin tässä sievässä porvarillisessa talossa. Pihan toisella puolella näkyi matala rakennus, jonka katolla oli iso, paksu savupiippu. Rakennus näytti pajalta, ja Ambroise oli näkevinään sieltä tummanpunaisen valon. Portinvartija tallusteli sillä välin pihan poikki ja avasi erään oven.
— Olkaa hyvä, vanhus lausui ystävällisesti. Tapaatte herra
Parmentier'n, kun menette toisesta vasemmanpuolisesta ovesta.
Koputtakaa kolme kertaa — nopeasti peräkkäin!
Belgialainen seurasi hänen neuvoaan, ja voimakas ääni huusi huoneesta: astukaa sisään! Tämäkin ovi näytti olevan erittäin lujaa ainetta. Se kääntyi saranoillaan, omituisesti kohisten.
Ambroise tuli suureen, puolipimeään huoneeseen. Se oli puoleksi sali, puoleksi konttori.
Toisella seinällä oli suunnaton tammipöytä ynnä suuri hyllykaappi. Pöydän ääressä istui pieni leveäharteinen mies, jolla oli pitkä taiteilijatukka. Hänellä oli harvinaisen sievä taiteilijapää ja voimakas, pitkä leuka ilmaisi siinä piilevän ominaisen ja jyrkän umpimielisyyden ja tahdonvoiman.
Mies nousi hitaasti ja vaivalloisesti. Hän ontui hieman, astuessaan vierastaan vastaan.
— Oletteko te Ambroise Vilmart? hän kysyi hillityn lämpimästi.
Belgialainen nyökkäsi.
— Se ilahduttaa minua, pieni ranskalainen jatkoi. Olen odottanut teitä monta tuntia.
Ambroise katsoi häntä ihmetellen. — Oo, meillä on omat tapamme, Parmentier lausui, te olette vielä nuori. Mutta jos en erehdy, niin teistä tulee pian johtaja. Kuinka te muistutatte isäänne?
— En ole koskaan nähnyt häntä, Ambroise virkkoi itsekseen.
— Ette, ette ole, poikani. Ettekä häntä koskaan näekään. Hän kuoli toimessa ollessaan. Hänellä oli suoritettavana kosto. Se oli vikana François Delmalla: hän ei voinut koskaan unohtaa. Kun kysymyksessä oli kosto, oli hän kiivaampi kuin korsikkalainen.
Ambroise nyökkäsi. Hän tunsi vaistomaisesti omaavansa saman vian kuin isä-vainajansakin: että ei voisi koskaan unohtaa. Ja äkkiä hän näki edessään kuvan. Näki kuin elävissä kuvissa tuhkanharmaan naisen pääni joka kumartui auton laidan yli riemukkaasti hymyillen.
— Mistä syystä nauratte? pikku pankkiiri kysyi.
— Nauroinko minä…
— Kyllä, te nauroitte. Ja se oli François Delman vaarallista naurua…
Sanokaahan, onko teille tapahtunut jotakin?
— Onpa kylläkin! Ambroise vastasi.
Ja sitten hän kertoi, mitä oli tapahtunut siitä lähtien, kun hän oli astunut Ranskan tantereelle. Hänen silmänsä hehkuivat, hänen kertoessaan muutamien päivien onnestaan ja kauheasta heräämisestään. Säälimatta itseään hän viipyi erityisesti oman luottamuksensa kuvailemisessa, kirousten sinkoillessa hänen valkeitten hampaittensa välistä.
Parmentier oli seurannut hänen kertomustaan mitä suurimmalla osanotolla. Hän ei näyttänyt erikoisesti välittävän laukkujen menettämisestä, mutta selvää oli, että hän tarkoin tutki sitä nuorta petoa, joka istui hänen edessään vapisten kostonhimosta kautta ruumiinsa.
Ambroisen vaiettua pankkiiri kumartui häntä kohti.
— Nuori ystäväni, hän lausui melkein isällisesti, tämä tapaus on ollut teidän kasteenne, se on kypsyttänyt teidät siihen suureen kutsumukseen, joka teitä odottaa. Teillä on velipuoli rintamalla. En tiedä, oletteko kuullut puhuttavan hänestä. Se on Jacques Delma. Hän on vain 19 vuoden vanha, mutta päivä on tuleva, jolloin hänenkin kyntensä näyttäytyvät. Ja silloin te molemmat voitte alkaa siitä, mihin François Delma lopetti. Nähkääs, Pekka Pleym on tavallaan nero. Ei kukaan osaisi ohjata "Haita" niin hyvin, kuin hän. Mutta sen näköinen kuin hän on, hän ei voi hallita. Meidän johtajamme täytyy olla semmoisen miehen, joka on perillä korkeammasta sivistyksestä ja voi tulla toimeen kaikissa yhteiskuntakerroksissa… Ja Anstey on liian veltto. Hän näyttelee mielellään kyynikkoa, ja nuorena hän oli itse piru yritteliäisyydessä. Mutta hän ei siedä hyviä päiviä… Josias Saimberista Hampurissa tulee vielä kerran hyödyllinen mies. Syntyjään hallitsija. Mutta nyt ei Hampurista ole tietoa. Hän on salvattuna kuin rotta loukkuunsa… Sitten on Jaap van Huysmann. François'n jälkeen on hän liittomme ankarin mies. Tuo vaitelias hollantilainen on itsessään oma pikku maailmansa.
Mutta pelkään hänen sortuneen yrittäessään imeä meille rahoja rohkealla kaappauksella Panamakanavan avajaisten yhteydessä. Niin että käsitätte meidän nyt kaipaavan uutta miestä. Me olemme vielä valta. Sodasta huolimatta on meillä pankeissa sievä tili. Älkää välittäkö käsilaukkujen menettämisestä. Ne olivat luultavasti täynnä koruja ja hopeaa. Niitä on vaikea saada kaupaksi näinä aikoina. Eikä minulla ole sulattamossa työmiehiä. Sota on vienyt kaikki. Minä ja vanha Achilles, jonka näitte portilla, olemme, Jumala palatkoon, aivan yksin koko touhussa. Tämä sotahan nielee kaikki. Mutta mennäkseni asiasta toiseen: mitä nyt aijotte tehdä? Luonnollisesti jäätte asumaan tänne. Mutta entä sitten?
Ambroise oli noussut.
— Minun täytyy mennä Lontooseen, hän sanoi.
— Se on vaarallista, ystäväni. Minä voin kyllä hankkia teille hyvät valepuvut. Mutta nyt ovat varuillaan kuin iilimadot.
Nuori mies oli äkkiä kalvennut. Joku ajatus oli noussut hänen aivoihinsa.
— Hän tietää liian paljon, hän virkkoi käheästi.
Parmentier ei katsonut häneen.
— Oletteko ilmaissut hänelle jotakin? Tietääkö hän "Hain" piilopaikan?
— Ei, Vilmart vastasi hitaasti. Mutta tänä aamuna hän uteli minulta keksinnöstäni. Ja minä olin kyllin hullu ilmaistakseni hänelle, että aparaatin magnetineulat eivät tee tehtäväänsä, jos niitä vastassa on yhtä voimakkaat sähköaallot kuin minulla. Jos hän muistaa ja on käsittänyt sanojeni merkityksen, voi hän antaa vihollisillemme hirveän aseen.
Parmentier tuijotti ulos hämärään.
— Ei pidä koskaan uskoa mitään naiselle, hän sanoi tyynesti. Mutta se on oppi, joka elämän itsensä on annettava itse kullekin. Me olemme kaikki ennemmin taikka myöhemmin olleet leikkikaluna Venuksen käsissä… Mutta teitä ei hyödytä matkustaa Lontooseen. Edna Lyall on oleva siellä jo tänään 5 ajoissa. Hän pääsi epäilemättä kyllin ajoissa 10,15 junalla Boulogneen. Toistaiseksi ette voi tehdä mitään. Ja nyt ovat kaikki vainukoirat ajamassa teitä takaa. Pierre Cottet on kyllä kuollut, mutta on toisia. Olkaa varma siitä, nuori ystäväni. Te saatte kyllä kostaa… Ja minä kyllä pidän huolenani toimittaa sanan Pekka Pleymille, että hän ensi tilassa menee satamaan odottamaan tapahtumain kehitystä. Samalla sähkötän Lontooseen. Meillä on siellä mies, jota sanotaan "Kenguruksi". Käsken hänen ottamaan talteen meidän laukkumme, kun Edna Lyall tänään iltapäivällä saapuu Victoria-asemalle. Olisi synti, jos hän saisi pitää kaikki ne kauniit kullat ja hopeat, mitkä "Hai" on kerännyt kokoon. Ja samalla huomautan hänelle, että pitäköön silmällä naista.
— Mutta semmoista sähkösanomaa ei kai käy lähettäminen näinä aikoina.
Ja merkkikieli on kielletty.
Parmentier hymyili hieman ivallisesti.
— Ette tunne vielä meidän mahtiamme ettekä meidän keinojamme, hän sanoi. "Kenguru" on tänä iltana asemalla vastassa, ja jos niin tarvitaan, pistää hän myrkkyhampaalla tuota pikku paholaista. Mutta säästämme hänen henkensä. Sillä otaksun, että tahdotte itse kuristaa hänet. Ja käykäämme nyt aamiaiselle.
XXXIV.
SANKARITAR.
Ulkoministeriön sihteeri Macara istui paikallaan, haukotellen väsymyksestä. Ei ollut unta, ei golf-peliä eikä sieviä tyttöjä. Vain työtä aamusta varhain iltaan myöhään. Ja pahinta oli, että oli niin vähän vaihtelua.
Mr Macara oli yksityisoloissa iloinen mies, eikä hän oikein soveltunut tähän vakavuuteen, joka nyt oli jokapäiväisenä leipänä sir Edward Greyn kaikkein pyhimmän etuhuoneessa.
— No, vie sun helvetti, nyt taas koputettiin!
Olikohan se joku huolestunut pörssi-pomo, vai joku noita puolueettomien pikku valtojen diplomateja, jotka saivat tukan harmaaksi kaikilla loruillaan ja kaikilla arveluillaan…
Mutta tällä kertaa Macaralle tuli iloinen yllätys. Ovesta astui hyvin nuori ja taajaan hunnutettu nainen.
Kauniit naiset olivat sihteerin heikkous. Se oli hänen elämänsä onnettomuus, että hän hameen nähdessään heti menetti tasapainonsa.
Hän nousi nopeasti, ja kohteliaasti kumartaen viittasi tulijaa istumaan.
— En tiedä, tunnetteko minua, mr Macara, nuori nainen sanoi, kohottaen harson kasvoiltaan, joita pidettiin yhdistyneitten kuningaskuntien ihanimpina.
— Mutta ettekö te olekin…? sihteeri sopersi.
— Olen, minä olen todellakin Edna Lyall, nuori nainen keskeytti hänet hymyillen. Kuolleista ylösnoussut.
— Olipa se yllätys! Ystävänne ihastuvat. Koko Englanti lausuu teidät tervetulleeksi. Olemmehan kaikki lukeneet teidän muistokirjoituksenne ja nyt… Mutta kuinka…
Edna Lyall puristi silmistään esiin kyyneleen. Se oli hänelle helppo asia.
— Tom Murphy raukka, hän kuiskasi.
— Niin, sen tiedämme, sihteeri keskeytti kiiruusti. Hänellä oli löydettäessä joitakuita kuularuiskun luoteja ruumiissaan. Saksalaisetko hänet ampuivat?
— Eivät, nuori nainen vastasi hitaasti, mutta haluaisin antaa selityksen sir Edwardin läsnä ollessa… Luulen voivani tehdä isänmaalleni arvaamattoman palveluksen.
— Sitä en epäile, sihteeri sanoi kohteliaasti. Meillä on hirveä kiire, mutta niin kauniille naiselle…
Loput sihteeri Macaran kohteliaisuuksista hävisivät ulkoministerin työhuoneen oveen. Hänellä ei ollut suurta vaivaa hankkia nuorelle naiselle vastaanottoa.
Englannin mahtavin mies istui nojatuolissaan. Sotahuolten taakka oli piirrellyt monta ryppyä noihin viisaihin ja älykkäihin kasvoihin, mutta hänen siniset, kirkkaat silmänsä olivat yhtä loistavat kuin ennenkin.
Hän nousi seisomaan pikku näyttelijättären astuessa sisään, mutta hänen hymynsä ei ollut yhtä ihastunut ja mielistelevä kuin sihteerin.
— Pääsitte siis hengissä, miss Lyall, hän sanoi. Eikä terveytenne ja kauneutenne näytä kärsineen mitään haittaa… Olette luultavasti selvillä siitä, hän jatkoi terävämmin, että houkuttelitte Tom Murphyn unohtamaan velvollisuutensa. Se ei ollut kauniisti tehty. Mutta hän on sovittanut sen hengellään. Ja te siis pelastuitte?
— Niin, teidän ylhäisyytenne, hän kuiskasi hiljaa, kyynelten valuessa hänen alas luoduista silmistään… Mutta olen saanut kalliisti maksaa ajattelemattomuuteni. Uskokaa minua, sir Edward…
Suuri valtiomies kumartui eteenpäin.
— Rauhoittukaa, miss Lyall, hän sanoi lempeämmin, ja antakaa minun kuulla, mitä teillä on kerrottavana.
Näyttelijätär kuivasi kyyneleensä, luoden murheellisen silmäyksen tuohon mahtavaan mieheen.
— Tein hyvin väärin, hän sanoi vapisevin huulin. Sekä Tom Murphyä että — isänmaata kohtaan. Oo, olen niin nuori ja ajattelematon!… Mutta toivon voivani sovittaa, mitä olen rikkonut.
— Kuinka niin? sir Edward kysyi hyväntahtoisesti.
— Pudottuani mereen, sittenkun Tom Murphy oli ammuttu ja lentokone mennyt rikki, nostettiin minut siihen torpedoveneeseen, joka oli ampunut lentokoneen.
— Jouduitte siis saksalaisten käsiin. Kuinka ne kohtelivat teitä?
— Erehdytte, sir Edward. Se ei ollut mikään saksalainen laiva, joka teki lopun Murphystä ja hänen lentokoneestaan…
— Ette kai tarkoita, että joku itävaltalainen sotalaiva olisi…
Näyttelijätär pudisti päätään.
— Ei, ei, hän keskeytti, ei itävaltalainenkaan. Se oli torpedovene, jolla ei ole isänmaata — merirosvo…
— Kuinka?
— Sen nimi oli "Hai".
Sir Edward oli hypännyt istuimeltaan. Viime viikkoina hän ei ollut amiralitetin konttoreista kuullut muuta kuin valitushuutoja tuon Kanavassa raivoavan salaperäisen laivan ryöstöistä ja laivaston kykenemättömyydestä estämään rohkean kaappaajan urotöitä. Ja nyt tuli nainen ilmoittamaan hänelle olleensa vieraana tuossa vaarallisessa laivassa.
— Sepä merkillistä… kovin merkillinen ja hämmästyttävä uutinen, hän tuumi. Olkaa ystävällinen ja jatkakaa kertomustanne!
Miss Edna oli kauan valmistellut tätä kertomusta. Hän oli perinpohjin harjoitellut sen Kanavan poikki tullessaan, ja hän esitti sen suurella taidolla ja semmoisessa valaistuksessa, joka oli omansa kaunistamaan hänen käytöksensä. Hän antoi pöyristyttävän kuvauksen Pekka Pleymin ulkomuodosta ja kertoi hyvin seikkaperäisesti niistä ryöväyksistä, jotka oli joutunut näkemään. Sitä vastoin hän ei maininnut omaa osuuttaan ryöstösaaliista ja unohti kokonaan kertoa juhlallisista vihkiäisistä. Mutta hän ei lainkaan peitellyt, että hän isänmaan tähden oli suostutellut erään johtajista, erään nuoren belgialaisen nimeltä Ambroise Vilmart. Dramallisesti hän kuvasi, kuinka oli tämän houkutellut viemään hänet maihin ja erään englantilaisen salapoliisin avulla eräässä kaupungissa, jonka nimeä hän ei tiennyt, antanut poliisille jäljet, jotka Parisissa johtivat merirosvon pidättämiseen.
Sir Edward oli tyynesti seurannut hänen omituista juttuaan mitä tarkkaavimmalla jännityksellä. Nyt hän keskeytti.
— Mainitsitte jotakin englantilaisesta salapoliisista, jonka saatoitte jäljille.
— Niin, luulen, että hän tunsi minut ulkonäöltä "Empirestä".
— Minkä näköinen hän oli?
— Se oli harvinaisen pitkä ja harteikas mies. Hän näytti irlantilaiselta.
— Hän on skotlantilainen. Hänen nimensä on Burns, Ralph Burns. Mutta hän ei ole vielä lähettänyt mitään selostusta.
— Minä en puhutellut häntä. Eihän hänellä voinut olla aavistustakaan, että minä olin ollut yhteydessä "Hain" kanssa. Mutta hän luultavasti sähkötti Parisin poliisille ja ilmoitti sille, että minä yhtäkkiä olin ilmestynyt jälleen maailmaan salaperäisellä ja selittämättömällä tavalla.
— Kaikki tämä on suunnattoman mielenkiintoista, ulkoministeri sanoi ajatuksissaan. Sir Winston Churchill on tuleva tavattoman iloiseksi saadessaan tietää yhden merirosvoista olevan poliisin vallassa. Kunpa Ralph Burns nyt vain olisi ollut täällä!…
Tuskin hän oli saanut sen sanotuksi, kun ovelle koputettiin.
Sihteeri tuli huoneeseen.
— Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, hän sanoi, tuolla ulkona on eräs henkilö, joka tahtoo välttämättömästi saada puhutella teitä tärkeässä asiassa.
— Ei ole aikaa!
— Hän sanoo sen olevan erittäin tärkeätä.
— No, mikä mies se on?
— Hänen nimensä on Ralph Burns.
XXXV.
NÄYTTELIJÄTTÄREN PALJASTUKSET.
— Sepä sangen omituinen sattuma, mr Burns, ulkoministeri sanoi, esiteltyään hänet miss Lyallille… Melkein kuin salapoliisiromaanissa.
Roteva skotlantilainen ei ollut juuri tottunut salonkitapoihin. Mutta hänen iloinen mielensä ei näkynyt kärsineen mitään vahinkoa.
— Sattumako? Ei lainkaan sattuma, hän sanoi avonaisesti. Teidän ylhäisyytenne luvalla käyn suoraan asiaan… Huomaan siis miss Ednan Barnevillen asemalla ja tunnen hänet kovan muistelemisen perästä. Ymmärsin silloin teidän katseistanne, että jotakin oli epäkunnossa. Sitten lähetin pikasähkösanoman mainiolle virkatoverilleni Pierre Cottet'lle Dieppeen ja pyysin hänen matkustamaan Parisiin pitämään silmällä teitä ja seuralaistanne. Samalla pyysin hänen sähköttämään Cherbourgiin, minne olin menossa, tutkimustensa tuloksista. Sen sähkösanoman sain tänään aamupäivällä puoli yksitoista. Se oli omituisin ja hämmästyttävin tiedonanto, mitä olen saanut. Se ilmaisi, että Cottet oli vanginnut yhden "Hain" miehistä, yhden niistä merirosvoista, joitten takaa-ajaminen on jätetty minun tehtäväkseni, ja että miss Lyall oli lähtenyt aamujunalla Lontooseen… Arvelin hetkisen, lähteäkö Parisiin vai Lontooseen. Viimein päätin tulla Lontooseen neuvottelemaan miss Lyallin kanssa, päätellen miehen olevan hyvässä tallessa Parisissa. Ja sen tapaisilta saa harvoin mitään tietää. No — pyyhelsin motoriveneelläni poikki Kanavan. Se teki kaunista työtä. Riensin miss Lyallin kotiin, mutta siellä emäntä ilmoitti, että neiti oli tullut tänne. Ilmoitettuani saapumisestani poliisipäällikölle ja minne olin menossa, otin auton jättäytyäkseni teidän ylhäisyytenne ja neidin käytettäväksi. Ja tässä olen!
— Olette menetellyt hyvin viisaasti, mr Burns, sir Edward sanoi.
— Otaksuin näet, että miss Lyall voisi antaa minulle arvokkaita tietoja olostaan "Haissa". On ollut käsittämätöntä, kuinka tuo pirun laiva on päässyt karkuun takaa-ajajiltaan.
— Minä tiedän syyn, miss Edna sanoi.
Molemmat miehet katsoivat häntä ihmeissään.
— Se mies, jonka minä houkuttelin pois "Haista", hän kertoi lyhyen taiteellisen äänettömyyden jälkeen, oli erinomaisen etevä insinööri. Hän oli keksinyt erään aparaatin, joka muistutti kompassia. Se oli iso pyöreä kuuppa, jossa oli paljon eri-värisiä magnetineuloja. Siitä voi Ambroise Vilmart lukea kuin avoimesta kirjasta, mitä laivoja oli torpedoveneen lähettyvillä 100 metrin ja 30 neljännespeninkulman laajuisella alalla. Ja sillä tavalla merirosvot voivat ohjailla takaa-ajajainsa välissä niin, että eivät joudu niiden laivojen näkyviin, joita tahtovat paeta… Se on varmaankin suurenmoinen keksintö.
Miss Lyall katsoi riemuiten kumpaankin kuulijaansa, jotka istuivat mykkinä hämmästyksestä.
— Vai siinä se on syy, Grey tuumi viimein… Sanokaahan, miss Edna, minkälainen mies tuo Ambroise Vilmart on?
Nuoren naisen kalpeilla poskilla näkyi hienoinen punastus.
— Oo, hän sanoi kevyesti, hän oli semmoinen kuin muutkin miehet.
Luulen hänen olleen vähän rakastuneen minuun…
— Kovasti, sir Edward oikaisi. Eikö totta?
Mainion diplomatin äänessä oli hienoista ivaa, mutta "Empiren" tähti ei näyttänyt sitä huomaavan.
— Niin, kyllä kai hän oli kovasti rakastunut, hän sanoi kainosti.
Mutta minä hylkäsin kylmästi kaikki hänen lähentelynsä.
— Ja kuinka vanha hän on?
— Korkeintaan pari vuotta kolmannella kymmenellä. Mutta hänen nuoruudestaan huolimatta kaikki toiset kohtelivat häntä kunnioituksella ja eräänlaisella alammaisuudella.
Sir Edward mietti hetkisen.
— Sanokaahan, neiti, luuletteko hänen suostuvan myymään keksintönsä ympärysvalloille, jos maksamme siitä kylliksi ja annamme hänen pitää henkensä?
— Sitä en todellakaan tiedä, nainen vastasi… Onhan henki rakas kaikille.
Hän aikoi sanoa enemmän, mutta pysähtyi äkkiä. Jos Ambroise pääsee vapaaksi, niin kuinka hänen sitten käy?… Paljas ajatuskin hänen hirmuisista käsistään sai naisen kauhistumaan. Mutta hän malttoi pian mielensä.
Hänet herätti mietteistään Burnsin meluisa ja karhea ääni.
— Eikö "Hailla" ole jotakin piilopaikkaa, neiti?
— On, hän vastasi, mutta en voi sanoa, missä se on. Ei Vilmart'kaan tahtonut mainita sen paikan nimeä.
— Kauanko sieltä kesti matka Barnevilleen? Burns kysyi jännityksellä.
— Meillä oli hyvä tuuli ja lähdimme puoli-yön tienoissa. Luulen kellon olleen 6, kun tulimme maihin.
— Kuusi tuntia, Burns tuumi. Se sopii mainiosti yhteen. "Hailla" on satamansa varmaan joko Sarkissa taikka vielä todennäköisemmin Guernseyssä.
Sir Edward nousi seisomaan.
— Nämähän ovat hauskoja uutisia, hän sanoi. Jätän nyt mr Burnsin huoleksi selvittää tämän jutun loppuun. Mutta teille, miss Lyall, minä hallituksen puolesta lausun kiitollisuuteni kekseliäisyydestänne ja isänmaanrakkaudestanne tässä vaarallisessa ja kohtalokkaassa jutussa.
* * * * *
Puolen tunnin perästä miss Lyall seisoi eteisessään, mukanaan Burns ja
Macara.
Emäntä tuli hänen soitettuaan vastaanottamaan.
— Onko täällä käynyt ketään? näyttelijätär kysyi vanhaan tapaan.
— Ei, neiti. Ei muita kuin ne kaksi kaupunginlähettiä, jotka kävivät noutamassa matkalaukut.
— Mitä te sanotte? Onko laukut viety pois?
Nuori nainen meni kalmankalpeaksi.
— En minä ole lähettänyt noutamaan laukkuja. Ne olivat varmaan varkaita, hän jatkoi kiivaasti.
Emäntä oli hyvin onnettoman näköinen.
— Miehet sanoivat, että neiti oli lähettänyt heidät. On tullut myöskin sähkösanoma. Ehkä se selittää asian?
Näyttelijätär tarttui vapisevin käsin tuohon pieneen paperilappuun. Luettuaan sen, hän kirkaisi ja kaatui Macaran syliin. Mutta Burns otti sähkösanoman ja luki sen. Siinä sanottiin:
"Olen vapaa. Nyt on sinun vuorosi.
Ambroise."
— Sitten on Pierre Cottet varmaan saanut surmansa, salapoliisi virkkoi.
XXXVI.
SATIMESSA.
"Hai-kalat" olivat taaskin olleet liikkeellä, ja sähkölennätin pörisi ympäri maailmaa tuosta tuhoisasta kaappaajasta.
Koko Europa julisti merirosvon kiroukseen, ja Amerika samoin. Mutta "Hai" jatkoi pelottomasti sotaansa sotaa vastaan ja muodostui yhä enemmän taruksi Yserin, Aisnen ja Weikselin tosiasiain rinnalla.
Pekka Pleym ei enää tuntenut oloaan oikein turvalliseksi. Ambroise Vilmartin lähdettyä, tuo vaarallinen raajarikko oli ollut yhtä mittaa katkeran synkkämielinen. Hän oli saanut Parmentier'n sanan ja varoituksen, hän tiesi, että nuori belgialainen oli saanut vihollisensa vapisemaan, mutta hän aavisti, että ei enää milloinkaan näkisi François Delman poikaa.
Kova ja kuluttava elämä kävi kuitenkin hänen voimilleen. Ja eräänä päivänä Pekka Pleym esitti tovereilleen suunnitelman, että heidän toimintansa siirrettäisiin jollekin Tyynen valtameren saarelle.
Tanskalainen haaveili nuoruutensa voitoista villien keskuudessa ja suloisista vanhuudenpäivistä piispana sopivalla saarella, missä on paljon kopria ja kautsukkia. Jotka tahtoisivat, saisivat siirtyä tavallisiin töihin Lontooseen ja Parisiin, ja annettaisiin heille uudet ja runsaat käyttövarat. Ilmitulon vaaraa tuskin oli olemassa — paitsi hänellä itsellään. Että se riivatun naikkonen, joka oli ilmiantanut Vilmart'in, voisi vahingoittaa heitä enemmän, hän ei lainkaan pelännyt. Sillä hän tunsi belgialaisen suonissa virtaavan veren — hän tunsi sen raivoisan kostonhimon, joka poltteli hänen mieltään. Ne olivat François Delman tulisielun liekkejä. Ja niissä "Empiren" pikku naikkonen, Edna Lyall, palaisi kuin jauhot leipurin uunissa.
Oo — hän olisi niin mielellään nähnyt tuon nuoren leijonan kynnet, kun ne puristuvat kavaltajan kurkkuun!
Mutta Pekka Pleymin ei pitänyt saada koskaan sitä nähdä. Hänen aavistuksensa toteutuivat. "Hain" loppu läheni.
Pikku torpedoveneen lähdettyä merelle Lizard Pointista, hän näki äkkiä torpedonhävittäjän ilmestyvän niemen takaa 7-8 neljännespeninkulman matkan päässä. Pekka Pleym ei tahtonut uskoa silmiään, istuessaan tuolillaan peräsinhuoneessa.
— Lugeni, onko Lugeni siellä? hän huusi karttahuoneen luukusta.
— On, italialainen vastasi.
— Näetkö mitään?
— En, italialainen vastasi. Neulat ovat kauhean levottomat, mutta eivät näytä selvää merkkiä.
Pleym kömpi katsomaan magneti-aparaattia.
Hienot neulat värisivät. Herkkätunteiset magnetit näyttivät vapisevan pelosta. Ne ilmaisivat kaikki vaaraa, mutta eivät, mistä päin se lähestyi.
— Onko dynamo kunnossa? Pleym kirkui konehuoneeseen.
— Ei, kuului vastaus.
Tanskalaisen rautanyrkki vaipui pöytään.
— Tässä olemme, hän virkkoi, aparaatti on joutunut epäkuntoon, ja
Vilmart on poissa.
— Minä en usko magnetissa olevan mitään vikaa, Lugeni lausui pitkän tutkimuksen jälkeen. Ne ovat sähköaallot, jotka ovat joutuneet epäjärjestykseen. Minä melkein luulisin, että ulkopuolella on joku voima, joka vaikuttaa meidän säteily-aparaattiimme.
Pleym jäi seisomaan syviin ajatuksiin vaipuneena.
— Muistelen Ambroisen kerran sanoneen, että aparaatin vaikutus voitaisiin tehdä tyhjäksi, jos se joutuisi määrättyjen vastasäteitten vaikutuksen alaiseksi. Olisiko hän maininnut jotakin siitä vaimolleen, ja onko tuo kirottu naikkonen kavaltanut meidät?…
Silloin kuului mastosta yhtäkkiä huuto.
— Torpedonhävittäjä ajaa meitä kohti oikealta.
Pleym repäsi oven auki.
Aivan oikein. Falmouthin puolelta näkyi savupatsas. Ja toinen torpedonhävittäjä oli jo ruvennut näkymään selvemmin taivaanrannalla Lizardin puolelta. Tanskalainen käski kääntää merelle ja panna koneet käymään täydellä vauhdilla. Mutta parin minuutin perästä huusi tähystäjä:
— Panssariristeilijä suoraan edessäpäin.
— Saarretut! kaappaaja-kapteeni kuiskasi. No niin! Nyt saamme nähdä, mitä Jarvis voi saada aikaan. Ei ole muuta keinoa. Meidän täytyy ajaa maihin ja mennä, mihin pääsemme.
Lugeni kohautti olkapäitään.
— Olemme satimessa, mutta me voimme puolustautua.
— Voimme kyllä, Pleym sanoi, mutta tällä kertaa uskon meidän tekevän viisaimmin, kun pyrimme maihin. Minä tunnen nämä seudut. Menemme Manacle Rocksin kautta ja tunkeudumme niin pitkälle kuin pääsemme Helford Riveriä ylös. Nosta Englannin lippu ja pidä huoli, että joka mies ottaa mukaansa, mitä voi. Meille tulee raskas kiipeäminen. Kaksi revolveria ja paljon ampumavaroja joka miehelle. Valmistaudu räjähyttämään laiva, sittenkun se tulee välttämättömäksi. Ja laivaveneet kuntoon! Jokainen pukeutuu niin kevyesti ja käytännöllisesti, kuin voi.
— Kuinka suuri on vauhti? Pleym kirkui puhetorveen.
— 32 peninkulmaa, Jarvis huusi käheästi.
— Kuinka suuren vauhdin luulet olevan noilla torpedonhävittäjillä? tanskalainen kysyi kääntyen italialaiseen, joka kaikessa rauhassa seisoi tähystelemässä taivaanrantaa.
— Ne ovat Milne-mallia, hän vastasi. Ne kulkevat 35 peninkulmaa.
Pleym huokasi.
Torpedo vene oli nyt Point Naresta 4 neljännespeninkulman päässä.
Vihollisen sotalaivat olivat nyt älynneet kaappaajan liikkeen, ja savupiipuista kohosivat savupilvet mustina patsaina.
Mutta "Hai" oli edellä, mikä seikka viivytti takaa-ajoa. Torpeedonhävittäjillä oli kuitenkin se nautinto, että pakoittivat pelätyn kaappaajan pyrkimään maihin. Nyt oli röyhkeät merisissit saatava kiinni!
Kauheata vauhtia "Hai" kiiti Manachen vaarallisten luotojen välissä. Mainingit pauhasivat sen ympärillä, ja takaa-ajajat odottivat joka silmänräpäys, että tuo pikku laiva murskautuisi kallioihin. Mutta peräsintä piteli Pleymin rautakoura, ja torpedo vene puski kuohujen läpi pettämättömän varmasti. Kului muutamia minuutteja.
Kuului pari laukausta risteilijästä. Mutta matka oli liian pitkä, ja seuraavassa tuokiossa "Hai" syöksyi jokeen, valtaisen vaahdon ryöpytessä sen keulassa ja aamuauringon heittäessä veripunaisen hohteen sen vanaveteen.
XXXVII.
"HAIN" HAMPAISSA.
Oli sunnuntai.
Oikea rauhan juhlapäivä, ilma tyyni ja hieman usvainen. Kello saattoi olla noin yhdeksän korvilla, ja Cornwallin miehet ja naiset olivat kirkkoon menossa.
Silloin tuli Helford Riveriä ylös torpedovene. Se porhalsi eteenpäin kuin rautatieveturi, liehuva "Union Jack" perämastossa. Se oli kovin harvinainen näky. Eikä rantavartija tahtonut uskoa silmiään.
Ei kestänytkään kauan, ennenkuin tuli selville, että asiat eivät olleet oikealla tolalla. Takaa-ajajien merkkejä ei voinut ymmärtää väärin.
Mutta "Hai" jatkoi pakoaan jokea ylös, ja kohta näkyi se vartioasemille vain valkeana vaahtopiirtona tunturien rauhallista sineä vasten. Ja repeämäisillään olevien koneiden jyrinä kuului kauas, värisyttäen ilmaa kuin ilmalaivan pärinä.
Nyt oli Pekka Pleym oikeassa vauhdissaan. Ei ole suinkaan hauskaa olla takaa-ajettuna ja narrata vainoojiaan. Vakaasti ja varmasti hän oli tuonut "Hain" vihollisen maan kitaan, mutta kukaan ei ollut vielä purrut sitä. Ylimielisyydessään vanha rosvo otatti keulasta presenningit pois, ja lyhyen maston kahvelinuoraan vedettiin musta lippu valkoisille pääkalloineen.
Vanhettuvan miehen teatterimaisuus tuli nyt täysin näkyviin. "Hai" piti upotettaman uljaasti ja loistavasti ja kuolinhetkellään sen oli tunnustettava ne värit ja arvomerkit, jotka olivat herättäneet kauhua kautta meren. Hän oli nostattanut tuolinsa keulakannelle, ja siinä hän istui, tuo vanha rehentelijä, antaen hiussuortuvainsa heilua tuulessa, nyljetyn ja poltetun läiskän hohtaessa veripunaisena ja turmaa ennustavana keskellä hänen päälakeaan.
Mutta hänen takanaan makasi Dick Anstey pitkin pituuttaan kannella, huolellisesti laitettu käärö pään alla, ja välttämätön piippunysä terävien ja kalpeitten huulten välissä. Hän tunsi itsensä vanhaksi ja kuluneeksi, tuo kelpo Dick. Opiumi, jota hän sekotti tupakkaansa yhä isommissa määrissä ja oli erittäin virkistävää hänen mielikuvitukselleen, kalvoi päivä päivältä hänen tarmoaan, mutta siitä huolimatta hänellä oli suunnitelma, jonka hän aikoi toteuttaa. Se oli piilotettuna hänen nyyttiinsä. Hänen tarvitsi vain päästä maihin, ja siitä leveä, naurettava raajarikko kyllä pitäisi huolen. Sitten hän hoitaisi loput ja antaisi Ambroise Vilmartille hyödyllistä apua.
Lugeni oli nyt tarttunut peräsimeen.
Sitten kuului etukannelta Pleymin ääni:
— Kone taaksepäin, veneet selviksi! Nopeasti! Tässä on paikka.
Laskekaa sumuraketit!
Pikku torpedovene totteli silmänräpäyksessä komennusta ja samassa räjähteli ympäristössä parikymmentä rakettia. Ne painuivat jokeen laivan ympärille, lensivät maalle asti, ja suuret pumpulinpaksuiset savupilvet peittivät kaitaisen väylän melkein läpinäkymättömään höyryyn.
Pleym nauroi hiljaa mielissään.
— Nyt, pojat, hän sanoi isällisellä äänellä, on aika soutaa maalle. Luulen olevan viisainta valita vasemmalla puolella olevat vuoret. Mutta varokaa merta. Falmouth on vain kymmenisen kilometrin päässä koilliseen, mutta sille suunnalle ei ole oikein viisasta mennä. Hajaantukaa kaksi-miehisiin joukkoihin, mutta sopikaa kokoontumispaikasta. Jarvis saa johtaa kulkua. Hän on Somersetista. Ja kunhan tulette Bristoliin, ei kukaan koske teitä sormellaankaan… Siis hyvästi pojat. Tapaamme "Kengurun" luona Lontoossa parin kuukauden perästä - taikka eräässä toisessa paikassa…!
Muuta ei sanottu. Miehet olivat pukeutuneet samoihin vaatteisiin, joissa muutamia kuukausia sitten olivat esiintyneet Pierre Cottet'lle Dieppen satamassa, ja astuivat nyt hiljaa ja tyynesti veneisiin. Jarvis meni viimeisenä täpö täyteen veneeseen.
— No, kapteeni, hän sanoi Pleymille, joka ei ollut liikahtanut keulakannella olevalta tuoliltaan… Ettekö te tulekaan? Meidän täytyy kiirehtiä, sillä usva hälvenee.
Mutta tanskalainen ei hievahtanut.
— Antakaa mennä, hän sanoi tyynesti. Minulla on täällä vielä vähän toimittamista. "Hai" ei vielä ole menettänyt hampaitaan. Se on hauska elukka. Sen on nähty puolustautuvan kuolemaan asti… Kiiruhtakaa nyt, pojat!
Jarvis viivytteli vielä.
— Sinun tulee totella määräystä, Pleym sanoi ankarasti, nousi vaivoin ja tyrkkäsi veneen laivan kupeelta.
Se hävisi sumuun melkein silmänräpäyksessä.
Vanhalla rosvolla oli kädessä pieni neliskulmainen laatikko. Hän veti siinä hyvin huolellisesti kellolaitoksen vireeseen ja asetti erään viisarin ensin 10 ja sitten 15 minuutin kohdalle.
Viiden minuutin kuluttua hän nousi ja meni perälle, missä naulasi lippunuoran kiinni. Sitten hän meni karttahuoneeseen ja otti sieltä Ambroise Vilmartin aparaatin. Surullisesti hymyillen hän viskasi sen laivan kanteen, niin että magnetineulat hienosti helisten irtosivat ja kirposivat jokeen.
Sitten raajarikko laskeutui veteen ja ui omituisilla matelijan otteilla maalle.
Kului kymmenen minuuttia. Molemmat torpedonhävittäjät olivat saapuneet hylätyn torpedoveneen luo, ja toinen niistä lähetti laivaveneen sitä tarkastamaan.
Mutta "Hai" oli jo silloin tyhjä, ja ennenkuin siihen nousseet kymmenen miestä olivat toipuneet hämmästyksestään, kaappaaja lensi ilmaan hirveällä paukahduksella, joka kajahti kauas Cornwallin tuntureille.
Melkein yht'aikaa Pekka Pleym kömpi maalle Merthenin luona ja heittäytyi levähtämään koivulehtoon.
Kuullessaan pamahduksen hän hymyili.
— Viimeinen uhri, hän murahti. Voi sitä, joka joutuu "Hain" hampaisiin!
XXXVIII.
SUNNUNTAI CORNWALLISSA.
Merthenin kylä Cornwallissa ei, sikäli kuin tiedetään, ole koskaan ollut mainittuna minkään historiallisen tapauksen yhteydessä.
Cornwallin väestö on hyvin vanhoillista, pyhittäen lepopäivän vanhimpien ja parhaiden esikuvien mukaan. Se tuskin sallisi häiritä sunnuntai-aamuaan, vaikka sen ympärillä mitä tapahtuisi.
Pekka Pleymin lähetyssaarnaaja-sydän paisui, hänen kuullessaan kirkonkellojen ensimäisen huomensoiton kajahtelevan seudun yli. Hän loikoi, kuten sanottu, sievässä ja mieluisassa koivulehdossa, joita ei ollut monta siinä seudussa. Se oli tosiaankin ihanaa.
Siitä laivasta, joka oli ollut tanskalaisen ilo ja ylpeys, ei ollut enää jälkeäkään. Molemmat torpedonhävittäjät olivat jo poistuneet, ja kaikki oli hiljaista ja rauhallista kuin ennenkin. Eihän vanha merisissi voinut aavistaa koko rannikkovartioston olevan liikkeellä, ja että sähkölennättimellä ja telefonilla oli jättimäinen ylityö mahdollisesti pakoon päässeitten merirosvojen vangitsemiseksi. Ei voitu vaatia hänen tietävän myöskään sitä, että suurten Lontoon sanomalehtien toimitukset — sunnuntaista ja juhlapäivästä huolimatta — olivat kovassa touhussa kirjoittaessaan tuon pienen meripedon elämäkertaa. Sanomalehtimiehet eivät voineet lainkaan sanoa, kuka "Hain" kohtaloa oli ohjaellut viime kuukausina. He eivät tienneet mitään nimeä, eivät ainoatakaan kunnollista tuntomerkkiä. Mutta kaikissa lehdissä oli kapteeni Sullivanin kertomus peräsinhuoneesta näkyneestä kamalasta orangutanginaamasta. Se loi valaistusta koko tarinaan, samoinkuin luettelo hirveistä tappioista ja ryöväyksistä, jotka viimeisen kuukauden kuluessa olivat olleet erikoisen kamalat. "Hai" oli syönyt miljoneja puntia ja niellyt paljon ihmishenkiä. Sen vuoksi useimmat lehdet lopettivat sunnuntailukemisensa tästä iloisesta tapauksesta sillä hurskaalla toivomuksella, että mahdollisimman monta laivan miehistöstä joutuisi hirteen. Se oli kyllä päässyt pakoon, mutta suuri joukko sotaväkeä ja salapoliiseja oli jo pantu sotajalalle toimimaan yksissä neuvoin Cornwallissa, minne ne olivat rientäneet autoilla.
Kaikesta tästä, kuten sanottu, Pekka Pleym ei tiennyt mitään. Ehkäpä hän ei olisi siitä välittänytkään, sillä tuo karaistu raajarikko oli leppoisalla ja sovinnollisella päällä. Hänellä oli sydämellään yhtä ja toista, mitä olisi tahtonut saada sanotuksi — erinäisiä kauniita ja moralisia asioita, joita oli kertynyt varastoon hänen mieleensä niitten vuosien kuluessa, jotka oli ollut erossa lähetystyöstä. Oo, tässä maassa ajatellaan villejä pakanoita aivan liian vähän!…
Takaa-ajetun merirosvon loikoessa mietiskellen inhimillisiä ja jumalallisia asioita ja auringon suudellessa hänen inhottavia kasvojaan, astui tietä myöten hänen alapuolellaan arvokas ja komea mies. Pekka Pleymistä hänessä näytti olevan virkatoverin tapaista, ja miehen tultua lähemmäksi hän huomasi sen olevan papin. Sillä oli rukouskirja kainalossa ja se höplötti hieman kurttuisilla huulillaan niinkuin saarnaansa muisteleva pappi.
Silloin vanhan rosvon päähän pälkähti turmiollinen ajatus. Ja samassa kuin se syntyi, tuo kamala Jumalan kuvan epämuodostuma ryhtyi toimeen. Mukavuussyistä hän kieriskeli alas sen pienen mäen rinnettä ja töksähti miltei suoraan kauhistuneen prelaatin eteen. Tuhlaamatta montaakaan sanaa veti hän kirkonpalvelijan sille puolelle tietä, missä suuri oja oli sopivasti tarjolla pimeyden töitä varten.
Pappi yritti huutaa. Mutta Pleym, joka oli varautunut siihen, että ääni oli hengenmiehen suurin vahvuus, kääri salamannopeasti villahuivinsa papin kasvojen ympäri ja sulloi sen päärmeet hänen suuhunsa.
Ja samalla kun hän ohuella manillaköydellä, jota hän oli käyttänyt niin suurella menestyksellä merirosvouransa alkuvaiheessa, sitoi papin kaulaan silmukan, puhui hän lempeästi ja sovittelevasti kauhistuneelle miesraukalle.
— Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, sanoi Pekka Pleym, että ryövään teiltä vähäksi aikaa papinkaapunne. Tarvitsen näet sitä ehdottomasti ja luulen olevani varma siitä, että luovutatte sen minulle hyvästä sydämestänne.
Pappi teki protestoivan liikkeen, mutta silmukka joka oli kiinnitetty läheiseen puuhun, kiristyi hänen kaulansa ympäri niin, että hänestä tuli heti rauhallinen ja alistuvainen mies.
— Tarvitsen myös kalottinne, jatkoi Pleym tällä kertaa hieman vähemmän ystävällisesti… ja arvostaisin myöskin hattuanne ja rukouskirjaanne. Valitettavasti en voi tarjota niistä muuta korvausta kuin nämä kolme kultapuntaa, jotka lasken vähäiseksi muistoksi jalkojenne juureen.
Kiirehdittyään pois puki Pekka Pleym ylleen papin mustan kaavun. Se oli hieman liian ahdas, mutta ryöväri veti leveät hartiansa sisään, mikä teki olon siedettäväksi. Hän pani hatun päähänsä. Se oli varsin pieni, mutta kalotti teki kokonaisuudesta sopivan.
Sitten hän kietoi nopeasti papin ympärille köyden, mutta perin systemaattisesti ja perusteellisesti, jott'ei vanha herra voinut muuta kuin vilkuttaa suuria, kauhistuneita silmiään.
Välistä siitä kulki ohi kirkkoon menijöitä, mutta silloin olivat Pleym ja hänen uhrinsa syvän ojan pohjalla.
Rosvo odotteli rauhassa 10 minuuttia. Hän ei välittänyt tavata montaakaan sidotun papin seurakuntalaista matkalla kirkkoon. Se voisi pelästyttää heitä pitkäksi aikaa. Osasto merisotilaita ei myöskään tehnyt häneen mitään vaikutusta. Hän tunsi kuuluvansa jo nyt siihen maailmaan, jossa hän oli heiluttanut sanan ruoskaa ja käden nuijaa kiittämättömien kannibalististen Salomonpoikain yllä.
Vihdoinkin — kun tiet näyttivät tyhjiltä ja kirkonkellot soivat kärsimättömyydellä, jossa ei ollut erehtymisen sijaa, suuntasi Pleym kulkunsa kirkkoon. Tornin huippu loisti kirkkaana hänen edessään.
Ei todellakaan ollut mitään silmiä hivelevää nähdä tuon leveän, mustiin kääriytyneen hahmon vaappuvan pieneen, ystävälliseen Jumalan huoneeseen. Mutta kukaan ei keksinyt häntä, ennenkuin hän pudisti päätään kirkon sakariston sisällä. Kirkonpalvelija oli kauhusta mykkänä nähdessään tuon aavemaisen ilmestyksen, mutta Pekka Pleym sysäsi hänet ystävällisesti sivulle ja käveli ääriään myöten täynnä olevaan kirkkoon, jossa seurakuntalaiset olivat lyhentäneet odotusta pitkällä virrellä.
Urkumusiikki kutitti Pekka Pleymin korvia, ja suuntaamatta katsettaan oikealle tai vasemmalle kulki hän suoraan kohti saarnastuolia, joka sijaitsi huomattavan korkealla toisen muuriseinän vieressä.
Alkoi näyttää siltä, kuin virsi olisi hyytynyt kirkkoväen huulille. Itse urkurikin, joka oli havainnut merkillisen olennon etenevän kirkon lattiaa pitkin, kadotti sekä tahdin että duurin ja lopetti soittonsa räikeään epäsointuun.
Sitten Pekka Pleym avasi valtaisen torvimaisen suunsa, ja hänen ensimäiset sanansa kaikuivat lempeinä ja isällisinä, kuin olisivat tulleet itse paratiisista.
Hän kertoi seurakunnalle, että heidän pappinsa oli saanut esteen. Uuttera Herran palvelija oli pudonnut ojaan eikä voinut sen vuoksi tulla kirkkoon. Siitä syystä hän oli lähettänyt etulaisen, vanhan lähetyssaarnaaja-raukan, joka aikoinaan oli kärsinyt hyvän asian tähden ja kantoi runnellussa ruumiissaan surullisia merkkejä villien pakanain verenhimoisesta julmuudesta…
Sillä tavalla Pekka Pleym alkoi, ja hänen ihmeellinen äänensä kaikui etäisimpiin nurkkiin asti. Nyt hän oli omalla paikallaan. Voimalla hän puhui villeistä pakanoista, jotka huokailivat armoa.
Eikä Merthenin seurakunta ollut koskaan kuullut niin kaunista puhetta.
XXXIX.
LÄHETYSSAARNAAJAN LOPPU.
Ei koskaan oltu Merthenin kirkossa kuultu semmoista puhetta. Tuo muodoton paviani saarnatuolissa valtasi kaikki hopean sointuisella äänellään.
Eikä Pekka Pleym tahtonut lainkaan lopettaa. Hänen puheensa oli kuin valloilleen päästetty vuolas virta — kauan pidätetty vesijoukko, joka vyöryi seurakuntalaisten mielten kuivuneitten lähteitten yli.
Hän oli kuin uusi profeetta, joka puhui Merthenin miehille ja naisille, ravistellen heitä syvältä, sydänjuuria myöten. He eivät huomanneet, että liian pieni kalotti oli pudonnut uuden Krysostomuksen päästä ja että hänen haiveniensa välistä hohti punainen läiskä. Kuka oli tämä merkillinen mies, joka niin suurella hehkulla ja niin tempaavalla kaunopuheisuudella oli ravistellut heidän kylmiä sielujaan?…
Ah — arvoitus saisi pian ratkaisun, ja ratkaisun semmoisen, jota ei koskaan unohdettaisi Merthenin kylässä.
Sillä juuri kun tuo tuntematon sananselittäjä oli parhaillaan kuvailemassa ihmissyöjäin julmuutta, tehokkaalla tavalla soveltaen siihen erinäisiä Ilmestyskirjan kohtia, kuului kirkon ovelta aseitten kalinaa ja melua.
Ja mitä se oli?
Etunenässä tuli seurakunnan vanha pappi kaikkea muuta kuin siistissä ja kirkollisessa vaatetuksessa — ilman kalottia ja ilman papinkauhtanaa — ja hänen perästään kymmenkunta merisotilasta pistimet ojossa.
Pekka Pleym huomasi tuon mahtavan kulkueen, mutta hän ei ollut siitä tietävinäänkään. Päinvastoin!
Hetkeksi vanha pappikin, joka sotamiesten avulla juuri oli päässyt suoraan haudanpartaalta, jäi suu auki kuunnella töllistelemään tuota lempeätä ääntä, joka kaikui kuin urkujen pillistä.
Mutta sitä ei kestänyt kauan. Kun pappi vanhus oli päässyt hämmästyksestään, syöksyi hän saarnatuolia kohti.
— Ottakaa hänet kiinni, hän huusi sotamiehille. Hän on petturi ja murhaaja. Olen lukenut hänestä sanomalehdistä. Hän on "Hain" orangutangi.
Seurakunnan keskuudessa syntyi kauhea hälinä. Oli vain yksi ainoa, joka pysyi tyynenä.
Ja se oli Pekka Pleym.
Kaksi sotilasta rohkaisi vihdoin mielensä ja kapusi saarnatuoliin vangitsemaan kaunopuheista kaappaajakapteenia. Mutta heidän kävi huonosti. Hirviö tähtäsi heihin pari kelpo potkua, jotka saivat aikaan sen, että sotamiehet tulivat nurin niskoin alas kapeita portaita.
Tämä välikohtaus vei puhujalta täsmälleen kaksi sekuntia — sitten hän jatkoi esitystään ehtymättömällä voimalla. Mutta varovaisuuden vuoksi hän asetti kaksi pitkäpiippuista Mauser-pistoolia eteensä saarnatuolin reunalle, heilahutettuaan niitä tavalla, joka ei jättänyt ketään epäilykseen siitä, että hän osasi soitella niitä yhtä hyvästi kuin suutaankin.
Pari sotilasta tähtäsi kiväärillään röyhkeätä kirkkorauhan häiritsijää, mutta vanha pappi asettui välittäjäksi.
Uudestaan yritti pari sotamiestä tehdä hyökkäyksen saarnatuoliin. He ojensivat pistimensä suojakseen, jotta ei kävisi kuin edellisen parin. Mutta heille kävi totisesti vielä nolommin. Pekka Pleym houkutteli heidät aivan pyttyyn asti, missä oli niin ahdasta, että he eivät voineet käyttää aseitaan. Ja ennenkuin aavistivatkaan, oli saarnaaja suunnattomilla gorillan-kourillaan nakannut heidät samaa tietää kuin toverinsakin.
Sitten hänen kaunopuheisuutensa pulppusi edelleen. Hän iski revolvereillaan saarnatuolin laitaan, niin että puusirut sinkoilivat.
Mutta surukseen tanskalainen näki, kuinka alussa niin hurmaantunut seurakunta nopeasti käänsi hänelle selkänsä.
* * * * *
Viimein ei kirkossa ollut jälellä muita kuin vanha pappi ja ne kymmenkunta sotamiestä, jotka olivat penkeistä ja tuoleista laittaneet itselleen rintavarustuksen, odottaen käskyä ampua.
Pekka Pleym katseli ympärilleen ihmetellen.
Vanha pappi astui aivan saarnatuolin luo.
— Tulkaa nyt alas, hän sanoi ruostuneella äänellä. Älköön Jumalan huonetta tahrittako verellä.
Pleym tuijotti hänen ohitseen tajuamatta hänen sanojaan. Hän sulki vaistomaisesti silmänsä. Hän oli kuulevinaan kaukaista, kaukaista ääntä. Nyt hän tiesi, mitä se oli. Se oli hänen kotiseutunsa ärjyjen aaltojen loiske, se oli valtaisia rantoja vastaan vyöryvien Kattegatin maininkien pauhu.
— No, tulkaa nyt, pappi vanhus rukoili uudestaan.
— Minä tulen, minä tulen, Pekka Pleym virkkoi verkalleen kavuten saarnatuolin laidalle.
— Jumalan tähden, pappi kirkasi. Mutta se oli myöhäistä.
Pekka Pleym oli syössyt kivilattiaan.
Vanha pappi riensi hänen luokseen ja polvistui hänen ruumiinsa viereen. Pääkallo oli puhki. Kaappaaja-kapteeni, raskaan sarjan painija ja entinen lähetyssaarnaaja oli matkalla viimeiselle tuomiolle.
XL.
URHOOLLINEN SOTILAS.
Eräänä päivänä käveli muuan sotilas pitkin pääkatua pienessä Penryn kaupungissa, joka on muutamia peninkulmia pohjoiseen Cornwallissa sijaitsevasta Falmouthista.
Sotamiehet eivät olleet suinkaan harvinaisia tuossa pikku kaupungissa, mutta tässä sotilaassa oli jotakin omituista, joka sai Penryn tytöt ehdottomasti häntä kurkistelemaan. Sillä ensiksikin hän oli tois-kätinen ja toiseksi hänen rinnassaan oli urhoollisuudenmitali.
Mutta sotilas ei ollut tietävinään hänelle osotetusta huomaavaisuudesta. Hän meni suoraan rautatieasemalle, missä osti lipun Lontooseen.
Eräs pieni, sivilipukuinen herra tuli häntä vastaan.
— Päivää, korpraali, hän sanoi, nyökäten pientä näädänpäätään. Mistäs te tulette?
Pitkä sotilas tuskin katsahtikaan häntä. Hän astui tyynesti edelleen ja kävi penkille istumaan, veti vasemmalla kädellään taskustaan paikkakunnan sanomalehden ja rupesi lukemaan sotasähkösanomia.
Pienellä herralla kihosi veri päähän.
— Rohkenenko pyytää teitä vastaamaan kysymykseeni? hän sanoi äreästi.
— En tunne teitä, sotilas murahti.
Punaisena vihasta tungetteleva herrasmies käänsi takkinsa rintapieltä ja näytti korpraalille salapoliisin merkin.
— Vai niin, olette salapoliisi, sotilas sanoi. Miksi ette, piru vie, sano sitä heti? Täällä juoksentelee niin paljon päivän mittaan miehen ympärillä, että saa katsoa eteensä, ennenkuin vastaa… No, mitä te kysyittekään?
— Minä kysyin, mistä te tulette, salapoliisi vastasi loukkaantuneena.
— Olen kulkenut poikki vuorten Cambornesta, missä olen ollut parisen kuukautta.
— Mitä te siellä teitte? poliisi jatkoi melkoisesti lauhtuneena.
— Olin parantelemassa itseäni. Saksalaiset veivät minulta toisen käsivarren ja pari litraa verta kaupantekiäisiksi.
Miesten ympärille oli kerääntynyt joukko talonpoikia ja työläisiä, jotka jännityksellä kuuntelivat kelpo Tom Atkinsin kertomusta. [Tom Atkins, kansanomainen nimitys englantilaiselle sotilaalle. Suom. muist.]
— On kai teillä todistus sairaalasta, jossa olitte hoidettavana, tai…
— Vai sitä teidän tekee mielenne, sotilas keskeytti. Olkaa hyvä ja avatkaa vormutakkini ja kurkistakaa mitalia, joka riippuu kaulassani. Siitä näette minun samaisuustodistukseni.
Salapoliisi katsoi epäröiden ympärilleen. Sitten hän teki, niinkuin soturi oli pyytänyt.
— Dick Anstey hän luki, korpraali… Siihen hän pysähtyi ja katseli nolona ympärilleen.
— Suokaa anteeksi, hän jatkoi väkinäisesti hymyillen, mutta meidän täytyy olla varuillamme. Huomaan kaikki olevan kunnossa. Ette ehkä tiedä, että "Hai" on ammuttu upoksiin Helfordissa ja että miehistö on paennut.
— "Hai", mikä se on?
— Ettekö sitten ole lukenut lehtiä?
— En, tämä on ensimäinen, minkä olen nähnyt moneen kuukauteen.
Salapoliisi antoi sitten jännittävän kuvauksen hirveästä kaappaajasta.
Dick Ansteyn kasvoilla näkyi mitä suurin hämmästys.
— Nyt minä ymmärrän, hän virkkoi.
— Mitä te ymmärrätte? salapoliisi kysyi.
— Eilen aamupäivällä kohtasin vuorilla miesjoukon, hän sanoi hitaasti ja miettien… he olivat hyvissä vaatteissa, mutta näyttivät väsyneiltä ja raihnaisilta… Minä rupesin juttelemaan erään kanssa, joka puhui hyvin englantia, ja hän sanoi, että olivat olleet tarkastelemassa kaivoksia, mutta olivat eksyneet… Heidän oli määrä mennä pohjoiseen, sanoivat, ja kysyivät tietä lähimmälle rautatielle. Minä neuvoin heille siiloin tien Redruthiin.
Salapoliisi oli innostunut yli äyräittensä. Hattua nostaen hän sanoi hyvästi ja syöksyi lennätinasemalle.
Mutta Dick Anstey oli väsynyt pitkän matkansa jäleltä, ja oli kai vielä heikko Yserillä kestämästään kovasta verenvuodosta. Ja hän koetti virkistäytyä muistelemalla kaikkia rikoksiaan aina siitä ajasta asti, kun hänestä tuli Jaap van Huysmannin käskyläinen ja François Delman paras apuri. Ei ollut sitä toimitusta, jota hän olisi kavahtanut.
Ja nyt hänen toverinsa toivottavasti pääsisivät eroon siitä kiivaasta ajojahdista, joka heidän vangitsemisekseen oli toimeenpantu Cornwallin vuorilla, heidän jälkiään kun seurattaisiin länteen eikä koilliseen.
Hän nousi hitaasti.
Silloin kuului äkkiä hurjaa huutoa kadulta. Asemalle tulla koluutti heinärattaat, jotka olivat täynnä merisotilaita.
Dick Anstey astui vaistomaisesti akkunan luo. Rattaat pysähtyivät aivan sen eteen. Hän ei katsonut sotamiehiä, vaan hänen katseensa kiintyi rattaitten pohjalta näkyviin kasvoihin. Ne olivat kalpeat, runnellut ja veriset.
Iloisin riemuhuudoin otettiin rattailta pieni mies, joka oli niiniköysillä sidottu hartioista nilkkoihin asti ja jonka ranteissa helisivät käsiraudat.
Dick Anstey puri hammasta, mutta malttoi pian mielensä. Hän oli tuntenut Lugenin.
Kiirehtimättä Anstey tunkeutui asemahuoneen ovelle.
— No, toverit, hän sanoi kovalla ja meluisalla äänellä, oletteko saaneet hyvän saaliin?
— Niinpä luulisin, eräs sotamiehistä vastasi pöyhkeillen. Vangitsimme hänet muutaman peninkulman päässä täältä eräästä vuorenrotkosta. Hän ei voinut seurata tovereitaan, sillä hän oli taittanut koipensa.
— Ja nyt hänet viedään Lontooseen?
— Niinpä niin.
Anstey hymyili synkästi.
— Sinne minäkin menen, hän sanoi. Voin siis auttaa vartioimisessa.
Samassa vietiin vankia ohitse. Hänen silmissään oli synkkä rukous.
Anstey nyökkäsi hitaasti.
Sitten hän nousi junaan.