XLI.
MATKALLA LONTOOSEEN.
Dick Ansteyn junan lähestyessä seuraavana aamuna Lontoota, tuo upea sotilas astui viereiseen vaunuun, joka oli varattuna vangille ja tämän saattajille.
— No, hän sanoi iloisesti, saittepa hänet mukaan, tuon pirun merirosvon.
— Niin, matruusikersantti vastasi ylpeästi. Se on muuten hiljainen ja rauhallinen veitikka. Ei ole avannut suutaan kolmeen tuntiin, vaikka katkennut koipi kai vaivaa häntä kovasti. Sillä on kyllä kova sisu.
Sidottu italialainen oli avannut silmänsä. Niistä kuvastui syvä, alistuva tyyneys. Hänen katseensa pysähtyi hetkeksi korpraaliin, sitten se tuijotti jälleen etäisyyteen.
Mutta Dick Anstey oli lukenut noista syvistä, ruskeista koiransilmistä kuin avoimesta kirjasta. Hän puristi huulensa vastakkain, niinkuin taistelisi äkillistä mielenliikutusta vastaan, ja kääntyi vaununakkunaan…
— Oletteko puhutelleet vankia? hän kysyi käheästi.
— Se ei ole englantilainen, korpraali, kersantti vastasi. Hän ei ymmärrä, mitä me sanomme.
— Minä osaan vähän italiankieltä, Anstey sanoi, siltä ajalta, kun olin Maltalla linnaväessä. Jospa minä vähän haastatan rosvoa. Ehkä hänen on nälkä. Sanotaanhan ohjesäännössä, että sitä, joka hirtetään, on ruokittava hyvin.
Miehet nauroivat.
— Antaa huhkia, korpraali, kersantti nauroi, että saamme tietää, mitä lajia hän on miehiään.
— All right… Kuulehan, ystävä, Anstey sanoi italiankielellä, voinko tehdä jotakin hyväksesi? Tiedät, että koetamme vapauttaa sinut.
Lugeni pudisti päätään.
— Et mitään, hän vastasi. Kyllä — tosiaankin. En näet tahdo joutua vapautettavaksi. Samaisuudestani saadaan pian selko. Burns tuntee minut liian hyvin. Enkä minä tahdo, että sukunimeni ja suhteeni levitetään ympäri maailmaa. Jalkani laita on huonosti. En kelpaa enää mihinkään. Onko sinulla mukanasi Saton pillereitä?
— Sepä saakelia, kuinka sen suu nyt laulaa, kersantti sanoi uteliaana.
Mitä se ukkonen sanoo?
— Oo, hän valittaa koipeaan. Ja vannoo olevansa viaton. Vanha juttu.
Viaton ja yhä viaton!… Ja sitten hän valittaa nälkää.
Kersantti näytti nololta.
— Onhan meillä vähän vasikanpaistia, mutta se ei ole varmaan oikein tuoretta, hän puolustihe.
Dick Ansteyn kasvoille oli levinnyt omituinen ilme, hänen vasemman kätensä kopeloidessa taskua.
— Antakaa tänne, hän sanoi käheästi. Eipähän tuo pure.
Sitten hän otti kuivan vasikanpaistipalasen, joka kersantilla oli rasvaisessa paperissa. Hän puristi sitä kourassaan ja ojensi sen sitten hitaasti sidotulle vangille.
— Ajattele tarkoin, hän sanoi, ja hänen äänessään oli murheellinen sointu, joka sai sotamiehet höristämään korviaan.
Mutta italialainen kurkotti kiiruusti päänsä ja repäsi hampain lihapalan suuhunsa ja huokasi tyytyväisenä, saatuaan sen niellyksi. Sitten hän nojautui taaksepäin ja sulki silmänsä.
— Kiitos ystävyydestäsi, hän kuiskasi. Ja jää hyvästi!
— Olipa se ahne, muuan vanginvartija nauroi.
— Hän sanoo, että hänen tekee mielensä nukkua. Anstey sanoi, nousten paikaltaan. Mutta mehän olemme kai pian perillä?
— Neljännestunnin perästä, kersantti vastasi. Mutta siihen saakka mies saa maata. Me heitämme noppaa sen aikaa. Lontoossa tulee poliisi ottamaan hänet. Eräs Ralph Burns niminen mies korjaa hänet huostaansa. Luulen, että koko juttu on vain muoto-asia. Mies tietysti hirtetään, ennenkuin viikko on ummessa.
Dick Anstey nyökkäsi, katsoen ulos akkunasta.
XLII.
KUKKAIS-PÄÄKALLO.
"Empiressä" oli suuri juhlanäytäntö — semmoinen ensi-ilta, joita
Lontoossa harvoin näkee.
Esitettiin suuri puku-pantomiini. Sen oli sommitellut muuan sanomalehtimies, eikä se jättänyt toivomisen varaa, mitä tulee moitteettomaan näppäryyteen. Tietysti useat kuvaelmat olivat vahvasti isänmaallisesti väritetyt, ja baletti-numeroiden, renkutusten ja revolverinlaukausten välissä kuultiin uljaita melodramoja ja sotarunoutta bengalivalaistuksessa.
Se oli kovin huvittavaa. Ja yksinpä kevytmieliset demimonde-naisetkin tunsivat avaroitten sydäntensä paisuvan, kun ampuminen kävi oikeaan isänmaalliseen kuosiin.
Mutta päivän menestys ei suinkaan riippunut tuon hieman kulunnaisen koristelukappaleen arvosta. Se perustui yksinomaan siihen, että Edna Lyall vietti siinä tavallaan ylösnousemistaan kuolleista.
Yleisö otti vastaan tämän suositun näyttämötähden siihen määrin sydämellisesti, että tuossa suuressa huoneustossa ei ollut koskaan ollut sen vertaa. Miss Lyallin katoaminen oli ollut omituisen salamyhkäinen. Eivät tottuneimmatkaan haastattelijat olleet saaneet selville, millä tavalla hän oli pelastunut vesilentokoneesta. Kaunis näyttelijätär jakeli sanomalehdille kokemuksiaan vain vähin erin. Mutta hänen rohkeassa retkeilyssään oli jonkinlainen kansallinen loiste, ja kaikista hänen kaunistelluista puheistaan häämötti varmana tosiasiana se, että hän oli tehnyt isänmaalle suuria ja arvokkaita palveluksia.
Oli niitä, jotka sanoivat, että miss Lyall ei ollut oikein entisellään
Kanava-matkansa jälkeen, mutta se johtui varmaan väärinkäsityksestä.
Varmaa kuitenkin oli, että tuo nuori nainen oli muuttanut asuntonsa
Hyde Parkista ja että hän ei tahtonut kellekään ilmaista uutta
osotettaan.
Asia oli näet niin, että näyttelijätär oli tuntenut maan polttavan jalkainsa alla, niin kauan kuin tiesi, että Ambroise Vilmart oli hengissä, ja että hän sen tähden oli aivan salaa muuttanut asumaan erääseen kauniiseen huvilaan Hampsteadissa, ollen siinä ovenvartijana yksi Scotland Yardin luottamusmiehistä. Hän asui kuin linnoituksessa, mutta yksinpä tämän linnoituksen paikankin hän piti visusti salassa.
Kului pari viikkoa, ilman että mitään tapahtui. Näyttelijättärellä oli huoleton luonto, ja pian hän unohti pelkonsa. Hän oli lukenut "Hain" räjähdyksestä ja kaappaajakapteenin kuolemasta. Lugeni oli saatu kiinni, mutta oli surmannut itsensä, ja kuusi rosvoista oli ammuttu ankarassa taistelussa sotamiesten ja poliisien kanssa pienen St. Colombin kaupungin, lähellä. Loppuja ajettiin takaa kuin rottia, ja Ralph Burns oli nauranut, kun Edna oli sanonut pelkäävänsä, että he ehkä olisivat tulleet Lontooseen.
Ja nyt oli elämä pelkkää iloa ja riemua.
Juhlittu näyttelijätär istui näytännön jälkeen pukuhuoneessaan, nauttien miesten mielistelystä. Johtaja loisti kuin aurinko, tyhjennellen sampanjapulloja, ja puolikymmentä vanhempaa ja nuorempaa elostelijaa kanniskeli niitä suunnattomia kukkavihkoja, joita suositun taiteilijattaren kunniaksi oli heitelty näyttämölle.
— Siinäpä lystillinen kukkavihko, vanha mr Blomberry sanoi, osottaen kaikkien muiden joukosta silmiinpistävää omituista kukkalaitetta… Se on melkein kuin pääkallo.
Suuri patenttilääketehtailija oli tosiaan oikeassa. Kukkavihko oli tehty valkeista ruusuista, mutta niitten väliin oli aseteltu mustia esikoita, jotka osottivat silmä- ja nenä-onteloita.
Miss Edna heitti pikaisen silmäyksen tuohon suureen, muita huomattavampaan kukkalaitteeseen.
— Se on tosiaan omituinen, hän sanoi välinpitämättömästi. En ymmärrä…
Pieni sampanjaa ryypiskelevä seurue ei saanut koskaan tietää, mitä miss
Edna ei ymmärtänyt. Sanat takertuivat hänen suuhunsa.
Sillä yhtäkkiä hänen silmänsä kiintyivät siihen kummitukseen, joka oli herättänyt mr Blomberryn hämmästystä. Hänestä tuntui, kuin tuo kukkais-pääkallo olisi tuijottanut häneen mustilla silmäkuopillaan. Nyt hän käsitti kaiken. Se oli "Hain" lipun tunnusmerkki, se naurettava merirosvojen merkki, joka oli ollut niin mieleinen Pekka Pleymin romantiselle luonteelle.
Hän ojensi kätensä ikäänkuin torjuakseen vaaraa, ja hänen ihomaalista punoittavat huulensa vapisivat. Sitten hän nousi vaivalloisesti.
— Hyvät herrat, hän sanoi hämillään… En voi oikein hyvin… Kaiken myötätuntoisuuden valtavuus… Te ymmärrätte… minun täytyy pyytää saada jäädä yksin!…
Minuuttia myöhemmin hän oli kahden kesken kamarineitonsa kanssa.
— Saara, hän kuiskasi, lähettäkää kutsumaan Burnsia. Hän on ulkona autoni luona… nopeasti!
Salapoliisin astuessa pikku primadonnan huoneeseen, Edna tuijotti peloissaan tuota kamalata kukkalaitetta. Hänen sievillä kasvoillaan näkyi mitä erilaisimpia tunteita. Niissä oli sekä pelkoa ja vihaa että uhmaa, ja Ralph Burns näki tällä hetkellä välähdyksen siitä, mikä oli luonteenomaisinta tässä pienessä, vaarallisessa paholaisessa.
Mutta Edna Lyall ei ollut suonut monen miehen katsoa sydämeensä. Hän malttoi nopeasti mielensä ja viittasi kukkavihkoon.
— Se on vaarallinen, hän virkkoi. Ruusuista tehty pääkallo. Se on uhkaus vihollisiltani.
Burns katseli tarkasti kukkavihkoa, pidellen sitä tutkivasti käsissään.
— Se on varmaan verrattain viaton, hän sanoi, mutta hänen huolestunut ilmeensä puhui toista kieltä. Noissa ruusuissa ei kuitenkaan näyttänyt piilevän mitään salaperäistä. Burns repi ne armottomasti hajalleen. Hänen päästyään aivan pohjaan asti, putosi siitä lattialle kultareunainen kortti.
Burns otti sen ylös.
— Sepä omituista, hän sanoi.
— Mitä siinä on? miss Lyall kysyi jännityksellä. Kuka on lähettänyt tuon kamalan kukkavihkon?
Burns katsoi ylös. Hänen katseensa lenteli pitkin tuota pientä huonetta. Hän ikäänkuin pelkäsi, että joku olisi kätkeytynyt näyttelijättären leninkien väliin. Katsoipa hän sohvan aitakin, olisiko joku piilottautunut sinne.
— Ei voi olla kyllin varovainen, hän virkkoi, rypistellen korttia sormiensa välissä.
— Onko vaara uhkaamassa?
— Ei ole helppo tietää, salapoliisi sanoi kierrellen… Mutta kyllä me teidät suojelemme.
— Ettekö voi selittää minulle?
— Ei ole mitään selitettävää. Tiedän vain yhden asian varmasti, ja se on, että Ambroise Vilmart ei ole Lontoossa. Olemme lähettäneet salapoliisin Ranskaan. Se on sukkela mies. Hänen nimensä on Jones — Olaf Jones. Hän sähköttää minulle, että Ambroise Vilmart on nähty Boulognen lähellä kävelemässä maankiertäjänä. Hän aikoo kai päästä sopivassa tilaisuudessa poikki Kanavan. Mutta me olemme varuillamme. Teillä ei siis toistaiseksi ole mitään pelättävää Ambroise Vilmartin suhteen.
— Mutta matkalaukkujen varastaminen, kukkavihko ja kortti, joka on kädessänne?
Burns pudisti päätään.
— Hai-kalat eivät ole vielä kuolleet, neiti. Se rosvojoukko, jonka seuraan te jouduitte, oli hyvin vaarallinen ja hyvin mahtava. Sillä on asiamiehiä kaikkialla, ehkäpä poliisilaitoksessakin. Mistä me tiedämme?… Se on vain varmaa, että monet monituiset kerrat olemme todenneet, että vihollisemme tuntevat asioita, joitten me olemme uskoneet olevan kätketyt Scotland Yardin seinien sisäpuolelle… Mitä sitten on uskottava?… Ja mitä tähän korttiin tulee, niin näyttää se kyllä viattomalta. Siinä sanotaan vain:
"Ihaillen kauniita sääriänne.
Tois-kätinen."
Edna Lyall hyppäsi pystyyn tuoliltaan.
— Minä tiedän, kuka se on, hän huudahti. Se on yksi hai-kaloista.
Hänen nimensä oli Dick Anstey… Olen hukassa…
XLIII.
MYÖHÄINEN VIERAS.
Edna Lyall katseli ympäri pikku makuuhuonettaan, jonka takaseinällä leveä monilla veistokoristuksilla kaunisteltu uudin-sänky rehoitti kuin kokonainen keijukaismaailma.
Mutta näyttelijätär tunsi ruumiissaan omituista levottomuutta. Sängyn monet pyyleväposkiset lemmenhaltijat näyttivät tuijottavan häneen omituisen, pelokkain katsein. Minne kääntyikin, hän luuli näkevänsä tuon hurmaavan huoneen kaikkien pikku esineitten katsovan häneen vain fosforimaisesti hohtavin silmin. Hän istui sänkynsä reunalla hienosta palttinasta ja pitseistä tehdyssä yöpuvussaan. Hänen hermostoonsa oli ikäänkuin tunkeutunut joku äänetön pelko, joka nyt uhkasi häntä. Kuinka hän katuikaan, että oli lähettänyt luotaan kamarineitonsa…
Hän koetti palauttaa mieleensä kuluneen illan riemuvoiton. Suosionosotukset kohisivat vielä hänen korvissaan, mutta ne eivät tuottaneet hänelle iloa. Ajatus siitä, mitä lehdet sanoisivat hänestä aamulla, ei enää kiinnittänyt hänen mieltään niinkuin entisiin aikoihin. Ja joka kerta, kun hän ajatteli hänelle näyttämölle heiteltyjä kukkia, oli tuo uhkaava pääkallo hänen silmissään tuhoamassa hänen ilonsa.
Että hän ei saanut olla rauhassa! Mitä hän oli tehnyt? Ei muuta, kuin minkä kuka tahansa kelpo englantilainen nainen olisi tehnyt hänen asemassaan.
Olivathan lehdet sen sanoneet. Hän oli sankari.
Se oli varma. Hänen onnensa oli taattu. Tie ladynarvonimeen oli hänelle avoin.
Yhtäkkiä muistui hänen mieleensä, että hänhän oli naimisissa.
Naimisissa!… Hän nauroi sille ajatukselle.
Mutta hän säikähti omaa nauruaan. Se kaikui niin ontolta ja kummalliselta.
Ehkäpä hän kuitenkin oli naimisissa. Se kamala gorilla, joka oli vihkinyt hänet Ambroise Vilmartiin, oli ehkä kuitenkin pappi. Nyt hän taas selvästi muisti tuon muodottoman raajarikon lempeän äänen:… Mutta jos kavallatte meidät, niin kosto on teidät kohtaava, mihin tahansa jalkanne astuttekin!
Hän katsoi kauhuissaan ympärilleen. Hän oli kuulevinaan tuon äänen aivan korvansa juuresta. Mutta sehän ei voinut olla mahdollista. Sillä olihan entinen lähetyssaarnaaja ja merirosvo kuollut.
Hän oli tuntenut eräänlaista mielenliikutusta ja huojennusta lukiessaan tuon hirmuisen miehen viimeisestä saarnasta Cornwallissa. Niin, hän oli kuollut, ja pieni italialainenkin, joka itse asiassa oli niin hieno ja miellyttävä, oli painanut silmänsä viimeiseen uneen. Mutta Ambroise oli elossa… Ja mitä olivatkaan toiset tuon tulisen rakastajan rinnalla? Niin reipas ja iloinen kuin hän osasi olla! Ja kuinka Ambroise olikaan arvannut kaikki hänen toiveensa, ja kuinka onnellinen hän oli voidessaan täyttää ne!
Mutta sittenkin — tuo mies oli loukannut hänen vapauttaan. Ambroise oli nainut hänet, pyytämättä hänen suostumustaan. Hänet oli pakoitettu naimisiin — hänet, joka oli tottunut pakoittamaan kaikki miehet alistumaan tahtoonsa ja toivomuksiinsa.
Pikku näyttelijätär puristi hienot sormensa nyrkkiin ja hänen lapsellisen suunsa ympäri leikehti uhmaava hymy. Hän oli jo kauan sitten päässyt pois siltä asteelta, jolla hyve ja siveellisyys hänelle mitään merkitsivät. Hänen silmiensä kaihomielinen ilme oli yksistään näyttämöä varten. Hän oli ollut turmeltunut lapsi, mutta oli myöhemmin oppinut pitämään miehet itsestään loitolla. Hän oli näytellyt osansa hyvin…
Tuo neli-kuukautinen metsästysretki Afrikaan lordi Avondalen kanssa oli hänen puoleltaan ollut varomatonta. Hänen maineensa oli kärsinyt siitä. Mutta hän oli tuntenut itsensä niin varmaksi. Sillä nuori lordi oli urheiluhulluudestaan huolimatta kelpo mies, ja hänen avioliittolupauksensa oli ollut lukitussa lippaassa Ednan asianajajalla Lontoossa. Olipa tuo nuori mies, joka oli ollut niin rakastunut, että olisi antanut vaikka paistaa itsensä Ednan tähden, välttämättä tahtonut viedä hänet vihille Kairossa. Mutta avioliitto Egyptissä ei ollut sopinut Ednalle. Hän tahtoi astua alttarille Lontoon hienoimman yleisön silmien edessä. Se olisi oleva hänen viimeinen julkinen esiintymisensä.
Minkä tyhmyyden hän oli tehnytkin! Kukaan ei ollut puhunut hänelle mitään sodasta. Mutta sitten se tuli juuri sillä hetkellä, kun hän oli määräämäisillään hääpäivänsä. Lordin suku oli tietysti kovin mielissään, kun heidän toivorikas sukulaisensa toistaiseksi keskeytti hullut aikeensa tuon pikku näyttelijättären suhteen. He arvelivat tietysti hänen päässeen vaarasta. Lordi lähti suin päin sotanäyttämölle. Mutta hän ei välttänyt erästä pahempaa vaaraa, joka eräitten mielestä on pahempi kuin avioliitto, nimittäin kuolemaa.
Sinä päivänä Edna Lyall oli vaarallinen ympäristölleen. Hän haukkui kamarineitoaan ja rääkkäsi lempikissaansa.
Ja maailman silmissä hänen täytyi kokonainen kuukausi näytellä surevaa ja kulkea mustassa harsossa siltä varalta, että nuori lordi olisi tehnyt jonkinlaisen jälkisäädöksen hänen hyväkseen. Olipa hän vasiten käynyt kuulemassa erään ovelan lakimiehen neuvoa, joka oli spesialisti aviollisessa rahankiristyksessä. Mutta tämä mainio lakimies oli ravistanut päätään ja valittanut kovin!…
No niin — mutta kylläpä hänen aikansa vielä tulisi. Hän hymyili häijysti, sitten hän ummisti silmänsä… Ja todellisuus alkoi verkalleen haihtua. Pieni, sievä pää tuhkanharmaine hiuksineen painui syvään nojatuolin tyynyjen väliin, ja ruusunpunaiset lapsenhuulet avautuivat kevyesti… Kuin pikku enkeli hän makasi siinä, uneksien siitä maailmasta, joka oli hänen elämänsä päämäärä. Ja jos hän — niin, aivan valtaistuimen juurelle saakka. Olihan muitakin "tähtiä", joita oli onnestanut samalla tavalla ja jotka nyt olivat joka paikassa, missä Englannin korkea aatelisto esiintyi täydessä loistossaan. Hän näki itsensä kumartamassa kuningatar Marylle, ja kuuli kuningas Yrjön kuiskaavan seuralaisilleen: onpa hän kaunis!…
Sitten hän haaveili edelleen. Oli kovasti paahtava aurinko alati keltaisen aavikon yllä. Hän istui kamelin selässä. Tuntui kuin olisi keinunut kohti äärettömyyttä. Kaikki tekivät hänen toivomustensa mukaan, ja hänellä oli palvelija joka sormelle. He vaelsivat ohi ihmeellisten, valkeiksi rapattujen kaupunkien, he levähtivät vihreissä kosteikoissa. Mutta sitten eräänä päivänä he rupesivat nousemaan ylöspäin. Maa kävi kovemmaksi, ja viimein se tuli kivikoksi. Aaltoilevat kukkulat muodostuivat vuoriksi ja näitten välissä häämötti valtaisia aroja, joilla solakoita antilopeja juoksenteli suurissa parvissa, ja missä kömpelöt virtahevoset läähättivät jokien rämeiköissä.
Kuinka se oli ollut hauskaa! Oivassa pojanpuvussaan hän oli kävellyt ympäri kivääri kourassa, seurassaan kolme palvelijaa, joitten tuli puolustaa häntä ja ladata hänen aseensa. Hän oli ahminut tätä elämän villiyttä. Gasellit olivat langenneet polvilleen hänen laukauksistaan — olivatpa vanhat, neekerejä syövät krokodilitkin saaneet tuntea hänen aseensa varmuutta.
Mutta eräänä iltana, eräänä synkkänä iltana hänen maatessaan oivassa sängyssään, jota neljä neekeriä kanteli mukanaan, hän kuuli merkillisen äänen. Se oli hiljaista naukumista. Hän oli noussut istumaan vuoteessaan. Silloin hän kuuli ikäänkuin hiljaisuudesta olisi kajahdellut kauhea mörinä, jota seurasi hurja kirkuminen ja ampuminen.
Edna Lyall nousi tuolistaan. Leijonan ulvonta tärisytti vieläkin hänen rumpukalvoaan. Hän pyyhki otsansa. Hänen ihonsa tuntui tulleen jääkylmäksi kauhusta.
Ja yhtäkkiä hän kuuli toisen äänen, joka sai hänet kyyristymään kokoon. Se tuli viereisestä huoneesta. Hänen herkät aistinsa käsittivät sen tuolin kaatumiseksi.
Hän tarttui pieneen revolveriinsa, astui ovelle ja avasi sen. Sitten hän väänsi sähkönappulaa.
Hän hätkähti taaksepäin. Sillä aivan sähkökruunun alla istui sikaria poltellen mies, jolla ei ollut toista käsivartta.
XLIV.
KAHDEN KESKEN.
— Hyvää iltaa, Dick Anstey lausui ystävällisesti miellyttävästä nojatuolistaan, tupruttaen suuria savupilviä ilmaan. Suokaa anteeksi, rakas rouva, että tupakoin.
Edna Lyall oli tuskin toipunut säikähdyksestään. Kuinka tuo mies oli päässyt sisään poliisin valppaista silmistä huolimatta, oli selittämätön arvoitus. Mutta hänellä oli huonon naisen pää, eikä hän ruvennut harkitsemaan tarpeettomia ongelmia. Ja Dick Anstey oli kohdellut häntä aina jonkinlaisella ystävyydellä. Hän ei pitänyt rouva-nimityksestä. Siinä piili ikäänkuin uhkausta sanojen takana.
— Minusta on varsin ymmärrettävää, että te ette pidä tästä yöllisestä vierailustani, Anstey jatkoi levollisesti… Mutta mitä tehdä? Tämä talohan on ollut kuin linna. Tuo jättimäinen vekkuli — tuo Ralph Burns on tosiaan kovassa touhussa. Enkä ole aivan varma, olenko saanut hänet narratuksi. Mutta yhdentekevä. Minun aikani on tullut, ja luulen ruumiini ikävöivän sitä käsivarttani, joka nyt uiskentelee jossakin Yser-kanavassa… No, mitä piditte kukkasista?…
Edna Lyall oli istunut tuolin reunalle. Hänestä tämä tuntui oikeastaan sangen lystilliseltä.
— Te ette säikähyttänyt minua, hän sanoi, hymyillen hurmaavasti.
— En, tietysti… Te olette uljas pikku rouva. Mutta niitten olisi pitänyt säikähyttää teitä, kaunis rouva. Sillä ne olivat tarkoitetut pieneksi varoitukseksi, aivan ystävälliseksi, mutta aivan epäämättömäksi varoitukseksi. Tahdoin niin sanoakseni kauniilla kukkaiskielellä antaa teille heikon aavistuksen siitä, mikä teitä odottaa.
— Se oli hyvin kauniisti teiltä, Edna naurahti väkinäisesti. Saanko tarjota teille jotakin? Lasin whiskyä ja vettä.
— Kiitos, rouva! Siitä on pitkä aika, kun minä olen mitään juonut. Käytän nyt morfiniä ja opiumia. Ne ovat jalompia myrkkyjä kuin alkoholi… Olin nuorena suuri juoppo. Join whiskyä kuin vasikka maitoa. Se oli minun hulluinta aikaani. Sillä whisky raaistaa rikoksen, kun taas morfini ja opiumi nautittuina parhaitten määräysten mukaan tavallaan jalostavat sen — ainakin rikollisen omissa silmissä. Ja sehän on pääasia. Mutta anteeksi, kun sanon: ettekö te tahdo juoda jotakin?… Sillä alkoholi on erinäisissä tilaisuuksissa hyvin hyödyllistä. Se vahvistaa rohkeutta ja tekee ihmeen sokeaksi näkemään uhkaavia vaaroja.
— Olette kovin leikkisällä tuulella tänä iltana, mr Anstey, näyttelijätär virkkoi, puristaen pientä revolveriaan lujemmin kouraansa.
— En ole, Anstey vastasi, olen pohjaltaan vähän apealla mielellä.
Minusta on aina ilkeää nähdä nuoren naisen tekevän itsemurhaa.
Teillähän on ollut niin loistavat tulevaisuudenunelmat, rouvaseni.
Teidän kykynne on kieltämätön ja kauniit säärenne…
Yöpuvussaan oleva nuori nainen polkaisi jalkaa.
— Lopettakaa tuo lörpötyksenne, hän keskeytti. Tähän aikaan vuorokaudesta en tahdo kuulla enempää mairitteluja kuin uhkauksiakaan. Suvaitsetteko poistua? Minun tarvitsee vain soittaa saadakseni tämän huoneen täyteen salapoliiseja.
Anstey huokasi syvään.
— Minua surettaa syvästi, että olen pakoitettu ilmoittamaan teille, hän sanoi anteeksi pyytävällä äänellä, että olen leikannut soittojohdon poikki. Hermoni eivät siedä tänä yönä mitään melua.
— No, sittenhän tämä on suunniteltu hyökkäys, kelpo Anstey, Edna kirkasi terävästi. Mutta olette unohtanut tämän revolverin!
— Teidän täytyy olla niin ystävällinen, että ette rääkkää kaunista ääntänne, tois-kätinen englantilainen sanoi haukotellen. Mitä revolveriinne tulee, on sillä eräs paha vika. Se ei ole ladattu. Naiset eivät koskaan voi tottua tarkastamaan asettaan. Eivät edes nekään, jotka ovat ammuskelleet leijonia ja krokodilejä. Ase ei ole koskaan muuta kuin leikkikalu naisen kädessä.
Parhaimmatkin näyttelijättäret näyttelevät yksityiselämässä aina huonosti. Kun heidän edessään ei ole rollivihko, he usein menettävät taitonsa näytellä suurempaa tai pienempää kykyään. Taiteesta teeskentelyyn ei ole monta askelta, eikä teeskentelystä hysteriaan.
Eikä Edna Lyall ollut siinä suhteessa parempi eikä huonompi kuin naispuoliset ammattitoverinsa. Kun kaikki muut aseet pettivät, turvautui hän kyyneliin ja valituksiin. Mitä tuo mies tahtoi hänestä, turvattomasta naisesta?
Dick Anstey muuttui yhtäkkiä vakavaksi. Hänen jyrkkäpiirteisille, monien ryppyjen uurtamille veltoille kasvoilleen, joihin paheet olivat kaivaneet syviä vakoja, tuli raskas, surumielinen ilme. Hän oli pannut pois sikarinsa ja hypisteli nyt pientä hopearasiaa, joka riippui hänen juovikkaisten, paikattujen liiviensä päällä kulkevista paksuista nahkaisista kellonperistä.
— Kuulkaahan, Edna Vilmart, hän sanoi äänellä, joka kajahti omituisen ontolta, tahdon lausua teille muutaman sanan. Täydellä syyllä en saarnaa mitään moralia. Sen jätin Pekka Pleymin huoleksi. Mutta hän on kuollut, ja täytyyhän jonkun meistä sanoa jotakin sen johdosta… Voitte kernaasti olla tottelematta neuvoani, mutta kehoitan teitä kuitenkin kuuntelemaan sitä tarkoin. Ennen kaikkea: minä olen aivan perinpohjin turmeltunut ja huono mies. Minun pahoja töitäni voi tuskin luetella. Voitte sanoa minua murhaajaksi, tappajaksi, merirosvoksi, salakuljettajaksi, varkaaksi ja vielä moneksi muuksi. Olen askarrellut kaikenlaisissa kunniattomissa hommissa, lukuunottamatta kassankavallusta ja koronkiskomista. Ja täällä Lontoossa on olemassa kelpo köydenpätkä, joka ikävöi minua. Mutta — kaunis rouva. Dick Ansteyn köyhällä kredit-puolella on eräs hyväkin piirre: hän on aina ollut mies, eikä koskaan ole pettänyt ystäviään. Ei koko maailmassa ole semmoisia hohtimia, joilla voitaisiin pusertaa hänestä mitään, mikä vivahtaisi vilpiltä tovereita kohtaan. Ottakaa se huomioon!… Mutta te, rouvaseni, olette osottanut, että ette pane arvoa niille ominaisuuksille, joista minä olen ylpeä. Sillä te kavalsitte meidät, petitte meidät suurilla, loistavilla ja valheellisilla lapsensilmillänne, teeskentelitte rakkautta mieheen, joka piti teistä, ja kiedoitte hänet pauloihinne, ja ajan tultua te viittasitte salapoliisille: tuossa hän on!…
Ja vielä lämpöisenä hänen viimeisistä hyväilyistään te riensitte takaisin Englantiin, ylistitte itseänne sankariksi. Teeskentelitte isänmaanrakkautta. Muistatteko Dalilan, rakas rouva? Te olette hänen muotokuntaansa. Voitte vannoa, että Gazan portolla oli juuri yhtä viattomat silmät, kuin teilläkin, ja yhtä valheellinen sielu. Mistä pirusta te olette kotoisin? Olette sievä katuojan tuote. Pikku "Nana", joka lentää miesten sieluun ja myrkyttää niitten veren ja elämän? Kyllä tunnen, ettekä te ansaitse, että mies vielä tahraa syntistä sieluaan kajoamalla pahimpaan saastaan, mitä miehen tielle voi sattua: huonoon naiseen!… Mutta sittenkin, raadossani on jossakin paikassa hiukkanen jälellä sitä, mitä sanotaan ritarillisuudeksi. Ja tämä pieni jäännöspä minut on ajanut tänne tänä iltana.
Anstey pysähtyi pitkässä puheessaan, raskaasti hengittäen. Edna oli kuunnellut häntä yhä kasvavalla pelolla, mutta vieraan viimeiset sanat nostattivat hänen kasvoilleen toivon…
— Minä olen aina pitänyt teistä, mr Anstey, hän kuiskasi värähtelevällä äänellä.
Tois-kätinen laski äkkiä pöydälle sen pienen hopearasian, jolla oli leikitellyt.
— Tahdon pelastaa teidät Ambroise Vilmartin kynsistä, hän sanoi kiihkeästi. Kauniitten säärienne tähden, hän lisäsi, tahdon antaa teille tilaisuuden välttää joutumasta samanlaiseen kohtaloon kuin kananpoika, jonka niskat on väännetty nurin ja joka sitten viskataan nurkkaan. Tässä rasiassa on yhteisen ystävämme Saton pillereitä. Ne tuottavat helpon ja kivuttoman kuoleman.
Pikku näyttelijättären posket olivat lentäneet kalpeiksi kuin se aamunuttu, joka mehevillä pitseillä kaunisteltuna sulautui hänen kauniitten jäsentensä ympärille.
— Ette suinkaan tarkoita… hän kuiskasi vapisevin huulin… että…
— Ei hän sitä tarkoitakaan, lausui tuttu ääni ovelta, ja Ralph Burnsin roteva olemus astui huoneeseen, täyttäen sen turvallisuudella.
Anstey teki nopean liikkeen hopearasiaa kohti, mutta näyttelijätär sieppasi sen pois, ennenkuin toinen kerkisi sitä saada. Sitten Anstey kohautti olkapäitään.
— Oletteko te Ralph Burns? hän kysyi uteliaana, tarkastellen voimakasta salapoliisia tuntijan katsein.
— Kuten suvaitsette, mr Anstey, jättiläinen vastasi. Menitte ansaan, sir.
— Asia on, kuinka sen ottaa, Anstey vastasi, olkapäitään kohauttaen. Minä olen joka tapauksessa saanut sanotuksi, mitä tahdoin, ja sillä on minun tehtäväni täytetty… Teillä on luultavasti kiire… Hyvästi, rouvaseni. Muistakaa minun neuvoani!
Sitten tuo tois-kätinen herrasmies kumarsi ja kääntyi Burnsin puoleen.
— Nyt olen käytettävissänne, hän sanoi astuen hitaasti häntä oven takana odottaneitten Burnsin aseenkantajain välissä.
Nuori salapoliisi katsoi hänen jälkeensä ja sitten näyttelijättäreen, joka oli ojentanut lumivalkean kätensä häntä kohti.
Mutta nähtävästi hän ei kiinnittänyt huomiota riemuitsevan naisen ystävällisyyteen, sillä hän kumarsi virallisesti ja poistui hiljaa muristen vankinsa perästä.
XLV.
YSERIN KERSANTTI.
— No, tuomari sanoi syvällä ja vakavalla äänellä, oletteko päättänyt puhua?
Syntyi kuolonhiljaisuus suuressa salissa, joka oli ääriään myöten täynnä ihmisiä. Tuomarin liikuttava ääni ja omituinen loiste hänen älykkäissä silmissään osottivat huomiota herättäneen jutun lähestyvän loppuaan.
Mutta Dick Anstey katsoi hymyillen tuomarinpaikalla istuvaa ankaraa miestä.
Tuomari ei odottanut hänen vastaustaan.
— Itsepäisyydestänne ei teillä ole mitään hyötyä, hän jatkoi reippaasti. Syyllisyytenne on todistettu. Olette kuulunut merirosvojoukkioon, jonka jokainen mies on ansainnut kymmenkertaisen kuoleman. Mutta voisihan tapahtua, että hänen majesteettinsa armahtaisi teidät, jos osottaisitte vilpittömyyttä.
Syytetty katsoi jyrkästi tuomariin. Hän vilkutti pientä paperilappua, joka ilmeisesti pani suuren lakimiehen hiukan epäröimään…
— Kunnioitettava herra tuomari, Anstey vastasi kohteliaalla äänellä, joka kuului melkein ilkeältä… Teidän pitäisi itsenne olla hiukan vilpitön. Te tiedätte, että minulla tällä hetkellä on kädessäni paperilappu, joka takaa minulle elämän ja suhteellisesti lievän kohtelun, jos olen avomielinen siihen nähden, mitä Ralph Burns nimitti kansainväliseksi pahantekijäin liitoksi.
Tuomari punastui.
— Mutta, Anstey jatkoi, raukeasti hymyillen, kyllä kai ymmärrätte, herra tuomari, että kuolema on minulle joka tapauksessa varma. Burns, joka tietää niin paljon, on kertova teille myöskin, että maksaa erään miehen hengen, jos hän ilmaisee asioita, joista hän on vannonut olevansa vaiti. Ja minä tahdon erota elämästä siivolla tavalla.
Lakimies tarttui mustaan hattuunsa.
— On niitä, jotka eivät mene mielellään hirteen, hän sanoi hiljaa.
— Minä en aijo mennäkään hirteen, syytetty vastasi.
Koko yleisö osotti kiihtymystä. Edna Lyall, joka istui ensimäisellä todistajanpenkillä, katsoi hämillään ympärilleen. Nuori näyttelijätär oli hyvin kalpea, mutta tämä kalpeus yhdessä hänen komeista silmistään välkkyvän pelon kanssa ei vähimmässäkään määrässä vähentänyt hänen kauneuttaan. Hän ajatteli yhä Ambroise Vilmartia. Ja nyt, kun Anstey oli niin kevyesti sanonut, että hän ei aijo tulla hirtetyksi, hän rupesi uskomaan liiton kaikkivoimaisuuteen. Ehkäpä se vapauttaa vangin itse täältä oikeussalista ja surmaa hänet, Edna Lyallin…
Samassa tuomari painoi hatun päähänsä. Huoneessa olisi kuullut nuppineulan putoamisen. Tuomari julisti tuomion, ja hänen äänessään oli se värähdys, joka aina käy kuolemantuomion julistamisen edellä. Se kuului pitkittä puheitta, että Dick Anstey julistettiin henkensä menettäneeksi ja olisi hirtettävä mahdollisimman lyhyessä ajassa…
Silloin vanki hymyili, ja yleisöä puistatti tuo hymy kuoleman kynnyksellä.
Salin alapäässä aukeni ovi. Ja siitä syntynyt ääni vihlasi hiljaisuutta kuin kirous kirkossa.
— Onko vangilla mitään muistuttamista? tuomari kysyi lyhyesti.
— Ei, Anstey vastasi tyynesti. Mutta puolustajallani on jotakin sydämellään, näen minä. Ja tuolla huomaan tutut kasvot, joitten isäntä pelastaa minut hirsipuusta.
Nuori asianajaja, joka oli esiintynyt Ansteyn puolustajana, hymyili riemukkaasti. Hän oli alallaan alottelija ja ymmärsi olevansa tässä tilaisuudessa saavuttamaan dramallisen menestyksen, joka antaisi hänen nimelleen loistoa.
— Herra tuomari, hän lausui kovalla äänellä. Päämieheni nimenomaisesta kehoituksesta olen jättänyt erään todistajan kuulustuttamisen siksi, kunhan tuomio on julistettu. Tämä voi näyttää jonkun verran omituiselta, mutta syytetty on niin vaatinut, ja minä olen tuntenut olevani pakoitettu taipumaan. Asia on siten, että tämän todistajan lausunnolla ei ole mitään vaikutusta tuomion sisällykseen, vaan rangaistuksen täytäntöönpanoon.
— Tuomio on langennut, tuomari sanoi kylmästi.
— Mutta vangilla on oikeus pyytää armahdusta. Päämiehelläni ei ole mitään muistuttamista kuolemantuomiota vastaan, mutta hän ei tahdo tulla hirtetyksi. Hän tahtoo kuolla ampumalla.
— Ja minkä tähden?
— Koska hän on sotilas.
— Niin on, kuului voimakas ääni todistajakäytävältä.
Kaikkien silmät kääntyivät siihen suuntaan. Saliin tuli Yorkshire-rykmentin kauniiseen univormuun puettu mies kahden sairaanhoitajan tukemana. Kapteenille annettiin tuoli, ja hän istuutui varovasti.
— Olen kapteeni John Murray, hän sanoi. Terveyteni ei ole hyvä, mutta sillä hengellä, mikä minulla on jälellä ja jota toivon hoidettavan niin, että jälleen voin taistella isänmaan puolesta, minä suojelen tuota miestä.
Hän osotti syytettyä, joka oli noussut seisomaan.
— Olen liian sairas tutustuakseni siihen asiaan, joka on vienyt tuon miehen hirsipuuhun. Se ei minua liikutakaan. Mutta kersantti Ansteytä ei voida hirttää. Miestä joka on hänen tavallaan taistellut vanhan Englannin puolesta, ei saa vetää orteen kuin riepua. Ampukaa hänet, jos tahdotte, herra tuomari… Anstey on seisonut pyssynsuun edessä ennenkin, enkä koskaan nähnyt hänen värähyttävän silmäänsä… Hän pelasti minun henkeni, herra tuomari. Se tapahtui Yser-joella. Saksalaiset olivat koko päivän pommittaneet meitä kartesseillaan ja lähettäneet nokkaamme pirullista kloorivesikaasuaan. Ja me saimme määräyksen valloittaa erään hautausmaan. Ja me valloitimme sen. Mutta kahdeksasta sadasta miehestä ei ollut jälellä muuta kuin puolisen sataa. Me kävimme asemiin hautausmaalle ja jäimme odottamaan lisäväkeä. Silloin sain kuulan aivan rintalastani alle juuri samalla hetkellä, kun saksalaiset hyökkäsivät vereksillä joukoilla.
— Koettakaa päästä takaisin ampumahautoihin, sanoin kersantilleni.
Tämä on toivotonta. Ja kiitos hyvästä yhteistyöstä!
— No, niin vaarallinen asia toki ei ole, kapteeni, Anstey sanoi.
Teidän täytyy sitten lähteä mukaan?
Koetin nousta jaloilleni, mutta se oli toivotonta… Ja tiedättekö, mitä silloin teki tuo mies, jonka olette tuominneet hirtettäväksi!… Lähtikö hän käpälämäkeen?… Ei, hän otti minut arvelematta selkäänsä ja kantoi minut metsään. Luodit sinkoilivat korvissamme, ja granatit repivät maan nurin ympärillämme, mutta kersantti Anstey meni, niinkuin olisi manövereillä ja tietäisi, että häntä ammuskellaan löysillä patroneilla… Hän pääsi ampumahautaan, herra tuomari, ja samalla hetkellä, kun hän laski minut kenttäsairaalan paarille, tuli granatinsirpale ja sieppasi häneltä oikean käsivarren… Hän pelasti henkeni, herra tuomari, ja minun on velvollisuuteni sanoa totuus. Englannissa ei ole kymmentä miestä, jotka olisivat tehneet saman, minkä tuo mies. Hän on pahantekijä — well, sitä en tiedä. Mutta että hän on mies, sen tiedän. Ja semmoisena aikana, joka on täynnä akkoja, nylkyreitä ja muita ihmisten rääkkääjiä… te aijotte tavallisena ryövärinä hirttää… miehen. Ei, se ei käy, herra tuomari.
Haavoittunut kapteeni aikoi sanoa enemmän. Mutta hän oli rasittanut itseään liiaksi. Ja yhtäkkiä hän pyörtyi.
Hänet kannettiin ulos, ja kesken äänettömyyttä kuului tuomarin levollinen ääni.
— Miksi ette ole maininnut tästä mitään?
Dick Anstey katsoi häntä nuoraan silmiin.
— Koska se ei kuulu asiaan, hän sanoi. Mutta minä en tahtonut tulla hirtetyksi…
— Onko teillä muita toivomuksia? tuomari kysyi melkein kunnioitusta osottavalla äänellä.
Anstey hymyili.
— Jos voitte hankkia minulle pari pakettia Macdonaldin intialaisia opiumipaperosseja, niin olisin kiitollinen. Niitä ei ole kaupoissa, mutta puolustajalleni voin sanoa osotteen…
Tuomari nyökkäsi myöntäen.
Seuraavana päivänä Dick Anstey ammuttiin sotilaallisin kunnianosotuksin!
XLVI.
DELMAN KYNNET.
Hounslow'iin asteli hoiperteleva maankiertäjä. Hän oli iso, roteva mies, mutta hän oli kurjassa asussa — niin huonossa, että Pearin maailmankuulun saippuatehtaan nurkalla seisova konstaapeli tunsi asiakseen tarkastaa häntä vähän lähempää.
Mutta miehen harmaissa, terävissä silmissä oli jotakin, joka sai hänet jättämään tarkastuksen toimittamatta. Sillä vaikka maankiertäjän vaatteet ja saappaat olivat kurjassa kunnossa, niin hänen nuoret, älykkäät kasvonsa eivät muistuttaneet sitä muotokuntaa, joka kuuluu irtolaislainsäädännön piiriin.
Samassa ajoi ohitse raitiovaunu, ja siitä astui pieni tumma mies, tähystellen ympärilleen. Hän ikäänkuin tutustui tilanteeseen: tuossa poliisikonstaapeli ja tuolla käveli maankiertäjä.
Hän rypisti kulmiaan ja astui suoraan pitkän irlantilaisen luo, joka vielä katseli epäröiden maankiertäjää.
— Olen Jones, hän sanoi, etsivä Olaf Jones. Tuo mies näyttää minusta vähän epäilyttävältä.
Konstaapeli tervehti kunnioittavasti.
— Niin minustakin, hän sanoi. Mutta ei hän minun nähdäkseni ole juovuksissa.
Jones nyökkäsi.
— Olemme ajamassa takaa eräitä vaarallisia veijareita, hän murahti itsekseen. Ja Herra ties… Mutta minäpä kurkistan häntä lähempää, hän lisäsi ääneen, törmäten kadun poikki.
Maankiertäjä kääntyi häntä vastaan. Salapoliisi katsoi häntä terävästi silmiin ja otti häntä olkapäästä kiinni.
— Kuka te olette? hän kysyi.
Toinen katsoi melkein hänen ohitseen eikä vastannut.
— Tunnen teidät, salapoliisi kuiskasi. Olette Ambroise Vilmart. Ja se, jota etsitte, ajaa tästä autolla 10 minuutin perästä. Parin minuutin matkan päässä on nurkkaus. Se on sopiva paikka.
Kulkurin harmaihin silmiin tuli äkkiä vilkas ilme. Mutta hän ei virkkanut mitään.
— Pidä varasi, salapoliisi sanoi äkkiä ääneensä. Me emme salli sinun laistesi miesten kuljeksia maanteillä. Ymmärrätkö?
Konstaapeli oli sillä välin tullut lähemmäksi.
— Otetaanko hänet? hän kysyi.
Jones kohautti olkapäitään.
— Annoin hänelle vakavan varoituksen. Hän sanoo olevansa belgialainen, ja tiedättehän, että…
— Niin, konstaapeli murahti pettyneenä. Sen vaivaisen roskan saamme antaa olla…
— Noihin belgialaisiin ei aina ole luottamista, salapoliisi sanoi, katsoen pitkän, ränsistyneen miehen jälkeen… Olen juuri etsimässä erästä veijaria, jonka nimi on Vilmart, insinööri, joka kuului hai-kaloihin… Hän oli heistä kaikkein vaarallisin… Ja Jumala ties', eikö olisi ollut viisasta pidättää hänet. Mutta ei mies missään tapauksessa pääse meiltä… Näkemiin!
Sitten hän asteli hitaasti kulkurin perästä, joka sillä välin oli kadonnut nurkan taakse. Kaukaa kuului auton puhalluksia, jotka muistuttivat suden ulvontaa.
Salapoliisi pysähtyi käynnissään.
Nyt leikki pian alkaa, hän murahti onnettomuutta ennustavasti hymyillen. Dick Anstey parka! Hän olisi iloinnut tästä murhenäytelmästä.
Auto tuli juuri silloin näkyviin tien mutkassa. Ja salapoliisi huomasi ohjaustangossa rotevan, leveän olennon.
— Kuolema ja kadotus! hän kuiskasi. Ralph Burns istuu ohjaamassa. Se oli paha juttu. Verikoira ei tunne olevansa oikein varma suojattinsa turvallisuudesta. Nyt Vilmart ei pääse elävänä pelistä. Oli menneeksi!…
Sitten tapahtui se hirveä näytelmä, joka kaikkina aikoina on oleva tulikirjaimin piirrettynä Lontoon rikoshistoriaan.
Auton juuri käännyttyä nurkasta kulkuri oli jättiläis-hypyllä syöksynyt puoleksi umpinaiseen vaunuun. Kuului kirkaisu, yksi ainoa räikeä naisen kirkaisu.
Auto pysähtyi silmänräpäyksessä, ja ohjaustangossa ollut mies hyppäsi ulos. Mutta hän myöhästyi.
Oli aivan kuin petoeläin olisi heittäytynyt autoon. Siinä olennossa ei ollut mitään inhimillistä, joka syöksyi jäykin, kuolonkauhuisin katsein kohtaloaan odottavan nuoren naisen kimppuun. Nainen näki silmiensä edessä kasvavan kymmenen valtaista käyrää kynttä. Ja korisevan mörinän säestyksellä ne tarttuivat hänen kaulaansa. Hänet nostettiin vaunusta ja viskattiin tielle, aivan katuojaan. Ja tuo ihmispeto vieri hänen perästään, puristaen hirmuiset sormensa hänen kurkkunsa ympäri.
Seuraavassa silmänräpäyksessä Ralph Burns oli kulkurin kimpussa, mutta liian myöhään. Kuolevan naisen kaulassa oli kymmenen syvää, veristä jälkeä, ja hänen sammuvista silmistään kuvastui ääretön pelko. Edna Lyall koetti nousta, mutta hänen päivänsä olivat päättyneet…
— Missä olen? hän kysyi raukeasti.
— Hounslow'ssa, Burns vastasi koneellisesti.
Silloin näyttelijätär ummisti silmänsä. Hän oli palannut takaisin omaan alkuperäänsä. Täältä hän oli tullut. Syvältä Hounslow'n katuojasta hän oli kohonnut suurkaupungin elämään kuin komea, myrkyllinen kukka. Ja nyt kuolema saavutti hänet samassa katuojassa, jossa hän lapsena oli piehtaroinut.
Burns nousi seisomaan. Verisuonet hänen otsassaan ja kaulassaan olivat pullistuneet, hänen kääntyessään murhaajaan.
Kuului laukaus. Ja hän näki virkatoverinsa Olaf Jonesin seisomassa savuava revolveri kädessä kulkurin päällä, joka makasi auton pyörän vieressä, ohimo kuulan lävistämänä.
Burnsilla oli raivoisa huudahdus huulilla.
— Miksikä ammuit hänet? hän kysyi kiivaasti… Etkö tiedä, että meidän on käsketty vangita heidät elävinä?
— Se tapahtui itsepuolustuksessa, Jones vastasi olkapäitään kohauttaen. Ambroise Vilmartin kanssa ei ole leikittelemistä.
Burns muokkasi.
— Hän oli ansainnut kymmenen kertaa huonomman kuoleman, hän murahti, kumartuen katsomaan belgialaista.
Mutta hän ei sanonut enempää. Nuoren insinöörin piirteisiin oli tullut tyyni ja rauhallinen ilme. Näyttipä melkein, kuin noitten kauniitten kiharain hiusten varjostamille kalpeille kasvoille olisi levinnyt hymyilevä sävy.
Hänessä oli vielä henki, mutta hän oli menettänyt tajunsa.
Vain hänen kätensä puristuivat nyrkkiin ja kouristuivat…
— Katsos käsiä, Burns kuiskasi, niissä on kuin tiikerin kynnet…
Sitten he nostivat ruumiit autoon.
— Nämä kaksi nuorta, Burns lausui hiljaa, ajavat nyt viimeisen matkansa yhdessä. On sanottu, että he olivat mies ja vaimo. Elämä erottaa, kuolema yhdistää… Ihmeellinen käsi, joka järjestelee lankoja elämän pelissä… Mies rakasti häntä luultavasti suuresti. Hän oli vaarallinen mies, Jones. Ja nuo kynnet…
— Ne ovat François Delman kynnet, Jones murahti, paljastaen päänsä.
Burns katsoi häntä hämmästyen. Sitten hän käänsi auton ja ajoi hiljaa takaisin suurkaupungin usvaan.