Kun neiti Torn sai tämän kirjeen oli hänen luonansa pari pientä tyttöä yksityistä opetusta saamassa. Luettuansa kirjeen punastui hän niin ankarasti että tytötkin sen huomasivat. Hän meni silloin toiseen huoneesen, veti siellä piirongista laatikon auki ja otti joukon kellastuneita papereita esille. Ne olivat vanhoja rakkauden kirjeitä.
— Hän on oikeassa, huokasi neiti Torn, se on todellisesta elämästä leikattu kappale — minun omasta elämästäni.
Kyynel vierähti hänen silmästään maisterin kirjeen päälle; hän pisti sen noiden kellastuneitten paperien joukkoon ja lukitsi laatikon.
— Teidän silmässänne on kyynel, huomautti toinen tytöistä kun neiti
Torn palasi heidän luoksensa.
Neiti Torn ei vastannut mitään, vaan pyyhkäsi silmäänsä ja suuteli tyttöä.
VI.
Ylioppilas Juslenius oli lähtenyt Helsinkiin lukemaan. Raittiuden-harrastajalta oli jo tullut kolme pitkää kirjoitusta, joissa samaa asiata eri kannoilta tarkastettiin.
Ne kaikki odottivat tilaa lehdessä. Odottamassa oli myöskin vielä kauppaneuvos Polinin kirjoitus kansan opetuksen järjestämisestä.
Eräänä päivänä sai maisteri kauppaneuvokselta kirjeen, jossa häntä kutsuttiin päivällisille. Maisteri tuota melkein säikähti. Mitä pitäisi hänen sanoa, jos puhe syntyy tuosta onnettomasta kirjoituksesta ja mahdotontahan on estää puhetta siihen kääntymästä. Jos hän ilmoittaisi itsensä sairaaksi? Se olisi melkein liian typerää.
Kun maisteri saapui päivällisille, ei hän vielä tietänyt mitä vastaisi, jos kauppaneuvos kirjoitustansa kysyisi. Sen vuoksi hän alussa olikin hiukan ahdistetulla mielellä, varsinkin kun hän huomasi että talon rouva puhutteli häntä jokseenkin kylmällä kohteliaisuudella.
Mutta päivällispöydässä hyvät ruo'at ja oivalliset viinit maisterin luonnon pian virkistivät ja hän sai iloisuutensa takaisin. Häntä vastapäätä istui Julia viehättävän yksinkertaisessa mustassa kotipuvussa, ainoastaan rinnan vasemmalle puolelle oli kiinnitetty yksinäinen punertava ruusu, joka oli täydessä sopusoinnussa hänen kasvojensa värin kanssa. Tuon tuostakin kohtasivat heidän katseensa ja maisteri huomasi salaisella ilolla että Julia usein katseli häntä silloinkin kuin hänen silmänsä olivat muualle kääntyneet.
Maisteri, joka itse oli köyhistä vanhemmista syntynyt ja nyt oli vähäpalkkainen koulunopettaja, katseli mielihyvällä rikkaan talon sisustusta, pehmeitä ja avaroita nojatuoleja ja sohvia, paksuja mattoja, kalliita tauluja seinillä, kuvateoksia ja komeisin kansiin sidottuja kirjoja pöydillä ja hyllyillä. Piano oli auki viistossa yhdellä seinällä ja korkeitten fikusten ja palmujen keskeltä katseli Runebergin rintakuva rauhallisena koverretuilla silmäterillään. Kaikki oli niin kestävää, niin lämpöistä, niin hyväilevää.
Maisteri ajatteli itsekseen: tällaisessa kodissa olisi sentään hauska elää! Voisikohan tuota milloinkaan itsellensä hankkia?
— Kun hän sitä ajatellessaan katsahti Juliaan, joka hänelle hymyili, luuli hän kuulevansa äänen, joka kuiskasi: se ei ole laisinkaan mahdotonta, sinun ei tarvitse muuta kuin ojentaa kätesi ja ottaa onnesi!
Päivällisen jälkeen vetäytyivät herrat kauppaneuvoksen kamariin tupakoimaan. Maisteri oli aivan muissa ajatuksissa kun kauppaneuvos hymyillen äkkiä kysyi, eikö hänen kirjoituksellensa jo voida saada tilaa lehdessä.
Maisteri punastui vasten tahtoansa.
— Se on vähän viipynyt, sanoi hän sopertaen ja yskähdellen, sen vuoksi että olen aina aikonut kysyä, saisinko tehdä siinä pieniä muutoksia, jotka saattaisivat asian hiukan selvemmäksi.
— Varsin kernaasti, vastasi kauppaneuvos. Enkö siitä teille kirjoittanutkin? No se taisi unohtua. Tehkää te vain muutoksia niin paljon kuin tahdotte.
Maisteri pyysi kuitenkin saada muutamia suullisia selityksiä asiasta ja herrat istuivat vieretysten sohvalle. Totta puhuen eivät selitykset olleet paljoa valaisevampia kuin itse kirjoitus, mutta maisteri katsoi kuitenkin velvollisuudekseen niitä hartaasti kuunnella.
Kun kahvi oli tuotu sisään tuli huoneesen myöskin Julia äitinsä kanssa. Silloin jätettiin keskustelu kansan opetuksesta, mutta kauppaneuvos löi maisteria polveen ja sanoi:
— Miksi ette ole lukenut tohtoriksi? Onhan teillä hyvä pää.
— Niin, lukekaa itsenne tohtoriksi! sanoi Juliakin, luoden maisteriin kehoittavan silmäyksen.
— Asian laita on sellainen, selitti maisteri, että tohtoriksi lukemiseen ei tarvita niin paljon hyvää päätä kuin hyvää kukkaroa. Minä olen köyhä poika ja minun täytyi päästä ansaitsemaan niin pian kuin mahdollista.
— Jaa, jaa, köyhyys on suuri rasitus, huokasi kauppaneuvoksen rouva ja lisäsi vielä: Tähän aikaan ei enää lukenutta miestä pidetä juuri missään arvossa, jollei hän ole vähintään tohtori.
Maisteri naurahti kuivasti ja kauppaneuvos kiiruhti selittämään, että hänen rouvansa tarkoittaa noin ulkonaista arvoa; ihmisen sisällinen arvo luonnollisesti ei riipu yksinään opista, sillä onhan sitä nähty että korkeasti oppinutkin henkilö voi ihmisenä olla suuri roisto.
Maisteri sanoi sen hyvin ymmärtävänsä.
Kahvin juotua puhuttiin vielä yhtä ja toista päivän tapauksista ja maisteri olisi viipynyt pehmeällä sohvalla ja kauniin Julian vastapäätä vaikka kuinka kauan, mutta ensin katosi rouva ja sitten alkoi kauppaneuvos haukoitella yhä pitempään ja kysyi vihdoin vieraaltaan, eikö hänellä ole tapana hiukan nukahtaa päivällisen päälle.
Maisteri ymmärsi yskän ja heitti hyvästi. Julia saattoi häntä eteiseen saakka ja sulkeissansa ovea kuiskasi vielä ra'osta:
— Lukekaa itsenne tohtoriksi, herra maisteri! Maisteri heitti sormisuukkosen, mutta onneksi Julia ei sitä enään nähnyt.
Maisteri oli nyt erinomaisen hyvällä tuulella, niinkuin oivallisen aterian syönyt ihminen ainakin. Sitä paitsi hän oli selvinnyt tuosta onnettomasta kirjoituksesta paljon helpommin kuin oli odottanutkaan ja sen lisäksi oli hän iloinen niinkuin mies, joka luulee kauniin tytön rakkauden voittaneensa.
Hän astuikin nyt, pää pystyssä ja hattu hiukan toisella korvalla, pitkin katua vihellellen hiljaa itseksensä kun vastaan tuli hänen virkatoverinsa, reaalikoulun opettaja Grönqvist, laiha, säämiskän-karvainen mies, joka jo parikymmentä vuotta oli ollut koulun palveluksessa ja jolla nyt oli vaimo ja seitsemän lasta elätettävänä. Kun Grönqvist sai tietää mistä maisteri tuli, puisti hän tämän kättä ja sanoi:
— Niin, niin, veliseni, pidä sinä vaan kiinni siitä talosta, siellä se asuu kultalintu!
Sitte kuiskasi hän maisterin korvaan ikäänkuin suurena salaisuutena:
— Kyllä sieltä ainakin pari sataa tuhatta lohkee! Ja sitte taas kovemmalla äänellä:
— Älä nai köyhää! Jollet rikasta saa, niin ole ilman; yksi suu syö vähemmän kuin yhdeksän. Muista minua!
Maisteri hymyili ja tahtoi sanoa: no, no, ei sitä vielä naimapuuhissa olla! Mutta Grönqvist oli jo mennyt kauaksi, sillä hän ei joutanut monta sekuntia paikallaan pysymään. Hänen täytyi kaiken päivää kiiruhtaa paikasta toiseen työtä tekemään. Paitsi varsinaisia koulutunteja, joita oli neljättäkymmentä viikossa, hän antoi vielä yksityistä opetusta, piti pienempäin kauppiasten tilikirjoja, hoiti useitten käsityöläisten kirjeenvaihtoa, suomenteli pieniä kirjoja j.n.e. Hänellä ei ollut aikaa siunata, mutta ei sittekään tahtonut suuri lapsilauma pysyä eheissä vaatteissa, rouva kahvissa ja itse tupakassa. Ruokaa luonnollisesti ei saanut puuttua.
Kun maisteri tuli kotia rupesi hän kauppaneuvoksen kirjoitusta korjaamaan. Se tapahtui sillä tavalla, että hän otti puhtaan arkin paperia ja alkoi kirjoittaa. Hän ei edes katsonutkaan kauppaneuvoksen sepustukseen, vaan laati aivan itsenäisen kirjoituksen, jossa luonnollisesti ei ollut ainoatakaan sanaa samalla tavalla kuin korjattavassa kirjoituksessa, eikä sisältökään ollut samaa. Maisteri kirjoitti jokseenkin selvän esityksen kansan opetuksen järjestämisestä Suomessa ja pani loppuun kauppaneuvoksen nimimerkin. Mitään uutta tai erinomaista ei siinä ollut, mutta kaikki mitä kirjoitus sisälsi oli sellaista että sitä saattoi yksinkertainenkin ymmärtää.
Saatuansa kirjoituksen valmiiksi alkoi maisteri miettiä äskeisiä tapauksia. Ensiksikin tunnusti hän itselleen että hän oli Juliaan rakastunut — oikein todellisesti rakastunut. Mutta miksi oli häntä kehoitettu tohtoriksi lukemaan ja mitä varten oli erittäin Julia häntä siihen kehoittanut? Hän asetti ajatuksissansa oman rakkautensa tuon kehoituksen jonkinlaiseen yhteyteen keskenänsä. Jälkimäinen oli vastaus edelliseen. Tehkää itsenne tohtoriksi, niin voitte päästä vävykseni, luuli hän kauppaneuvoksen sanovan. Lukekaa tohtoriksi, niin annan teille ilolla käteni, kuiskasi Julia — hänen ajatuksissaan. Ja miks'ei tohtoriksi? Kannattaapa sellaisen palkinnon edestä puuhata, vieläpä velkaakin tehdä.
Kaiken sen illan ja vielä yölläkin maisten mietti, mistä aineesta hänen sopisi tohtoriväitöksensä kirjoittaa.
Seuraavana iltana oli maisterin määrä pitää esitelmä Alma Hegelin ompeluseurassa. Kun hän tuli kokoushuoneesen otettiin häntä vastaan suurella kunnioituksella ja kaikenlaisilla pienillä kohteliaisuuksilla, joilla ainoastaan naiset osaavat miesten enemmän tai vähemmän itserakasta mieltä suositella. Maisterin tullessa eteiseen kuului salista iloista naurua ja puhetta, mutta sitte hän kuuli huudettavan Hsh! aivan niinkuin koulussa opettajan tullessa luokalle, ja nauru lakkasi. Tuo hiljaisuus hiukan vaivasi maisteria, jota Alma ja pari muuta tyttöä oli tullut vastaan ottamaan. Hän ei uskaltanut paljon katsoa ympärillensä, vaan kuunteli hajamielisenä Alman monia anteeksipyyntöjä siitä että häntä oli vaivattu, mutta kun hänen tiedettiin osaavan erinomaisen hyvin puhua ja kaikki halusivat häntä kuulla, niin oli hyvän tarkoituksen vuoksi rohjettu j.n.e.
Huone ei ollut erittäin iso. Muutamien pyöreitten pöytien ääressä istui nuoria neitosia neulomassa. Peremmällä oli erityinen pieni pöytä, jolla seisoi juomalasiin pistetty kukkakimppu sekä vesikarahvi; pöydän takana oli tuoli. Maisteri vietiin tälle tuolille istumaan. Aluksi hän katseli alaspäin kooten ajatuksiansa, mutta kun hän sitte puhetta aloittaen kohotti silmänsä, huomasi hän tyttöjen joukossa myöskin Julia Polinin. Heidän silmäyksensä kohtasivat, vieno puna nousi maisterin kasvoille ja Julia hymyili niin hurmaavalla tavalla, että maisteri oli vähällä sekaantua esityksessään. Mutta voitettuansa ensi hämmästyksen puhui maisteri kahta kauniimmasti Julian ihanain silmäin edessä.
Useissa pöydissä kuiskaeltiin ja hiljaa nauraa kiherrettiinkin. Alussa se maisteria häiritsi, mutta sitten ei hän sillä enään lukua pitänyt. Varsinkin eräs tyttö saman pöydän ääressä, jonka luona Alma Hegel istui, oli hyvin levoton. Hän kumartui Alman puoleen ja kuiskasi:
— Hänen kaulaliinansa on väärässä. Alma nyökkäsi päällään.
Vähän ajan päästä kumartui tyttö uudestaan.
— Katsopas, eikö hänen silmänsä näytä viheriäisiltä?
Alma puisti päätänsä vihaisesti, mutta tyttö piirsi neulansa kärjellä pöytään maisterin kuvan niin luonnollisena että Almankin huulet vasten tahtoansa vetäytyivät hymyyn.
— Kas kuinka Julia pöyhistelee, kuiskailtiin toisessa pöydässä. Hän on varmaankin tullut tänne maisteri Tiiran tähden.
Suurin osa seurasta kuunteli kuitenkin hartaasti esitelmää, jossa puhuttiin nais-emansipationin kehityksestä, eikä se ollutkaan varsin pitkä. Esitelmän loputtua tarjottiin teetä ja maisteri istuutui Julian viereen. Hänestä oli aivan luonnollista että hän niin teki, mutta moni seuran varsinaisista jäsenistä katsoi karsain silmin kuinka tuo satunnainen tulokas anasti itsellensä sen, jota varten he olivat niin miehissä kokoon tulleet. Mieliala oli sen vuoksi yleensä hiukan raskas, vaikka Julia ja maisteri eivät sitä huomanneet, sillä he eivät tietäneet mikä iloisuus täällä ennen oli vallinnut.
Tavallista aikaisemmin tällä kertaa erottiinkin ja maisteri läksi saattamaan Juliaa kotia. Niin pian kuin he olivat tulleet kahden kesken muuttui heidän keskustelunsa heti tuttavammaksi. Maisteri ilmoitti aikovansa ruveta lukemaan tohtoriksi.
— Todellakin! huudahti Julia. Siinä teette oikein.
— Ilahduttaako se teitä?
— Minä otan aina osaa teidän elämänne vaiheisiin ja kunnioitan suuresti teidän pyrintöjänne.
Maisterista tuntui kummalliselta. Hän kysyi itseltänsä, eikö hän jo voisi olla rohkeampikin saattamatta onneansa vaaraan. Kun sitte Julia kertoi parin päivän päästä matkustavansa Helsinkiin lauluharjoituksiansa jatkamaan ja viipyvänsä siellä kevääsen saakka, tuli maisterille kiire. Hän näki sen ihanan kuvan, joka oli hänen edessänsä, äkkiä väistyvän kaukaiseen etäisyyteen, niinkuin se, joka kaukosilmän kautta maailmaa katseltuaan hämmästyen huomaa kaikkien esineiden pakenevan himmeään etäisyyteen niin pian kuin niihin luonnollisilla silmillä katsahtaa. He olivat jo lähellä Polinin talon porttia kun maisterille selvisi, että jollei hän tätä tilaisuutta käytä hyväksensä, niin kenties kaikki on menetetty. Rohkea rokan syö, kaino ei saa kaaliakaan, ajatteli hän.
Uskaliaalla ajatuksen käänteellä johti maisteri äkkiä puheen heidän keskinäiseen suhteesensa ja tunnusti rakkautensa kauniilla ja palavilla sanoilla, äänen värähdellessä sisällisestä mielenliikutuksesta.
Julia kuunteli häntä vaieten ja ilta oli siksi pimeä, ett'ei maisteri voinut kumppalinsa kasvoista nähdä minkä vaikutuksen hänen sanansa tekivät. Kun maisteri oli lopettanut ja ja henkeänsä pidättäen odotti vastausta, lausui Julia:
— Olen jo puolittain arvannut ajatuksenne ennen kuin ne lausuittekaan ilmi. Uskokaa minua kun sanon, että se, mitä nyt olette kertonut, minua suuresti miellyttää; mutta voittehan arvata tilani ja ymmärtää ett'en voi tällä hetkellä sen suorempaa vastausta antaa.
— Oh, kun lupaatte vaan ett'ette minua unhoita, niin olen jo onnellinen, huudahti maisteri.
— Siitä voitte olla varma. Mutta muistakaa myöskin te lupauksenne ja lukekaa itsenne tohtoriksi, sanoi Julia, joka jo oli pujahtanut portin sisäpuolelle.
Maisteri ei vielä ennättänyt mitään vastata kun Julia portin ra'osta ojensi kätensä ja sanoi:
— Hyvästi maist… hyvästi… Kaarlo!
Nimen lausui hän niin viehättävällä ujoudella että maisteri aivan hurmaantuneena tarttui kätöseen ja painoi tulisen suudelman hansikkaalle, joka sitä peitti.
— Julia! kuiskasi hän sitte, mutta portti oli jo kiinni ja hän kuuli
Julian nopein askelin poistuvan.
VII.
Kun kauppaneuvos Polin tuli valtuusmiesten kokoukseen, toivotti hänelle moni onnea sen oivallisen kirjoituksen johdosta, joka äsken oli ollut lehdessä julaistuna ja joka kaikkien kiittäjäin mielestä oli oikeaan aikaan lausuttu sana. Merkillistä vaan että kauppaneuvos ennätti kaikkia asioita miettiä ja harrastaa, ja että hänellä oli niin selvät ajatukset sellaisessakin asiassa kuin kansan opetuksen järjestämisessä, josta useimmat muut kaupungin isät eivät vähintäkään huolineet. Kauppaneuvos kuunteli noita ihmetteleviä lauseita myhäillen ja käsiä puristellen.
Kun kauppaneuvos itse ensin luki kirjoituksensa sanomalehdessä, ällistyi hän suuresti, milt'ei loukkaantuikin siitä rohkeudesta, jolla maisteri oli hänen kirjoitustaan pidellyt. Mutta sitte hän huomasi kuinka tyhmää oli siitä suuttua ja päätti olla ikäänkuin ei olisi mitään muutoksia huomannut, ja vihdoin, kun kirjoitusta hänelle paljon kiiteltiin, uskoi hän todellakin itse kirjoittaneensa joka sanan.
Maisteri Tiiraa ei näinä aikoina paljon näkynyt; hän istui kotona ja luki. Hän oli hankkinut huoneensa täyteen kirjoja ja ajatteli lakkaamatta tohtoriväitöksen kirjoittamista. Sanomalehtensä hoidosta hän ei enään pitänyt varsin suurta lukua, vaan painatti siihen kirjoituksia mistä niitä vain tuli. Sitä käytti hyväksensä etenkin se raittiuden harrastaja, joka jo ennenkin oli hänelle kirjoituksia lähettänyt. Nyt oli joka numerossa kirjoitus juoppoutta vastaan ja muoto niissä ei aina ollut erittäin kohtelias eikä muutoinkaan varovainen.
Eräänä päivänä tuli kauppaneuvos Polin maisterin luokse. Maisteri säpsähti; hän luuli kauppaneuvoksen taas tarjoavan jotakin kirjoitusta kansan opetuksesta taikka muusta sellaisesta asiasta. Kauppaneuvos katseli ensin uteliaasti huonetta. Kirjoituspöydällä oli muiden kapineiden joukossa kaksi valokuvaa seisovain puitteiden sisällä. Toisessa oli vanhan naisen kuva, arvattavasti maisterin äidin, toisessa — Julian!
— Minä sain sen neidiltä itseltänsä sinä päivänä, jona hän läksi
Helsinkiin, selitti maisteri huomatessaan kauppaneuvoksen hämmästyksen.
Kauppaneuvos ei vastannut mitään, vaan istui maisterin tarjoamaan keinutuoliin. Hän sytytti ensin maisterin tarjoaman papirossin, mutta laski sen kesken-eräisenä pois ja otti omasta lakkaristaan sikaarin, josta puhuessaan napsautti erityisellä pienellä koneella pään poikki ja ennen kuin sytytti, pyöritteli hetken leikattua päätä huuliensa välissä. Puhuttuansa ensin niitä näitä, joutui hän vihdoin siihen asiaan, jota varten oli tullutkin.
— Minun mielestäni, sanoi hän, vetäen pitkän sinertävän savun sikaaristaan, te ette ole oikein tasapuolinen kirjoitusten suhteen, joita lehteenne otatte. Muutamia kirjoituksia te korjaatte ja sorvaatte siksi kuin ne saavat halutun muodon — ja se on aivan oikein, lisäsi hän kiiruusti, huomatessaan maisterin kasvoilla levottomuutta. Mutta teidän pitäisi tehdä samoin kaikille kirjoituksille. Minun mielestäni ette kylliksi pidä silmällä niitä kirjoituksia, joita raittius-asiasta lehteenne lähetetään. Katsokaas viime numerossa on esimerkiksi kirjoitus, jossa sanotaan kaikkia viinapolttimoiden omistajoita murhapolttajoiksi.
— Todellakin! huudahti maisteri ja otti lehden käteensä. Hän ei ollut lukenut kirjoitusta lävitse ja oli antanut muiden lukea korrehtuuria. Niin siinä tosiaankin sanottiin ihan selvästi.
— Siinä sen näette, jatkoi kauppaneuvos, ja kuitenkin on se ammatti yhtä luvallinen ja kunniallinen kuin muutkin elinkeinot, vai kuinka?
Kun maisteri ei mitään vastannut, vaan katseli yhä sanomalehteen, otti kauppaneuvos lakkaristaan paperin ja sanoi siinä antavansa pienen vastauksen tuolle kirjoitukselle.
Maisteri sanoi velvollisuutensa olevan panna se ensi lehteen ja lupasi ett'ei vastedes hänen lehdessänsä sellaisia loukkaavia lauseita kirjoiteta.
— Täytyy pitää ukkoa hyvällä tuulella, mutisi hän itseksensä sulkeissaan ovea kauppaneuvoksen jälkeen.
Jo samana iltana tuotiin taas yksi raittiutta koskeva kirjoitus, mutta maisteri heitti sen lukematta pöytälaatikkoonsa ja sinne seurasi sitä monet ajat jälestä päin kaikki kirjoitukset, jotka raittiutta sisälsivät. Pihléniltä sai maisteri tietää että kaupungin vieressä oleva viinapolttimo oli suurimmaksi osaksi kauppaneuvoksen oma, vaikka se muutoin kulki osake-yhtiön nimellä.
Kun seuraavan numeron "Kauppia" piti ilmaantua, tapahtui jotakin, jota siihen saakka ei ollut vielä sattunut. Tultiin ilmoittamaan että paino-asiamies on kieltänyt lehden ulosjakamisen ja että koko painos on valmis. Paino-asiamiehenä ei ollut kukaan muu kuin kolleega Grönqvist, joka kokosi itselleen kaikki mahdolliset pienet virat. Maisteri riensi hänen luoksensa hyvin äkäisenä.
— Mitä hiton skandaalia sinä aiot tehdä?
Se ei ollut paino-asiamies, joka näin puhetta aloitti, vaan "Kaupin" päätoimittaja.
Grönqvist näytti että erääsen hovi-uutiseen oli tullut huutomerkki hyvin kummalliselle paikalle; se teki lauseen ivalliseksi, suorastaan loukkaavaksikin. Hänen oli mahdoton päästää lehteä sellaisessa tilassa maailmaan.
— Ja tuollaisen pienen pilkun takia, jonka kärpäinenkin voi paperille tehdä, pitäisi minun hävittää kokonainen valmis painos — oletkos hullu?
— Sellaisia kärpäisiä, jotka tekevät samanlaisen merkin samaan paikkaan tuhannessa eri lehdessä, ei ole maailmassa muita kuin yksi, nimittäin sinä itse, veli pyhä! nauroi Grönqvist. Minä en sille mitään voi, sillä minä saatan menettää virkani, jos päästän tuon menemään.
— Vai niin, sanoi maisteri hiukan lauhtuneena, sinä pelkäät virkasi menettämistä. Minä sanon sinulle yhden asian: joll'et sinä hyväksy lehteä sellaisenaan, niin minä lakkautan sen heti — sitä ei hauskuudeksensa toimita, tiedä se. Kuinkas silloin sinun käy? Sinua ei tarvita ja paino-asiamiehen virka täällä lakkautetaan. Nyt on mahdollista että koko asiata ei huomata, taikka pääset pienellä muistutuksella. Mutta sen minä sanon, että jos sinä minun lehdestäni teet makulatuuria, niin teen minä makulatuuria sinusta itsestäsi!
Maisteri oli taas kiivastuksissaan; hän löi lakin päähänsä ja teiskaili laattialla käsivarsiansa heilutellen. Grönqvist-paralla ei ollut muuta keinoa kuin suostua — hän kirjoitti nimensä ja lehti jaettiin.
Mutta eipä viipynyt kauan ennenkuin maisteri itse olisi tehnyt koko painoksesta makulatuuria, jos se vielä olisi käynyt päinsä. Kotia tultuansa heittäytyi hän loikomaan ja otti käteensä lehden, jonka vastikään oli taistelemalla turmiosta pelastanut. Hän luki sen järjestänsä lävitse, päästäen pieniä huudahduksia taikka salaisen kirouksen jokaiselle painovirheelle minkä tapasi. Se oli hänen tavallinen nautintonsa, sen jälkeen kuin hän sanomalehden toimittajaksi rupesi, painovirheitten etsiminen. Ne tosin häntä aina harmittivat, mutta samalla hän myöskin tunsi jonkinlaista iloa löytäessään painovirheen; tuntui aivan kuin olisi saanut varkaan kiinni "in flagranti", taikka löytänyt harvinaisen kasvin metsästä. Tämä himo meni hänessä niin pitkälle, että usein kirjojakin lukeissa sisällys unohtui halusta löytää painovirheitä, ja jos sitte joku sellainen sattui vastaan tulemaan, niin hänen silmänsä loistivat ilosta — vahingonilosta.
Mutta nyt hän yht'äkkiä kavahti pystyyn ja tarttui tukkaansa.
Kauppaneuvos Polinin kirjoituksessa hän luki seuraavan lauseen:
"Sellaiset sanat tuntuvat katkerilta kaikista, jotka, niinkuin tämän kirjoittaja, ovat monta löyhää ruokkineet ja monta alastonta pettäneet."
— Voi minua! vaikeroi maisteri. "Monta löyhää ruokkineet ja monta alastonta pettäneet", kun pitäisi olla: köyhää ruokkineet ja alastonta peittäneet!
Painovirhe on virheistä kiusallisin, sillä tuhannet saavat sen nähdä ennen kuin ennättää sitä oikaistakaan, eikä sitä voi millään salata, niinkuin muita virheitä, ei millään muulla kuin äänettömyydellä — ei ole tietääkseenkään. Se ei kuitenkaan aina käy laatuun; niinpä ei tässäkään tapauksessa.
Maisteri kirjoitti sen vuoksi kauppaneuvokselle kohteliaan kirjeen, jossa pyysi anteeksi painovirheitä ja lupasi oikaista ne seuraavassa numerossa. Se ilmestyi vasta viikon päästä, siis oli yleisöllä kyllä aikaa ilkkua ja nauraa.
Korrehtuurin lukijalle, köyhälle koulupojalle, antoi maisteri ankarat nuhteet noista virheistä ja luki itse korrehtuurin oikaisuun. Mutta kova onni näytti tuota pientä lausetta seuraavan, sillä kun ensi numerossa luettiin oikaisu, niin sanottiin siinä että puheena oleva lause on näin luettava: "Sellaiset sanat tuntuvat katkerilta kaikista, jotka, niinkuin tämän kirjoittaja, ovat monta köyhää ruokkineet ja monta alastonta keittäneet."
Kuinka tämä uusi painovirhe oli syntynyt, sitä ei milloinkaan saatu selville. Maisteri katsoikin nyt parhaaksi jättää asia sillensä, ja niin varmaan ajatteli myöskin kauppaneuvos Polin, koska ei siitä sanaakaan hiiskunut. Mutta maisterin mieltä se kauan karvasteli ja teki hänet äreäksi. Siihen vaikuttivat vielä muutkin syyt. Hän sai Jusleniukselta kirjeen, jossa oli "Kauppia" varten Kirje Helsingistä sekä näin kuuluva yksityinen kirje maisterille:
"Veliseni!
Täällä minä istun ja luen niin että pää höyryää, mutta tulenko valmiiksi jo täksi kevääksi, se on vielä "i gudarnes knä", niinkuin ruotsalainen sanoo.
Täällä on Kauppilan tyttöjäkin pääkaupungissa. Tuonaan kun kävelin pitkin Aleksanderin katua tuli vastaani Julia Polin niin ihanana kuin — pane itse tähän joku kaunis vertaussana. Luistimet kalisten reksuivat hänen käsivarressaan ja hän sanoi menevänsä radalle, jossa nyt oli "samsis". Aivan oikein, kävelihän kaduilla kaiken päivää mies, joka sitä ilmoitti sekä etu- että takapuolellansa, sanoin minä. Julialta pääsi pieni naurun tirskaus ja minä läksin häntä seuraamaan muka jonkinlaisena Romeona. Mutta kun tulimme luistinradalle, jossa sähkölamput juuri alkoivat levittää huikaisevaa valoansa ja josta jo etäälle kuului surina ja pörinä niinkuin suuresta ampiaispesästä, niin minun Romeuuteni loppui pian ja toiset teräs-anturoilla potkivaiset, hyppiväiset, kiitäväiset, huojuvaiset Romeot veivät minun kaunottareni. Juliallalaa — Julia! Hetken perästä näin hänen kiitävän luutnantti von Stormin käsivarressa pitkin sohjoksi luisteltua jään pintaa. Hän näytti niin onnelliselta kuin minkä pulskan pojan rinnalla hyvänsä. No se onkin yleinen luonnon laki että rikkaudet painuvat sinne missä niitä enimmin tarvitaan. Siis myöskin rikkaat tytöt joutuvat upseereille. Eikös se ole selvää, 'rookas pillit?'
Täällä ruvetaan jo tulevain valtiopäiväin vuoksi puuhaamaan. Puolueitten johtajat valmistelevat ehdokaslistojaan. Porvarissääty se antaa nytkin enimmän päänvaivaa. Ei sen vuoksi että olisi ehdokkaista puutetta, vaan sen vuoksi että niitä on liiaksi paljon. Joka toinen helsinkiläinen tahtoo päästä tuohon huvitukseen, ja jokainen keltanokkainen jurisutriusqve, jokainen senaatin kanslisti, jokainen sanomalehden-toimittaja luulee syntyneensä edusmiehen valtakirja varpaan välissä, taikka toivoo saavansa sen jostakin kaupungin nimellä ja arvolla varustetusta kylästä. Kirjeitä ja tarjouksia ruvetaan jo lähettämään kaikkialle, markkinat ovat alkaneet. Älkää kiirehtikä tekään Kauppilassa, voitte saada täältä edusmiehen aivan polkuhinnasta. Jollei teidän raha-asianne olisi niin kukoistavassa tilassa, ehdoittelisin että myisitte edustus-oikeutenne enimmän tarjoavalle. Rahoja voisitte käyttää uuden ruiskun ostamiseksi kaupunkiin.
Oletkos nähnyt Alma neitiä? Onko hänen poskensa yhtä punaiset ja silmänsä suloiset, ja ainako hän ihailee sinua yhtä vilpittömästi? Voi paksusti, toivoo
Tuus
P. Juslenius.
P.S. Nyt minä tiedän kuka se harmaanuttuinen Antikristus siellä kestikievarissa oli. Sehän oli Moses Strohman itse! Olisihan meidän pitänyt tuntea hänet jo ex ungue."
Maisteri luki kirjeen, joka tavallisissa oloissa olisi antanut hänelle paljon miettimisen aihetta, mutta nyt silti ei painunut hänen mieleensä muuta kuin juttu Juliasta. Sanomaton kaiho ja luulevaisuus syttyi hänen sydämessään ja hän tunsi itsensä onnettomaksi, hyljätyksi olennoksi.
VIII.
Pihlénissä oli ristiäiset ja maisteri Tiira oli kutsuttu kummiksi. Hänen vastassansa tyttökummina seisoi Alma joka ei uskaltanut nostaa paljon silmiänsä maasta, mutta kuitenkin huomasi, ett'ei maisteri hänestä ollenkaan lukua pitänyt. Ja kuitenkin oli hän viehättävin tyttö mitä ajatella saattaa, pienet hymykuoppaset poskipäissä ja lyhyt tukka kiharoina pään ympärillä. Hän oli pukeutunut tilaisuuteen erityisellä huolella, vaikka hän ei tahtonut sitä itsellensä myöntää, ja nyt pisti hänen hiukan vihaksensa, että maisteri ei ollut häntä näkevinänsä.
Maisteri olikin näinä aikoina tavattoman hajamielinen eikä huolinut mistään. Siihen oli syynä osaksi paljo lukeminen, osaksi Jusleniuksen kirje. Hänen ajatuksensa liikkuivat yhä Helsingissä, jossa hän luuli näkevänsä Julian milloin jonkun upseerin sylissä, milloin nauramassa jonkun muun kavaljeerin kanssa. Hän olisi jo mielellään kirjoittanutkin Julialle, mutta ei tietänyt hänen asuntoansa Helsingissä, eikä rohjennut mennä sitä Polinilta kysymään; muita hän ei tahtonut heidän väliinsä vetää, koska tähän saakka asia oli niin hyvin salassa pysynyt, ettei mitään kulkupuheita ollut syntynyt.
Kun kastetoimituksen loputtua viiniä ja makeisia tarjoeltiin, kiertyi useita tyttöjä, niiden joukossa Alma, maisterin ympärille. Oikeassa kädessään he pitivät viinilasia ja vasen käsivarsi oli laskettu vieruskumppalin vyötäisille. Siten muodostui keskeymätön rengas, jota jokainen mies olisi ihastuksella katsellut, mutta maisteri vaan itseksensä nureksi, ett'eivät jätä häntä rauhaan.
Tytöt kertoivat kaikki melkein yhdellä suulla kuinka he ovat mielistyneet lehdessä tätä nykyä olevaan novelliin ja tahtoivat edeltäpäin tietää "saavatko he toisensa". Maisteri oli juuri sanomaisillansa että heidän piti tätä kysyä neiti Tornilta, mutta tämä, joka istui kauempana ja oli kuunnellut keskustelua, loi häneen niin rukoilevainen ja tuskaa ilmaisevan katseen, että maisterin tuli häntä sääli. Hän kehoitti sen vuoksi tyttöjä hillitsemään uteliasuuttansa ja odottamaan novellin jatkumista.
— Voi voi, siihen menee niin monta viikkoa, sanoivat tytöt ja pyysivät maisteria jos jollakin tavalla muodostamaan kertomusta niin, että se loppuisi heidän mielensä mukaan, eivätkä ottaneet korviinsakaan maisterin vakuuttelemista, ettei kertomuksen muodostaminen ollut hänen vallassaan.
Koko ajan istui neiti Torn aivan kuin neuloilla. Nyt tuli koko tyttöparvi hänen luoksensa. Lasia kilisteltiin, huulia kasteltiin ja eräs tytöistä kuiskasi hiljaa, maisteriin vilaisten:
— Onko hän todella rakastanut ja niin paljon kärsinyt, vai kuinka hän osaa sillä tavalla kirjoittaa?
— Luultavasti, sanoi neiti Torn ja huokasi syvään. Kerrotaanhan että simpukka ainoastaan suurta tuskaa kärsien voi helmiä synnyttää; ehkä kirjailijain laita on sama.
Moni tytöistä katsoi uteliaasti maisteriin ja ajatteli: Jos voisi hänen sydämestään lukea niinkuin kirjasta, mitähän kaikkea silloin saisi tietää?
Poislähteissä lyöttäytyi maisteri neiti Tornin seuraan ja saattoi häntä kotia. Hän kertoi kuinka neidin kirjoittama novelli on saavuttanut suurta suosiota, niinkuin, itse saattoi tänään tyttöjen uteliaisuudesta nähdä. Maisteri sen vuoksi pyysi hyvin hartaasti että neiti Torn joko jatkaisi novellia, joka kohta loppuu, taikka kirjoittaisi uuden, sillä novelli on tuottanut lehdelle paljon uusia tilaajoita.
Neiti Torn vastasi, ettei hän voi novellia jatkaa, sillä se on auttamattomasti lopussa, mutta uutta on hänellä jo alulla, sillä ensimmäisen menestyminen on häntä suuresti kiihoittanut.
Muutaman ajan päästä tuli neiti Tornilta paksu vihko käsikirjoitusta. Maisteri tarttui siihen innokkaasti ja alkoi lukea. Mutta suuri oli hänen hämmästyksensä, sillä, yhtä luonnollinen, todenmukainen ja liikuttava kuin edellinen novelli oli, yhtä teeskennelty, kuiva ja mahdoton oli tämä. Niitä ei olisi voinut luulla saman henkilön kirjoittamiksi.
Ensi kerran kun maisteri tapasi neiti Tornin, sanoi hän suoraan ajatuksensa uudesta novellista. Neiti Tornille herahti kyyneleet silmiin. Hän sanoi itse samaa peljänneensä; mutta eroituksen oli vaikuttanut se, että edellisessä hän oli kertonut mitä itse oli kokenut, jälkimäisessä hän puhui ainoastaan mielikuvituksensa perustuksella, ja se ei mahtanut olla erittäin vilkas.
Maisteri sääli tyttöparkaa, jonka hän arvasi paljon kärsineen, ja kun häntä itseänsäkin näinä aikoina kovat lemmen tuskat vaivasivat, tunsi hän erityistä hellyyttä tuota naista kohtaan, joka seisoi hänen edessänsä ja kyynelten lävitse katsoi niin rukoilevaisesti. Hän tarttui melkein tahtomattansa tytön käteen ja koetti lohduttaa häntä, vaikka ei oikein tietänyt mitä piti sanoa nuorelle naiselle, joka sydämen asioissa kenties oli kokeneempi kuin hän itse.
Hän lupasi kuitenkin korjailla kirjoitusta eikä antanut sitä takasin, vaikka neiti Torn pyysi.
Tämä kohtaus tapahtui vähää ennen Vapunpäivää kaupungin kirkon edustalla. Kadut olivat jo paljaat ja kerjäläistytöt tarjoilivat pieniä vuokkotupsuja ohikulkeville. Seisoessaan tuossa kirkon portaitten läheisyydessä näkivät maisteri ja neiti Torn pormestarin ja kauppaneuvoksen rouvain yhdessä tulevan heitä kohden. Vaikka jo oli jotensakin lämmin, oli rouva Polinilla avara ketunnahkainen urkki kiiltävällä silkkipäällyksellä, pormestarin rouvalla oli ruumiinmukainen palttoo sinertävästä sametista sekä päässä samanvärinen soma kapotti, jossa ainoana koristuksena kiilsi hopeasolki.
Maisteri ja neiti Torn heittivät kiireesti hyvästi ja läksivät kumpikin eri haaralle. Neiti Tornin mennessä rouvain ohitse huomasivat nämät että hänen silmänsä olijat itkuiset ja rouvat iskivät toisillensa silmää.
Seuraavana päivänä kerrottiin kaupungilla että maisteri Tiira ja neiti Torn olivat olleet salaisesti kihloissa, uutta nyt maisteri oli antanut tuolle köyhälle tytölle rukkaset, saatuansa parempia kiikariin. Huhua ei kaupungissa paljon uskottu, ei ainakaan nuorien joukossa, sillä siihen ei huomattu vähintäkään syytä olevan.
Maisterilla ei moneen aikaan ollut mitään yhteyttä kauppaneuvoksen perheen kanssa ja noiden onnettomain painovirheitten jälkeen olikin heidän välillensä ilmaantunut jonkinlaista jäykkyyttä ja kylmyyttä, jonka poistamista maisteri turhaan aprikoitsi. Suuri oli sen vuoksi hänen hämmästyksensä ja ihastuksensa kun eräänä päivänä kauppaneuvos vei hänet kadulta luoksensa ja tarjosi sikaaria ja sherryä.
Kun maisteri ihanteli komeata hopeista koteloa, josta sikaareja tarjottiin, pisti kauppaneuvos sen hänen käteensä, sanoen:
— Olkaa hyvä, te voitte pitää sen muistona minulta.
Maisteri ällistyi suuresti ja kielteli samalla kuin kiitti, ja laski sitte kotelon pöydälle.
Kauppaneuvos aloitti puhetta valtiopäivistä.
— Minä olen huomannut, sanoi hän, että lehdessänne jo on ollut muutamia kirjoituksia, jotka koskevat tulevia valtiopäiviä. Te olette varmaankin ajatellut kuka meidän kaupungistamme lähetettäisiin, sillä teidän sanan saattaa viimeisellä hetkellä paljon vaikuttaa. Ketä olet aikonut ehdottaa?
— Kaikki, joiden kanssa olen asiasta keskustellut, vastasi maisteri, sanovat ett'ei voi olla puhettakaan muista kuin joko teistä, herra kauppaneuvos, taikka kauppias Pihlénistä.
— Ei minusta millään ehdolla, huudahti kauppaneuvos, tehden torjuvan liikkeen kädellänsä. Minä olen aina ennenkin vastustanut valitsemistani ja se onkin aina onnistunut, paitsi yhdellä kertaa, jolloin he minut sinne saivat; mutta toista kertaa en enää mene. Pihlén sitä vastaan on nuori ja innokas mies, hän tuntee kaupungin asiat hyvin ja teillä ei ole aavistustakaan siitä, kuinka hyvät puhelahjat hänellä on. Kun hän toisinaan valtuusmiesten kokouksessa pitää puhetta, niin luulisi, että se on itse Sokrates… tuota noin Demosthenes, joka puhuu.
Maisteri kyllä myönsi Pihlénin suuret ansiot, mutta kohteliaisuuden vuoksi hän kuitenkin sanoi kauppaneuvosta ajatelleensa ja koetti kumota niitä syitä, joilla tämä valitsemistaan vastusteli.
Kauppaneuvos ylisteli Pihléniä ja maisteri kauppaneuvosta, ikäänkuin olisi ollut palkinto voitettavana teeskentelemisen taidossa. Sherry alkoi hiukan kuumentaa poskia ja kovasti siinä jo rähistiin ja naurettiin ja kättä paiskattiin lähteissä ja erottiin erinomaisen hyvinä ystävinä.
Kun maisteri oli jo portailla juoksi kauppaneuvos jälessä ja toi sikaarikotelon, joka oli jäänyt pöydälle. Maisteri ei tahtonut ottaa sitä vastaan, mutta kauppaneuvos pisti sen hänen päällystakkinsa rintalakkariin.
Maisteria suututti, hän ei tiennyt itsekään mistä syystä. Mitä tuommoinen lahjominen merkitsee? Tahdotaanko häntä luusia? Minkälaiseksi mieheksi häntä luullaankaan?
Kadulla muisti maisteri että olisi pitänyt kysyä jotakin Juliasta,
mutta arveli sitte olleen parasta ettei siitä mitään puhunut.
Kauppaneuvos itse oli kertonut että hänen rouvansa oli matkustanut
Helsinkiin.
Kun maisteri tuli kotia oli siellä käynyt Pihlén, joka oli jättänyt pöydälle nimikorttinsa ja siihen kirjoittanut maisterille totihaaston illaksi.
Pihlénissä ei ollut maisterin tullessa ketään muita vieraita; myöhemmin tuli Grönqvist ja eräs konttoristi. Tuskin oli maisteri istunut mukavaan asentoon kun pieni tyttö juoksi piparkakku kädessä huoneesen ja huusi:
— Setä, setä, pikku veli imee!
— Sissi! kuului toisesta huoneesta äidin varoittava ääni. Tule heti pois!
— Johan sinä osaat sanoa ässän, puhui maisteri ja otti tytön syliinsä,
— Jo minä osaan sanoa: pässi ja kissa ja kukko ja kana ja setä ja täti Alma, luetteli lapsi ruumistaan heilutellen ja piparkakkuansa nakerrellen.
Maisteri ja pikku Siiri olivat parhaita ystäviä. Maisteri otti kellonsa ja antoi Siirin kuunnella sen raksutusta; sitte piti hänen näyttää kuinka paljon rahaa oli kukkarossa, jonka tyttö tunsi hänen lakkarissaan olevan, ja sitte piti hänen kertoa pieni satu, jota kuunnellessaan tyttö ilosta potki hänen polviansa tomuisilla kengillään ja tuon tuostakin veti märällä piparkakulla paksun viivan maisterin paidan lumivalkoiseen rintamukseen.
Kun tee oli juotu ja "totikomento" tuotu pöydälle, toimitti Pihlén lapsen pois ja alkoi hänkin puhua valtiopäivistä.
— Kukahan meidänkin kaupungista valtiopäiville lähetetään? kysäsi hän noin sivumennen.
— Eihän voi olla puhettakaan muista kuin kauppaneuvos Polinista ja sinusta. Minä olen aikonut lehdessäni asettaa sinut ehdokkaaksi.
— Mitäs ajattelet, Herran nimessä! Sitä et suinkaan saa tehdä. Sinun täytyy kannattaa Polinia, joka kaupungin etevin mies.
Ja maisterin suureksi ihmeeksi alkoi Pihlén ylistellä kauppaneuvosta melkein samoilla sanoilla kuin Polin muutamia tunteja sitä ennen Pihléniä ylistellyt. Hän selitti että Polinilla on aina tapana teeskennellä itseään noin kainoksi, vaikka hän kyllä sydämessänsä iloitsisi, jos tulisi valituksi.
Maisten ei tiennyt mitä ajatella. Pihlénille täytyi hänen luvata kannattaa Polinin vaalia. Polinille oli hän jo luvannut kannattaa Pihléniä. Mutta hänellä ei ollutkaan aikaa pitempiin tutkailemisiin, sillä eteisestä kuului kolinaa ja Pihlén sanoi:
— Ts! nyt ei enään sanaakaan tästä asiasta.
Sisään tuli Grönqvist ja Pihlénin konttoristi, jotka olivat olleet eräitä laskuja tarkastamassa, ja nyt hirveällä kiireellä valmistivat itsellensä totilasit, saadaksensa kiinni toiset, joiden lasit jo olivat melkein tyhjinä. Kiinni-ottamisessa he onnistuivatkin niin hyvin, että kaikki neljä herraa yht'aikaa pani "toiselle jalalle".
Illallisen syötyä läksivät maisteri ja Grönqvist yhdessä pois. Kiiruisesta lasien tyhjentämisestä olivat Grönqvistin jalat käyneet hiukan epäluotettaviksi, jonka vuoksi maisteri katsoi parhaaksi tarjota hänelle käsivartensa. Yö oli ihana ja valoisa, ja kevään lempeät tuulahdukset hyväilivät kävelijäin kuumia poskia. Grönqvist oli hyvällä päällä, hän ei muistanut suurta perhettänsä eikä ikuista kiiruttansa, vaan käveli jalkojansa viskoen ja hiljaa hyräillen maisterin käsikynkässä.
Siinä käveltäissä kertoi maisteri Grönqvistille kuinka erinomaisia ihmisiä Polin ja Pihlén ovat, jotka kumpikin voisivat olla ehdokkaina kaupungin edusmiehen vaalissa, mutta kuitenkin kaikin mokomin kannattavat toinen toistansa ja ylistelevät kilpailijaansa pilviin saakka.
Grönqvist rähähti suureen nauruun.
– Etkö sinä vielä osaa sitä arvoitusta selittää?
Senhän tietää täällä jokainen saunamuija. Polinilla ja Pihlénillä on yhteensä enemmän ääniä kuin kaikilla muilla kaupungin asukkailla, niin että he yhdessä voivat lähettää kenenkä hyvänsä valtiopäiville. Mutta he tahtoisivatkin lähettää sinne toinen toisensa siitä syystä, että he ovat kaiussa kauppa-asioissa vaarallisimmat kilpailijat; jos nyt toisen heistä täytyisi olla kolme tai neljä kuukautta kotoa poissa, niin toisella olisi vapaat kädet voin ja viljan ostossa ja hän saattaisi sillä ajalla ansaita tuhansia ja toinen joutua yhtä paljon tappiolle. Sen vuoksi he ovat niin erinomaisen vaatimattomia valtiollisissa asioissa ja suovat mielellänsä kunnian ystävälleen.
Maisteri ei voinut estää pientä hämmästyksen huudahdusta, mutta
Grönqvist jatkoi:
— Tavallinen seuraus siitä, ettei kumpikaan tahdo lähteä, on se, että he antavat äänensä jollekin helsinkiläiselle huolimatta siitä minkäkarvainen mies hän on, ja vaikka kaikki muut kaupunkilaiset äänestäisivätkin jotakuta toista ei se merkitse mitään. Sinun velvollisuutesi sanomalehden toimittajana on tehdä tuosta pelistä loppu. Jos sinä nyt asetat toisen heistä ehdokkaaksi, esimerkiksi Pihlénin, joka minun mielestäni on sopivin, niin kaikki äänestävät häntä, myöskin Polin, ja hän tulee valituksi. Samoin käy, jos Polinin asetat ehdokkaaksi. Mutta laita kaikin mokomin se häpeä pois kaupungistamme, että sen edustus-oikeus myydään vähimmän vaativalle helsinkiläiselle!
Grönqvist puhui innolla ja hän käveli jo aivan vakavasti. Maisteri heitti hänet hyvästi ja astui syviin ajatuksiin vaipuneena kotia.
IX.
Kesä oli jo tullut ja kouluissa työ lopetettu; sekä opettajat että oppilaat olivat kiiruhtaneet vapauteensa, hajoten kaikkialle ympäri maata. Maisteri Tiira oli vielä kaupungissa; hän sanoi sanomalehden pidättävän häntä Kauppilassa, mutta oikeastaan hän odotteli Juliata kotia tulevaksi. Juliata ei kuitenkaan kuulunut ja kerrottiin hänen menneen Helsingistä jonnekin kylpemään, Hankoniemeen taikka Naantaliin.
Odottaessansa maisteri hautaantui kokonaan kirjoihinsa ja valmisteli jo tohtoriväitöksensä luonnosta. Hän aikoi pyytää seuraavan vuoden alusta virkavapautta tullaksensa Helsinkiin arkistoissa tutkimuksia tekemään. Väitöksen aineena oli Kauppilan historia, ja hän oli jo perin pohjin tutkinut kaupungin oman arkiston.
Oli jo sekin aika käsissä, jolloin valtiopäivämiehen vaali oli toimitettava, ja päivä sitä varten oli jo määrätty. Maisterilla oli myöskin vaalikehoitus valmiina. Siitä pitäin kuin Grönqvist hänelle paljasti kaupungin vaali-mysteeriat, oli hän tullut hyvin epäluuloiseksi kaikkia vaalipuuhia vastaan ja päätti menetellä aivan itsenäisesti. Hän huomasi harmiksensa että häntä on tahdottu vaan pitää mukavana välikappaleena ties minkälaisten tarkoitusten saavuttamiseksi. Mutta Julian isää hän ei tahtonut mitenkään loukata ja kun hänen oma vakuutuksensa myöskin kallistui Pihlénin puolelle, niin hän päätti ehdoittaa Pihléniä, sanokoon hän itse mitä hyvänsä.
Päivää ennen vaalia istui Pihlénin puistossa rouva Pihlén, neiti Torn ja maisteri Tiira. Pihlénin nuorin perillinen makasi vaunuissa, joita neiti Torn kädellänsä liikutteli edes takaisin. Äkkiä juoksi Alma Hegel heidän luoksensa, silmät ilosta säteilevinä, ja huusi kovalla äänellä:
— Suuri uutinen! Suuri uutinen!
— Mikä se on? kysyivät kaikki yht'aikaa.
— Arvatkaapas, sanoi Alma ja loi epäluuloisen katseen maisteriin, ikäänkuin nähdäksensä minkä vaikutuksen uutinen häneen tekee. Sitte lausui hän hyvin juhlallisesti:
— Julia Polin on kihloissa!
Maisteri kalpeni ja Alman silmistä välähti pieni vahingon ilo. Mutta pian maisteri pakoitti luontonsa ja kysyi niin rauhallisella äänellä kuin mahdollista:
— Kenenkä kanssa?
— Luutnantti von Stormin.
Neiti Torn lykkäsi silloin vaunua niin kiivaasti, että se lensi pitkän matkan päähän ja lapsi heräsi. Kaikki katsoivat vaan vaunua eikä kukaan huomannut kuinka kalpeana neiti Torn silmänräpäyksen ajan istui, kuinka hän sitten äkkiä kavahti pystyyn ja teeskenneltyyn nauruun purskahtaen juoksi vaunujen jälestä.
Alma seurasi silmillänsä maisteria ja nähdessänsä kuinka syvän vaikutuksen sanoma häneen teki, katosi tuo ilkeä riemu tytön silmistä ja hän katui että oli asian sillä tavalla esiin tuonut. Ikäänkuin puolustaaksensa käytöstänsä, veti hän povestansa kirjeen, jonka Julia oli kirjoittanut eräälle ystävällensä ja joka nyt kulki tyttöjen kesken kädestä käteen. Niin se oli joutunut Almallekin, joka nyt luki siitä kihlausta koskevan osan ääneen.
Se oli kirjoitettu Hankoniemestä. Siinä Julia ylisteli sulhaisensa kauneutta ja kuinka pulskalta hän näyttää komeassa univormussaan, ja kuinka erinomaisen kohtelias hän on ja hyvä tanssija.
"Et usko kuinka hauska on olla kihlattuna", kirjoitti hän, "todellisuus voittaa tuhannesti kaikki mielikuvitukset ja unelmat. Joka aamu tulee Olof hakemaan minua kylpyyn ja hän odottelee minua sillä aikaa puistossa, niinkuin minäkin taas odottelen häntä kun hän on kylpyänsä saamassa. Olof ottaa tulikivikylpyjä, jotka kuuluvat olevan erittäin terveellisiä, ja minä kylmiä lakanakylpyjä, joiden jälkeen hierotaan kovasti. Tohtori tahtoi myöskin antaa minulle vatsan huuhtomista, mutta minä en saata tuota ilkeätä letkua niellä. — Kun olemme saaneet kylpymme, kävelemme puistossa tai istumme penkillä ja puhumme tulevaisuudesta, taikka ripustaa Olof keinuverkkonsa puiden väliin, nostaa minut siihen ja lukee sitte ääneen jotakuta hauskaa romaania. Huvituksiin emme paljon ota osaa emmekä kaipaa seuraa; me olemme niin onnelliset kahden kesken."
Koko ajan kuin kirjettä luettiin oli neiti Tornin suu ilkeässä hymyssä, joka suuresti rumensi hänen muutoin säännöllisiä kasvojaan.
Maisteri heitti kohta hyvästi ja läksi pois. Hän käveli kotiansa aivan kuin unissaan. Tiellä tuli vastaan Pihlén, joka kuiskasi:
— Jokos vaalikehoitus on valmiina? Muistahan vaan sopimuksemme?
— Ole huoleti, minä teen mitä velvollisuuteni vaatii, vastasi maisteri kulkuansa keskeyttämättä.
Pihlén katsoi kummastuneena hänen jälkeensä.
Kotia tultuansa maisteri käveli kauan edestakaisin huoneensa permannolla sisällisen tuskan valtaamana. Vihdoin hän itseksensä puhkesi sanoihin:
— Ja minä kun rakastin häntä niin hurjasti!
Hän löi nyrkkiänsä pöytään ja alkoi tuumia kirjoittaisiko kirjeen tuolle kauppaneuvoksen tyttärelle ja selittäisi hänelle minkälainen ihminen hän oikeastaan on. Hän haki jo ajatuksissaan oikein katkeroita ja ivallisia sanoja, joita kirjeessään käyttäisi; mutta sitte hän ajatteli, ettei hänellä ollut oikeutta moittia Juliaa, eihän heidän välillänsä ollut minkäänlaista sopimusta eikä suinkaan voitu sanoa että Julia hänet petti, ja kuitenkin — kuitenkin tunsi hän itsensä petetyksi, hyljätyksi, pilkkana pidetyksi! Hän otti Julian valokuvan pöydältä ja oli jo vähällä viskata se uuniin, mutta hillitsi kuitenkin itsensä ja pisti kuvan pöytälaatikkoon.
Sitte hän luki koneentapaisesti korrehtuuria vaalikehoitukseen, joka oli painettava huomispäivän lehteen. Pari sanaa hän muutti siinä sattuvammaksi, muutoin hän antoi sen olla sillänsä.
Jopa valkeni vihdoin vaalipäivä. Aamulla varhain vedettiin kirjapainossa ensimmäinen arkki sanomalehteä ja lähetettiin paino-asiamiehelle. Nyt ei enää jatkettu lehden painattamista ennen kuin oli lupa jakamiseen saatu, sillä makulatuuria ei tahdottu painaa. Työväki meni välillä kirjapainosta pois, mikä kahvia juomaan, mikä einettä haukkaamaan.
Kirjapainon ollessa tyhjänä astui sinne sen isäntä, kauppias Pihlén, yönutussa ja tohvelit jalassa. Hän meni valmiin latomuksen luokse ja alkoi vaikeasti takaperin lukea ensimmäistä kirjoitusta.
— Peijakkaan kirjatoukka! huudahti hän äkkiä päästyänsä kirjoituksen lopulle, jossa kehoitettiin valitsemaan kauppias Enok Pihléniä, ja nimi oli vielä painettu suurilla kirjaimilla eri riville.
— Olipa hyvä että tulin katsomaan. Mutta kyllä minä opetan sinut sanaasi syömään, mutisi Pihlén itseksensä, ja kun hän vuoden kuluessa oli nähnyt kuinka latojat työtänsä tekevät, kaivoi hän ulos nimensä latomuksesta ja asetti sijaan samoilla kirjaimilla sanat: "Maisteri Kaarlo Tiira." Sitte kiristi hän formua lujempaan ja läksi pois. Ovessa tuli hänelle vastaan juoksupoika, joka toi hyväksytyn lehden paino-asiamieheltä.
Maisteri oli edellisenä yönä myöhään nukkunut; uni ei tahtonut tulla hänen silmiinsä ja hän väänteli itseänsä öiseltä kyljeltä toiselle kuumeentapaisessa ahdistuksessa, niinkuin mies, jonka rakkaimmat tuulentuvat ovat äkkiä ankean luontonsa näyttäneet. Unia ja kummallisia houreita nousi hänen silmäinsä eteen. Kerrankin hän jo kuvitteli itselleen että kaikki oli valhetta, että tuo kirje oli piloilla kirjoitettu, että Julia oli hänelle vielä uskollinen, tuo kaunis Julia säihkyvine silmineen. Mutta sitte tuli hänen eteensä komea upseeri, kullalta hohtavassa puvussa, rinta täynnä tähtiä ja rahoja, miekka laahasi kolisten jälessä ja kannukset helisivät. Maisteri sulki silmänsä ja veti itsensä huppuun päästäksensä tuosta näystä, mutta se ei kadonnut. Vihdoin aamupuolella yötä maisteri nukkui ja makasi sitte kauan.
Herättyänsä ja puettuansa päälleen, löysi hän ovensa takana päivän lehden. Hän otti sen käteensä. Ensimmäinen, mikä hänen silmäänsä pisti, oli hänen oma nimensä, jonka hän luki siinä suurilla kirjaimilla painettuna. Ensin hän ei käsittänyt mitä se merkitsi, mutta sitte huomasi hän missä kirjoituksessa nimi oli.
— Mitä konnamaisuutta tämä on! huusi hän kauhealla äänellä ja purskahti itkuun niin mies kun olikin.
Hän luki kirjoituksen vielä lävitse, siinä ei ollut mitään muuta muutettu. Siinä puhuttiin kuinka kaupunkia viime valtiopäivillä oli edustanut vieras helsinkiläinen, joka ei paikkakunnan oloja ja tarpeita tuntenut. Sitte sanottiin että se oli häpeäksi kaupungille, jossa kyllä oli omia miehiä sellaiseen toimeen kykenemään. Sitte lueteltiin mitä kaikkia ominaisuuksia valtiopäivämieheltä vaaditaan. Ne ominaisuudet ovat kaikki yhdistettyinä miehellä, jota lehti mitä hartaimmin sulki arvoisain valitsijain suosioon, ja se mies oli maisteri Kaarlo Tiira.
— Herra Jumala, huusi maisteri päätänsä pidellen, minkälaiseksi pöllöksi minut on tehty! Minä, joka koulu-opettajana en edes ole vaalikelpoinen, minä ehdottelisin tuollaista tyhmyyttä! Minä, joka en kärsi omaa kiitosta kenenkään suussa, laskisin nyt omassa lehdessäni tuollaista suitsutusta itselleni!
Maisteri sieppasi hattunsa ja kiiruhti juoksujalassa kirjapainoon. Ensimmäisenä hän tapasi kirjapainon johtajan, jonka kimppuun hän karkasi niinkuin kissa.
— Mies! huusi hän, kuinka se on mahdollista, kuinka olette uskaltanut sellaista tehdä? Ja hän ravisteli johtajaa kauluksesta.
Tämä, jolla ei ollut aavistustakaan mistään rikoksesta, luuli maisterin tulleen hulluksi ja koetti päästää itseänsä irti hänen kynsistään. Maisteri hellittikin kohta ja rauhoittui sen verran että molemmin puolin voitiin selityksiä antaa.
Johtaja ei tietänyt mistään. Hän näytti maisterille paino-asiamiehen luona olleen numeron, jossa oli oikea nimi. Muu väki kirjapainossa ei myöskään tietänyt mitään; juoksupoika vaan sanoi tavanneensa patruunan ovessa. Silloin maisteri heti arvasi asian oikean laidan ja läksi hammastaan purren pois.
Kun kaupungin porvaristo iltapäivällä kokoontui vaalia toimittamaan, naurettiin raastuvassa paljon sanomalehden toimittajan ylpeyttä ja itserakkautta, joka aivan ujostelematta kehuu itseänsä kaupungin etevimmäksi mieheksi ja kehoittaa valitsemaan itseänsä, vaikka ei edes kuulu porvarissäätyynkään. Toiset kertoivat nähneensä että Pihlén oli edellisenä iltana käynyt Polinin luona, ja silloin kaikki nyökkäsivät päätänsä ja sanoivat:
— Vaali on siis päätetty, voimme lähteä kotia! Mutta kotia ei sentään kukaan lähtenyt, sillä uteliaisuus pidätti jokaista. Kun vaalitoimitus alkoi, ehdoitteli kauppaneuvos Polin että valittaisiin nimituomari se ja se Helsingistä; hän on oppinut ja taitava mies eikä vaadi muuta kuin sata markkaa kuukaudelta niin kauan kuin valtiopäivät kestävät, mitään erityisiä matka- ja päivärahoja ei tule kysymykseenkään.
Porvarit kuuntelivat ja syleksivät happamesti raastuvan nurkkiin, mutta kun Pihlén nousi ja sanoi täydellisesti kannattavansa kauppaneuvos Polinin ehdoitusta, niin kaikki antoivat äänensä tuolle helsinkiläiselle ehdokkaalle. Vaikea olisikin ollut jollekulle muulle antaa, sillä Polinin ja Pihlénin konttoristit olivat edellisenä päivänä käyneet useimpain porvarein luona noin omituisella hymyllä ilmoittamassa että velat ovat maksettavat kohta, koska nyt sattui tulemaan erityinen rahan tarvis. Vanhasta kokemuksesta tiesivät porvarit että vaalin jälkeisenä päivänä tullaan sanomaan, että velka saa vielä olla toistaiseksi, koska muulla tavalla satuttiin tarvittavat rahat saamaan.
Kauppilalla oli siis taas edusmies valtiopäivillä ja juuri sellainen kuin se ansaitsikin. Mutta puolueet pääkaupungissa iloitsivat ja kiroilivat; toiset iloitsivat siitä että olivat saaneet yhden äänen lisää, toiset kiroilivat että sen olivat menettäneet. Oikeata syytä, miksi niin oli käynyt, ei mikään puolue tiennyt.
X.
Vaalin jälkeen luettiin "Kaupin" seuraavassa numerossa tällainen pätkä:
"Viime numerossa tahdoimme ehdoittaa valtiopäivämieheksi tästä kaupungista kauppias Enok Pihléniä, mutta kirjapainossa tehdyn hävyttömän petoksen kautta, jota emme tähän saakka ole mahdolliseksi luulleet, tuli hra Pihlénin nimen sijaan painetuksi tämän lehden toimittajan nimi. Me voisimme saattaa tuon petoksen tekijän, jonka kyllä tunnemme, kovaan rangaistukseen, mutta katsomme paremmaksi jättää hänet omantuntonsa rangaistavaksi, jos se hänessä vielä hereillä on."
Maisterissa oli tapahtunut suuri muutos. Heti tuon merkillisen päivän jälkeen heitti hän kaikki kirjat nurkkaan ja kaikki tohtorin tuumat myöskin.
— Minä olen kylliksi oppinut voidakseni puolustaa oikeutta ja vastustaa vääryyttä, sanoi hän itsellensä. Minä olen tähän saakka ollut mammonan palveluksessa, ruvetaampas nyt palvelemaan kansaa, niinkuin alusta aikain olisi pitänyt tehdä.
Hän avasi laatikkonsa ja otti esiin ensin kaikki raittiuskirjoitukset, jotka olivat saaneet siellä kuukausia maata; nyt ne pääsivät taas kunniaan. Hän meni itse niiden kirjoittajan luokse ja pyysi anteeksi kirjoitusten viipymistä; hän kehoitti kirjoittamaan uusia ja neuvoi millä tavalla ne olisivat ankarampaan muotoon puettavat. Erittäinkin hän kehoitti sotaan kaupungin anniskelu-yhtiötä vastaan, jonka kapakoissa vietettiin hurjaa elämää ja joihin moni mies päivätulonsa kantoi.
Toinen ääni tuli nyt muutoinkin lehteen. Joka ainoassa numerossa oli mitä rohkeimpia kirjoituksia kaikkein arkaluontoisimmista asioista. Kaikissa kirjoituksissa alkoi kuulua sävel, jota lehdessä ei ennen huomattu, nimittäin puhe köyhän sorrosta ja viha rikkaita vastaan.
Kun eräs vastaväittäjä, kaupungin pappi, kirjoitti että Jumalan edessä köyhä on yhtä hyvä kuin rikas ja että se, joka maan päällä puutetta kärsii, saa palkintonsa taivaassa, vastasi maisteri lehdessänsä että sellaista lohdutusta on sen helppo antaa, joka suuren vatsansa kanssa istuu hyvin varustetun pöydän ääressä, mutta nälkäisen vatsaa se ei täytä. Hän kehoitti kirjoittajaa, joka epäilemättä taivaan ilot ja niiden arvon tunsi ja joka tiesi että rikkaan on vaikeampi päästä taivaan valtakuntaan kuin kamelin kulkea neulansilmän lävitse, heittämään herkullisen pöytänsä ja odottamaan syömättömänä taivaan iloja. Sitte tietäisi miltä se tuntuu.
Pappi vastasi että Jumala on määrännyt jokaisen työllänsä elämään ja on sallinut maallistakin tavarata koota kun sitä vaan käytetään Hänen valtakuntansa kartuttamiseksi.
Siihen vastasi taas maisteri, ettei hän käsitä kuinka papin syöminen Jumalan valtakuntaa paremmin kartuttaa kuin työmiehen syöminen. Mutta jos Jumala on määrännyt että jokaisen pitää työllänsä elää, niin osoittaa jokapäiväinen kokemus, ettei tuota määräystä noudateta, sillä paljon on sellaisia, jotka elävät mahtavasti, vaikka eivät pane tikkua ristiin, mutta työmies ei työllänsä elä, ei ainakaan silloin kuin hän ei mitään työtä saa.
Luonnollista on että näin kiivaat kirjoitukset olivat kaupungissa alituisena puheen aineena. Koko asujaimisto oli jaettu kahteen puolueesen, joista toinen, ja siihen kuuluivat kaikki kaupungin varakkaammat, ankarasti moittivat maisteria ja pitivät häntä villitsijänä, muutamat mutisivat sosialismista ja joku jo kuiskasi nihilismistäkin; mutta toiset, alhaisempi väki, piti häntä luonnollisena suojelijanaan. Moni kaupungin rikkaista lähetti hänelle varoituskirjeitä ja vaati lakkaamaan sellaisesta kirjoitustavasta; moni laittoi hänelle lehden takaisin ja ilmoitti ettei sellaista roskaa tarvitse enään tuoda. Mutta toiselta puolen kasvoi tilaajain luku kansan kerroksissa suuremmassa määrässä kuin se ylemmissä kerroksissa väheni.
Nyt kun oli ilmestynyt mies, joka rohkeni omalla vastuullansa asettaa kaikki päivän valoon, uskalsi monikin joka tähän saakka oli vaiennut, ilmaista hänelle kaikenlaisia epäkohtia kaupungin oloissa, joista siihen saakka monella ei ollut aavistustakaan. Maisteria oli joskus uhattu painokanteellakin, mutta ei kukaan ollut uhkaustansa toimeen pannut, sillä hänen kirjoituksensa olivat yleensä varovasti laitettuja, ja sitte pelkäsivät asianomaiset että sellainen oikeuden käynti vaan saattaisi useampia vähemmän miellyttäviä asioita ilmi.
Syksy oli jo tullut ja kaupungin nuori väki päätti tehdä vielä huviretken kesän lopettajaisiksi. Retkellä piti paistettaman perunoita ja nauriita ja muutoin huviteltaman leikeillä ja tansseilla. Julia Polin oli sulhaisensa kanssa tullut kotiansa ja tätä komeata paria ihmetteli nyt koko kaupunki. Heidän piti myöskin tulla retkelle ja sen vuoksi kaupungin nuoriso sinne tulvaili, sillä kaikki tahtoivat nähdä sotaherraa, joka oli harvinainen ilmiö Kauppilassa.
Maisteri päätti myöskin mennä sinne, vaikka tiesi että hänen läsnä-olonsa olisi monelle vastenmielinen, taikka kenties juuri sen tähden; hän ajatteli myöskin että hänen poissa-oloaan mahdollisesti väärin käsitettäisiin, luultaisiin ettei hän uskalla itseänsä näyttää, tai jotakin sellaista.
Neiti Torn oli kauan kahden vaiheella; hänen oinastaan ei tehnyt mielensä lähteä, mutta salainen voima, ota hän itsekkään ei voinut käsittää, pakoitti häntä menemään.
Huviretki tehtiin eräälle saarelle, jonne soudettiin kaupungin rannasta pienillä venheillä. Saarella oli tasailen tanner, jossa oli erittäin mukava leikkiä ja kisailla; rannalla keitettiin kahvia ja vähän ylempänä koetettiin maahan kaivetussa kuopassa kuumien kivien avulla paistaa perunoita. Se oli kuitenkin huvitusta, joka enemmän miellytti vielä lastenkirjoissa olevia henkilöitä; vanhemmat tytöt ja pojat kävelivät parittain ja kolmittain kauniissa metsässä, jossa lehtipuut jo alkoivat käydä kirjaviksi ja varsinkin haavat seisoivat kullalta ja purppuralta hohtavina.
Vaalipäivästä saakka maisteri Tiira ei ollut Pihlénissä käynyt eikä juuri paljon muuallakaan, jonka vuoksi hän ei ollut tavannut Alma Hegeliäkään sitten kuin Pihlénin puistossa. Nyt huomasi hän Alman pyrkivän hänen puheillensa ja hän meni tytölle puolitiehen vastaan. He läksivät yhdessä kävelemään.
Alma oli taas tuossa viehättävässä kansallispuvussa, jossa maisteri hänet ensikerran oli nähnyt vuosi takaperin; mutta hän oli nyt paljon muuttunut. Vuosi sillä ijällä tekee naisessa merkillisiä muutoksia. Alma oli erinomaisesti kehittynyt sekä ruumiin solakkuuden että käytöksen varmuuden puolesta ja uteliaalla kummastuksella huomasi maisteri, että hänen rinnallansa nyt oli täysikasvuinen nainen.
Kun he olivat hetken kävelleet äänettöminä, sanoi Alma:
— Te olette suutuksissanne, maisteri Tiira.
— En teille, olkaa siitä vakuutettu.
— Ei, vaan koko maailmalle ja siis tavallansa minullekin.
— Mistä syystä te sellaista luulette?
— Minä huomaan sen kirjoituksistanne… Voi maisteri, lisäsi hän äkkiä rukoilevalla äänellä, miksi te olette niin suuresti kirjoitustapaanne muuttanut? Minä muistelen aina viime kevättä, jolloin lehdessänne oli se erinomaisen liikuttava novelli ja kaikista kirjoituksista henki tyytyväisyys ja iloinen maailman katsanto.
— Ja lehden toimittaja kulki viinapatronain ja nylkyrien kahleissa, jatkoi maisteri matkivalla äänellä.
— Te luulette vaan sitä! Ja jospa niin olisi ollutkin, niin se ei suinkaan olisi teitä pakoittanut kohtelemaan pastoria sillä tavalla kuin teitte.
— Te olette siis hyvin uskonnollinen, neiti Hegel?
— Olen sen verran, ett'en voi sellaista kirjoitustapaa hyväksyä. Tietäkää että se teki minuun oikein kipeätä. Minä olin luullut teitä aivan toisenlaiseksi.
— Ja petyitte surkeasti.
— Niin saattaisi olla, jos uskoisin että siinä teidän todellinen mieli-alanne ilmaantuu; mutta minä luulen että teidän mielenne on muutoin katkera ja siitä syystä katselette kaikkia väärältä kannalta, josta luovutte niin pian kuin katkeruus on unhoittunut.
— Kas, kas, tuota pientä psykoloogia, eipä uskoisi! ajatteli maisteri itseksensä, mutta vastasi ääneen: Kenties.
Sitten alkoi maisteri lyödä leikiksi ja ehdoitti että neiti Hegel, koska hän pitää niin tarkkaa huolta kirjoitustavastakin, rupeisi hänelle toimitussihteeriksi. Alma ei ehdoitusta pannut pahaksensa ja epäselvillä lauseilla kulki puhe samaan suuntaan ja kuka ties mihinkä loppupäätökseen olisi vihdoin vienytkään, jollei huvipaikalta olisi alkanut kuulua outoa hälinää ja kaikki metsässä kävelijät kääntyneet sinne kulkemaan.
Luullen että joku uusi leikki oli alkanut riensivät Alma ja maisteri Tiira nopein askelin takasin. Kun he tulivat avonaiselle kentälle, levisi heidän silmäinsä eteen tällainen näytelmä: keskellä tannerta seisoi neiti Torn, joka piti nenäliinaa silmäinsä edessä ja nyyhki niin että olkapäät värisivät; jonkun matkaa hänestä seisoi luutnantti von Storm aivan tulipunaisena kasvoiltaan ja hänen vieressään Julia, joka peljästyneenä katseli sulhaistaan. Muu yleisö hälisi ympärillä ja toisia keräytyi yhä lisäksi metsästä, mikä tuoden oksan kädessään, mikä kukkia, kaikkien vaatteet havun-neulaisissa ja hämähäkin seitissä.
Mitä oli sitte tapahtunut?
Neiti Torn oli heti saarelle tultuansa etsinyt Juliata ja hänen sulhaistaan. Nämät ilmaantuivatkin tantereelle ja istuivat suuren litteän kiven syrjälle. Silloin asettui neiti Torn jonkun matkan päähän heistä ja alkoi katsella sulhaista niin omituisilla silmillä että Juliakin sen huomasi ja kysyi luutnantilta, oliko hän tuttu neiti Tornin kanssa. Oli hän ennen ollut, mutta ei ollut varma tunteeko neiti häntä enään.
Kun tuo luopumaton katsominen alkoi luutnanttia liiaksi vaivata, nousi hän ylös ja astui hymysuin neiti Tornin luokse. Sitte kumarsi hän tervehtäen kohteliaasti sotilaan tavalla ja tarjosi kättä; mutta silloin neiti Torn käänsi selkänsä ja sanoi jotakin, jota ei kukaan oikein kuullut. Toiset väittivät hänen sanoneen: "Kun et häpeä!" toiset taas: "Hävytön!" ja joku oli kuulevinansa sanan "konna". Kaikki tantereella olijat huomasivat tämän tapauksen. Luutnantti seisoi pari silmänräpäystä käsi ojennettuna ja kaikki vaikenivat, mutta sitte palasi hän tulipunaisena morsiamensa luokse ja joukossa syntyi suuri hälinä.
Silloin juuri tulivat Alma ja maisteri Tiira paikalle. Kun neiti Torn huomasi heidät, juoksi hän äkkiä heidän luoksensa ja sanoi hätäisesti:
— Viekää minut kaupunkiin, minä voin pahoin! Jos hän olisi joitakuita muita pyytänyt, olisivat kenties kieltäytyneet, sillä kaikkien silmissä näkyi ankara paheksiminen hänen äskeisestä käytöksestään. Maisteri ja Alma, jotka asiasta eivät mitään tietäneet, astuivat heti venheesen, maisteri kävi soutamaan ja Alma piti perää, neiti Torn istui keskellä venhettä.
Alma teki neiti Tornille lukemattomia kysymyksiä siitä, mitä oli tapahtunut ja mikä häntä vaivasi. Aluksi neiti Torn ei vastannut mitään, mutta sitte hän kenties ajatteli että hänen käytöksensä sentään kaipaa selitystä, koska sitä muutoin voidaan väärin ymmärtää, sillä yht'äkkiä hän alkoi kertoa, katkonaisesti ja nyyhkytellen surullista historiaansa. Sen pääsisällys parilla sanalla selitettynä oli se, että hän oli ollut muutamia vuosia takaperin Helsingissä salaa kihloissa von Stormin kanssa ja oli sangen onnellinen; mutta yht'äkkiä sulhainen hänet jätti sen vuoksi että oli ruvennut kietomaan verkkoihinsa erästä rikasta tyttöä, josta vehkeestä ei kuitenkaan mitään tullut. Kovaa taistelua oli hän taistellut ennen kuin sulhaisensa päästi ja se tapahtui vasta sitte kun hän huomasi tuon jumaloidun miehen kokonaan kunnottomaksi, jolle rahan saanti morsiamen ha'ussa oli pää-asia.
Kun neiti Torn oli kertonut heidän kihlauksensa purkautumiseen saakka, huudahti Alma:
— Mutta sehän on sanasta sanaan niinkuin maisteri Tiiran novellissa! Tunsitteko te, maisteri, tämän jutun, vai omasta päästännekö osasitte sen samalla tavalla kokoon panna?
Maisteri ei tietänyt mitä vastata ja odotti että neiti Torn vastaisi. Tuskallista äänettömyyttä kesti hetkinen, mutta sitte neiti Tornin vaaleat kasvot punastuivat ja hän sanoi:
— Niin, minä olen sen maisterille kertonut…
Tuo lausuttiin kuitenkin sellaisella äänellä että Alma heti huomasi sen valheeksi. Häntä suututti että noiden molempain välillä oli jotakin, jota tahdottiin häneltä salata ja hän kävi harvapuheiseksi koko loppumatkaksi. Mutta neiti Torn jatkoi kertomustaan.
— Kun minä sitte kuulin että Julia oli joutunut hänen pauloihinsa, surkuttelin Juliaa, sillä hän on hyvä tyttö ja minä pidän hänestä paljon. Jos olisin ennen heidän kihlaustaan saanut asiasta vihiä, olisin kirjoittanut Julialle ja saanut hänet pelastetuksi, mutta nyt se on liian myöhäistä. Sillä miehellä on erinomainen lumousvoima.
Neiti Torn vaikeni hetkeksi muistoihin vaipuneena ja katseli veden tyyntä pintaa, johon kaikki esineet kuvastuivat ja airojen vetämät synnyttivät yhä laajemmalle leviäviä kaaria. Sitte jatkoi hän taas:
— Kuultuani että luutnantti von Storm oli kaupungissa tahdoin välttää häntä, mutta en ymmärrä mikä voima pakoitti minua lähtemään saarelle, jossa kuitenkin arvasin hänet tapaavani. Kun sitte näin hänet Julian sivulla niin onnellisena, niin autuaana kuin olisi hän viattomin ihminen maailmassa — en enään tietänyt mitä tein. En sitä kadu kuitenkaan, mutta Juliata surkuttelen suuresti. Käyköön hänelle paremmin kuin minulle. Minä tunnen ett'ei onnen aurinko enään milloinkaan minulle koita, mutta te ja tuo neljänkolmatta vuotias tyttö puhui aivan kuin olisi ollut vanha äiti — te, joille onnen tie vielä on avoinna, tutkikaa ensin onko teissä todellista rakkautta ennen kuin koko elämäksenne sidotte itsenne.