VIII.
KYLÄ.
Kun Espanjan valta oli ehdottomasti turvattuna uudessa maailmassa, niin hallitus, pitääkseen intiaanit kurissa, laittoi sinne tänne alueittensa äärimmäisille rajoille vartiopaikkoja, joita sanottiin presidioiksi, ja jotka asutettiin kaikenlaisilla rikollisilla, joista emämaa tahtoi päästä.
El presidio de San-Lucar Rio Vermoon varrella oli ensimmäisiä näistä.
Siihen aikaan kun el presidio de San-Lucar perustettiin, tämä vartiopaikka oli vain linnoitus, rakennettu pohjoisrannalle, jyrkän rantatörmän huipulle, joka vallitsi jokea, eteläpuolista tasankoa ja sitä ympäröivää seutua.
Muodoltaan nelikulmaisena sen muodostavat paksut, hakatusta kivestä tehdyt muurit ja sen sivulla on kolme vallinsarvea, yksi kummallakin puolella joen varrella ja kolmas tasangolla.
Ympärysmuurin sisäpuolella oli kirkko, pappila ja ruutikellari. Muilla sivuilla oli rangaistusvankien suojukset, avarat komentajan ja rahastonhoitajan ja varusväen upseerien asunnot sekä pieni sairashuone.
Kaikki nämä ainoastaan yksikerroksiset rakennukset ovat italialaiseen tapaan varustetut laakealla azotealla [vapaa, avoin ja katoton paikka rakennuksen päällä]. Hallitus oli sitäpaitsi ympärysmuurin ulkopuolelle rakennuttanut suuria makasiineja, leipomon, myllyn, pajan, puusepäntyöpajan ja kaksi ranchoa, joissa pidettiin hevosia ja nautakarjaa.
Nykyisin linnoitus on melkein raunioina, muurit luhistuneet rikki kaikkialla hoidon puutteessa, ainoastaan asuinrakennukset ovat hyvässä kunnossa.
El presidio de San-Lucariin kuuluu kolme ryhmää, kaksi pohjoispuolella ja yksi eteläpuolella jokea.
Paikka on yleensä synkän näköinen, vain muutamia puita kasvaa siellä täällä, kaukana toisistaan ja ainoastaan joen partaalla, todisteena maan tavattomasta hedelmättömyydestä. Teitä peittää hyvin hieno hiekka, joka lentää ympärinsä pienemmästäkin tuulen hengähdyksestä.
Kolme päivää edellisessä luvussa kuvailtujen tapausten jälkeen istui noin kello kahden tienoissa iltapäivällä viisi tai kuusi vaqueroa ja leperoa erään pöydän ympärillä eräässä kapakassa uudessa San-Lucarissa, joen etelärannalla, vilkkaasti väitellen keskenään, ahmien suurin siemauksin pulquea savikipposista, jotka kulkivat ympäri seuruetta.
"Lempo soikoon!" huudahti muuan pitkä, laiha ja hintelä veitikka, joka näytti häikäilemättömältä lurjukselta, "olemmehan vapaita miehiä! Jos kuvernööri señor don Luis Pedrosa itsepintaisesti tahtoo kohdella meitä tällä tavoin, niin ei Tiikerikissa ole kauempana kuin että hänen kanssaan voidaan sopia. Vaikkakin nykyään intiaanipäällikkönä, hän kuitenkin on sekoittamatonta valkoista rotua ja caballero aina sormenpäihin saakka."
"Suu kiinni! — Hiljaa! Pablito", toinen huomautti. "Olisi parempi, että nielisit sanasi samalla kuin pulquesikin, kuin että puhut sellaisia tuhmuuksia."
"Minä tahdon puhua, minä!" sanoi Pablito, joka kostutti kaulaansa enemmän kuin muut.
"Etkö tiedä, että ympärillämme pimeässä hiipii näkymättömiä silmiä, jotka vakoilevat meitä, ja että korvat ovat avoinna sieppaamaan puheemme ja hyötymään siitä."
"Voi, mitä sinä lörpöttelet!" toinen sanoi olkapäitään kohauttaen. "Sinä olet aina niin pelkuri, Carlocho! Minä en piittaa vakoojista enempää kuin vanhoista kuolaimista."
"Pablito!" toinen sanoi pannen sormen suulleen.
"Mitä? Enkö ole oikeassa? Miksi don Luis tahtoo meille niin paljon pahaa?"
"Sinä erehdyt", kolmas keskeytti nauraen, "don Luis tahtoo päinvastoin parastasi ja todistuksena siitä on se, että hän ottaa sinulta niin paljon kuin voi."
"Oh, tuo Verado, hänellä on sitten pää kuin lurjuksella, jollainen hän myöskin on", Pablito huudahti nauraa hohottaen, "hah, palttua kaikelle mitä tuleekin!"
"Sillä välin juokaamme", Verado sanoi.
"Niin", Pablito toisti, "juokaamme, upottakaamme surut! Sitä paitsi onhan meillä don Fernando Carril, joka voi auttaa meitä tarpeen tullen."
"Vielä nimi, jonka olisi pitänyt pysyä kurkussasi, etenkin tässä paikassa", Carlocho huudahti, lyöden kiivaasti nyrkkinsä pöytään. "Etkö voi pitää suutasi kiinni, sinä kirottu koira."
Pablito rypisti kulmakarvojaan ja katsoi kieroon toista.
"Aijotko sinä sattumoisin läksyttää minua? Lempo soikoon, sinä alat saada vereni kiehumaan!" hän huudahti häijysti.
"Läksyttää? Miksei, jos ansaitset sen", toinen vastasi rauhallisesti. "Hitto vie! Jo kolmatta tuntia olet istunut täällä ja juonut kuin sieni. Sinä olet juovuksissa kuin naakka ja lörpöttelet kuin vanha akka — pidä suusi kiinni ja mene kotiin nukkumaan!"
"Tuhat tulimmaista!" Pablito mölisi, iskien puukkonsa voimakkaasti tarjoilupöytään, "tästä saat vastata minulle!"
"Kunniani kautta! Pieni suonenisku ei saata olla sinulle vahingoksi; oikein nyrkkini syyhyvät antaakseni sinulle navajadan kurjaan kuonoosi."
"Kurjaan kuonooni, sanoit?"
Ja Pablito hyökkäsi Carlochon kimppuun, joka odotti häntä vankkana seisoen.
Muut saapuvilla olevat vaquerot ja leperot heittäytyivät väliin estääkseen heidän syöksymästä toistensa päälle.
"Halloo, caballerot", sanoi kapakoitsija, joka nyt huomasi tarpeelliseksi tarttua asiaan, "pysykää nahoissanne, Jumalan tai paholaisen nimessä! Ei mitään riitaa minun luonani. Jos tahdotte selvitellä asioitanne on katu vapaa."
"Kapakoitsija on oikeassa", Pablito sanoi, "no tule mukaan, jos olet mies."
"Mielelläni."
Molemmat vastustajat riensivät ulos kadulle toveriensa seuraamana.
Mitä arvoisaan kapakoitsijaan tulee, niin hän asettui krouvinsa ovelle kädet housuntaskuissa ja vihelsi jaranaa [jotakin renkutusta] odottaessaan tappelua.
Pablito ja Carlocho, jotka jo olivat riisuneet hattunsa ja teeskennellen tervehtineet toisiaan, käärivät kokoon zarapéensa vasemman käsivarren ympäri kilveksi ja tempasivat pitkät veitsensä vyöstään, jonka jälkeen he sanaakaan vaihtamatta ihmettelevän kylmäverisesti asettuivat taisteluasentoon.
Tällaisessa kaksintaistelussa, ainoa mitä Meksikossa tunnetaan, on taito ja kunnia siinä, että osaa vastustajaansa kasvoihin; iskua vyön alle pidetään petoksena ja arvottomana todelliselle caballerolle. Molemmat vastustajat, jotka olivat asettuneet lujaan asentoon, jalat hajallaan, ruumis kumarassa ja pää takakenossa, katsoivat toisiinsa jännittyneen tarkkaavasti, arvatakseen toisensa liikkeet, väistääkseen iskut ja antaakseen toisilleen naarmuja.
Hieno maissisavuke suussa muut vaquerot seurasivat rauhallisesti katsellen taistelua, osoittaen suosiotaan taitavimmalle.
Taistelua jatkui muutamia minuutteja samanlaisella menestyksellä molemmin puolin, kunnes Pablito, jonka näkö oli tietenkin käynyt vähän sameammaksi hänen runsaan juopottelemisensa takia, väisti sekuntia liian myöhään ja tunsi Carlochon veitsen kärjen viiltävän halki nahan hänen kasvoistaan pitkin niiden pituutta.
"Hyvä, hyvä!" kaikki vaquerot huudahtivat yhtä aikaa, "hyvin osattu!"
Taistelevat, joita tämä hyväksyminen miellytti, astuivat askeleen taapäin, tervehtivät ympärillä seisovia ja pistivät taas puukon tuppeensa, jonka jälkeen he erikoisen kohteliaasti kumarsivat ja läksivät jälleen kapakkaan, puristettuaan toistensa kättä.
Vaquerot ovat erityinen ihmislaji, jonka tavat ovat tuiki tuntemattomia
Euroopassa.
San-Lucarin vaqueroja voidaan pitää esikuvana. Syntyneinä intiaanialueen rajalla he ovat lapsuudestaan imeneet verenhimoiset tapansa ja suuren elämänhalveksumisensa. Väsymättömiä pelaajia kun ovat, on heillä aina kortit kädessä, ja peli on alituisena aiheena riitoihin, joissa veitsi näyttelee pääosaa.
Huolettomia tulevaisuudesta ja välinpitämättömiä nykyisistä vaikeuksista sekä karaistuja kestämään ruumiillisia kärsimyksiä he halveksivat kuolemaa yhtä paljon kun elämääkin eivätkä väistä mitään vaaraa.
No niin, nämä miehet, jotka usein jättävät vaimonsa ja lapsensa viettääkseen vapaampaa elämää hurjien joukkojen keskuudessa, jotka iloisella sydämellä ja mielenliikutuksetta vuodattavat lähimmäisensä verta ja ovat leppymättömiä vihassaan, nämä miehet voivat kuitenkin olla erinomaisia ystäviä sekä tavattoman uskollisia ja anteeksiantavaisia.
Heidän luonteensa on omituinen sekoitus hyvää ja pahaa, hillittömiä paheita ja todellisia ansioita. He ovat vuorotellen ja samalla kertaa laiskoja, taipuvaisia peliin, riitaan, halukkaita juopottelemaan, julmia, ylpeitä, huiman urhoollisia ja uskollisia ystävälleen tai valitsemalleen isännälle.
Aina lapsuudesta asti veri valuu heidän sormiensa läpi, kuten vesi, eri haciendoissa teurastusaikana, ja he tottuvat siten pian "inhimilliseen purppuraan."
Muuten heidän pilansa on yhtä karkeaa kuin heidän tapansakin, joista vähimmän kammottava ja useimmin esiintyvä on uhata toisiaan veitsellä vähäpätöisimmästäkin syystä.
Kun vaquerot, tultuaan taas kapakkaan riidan jälkeen, joivat sovintomaljaa sekä pulque- ja mezcal-virtoihin upottivat tuon pienen tapahtuman, astui muuan paksuun kaapuun puettu mies, hatunreunat vedettyinä alas peittämään silmiä, ääneti sisään kapakkaan, meni tarjoilupöydän luo, loi näköjään välinpitämättömän katseen ympäristöön, sytytti savukkeen ja naputti kädessään olevalla hopeapiasterilla kolme kertaa pöytään.
Kuullessaan tämän odottamattoman äänen, joka vaikutti kuin merkinanto, vilkkaasti keskustelevat vaquerot vaikenivat.
Pablito ja Carlocho säpsähtivät, koettaen katseillaan nähdä poimukkaan kaavun läpi, joka peitti vieraan piirteet, kun taas Verado käänsi vähän päätään salatakseen veitikkamaisen hymyilyn.
Tuntematon heitti pois puoleksi poltetun savukkeensa ja poistui hökkelistä samalla tavoin kuin oli tullutkin.
Pari silmänräpäystä sen jälkeen Pablito, pyyhkien veristä poskeaan, ja Carlocho olivat muistavinaan jonkun tärkeän seikan ja läksivät kapakasta, Verado hiipi seinää pitkin ovelle ja riensi heidän jälkeensä.
"Kas vain!" kapakoitsija mumisi, "nuo kolme picaroa [hirtehistä] näyttävät minusta menevän hautomaan jotakin hittoa, josta koituu enemmän puhkaistuja pääkalloja kuin duroja [espanjalainen piasteri]. No, se ei kuulu minulle."
Muut vaquerot, täysin kiintyneinä pelaamaan montea, eivät korttiensa yli kumartuneina olleet lainkaan huomanneet toveriensa lähtöä.
Päästyään määrätyn matkan päähän kapakasta tuntematon kääntyi.
Molemmat vaquerot seurasivat häntä melkein kintereillä, puhellen huolettomasti keskenään, kuten pari vetelehtivää tyhjäntoimittajaa.
Verado oli kadonnut.
Annettuaan molemmille miehille melkein huomaamattoman merkin tuntematon jatkoi matkaansa ja poikkesi tielle, joka vähitellen etääntyi joesta ja kääntyi sisämaahan päin. Kylän ulkopuolella tämä tie teki jotenkin jyrkän mutkan ja kapeni äkkiä kapeaksi poluksi, joka muiden tavoin näytti katoavan tasangolle.
Tienmutkassa nuo kolme miestä kohtasivat ratsastajan, joka vinhaa vauhtia ratsasti presidiota kohti. Mutta luultavasti vakavien ajatusten valtaamina ei tuntematon eikä kumpikaan vaqueroista kiinnittänyt huomiotaan häneen. Mitä ratsastajaan tulee, niin hän loi heihin pikaisen ja läpitunkevan katseen, jonka jälkeen hän huomaamatta hiljensi vauhtiaan ja pysähtyi muutaman askeleen päähän heistä.
"Jumala armahtakoon minua!" hän sanoi itsekseen, "joko tuo on don Fernando Carril tai itse paholainen kaikkineen päivineen. Tuo Zapote nauta on siis epäonnistunut hänen suhteensa vielä kerran! Mitä hänellä voi olla tekemistä noiden kahden rosvon kanssa, jotka näyttävät minusta oikeilta paholaisen välikappaleilta. Mutta minä en tahdo olla don Torribio Quiroga, ellen seuraa heitä ja ota selville, kuinka tämän asian laita on."
Ja hän hyppäsi nopeasti hevosen selästä.
Señor don Torribio Quiroga oli korkeintaan kolmenkymmenenviiden vuotias mies, kasvultaan vähän alle keskimitan ja lihavahko. Mutta hänen hartiakas vartalonsa ja vahvat jäsenensä osoittivat sen sijaan suurta lihasvoimaa. Pari pientä harmaata, vilkasta silmää, joista säihkyi oveluus ja rohkeus, paransi hänen ehkä jonkun verran rumaa naamaansa. Hänen pukunsa oli samanlainen, jota kaikki meksikolaiset arvohenkilöt käyttivät.
Päästyään maahan hän silmäili ympärilleen, mutta ei nähnyt ketään, jonka huostaan olisi voinut antaa juoksijansa, sillä San-Lucarissa ja erittäinkin uudessa kylässä on melkein ihme, jos kohtaa kaksi henkilöä samalla kertaa kadulla. Hän polki kiukuissaan jalkaansa, pani ohjakset käsivarrelleen ja talutti hevosensa kapakkaan, josta molemmat vaquerot olivat tulleet, ja jätti sen isännän hoitoon.
Kun tämä velvollisuus oli täytetty, sillä meksikolaisen paras ystävä on hänen hevosensa, don Torribio kääntyi erittäin varovasti takaisin, aivan kuin henkilö, joka tahtoo yllättää jonkun pysymällä itse näkymättömänä.
Molemmat vaquerot olivat edellä häntä ja katosivat lentohiekkasärkän taakse, juuri kun hän sivuutti tienmutkan. Hän sai heidät kuitenkin pian näkyviinsä taas, kiiveten erästä jotenkin jyrkkää polkua pitkin, joka johti tiheään metsikköön. Muutamia puita oli sattumoisin tai luonnon oikusta kasvanut tähän kuivaan hiekkaan.
Sittenkuin hän nyt oli varma siitä, mistä heidät taas löytäisi, don Torribio hiljensi kulkuaan, ja jottei herättäisi huomiota, jos joku hänet yllättäisi, tai poistaakseen kaiken epäluulon, hän sytytti savukkeen.
Onneksi kumpikaan vaqueroista ei kääntynyt kertaakaan, vaan he menivät metsikköön heti sen miehen jäljessä, jonka don Torribio oli tuntenut don Fernando Carriliksi.
Kun don Torribio vuorostaan saapui metsänreunaan, hän teki, sen sijaan, että heti olisi mennyt metsikköön, pienen kierroksen oikealle, jonka jälkeen hän, kumartuen maahan, alkoi ryömiä kontallaan hyvin varovasti, jottei millään rapinalla herättäisi vaquerojen huomiota.
Jonkun minuutin kuluttua hän kuuli ääniä. Hän kohotti silloin hiljaa päätään ja näki pienellä avonaisella paikalla, noin kymmenkunta askelta eteenpäin, nuo kolme miestä seisovan ja keskustelevan keskenään vilkkaasti. Hän nousi nyt ja piiloutui erään vaahteran taakse, kuunnellen jännittyneen tarkkaavasti.
Don Fernando Carril oli antanut kaapunsa liukua alas. Nojaten olkapäätään puuta vasten ja jalat ristissä hän kuunteli huomattavan kärsimättömästi mitä Pablito tällöin hänelle sanoi.
Don Fernandolla oli hienot hansikkaat pienissä käsissään ja pienissä rotujaloissaan oli hänellä kultakannuksiset kengät, tavaton ylellisyys näillä syrjäisillä seuduilla. Hänen erityisen komea pukunsa oli kuosiltaan aivan samanlainen kuin vaquerojenkin. Kallisarvoinen, tavattoman suuri timantti kiinnitti hänen paidankauluksensa ja hänen zarapéensa hieno kangas oli yli viidensadan piasterin arvoinen.
Kaksi vuotta ennen kertomuksemme alkua don Fernando Carril oli tullut San-Lucariin aivan tuntemattomana, ja kaikki olivat arvelleet itsekseen mistä hän tuli, mistä hän oli saanut rikkautensa ja missä hänen maatilansa olivat? Don Fernando oli muutamia penikulmia San-Lucarista ostanut haciendan ja tehden syyksi puolustuksen intiaaneja vastaan hän oli lujasti linnoittanut sen, ympäröinyt paaluaidalla ja vallihaudoilla ja varustanut sen kahdella kanuunalla. Siten hän oli muurannut umpeen elämänsä ja välttänyt uteliaisuuden. Vaikkei hänen haciendaansa koskaan avattu kellekään vieraalle, niin San-Lucarin etevimmät perheet, joissa hän ahkerasti kävi, kuitenkin ottivat hänet vastaan, jonka jälkeen hän heidän suureksi kummakseen voi olla kadoksissa kuukausimääriä.
Naiset olivat turhaan käyttäneet hurmaavimmat hymyilynsä ja silmäniskunsa, herrat viekkaimmat kysymyksensä saadakseen don Fernandon ilmaisemaan itsensä. Don Luis Pedrosa, jonka kuvernöörin asema oikeutti olemaan utelias, oli jonkun verran levoton muukalaisen suhteen, mutta väsyneenä taisteluun hän jätti asian tulevaisuuden huostaan, joka ennemmin tai myöhemmin repii rikki tiheimmätkin hunnut.
Sellainen oli se mies, joka kuunteli Pablitoa metsikössä, ja siinä oli kaikki mitä hänestä tiedettiin.
"Riittää!" hän sanoi, äkkiä vihaisesti keskeyttäen vaqueron, "sinä olet koira ja koiran penikka."
"Señor!" Pablito sanoi, kohottaen päänsä.
"Minun tekisi mieleni musertaa kallosi, heittiö!"
"Vai te uhkaatte minua!" vaquero huudahti kalpeana raivosta ja paljastaen veitsensä.
Don Fernando tarttui hänen ranteeseensa hansikoidulla kädellään ja rutisti niin kovasti, että lurjus pudotti aseensa huudahtaen kivusta.
"Polvillesi, ja pyydä anteeksi!" don Fernando jatkoi, heittäen raukan maahan.
"En koskaan, ennemmin saatte tappaa minut!"
"Mene tiehesi, sinä olet vain järjetön eläin."
Vaquero nousi horjuen, silmät veristäen ja huulet sinisinä ja joka jäsen vavisten. Hän otti veitsensä maasta ja meni don Fernandon luo, joka odotti häntä käsivarret ristissä.
"Niin", vaquero sanoi, "minä olen järjetön eläin, mutta minä rakastan teitä joka tapauksessa. Antakaa minulle anteeksi tai tappakaa minut, mutta älkää ajako minua pois."
"Mene tiehesi, olen sanonut."
"Tämä on siis viimeinen sananne?"
"Niin, anna minun olla rauhassa."
"No, koska asian laita on sillä tavoin — niin, hiiteen sitten!"
Nopeasti kuin ajatus vaquero kohotti aseensa iskeäkseen sen rintaansa.
"Minä annan sinulle anteeksi", lausui don Fernando, joka oli tarttunut Pabliton käsivarteen, "mutta jos tahdot edelleenkin palvella minun, niin sinun täytyy olla mykkä kuin kala."
Vaquero lankesi hänen jalkoihinsa ja peitti hänen kätensä suuteloilla, aivankuin koira, joka nuolee heraansa saatuaan tältä kuritusta.
Carlocho oli välinpitämättömästi katsellut koko tätä kohtausta.
"Mikä mahti tuossa omituisessa miehessä onkaan, jotta häntä niin rakastetaan?" don Torribio mumisi, ollen yhä piilossa vaahteran takana.
Lyhyen äänettömyyden jälkeen don Fernando Carril jatkoi:
"Tiedän, että olet minulle uskollinen ja minä luotan sinuun täydelleen, mutta sinä olet juoppo ja päihtymys on huono neuvonantaja."
"Minä en juo enää", vaquero vastasi.
Don Fernando hymyili ylenkatseellisesti.
"Juo, mutta menettämättä järkeäsi. Päihtyneenä tulee, kuten sinä äsken, lausuneeksi sanoja, joita ei voi hyvittää, ja jotka ovat murhaavampia kuin tikari. En puhu nyt herrana, vaan — ystävänä. Voinko luottaa teihin kumpaankin?"
"Kyllä", molemmat vaquerot vastasivat.
"Minä matkustan pois muutamaksi päiväksi. Älkää poistuko paikkakunnalta. Vähän matkaa kylästä on hacienda de las Norias de San Antonio, tunnetteko sitä?"
"Kukapa ei tuntisi don Pedro de Lunaa?" Pablito sanoi.
"Hyvä, vartioikaa tarkasti tätä haciendaa, sekä ulko- että sisäpuolelta. Jos jotakin tavatonta tapahtuu don Pedrolle tai hänen tyttärelleen, doña Hermosalle, niin toisen teistä pitää heti tulla ilmoittamaan minulle siitä. Te tiedätte mistä minut tapaatte?"
Molemmat miehet nyökkäsivät vahvistukseksi.
"Lupaatteko nopeasti ja uskollisesti toimittaa jokaisen käskyni, niin käsittämättömältä kuin se näyttäneekin?"
"Vannomme sen, herra."
"Hyvä on. Vielä sana. Pyrkikää niin monen vaqueron tuttavuuteen kuin mahdollista. Koettaa herättämättä epäluuloa, joka ei koskaan nuku muuten kuin toinen silmä kiinni, koota joukko päättäväisiä miehiä. Ah, tosiaankin, karttakaa Veradoa, hän on petturi. Minulla on todistuksia siitä, että Tiikerikissa käyttää häntä vakoilemaan minua."
"Tapetaanko hän?" Carlocho kysyi kylmästi.
"Se kenties olisi viisainta, mutta siinä tapauksessa täytyy hänestä päästä salavihkaa."
Molemmat vaquerot vilkaisivat toisiinsa salaa, don Fernandon kuitenkaan olematta sitä huomaavinaan.
"Tarvitsetteko rahaa?" hän kysyi edelleen.
"Emme, herra", he vastasivat, "meillä on vielä vähän jäljellä."
"Samantekevää, ottakaa tämä joka tapauksessa. On parempi, että teillä on liian paljon kuin liian vähän."
Hän heitti Carlocholle pitkän kudotun kukkaron, jonka silmukoitten lävitse kiilsi paljon kultarahoja.
"Tuo nyt hevoseni, Pablito."
Vaquero meni metsään ja palasi melkein samassa, taluttaen suitsista komeata juoksijaa, jonka selkään don Fernando hyppäsi.
"Hyvästi!" hän sanoi, "olkaa varovaisia ja uskollisia, pieninkin varomattomuus voisi maksaa henkenne."
Ja nyökättyään ystävällisesti molemmille vaqueroille hän kannusti hevostaan ja poistui presidioon päin. Molemmat vaquerot palasivat kylään.
Kun he olivat ehtineet jonkun matkan päähän, niin pensaat eräässä metsikön avonaisessa paikassa liikkuivat ja vähitellen näyttäytyivät pelvon kalvistamat kasvot.
Nämä kasvot olivat Veradon, joka veitsi toisessa ja pistooli toisessa kädessä nousi jaloilleen, katsellen ympärilleen kauhistuneen näköisenä, mumisten puoliääneen:
"Lempo soikoon! Tappaa minut salavihkaa; no, saadaanpa nähdä, saadaanpa nähdä, pyhä del Pilarin Neitsyt! Mitä hornanhenkiä! Hohhoo, on hyödyllistä kuunnella joskus!"
"Se on ainoa keino kuulla jotakin", ivallinen ääni sanoi.
"Kuka siellä?" Verado huudahti, hypähtäen syrjään.
"Ystävä", don Torribio Quiroga vastasi, tullen esiin vaahteran takaa ja astuen avonaiselle paikalle.
"Oh, tekö siinä olettekin, señor don Torribio Quiroga? Tervetultua, te kuuntelitte siis myös?"
"Kies'avita! Kuuntelinko? Luullakseni tein niin. Olen käyttänyt tilaisuutta tutkiakseni don Fernandoa."
"No, kun nyt olette kuullut, mitä hän on sanonut, olisi hauska tietää mitä hänestä ajattelette."
"Tuo caballero näyttää minusta olevan varsin vaarallinen lurjus, mutta
Jumalan avulla me teemme tyhjäksi hänen salakavalat vehkeensä."
"Tapahtukoon niin!" Verado mumisi huo'aten.
"Ja ensiksikin, mitä te aijotte tehdä?"
"Minäkö? Niin, en tosiaankaan tiedä; korvani suhisevat. Voitteko ajatella, että he tahtovat antaa minun kadota salavihkaa! Minun mielipiteeni mukaan Pablito ja Carlocho ovat hävittömimmät kerskujat koko aavikolla."
"Hoh! Tunnen heidät jo ennestään. Nykyisin he eivät tee minua erikoisen levottomaksi."
"Mutta minut he saavat sitävastoin hyvinkin levottomaksi, sen myönnän."
"Loruja, ettehän ole vielä kuollut, lempo soikoon!"
"Niin, tosiaankaan en ole kaukana siitä, olen suorastaan paholaisen ja kuoleman välillä."
"Ta, ta, ta! Pelkäisittekö te, joka olette rohkein jaguarimetsästäjä minkä tunnen?"
"Jaguari on sentään vain jaguari, jonka kanssa tulee toimeen luodilla, mutta nuo molemmat hirtehiset, jotka don Fernando kavalasti on laskenut kantapäilleni, ovat oikeita hornanhenkiä, ilman kunniaa ja uskontoa, jotka murhaisivat isänsäkin pulque-ryypystä."
"Se on totta. Käykäämme siis käsiksi tärkeämpään asiaan. Syistä, joita on tarpeeton uskoa teille, olen äärettömästi mieltynyt don Pedro de Lunaan ja ennen kaikkea hänen ihanaan tyttäreensä. Kuten juuri kuulitte, niin don Fernando Carril punoo tätä perhettä vastaan jotakin konnuutta, jonka minä aijon estää. Tahdotteko auttaa minua siinä? Kaksi miestä saa aikaan paljon, kunhan heillä vain on sama tahto."
"Ehdotatte siis minulle kumppanuutta, don Torribio?"
"Sanokaa sitä miksi haluatte, mutta vastatkaa pian."
"No, suoruus suoruutta vastaan, don Torribio", Verado vastasi hetken mietittyään. "Aamulla olisin ehdottomasti hylännyt ehdotuksenne, nyt illalla hyväksyn sen, sillä minun ei tarvitse enää ottaa mitään huomioon. Minun asemani on kokonaan muuttunut. Tappaa minut salavihkaa, lempo vie! Minä kostan! Kuulun teille, don Torribio, niinkuin veitseni päähänsä. Kuulun teille ruumiineni ja sieluineni, niin totta kuin olen vaquero!"
"Erinomaista! Huomaan, että pääsemme helposti yksimielisyyteen."
"Sanokaa, että olemme jo yksimielisiä, ettekä sano liian paljon."
"Olkoon niin, mutta meidän täytyy välttämättä ryhtyä varovaisuustoimenpiteisiin onnistuaksemme. Se saalis, jota aijomme ajaa, ei suinkaan ole helppo kaataa. Tunnetteko erään leperon nimeltä Tonillo el Zapote?"
"Tunnenko Tonillon!" vaquero huudahti. "Luullakseni, hänhän on toverini!"
"Yhä parempaa ja parempaa. Tämä Tonillo on päättäväinen mies, johon voi pelkäämättä luottaa."
"Mitä siihen tulee, niin se on puhdasta totta, ja sitäpaitsi hän on caballero, jolla on erinomaiset periaatteet."
"Aivan oikein. Hakekaa käsiinne tämä mies ja menkää sitten yhdessä hänen kanssaan tunti jälkeen auringon laskun tänä iltana Callejo de las Minas'iin."
"Erinomaista! Näen sen jo täältä, tulemme kyllä sinne."
"Sitten me kolmisin sovimme vastamiinasta."
"Niin! Ja olkaa huoletta, Tonillo ja minä löydämme kyllä keinon vapauttaaksemme teidät tuosta miehestä, joka tahtoo tappaa minut salavihkaa."
"Näyttää siltä kuin tuo asia olisi sydämellänne, vai miten?"
"Niin, hitto vie, asettukaahan minun asemaani. No niin, joka elää saa kai nähdä; don Fernando ei selviä minusta niin vähällä."
"No, asia on siis sovittu; tänä iltana Callejon luona Tonillon kanssa."
"Niin, vaikkapa minun sitten täytyisi tuoda hänet sinne väkisin, niin olemme siellä molemmat."
"No, sitten ei muuta kuin lähdemme kumpikin tehtäviimme."
"Se on oikein. Mille taholle te menette?"
"Minä menen suoraa päätä don Pedro de Lunan haciendaan."
"Uskokaa minua, don Torribio, älkää sanoko hänelle mitään."
"Miksi niin, Verado?"
"Koska don Pedrolla, vaikka hän onkin erinomainen mies ja täydellinen caballero, kenties on liian vanhentuneet mielipiteet ja hän luultavasti neuvoisi teitä luopumaan ehdotuksestanne."
"Olette ehkä oikeassa. On parempi ettei hän saa tietää minkä palveluksen tahdon tehdä hänelle."
"Niin, niin, se on paljon parempi. Tänä iltana siis, don Torribio."
"Tänä iltana Callejon luona. Hyvästi ja onnea matkalle!"
Molemmat miehet erosivat. Don Torribio läksi pitkin askelin tietä myöten kylään noutamaan hevostaan kapakoitsijalta, jonka huostaan hän oli sen jättänyt, kun taas Verado, jonka hevonen oli piilossa lähellä, heittäytyi satulaan ja poistui hurjaa vauhtia, mumisten vihaisesti yhteen puristettujen hampaittensa lomasta:
"Tappaa minut salavihkaa! Onko milloinkaan kuultu mokomaa! Saadaanpa nähdä, tuhat tulimmaista."
IX.
DOÑA HERMOSA.
Kivisydän ei ollut erehtynyt ilmoittaessaan opastamilleen, että kaukana aavikolla pölyävä tomu oli haciendan palvelijain aiheuttama. Tuskin oli muutamia minuutteja kulunut metsästäjän katoamisesta, kun tomupilvi, joka läheni nopeasti, äkkiä halkesi kahtia, jolloin lukuisa joukko hyvin aseistettuja vaqueroja ja peoneja näkyi, laukaten eteenpäin niin nopeaan kuin hevoset voivat juosta.
Pari hevosen mittaa edellä nelisti don Estevan Diaz, joka lakkaamatta kehoitti seuralaisiaan vieläkin lisäämään vauhtia.
Pian molemmat joukot olivat kohdanneet toisensa ja yhtyneet yhdeksi.
Estevan Diaz oli, kuten don Pedro oli arvellut, tullut levottomaksi herransa pitkällisestä poissaolosta. Aavistaen jonkun onnettomuuden tapahtuneen hänelle, hän oli kiireimmiten koonnut haciendan päättäväisimmät miehet ja niiden etunenässä hän oli heti alkanut etsintänsä ja tarkastanut erämaan kaikilta tahoilta.
Ilman sitä onnellista sattumaa, joka oli sallinut matkustavien kohdata Kivisydämen juuri silloin, kun heidän voimansa ja rohkeutensa olivat samalla kertaa pettämäisillään, on kuitenkin luultavaa etteivät nämä etsiskelyt olisi johtaneet mihinkään tulokseen ja että aavikon synkät aikakauskirjat olisivat saaneet merkitä muistiin vielä yhden kolkon ja hirveän murhenäytelmän.
Don Estevanin ja hänen toveriensa ilo oli suuri, löytäessään ne, joita he eivät enää milloinkaan luulleet saavansa nähdä, ja iloisin mielin palattiin haciendaan, jonne saavuttiin parin tunnin kuluttua.
Tuskin doña Hermosa oli noussut hevosen selästä, kun hän, sanoen olevansa väsynyt, vetäytyi huoneisiinsa.
Päästyään vihdoinkin viileään makuuhuoneeseensa, joka oli niin rauhallinen ja kodikas, doña Hermosa tervehti katseillaan kaikkia hänelle niin rakkaita esineitä, ja vaistomaisen kiitollisuuden tunteen vaikutuksesta hän lankesi polvilleen pyhän Neitseen kuvan eteen, joka huoneen nurkassa seisoen, kukkien ympäröimänä, näytti suojelevan häntä.
Nuori tyttö rukoili pyhää Neitsyttä kauan, hyvin kauan. Lähes tunnin aikaa hän makasi siten polvillaan, kuiskaillen sanoja, joita ei kukaan muu kuin Jumala voinut kuulla.
Vihdoin hän, vaikka vastahakoisesti, nosti hitaasti päänsä ja teki viimeisen ristinmerkin, jonka jälkeen hän meni huoneen toiselle puolelle ja vaipui sohvalle, jonka musliinikasaan hän katosi kuin bengali [bengalilainen peipposlaji] sammalvuoteeseen.
Hän vaipui syviin mietteisiin.
Mitähän mahtoi miettiä tuo tähän asti niin iloinen ja huoleton tyttö, jonka elämä aina syntymästä saakka oli kulunut lakkaamatta hiljaisessa ilossa ja jonka taivas aina oli ollut pilvetön, menneisyys vailla katumusta ja tulevaisuus pelvoton? Miksi hänen mustat kulmakarvansa rypistyivät niin kiivaasti, uurtaen hänen puhtaalle otsalleen aluksi melkein huomaamattoman rypyn, joka tuli syvemmäksi joka hetki?
Ei kukaan olisi voinut sitä sanoa, ja doña Hermosan olisi ollut hyvin vaikea selittää sitä.
Tekemättä itselleen selvää siitä muutoksesta, joka hänessä tapahtui doña Hermosa heräsi ikäänkuin pitkästä unesta, hänen sydämensä löi vilkkaammin, veri virtasi nopeammin hänen suonissaan, tuntemattomien aatosten vuo nousi sydämestä aivoihin ja aiheutti jonkinlaista pyörrytystä; sanalla sanoen nuori tyttö tunsi tulevansa naiseksi.
Epämääräinen levottomuus ilman näkyvää syytä ja kuumeentapainen ärtyisyys puistattivat häntä vuoron perään.
Pidätetty nyyhkytys kohosi toisinaan hänen ahdistetusta rinnastaan ja tulikuuma kyynel vapisi silmäpielessä. Sitten hänen purppuranpunaiset huulensa äkkiä aukenivat hurmaavaan hymyilyyn noiden ajatusten aiheuttamana, joiden luonnetta hän ei voinut määritellä ja jotka askarruttivat häntä, hänen voimatta karkoittaa niitä ja saavuttaa jälleen sitä levollisuutta ja sitä surutonta iloisuutta, jonka hän kenties ainiaaksi oli menettänyt.
"Oi", hän huudahti äkisti, hypähtäen kuten pelästynyt hirvi, "minä tahdon tuntea hänet!"
Nuori tyttö oli lopulta tietämättään ilmaissut arvoituksen ratkaisun. Häntä kalvava levottomuus oli rakkautta, tai ainakin oli rakkaus hänessä puhkeamaisillaan.
Tuskin hän kuitenkin oli lausunut viimemainitun sanan, kun hän punehtui ja loi silmänsä alas, jonka jälkeen hän nousi ja kiiruhti viatonta kainoutta osoittavalla liikkeellä vetämään pyhän Neitseen kuvan eteen tätä peittämään tarkoitettua esirippua.
Pyhää Neitsyttä, jolle nuori tyttö oli uskonut salaisimmat ajatuksensa, ei pitäisi tutustuttaa naisen salaisuuksiin. Tämän hienon, pyhää uskoa uhkuvan erotuksen Hermosa oli heti käsittänyt. Kenties hän epäili itseään ja kenties hän arveli ettei se tunne, joka niin äkkiä ja niin rajusti oli syttynyt hänen sydämessään, ollut kyllin puhdas, jotta sen kaipuuta ja toiveita voisi uskoa hänelle, jolle hän tähän asti oli uskonut kaikki.
Levollisempana tämän jälkeen, luullen taikauskoisessa tietämättömyydessään täytyvänsä kätkeä tekonsa taivaallisen suojelijattarensa selvänäköiseltä katseelta, doña Hermosa palasi entiselle paikalleen, painettuaan hennolla sormellaan soitinkelloa.
Tämän kutsun jälkeen avautui ovi hiljaa ja ihana chola [valkoisen ja intiaanin sekoitus] pisti veitikkamaisesti kasvonsa esiin ovenraosta kysyvin ilmein.
"Tule sisään, chica", hänen valtiattarensa sanoi, viitaten häntä tulemaan lähemmäksi.
Chola, solakka, korkeapovinen ja vähän ruskeaihoinen, kuten kaikki mestitsit, tuli esiin, niiasi miellyttävästi valtiattarelleen, katsoen häntä suurilla mustilla silmillään.
"Mitä haluatte, niña?" hän kysyi hymyillen.
"En mitään Clarita", toinen vastasi vältellen, "tahdoin vain nähdä sinut ja puhella kanssasi hetkisen."
"Oh, miten hauskaa!" vallaton lapsi sanoi, taputtaen iloissaan käsiään, "siitä on jo kauan kun näin teidät, niña."
"Oletko ollut hyvin levoton poissa olostani?"
"Vielä sitä kysytte, señorita! Minä, joka rakastan teitä kuin sisartani. Te näytte olleen suuressa vaarassa."
"Kuka niin on sanonut?" doña Hermosa kysyi hajamielisenä.
"Kaikki ihmiset. Ei puhuta mistään muusta kuin siitä, mitä teille on tapahtunut aavikolla. Kaikki peonit ovat jättäneet työnsä saadakseen tietoja. Hacienda on mullin mallin."
"Todellakin!"
"Niinä kahtena päivänä, kun te olitte poissa, emme tietäneet minkä pyhimyksen puoleen kääntyisimme. Minä olen luvannut hyvälle suojeluspyhimykselleni Santa Claralle kultasormuksen."
"Kiitos!" doña Hermosa vastasi hymyillen.
"Olisittepa nähneet Estevan Diazin, hän ei voinut pysyä alallaan. Tuo miesparka olikin kuin hullu, hän syytti itseään siitä mitä teille oli tapahtunut, hän löi rintaansa, väittäen, ettei hänen olisi pitänyt totella isänne käskyä, vaan jäädä luoksenne vastoin hänen määräystään."
"Estevan parka!" sanoi nuori tyttö, joka ajatteli aivan toista ja oli alkanut väsyä kamarineidon lörpöttelyyn, "hän pitää minusta kuin veli."
"Niin, se on totta! Hänkin on vannonut päänsä kautta, ettei sellaista saa enää tapahtua teille ja ettei hän milloinkaan enää jätä teitä."
"Voi; hän on siis ollut hyvin levoton tähteni?"
"Ette voi mielessänne kuvitellakaan sitä, niña! Sitäkin suuremmalla syyllä kun näytätte joutuneen aavikoitten hurjimman sissin käsiin."
"Kuitenkin vakuutan sinulle, chica, että mies joka on suojellut meitä, on yllin kyllin huolehtinut meistä ja osoittanut kohteliaisuutta."
"Niin, samoin sanoo isännekin, mutta don Estevan väittää tuntevansa tämän miehen ennestään, että hänen hyvyytensä oli vain metku ja että hän kantoi mielessään jotakin pirullista petosta."
Doña Hermosa oli äkkiä tullut uneksivaksi.
"Don Estevan on hölmö", hän sanoi; "hänen ystävyytensä minua kohtaan johtaa hänet harhaan. Olen vakuutettu siitä, että hän erehtyy. Mutta sinä saatat minut ajattelemaan, että minä heti kotiin päästyämme poistuin sanomatta hänelle sanaakaan kiitokseksi. Tahdon nyt hyvittää tuon tahtomattani sattuneen unohduksen. Onko hän vielä haciendassa?"
"Luullakseni, señorita."
"Mene tiedustelemaan, ja ellei hän vielä ole mennyt tiehensä, niin pyydä häntä tulemaan luokseni."
Kamarineito nousi ja meni ulos.
"Koska hän tuntee hänet", nuori tyttö mumisi, päästyään yksikseen, "niin täytyy hänen kertoa minulle, mitä haluan tietää."
Ja hän odotti kärsimättömästi sanansaattajansa paluuta.
Tämä näytti aavistaneen valtiattarensa malttamattomuuden, sillä hän kiirehti niin nopeasti toimittamaan asiansa, että tuskin kymmentä minuuttia oli kulunut, kun hän jo ilmoitti don Estevanin saapuneen.
Don Estevan oli, kuten jo olemme sanoneet, kaunis nuorukainen, rohkea kuin jalopeura ja tarkkasilmäinen kuin kotka ja hänen miellyttävä, vapaa käytöksensä osoitti jaloa syntyperää.
Hän astui sisään ja tervehti nuorta tyttöä tuttavallisesti, kuten hänen pitkä ja läheinen suhteensa tähän oikeutti, koska hän niin sanoaksemme oli nähnyt hänen syntyvän.
"Ah, Estevan, ystäväni", tyttö sanoi ojentaen iloisesti hänelle kätensä, "oli hauskaa saada nähdä sinut, istu ja puhelkaamme."
"Niin puhelkaamme", nuori mies vastasi yhtyen doña Hermosan iloisuuteen.
"Anna Estevanille tuoli, chica, ja mene pois. En tarvitse sinua nyt."
Kamarineito totteli vastaamatta.
"Oi, miten paljon minulla on sinulle kerrottavaa, ystäväni!" nuori tyttö alkoi.
Estevan Diaz hymyili.
"Ensiksikin", tyttö jatkoi, "saat antaa anteeksi, että juoksin matkoihini. Minun täytyi päästä yksikseni kootakseni ajatuksiani."
"Käsitän sen, rakas Hermosa."
"Sinä et siis ole minulle vihainen sen takia, Estevan?"
"En vähintäkään, sen vakuutan."
"Oikeinko totta?" tyttö sanoi puolittain vakavin ilmein.
"Älkäämme millään muotoa puhuko siitä enää, rakas lapsi. Kun on alttiina sellaisille vaaroille kuin te olette olleet, niin mieli on pitkän aikaa niiden vaikutuksen alaisena."
"Oh, nyt on jo kaikki ohi, vakuutan. Sitäpaitsi meidän kesken sanottuna, hyvä Estevan, nuo vaarat eivät ole olleet läheskään niin suuret, kuin ystävyytesi minua kohtaan on pannut otaksumaan."
Nuori mies pudisti päätään, näyttäen olevan hyvin vähän asiasta vakuutettu.
"Te erehdytte, niña", hän sanoi, "nuo vaarat ovat päinvastoin olleet vakavampia kuin luulettekaan."
"Oh, ei, Estevan! Vakuutan sinulle, että ne henkilöt, joita olemme tavanneet, ovat meille osoittaneet mitä sydämellisintä vieraanvaraisuutta."
"Myönnän sen, mutta vastaan teille vain tekemällä yhden ainoan kysymyksen."
"Anna minun kuulla se, ja jos voin, vastaan siihen."
"Tunnetteko sen henkilön nimen, joka on osoittanut teille tätä sydämellistä vieraanvaraisuutta?" Estevan sanoi, pannen painoa viime sanalle.
"Minun täytyy myöntää, etten tunne sitä ja etten ole ajatellutkaan kysyä häneltä sitä."
"Sepä tyhmästi, señorita, sillä hän olisi vastannut, että hänen nimensä on Tiikerikissa."
"Tiikerikissa!" tyttö huudahti kalveten, "tuo kauhea rosvo, joka niin monta vuotta on levittänyt kauhua tällä seudulla; oi, te varmaan erehdytte, Estevan, hän se ei voi olla."
"Ei, señorita, minä en erehdy, olen varma siitä mitä sanon. Ne tiedot, joita isänne on minulle antanut, eivät jätä sijaa millekään epäilykselle tässä suhteessa."
"Mutta kuinka sitten on mahdollista, että tuo mies on ottanut meidät vastaan niin hyvin ja ettei hän ole koettanut käyttää hyväkseen sattumaa, joka antoi meidät hänen valtaansa?"
"Ei kukaan voi tutkia tuon miehen sydämen synkkiä kätköjä! Mikä osoittaa muuten ettei hän ole virittänyt teille ansaa? Punanahathan ovat ajaneet teitä takaa?"
"Se on totta, mutta me olemme päässeet pakoon heiltä oppaamme uskollisuuden kautta", tyttö vastasi vapisevalla äänellä.
"Aivan oikein", nuori mies sanoi ivallisesti, "mutta tiedättekö kuka tuo opas sitten on?"
"Huolimatta isäni hartaista pyynnöistä hän on jyrkästi kieltäytynyt sanomasta meille nimeään."
"Hänellä on varmaan ollut syynsä siihen, niña, koska tämä nimi olisi saanut teidät vapisemaan kauhusta."
"Mutta kuka tuo mies sitten on?"
"Hän on Tiikerikissan poika, jota sanotaan Kivisydämeksi."
Nuori tyttö peräytyi taaksepäin, tehden vaistomaisesti kauhua osoittavan liikkeen, kätkien kasvonsa käsiinsä.
"Voi, mutta sehän on mahdotonta!" hän huudahti. "Tuo mies ei voi olla sellainen hirviö, hän, joka on ollut niin uskollinen, niin luotettava, ja joka päälle päätteeksi on pelastanut henkeni."
"Kuinka!" nuori mies sanoi vilkkaasti; "mitä tarkoitatte, onko hän pelastanut henkenne?"
"Kyllä, ettekö tiennyt sitä? Eikö isäni ole kertonut sitä teille?"
"Ei, don Pedro ei ole maininnut mitään siitä."
"Sitten minä kerron sen teille, Estevan, sillä olkoon mies ken tahansa, niin täytyy hänelle tehdä oikeutta. Etten kuollut hirveihin tuskiin, siitä saan kiittää häntä, ja yksinomaan häntä."
"Selittäkää, Jumalan tähden, doña Hermosa!"
"Kun harhailimme ympäri metsässä", tyttö jatkoi vilkkaasti, "äärimmäisen epätoivon vallassa ja joka hetki odottaen kuolemaa, joka ei voinut viipyä kauan, tunsin äkkiä mitä kauhistuttavimman lajisen käärmeen purreen minua jalkaan. Ensi hetkessä tukahdutin tuskani, jotten vielä enemmän lisäisi seuralaisieni alakuloisuutta."
"Voi", Estevan huudahti, "siitä tunnen taas teidät, niña, vahvaksi ja rohkeaksi."
"Niin", tyttö jatkoi surullisesti hymyillen, "mutta kuulkaahan edelleen. Pian kipu kävi niin ankaraksi, että voimani pettivät huolimatta päättäväisyydestäni. Tällä hetkellä Jumala lähetti luokseni sen, jota te sanoitte Kivisydämeksi. Tämä mies riensi ensimmäiseksi työkseen avukseni."
"Sepä kummallista!" Estevan Diaz mumisi ajatuksiinsa vaipuneena.
"Minä en tiedä millä lehdillä hänen onnistui niin täydelleen ehkäistä myrkyn vaikutus, että vain muutaman tunnin kuluttua puremisesta en enää tuntenut mitään kipua haavassa. Voitteko nyt kieltää, että minun on häntä kiittäminen hengestäni?"
"En", Estevan vastasi täysin vilpittömästi, "sillä hän on todellakin pelastanut teidät. Mutta missä tarkoituksessa, kas siinä seikka, jota en voi arvata."
"Pelastaakseen minut, luonnollisesti, ihmisrakkaudesta aivan yksinkertaisesti. Muuten hänen sitä seuraava käytöksensä on sen kylliksi osoittanut. Ainoastaan häntä saamme kiittää siitä, että olemme pelastuneet takaa-ajavien apachien käsistä."
"Kaikki, mitä nyt kerroitte minulle, niña, tuntuu minusta käsittämättömältä unelta; en tiedä nukunko vai olenko valveilla, kun näen."
"Tuo mies on siis tehnyt hirveitä rikoksia, koska teillä on hänestä niin huonot ajatukset?"
Estevan Diaz ei vastannut, vaan näytti hämmentyneeltä. Syntyi hetkisen vaitiolo.
"Puhukaa, ystäväni", tyttö toisti jonkun verran vilkkaasti, "sanokaa minulle mitä tiedätte tuosta miehestä, jolle olen niin suuressa kiitollisuuden velassa. Olen oikeutettu saamaan tietää sen."
"Tahdon olla suora teitä kohtaan, Hermosa", nuori mies vastasi viimein. "On oikeastaan välttämätöntä, että tunnette pelastajanne. Kerron siis kaiken mitä hänestä tiedän. Kenties nämä tiedonannot vast'edes koituvat teille hyödyksi, jos kohtalo vielä kerran johtaa teidät tuon erikoisen miehen pariin."
"Puhukaa, ystäväni, puhukaa, minä kuuntelen."
"Hermosa", nuorukainen sanoi, "pitäkää varanne, älkää antako sydämenne kehoituksen hurmata varomattomasti itseänne. Älkää valmistako itsellenne katkeria suruja vastaisuudessa. Kivisydän on, kuten jo olen maininnut, Tiikerikissan poika. Hänen isästään ei minun tarvitse teille antaa mitään selityksiä. Tämä villipeto ihmishaahmossa on hankkinut liian verisen maineen itselleen, jotta minun tarvitsisi ruveta lähemmin hänen luonnettaan kuvailemaan. Isän maine on luonnollisesti siirtynyt pojalle ja hänen ympärilleen leviää ryöstöjen ja murhien sädekehä, joka on tehnyt hänet miltei yhtä pelättäväksi kuin isäkin on. Ollakseni kuitenkin oikeudenmukainen tuota nuorta miestä kohtaan, minun täytyy tunnustaa, että vaikka häntä syytetäänkin monista pahanteoista ja iljettävistä rikoksista, niin on kuitenkin ollut mahdotonta tähän asti esittää mitään määrättyä syytöstä häntä vastaan ja kaikki, mitä hänestä kerrotaan, on kiedottuna läpipääsemättömään salaperäisyyteen. Mutta voimatta väittää mitään varmuudella, jokainen kertoilee hänestä mitä iljettävimpiä juttuja."
"Ah", doña Hermosa sanoi, hengäisten syvään, "ne eivät ole tosia."
"Älkää puolustako häntä maltittomasti, Hermosa. Muistakaa, että jokaisen huhun pohjalla aina piilee jonkun verran totuutta. Muuten jo se ammatti, jota tämä mies harjoittaa, todistaisi pahimmassa tapauksessa hänen hurjaa luonnettaan."
"Minä en ymmärrä teitä, Estevan. Mitä kauheaa ammattia hän sitten harjoittaa?"
"Kivisydän on mehiläismetsästäjä."
"Kuinka! Mehiläismetsästäjä", tyttö keskeytti nauraen; "mutta siinä minä en huomaa mitään niinkään vaarallista."
"Niin, nimi ei kyllä kuulu korvaan niinkään pahalta ja ammatti sellaisenaan on epäilemättä sangen vaaratonta. Mutta mehiläiset, nuo sivistyksen ensimmäiset etuvartiat, jotka sitä mukaa kuin valkoiset anastavat Amerikaa, tunkeutuvat aavikolle ja piiloutuvat mitä pääsemättömimpiin erämaihin, vaativat henkilöiltä, jotka niitä pyydystävät, aivan erityistä ruumiinrakennetta, pronssista sydäntä ja rautaista ruumista, aina pettämätöntä päättäväisyyttä, lannistumatonta rohkeutta ja järkkymätöntä tahdonvoimaa."
"Anteeksi, että keskeytän teidät, Estevan, mutta kaikessa siinä, mitä minulle nyt kerrotte, en voi huomata mitään muuta kuin sellaista, mikä on sangen kunnioitettavaa niille miehille, jotka antautuvat niin vaaralliseen ammattiin."
"Niin", nuori mies sanoi, "teidän huomautuksenne oli oikea, jos ne miehet, jotka ovat puoliksi villejä ammattinsa johdosta, ollen alituiseen suurempien vaarojen alaisia ja aina pakotetut taistelemaan henkensä edestä punaihoisia ja villieläimiä vastaan, jotka alinomaan uhkaavat heitä, ehkä tietämättään, ovat saaneet tavan vuodattaa verta, sanalla sanoen tulleet niin kylmäverisen julmiksi, että he ovat siinä määrin alkaneet halveksia ihmishenkeä, jotta he tappavat ihmisen yhtä välinpitämättömästi, kuin he savustavat kuoliaaksi mehiläisyhteiskunnan ja että he monesti vain aikansa kuluksi, huvikseen ampuvat ensimmäistä vastaantulevaa, valkoista tai punaista, kuten maalitaulua. Sen vuoksi intiaanit pelkäävätkin heitä enemmän kuin verenhimoista villipetoa, ja ellei heitä ole hyvin suurta joukkoa, he pakenevat mehiläismetsästäjää enemmän kauhuissaan ja kiireellisemmin, kuin harmaata karhua, tuota amerikalaisten metsiemme pelättyä petoa. Olkaa vakuutettu siitä, etten liioittele. Siitä mitä nyt olen sanonut, näkyy siis, että kun nuo miehet näyttäytyvät rajalla, syntyy yleinen pakokauhu, sillä he jättävät sinne mistä he kulkevat, jälkeensä veriset jäljet, täynnä ruumiita, jotka ovat suurimmaksi osaksi mitättömän tekosyyn uhreja. Sanalla sanoen, rakas lapsi, mehiläismetsästäjät ovat olentoja, jotka ovat kokonaan ihmiskunnan ulkopuolella, joilla on kaikki valkoisten ja punaihoisten paheet, eikä mitään näiden kummankaan rodun hyvistä puolista, kummankin pysyessä heistä erillään ja kauhulla inhoten heitä."
"Estevan", nuori tyttö vastasi totisena, "olen vakavasti kuunnellut antamianne selityksiä ja kiitän teitä niistä. Mutta minun täytyy tunnustaa, etteivät ne käsitykseni mukaan todista mitään sen miehen puolesta eikä häntä vastaan, josta teiltä kysyn. On hyvin mahdollista, että mehiläismetsästäjät ovat verenhimoisen julmia puolivillejä, myönnän sen olevan tottakin, mutta eikö heidänkin joukossaan voi poikkeustapauksessa olla hyväsydämisiä ja kunniallisia miehiä? Te olette puhunut mehiläismetsästäjistä yleensä; ehkäpä Kivisydän on poikkeus? Hänen käytöksensä pakottaa minut otaksumaan niin. Olen vain taitamaton ja kokematon tyttö, mutta jos saisin puhua avoimesti, suoraan sanoa mielipiteeni, niin vastaisin teille: ystäväni, tuo mies, jonka kohtalo on tuominnut aina syntymästään asti viettämään häpeällistä ja vaikeaa elämää, tuo mies on mahdollisesti taistellut sitä virtaa vastaan, joka tempasi hänet mukanaan, ja niiden huonojen esimerkkien hurmausta, jotka lakkaamatta ahdistivat häntä joka taholta. Rikollisen isän poikana, vasten tahtoaan sellaisten rosvojen toverina, jotka eivät kärsi mitään esteitä ja jotka ovat hylänneet kaikki kunniantunteet, hän on ollenkaan seuraamatta heidän esimerkkiään ryöstää, panna toimeen murhapolttoja ja murhia, pitänyt parempana valita alituisia vaaroja täynnä olevan uran. Hänen sydämensä on pysynyt hyvänä, ja kun sattuma on antanut hänelle tilaisuuden tehdä hyvän työn, niin hän on innokkaasti ja iloisena käyttänyt sitä; kas siinä, mitä tahdoin sanoa teille, Estevan, ja jos te minun laillani olisitte kaksi kokonaista päivää tutkistelleet tuota omituista miestä, niin te, siitä olen vakuutettu, yhtyisitte mielipiteeseeni ja myöntäisitte, että hän ansaitsee enemmän sääliä kuin moitetta, sillä villipetojen ympäröimänä hän on ymmärtänyt pysyä ihmisenä."
Nuori mies istui hetken miettien, jonka jälkeen hän kumartui nuoren tytön puoleen, tarttui hänen käteensä, jota hän pusersi omassaan, ja katsellen häntä hellän säälivästi hän sanoi ystävällisellä äänellä:
"Minä surkuttelen ja ihailen teitä, Hermosa; te olette todellakin sellainen kuin minä olen kuvitellut, minä, joka aina syntymästänne asti olen niin suurella mielenkiinnolla seurannut luonteenne kehitystä. Naisessa toteutuu, mitä lapsi ja nuori tyttö lupasi. Teillä on jalo sydän, ylevät tunteet, te olette sanalla sanoen täydellinen olento, valittu henki. En moiti teitä siitä että seuraatte sydämenne kehoitusta. Te tottelette tuota kauniin ja hyvän vaistoa, joka hallitsee teitä tietämättänne. Mutta ah, rakas lapsi, minä olen kuin teidän vanhempi veljenne, minulla on enemmän kokemusta kuin teillä ja näköpiiri näyttää minusta hyvin synkältä. Tahtomatta etukäteen päättää mitä tulevaisuus meille suo, sallikaa minun esittää teille eräs pyyntö."
"Pyyntö, Estevan", nuori tyttö vastasi liikutettuna, "oi, puhukaa, ystäväni, puhukaa, minä olisin niin iloinen voidessani tehdä jotakin, joka ilahduttaisi teitä!"
"Kiitos, Hermosa, mutta se pyyntö, jonka teille teen, ei ollenkaan koske minua, se on kokonaan teidän tähtenne."
"Sitä suurempi syy sitten on minun siihen suostua", tyttö vastasi miellyttävästi hymyillen.
"Kuulkaa, lapseni: näiden kahden päivän tapaukset ovat kokonaan muuttaneet elämänne ja herättäneet sielussanne tunteita, joiden olemassaolosta teillä ei tähän asti ollut tietoa; te olette aina luottanut minuun aivan täydellisesti; minä pyydän, että antaisitte tämän luottamuksen jatkua. Minulla ei ole muuta toivomusta kuin nähdä teidät onnellisena; kaikki minun ajatukseni, kaikki tekoni tarkoittavat tätä. Älkää luulko, että milloinkaan ajattelen pettää teitä tai vastustaa aikeitanne. Tahtoessani olla uskottunanne, tapahtuu se auttaakseni teitä neuvoillani ja kokemuksellani, suojellakseni teitä itseltänne ja varjellakseni teitä vaaroilta, jotka piammiten ehkä uhkaavat viatonta luottamustanne. Lupaatteko tehdä mitä pyydän?"
"Kyllä", tyttö vastasi empimättä, katsoen Estevania suoraan silmiin, "minä lupaan sen, Estevan, veljeni, sillä te olette todellakin veljeni. Mitä tapahtuukin en koskaan salaa teiltä mitään."
"Kiitos, Hermosa", nuori mies sanoi nousten; "toivon pian voivani osoittaa teille, että ansaitsen veljen nimen, jonka minulle annatte. Tulkaa ylihuomenna iltapäivällä äitini ranchoon, olen silloin siellä. Kenties voin silloin ilmoittaa teille joitakin asioita, joista tänään olen antanut teille vain aavistuksen."
"Mitä tarkoitatte, Estevan?" tyttö huudahti kiihkeästi.
"En mitään tällä erää, rakas lapsi. Antakaa minun menetellä mieleni mukaan."
"Mitä teillä on mielessä, mitä aijotte tehdä? Oi, ystäväni, älkää kiinnittäkö siihen, mitä olen sanonut, suurempaa huomiota kuin minä itsekään. Olen tahtomattani innostunut puhumaan asioita, joista teidän olisi hyvin väärin tehdä mitään johtopäätöksiä…"
"Rauhoittukaa, Hermosa", Estevan keskeytti hymyillen, "minä en tee mitään teille epämiellyttävää johtopäätöstä keskustelustamme. Olen huomannut teidän olevan hyvin kiitollinen sille miehelle, joka on pelastanut henkenne, ja että te olisitte onnellinen saadessanne tietää, että tämä mies ansaitsee tunteenne; ei mitään muuta."
"Niin on asian oikea laita, ystäväni. Luullakseni tämä toivo on luonnollinen eikä kukaan voi moittia sitä."
"Ei suinkaan, rakas lapsi, enkä minäkään moiti sitä, kaukana siitä. Mutta koska minä olen mies ja niinmuodoin voin tehdä paljon, joka ei sovi naiselle, no niin, sen vuoksi menen koettamaan kohottaa sitä salaperäistä huntua, joka verhoaa pelastajanne elämää, voidakseni varmasti sanoa teille, ansaitseeko hän todella teidän mieltymystänne vai ei."
"Niin, tehkää niin, Estevan, ja minä kiitän teitä siitä sydämeni pohjasta."
Nuori mies vastasi vain hymyillen tähän doña Hermosan kiihkeään mielenpurkaukseen, ja kumarrettuaan hänelle hän aukaisi oven ja läksi.
Heti kun oli jäänyt yksin tyttö kätki päänsä käsiinsä ja puhkesi kyyneliin.
Katuiko hän sitä luottamusta, johon hän oli antanut houkutella itsensä?
Tai pelkäsikö hän kenties itseään? Tämän kysymyksen ratkaisu kuuluu vain naisille ja erikoisesti espanjalais-amerikalaisille naisille, jotka ovat niin alttiita vaikutuksille ja joiden suonissa virtaa heidän tulivuoriensa laavaa.
Don Fernando Carril ajoi, keskusteltuaan vaquerojen kanssa, nelistäen sitä tietä, joka johti kylään, mutta päästyään noin sadan askeleen päähän ensimmäisistä taloista, hän, sen sijaan että olisi jatkanut matkaansa, hiljensi vauhtiaan ja ratsasti nyt vain ravia, tähystellen molemmille puolille, ikäänkuin olisi odottanut saavansa nähdä jonkun, jonka hän toivoi tapaavansa.
Mutta jos hän ajatteli näin, niin se ei näyttänyt toteutuvan, sillä tie oli aivan tyhjä molemmille tahoille, niin kauas kuin silmä saattoi kantaa.
X.
HERTTA ÄSSÄ.
Don Fernando tiukensi ohjaksia ja muutaman minuutin hän istui liikkumatta kuin ratsupatsas marmorijalustalla.
"Hän ei tule", hän mumisi hetken kuluttua. "Olisiko minua petetty? Ei, se on mahdotonta."
Silmäisten sitten vielä kerran ympärilleen, ikäänkuin rauhoittaakseen omaatuntoaan, hän laski ohjakset valloilleen, mutta heti sen jälkeen hän kiivaalla liikkeellä pysäytti taas hevosensa ja pakotti sen hyppäämään sivulle ja nousemaan pystyyn kivusta. Don Fernando oli nimittäin juuri huomannut pari ratsastajaa, jotka tulivat häntä kohti, toinen kylästä, toinen samaa tietä pitkin, jota hän muutamia silmänräpäyksiä ennen oli kulkenut.
"No, no, kaikki käy hyvin", hän mutisi, "tuossahan on don Torribio Quiroga; mutta kukahan tuo toinen lienee?" hän lisäsi kääntyen sitä ratsastajaa kohti, joka tuli kylästä.
Hän rypisti kulmakarvojaan ja näytti epäilevän hetkisen, mutta heti sen jälkeen hän ojentautui, hymyili pilkallisesti ja sanoen puoliääneen itsekseen: "parasta on niin", hän käänsi puoleksi hevosensa ja asettui poikkipuolin tielle, sulkien siten pääsyn.
Molemmat lähestyvät, jotka innokkaasti tarkkasivat hänen jokaista liikettään, huomasivat varsin hyvin don Fernandon asennon vihamielisen kannan, mutta kumpikaan ei näyttänyt tulevan siitä levottomaksi, vaan jatkoi lähestymistään entiseen tapaansa.
Kylästä tuleva ratsastaja oli don Fernandoa lähempänä kuin don
Torribio. He olivatkin kohta aivan vierekkäin.
Mihin yhteiskuntaluokkaan tahansa meksikolaiset kuuluvatkin ja millaisen kasvatuksen he ovat saaneetkin, niin heillä kaikilla on vaistomainen, pettämätön tunne sopivaisuudesta ja he ovat niin erinomaisen kohteliaita, että se herättäisi kateutta monessa vanhan maailman asukkaassa.
Heti kun don Fernando näki vieraan olevan kuulomatkan päässä, hän muutti vähän hevosensa asentoa, kohotti hattuaan ja lausui syvään kumartaen:
"Señor caballero, suvaitsetteko minun tekeväni teille erään kysymyksen?"
"Caballero", vieras vastasi yhtä kohteliaasti, "teette minulle liian suuren kunnian."
"Nimeni on don Fernando Carril."
"Ja minun nimeni on don Estevan Diaz."
Esittely oli toimitettu, molemmat ratsastajat tervehtivät taas toisiaan ja panivat hatun päähänsä.
"Señor don Estevan, olen onnellinen päästyäni tuttavuuteenne; voitteko uhrata kymmenen minuuttia seurassani?"
"Señor Fernando, vaikka minulla olisi kuinka kiire, viipyisin mielelläni saadakseni nauttia teidän viehättävästä seurastanne."
"Olette liian hyvä, tuhat kertaa, caballero, ja minä kiitän teitä siitä. Mainitsen parilla sanalla mistä on kysymys: tuo caballero, joka tulee tuolla, on…"
"Don Torribio Quiroga, tunnen hänet", keskeytti don Estevan.
"Sitä parempi, sitten kaikki käy kuin itsestään. Tuo muuten hyvin kunnioitettava henkilö on jonkun eriskummallisen sattuman johdosta minun leppymätön vihamieheni."
"Sepä ikävää."
"Niin, eikö olekin? Mutta mitäpä tehdä, sillä niin on kuitenkin asian laita. Hän on siihen määrään äkäinen minulle, että hän jo neljästi on yrittänyt salaa murhata minut ja pakottanut minut tietämättäni olemaan rosvojen maalitauluna."
"Sepä harmillista, mutta hänellä näkyy olevan huono onni teihin nähden, don Fernando."
"Saman johtopäätöksen olen itsekin tehnyt, ja koska haluan selvittää asiat hänen kanssaan, niin olen päättänyt tarjota hänelle keinon päästä pulastaan."
"Se on todellakin menettely, joka sopii caballerolle."
"Hitto vieköön! Käsitän varsin hyvin, että hänen täytyy olla vimmoissaan. Olisin ihastunut, jos tahtoisitte tehdä minulle palveluksen olemalla todistajana siinä tilinteossa, jonka aijon hänelle esittää."
"Mielelläni, caballero."
"Tuhannet kiitokset! Vastapalvelukseksi olen käytettävissänne tarvittaessa. Mutta kas, tuossapa miehemme onkin."
Tämän lyhyen keskustelun aikana don Torribio Quiroga oli todella jatkanut lähenemistään ja oli nyt vain muutaman askeleen päässä ensinmainituista.
"Herran nimessä!" hän huudahti mitä iloisimmalla naamalla, "en siis erehtynyt, minulla on todellakin onni tavata arvoisa ystäväni don Fernando Carril."
"Minäkin rakas ystävä, olen yhtä onnellinen tästä sattumasta, kuin te itsekin voitte olla", don Fernand vastasi kumartaen.
"Hitto vie! Koska nyt tapasin teidät, niin en laske teitä menemään.
Mennään yhdessä kylään."
"Tekisin sen mielelläni, don Torribio, mutta sitä ennen minulla on, luvallanne, sanottavana muutama sana, jotka ehkä estävät tämän tuuman."
"Puhukaa, puhukaa, rakas herra! Teillä ei voi olla minulle sanottavana muuta kuin miellyttäviä asioita ja olen onnellinen kuullessani ne ystäväni Estevanin läsnäollessa."
"Don Fernando on oikeastaan pyytänyt minua viipymään luonaan ollakseni läsnä keskustelunne aikana", nuori mies vastasi.
"No, sehän sopii mainiosti! Puhukaa siis, rakas herra."
"Jospa astuisimme alas hevosen selästä?" don Estevan huomautti.
"Keskustelu näyttää tulevan pitkäksi."
"Aivan oikein sanottu, caballero", don Fernando vastasi. "Tiedän tässä lähellä erään luolan, joka sopii erinomaisen hyvin keskusteluumme. Se on vain pari askelta tästä."
"Menkäämme sitten sinne mahdollisimman pian", don Torribio vastasi hymyillen.
Ratsastajat läksivät nyt tieltä ja poiketen oikealle suuntasivat kulkunsa vähän matkan päässä olevaa pientä plataani- ja mezquitimetsikköä kohti.
Kun näki nuo kaksi miestä ratsastavan rinnakkain puhellen ja hymyillen keskenään, olisi epäilemättä luullut heitä läheisiksi ystäviksi, ihastuneita toistensa tapaamisesta. Mutta niin ei ollut asian laita, kuten lukija kohta saa nähdä.
Kuten don Fernando oli sanonut, he tulivat muutaman minuutin ratsastettuaan metsikköön ja löysivät sen luonnollisen luolan, josta hän oli puhunut.
Tämä luola oli matalahkon kukkulan rinteessä ja jotenkin pieni. Sekä sisältä että päältä vihreyden verhoamana se oli miellyttävä oleskelupaikka tukahduttavan keskipäivähelteen aikana.
Ratsastajat hyppäsivät hevostensa selästä ja ottivat suitset pois, antaakseen eläinten vapaasti syödä, jonka jälkeen he astuivat luolaan ja hengittivät suurella mielihyvällä viileätä ilmaa, joka syntyi luolan sisällä olevasta, sen seinien välistä alakuloisella lirinällä esiin tihkuvasta vesisuihkusta ja joka tarjosi miellyttävän vastakohdan sille polttavalle ilmalle, jossa he hetki sitten olivat olleet.
He levittivät zarapéensa maahan, asettuivat itse niille mukavasti lojumaan ja sytyttivät maissisavukkeensa.
"Oh", don Torribio sanoi, "olen todellakin kiitollinen, don Fernando, että tulitte ajatelleeksi tätä miellyttävää oleskelupaikkaa. Jos nyt tahdotte selittää asianne, niin kuuntelen hyvin mieluisasti."
"Señor don Torribio Quiroga", don Fernando vasasi, "olen todellakin hämilläni niin suuresta kohteliaisuudestanne, ja jollen olisi katkerin vihamiehenne, niin kautta taivaan olisin teidän uskollisin ystävänne."
"Ah, taivas on sallinut toisin!" don Torribio vastasi nyökäyttäen päätään.
"Tiedän sen, rakas herra, ja valitan sitä sydämeni pohjasta."
"Ette enempää kuin minä, sen vakuutan."
"No, koska asian laita nyt kerran on sillä tavoin, niin meidän kummankin täytyy tehdä joku päätös."
"Ah, sitähän minä juuri koetan tehdä, hyvä herra."
"Tiedän sen; ja minäkin olen sekä omaksi että teidän eduksenne päättänyt tulla johonkin lopputulokseen."
"Minä en voi käsittää, kuinka me voisimme päästä tuohon lopputulokseen muuten kuin että toinen meistä suostuu kuolemaan."
"Tämä viha on varmaan maksanut teille varsin paljon rahaa?"
"Neljäsataa piasteria, jotka nuo junkkarit ovat varastaneet minulta, koska te vielä olette hengissä, lukuunottamatta vielä kahtasataa piasteria, jotka tänä iltana aijon tarjota eräälle picarolle, joka on vannonut tappavansa teidät."
"Se on todellakin erittäin ikävää. Jos tämmöistä saa jatkua, niin te tulette lopulta puille paljaille."
Don Torribio huokasi vastaamatta.