Don Fernando jatkoi, heittäen polttamansa savukkeen pois ja valmistaen itselleen uuden.
"Omasta puolestani tunnustan, hyvä herra, että minä, huolimatta käyttämienne miesten äärettömästä kömpelyydestä, alan väsyä tällä tavoin olemaan heidän maalitaulunaan aina silloin kuin vähimmän sitä aavistan."
"Arvaan sen; se on todellakin hyvin epämiellyttävää."
"Niin, eikö olekin? Samalla kun siis haluan yhdistää yhteiset harrastuksemme ja päästä kerta kaikkiaan johonkin tulokseen, olen ajateltuani asiaa sinne tänne viimeinkin, luullakseni, onnistunut löytämään keinon asiain järjestämiseksi meitä molempia tyydyttävällä tavalla."
"Oh, mitä sanottekaan? Antakaa kuulua, don Fernando. Tiedän, että te olette nerokas mies, tuo keino on varmaan hyvin ovela."
"Ei suinkaan, se on päinvastoin hyvin yksinkertainen. Pelaatteko koskaan?"
"Höh, niin harvoin, ettei siitä todellakaan maksa vaivaa puhua."
"Aivan kuin minäkin. Kas tässä siis ehdotus, jonka tahdon tehdä teille.
On selvää ettette onnistu saamaan minua hengiltä."
"Luuletteko niin, hyvä herra?" don Torribio sanoi yhä hymyillen.
"Olen varma siitä; muuten olisitte jo aikoja sitten onnistunut."
"Myönnän sen. Te ehdotatte minulle siis?"
"Seuraavaa: otamme kortit, ja se, joka ensin saa hertta ässän, on hävinnyt, ja toinen on vastustajansa hengen omistaja, niin että tämän on pakko heti ampua luoti otsaansa."
"Lempo soikoon! Tuo ei oikeastaan ole niinkään hullu tapa."
"Te hyväksytte siis sen, señor don Torribio?"
"Miksi en, hyvä herra, sehän on yhtä hyvä peli kuin mikä muu tahansa, vaikkakin ilman kostoerän mahdollisuutta. Katsokaamme kortteja."
Nyt huomattiin, että noilla arvoisilla caballeroilla, jotka eivät koskaan pelanneet, oli kummallakin korttipeli taskussa. He levittivät sen eteensä niin näppärästi, etteivät voineet olla puhkeamatta raikkaaseen nauruun.
Pelihimo on Meksikossa tullut aivan hulluudeksi. Siinä valmiudessa, jolla don Torribio suostui vihollisensa ehdottamaan peliin, ei siis ollut mitään kummeksittavaa niille, jotka tuntevat tuon omituisen Meksikon kansan, niin äärimmäisyyksiin menevän kaikessa ja jota aavistamaton ja tavaton aina vastustamattomasti viehättää.
"Silmänräpäys, señorit", sanoi don Estevan, joka tähän asti oli äänetönnä kuunnellut, ottamatta osaa keskusteluun. "Kenties on vielä toinenkin keino olemassa."
"Mikä sitten?" molemmat toiset huudahtivat yht'aikaa, kääntyen vilkkaasti hänen puoleensa.
"Onko vihanne niin suuri, ettei sitä voida tyydyttää muuten kuin toisen kuolemalla?"
"On!" don Torribio vastasi kolkosti.
Don Fernando vastasi vain nyökkäämällä.
"No", don Estevan jatkoi, "miksette sitten taistele mieluummin toistenne kanssa, kuin antaudutte sokean sattuman haltuun?"
Molemmat miehet tekivät halveksivan liikkeen.
"Oh", don Torribio sanoi, "taistella kuin kurjat leperot, antautua vaaraan saada kasvonsa rumennetuiksi tai tehdä toisensa raajarikoiksi, joka olisi pahempi kuin kuolema! Minä puolestani en koskaan suostu siihen."
"En minäkään, on parempi, että sattuma saa ratkaista."
"Kuten haluatte sitten, caballerot", don Estevan sanoi, "Tehkää niinkuin hyväksi näette."
"Mutta", don Torribio huomautti, "kuka hoitaa kortteja?"
"Niin, hitto vieköön, sehän on totta", don Fernando vastasi, "sitä en ole tullut ajatelleeksi."
"Minä, jos niin tahdotte", Estevan sanoi, "varsinkin kun minä, lukuunottamatta ystävyyttäni teitä kohtaan, señorit, olen täysin puolueeton asiassa."
"Aivan oikein! Mutta välttääksemme kaikkea riitaa, saatte ottaa umpimähkään sen korttipakan, jota aijotte käyttää."
"Olkoon menneeksi! Pankaa kaikki kolme korttipakkaa hatun alle, niin otan sen, mikä ensiksi käteeni sattuu."
"Se on hyvä. Mikä vahinko ettette tullut ajatelleeksi tätä peliä ennen, don Fernando."
"Niin, minkä sille mahtaa, hyvä herra? Se ei ole juolahtanut mieleeni."
Don Estevan nousi ja meni ulos luolasta antaakseen molemmille vastustajille tilaisuuden järjestää kortit hatun alle. Hänet kutsuttiin heti takaisin.
"Niinmuodoin", hän sanoi, "olette lujasti päättäneet pelata tämän pelin?"
"Niin", he vastasivat.
"Te vannotte kaiken pyhän nimessä maailmassa, että kumpaa tahansa onni suosiikin, alistutte kohtalon määräykseen koko ankaruudessaan?"
"Me vannomme sen, don Estevan, kunniasanallamme!"
"Hyvä on, señorit", don Estevan jatkoi, pistäen kätensä hatun alle ja vetäen esiin korttipakan. "Ja uskokaa nyt sielunne Jumalan haltuun, sillä muutaman minuutin kuluttua toisen teistä on astuttava hänen kasvojensa eteen."
Molemmat miehet tekivät hartaasti ristinmerkin ja kiinnittivät katseensa levottomasti kohtalokkaihin kortteihin.
Don Estevan sekoitti kortit erittäin huolellisesti, jonka jälkeen hän antoi kummankin vastustajan nostaa toisen toisensa jälkeen.
"Ottakaa vaarin nyt, señorit!" hän sanoi, "nyt minä aloitan."
Huolettomina kyynärpäähänsä nojaten nämä polttivat savukettaan, teeskennellen erittäin hyvin välinpitämättömyyttä, samalla kuin heidän säkenöivät silmäinsä kuitenkin ilmaisivat toista.
Sillävälin kortit yhä putoilivat toinen toisensa jälkeen zarapéen päälle, ja don Estevanilla ei enää ollut kuin viisitoista korttia jäljellä kädessään. Hän keskeytti.
"Caballerot", hän sanoi, "viimeisen kerran kehoitan teitä miettimään."
"Jatkakaa, jatkakaa!" don Torribio vastasi kiihkeästi, "ensi kortti on minun."
"Tuossa se sitten on!" don Estevan vastasi, lyöden kortin auki.
"Oh!" don Fernando huudahti, heittäen pois savukkeensa, "hertta ässä, sehän oli omituista, don Torribio, lempo soikoon! Te ette sentään voi syyttää ketään, olette itse oman kuolemanne aiheuttaja."
Don Torribio teki hurjan liikkeen, mutta hillitsi heti itsensä ja huomautti yhtä erinomaisen kohteliaasti, kun tähänkin asti oli keskusteltu:
"Niin, todellakin, täytyy myöntää, don Fernando, ettei minulla ole ollenkaan onnea teidän kanssanne."
"Minä olen epätoivoissani sen johdosta, paras don Torribio."
"Yhdentekevää, peli oli jumalallinen; en milloinkaan elämässäni ole tuntenut niin ankaraa jännitystä."
"En minäkään. Onnettomuudeksi ei tätä peliä voi uudistaa."
"Olette oikeassa. Minun täytyy suorittaa velkani."
Don Fernando kumarsi vastaamatta.
"Olkaa rauhassa, hyvä herra, minä en anna teidän odottaa kauempaa kuin on aivan välttämätöntä. Jos olisin aavistanut tämän, niin olisin ottanut pistoolit mukaani."
"Minulla on pistoolit, ja ne ovat kokonaan teidän käytettävänänne."
"No, olkaa sitten niin hyvä ja lainatkaa minulle yksi."
Don Fernando nousi, otti pistoolin vyöstään ja ojensi sen don
Torribiolle.
"Se on panoksessa ja siinä on nallikin", hän sanoi, "liipaisin on jäykänlainen."
"Kuinka arvokas mies te olettekin, don Fernando! Te aavistatte kaiken, pieninkään seikka ei jää teiltä huomaamatta."
"Tottumusta, don Torribio, ei mitään muuta."
Don Torribio otti pistoolin ja viritti hanan.
"Señorit", hän sanoi, "pyydän ettette jättäisi ruumistani villipetojen saaliiksi, minulle olisi vastenmielistä joutua kuolemani jälkeen syötäväksi."
"Rauhoittukaa, hyvä herra, me viemme teidät kotiinne omalla hevosellanne, me olisimme epätoivoissamme, jos jonkun caballeron ruumis tulisi niin peräti häväistyksi."
"Niin, siinä kaikki mitä teiltä tahdoin pyytää. Ottakaa nyt vastaan kiitokseni ja jääkää hyvästi!"
Luotuaan sitten viime silmäyksen ympärilleen hän painoi kylmästi pistoolin suun oikeaa ohimoaan vasten. Don Fernando tarttui äkkiä hänen käsivarteensa.
"Olen tullut ajatelleeksi muuatta seikkaa", hän sanoi.
"Tosiaankin viime hetkessä", don Torribio sanoi yhä yhtä kylmäverisesti, "muutaman sekunnin kuluttua olisi ollut myöhäistä. Mutta mikä asia se on? Onko se mielenkiintoista?"
"Saatte itse päättää, se on seuraavanlainen: te olette rehellisesti menettänyt henkenne minulle, eikö niin?"
"Kaikkein rehellisimmällä tavalla, don Fernando?"
"Se kuuluu siis minulle. Te olette kuollut ja minulla on oikeus menetellä kanssanne miten haluan."
"En kiellä sitä. Kuten näette olen minä myös valmis maksamaan velkani, kuten caballeron tulee."
"Sen myönnän oikeudenmukaisesti, hyvä herra. Jos minä siis sallin teidän elää nyt, sitoudutteko tappamaan itsenne ensi tilassa kun käsken ja käyttämään tätä henkeänne jonka annan teidän pitää, vaikka olisin oikeutettu silmänräpäyksessä sen ottamaan, ainoastaan minun hyväkseni ja minun määräykseni mukaan? Ajatelkaa tarkoin ennenkuin vastaatte!"
"Te siis ehdotatte minulle jonkunlaista sopimusta", don Torribio sanoi.
"Niin, te käytitte oikeaa sanaa; se on oikeastaan sopimus."
"Hm!" don Torribio lausui jälleen, "tämä on vakava asia. Mitä te tekisitte minun sijassani, don Estevan?"
"Minä", nuori mies vastasi, "minä suostuisin empimättä. Elämä on kaiken kaikkiaan ihana asia, ja minä pidän parhaana nauttia siitä niin kauan kuin mahdollista."
"On totta mitä sanotte, mutta ajatelkaa, että minusta tulee don Fernandon orja, koska en voi käyttää elämääni muuten kuin hänen palveluksessaan ja olen pakotettu tappamaan itseni hänen ensi viittauksestaan."
"Se on totta, mutta don Fernando on caballero, joka ei vaadi tätä uhria teiltä muuten kuin itsepuolustuksekseen."
"Menen vieläkin pitemmälle", don Fernando sanoi nyt. "Minä rajoitan sopimusaikamme kymmeneksi vuodeksi; ellei don Torribio sitä ennen ole kuollut, niin hän saa jälleen takaisin kaikki oikeutensa ja voi elää mielensä mukaan."
"No, siinäpä ehdotus, joka liikuttaa sydäntäni! Te olette todellakin caballero, hyvä herra, ja minä otan vastaan hengen, jonka niin kohteliaasti minulle tarjoatte. Tuhannet kiitokset", hän sanoi, laskien pistoolin hanan alas, "tätä asetta en nykyään tarvitse."
"Mutta, paras don Torribio, kun kukaan ei voi aavistaa tulevaisuutta, niin toivoakseni teillä ei ole mitään sitä vastaan, että annatte tämän sitoumuksen kirjallisesti, vai kuinka?"
"Ei suinkaan, mutta mistä saamme paperia?"
"Luulen, että minulla matkalaukussani on tarpeelliset kirjoitusvehkeet."
"Olen jo sanonut, että te olette kallisarvoinen mies, jolta ei mikään jää huomaamatta, hyvä herra."
Vastaamatta don Fernando meni etsimään matkalaukkujansa, eräänlaisia kaksoispusseja, jotka sijoitetaan satulan taakse ja joissa säilytetään matkatavaroita ja joita Meksikossa sekä koko espanjalaisessa Amerikassa käytetään kapsäkkeinä.
Don Fernando nouti paperin, kynän ja mustetta ja asetti kaikki don
Torribion eteen.
"Kirjoittakaa nyt", hän sanoi, "mitä minä sanelen."
"Sanelkaa vain, hyvä herra, minä kirjoitan", tämä vastasi hymyillen.
"Minä allekirjoittanut", don Fernando lausui edelleen, "don Torribio Quiroga y Carvajal y Flores del Cerro tunnustan täysin rehellisellä tavalla hävinneeni henkeni don Fernando Carril'ille, tämän herran kanssa pelaamassani pelissä. Tunnustan, että henkeni tästä lähtien kuuluu don Fernando Carril'ille, joka saa sen kanssa menetellä mielensä mukaan, minun olematta oikeutettu missään tapauksessa väittämään vastaan tai tottelemasta hänen minulle antamiaan käskyjä, joko surmaamaan itseni hänen nähtensä tai vaarallisessa yrityksessä panemaan alttiiksi henkeni, jonka olen hävinnyt ja jonka tunnustan edelleen omistavani ainoastaan hänen tahdostaan; tunnustan sitäpaitsi että kaikki vihan tunne sanottua Fernando Carril'ia kohtaan on sydämestäni sammunut ja etten milloinkaan yritä tehdä hänelle mitään vahinkoa, en välittömästi enkä välillisesti. Tähän velvollisuuteen sitoudun kymmeneksi vuodeksi allamainitusta päivästä lukien, ollen nimenomaan minun puoleltani määrätty, että minä kymmenen vuoden kuluttua taas pääsen nauttimaan täysiä oikeuksiani ja itse määräämään hengestäni, don Fernando Carril'in olematta millään tavoin oikeutettu siitä tiliä vaatimaan. Minun kirjoittamani ja allekirjoittamani maaliskuun 17 päivänä 18.. ja alemmaksi: todistanut señor don Estevan Diaz y Morelos…. Nyt", lisäsi don Fernando, "kirjoittakaa nyt alle nimenne ja antakaa don Estevanin myös merkitä nimensä sekä jättäkää paperi minulle."
Don Torribio liitti hyvin auliisti allekirjoituksensa, teki pitkän kiekuran nimensä perään ja ojensi kynän don Estevanille, joka merkitsi nimensä tekemättä pienintäkään huomautusta tämän omituisen sitoumuksen johdosta.
Tämän jälkeen don Torribio ripotti vähän hiekkaa paperille saadakseen musteen kuivumaan, jonka tehtyään hän taittoi paperin huolellisesti neljään laskokseen ja ojensi sen don Fernandolle, joka huolellisesti luettuaan pisti sen povitaskuunsa.
"Kas niin, nyt se on tehty", don Torribio sanoi. "Ja nyt, hyvä herra, ellei teillä ole muuta käskettävää, niin haluaisin vetäytyä pois."
"Minua säälittäisi pidättää teitä kauemmin, caballero. Menkää minne liiketoimenne teitä kutsuu, ja onnea matkalle."
"Kiitos siitä toivomuksesta, mutta minä pelkään ettei se toteudu. Jo jonkun aikaa on minua vainonnut yleensä huono onni."
Vielä kerran tervehdittyään molempia miehiä hän asetti suitset hevosensa päähän, hyppäsi satulaan ja nelisti tiehensä.
"Aijotteko todellakin vaatia tämän sopimuksen täyttämistä?" don Estevan kysyi jouduttuaan kahdenkesken don Fernandon kanssa.
"Epäilemättä", tämä vastasi; "te unohdatte, että tuo mies on veriviholliseni. Mutta minun täytyy jättää teidät, don Estevan. Minun täytyy tänään olla las Norias de San-Antonion luona, ja alkaa jo tulla myöhäinen."
"Aijotteko don Pedro de Lunas'in haciendaan?"
"En aivan haciendaan, vaan sen läheisyyteen."
"Sitten teemme seuraa toisillemme, sillä minäkin menen sinnepäin."
"Te?" don Fernando sanoi kysyvin katsein.
"Olen haciendan majordomo", Estevan Diaz vastasi koruttomasti.
Molemmat miehet läksivät luolasta ja nousivat hevostensa selkään.
Don Fernando Carril ratsasti varsin mietteissään seuralaisensa rinnalla, jolle hän vastaili vain lyhyin sanoin.
XI.
RANCHO.
Tie, joka molempien matkustavien oli ratsastettava yhdessä, oli jotenkin pitkä. Don Estevanilla ei olisi ollut mitään vastaan lyhentääkseen sitä puhelemalla don Fernandon kanssa, etenkin kun tapa, jolla hän oli tehnyt hänen tuttavuuttaan ja muoto, jossa hän esiintyi, oli suuressa määrässä kiihoittanut nuoren miehen uteliaisuutta. Onnettomuudeksi don Fernando Carril ei ollenkaan näyttänyt olevan halukas ylläpitämään keskustelua, ja kaikista ponnistuksista huolimatta majordomo huomasi olevansa pakotettu noudattamaan seuralaisensa mielialaa ja olemaan yhtä ääneti kuin hänkin.
He olivat jo aikoja sitten jättäneet kylän taakseen ja ratsastivat verkkaa nelistystä Rio Vermejon epätasaisia rantoja pitkin, kun he aivan lähellä takanaan kuulivat kovasti nelistävän hevosen. Sanomme, että he kuulivat sen, sillä kohta heidän lähdettyään luolasta aurinko, joka jo oli hyvin alhaalla, nyt oli kokonaan kadonnut näköpiirin taakse ja synkkä pimeys oli melkein suorastaan seurannut kirkasta päivänvaloa.
Meksikossa, jossa ei ole mitään poliisia, tai on vain nimeksi, on jokainen pakotettu itse suojelemaan itseään. Kaksi miestä, jotka kohtaavat toisensa yöllä, eivät siis lähesty toisiaan ilman suurinta varovaisuutta ja vasta sitten kun ovat tulleet vakuutetuiksi ettei heillä ole mitään pelättävää.
"Ratsasta tieltä pois!" don Fernando huusi lähestyvälle henkilölle, kun luuli hänen tulleen kuulomatkan päähän.
"Miksikä niin? Tiedätte kai, ettei teidän tarvitse pelätä mitään minun puoleltani", vastattiin samalla kuin hevosen nelistys lakkasi kuulumasta, joka osoitti että ratsastaja oli pysähtynyt.
"Tuo ääni on tuttu", meksikolainen sanoi.
"Mies myöskin, señor don Fernando, sillä ei ole kauan siitä kun tapasitte hänet: minä olen el Zapote."
"Ah niin", don Fernando sanoi nauraen, "sinäkö siinä olet, Tonillo?
Tule tänne, poikaseni."
Toinen ratsasti heti paikalle.
"Mitä hittoa sinä kuljeskelet tähän aikaan yöstä?"
"Minä tulen eräästä kohtauksesta ja olen matkalla kylään."
"Pelkään että tuossa kohtauksessa piilee jokin säädyttömyys."
"Teette minulle vääryyttä, don Fernando, minä olen rehellinen mies."
"En epäile sitä. Muuten ei minua koske ollenkaan mitä sinä hommaat enkä niinmuodoin tahdo sekaantua siihen. Hyvästi siis, Tonillo!"
"Silmänräpäys, jos saan pyytää? Koska olen ollut kyllin onnellinen tavatessani teidät, niin lahjoittakaa minulle muutamia minuutteja, etenkin kun juuri etsin teitä."
"Sinä! Tapahtuuko se vielä kerran samanlaisen asian takia kuin äskettäinkin? Luulin sinun luopuneen sellaisesta keinottelusta, jossa, mikäli se minua koskee, sinulla on ollut vain keskinkertainen menestys."
"Kas tässä pari sanaa siitä, mitenkä asian laita on, don Fernando: sen jälkeen mitä äskettäin tapahtui olen alkanut ajatella, että minun on kiittäminen teitä hengestäni ja etten niinmuodoin ole vapaa toimenpiteissäni teihin nähden. Mutta kuten tiedätte, señor, olen caballero ja rehellisenä miehenä minun täytyy pitää sanani, niin senvuoksi päätin etsiä sen miehen, joka oli ostanut minut tappamaan teidät, ja jättää hänelle rahat, jotka hän oli maksanut minulle. Oli vaikea luopua niin suuresta summasta, mutta minä en epäröinyt enää. On aivan totta, kuten sanotaan, että hyvä työ aina palkitaan."
"Niin, se sinun pitäisi tietää paremmin kuin kenenkään muun", don
Fernando sanoi nauraen.
"Te nauratte? No niin, päättäkää. Etsin siis käsiini kysymyksessä olevan henkilön, jonka nimeä on tarpeeton mainita…"
"Niin, etenkin kun tiedän sen."
"Ah, sitä parempi sitten! Tänä aamuna ilmoitti muuan ystäväni caballero, että tuo henkilö tahtoi puhua kanssani, hänkin. No, sehän sopi mainiosti! Mutta kuvitelkaa hämmästystäni, kun juuri silloin kun valmistauduin jättämään hänelle summan takaisin, tuo henkilö sanoi minulle, että koska rauha nyt oli solmittu teidän välillänne ja että te olitte hänen paras ystävänsä, niin voin pitää nuo sata piasteria pienenä korvauksena siitä vaivasta, jonka hän oli minulle tuottanut."
"Senkö henkilön kanssa sinulla oli kohtaus tänä iltana?"
"Niin, jätin hänet juuri äsken."
"Hyvä, jatka ystävä."
"Siis, caballero, kun tämä juttu nyt on päättynyt kunniakseni, niin olen esteetön seuraamaan taipumuksiani sekä kokonaan palveluksessanne jos tahdotte käyttää minua."
"Minä en kieltäydy. Tulen luultavasti tarvitsemaan sinua muutaman päivän kuluttua."
"Teidän ei tarvitse katua että käytätte minua, señor; te tapaatte minut aina varmasti erään…"
"Älä ole levoton sen takia", don Fernando keskeytti vilkkaasti. "Kun hetki on tullut löydän sinut kyllä."
"Kuten haluatte, señor. Sallikaa minun nyt sanoa hyvästi sekä teille että tälle kunnioitettavalle caballerolle, ystävällenne."
"Näkemiin, Zapote, onnea matkalle!"
Lepero jatkoi iloisena matkaansa.
"Señor", don Estevan sanoi nyt, "muutaman minuutin kuluttua olemme perillä ranchossa, jossa asun äitini kanssa. Olisin onnellinen voidessani tarjota teille vieraanvaraisuutta yöksi."
"Kiitän teitä tästä kohteliaisuudesta ja suostun siihen ilolla. Onko tämä rancho kaukana las Norias'ista?"
"Vain vähän matkaa. Jos olisi valoisa, niin voisitte täältä nähdä haciendan korkeat muurit. Sallikaa minun näyttää teille tietä asuntooni."
Ratsastajat kääntyivät nyt vasemmalle ja poikkesivat leveälle aloen reunustamalle polulle. Pian he huomasivat muutamien koirien haukunnasta, joka kuului jotenkin läheltä, ja parista kolmesta tulesta, jotka loistivat pimeässä, että he kohta olivat pitkän matkansa päässä.
Noin kymmenen minuuttia ratsastettuaan he saapuivat pienehkön, mutta kodikkaan näköisen rakennuksen eteen, jonka portaikon edessä useita henkilöitä soihdut kädessä näytti odottavan heidän tuloaan.
He pysähtyivät portaikon eteen, hyppäsivät hevosen selästä ja annettuaan hevosensa erään peonin haltuun, joka vei ne pois, he astuivat sisään, don Estevan vieraansa edellä toimiakseen isäntänä talossaan.
He tulivat nyt avarahkoon saliin, jonka kalustona oli muutamia suuria nojatuoleja, equipaleja ja vahva pöytä, joka oli katettu useammalle henkilölle. Salin valkaistuilla seinillä riippui kuusi tai kahdeksan kauhean huonoa värikuvaa, esittäen vuodenaikoja, viittä maanosaa j.n.e.
Ijäkkään puoleinen nainen, puettuna jotenkin huolellisesti, piirteet, vaikkakin vuosien runtelemat, vielä osoittaen suuren kauneuden jälkiä, seisoi keskellä huonetta.
"Äitini", don Estevan sanoi, kumartaen kunnioittavasti hänelle, "salli minun esitellä don Fernando Carril'in, kunnioitettavan caballeron, joka on luvannut jäädä tänne yöksi."
"Hän on tervetullut", doña Manuela vastasi miellyttävästi hymyillen, "koko tämä talo ja kaikki mitä siihen kuuluu on hänen käytettävänään."
Don Fernando kumarsi syvään nuoren miehen äidille ja vastasi:
"Señora, kiitän teitä äärettömästi tästä ystävällisestä vastaanotosta."
Doña Manuela hätkähti nähdessään vieraan, ja hänen onnistui vain vaivoin pidättäytyä osoittamasta hämmästystään. Vieraan ääni oli myös koskenut häneen kovasti, ja hän loi häneen tutkivan katseen, mutta hetken kuluttua hän pudisti päätään, ikäänkuin olisi huomannut erehtyneensä, ja virkkoi sitten:
"Olkaa hyvä ja istukaa", hän sanoi, osoittaen hänelle paikan pöydän ääressä mitä sydämellisimmällä eleellä, "aivan heti tarjotaan virvokkeita, joiden kehnouden pitkä ratsastus ja kiihoittunut ruokakalu tekee vähemmän huomattavaksi."
Doña Manuela istuutui pöytään, don Estevanin asettuessa hänen vasemmalle ja don Fernandon hänen oikealle puolelleen. Kolme tai neljä peonia astui nyt sisään ja asettui emännän viittauksesta vastakkaiseen päähän.
Ateria oli todellakin vaatimaton; siihen kuului punaisia papuja ryytipippurin kera, kuivattua suolalihaa, kananlihaa riisin kera ja maissi-munakakkua sekä lasi pulquea ja mezcalia.
Molemmat nuoret miehet kunnioittivat edessään olevia ruokia ja söivät kuin nuorukaiset, jotka pysähtymättä ovat ratsastaneet pitkän matkan, voivat tehdä.
Doña Manuela näki ilokseen, että ruoat, joilla hän lakkaamatta täytti heidän lautasensa, katosivat, ja hän kehoitti heitä kaikin tavoin tyydyttämään ruokahaluaan.
Aterian jälkeen mentiin sisempään, vähän mukavammin kalustettuun huoneeseen, jota käytettiin talon asukkaitten salonkina. Keskustelu, joka hyvin luonnollisesti oli jotenkin kankeaa päivällisen kestäessä, vilkastui vähitellen ja saavutti pian, doña Manuelan ponnistusten kautta, sellaisen tuttavallisuuden sävyn, joka hylkää kaiken pahan ja tekee kaksinverroin viehättäväksi tuttavallisen puhelun.
Don Fernando näytti salaisella ilolla antautuvan tähän jaksottaiseen keskusteluun, joka hyppäsi alituisesti aiheesta toiseen, hän kuunteli kohteliaasti doña Manuelan pitkiä kertomuksia ja vastasi nähtävän iloisena niihin kysymyksiin, joita tämä toisinaan hänelle teki.
"Oletteko rannikkolainen vai sisämaan asukas, caballero?" tuo hyvä nainen kysyi äkkiä vieraaltaan.
"Tosiaankin, señora", tämä vastasi hymyillen, "minun täytyy suoraan tunnustaa, että joutuisin hyvin ymmälle, jos minun pitäisi vastata."
"Miksi niin, señor?"
"Siitä yksinkertaisesta syystä, etten ollenkaan tiedä missä olen syntynyt."
"Olette kai joka tapauksessa meksikolainen?"
"Kaikki antaa minulle aihetta uskomaan niin, señora; kuitenkaan ei voi sitä vannoa."
"No, sepä omituista! Perheenne ei siis asu tässä maassa?"
Varjo peitti don Fernandon otsan.
"Ei, señora", hän vastasi jotenkin kuivasti.
Talon emäntä huomasi koskettaneensa arkaan kohtaan, ja hän kiiruhti vaihtamaan puheenaihetta.
"Te tunnette kaiketi don Pedro de Lunas'in?"
"Hyvin vähän, señora, sattuma on vienyt meidät kerran yhteen, vaikka tosin omituisissa olosuhteissa, niin että hän kai säilyttää sen muistissaan, mutta on mahdollista, etten minä koskaan tule käymään haciendassa."
"Siinä teette väärin, caballero. Don Pedro on cristiano viejo ['vanha kristitty', nimitys, jota käytetään erottamaan uudet tulokkaat vanhoista valloittajista, joiden veri aina on pysynyt sekoittamattomana], joka ymmärtää osoittaa vieraanvaraisuutta vanhaan tapaan; hän on onnellinen voidessaan tehdä niin."
"Onnettomuudeksi tärkeät seikat vaativat ehdottomasti läsnäoloani jotenkin kaukana täältä, ja pelkään, ettei minulla ole aikaa jäädä haciendaan."
"Anteeksi, señor", don Estevan puuttui nyt puheeseen, "ettehän vain aijo lähteä aavikolle?"
"Miksi kysytte minulta sitä?"
"Koska me täällä olemme äärimmäisellä intiaanirajalla, ja että siis, ellette käänny takaisin, on olemassa vain erämaa, jonne voitte suunnata kulkunne."
"Oikeastaan aijonkin erämaahan."
Don Estevan teki ihmettelevän eleen.
"Suokaa anteeksi, että olen itsepintainen", hän sanoi, "mutta te ette luultavasti tunne erämaata, johon aijotte tunkeutua?"
"Anteeksi, señor, minä tunnen sen päinvastoin erittäin hyvin."
"Ja kuitenkin rohkenette tunkeutua sinne aivan yksin?"
"Luulen osoittaneeni teille tänään, señor", don Fernando vastasi, monimielisesti hymyillen, "että minä rohkenen paljon."
"Niin, niin, tiedän, että te ulotutatte rohkeuden aina suurimpaan hurjapäisyyteen asti, mutta se, mitä nyt aijotte yrittää, on enemmän kuin hurjapäisyyttä, se on hulluutta."
"Hulluutta, señor, ah, se on kai liian paljon sanottu! Lieneeköhän päättävällä, hyvin aseistetulla, hyvässä ratsuasussa olevalla miehellä mitään pelättävää intiaanien taholta?"
"Jos teidän vain olisi tarvis puolustautua intiaaneja ja villipetoja vastaan, niin olisin pahimmassa tapauksessa samaa mieltä kuin tekin, señor: päättävä valkoihoinen voi pitää puoliaan kahtakymmentä punaihoista vastaan. Mutta mitenkä tulette toimeen Tiikerikissan kanssa?"
"Tiikerikissan? Suokaa anteeksi, caballero, en ymmärrä teitä hituistakaan."
"Minä selitän teille, señor: Tiikerikissa on valkoihoinen. Tämä mies on tuntemattomasta syystä mennyt apachien puolelle, tullut heidän päällikökseen ja ruvennut leppymättömästi vihaamaan omavärisiään ihmisiä."
"Olen sivumennen kuullut puhuttavan siitä, mitä nyt sanotte, mutta kaiken kaikkiaan tuo mieshän on ainoa rotuansa intiaanien joukossa. Niin peloittava kuin hän lieneekin, niin hän ei kai ole haavoittumaton, luullakseni, ja urhoollisen miehen täytyy kai voida surmata hänet."
"Pahaksi onneksi te erehdytte. Tuo mies ei ole ainoa rotuansa intiaanien joukossa. Hänellä on mukanansa toisia samanveroisia rosvoja."
"Niin", doña Manuela huudahti, "muiden muassa hänen poikansa, jonka väitetään olevan yhtä veren- ja saaliinhimoisen kuin hänkin."
"Äiti kulta, se on vain arveluja. Oikeastaan ei voida väittää mitään varmaa Kivisydämen suhteen."
"Kuka se on, jonka te nyt mainitsitte?"
"Se on hänen poikansa, kuten väitetään, sillä kukaan ei voi sitä varmaan sanoa."
"Ja te sanotte tuota miestä Kivisydämeksi?"
"Niin, señor. Itse puolestani tunnen hänestä monta jalomielistä tekoa, jotka päinvastoin osoittavat, että hänellä on sydän oikealla paikallaan ja tulinen sielu, joka voi toimittaa suuriakin asioita."
Hetken puna peitti don Fernandon kasvot.
"Palatkaamme Tiikerikissaan", hän sanoi; "mitä minun on pelättävää tuolta mieheltä?"
"Kaikkea. Väijyen aavikolla, kuten inhoittava korppikotka kallionkielekkeellä, tämä ryöväri hyökkää väkirikkaimpien karavaanien kimppuun, ryöstäen ne, ja hän murhaa kylmästi yksinäiset matkustajat, jotka onnettomuudekseen joutuvat hänen tielleen. Hänen verkkonsa ovat viritetyt niin julman kätevästi, ettei kukaan pääse hänen käsistään. Uskokaa minua, caballero, luopukaa tästä matkasta, muuten olette hukassa."
"Kiitän teitä näistä neuvoista, jotka osoittavat harrastustanne minua kohtaan. Kuitenkaan en voi niitä noudattaa. Mutta minä huomaan, että tulee jo myöhä, sallikaa minun vetäytyä syrjään. Huomasin eteissuojamassa riippumaton, jossa varsin hyvin voin viettää yöni."
"Olen käskenyt panna kuntoon poikani huoneen teitä varten."
"En voi sallia häirittävän ketään minun tähteni, señora. Olen tottunut matkustamaan. Sitäpaitsi menee yksi yö piankin. Vakuutan, ettette tee minulle palvelusta koettamalla taivuttaa minua ottamaan don Estevanin huoneen."
"Tehkää kuten haluatte, caballero; vieras on Jumalan lähettämä, hänen tulee vallita talossa, jossa hän on koko sen ajan kuin hän kunnioittaa sitä läsnäolollaan. Suojelkoon Herra teitä levätessänne ja antakoon teille hyvän unen! Poikani näyttää teille missä on vaja, jonne hevosenne on viety, jos tahdotte poistua ennenkuin kukaan talossa on herännyt."
"Vielä kerran kiitos, señora. Toivon voivani esiintuoda kunnioitukseni teille ennen lähtöäni."
Vaihdettuaan vielä muutamia kohteliaisuuksia emäntänsä kanssa don
Fernando jätti huoneen Estevanin seuraamana.
Hänen lausumansa toivomus maata riippumatossa eteissuojamassa oli hyvin tavallinen ja aivan tavanmukainen maassa, jossa kauniit ja viileät yöt säästävät asukkaita päivän painostavalta helteeltä.
Amerikalaisissa ranchoissa on kaikissa kuistikko, jota kannattaa neljä ja usein kuusi pylvästä, jotka ulkonevat rakennuksesta ja kannattavat parveketta. Tähän jotenkin avaraan, sisäänkäytävän molemmin puolin olevien pylväiden muodostamaan huoneeseen, joissa isäntä itse usein viettää yönsä, pitäen parempana nukkua vapaassa ilmassa kuin siinä paahtavan kuumassa lämmössä, joka sananmukaisesti muuttaa sisähuoneet saunoiksi.
Don Estevan vei vieraansa vajaan, selitti hänelle portin avaamiskoneiston, jonka jälkeen hän, kysyttyään vieraaltaan oliko tällä vielä muuta toivomusta, lausui hänelle hyvää yötä ja palasi huoneeseensa, jonka oven hän jätti auki jälkeensä, jotta don Fernando voisi tulla sisälle, jos tarvis vaati.
Doña Manuela vartoi poikaansa sisällä huoneessa.
Vanha rouva näytti levottomalta.
"No niin", hän kysyi nuorelta mieheltä, heti kun tämä palasi, "mitä sinä arvelet tuosta miehestä, Estevan?"
"Minäkö, äiti?" tämä vastasi ihmettelevin elein, "mitä tahdotte minun arvelevan hänestä? Olen nähnyt hänet tänään ensi kerran."
Vanha rouva pudisti kärsimättömästi päätään.
"Sinä olet ratsastanut hänen kanssaan useita tunteja. Tuon pitkän kahdenkesken olon olisi pitänyt riittää sinulle tutkistelemaan häntä ja muodostamaan mielipiteesi hänestä."
"Tuo mies, rakas äiti, on sinä lyhyenä aikana, kun olen ollut hänen seurassaan, näyttänyt niin monia eri puoliaan, että minun on ollut mahdoton edes vilahdukseltakaan nähdä mitään valon pilkahdusta ohjeeksi hänen tutkimiseensa, vielä vähemmän muodostaakseni hänestä mitään mielipidettä. Minä luulen, että hän on voimakasluontoinen mies, kykenevä sekä hyvään että pahaan, aina sen mukaan kuin hän seuraa sydämensä kehoitusta tai itsekkäitä laskelmiaan. San-Lucarissa, jossa hänellä on pieni maatila, kaikki pelkäävät häntä vaistomaisesti, sillä mikään hänen käytöksessään ei oikeuta näköjään sitä vastenmielisyyttä, jota hän herättää, ei kukaan tiedä varmaan, kuka hän on, hänen elämänsä on läpipääsemätön salaisuus."
"Estevan", vanha rouva vastasi, pannen vakavana kätensä poikansa käsivarrelle ikäänkuin paremmin painostaakseen sanojaan, "salainen aavistus sanoo minulle, että tuon miehen läsnäolo tällä seudulla ennustaa suuria onnettomuuksia. Miksi? En voi sitä selittää. Kun hän tuli sisään, niin hänen kasvonpiirteensä johtivat mieleeni sekavan muiston tapahtumista monta herran vuotta sitten. Huomasin hänen kasvoissaan kummastuttavan yhdennäköisyyden erään nyt jo kuolleen henkilön kanssa." Hän huokasi. "Hänen puhuessaan hänen äänensä soi kipeästi korvissani, sillä tämä ääni täydensi sen yhdennäköisyyden, jonka luulin huomanneeni hänen kasvoissaan. Olkoon tämä mies kuka tahansa, niin olen vakuutettu siitä, että hän on vaaranamme, kenties onnettomuutenamme. Minä olen vanha, poikani, minulla on kokemusta ja minun ijässäni ei erehdytä, näetkö. Aavistukset tulevat Jumalalta, niihin täytyy uskoa. Pidä tarkoin vaaria tämän miehen käytöksestä hänen täällä ollessaan. Olisin toivonut, ettet olisi tuonut häntä kattomme alle."
"Mitäpä minä voin tehdä, äiti kulta? Vieraanvaraisuus on hyve, josta ei kukaan voi kieltäytyä."
"Minä en moiti sinua ollenkaan; sinä olet menetellyt omantuntosi mukaan."
"Jumala suokoon, että olette erehtynyt, äiti kulta! Mutta mitä aikomuksia miehellä lieneekin, teemme joka tapauksessa hänen suunnitelmansa mitättömiksi, jos hän, kuten näytätte pelkäävän, tahtoisi meille jotakin pahaa."
"Ei, lapseni, minä en oikeastaan pelkää itsemme vuoksi."
"Kenenkä takia sitten, äiti?" poika huudahti vilkkaasti.
"Etkö todellakaan ymmärrä, Estevan?" äiti sanoi surullisesti hymyillen.
"Kautta Jumalan, äiti, kavahtakoon hän! Mutta ei, se on mahdotonta. Muuten lähden auringon noustessa huomisaamuna varhain haciendaan, ja pyydän don Pedroa ja hänen tytärtänsä olemaan varuillaan."
"Älä sano heille mitään, Estevan, mutta vartioi heitä kuin uskollinen ystävä."
"Niin, olette oikeassa, äiti, niin on parempi", nuori mies vastasi, tullen äkkiä miettiväksi. "Minä ympäröin doña Hermosan salaisella, mutta niin valppaalla vaarinpidolla, ettei hänen tarvitse pelätä mitään, sen vannon, kautta Jumalan! Tahtoisin ennemmin tuhannesti kuolla julmimman kidutuksen alaisena kuin tietää hänen jälleen joutuvan alttiiksi samanlaisille vaaroille, kuin hän oli muutamia päiviä sitten. Siunatkaa nyt minua, äiti, ja sallikaa minun poistua."
"Mene, lapseni, ja Jumala olkoon kanssasi", vanha rouva sanoi.
Don Estevan kumarsi kunnioittavasti äidilleen ja poistui, mutta ennenkuin hän meni levolle, hän teki huolellisen kierroksen talossa eikä sammuttanut tultaan ennenkuin oli vakuutettu siitä, että kaikki oli täydessä järjestyksessä.
Sillävälin don Fernando oli, heti kun don Estevan oli jättänyt hänet, paneutunut riippumattoonsa ja nukkunut melkein samassa. Yö oli tyyni ja kirkas, tähdet loistivat taivaalla ikäänkuin lukematon joukko timantteja, ja kuu valoi hopeasäteitään runsaasti seudun yli. Silloin tällöin sekoittui koirien pitkäveteinen haukunta sakaalien lyhyeen nalkutukseen, joiden viimemainittujen epämiellyttävät varjot näkyivät etäällä, sillä ilma oli niin läpikuultava, että saattoi nähdä esineet hyvin pitkän matkan päästä.
Kaikki nukkuivat tai näyttivät nukkuvan ranchossa.
Äkkiä don Fernando kohotti hitaasti ja varovasti päänsä riippumaton reunan yli ja silmäili tutkivasti ympärilleen.
Nähtävästi rauhoittuneena talossa vallitsevasta hiljaisuudesta hän liukui ulos riippumatosta, ja hyvin varovasti, kuunneltuaan ja tähysteltyään joka taholle, hän otti satulan, jonka oli asettanut eräälle parvekkeen penkille, ja läksi vajaan.
Avattuaan sen portin äänettömästi, hän vihelsi hiljaa. Tämän merkin kuultuaan hevonen höristi korviaan, lakkasi syömästä ja juoksi herransa luo, joka odotti sitä, pitäen vajan porttia raollaan.
Don Fernando tarttui hevosen harjaan, taputti ja hyväili sitä ystävällisin sanoin, jonka jälkeen hän pani satulan selkään ja suitset suuhun, niin kätevästi ja nopeasti, kuin matkoihin hyvin tottuneilla henkilöillä on tapana.
Kun hevonen oli satuloitu, niin don Fernando kietoi huolellisesti sen kavioiden ympäri lampaan nahkaa, äänen tukahduttamiseksi. Tämän viimeisen varovaisuustoimenpiteen suoritettuaan hän hyppäsi satulaan, ja kumartuen jalon eläimen kaulan yli hän sanoi:
"Hyvä, Santiago! Nyt sinun täytyy näyttää mihin kelpaat."
Ikäänkuin hevonen olisi ymmärtänyt hänen sanansa, se läksi huimaavaa vauhtia jokea kohti.
Syvä hiljaisuus vallitsi edelleen ranchossa, jossa kukaan ei näyttänyt huomanneen tätä äkkinäistä lähtöä.
XII.
PUNANAHAT.
Palaamme nyt Far-Westiin.
Rio Grande del Norten rannalla, noin kymmenen penikulmaa [Ranskan penikulma = 4,444 mtr.] El presidio de San-Lucarista, sijaitsi El pasado de los Venados'in atepelti eli kylä.
Tähän atepeltiin, — joka oli yksinkertainen tilapäinen leiri, kuten useimmat intiaanikylät, koska intiaanien kuljeksiva elämäntapa ei salli mitään kiinteätä asutusta, — kuului satakunta callia eli majaa, säännöttömästi ryhmitettyinä toistensa viereen.
Jokaiseen majaan kuuluu kymmenkunta maahan pistettyä, neljän tai viiden jalan pituista paalua sivuilla ja kuuden tai seitsemän jalan pituista keskellä, oviaukko itäänpäin, jotta perheenisä voi aamuisin heittää vettä nousevaa aurinkoa kohti, toimitus, jolla intiaanit rukoilevat Wacondahia, ettei hän vahingoittaisi heidän perhettään alkavana päivänä.
Nämä majat olivat peitetyt kokoonommelluilla puhvelinnahoilla, aina avonaisia keskeltä, jotta savu sisällä olevista tulista pääsi vapaasti ulos; tulia oli yhtä monta kuin omistajalla oli vaimoja, sillä joka vaimolla piti olla oma tulensa.
Ne nahat, jotka muodostivat ulkoseinän, olivat huolellisesti valmistetut ja maalatut eri värisiksi.
Nämä maalaukset kummallisine kuvioineen tekivät kylän kokonaisuudessaan vilkkaan näköiseksi.
Kunkin majan käytävän edessä olivat soturien keihäät pistettyinä maahan pystyyn. Nämä kevyet keihäät, jotka olivat tehdyt kuudentoista tai kahdeksantoista jalan pituisista notkeista ruo'oista ja joiden päässä oli pitkä uurteinen rautakärki, intiaanien itsensä takoma, olivat apachien pelättävin ase.
Mitä vilkkain ilo näytti vallitsevan kylässä. Muutamissa majoissa naiset istuivat värttinöineen ja kehräsivät kotieläintensä villoja. Toisissa he istuivat alkuperäisten yksinkertaisten kangaspuiden ääressä ja kutoivat noita hienoudestaan ja erinomaisesta tekotavastaan niin tunnettuja zarapeita.
Heimon nuoret miehet, kokoontuneina avaralle avoimelle paikalle kylän keskellä, pelasivat miltiä [tämä sana merkitsee nuolta apachien kielellä], erästä omituista peliä, josta punaihoiset paljon pitävät.
Pelaajat piirtävät maahan suuren piirin, jonka sisään he asettuvat kahteen riviin vastakkain. Kummankin rivin taistelijoilla on ilmalla täytetty pallo, toisella rivillä oikeassa, toisella vasemmassa kädessä, ja tämän pallon he viskaavat takaapäin vasemman säären alitse ja ottavat sen kiinni kädellään etupuolella, minkä jälkeen se heitetään vastustajaa vasten, jota on osattava ruumiiseen uhalla, että muutoin menettää yhden pisteen. Tästä johtuu, että vastapelaaja tekee tuhansia hullunkurisia käänteitä, välttääkseen ettei häneen osuttaisi, lyyhistyy maahan, kohoaa, kumartuu milloin eteenpäin, milloin taaksepäin, hyppää ylös ja alas samalla kohtaa tai juoksee sivullepäin. Jos pallo menee piirin ulkopuolelle, niin ensimmäinen pelaaja menettää kaksi pistettä ja hänen täytyy juosta noutamaan sitä. Jos taas vastustajaan sattuu, täytyy tämän tarttua palloon ja heittää se takaisin vastustajaa kohti, johon hänen täytyy osata uhalla, että muutoin menettää yhden pisteen. Seuraava pelaaja vastapuolella piiriä alkaa uudelleen pallonheiton ja niin edelleen, kunnes peli on lopussa.
Tästä näkyy, mitä yhtämittaisia naurunpuuskia täytyy aiheutua niistä eriskummallisista asennoista, joita pelaajat joka hetki ovat pakotetut tekemään.
Muut vanhemmat intiaanit pelasivat hyvin vakavina eräänlaista korttipeliä nelikulmaisilla nahanpalasilla, joihin oli kömpelösti maalattu jonkinlaisia eläinten kuvia.
Eräässä muita suuremmassa ja paremmin maalatussa kylän majassa, jossa asui sachmeni eli etevin päällikkö, jonka keihäät, alapäästään peitetyt punaisella nahanpalasella, olivat vallan merkkeinä, istui kolme miestä kyyryssään sammuvan tulen ääressä keskustellen, kiinnittämättä huomiotaan ulkopuolelta kuuluvaan meluun.
Nämä kolme miestä olivat Tiikerikissa, Korppikotka ja amantzini eli heimon poppamies.
Korppikotka oli mestitsi, joka aikoja sitten oli hakenut turvaa apachien luona ja jonka nämä olivat ottaneet joukkoonsa.
Tämä mies, jonka liikanimi sopi hänelle mainiosti, oli roisto, jonka kylmäverinen, halpamielinen julmuus kauhistutti intiaanejakin, jotka eivät kuitenkaan olleet erittäin arkatuntoisia sellaisissa asioissa. Tiikerikissa oli tehnyt tämän villipedon, joka oli hänelle täysin uskollinen, kostonsa toimeenpanijaksi ja tahtonsa nöyräksi välikappaleeksi.
Naimisissa noin vuoden ajan viimeisen vaimonsa kanssa, hän oli samana aamuna tullut poikalapsen isäksi, joka seikka oli syynä intiaanien juhlamieleen, ja hän oli tullut saamaan Tiikerikissalta, heimon ylipäälliköltä, määräyksiä sellaisissa tilaisuuksissa tavanmukaisista juhlamenoista.
Korppikotka läksi majasta, jonne hän heti sen jälkeen palasi, vaimojensa ja kaikkien ystäviensä seuraamana, joista muuan piti lasta käsivarsillaan.
Tiikerikissa asettui Korppikotkan ja poppamiehen väliin joukon etunenään ja suuntasi kulkunsa Rio Grande del Nortelle.
Tultuaan joen rannalle joukko pysähtyi, jolloin poppamies otti käteensä vähän vettä, heittäen sen ilmaan ja rukoillen samalla ihmiselämän herraa, jonka jälkeen hän ryhtyi "suureen lääkitsemiseen", s.o. vastasyntynyt upotettiin, villaisiin kapaloriepuihinsa käärittynä, viisi kertaa joen veteen, poppamiehen sanoessa korkealla äänellä:
"Elämän herra, katso hyvin silmin tätä nuorta soturia; poista hänestä kaikki pahat vaikutukset; suojele häntä, Wacondah!"
Kun tämä osa juhlallisuutta oli toimitettu, niin joukko palasi kylään ja järjestäytyi piiriin Korppikotkan majan ympärille, jonka edustalla lihava tamma makasi maassa, kaikki neljä jalkaa sidottuna.
Uusi zarapée levitettiin eläimen vatsalle ja sukulaiset ja ystävät laskivat siihen lahjansa lapselle: kannuksia, aseita, vaatteita.
Tiikerikissa oli ystävyydestä Korppikotkaan ruvennut äskensyntyneen kummiksi. Hän asetti lapsen kaikkien noiden erilaisten lahjojen keskelle, joita zarapée oli täynnä.
Korppikotka tarttui nyt nylkyveitseensä, aukaisi yhdellä ainoalla leikkauksella eläimen kyljen ja otti pois sydämen, ojentaen sen vielä lämpöisenä Tiikerikissalle, joka otti sen käteensä ja piirsi sillä ristin lapsen otsaan, sanoen:
"Nuori soturi apachi-puhvelien heimoa, ole urhoollinen ja viekas; sinun nimesi olkoon Mixcoatzin, Pilven käärme."
Isä otti nyt poikansa ja päällikkö, kohottaen verisen sydämen päänsä yli, huusi kovalla äänellä kolmasti; "Eläköön hän! Eläköön hän! Eläköön hän!" Tämän huudon kaikki läsnäolevat innostuneina toistivat. Poppamies uskoi nyt vastasyntyneen pahalle hengelle rukoillen tätä tekemään hänet urhoolliseksi, kaunopuheiseksi, viekkaaksi, ja hän lopetti näiden toivomustensa luettelemisen seuraavin sanoin, jotka saavuttivat vastakaikua noiden hurjien miesten sydämissä:
"Älköön hän ennen kaikkea milloinkaan tulko kenenkään orjaksi!"
Tähän loppuivat juhlamenot ja kaikki uskonnolliset toimet olivat tehdyt. Tamma parka, tuon tuhman taikauskon viaton uhri, paloiteltiin nyt. Tehtiin valtava tuli ja kaikki sukulaiset ja ystävät ottivat osaa juhla-ateriaan, jonka tuli jatkua, kunnes uhrattu tamma oli täydelleen syöty.
Korppikotkan piti juuri asettua syömään kuten vieraatkin, mutta Tiikerikissan viittauksesta hän seurasi ylipäällikköä hänen majaansa, jossa he asettuivat tulen ääreen. Poppamies liittyi heihin.
Tiikerikissan viitattua naiset poistuivat, jonka jälkeen hän hetken mietittyään lausui:
"Veljeni, te olette uskottujani", hän sanoi, "ja teidän edessänne sydämeni aukenee niinkuin chrimoya, hunajaomena, antaakseen teidän nähdä sisimmät ajatukseni. Minä olen ollut murheissani jo monta päivää."
"Isäni on levoton poikansa, Kivisydämen, takia", poppamies sanoi.
"En. Mitä minä välitän siitä mitä hän tällä hetkellä tekee? Hänet löydän kyllä kun häntä tarvitsen, mutta minulla on salainen tehtävä annettavana luotettavalle miehelle. Aamusta alkaen olen ollut kahden vaiheella, uskallanko olla täysin avomielinen teitä kohtaan."
"Puhukoon isäni, hänen poikansa kuuntelevat häntä", poppamies sanoi.
"Enempi epäily olisi pyhien tarkoitusperien saattamista vaaraan. Sinä saat nousta ratsaille, Korppikotka; minulla ei ole sinulle mitään sanottavaa, sinä tiedät, minne lähetän sinut."
Korppikotka teki myöntävän liikkeen.
"Saata nuo miehet", Tiikerikissa jatkoi, "avustamaan meitä yrityksessämme, ja sinä teet minulle äärettömän palveluksen."
"Teen sen. Matkustanko heti?"
"Kyllä, jos voit."
"Hyvä, kymmenen minuutin kuluttua olen kaukana kylästä."
Kumarrettuaan molemmille päälliköille Korppikotka meni ulos. Muutaman hetken kuluttua kuului ulkoa hevosen nelistystä, joka etääntyi. Tiikerikissa huokaisi tyytyväisenä.
"Avatkoon veljeni poppamies korvansa", Tiikerikissa lausui; "minä poistun kylästä, mutta toivon tulevani takaisin vielä tänä yönä. Kuitenkin voi olla mahdollista, että poissaoloani kestää kaksi tai kolme auringonkiertoa. Minä jätän veljeni poppamiehen sijaani, hänen on oltava sotilaiden päällikkönä ja estettävä heitä poistumasta kylästä ja lähestymästä valkonaamojen rajaa. On tärkeätä etteivät nämä aavista, että olemme niin lähellä heitä, sillä muutoin yrityksemme epäonnistuu. Onko veljeni ymmärtänyt minut täysin?"
"Tiikerikissan kieli ei ole halkinainen. Ne sanat, jotka huokuvat hänen rinnastaan, ovat selviä. Hänen poikansa on täysin ymmärtänyt hänet."
"Hyvä. Silloin voin poistua aivan turvallisena, veljeni vartioitsee heimoa."
"Isäni käskyjä totellaan. Kuinka kauan hänen poissaolonsa kestääkin, ei hänellä tule olemaan mitään muistuttamista poikaansa vastaan."
"Ooah! Poikani poistaa näillä sanoillaan sydäntäni peittäneen nahan, joka teki sen levottomaksi. Kiitos! Suojelkoon häntä elämän herra! Minä menen."
"Ooah! Isäni on viisas soturi. Wacondah suojelee häntä sillä matkalla, johon hän aikoo ryhtyä; hän onnistuu."
Molemmat miehet kumarsivat toisilleen vielä kerran, jonka jälkeen poppamies asettui tulen ääreen ja Tiikerikissa lähti majasta.
Mutta jos vanha päällikkö olisi huomannut sen vihamielistä roistomaisuutta ilmaisevan ilmeen, joka eron hetkenä kuvastui poppamiehen kasvoilla, niin hän ei todennäköisesti olisi lähtenyt kylästä.
Juuri kuin Tiikerikissa kevyesti, jota ei olisi luullut hänen ikäiseltään mieheltä, hyppäsi satulaan, aurinko katosi apachialueen korkeitten vuorien taakse ja yö levitti huntunsa aavikon yli.
Kiinnittämättä näköjään huomiotaan pimeän tuloon ukko koukisti polvensa, löysäsi ohjakset ja poistui täyttä neliä.
Ruumis kyyristyneenä ja pää etukumarassa poppamies kuunteli innokkaasti päällikön poisrientävän hevosen yhä heikkenevää kavionkapsetta. Kun kaikki jälleen oli hiljaa, hän nousi vilkkaasti, riemuitsevan hymyn jonkun sekunnin leikkiessä hänen ohuilla, kalpeilla huulillaan, ja hän mutisi voitonriemuisella äänellä tuo ainoan sanan: vihdoinkin! johon epäilemättä sisältyi kaikki ajatukset, mitä hänen sydämensä syvyydessä liikkui.
Sitten hän nousi seisaalleen, meni ulos majasta, asettui muutamien askelten päähän siitä, pani kätensä ristiin rinnan yli ja lauloi matalalla äänellä, surunvoittoisella ja yksitoikkoisella sävelellä apachien valitusta, joka alkaa seuraavilla säkeillä, mitkä tässä esitetään näytteeksi noiden raakalaiskansojen kielestä:
El mebin ni tlacaelantey
Tuzapan Pilco payentzin
Anca maguida coaltzin
Ay guinchey ni pello menchey!
[Olen kadottanut tlacaelantey'ni Pilcon maassa, oi, murhaavat kukkulat, jotka ovat muuttaneet sen varjoksi ja kärpäsiksi.]
Sitä mukaa kuin poppamies jatkoi lauluaan, hänen äänensä tuli vahvemmaksi ja nopeammaksi. Kohta tuli useimmista intiaaniteltoista sotureita, jotka huolellisesti kääriytyneinä puhvelitakkeihinsa hiipivin askelin suuntasivat kulkunsa laulajaa kohti ja astuivat ääneti majaan.
Laulun loputtua poppamies nousi ja kun hän tähyiltyään ympärilleen oli tullut vakuutetuksi siitä, ettei ketään enää ollut tulossa häntä kohti eikä kukaan viivyttelijä enää vastannut hänen merkkiinsä, hän vuorostaan astui majaan ja yhtyi niihin, jotka hän näin omituisella tavalla oli kutsunut koolle.
Näitä miehiä oli luvultaan kaksikymmentä. He seisoivat hiljaa ja liikkumattomina kuin pronssiset kuvapatsaat tulen ympärillä, jonka liekki, lehahtaen heidän tulonsa aiheuttamasta ilmanvedosta, loi synkän kajastuksen heidän tummille miettiville kasvoilleen. Poppamies asettui majan keskelle ja sanoi ääntään koroittaen:
"Asettukoot veljeni neuvottelutulen ääreen!"
Vastaamatta soturit kyyristyivät piiriin tulen ympärille.
Poppamies otti nyt hachestonin eli julkisen kuuluttajan kädestä suuren piipun, jonka koppa oli punaista savea ja kuusi jalkaa pitkä varsi aloepuuta, koristettuna sulilla ja kulkusilla. Hän täytti piipun pestyllä tupakilla, nimeltä morrihé, jota käytetään vain juhlallisissa tilaisuuksissa, minkä jälkeen hän sytytti sen "lääkekepillä", ja poltettuaan minuutin tai kaksi, puhaltaen savun nenänsä kautta, ojensi piipun oikeanpuoliselle naapurilleen; tämä seurasi hänen esimerkkiään, ja piippu kulki siten toiselta toiselle ympäri seurueen, kunnes se taas palasi poppamiehelle.
Tämä kopisti tuhkan tuleen, samalla mutisten matalalla äänellä joitakin sanoja, joita kukaan ei voinut kuulla, minkä jälkeen hän antoi piipun hachestonille, joka poistui vahtimaan ulkopuolelle, ettei kukaan sivullinen voisi saada tietoonsa neuvottelun salaisuuksia.
Syntyi jotenkin pitkä äänettömyys, kylässä vallitsi mitä täydellisin hiljaisuus, mikään ei häirinnyt sen rauhaa ja olisi voinut luulla olevansa sata penikulmaa jokaisesta ihmisasunnosta.
Vihdoin poppamies nousi, pani käsivartensa ristiin rinnalleen ja silmäili rauhallisesti kokoontuneita.
"Avatkoot veljeni korvansa", hän sanoi painavasti, "elämän herran henki on astunut ruumiiseeni, hän sanelee minun rinnastani nousevat sanat. Apachipuhvelien päälliköt, teidän esi-isienne henki on lakannut elähdyttämästä teidän sielujanne. Te ette ole enää niitä peloittavia sotureita, jotka ovat julistaneet valkonaamoille, noille metsästysalueittemme kurjille ja vihatuille anastajille leppymättömän sodan, olette nyt enää vain arkoja antilooppeja, jotka pakenevat gasellin jaloin valkonaamoja, kuullessaan eruhpan, kiväärin, kaukaisen äänen. Te olette vain vanhoja lörpötteleviä akkoja, joille Yorrit, espanjalaiset, antavat hameet. Teidän verenne ei enää virtaa kirkkaana suonissanne ja teidän sydämenne ympärille on kasvanut nahka, peittäen sen kokonaan. Te, jotka muinoin olitte niin urhoollisia ja peloittavia, te olette sallineet itsenne tehtävän valkonaamaisten koirain pelkureiksi orjiksi, koirain, jotka kuljettavat teitä kuin arkoja kaniineja ja pitävät teidät vapisevina katseensa alaisena. Niin puhuu elämän herra. Mitä teillä on hänelle vastattavaa, te apachi-soturit?"
Hän vaikeni nähtävästi odottaen, että joku päälliköistä vuorostaan puhuisi.
Tämän loukkaavan puheen aikana oli suuttumuksen väristys puistattanut intiaaneja, ja heidän oli vain vaikeasti onnistunut hallita tunteittensa purkautumista; mutta heti kun poppamies oli lopettanut puheensa, muuan päällikkö nousi.
"Onko puhveliapachien poppamies tullut hulluksi", hän sanoi jylisevällä äänellä, "koska hän uskaltaa puhua sillä tavoin miehillensä? Laskekoon hän ne punaiset sudenhännät, jotka ovat kiinnitetyt kintereihimme, niin hän saa nähdä, olemmeko mitään vanhoja lörpötteleviä akkoja ja onko esi-isiemme rohkeus sammunut sydämistämme. Mitä merkitsee se, jos Tiikerikissa on valkonaama, kunhan hänen sydämensä vain on apachin? Tiikerikissa on viisas, hän on nähnyt monta talvea, aina ovat hänen antamansa neuvot olleet hyviä."
Poppamies hymyili halveksivasti.
"Veljeni, Valkea Kotka, puhuu hyvin", hän sanoi, "minun asiani ei ole vastata hänelle."
Hän löi käsiään yhteen kolmasti. Muuan soturi tuli sisään.
"Tehköön veljeni", poppamies sanoi hänelle, "neuvostolle selvää siitä toimesta, jonka Tiikerikissa oli viskonut hänelle."
Intiaani astui muutamia askeleita piiriä kohti. Hän kumarsi sitten syvään päälliköille, jotka kaikki suuntasivat katseensa häneen, ja alkoi puhua.
"Tiikerikissa", hän sanoi matalalla ja surullisella äänellä, "oli käskenyt Mustan Kotkan kahdenkymmenen soturin kera asettua väijyksiin sen tien varrelle, jota niiden valkonaamojen täytyi kulkea, joita Kivisydän oli opastavinaan kotiin heidän suuriin kivimajoihinsa. Musta Kotka seurasi hyvin kauan valkonaamoja aavikolla; heidän jälkensä olivat näkyvät ja selvät, heillä ei ollut mitään aseita, eikä siis mikään näyttänyt helpommalta kuin heidän tavoittamisensa. Noin tuntia ennen määrättyä hyökkäyshetkeä Kivisydän saapui yksinään apachisoturien leiriin. Musta Kotka otti hänet vastaan mitä ystävällisimmin ja onnitteli häntä siitä, että hän oli hylännyt Yorrit, mutta Kivisydän vastasi, ettei Tiikerikissa tahtonut hyökättävän valkonaamojen kimppuun, käyden samalla käsiksi Mustaan Kotkaan ja työntäen veitsen hänen sydämeensä, samalla kuin Yorrit, jotka kavalasti olivat lähestyneet leiriä, yllättivät soturit ja surmasivat heidät eruhpoillaan, joita he olivat saaneet Tiikerikissalta, sillä tämä oli itse suunnitellut petoksen, päästäkseen päälliköstä, jonka vaikutusvaltaa hän pelkäsi. Kahdestakymmenestä soturista, jotka olivat sotaretkeltä mukana, on vain kuusi minun kanssani palannut kylään, muut on Kivisydän armottomasti murhannut. Olen puhunut."
Tämän masentavan tiedonannon jälkeen syntyi synkkä hiljaisuus, jonka aiheutti ihmettely ja viha. Se oli tyyntä myrskyn edellä; päälliköt vaihtoivat vihaisia silmäyksiä.
Punaihoiset ovat ehkä miehiä, joiden tunteet nopeimmin vaihtuvat ja joita vihansa vallassa voi helpoimmin ohjata. Poppamies tiesi tämän. Hän oli senvuoksi varma siitä, että pääsisi voitolle sen järkyttävän vaikutuksen jälkeen, jonka intiaanin kertomus oli aiheuttanut.
"No, mitä veljeni nyt ajattelevat Tiikerikissan neuvoista?" hän sanoi.
"Luuleeko Valkoinen Kotka edelleenkin, että hänellä on apachien sydän?
Kuka kostaa Mustan Kotkan kuoleman?"
Kaikki päälliköt nousivat yht'aikaa, heiluttaen nylkyveitsiään. "Tiikerikissa on koira ja pelkuri!" he huusivat. "Apachisoturit kiinnittävät hänen päänahkansa suitsiinsa."
Vain pari kolme päällikköä yritti vastustaa. He tiesivät, että poppamies oli jo kauan piintyneesti vihannut Tiikerikissaa, he tunsivat poppamiehen kavalan luonnonlaadun ja epäilivät että kysymyksessä olevan asian oikea laita oli vääristelty ja muutettu, voidakseen palvella sen miehen kostonpyyteitä, joka oli vannonut tällä tavoin tuhoavansa vihollisensa, kun ei uskaltanut avoimesti hyökätä hänen kimppuunsa.
Mutta näiden äänen tukahdutti helposti muiden intiaanien vimmattu rääkynä. Luopuen siis tällä kertaa hyödyttömästä sanasodasta he poistuivat piiristä ja asettuivat erilleen etäiseen majan nurkkaan, päättäen jäädä välinpitämättömiksi katselijoiksi, vaikkeikaan välinpitämättömiksi niihin päätöksiin nähden, joita neuvosto tekisi.
Intiaanit ovat suuria lapsia, jotka päihtyvät omista sanoistaan ja jotka, kun intohimo heitä hallitsee, unohtavat kaiken varovaisuuden ja kaiken kohtuuden.
Mutta vaikka he nykyisissä olosuhteissa kiihkeästi halusivat kostaa Tiikerikissalle, jota he tällä hetkellä vihasivat yhtä paljon kuin he ennen olivat häntä rakastaneet ja kunnioittaneet, ja vaikka kaikkein väkivaltaisimpia keinoja häntä vastaan esitettiin, niin he kuitenkin ryhtyivät jonkunverran epäillen vanhaa päällikköään vastaan. Syynä siihen oli varsin yksinkertaisesti se, että nämä alkuperäiset ihmiset tuntevat vain yhdenlaisen etevämmyyden, eläimellisen voiman, ja korkeasta ijästään huolimatta Tiikerikissa oli heidän keskensä liiankin hyvin tunnettu voimastaan ja rohkeudestaan, niin että he jonkunlaisella kauhulla odottivat aikomansa teon seurauksia.
Poppamies koetti kaikilla käytettävänään olevilla keinoilla saada heidät vakuutetuksi, ettei mikään ollut helpompaa kuin ottaa Tiikerikissa haltuunsa hänen palatessaan kylään. Poppamiehen suunnitelma oli mainio; jos päälliköt olisivat rohjenneet hyväksyä sen, olisi tulos ollut selvä. Tämä suunnitelma oli seuraava: apachit teeskentelivät olevansa tietämättömiä Mustan Kotkan kuolemasta; Tiikerikissan palatessa heimon luo, otettaisiin hänet vastaan ilonilmauksin, jotta poistettaisiin epäluulot, jos hänellä sattumoisin sellaisia olisi; sitten odotettaisiin kunnes hän nukkuisi ja siepattaisiin hänet kiinni, köytettäisiin varmasti ja sidottaisiin kidutuspaaluun. Kuten näkyy, tämä suunnitelma oli hyvin yksinkertainen, mutta apachit eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan siitä, siinä määrin he pelkäsivät vastustajaansa.
Suurimman osan yötä kestäneen neuvottelun jälkeen tehtiin vihdoin sellainen lopullinen päätös, että heimo purkaisi leirinsä ja tunkeutuisi erämaahan välittämättä enää entisestä päälliköstään.
Mutta nyt lähtivät eri mieltä olevat päälliköt, jotka tähän asti eivät olleet ottaneet osaa edelliseen toimintaan, teltin nurkasta, jonne he olivat vetäytyneet, ja muuan heistä, Tulisilmä nimeltään, puhui toveriensa puolesta ja huomautti, että ne päälliköt, jotka tahtoivat poistua, saivat tehdä niin, mutta etteivät he voineet pakottaa muita noudattamaan tahtoaan; ettei heimolla ollut ketään laillisesti valittua päällikköä; että kukin sai menetellä niinkuin hyväksi näki, mutta etteivät he puolestaan aikoneet mustimmalla kiittämättömyydellä palkita niitä erinomaisia palveluksia, joita Tiikerikissa oli niin monena vuonna tehnyt heimolle, ja etteivät he lähtisi kylästä ennen hänen takaisin tuloaan.
Tämä päätös huolestutti kovin poppamiestä, joka turhaan koetti vastustella sitä; päälliköt eivät tahtoneet kuulla puhuttavan mistään vastaväitteistä, vaan pysyivät lujina tekemässään päätöksessä.
Poppamiehen käskystä, joka jo käyttäytyi kuin hän olisi ollut vastainen heimon tunnustama päällikkö, hachestoni kutsui auringon noustessa soturit koolle kylän torille, ja naiset saivat käskyn purkaa majat, valjastaa ja kuormittaa koirat mahdollisimman pikaista lähtöä varten.
Tämä käsky suoritettiin nopeasti. Paalut temmattiin maasta, puhvelin nahat käärittiin kokoon, talouskalut pakattiin huolellisesti ja pantiin rekiin, joita koirat vetivät.
Mutta erimieltä olevat päälliköt eivät puolestaan olleet toimettomia. Heidän onnistui liittää joukkoonsa useita heimon kuuluisia sotureita, joka vaikutti, että vain kolme neljättäosaa heimosta valmistautui muuttamaan, yhden neljännesosan pysyessä edessään tapahtuvien valmistusten välinpitämättömänä katselijana.
Sillävälin hachestoni antoi poppamiehen viittauksesta lähtömerkin.
Nyt jätti pitkä rivi koirien vetämiä rekiä, lapsiaan kantavien naisten seuraamana, kylän lukuisan soturijoukon saattamana ja luikerteli pian suunnattoman käärmeen tavoin ruohoaavikolla.
Veljiensä kadottua erämaan syvyyteen kokoontuivat ne soturit, jotka olivat pysyneet Tiikerikissalle uskollisina, neuvotteluun, harkitakseen mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä ennen hänen palaamistaan.