XIII.
YÖLLINEN KOHTAUS.
Sillävälin don Fernando Carril kiiti, hevosensa kaulalle kumartuneena, eteenpäin pimeässä kuin haamu. Niiden varovaisuuskeinojen johdosta, joihin hän oli ryhtynyt käärimällä lampaannahkaa hevosensa kavioihin, hän ratsasti ääneti ja nopeasti kuin hurja ajojahti saksalaisissa ballaadeissa, ja ajoi tiehensä kauheat hyeenalaumat lähetessään.
Hän lähestyi huomaamatta joen rantaa, jota pitkin hän pian ratsasti hiljentämättä hevosensa vauhtia, kehoittaen sitä yhä liikkeillään ja äänellään, samalla tähyillen oikealle ja vasemmalle, eteen ja taakse päin. Tätä ratsastusta kenttien poikki kesti kolme tuntia, jona aikana meksikolainen ei suonut puolivillille hevoselleen sekuntiakaan aikaa hengähtää ja lepuuttaa vapisevia jalkojaan.
Päästyään viimein sille paikalle, missä jotenkin kapea joki vieritteli mutaisia laineitaan puuvillapensaiden reunustamien rantojen välissä, meksikolainen pysähtyi, astui selästä keskellä tiheätä metsikköä, ja tultuaan vakuutetuksi olevansa aivan yksin hän tempasi maasta kourallisen ruohoa ja kuivasi sillä hevosensa niin huolellisesti ja innokkaasti, kuin tämän luotettavan ja uskollisen toverin hoidossa voivat tehdä vain miehet, joiden henki joka hetki voi riippua hevosen nopeudesta. Sitten hän otti suitset hevosen päästä, jotta tämä sitä helpommin voisi syödä ympärillään olevaa pitkää ruohoa, minkä jälkeen hän levitti zarapéen maahan, kävi pitkäkseen sille ja sulki silmänsä.
Noin kahden tunnin aikana ei kukaan häirinnyt erämaan hiljaisuutta, ei ainoatakaan ääntä kuulunut yössä. Don Fernando makasi liikkumatta, aivankuin kuollut, pää taaksepäin vasemman käden nojassa ja silmät kiinni.
Nukkuiko hän? Oliko hän valveilla? Ei kukaan voinut vastata näihin kysymyksiin.
Äkkiä pöllön kirkaisu kiiti läpi avaruuden. Don Fernando nousi aivankuin jousen ponnahuttamana, kumartui ja kuunteli silmät taivaaseen päin suunnattuina.
Yö oli pimeä, tähdet levittivät yhä himmeätä ja salaperäistä valoaan maan yli; mikään ei osoittanut päivän lähestymistä.
Kello oli tuskin kaksi aamulla, pöllö on ensimmäinen lintu, joka äänellään tervehtii auringon nousua mutta pöllö ei ilmoita päivän tuloa kolme tuntia aikaisemmin. Huolimatta kuulemansa äänen täydellisestä yhtäläisyydestä meksikolainen epäili. Pian kuului toinen ääni, ja sitä seurasi milt'ei heti kolmas, joka kokonaan haihdutti don Fernandon epäilyn. Hän nousi ja matki kolmasti kalalokin ääntä.
Sama ääni kuului muutamien minuuttien kuluttu joen vastakkaiselta rannalta.
Don Fernando pani taas suitset hevosensa päähän; kääriytyi zarapéehensa, ja tarkastettuaan että aseensa olivat hyvässä kunnossa, hän hyppäsi satulaan jalustimiin koskematta sekä ratsasti jokeen.
Vähän matkan päässä hänen edessään oli poppelien ja puuvillapensasten peittämä saari. Tätä saarta kohti hän suuntasi matkansa, joka ei ollut pitkä, se kesti vain muutamia minuutteja. Pääsy saarelle oli helppo. Hevonen, täysin levänneenä herransa sille suoman kahden tunnin pysähdyksen jälkeen, ui voimakkaasti ja kiipesi ylös loivaa rantaa melkein suoraan vastapäätä lähtöpaikkaa.
Tuskin ratsastaja oli noussut maihin saarelle, kura toinen ratsastaja tuli pensaikosta ja pysähtyi hänestä noin kahdenkymmenen askeleen päähän, huutaen kovalla ja hyvin tyytymättömällä äänellä.
"Sinä viivyttelit kauan, ennenkuin vastasit merkinantooni! Minä aijoin jo ratsastaa tieheni."
"Se olisi ehkä ollut yhtä hyvä", don Fernando vastasi happamesti.
"Vai niin!" toinen sanoi pilkallisella äänellä, "sieltäkö tuuli puhaltaa?"
"Minua liikuttaa varsin vähän mistä se puhaltaa, jollen seuraa sen minulle antamaa vaikutinta. Mutta nyt olen täällä. Mitä tahdotte minusta? Puhukaa ennen kaikkea lyhyesti, sillä minulla on vain hyvin vähän aikaa käytettävissä."
"Herra varjele! Sangen tärkeät edut kutsuvat siis varmaankin sinua sinne, mistä tulet, koska sinulla on niin kiire palata."
"Kuulkaahan, Tiikerikissa", meksikolainen vastasi kuivasti ja suoraan, "jos olette niin itsepintaisesti pyytäneet minua tänne lausuaksenne minulle vain pistopuheita ja ivasanoja, niin minun on tarpeetonta jäädä tänne kauemmaksi aikaa. Hyvästi siis!"
Näin sanoen don Fernando teki liikkeen, aivankuin olisi aikonut kääntyä ja lähteä saarelta.
Tiikerikissa, sillä hänen puhuttelemansa oli juuri tuo omituinen henkilö, tarttui äkkiä pistooliinsa ja viritti hanan.
"Tuli ja leimaus!" hän sanoi, "jos liikahdat, niin ajan luodin kallosi läpi!"
"Kylläpä te lörpöttelette!" toinen vastasi ilkkuen; "ja mitä minä tekisin sillä aikaa? Lakatkaa uhkailemasta, muutoin tapan teidät kuin koiran."
Yhtä nopealla liikkeellä kuin Tiikerikissakin hän oli virittänyt pistoolinsa hanan ja suunnannut piipun vastustajaansa kohti.
Tiikerikissa pisti nauraen aseensa vyöhön takaisin.
"Uskaltaisitko sinä tehdä niin?" hän sanoi.
"Ettekö tiedä, että minä uskallan mitä tahansa?" meksikolainen vastasi.
"Olemme hukanneet kylliksi aikaa; jutelkaamme", ukko sanoi hypäten hevosen selästä.
"Niin, tehkäämme niin. Mitä tahdotte minusta?" don Fernando vastasi, hypäten hänkin hevosen selästä.
"Miksi olet pettänyt minut, ja miksi olet kääntynyt minua vastaan sen sijaan, että olisit auttanut minua, kuten velvollisuutesi olisi ollut."
"Minä en ole velvoittanut itseäni mihinkään teidän suhteenne, päinvastoin olen jyrkästi kieltäytynyt tuosta tehtävästä, jonka te välttämättä tahdoitte uskoa minulle."
"Etkö olisi voinut jäädä puolueettomaksi ja antaa noiden ihmisten joutua valtaani?"
"En, kunniani velvoitti minut puolustamaan heitä."
"Kunniasi?" Tiikerikissa sanoi pilkallisesti hymyillen.
Meksikolainen punehtui ja hän rypisti kulmakarvojaan, mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi kylmästi:
"Vieraanvaraisuus on pyhä aavikolla, sen oikeudet eittämättömät; henkilöt, joiden oppaana olin, olivat itse asettuneet suojelukseeni; hylätä heidät tai jättää puolustamatta heitä olisi ollut heidän pettämistään; te olisitte itsekin menetellyt niin."
"Ei maksa ollenkaan vaivaa palata tähän kysymykseen; päättyneestä asiasta ei keskustella, siihen mukaannutaan. Miksi et palannut luokseni?"
"Siksi että pidin parempana jäädä San-Lucariin."
"Niin, sivistyselämä viehättää sinua vastustamattomasti, se kaksinaisosa, jota sinä näyttelet omalla uhallasi ja vastuullasi, hurmaa sinua, käsitän sen. Don Fernando Carril otetaan avoimin sylin vastaan Meksikon korkeammissa seurapiireissä. Mutta, usko minua, lapseni, varo, ettei seikkailunhaluinen henkesi johda sinua johonkin tyhmyyteen, josta Kivisydämen koko uskaliaisuus ei voisi sinua pelastaa."
"Minä en ole tullut tänne saamaan neuvoja."
"Se on totta, mutta minun velvollisuuteni on antaa sinulle neuvoja, joita et ole tullut hakemaan. Vaikka pysynkin erämaassa, en kadota hetkeksikään sinua näkyvistäni; tunnen kaikki liikkeesi, tiedän kaiken mikä sinua koskee."
"Mitä tuo vakoilu hyödyttää?" don Fernando huomautti ylpeästi.
"Jotta saisin tietää, voinko yhä edelleenkin luottaa sinuun."
"No, mitä olette nyt saanut tietää minusta?"
"En mitään muuta kuin hyvää; toivoisin vain, että sanoisit minulle suoraan millä kannalla olemme tänään."
"Teidän vakoojannehan ilmoittavat teille minun pienimmätkin tekoni."
"Niinpä kyllä, nimittäin ne, mitkä koskevat sinua henkilökohtaisesti. Siten tiedän esimerkiksi, ettet ole vielä uskaltanut esitellä itseäsi don Pedro de Lunalle", Tiikerikissa sanoi ivallisella äänellä.
"Se on totta, mutta huomenna käyn hänen luonaan."
Tiikerikissa kohautti halveksivasti olkapäitään.
"Puhukaamme vakavista asioista", hän taas sanoi, "millä kannalla olemme?"
"Olen täsmälleen noudattanut ohjeitanne. Kaksi vuotta sitten esiinnyttyäni ensi kerran San-Lucarissa, en ole koko tänä aikana lyönyt laimin mitään tilaisuutta solmia tuttavuuksia, jotka vast'edes tulevat olemaan teille hyödyllisiä. Vaikka hyvin harvoin näyttäydynkin kylässä ja viivyn vain vähän aikaa, luulen kuitenkin saavuttaneeni päämäärän, jota tarkoititte antaessanne minulle ohjeenne. Minua ympäröivä salaperäinen verho on hyödyttänyt minua enemmän kuin olen uskaltanut toivoakaan: minä olen voittanut puolelleni suurimman osan varuspaikan vaqueroja ja leperoja, melkein kaikki oikeita maantierosvoja, mutta voin luottaa heihin jok'ainoaan, he ovat minulle uskollisia ja nuo ihmiset tuntevat minut vain nimellä don Fernando Carril."
"Tiesin sen", Tiikerikissa sanoi.
"Vai niin!" meksikolainen vastasi, katsahtaen raivoisasti ukkoon.
"Olenhan sanonut sinulle, etten ole kadottanut sinua näkyvistäni."
"Niin, mitä minun yksityisiin asioihini tulee."
"Lyhyesti, aika on tullut niittää mitä olemme kylväneet noiden rosvojen joukossa, jotka paremmin kuin punanahat, joihin en uskalla täysin luottaa, palvelevat meitä maamiehiään vastaan, tuntemalla espanjalaiset menettelytavat ja osaamalla kätevästi käyttää ampuma-asetta. Nyt sinun osasi noiden lurjusten kanssa on loppumassa ja minun alkaa; minun täytyy asettua suoranaiseen yhteyteen heidän kanssaan."
"Kuten haluatte. Kiitän teitä, että vapautatte minut olemasta vastuussa toimesta, jonka tarkoitusta ette milloinkaan ole pitänyt soveliaana uskoa minulle. Suurimmalla ilolla saatan teidät tilaisuuteen neuvotella suoraan niiden heittiöidea kanssa, jotka olen ottanut palvelukseenne."
"Käsitän syyt, jotka vaikuttavat, että haluat saada takaisin vapautesi; ja minä hyväksyn ne sitäkin mieluummin, kun itse juuri olen ensiksi herättänyt sinussa toivon tehdä lähempää tuttavuutta don Pedro de Lunan ihastuttavan tyttären kanssa."
"Ei sanaakaan enää tästä!" don Fernando huudahti kiivaasti. "Vaikka tähän asti olenkin antanut teidän johdattaa minua ja sokeasti totellut käskyjänne, niin on nyt tullut hetki, jolloin meidän on selvästi ja tarkasti määrättävä suhteemme, jotta kaikki väärinkäsitykset vast'edes olisivat mahdottomia. Yksin tämä asia on minulle ollut kyllin ratkaiseva noudattaakseni tänä yönä kutsuanne."
Tiikerikissa silmäili nuorta miestä hyvin tutkivasti ja vastasi hetken kuluttua:
"Puhu sitten, mieletön, joka et näe jalkojesi edessä aukenevaa kuilua, puhu, minä kuuntelen."
Don Fernando seisoi pää painuksissa ja silmät maahan luotuina muutamia silmänräpäyksiä, hiljaa nojaten erään poppelin oksaiseen runkoon.
"Tiikerikissa", hän viimein sanoi, "minä en tiedä kuka te olette tai mistä syystä olette luopunut sivistyneestä elämästä vetäytyäksenne erämaahan ja omaksuaksenne intiaanien tavat, enkä tahdo sitä tietääkään. Kukin ihminen on itse vastuunalainen teoistansa ja on velvollinen tekemään siitä tiliä vain omalletunnolleen. Mitä minuun itseeni tulee, ette milloinkaan sanallakaan ole minulle ilmoittanut syntymäseutuani tai perhettä, johon kuulun. Vaikka te olette kasvattanut minut ja minä, niin pitkälle kuin muistini ulottuu, en voi muistaa nähneeni ketään muuta miestä luonani kuin teidät, niin epäilen kuitenkin, että välillämme on mitään sukulaisuutta; jos olisin teidän poikanne tai vaikkapa vain kaukainen sukulaisenne, niin on minusta selvää, että minulle antamanne kasvatus olisi ollut aivan toisenlainen kuin se, jonka teidän nimenomaisen määräyksenne mukaan nyt olen saanut."
"Mitä tarkoitat, onneton? Mitä nuhteita aijot antaa minulle?" ukko keskeytti vihaisin elein.
"Älkää keskeyttäkö minua, Tiikerikissa, antakaa minun sanoa ajatukseni kokonaan", meksikolainen vastasi surullisesti. "Minä en nuhtele teitä ollenkaan, mutta aina siitä saakka kun te pakotitte minut don Fernando Carrilin nimellisenä sekaantumaan sivistyksen pyörteisiin, olen vastoin tahtoani ja luultavasti vastoin teidänkin tahtoanne saanut tietää koko joukon asioita, silmäni ovat avautuneet; olen käsittänyt kahden sanan merkityksen, joiden sisällöstä en tähän asti ole tiennyt mitään. Nämä eivät ole muuttaneet luonnonlaatuani, vaan kyllä sitä valoa, missä tähän asti olen katsellut asioita ja oloja, sillä jossakin tarkoituksessa, jota en voi enkä tahdo aavistaa, te olette aina varhaisimmasta lapsuudestani asti koettanut minussa kehittää kaikkia pahoja, sydämessäni itäviä intohimoja ja huolellisesti tukahduttaa kaikki hyvät ominaisuudet, joita minulla, ellei tuota järjestelmää olisi käytetty, olisi kerran ollut. Sanalla sanoen, minä tunnen nyt hyvän ja pahan, tiedän, että kaikki teidän tähänastiset harrastuksenne ovat tarkoittaneet tehdä minusta villipedon. Oletteko onnistuneet? Sen tulevaisuus näyttää. Niistä tunteista päättäen, jotka kiehuvat sydämessäni, puhuessani kanssanne, pelkään, ettette ole saavuttaneet tavoittamaanne tarkoitusta. Joka tapauksessa en enää tahdo olla orjananne, olen liian kauan ollut aseena kädessänne niiden tehtävien suorittamiseksi, joiden merkitystä en ole käsittänyt. Itse olette yhä uudelleen vakuuttanut minulle, ettei mitään perhesiteitä ollut olemassa yhteiskuntien luonnollisessa tilassa, että ne olivat sivistyksen keksimiä mielettömiä ennakkoluuloja, ettei kellään ihmisellä ollut oikeutta pakottaa toista noudattamaan hänen tahtoaan, että voimakas mies oli se, joka kulki läpi elämänsä vapaana, ilman ystäviä ja sukulaisia ja tunnustamatta mitään muuta mahtia kuin oman tahtonsa. No niin, näitä oppeja, joita te niin kauan olette minuun istuttanut, minä alan tästä päivästä lähtien käytännössä toteuttaa, huolimatta siitä olenko minä nyt don Fernando Carril, meksikolainen maanviljelijä, tai Kivisydän, mehiläismetsästäjä. Koroittaen, teidän oman ohjeenne mukaan, kiittämättömyyden hyveeksi, minä otan vapauteni ja itsenäisyyteni takaisin teihin nähden enkä tunnusta enää teille oikeutta vaikuttaa ollenkaan elämääni hyvässä tai pahassa. Minä vaadin tästä lähtien saada seurata omia mielijohteitani, viskatkoon ne minut mihin olosuhteisiin tahansa."
"Mene, lapsi", Tiikerikissa vastasi ivallisesti hymyillen, "tee kuten tahdot. Mutta kuinka tahansa menetteletkin, niin sinä kuulut kuitenkin minulle, tahdot tai et. Sen saat nähdä varsin pian. Mutta minä en ole vihainen sinulle siitä, että olet siten lausunut mielipiteesi. Et sinä ole puhunut, vaan intohimosi. Minä olen vanha, Fernando, mutta en niin vanha, että olisin unohtanut nuoruuteni. Rakkaus on valloittanut sydämesi. Kun se on kokonaan sinut kärventänyt, niin sinä palaat taas erämaahan, sillä silloin sinä vasta oikein käsität minkälaista todellisuudessa on se elämä, johon olet astunut, sinä taitamaton lapsi parka! Ettei mies ole siinä maailmassa muuta kuin höyhen, jota intohimojen tuuli heittelee joka taholle, ja että se, joka luulee olevansa väkevin, tulee rakkauden heikontavan tuulen puhaltaessa yhtä heikoksi kuin luomisen heikoin ja kurjin olento. Mutta riittää jo siitä. Sinä tahdot olla vapaa, ole sitten; mutta ensiksi sinun on tehtävä minulle tarkka tili siitä tehtävästä, jonka olen sinulle antanut."
"Olen valmis tekemään sen. Menkää minun puolestani noiden vaquerojen luo. Tämä timantti", hän lisäsi, vetäen sormuksen sormestaan, "on oleva passina. He ovat varuillaan, kun näytätte tämän sormuksen, niin he tottelevat teitä kuin minua itseäni."
"Missä nuo miehet tavallisesti oleskelevat?"
"Te tapaatte heidät parhaiten pienessä kapakassa uudessa San-Lucarin kylässä. Mutta aijotteko todellakin uskaltaa lähteä presidioon?"
"Epäilemättä. Nyt vain sananen: voinko minä, huolimatta siitä mitä äsken sanoit minulle, luottaa sinuun, kun toiminnan hetki on tullut?"
"Kyllä, jos se, mitä aijotte tehdä, on oikein."
"Ahaa! Sinä alat jo asetella ehtojasi."
"Olenhan sanonut sen teille! Tahdotte kenties mieluummin, että pysyn puolueettomana?"
"En, minä tarvitsen sinua. Sinä asut luultavasti siinä talossa, jonka olet ostanut itsellesi. Luotettava mies ilmoittaa sinulle joka päivä, mitä tapahtuu, ja kun hetki on tullut, olen vakuutettu siitä, että sinä olet luonani."
"Kenties. Joka tapauksessa teette, uskokaa minua, viisaimmin ettette luota siihen."
"Minä päinvastoin luotan siihen, ja teen niin seuraavista syistä: nyt sinä olet keskellä intohimojen tulta ja luonnollisesti tuntuu harkinnassasi niiden tunteiden vaikutus, jotka hallitsevat sinua, mutta kuukauden kuluessa tapahtuu välttämättä, että sinä joko onnistut, jossa tapauksessa kyllästyminen seuraa tyydytettyä rakkautta ja silloin tulet iloiseksi saadessasi palata erämaahan, tai sinä et onnistu, ja silloin mustasukkaisuus ja loukattu ylpeys kehoittavat kostamaan, jossa tapauksessa sinä ilolla tartut tarjoamaani tilaisuuteen saada tehdä niin."
"Minä huomaan valitettavasti, ettemme me enää tule ymmärtämään toinen toisiamme", meksikolainen vastasi surullisesti hymyillen. "Te puhelette yhä huonojen intohimojen kannalta, ihmisiä kohtaan tuntemanne sammumattoman vihan johdosta ja sen halveksumisen takia, jota tunnette koko ihmiskuntaan nähden, jotavastoin minä vain tahdon kuunnella hyviä tunteitani ja antaa niiden johdattaa minua."
"Hyvä, hyvä, lapsi kulta; minä annan sinulle kuukauden, saattaaksesi pienen rakkausjuonesi loppuun. Tämän ajan kuluttua palaamme taas tähän keskusteluun. Hyvästi!"
"Hyvästi! Menettekö nyt presidioon?"
"En, minä palaan kylääni. Siellä on minulla myös pieni asia selvitettävänä, sillä, ellen varsin paljon erehdy, on siellä tapahtunut paljon minun poissa ollessani."
"Pelkäättekö jotakin kapinaa valtaanne vastaan?"
"Minä en sitä pelkää, minä toivon sitä", ukko vastasi salaperäisesti hymyillen.
Sanottuaan vielä kerran jäähyväiset nuorelle miehelle, ukko nousi taas hevosen selkään ja katosi metsään. Don Fernando viipyi jonkun hetken syviin mietteisiin vaipuneena, kuunnellen koneellisesti kavioiden kapsetta, joka etääntyi ja tuli joka hetki yhä heikommaksi ja heikommaksi.
Kun kaikki vihdoin taas oli aivan hiljaa, niin nuori mies käänsi päänsä siihen suuntaan saarta, jonne Tiikerikissa oli mennyt.
"Mene", hän mutisi kolkolla äänellä, "mene, villipeto, joka luulet, etten ole arvannut suunnitelmiasi. Minä kaivan jalkaisi alle miinan, joka räjähtäissään nielee sinut! Minä petän sinun odotuksesi. Tehdäkseni tyhjäksi sinun häpeälliset suunnitelmasi minä teen enemmän kuin ihminen voi tehdä!"
Hän palasi hitaasti hevosensa luokse ja nousi jälleen satulaan.
"Kello on kolme", hän sanoi tarkastaen taivasta, jossa tähdet alkoivat sammua. "Minulla on hyvin aikaa."
Mentyään taas joen poikki hän suuntasi matkansa don Estevanin ranchoa kohti ja alkoi taas huimaavan matkansa erämaan halki.
Kyllikseen levännyt hevonen lensi eteenpäin. Päivä alkoi valjeta, kun hän taas oli ranchossa. Kaikki oli hiljaa talossa, jonka asukkaat näyttivät olevan syvään uneen vaipuneet. Don Fernando henkäisi tyytyväisenä. Hänen yöllinen matkansa oli pysynyt salassa.
Hän otti satulan hevosensa selästä, pyyhki sen huolellisesti, poistaakseen kaikki matkan jäljet ja talutti hevosen vajaan. Ennenkuin hän päästi sen valloilleen hän poisti lampaannahat kavioista, jonka jälkeen hän vei sen sisään, sulki huolellisesti portin ja meni parvekkeelle.
Juuri kun hän valmistautui jälleen kapuamaan riippumattoonsa, hän huomasi miehen, joka olkapäätään ovipieleen nojaten ja jalat ristissä huolettomasti poltteli maissiolkisavukettaan.
Don Fernando hätkähti ja peräytyi askeleen, tuntiessaan isäntänsä.
Mies oli todellakin don Estevan Diaz. Vähääkään kummastelematta tämä otti savukkeen suustaan, puhalsi ilmaan valtavan savupilven ja virkkoi metsästäjälle mitä kohteliaimmalla äänellä:
"Olette varmaankin väsynyt tänä yönä tekemänne pitkän matkan jälkeen.
Tahdotteko jotakin virvoketta?"
Don Fernando, hämmentyneenä siitä kylmäverisyydestä, millä tämä kysymys esitettiin, epäröi hetkisen.
"Minä en ymmärrä, caballero", hän änkytti.
"Mitä sitten?" toinen vastasi. "Pyh, on turhaa näytellä tietämätöntä. Ei maksa vaivaa koettaa johtaa minua harhaan, vakuutan teille; tiedän kaikki."
"Kuinka? Te tiedätte kaikki? Mitä tiedätte sitten?" kysyi nuori mies, joka tahtoi tietää kuinka pitkälle don Estevanin tiedot ulottuivat.
"Tiedän", majordomo vastasi, "että nousitte makuultanne, satuloitte hevosenne ja lähditte erään ystävänne luo, joka vartoi teitä los Pavos-saarella."
"Vai niin", don Fernando vastasi kiukkuaan pidätellen, "te olette siis seurannut minua?"
"Herran tähden, totta kai! Minulla on tapana arvella, ettei henkilö, joka koko päivän on istunut hevosen selässä, huvikseen lähde matkalle, johon kuluu koko yö, etenkään sellaisessa seudussa kuin se, missä olemme, joka yleensä on jotenkin vaarallinen päivälläkin ja erittäin vaarallinen yön tullen. Siis, koska olen luonteeltani hyvin utelias…"
"Niin olette ruvennut vakoojaksi!" meksikolainen keskeytti kiivaasti.
"Hyi, caballero, millaisia sanontatapoja te käytättekään! Minäkö vakoojaksi? ah, niin en luule, mutta koska ainoa keino saada tietää mitä haluaa tietää, on kuunteleminen, minä kuuntelen niin usein kuin voin; siinä kaikki."
"Niinmuodoin olette ollut läsnä keskustelussa, joka minulla oli los
Pavos-saarella?"
"En tahdo salata sitä, caballero; vieläpä olin varsin lähelläkin teitä."
"Ja olette kaiketi kuullut joka sanan, kuin vaihdoimme keskenämme?"
"Oh, niin, melkein", don Estevan vastasi hymyillen yhä.
Don Fernando liikahti, aivankuin heittäytyäkseen majordomon kimppuun, mutta tämä hillitsi häntä niin voimakkaalla otteella, ettei don Fernando ollut sellaista kuvitellutkaan, ja lausui hänelle, yhä samalla rauhallisella tavalla, kuin tähänkin asti:
"Oh hoh! Kies'avita! Tehän olette minun vieraani. Hetkinen vain, tuhat tulimmaista! Tuohon ehdimme sitten kyllä, jos tarvitaan."
Talttuen tahtomattaankin siitä äänestä, jolla nämä sanat lausuttiin, meksikolainen peräytyi askeleen, pani käsivartensa rinnan yli ja katsoi don Estevania suoraan silmiin.
"Minä odotan", hän sanoi.
XIV.
DON ESTEVAN DIAZ.
Jonkun silmänräpäyksen molemmat miehet seisoivat siten vastakkain, tarkastaen toisiaan luihun sitkeästi, kuten kaksintaistelijat, jotka vaanivat sopivaa tilaisuutta hyökätäkseen toistensa kimppuun.
Vaikka don Estevanin kasvot olivatkin liikkumattomat, niin hänen katseessaan oli kuitenkin surumielisyyden leima, jota hän turhaan koetti salata.
Käsivarret ristissä, pää pystyssä, kulmakarvat rypyssä, huulet vääntyneinä vihasta, joka kihisi hänen sisässään ja jota hän koetti pidätellä, don Fernando odotti nuoren miehen ensimmäisiä sanoja, saadakseen selville, alkaisiko hän heti hyökkäyksensä vai olisiko tyytyvinään niihin anteeksipyyntöihin, joita toinen luultavasti valmistautui hänelle tekemään.
Vähitellen oli tullut yhä valoisampi, taivas säteili komeana, sateenkaaren kaikissa väreissä, taivaanranta liekehti ja aurinko, vaikkei se vielä ollutkaan noussut, ilmoitti, että se pian kohoaisi ja välkkyvillä valovirroillaan korvaisi sen himmeän valonhohteen, joka kaihomielisesti tuikki muutamista tähdistä, joita vielä näkyi tummansinisellä taivaalla.
Tuhansia väkeviä lemuja nousi maasta ja aamutuuli, joka kohisten kulki tuuheita puidenlatvoja pitkin, kokosi suunnattomiin pyörteisiin sumun, joka lepäsi joella.
Viimein don Estevan päätti katkaista äänettömyyden, joka alkoi tuntua yhtä tukalalta hänelle kuin toisellekin.
"Tahdon olla suora teitä kohtaan, caballero", hän sanoi. "Olen kuullut joka sanan keskustelustanne Tiikerikissan kanssa; huomaatte siis että minulla on nyt varsin hyvät tiedot ja että tiedän, että don Fernando Carril ja Kivisydän, mehiläismetsästäjä, on sama henkilö."
"Niin", meksikolainen vastasi katkerana, "huomaan, että te olette kokenut vakoilutaidossa, jonka ikävän toimen olette itsellenne valinnut, caballero."
"Kuka tietää? Kenties olette, ennenkuin keskustelumme on lopussa, muuttanut mielipidettänne, caballero."
"Epäilen sitä. Mutta sallikaa minun huomauttaa, että teillä on eriskummallinen tapa osoittaa vieraanvaraisuutta niitä vieraitanne kohtaan, joita Jumala teille lähettää."
"Sallikaa minun selittää ensin, ja sittenkuin olette kuullut, mitä minulla on sanottavaa, minä olen valmis, caballero, antamaan teille kaiken hyvityksen, minkä voitte vaatia minulta, jos silloin luulette voivanne pysyä vaatimuksessanne."
"Puhukaa sitten, ja tehkäämme tavalla tai toisella loppu asiasta", don Fernando vastasi kärsimättömästi. "Aurinko on ollut nousseena vähän aikaa ja minä kuulen jo väen puhuvan ja liikkuvan ranchossanne, eikä viipyne kauan, ennenkuin he näyttäytyvät ja läsnäolollaan tekevät kaiken selvittelyn välillänne mahdottomaksi."
"Olette oikeassa, meidän täytyy päästä loppuun. Mutta koska minä, yhtähyvin kuin tekin, pidän tärkeänä, ettei meitä häiritä, niin tulkaa mukaani. Minulla on teille niin paljon puhuttavaa, ettei sitä voi kertoa täällä."
Don Fernando seurasi mukana vähääkään vastaan väittämättä. He menivät vajaan ja satuloivat hevosensa.
"Nouskaamme nyt selkään ja ratsastakaamme ruohoaavikolle, jossa parhaiten voimme rauhassa keskustella", don Estevan sanoi hypäten satulaan.
Tämä nuoren miehen ehdotus miellytti meksikolaista sitäkin enemmän, kun se soi hänelle jälleen toimintavapauden ja antoi hänelle varman keinon kostaa loistavasti majordomolle, jos tällä, kuten hän arveli, oli aikomus tehdä pilkkaa hänestä.
Vastaamatta hän nousi vuorostaan satulaan, ja molemmat poistuivat rinnakkain ranchosta, virkkamatta enää sanaakaan.
Aamu oli herttainen. Häikäisevä aurinko valoi lämpimän sädetulvan maiseman yli ja pani piikivet tiellä välkkymään kuin timantit. Linnut livertelivät iloisesti puiden latvoissa. Vaquerot ja peonit hajaantuivat joka taholle, vieden hevosia ja karjaa haciendasta laidunmaille. Maisema elostui joka hetki ja tuli aivan toisen, iloisemman näköiseksi kuin se oli ollut yöllä.
Jatkettuaan ratsastustaan noin tunnin ajan, molemmat miehet saapuivat puoleksi hävinneeseen ja asumattomaan ranchoon, joka sentään köynnöskasvien ympäröimänä ja melkein kokonaan kukkien ja ruohon peittämänä tarjosi miellyttävän suojapaikan kuumuutta vastaan, joka, vaikk'ei päivä ollutkaan vielä varsin pitkälle ehtinyt, kuitenkin jo oli hyvin painostava.
"Pysähtykäämme tähän", don Estevan sanoi, ensi kerran katkaisten äänettömyyden heidän lähdettyään hänen asunnostaan, "meidän olisi vaikea löytää miellyttävämpää levähdyspaikkaa."
"Niin, pysähtykäämme", don Fernando vastasi välinpitämättömästi. "Minusta on yhdentekevää missä paikassa viimeinkin aijotte antaa minulle pyytämäni selityksen, edellyttäen, että tuo selitys on lyhyt ja vilpitön."
"Vilpitön se tulee olemaan, sen vannon kunniani kautta; lyhyt, sitä en voi taata, sillä minulla on teille kerrottavana pitkä ja surullinen kertomus."
"Minulle? Ja missä tarkoituksessa, jos sallitte kysyä? Mitä minun tarvitsee sitä tietää? Sanokaa minulle vain…"
"Anteeksi", don Estevan keskeytti, hypäten hevosen selästä, "se, mitä minulla on teille kerrottavana, koskee teitä enemmän kuin luulettekaan. Saatte siitä heti todisteen."
Don Fernando kohautti olkapäitään ja hyppäsi maahan.
"Te olette hölmö, Jumala paratkoon!" hän sanoi. "Koska niin hyvin kuulitte keskustelumme viime yönä, niin pitäisi teidän ainakin tietää, että minä olen vieras täällä ja että kaiken mitä tällä seudulla tapahtuu, täytyy hyvin vähän liikuttaa minua."
"Kuka tietää?" don Estevan vastasi miellyttävästi heittäytyen maahan ja tyytyväisesti huoahtaen.
Samoin teki myös don Fernando, jonka uteliaisuus tahtomattaankin alkoi herätä.
Heti kun molemmat miehet loikoivat pitkänään maassa don Estevan loi läpitunkevan katseen seuralaiseensa.
"Minä rupean puhumaan doña Hermosasta", hän sanoi äkkiä.
Ällistyneenä näistä odottamattomista sanoista meksikolainen tunsi punastuvansa, vaikka hän koettikin kaikin keinoin hillitä itseään.
"Vai niin", hän sanoi murtuneella äänellä, "doña Hermosasta, don Pedro de Lunan tyttärestä, eikö niin?"
"Samasta; sanalla sanoen siitä nuoresta tytöstä, jonka hengen vain muutamia päiviä sitten pelastitte."
"Mitä hyödyttää muistuttaa minua siitä tapahtumasta? Jokainen olisi minun sijassani menetellyt aivan samalla tavalla."
"Mahdollisesti; mutta minä luulen, tarvitsematta joutua epäilijän asemaan, että te erehdytte. Mutta teihin nähden ei olekaan kysymys siitä. Te olette, sanon, muutamia päiviä sitten pelastanut doña Hermosan hirvittävästä kuolemasta! Ensi hetkessä te, tahtomattanne noudattaen salaista ylpeydentunnettanne, äkkiä erositte hänestä, päättäen palata takaisin erämaahan ja olla enää tapaamatta häntä, joka oli niin paljon velkaa teille."
Ihmetellen ja samalla äkeissään siitä, että huomasi ajatuksensa niin hyvin paljastetuksi, don Fernando keskeytti äkkiä don Estevanin puheen.
"Olisi todellakin parempi, caballero", hän sanoi lyhyesti, "jos tahtoisitte olla hyvä ja päästä pyytämääni selitykseen, kuin antautua arveluihin, tosin varsin nerokkaisiin, mutta joilla on se vika, että ne ovat aivan perusteettomia."
Don Estevan hymyili hienosti ja teki lopullisen päätöksensä.
"Oh, paras don Fernando", hän sanoi, "ei teidän maksa vaivaa koettaa pettää minua, kaikki kieltäminen on sen vuoksi hyödytöntä. Te olette nuori ja te olette kaunis. Viettäen elämäänne erämaalla te ette vielä tunne inhimillisten tunteiden alkeitakaan. Te ette ole voinut nähdä doña Hermosaa rankaisematta. Hänet nähdessänne on sydämenne värähtänyt rinnassanne, uusia ajatuksia on herännyt mielessänne ja valloittaneet aivonne, ja jättäen kaiken, välittämättä mistään muusta teillä on ollut vain yksi päämäärä, halu nähdä jälleen tuo nuori tyttö, joka ilmestyi teille kuin unessa ja teki tähänastisen rauhallisen elämänne levottomaksi. Te olette tahtonut nähdä hänet taas, vaikkapa vain minuutin, sekunnin ajan."
"Se on totta", don Fernando mumisi tahtomattaankin totuuden voiman valtaamana. "Niin, kaiken, mitä te nyt niin laajasti kuvailitte, minä myönnän. Saadakseni vain vilaukseltakaan nähdä edes tuon nuoren tytön vaatteiden liepeet, antaisin ilolla henkeni. Mutta miksi minä olen sellainen? Sitä yritän turhaan käsittää."
"Ja ette luultavasti tule milloinkaan käsittämään, ellen minä auta teitä. Teidän kaltaisessanne miehessä, joka on kasvatettu yhteiskuntaolojen ulkopuolella, jonka elämä tähän asti on ollut vain alituista taistelua joka päivän välttämättömimmistä tarpeista ja joka tähän asti on käyttänyt ainoastaan ruumiillisia voimiaan, saamatta milloinkaan aikaa ajatella muuta kuin metsästystä ja sotaa, koska teidän henkiset ominaisuutenne uinailivat teissä, niin ettette tietänyt niiden voimasta, sellaisessa miehessä rakkaus välttämättä aiheuttaa muutoksen, jonka seuraukset tällä hetkellä ilmenevät teissä, toisin sanoen te rakastatte tai olette alkamaisillanne rakastaa doña Hermosaa."
"Luuletteko niin?" hän vastasi teeskentelemättä. "Sitäkö siis sanotaan rakkaudeksi? Oh, siinä tapauksessa", hän sanoi enemmän itsekseen kuin majordomolle, "aiheuttaa se sangen suurta tuskaa."
Don Estevan katsoi hetkisen häneen surun sekaisella säälillä ja jatkoi:
"Seurasin teitä viime yönä, koska käytöksenne tuntui minusta epäilyttävältä ja salainen pelko aiheutti minut olemaan varuillaan teidän suhteenne. Piiloutuneena pensastoon vain kahden askeleen päässä siitä paikasta, jossa keskustelitte Tiikerikissan kanssa, olen kuullut jokaisen sananne. Ajatukseni teistä on muuttunut, olen huomannut, sallikaa minun sanoa se suoraan, että te olette mainettanne parempi ja että olisi väärin pitää teitä rosvona, kuten tuota toista, jonka seurassa olitte. Se jyrkkä ratkaiseva tapa, jolla hylkäsitte hänen ehdotuksensa, on osoittanut minulle, että teillä on sydän paikallaan. Silloin päätin asettua puolellenne ja auttaa teitä siinä taistelussa, johon valmistauduitte ryhtymään tuota miestä vastaan, joka aina tähän päivään asti on ollut pahana henkenänne ja jonka turmeleva vaikutus niin surullisen raskaasti on painanut nuoruuttanne. Siinä syy miksi olen puhunut teille tällä tavoin, sen vuoksi juuri olen kuljettanut teidät tänne voidakseni selittää teille kaiken. Kas tässä", hän lisäsi, "tässä on käteni, tahdotteko tarttua siihen? Se on ystävän, veljen käsi."
Don Fernando nousi ja tarttui vilkkaasti niin rehellisesti hänelle ojennettuun käteen, pudistaen sitä monta kertaa.
"Kiitos!" hän sanoi. "Kiitos ja suokaa anteeksi! Mutta minä olen, kuten sanotte, villi ja epäilen kaikkea. Olen arvostellut väärin teidän jaloa luonnettanne."
"Älkäämme enää puhuko siitä asiasta. Kuulkaahan, en tiedä mistä tämä ajatus on johtunut mieleeni, mutta minä epäilen, että Tiikerikissa on don Pedro de Lunan leppymätön vihollinen. Hän aikoi, siitä olen vakuutettu, tehdä teistä aseen johonkin julmaan suunnitelmaan hacienderon perhettä vastaan."
"Tuo ajatus on johtunut minunkin mieleeni", huomautti metsästäjä. "Tiikerikissan omituinen käytös sillä aikaa kuin don Pedro ja hänen tyttärensä olivat hänen luonaan, se ansa, jonka hän heille asetti ja johon he ilman minua olisivat joutuneet, on herättänyt epäluuloani. Te olette itse kuullut moitteen, jonka sain viime yönä. Ah, onpa parasta hänen olla varuillaan."
"Älkäämme hätiköikö!" don Estevan huudahti. "Olkaamme päinvastoin varovaisia; antakaa Tiikerikissan suunnitelmien, olkoon ne minkälaisia tahansa ensin selvitä, jotta tietäisimme millä tavalla niitä olisi vastustettava."
"Niin, olette oikeassa, niin on parempi. Pian hän tulee presidio de San-Lucariin, silloin minun on helppo valvoa kaikkia hänen liikkeitään ja asettaa hänen ehdotuksilleen vastamiinoja. Vaikka tuo mies onkin hyvin tarkka ja erinomaisen viekas, niin vannon kautta Jumalan näyttäväni hänelle, että minä olen häntä viekkaampi."
"Sitäkin paremmin kuin minä olen teitä turvaamassa ja tulen avuksenne, jos tarvitaan."
"Ennen kaikkea täytyy suojella doña Hermosaa. Ah, minua onnellisempana te, don Estevan, voitte alituisesti vartioida häntä vuorokauden joka hetki."
"Erehdytte, ystäväni, minä aijon muutaman tunnin kuluttua esitellä hänet teille."
"Teettekö niin todellakin?" hän huudahti iloissaan.
"Kyllä, teen varmaan niin, sitäkin suuremmalla syyllä, koska johtaaksemme helpommin Tiikerikissan harhaan teidän täytyy olla tuttavallisissa väleissä haciendassa. Ettekö muista kaikkia hänen pistopuheitaan ja salaviittauksiaan sen rakkauden johdosta, jota hän luulee teidän tuntevan hacienderon ihanaa tytärtä kohtaan, jonka rakkauden hän kehuu aiheuttaneensa teissä, asettamalla tytön teidän tiellenne tahtomattanne ja aavistamattanne."
"Se on totta. Tuo mies varmaankin hautoo jotakin iljettävää suunnitelmaa."
"Epäilemättä, mutta Jumalan avulla panemme sen myttyyn. Nyt pari sanaa."
"Puhukaa, ystäväni, mitä tahdotte tietää?"
"Luuletteko, että tuo rosvo on isänne? Suokaa anteeksi, että teen teille tämän kysymyksen, jonka merkityksen ymmärtänette."
Don Fernando alkoi miettiä ja hänen otsansa kävi syviin ryppyihin hänen hartaasti tuumiessaan. Syntyi muutaman minuutin kestävä hiljaisuus. Hän ajatteli vakavasti, kohottaen viimein päänsä.
"Sen kysymyksen, jonka nyt teette minulle", hän sanoi, "olen monesti tehnyt itselleni, mutta en ole milloinkaan onnistunut saamaan täyttä selvyyttä asiasta. Kuitenkin luulen olevani varma siitä, ettei hän ole isäni, ja kaikki viittaa siihen olettamukseen, etten minä voi olla hänen poikansa. Hänen käytöksensä minua kohtaan, se julma huolenpito, millä hän aina on koettanut istuttaa minuun huonoja ajatuksia ja kehittää minussa vahingollisia vaistoja, joiden oraan luonto on sydämeeni pannut, osoittavat minulle, että jos välillämme on joitakin sukulaisuussiteitä, niiden täytyy olla hyvin kaukaisia. Ei ole kernaasti otaksuttavissa, että isä, olkoonpa hän miten villiintynyt tahansa, tuntee iloa siitä, että niin ilman muuta tärvelee poikansa; tämä olisi siinä määrin kauhistavaa ja luonnonvastaista, ettei sitä voida otaksua. Toisaalta olen aina tuota miestä kohtaan tuntenut salaista ja voittamatonta vastenmielisyyttä, melkeinpä vihaa. Iän lisääntyessä tuo vastenmielisyys ei suinkaan ole vähentynyt, vaan kasvanut. Väliemme rikkoontuminen kävi päivä päivältä yhä uhkaavammaksi ja tarvittiin vain tekosyy sen ilmi puhkeamiseen. Tuon tekosyyn on Tiikerikissa itse aavistamattaan aiheuttanut, ja minun on tunnustaminen teille, että nyt tunnen jonkunlaista sydämellistä iloa ajatellessani, että vihdoinkin olen vapaa, oma herrani ja irti siitä raskaasta ikeestä, joka niin kauan on painanut minua."
"Olen täydelleen samaa mieltä, tuo mies ei voi olla isänne. Tulevaisuus näyttää epäilemättä meidän olevan oikeassa. Meidän molempien siveellinen vakaumuksemme antaa meille vapauden toimia miten parhaaksi näemme, vastustaaksemme häntä ja tehdäksemme tyhjäksi hänen suunnitelmansa."
"Millä tavoin aijotte esitellä minut doña Hermosalle?"
"Sanon sen teille heti, mutta ensiksi minun täytyy kertoa teille surullinen ja pitkä kertomus, jonka teidän välttämättä täytyy tuntea yksityiskohdittain, jottette seurustellessanne don Pedro de Lunan kanssa tietämättänne pane sormeanne yhä vuotavalle haavalle hänen sydämessään. Tuo synkkä ja salaperäinen tapahtuma on sattunut monta Herran vuotta sitten. Olin tuskin vielä syntynyt silloin, mutta äitini on niin monesti kertonut sen minulle, että sen yksityiskohdat ovat niin hyvin juurtuneet mieleeni, kuin olisin itse ollut mukana näyttelemässä tuossa kauheassa murhenäytelmässä. Kuunnelkaa minua tarkkaavasti, ystäväni. Ehkäpä Jumala, joka on antanut minulle ajatuksen kertoa teille tämän kertomuksen, on suonut teidän selvittää sen salaperäisyydet!"
"Onko tällä kertomuksella siis jotakin yhteyttä doña Hermosan kanssa?"
"Välillisesti. Doña Hermosa ei vielä ollut syntynyt siihen aikaan eikä hänen isänsä asunut tässä haciendassa, jonka hän osti vasta myöhemmin. Koko perhe asui silloin vaatimattomasti eräässä kaupungissa itäisellä rannikolla, sillä minun on ennen kaikkea mainittava teille, ettei don Pedro de Luna ole meksikolainen ja ettei tuo nimi, jolla te hänet tunnette, ole hänen, tai se kuuluu hänelle ainakin vain sijaisnimenä, koska tuo nimi kuului sille suvun haaralle, joka oli kotoisin Meksikosta. Hän otti sen vasta kun hän, niiden tapausten johdosta, joita käyn kertomaan, asettui tänne ostettuaan las Norias de San Pedron sukulaisiltaan, jotka asuen jo pitkät ajat Meksikossa, ainoastaan silloin tällöin ja pitkin väliajoin matkustivat muutamaksi päiväksi tälle etäiselle maatilalle. Presidio de San Lucarin ja muut asukkaat valtiossa, jotka tunsivat don Pedro de Lunan vain nimeltään, eivät epäilleet että se oli hän, joka nyt vetäytyi maatilalleen. Isäntäni ei taas tänne tullessaan ajatellut oikaista heidän erehdystään, etenkin kun hän syistä, jotka kohta saatte tietää, oli ostaessaan haciendan asettanut tinkimättömäksi ehdoksi saada käyttää heidän nimeään omansa asemasta. Nämä eivät pitäneet tätä luonnollisesti minään haittana, ja siitä on nyt jo kulunut kolmattakymmentä vuotta ja kun don Pedro sukulaistensa, toinen toisensa jälkeen, kuoltua on tullut perheen päämieheksi, on tuo aikoinaan lainattu nimi täysin oikeutetusti siirtynyt hänelle, eikä kukaan ajattelekaan kieltää häneltä oikeutta kantaa sitä."
"Te ärsytätte suuresti uteliaisuuttani; odotan kärsimättömästi, että suvaitsette jatkaa."
Molemmat miehet asettuivat nyt niin mukavasti kuin mahdollista ranchoon, ja don Estevan Diaz alkoi keskeyttämättä tuon niin kauan odotetun kertomuksensa. Nuori mies puhui koko päivän, ja auringon laskiessakin hän puhui vielä.
Silmät ahneesti häneen kiinnitettyinä, rinta läähättäen ja kulmakarvat rypyssä don Fernando seurasi hartaimmalla mielenkiinnolla tätä kertomusta, jonka synkät vaiheet, vähitellen kehittyen, saivat hänen jäsenensä värisemään vihasta ja kauhusta.
Toistamme lukijalle tämän don Estevanin surullisen kertomuksen.
XV.
DON GUSMAN DE RIBEYRA.
Vuonna 1515 Juan Diaz de Solis löysi Rio de la Platan, ja tämä löytö maksoi hänelle hengen.
Herreran mukaan tämä joki, jolle Solis antoi nimensä, sai sittemmin nimen Rio de la Plata [Hopeajoki], koska ensimmäinen Amerikasta viety hopea lastattiin täällä Espanjaan lähetettäväksi.
Vuonna 1535 don Pedro de Mendoza, jonka keisari Kaarle V nimitti kaikkien Rio de la Platan ja Magallanes'in salmen välisten maiden kenraalikuvernööriksi, perusti joen oikealle rannalle vastapäätä Uruguayn suuta, kaupungin, jonka nimenä ensin oli Nuestra Señora de Buenos Ayres, sitten Trinidad de Buenos Ayres ja viimein vain Buenos Ayres, jonka nimen se sitten on saanut pitää. Tämän kaupungin historia olisi omituinen ja erittäin opettavainen kertomus, kaupungin, joka aina olemassaolonsa ensi päivistä saakka näytti olevan leimattu vastoinkäymisten sinetillä.
Tarvitsee vain lukea erään Buenos Ayresin perustajan saksalaisen seikkailijan Ulrik Schmidelin kaunistelematon kertomus, käsittääkseen miten kurjassa tilassa nuo seikkailijaparat olivat, kun nälkä pakotti heidät syömään onnettomien toveriensa ruumiita, jotka carendi-intiaanit olivat surmanneet, jouduttuaan epätoivoon heidän kiskomisiensa ja julmuuksiensa vuoksi ja vakuutettuina siitä, että nuo valkoiset miehet, jotka niin ihmeellisellä tavalla olivat nousseet maihin heidän rannoilleen, olivat pahoja henkiä, jotka olivat vannoneet hävittävänsä heidät.
Huolimatta omituisesta kohtalostaan, johon tämä kaupunki oli tuomittu, saaden alituisesti taistella joko ulkonaisia vihollisia tai vielä vaarallisempia vastaan omien muuriensa sisällä, se on kuitenkin nykyään espanjalaisen Amerikan kauniimpia, rikkaimpia ja kukoistavimpia kaupungeita.
Kuten kaikki kastilialaisten seikkailijain Uuteen maailmaan perustamat kaupungit, Buenos Ayres on rakennettu ihanalle paikalle. Sen kadut ovat leveät ja viivasuorat, sen talot hyvin rakennettuja ja useimmiten puutarhan ympäröimät, joka näyttää kuvan kauniilta. Siellä on lukuisasti suuremmoisia rakennuksia, joista mainittakoon Recoba-myymälä. Siellä täällä on suuria avonaisia paikkoja, joiden varsilla on runsaasti puoteja, mitkä tekevät kaupungin eloisan ja hyvinvoivan näköiseksi, seikka, jollaista, paha kyllä, vain hyvin harvoin tapaa noissa onnettomissa sisällissotien mullistamissa maissa.
Teemme nyt äärettömän harppauksen ajassa taaksepäin ja viemme lukijamme Buenos Ayresiin noin kaksikymmentä vuotta ennen kertomuksemme alkua. Kello on noin kymmenen aamulla syyskuun viimeisinä 1 päivinä 1839, toisin sanoen siihen aikaan, jolloin sen omituisen miehen hirmuvalta, joka kaksikymmentä vuotta saattoi argentinilaiset maakunnat huokaamaan ikeensä alla, oli saavuttanut huippunsa.
Ei kukaan meidän päivinämme voisi kuvata sitä tyranniutta, jolla Rosas'in hallitus rasitti näitä ihania maita, ja sitä hirveätä hirmuvaltaa, joka oli pantu voimaan kautta maan.
Vaikka, kuten sanottu, kello oli tuskin kymmentäkään illalla, vallitsi kuolon hiljaisuus kaupungissa. Kaikki puodit olivat suljetut, kaikki kadut pimeät ja tyhjät ja niillä liikkui vain silloin tällöin vahvoja kulkuvartiostoja, joiden raskaat askeleet kaikuivat kumeasti katukiviä vasten, tai joitakuita yksinäisiä yövartioita, jotka vavisten rohkenivat olla toimessaan.
Asukkaat, jotka olivat vetäytyneet asuntoihinsa, olivat huolestuneina sammuttaneet tulet, jotteivät herättäisi turhanaran poliisin epäluuloa, ja hakivat unesta tilapäistä unhotusta päivän kauhuille.
Kyseenalaisena iltana Buenos Ayres näytti vielä tavallistakin synkemmältä. Tuuli on koko päivän nostattanut ukkospilviä ruohoaavikolta ja tehnyt ilmakehän jääkylmäksi. Suuria, lyijynharmaita, sähköisiä pilviä vyöryi raskaina ilmassa, ja kaukaisen ukkosen kumea jyrinä, joka kuitenkin yhä läheni, ennusti, että kauhea rajuilma pianmiten puhkeaisi kaupungin kohdalla.
Melkein keskellä Santa Trinidadia, kaupungin komeinta katua, joka kulkee koko kaupungin halki, näkyi erään rikkaan näköisen talon edustalla olevien tuuheiden puiden lomitse heikko valo, aivankuin tähti tummalla taivaalla, loistavan valkoisten ikkunaverhojen takaa alakerrasta.
Tämä näytti herättävän huomiota yleiseen vallitsevassa pimeydessä, jonka vuoksi myös jokainen ohikulkeva vartia ja jokainen yövartia, joka sattumoisin tuli sille taholle, pysähtyi ja katseli sitä, joko vihoissaan tai peloissaan, jatkaen sitten matkaansa, muristen sotilaat pahaa ennustavalla, tyytymättömällä äänellä:
"Tuolla hän istuu vielä, kavaltaja Gusman de Ribeyra, ja hautoo jotakin salaliittoa hänen ylhäisyyttään diktaattoria vastaan."
Yövartiat lausuivat säälien:
"Don Gusman ei hillitse itseään, ennenkuin hän jonakin päivänä vangitaan."
Tähän taloon ja juuri siihen huoneeseen, josta tuli loistaa, tahdomme pyytää lukijan kanssamme astumaan. Kun tultiin puutarhan kautta portaikkoon, oli oikealla paksu mahonkinen ovi, kiinni ainoastaan säpillä, jonka vain tarvitsi nostaa, päästäkseen suureen, kolmen kadulle päin olevan ikkunan valaisemaan saliin. Tämän huoneen kalusto oli hyvin yksinkertainen. Valkeaksi maalatuilla seinillä oli muutamia noita inhoittavia värikuvia, joita Pariisista lähetetään kaikkiin maailmanosiin ja jotka kuvaavat Poniatovskyn kuolemaa, vuodenaikoja j.n.e. Välttämätön Soufleto-piano, joka kaikissa amerikkalaisissa taloissa nähdään prameilevan huomattavimmalla paikalla, mutta jota nyt jo edullisesti aletaan korvata Aleksandres'in harmoonilla, lisäksi tusina tuoleja, pyöreä vihreällä liinalla peitetty pöytä, pari nojatuolia ja alabasteri-pöytäkello jalkoineen asetettuna hyllylle, täydensivät tätä milt'ei kehnoa kalustusta.
Tässä salissa käveli edestakaisin noin neljänkymmenen vuotias mies matkapukuun puettuna, silmäten joka kerta, tultuaan hyllyn luo, levottomasti ja kärsimättömästi kelloon.
Toisinaan hän pysähtyi, kohotti erään ikkunan verhoa ja koetti yön pimeyden läpi silmäillä kadulle; mutta turhaan, sillä yö oli liian pimeä, jotta olisi voinut erottaa mitään ulkona. Tai myös hän kuunteli tarkkaavasti, ikäänkuin kaukainen kaiku olisi kaupungin hälinästä tuulen siivillä kuljettanut viestin, jonka merkityksen hän tiesi. Mutta pian, vakuutettuna erehtyneensä, hän kärsimättömällä liikkeellä ja kasvavalla levottomuudella jatkoi taas usein keskeyttämäänsä kävelyä.
Tämä mies oli don Gusman de Ribeyra, kuuluen maan etevimpiin perheisiin ja suoraan alenevassa polvessa ensimmäisten valloittajien jälkeläisiä. Don Gusman oli isänsä käskystä jo nuorena saanut oppia sotilaan kovaa ammattia, ja itsenäisyyssodan aikana hän oli ajutanttina seurannut San-Martinia, kun tämä kenraali, mennen Kordillien yli sotajoukkonsa etupäässä, oli saanut Chilen ja Perun nousemaan kapinaan.
Aina tästä ajasta asti hän oli yhtämittaa palvellut milloin toisen milloin toisen päällikön alaisena, koettaen mahdollisuuden mukaan olla palvelematta lippua, joka oli vihamielinen isänmaan todellisille eduille.
Tämä oli vaikea tehtävä alituisissa myllerryksissä, joita monien vallasta kiistelevien vähäarvoisten henkilöiden kunnianhimo aiheutti. Taitavuutensa ja etenkin rehellisyytensä kautta don Gusmanin oli kuitenkin onnistunut pysyä niistä erossa. Siitä huolimatta hän, koska Rosas, joka ei pitänyt hänen todella vapaamielisistä periaatteistaan, epäili häntä, oli kaksi vuotta sitten jättänyt erohakemuksensa ja vetäytynyt yksityiselämään. Don Gusmania, joka oli todellinen kunnioitettava sotilas ja vaikka hän ei näköjään ottanutkaan osaa politiikkaan, diktaattori äärettömästi pelkäsi sen vaikutuksen takia, joka hänellä hänen suoran ja päättävän luonteensa vuoksi oli maanmiehiinsä, jotka häntä kohtaan tunsivat niin syvää kunnioitusta ja niin täydellistä luottamusta, että kenraali Rosas monesti oli pidättynyt, vaikkei hän juuri häikäillyt mitään, maanpakoon ajamalla tai muulla tavoin vapaantumasta tästä miehestä, jonka vaiteliaisuus ja jalo ylpeys näyttivät hänestä aivankuin julkisesti moittivan hänen tekojaan.
Sillä hetkellä, jolloin johdamme hänet näyttämölle, don Gusman läheni neljääkymmentä, mutta kestämistään lukemattomista vaivoista huolimatta eivät vuodet näyttäneet vaikuttaneen mitään tuohon voimakkaasen mieheen.
Hänen kookas ja jäntevä vartalonsa oli yhäkin suora, hänen kasvojensa ilme aina yhtä älykäs ja luja, silmät yhtä loistavat. Muutamat siellä täällä hiuksissa häämöttävät hopeasuortuvat, sekä pari kolme syvää ryppyä otsalla, enemmän ajatustyön kuin vuosien aiheuttamia, olivat ainoat merkit siitä, että hän oli saavuttanut elämän puolipäivän.
Kello oli jo muutamia minuutteja sitten lyönyt yksitoista, kun muutamat kovat lyönnit porttiin saivat don Gusmanin säpsähtämään.
Hän pysähtyi äkkiä ja kuunteli.
Jotenkin vilkasta sananvaihtoa kuului portaikosta. Ollen onnettomuudeksi liian etäällä huoneessaan don Gusman ei voinut erottaa muuta kuin kovaäänistä sekavaa puheen sorinaa, käsittämättä mistä kysymys oli.
Viimein hetken kuluttua hälinä lakkasi, salin ovi aukeni ja muuan palvelija astui sisään.
Tällä miehellä näkyi olevan luottamustoimi, ainakin saattoi niin otaksua siitä tavasta, jolla hänen isäntänsä häntä puhutteli.
"No, mistä on kysymys, Diego?" hän kysyi; "mitä merkitsee tuo hälinä täällä tähän vuorokauden aikaan?"
Palvelija astui isäntänsä luokse, ennenkuin vastasi, ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Don Bernardo Pedrosa!"
"Vai niin!" hän sanoi, rypistäen kulmakarvojaan; "onko hän yksin?"
"Näköjään hänellä on vain kolme tai neljä sotamiestä mukanaan."
"Mitä tämä merkitsee?" ylimys jatkoi yhä synkempänä.
"Että hän on voinut piiloittaa parikymmentä muuta läheisyyteen."
"Mitä tuo mies minusta tahtoo? Aika ei ole juuri hyvin valittu vierailua varten. Don Bernardo ei ole niin läheinen ystäväni", hän sanoi katkerasti hymyillen, "että hän ilman pakottavaa syytä rohkenisi menetellä sillä tavoin minun suhteeni."
"Minulla on jo ollut kunnia huomauttaa siitä hänelle, teidän ylhäisyytenne."
"Ja hän on pysynyt vaatimuksessaan?"
"Niin, teidän armonne. Hän sanoo, että hänellä on erittäin tärkeä ilmoitus tehtävänä teille."
Don Gusman astui muutamia askeleita mietteissään, jonka jälkeen hän pysähtyi palvelijan eteen ja lausui:
"Kuuleppas, Diego, toimita niin, että palvelijani aseistautuvat ilman melua ja ovat valmiina ensi merkin saatuaan. Mutta toimi varovasti ja varo, ett'et herätä mitään epäluuloa."
"Luottakaa minuun, teidän armonne", vanha palvelija vastasi hymyillen salaa ymmärtävästi.
Diego oli ollut jo kolmekymmentä vuotta Ribeyran perheen palveluksessa. Monta kertaa hän oli selvästi osoittanut rajatonta uskollisuuttaan isäntäänsä kohtaan.
"Hyvä, hyvä", don Gusman vastasi iloisella äänellä, "tiedän kyllä mihin kelpaat."
"Entä hevoset?" palvelija kysyi.
"Olkoot siellä missä ovat."
"Me matkustamme siis joka tapauksessa?" hän sanoi ihmetellen.
"Me matkustamme sitäkin suuremmalla syyllä", ylimys vastasi kumartuen hänen puoleensa, "koska on pelättävissä, että sytyttimestä on saatu vihiä, jonka vuoksi se täytyy viedä piiloon."
Diego teki myöntävän liikkeen.
"Entä don Bernardo?" hän sanoi.
"Laske hänet sisään; pidän parempana saada heti tietää, miten minun on meneteltävä."
"Onko oikein viisasta, teidän armonne, jäädä yksin sen miehen kanssa?"
"Älä ole huolissasi minun tähteni, Diego, hän ei ole niin vaarallinen, kuin luulet. Onhan minulla pistoolini viittani alla."
Luultavasti näiden sanojen rauhoittamana vanha palvelija poistui vastaamatta, mutta hetkisen kuluttua hän palasi taas, jäljessään noin kolmenkymmenen vuotias mies, joka oli puettuna argentinalaisen sotaväen korkeamman upseerin pukuun.
Nähdessään vieraan don Gusman hymyili ja astuen muutamia askeleita häntä kohti hän sanoi, viitaten Diegoa poistumaan.
"Terve tultua, eversti Pedrosa! Vaikka aika onkin hyvin myöhäinen vierailulle, olen yhtä kaikki ihastunut nähdessäni teidät. Olkaa hyvä ja istukaa."
Ja hän työnsi esiin nojatuolin.
"Teidän armonne suonee minulle anteeksi niiden syiden takia, jotka tuovat minut tänne", eversti vastasi erittäin kohteliaasti.
Diego totteli vihdoinkin, vaikka vastahakoisesti isäntänsä uudistettuja viittauksia ja poistui hiljaa.
Nuo molemmat miehet istuivat vastakkain erittäin tarkkaavaisina, tarkastellen toisiaan aivankuin kaksintaistelijat valmiina hyökkäämään.
Don Bernardo Pedrosa oli korkeintaan kahdenkymmenen kahdeksan vuotias. Hän oli kaunis, nuori mies, hoikka ja sopusuhtainen kasvultaan, ja hänen liikkeensä olivat ylhäisen ja moitteettoman sirot.
Hänen soikeita kasvojaan valaisi pari suurta mustaa, vilkasta silmää, jotka hänen innostuessaan näyttivät syöksevän tulta ja niistä läksi niin mahtava sähkövirta, ettei kukaan voinut vastustaa niiden leimuavaa loistoa. Nenä oli suora ruusunvärisine, avoimine ja liikkuvine sieraimineen, suu hienopiirteisen ivallinen, hohtavan valkoisine hampaineen, ja sitä varjostivat mustat hyvin vahatut viikset. Leveä otsa ja jonkun verran päivettynyt iho tekivät hänen kasvonsa, joita ympäröi pitkät mustat, silkinhienot hiussuortuvat, huolimatta hänen piirteittensä eittämättömästä kauneudesta, ylpeän ja vallanhimoisen näköiseksi, ja niiden jääkylmä jäntevyys herätti vaistomaisesti vastenmielisyyttä.
Hänen hansikoidut kätensä ja kiiltonahkasaappaisiin verhotut jalkansa olivat huomattavan pienet, sanalla sanoen, kaikki hänessä osoitti ylhäistä syntyperää.
Sellainen oli ulkonäöltään henkilö, joka kello yhdentoista aikaan illalla oli tullut don Gusman de Ribeyran luokse ja vaatinut sisäänpääsyä sillä tekosyyllä, että hän halusi tehdä hänelle tärkeitä ilmoituksia.
Mitä hänen moraaliinsa tulee, niin tämän kertomuksen jatko antaa meille riittävän käsityksen siitä, niin että voimme nyt jättää sen tarkemman käsittelyn sikseen.
Vaitiolo uhkasi kuitenkin jatkua loppumattomiin noiden molempien henkilöiden kesken. Don Gusman katsoi kuitenkin isäntänä täytyvänsä lopettaa tilanteen, joka alkoi käydä tukalaksi molemmille, ja hän alkoi siis:
"Odotan, caballero", hän sanoi kohteliaasti kumartaen, "että suvaitsette antaa selityksenne; alkaa tulla myöhä."
"Ja teillä on kiire päästä minusta", eversti keskeytti väkinäisesti hymyillen; "tämän kai tahdoitte saada minut ymmärtämään, caballero?"
"Minä koetan aina saada sanani niin selviksi, caballero, että on tarpeetonta tulkita niitä muulla tavoin kuin mitä ne merkitsevät."
Don Bernardon piirteet, jotka olivat synkistyneet, kirkastuivat nyt ja hän sanoi iloisella äänellä:
"Kuulkaahan, don Gusman", hän sanoi, "jättäkäämme sikseen kaikki ärsyttävät puheet, minä aijon palvella teitä."
"Minua?" don Gusman sanoi tehden ivallista ihmettelyä ilmaisevan liikkeen; "oletteko oikein varma siitä, don Bernardo?"
"Jos me jatkamme tällä tavoin, caballero, niin me vain myrkytämme keskustelun, onnistumatta ymmärtää toisiamme."
"Ah, eversti, me elämme ihmeellistä aikaa, sen te tiedätte paremmin kuin kukaan, kun viattomimmatkin teot herättävät sellaista paheksumista, ettei kukaan uskalla astua askeltakaan tai sanoa sanaakaan pelkäämättä herättävänsä epäluuloa epäluuloisessa esivallassa. Mitenkä te luulette, että minä voisin uskoa, mitä te tällä hetkellä sanotte minulle, kun kaikki teidän tähänastiset toimenne ovat olleet kuin katkeran vihollisen?"
"Sallikaa minun tällä hetkellä päästä keskustelemasta kysymyksestä, olenko toiminut teidän etujenne mukaisesti vai niitä vastaan, caballero. Toivoakseni tulee aika, jolloin arvostelette minua ansioni mukaan. Nyt toivon ainoastaan, ett'ette erehtyisi sen toimenpiteen suhteen, johon ryhdyn teihin nähden."
"No, jos asian laita on siten, niin olkaa hyvä ja selittäkää mielipiteenne tarkemmin, jotta tietäisin varmasti, mitenkä minun tulee suhtautua aikomukseenne."
"Olkoon menneeksi, caballero, minä tulen Palermosta."
"Palermosta! Oh, vai niin!" don Gusman sanoi vavisten salaa.
"Niin, ja tiedättekö mitä Palermossa tehtiin tänä iltana?"
"En, sitä en todellakaan tiedä, minun täytyy myöntää, että minä hyvin vähän seuraan diktaattorin toimia, etenkin, kun hän on poistunut maatilalleen. Luullakseni siellä tanssittiin ja pidettiin hauskaa."
"Niin siellä tanssittiin ja pidettiin hauskaa todellakin, don Gusman."
"Tosiaankin", tämä vastasi todellisen tai teeskennellyn hilpeästi, "enpä luullut olevani niin taitava ennustaja."
"Te olette oikeastaan arvannut vain osan siitä mitä tehtiin, mutta ette kaikkea."
"Hitto vieköön, te teette minut uteliaaksi", don Gusman sanoi ivallisella äänellä; "minä en voi oikein kuvitella mitä hänen ylhäisyytensä kenraali saattoi tehdä, ellei hän tanssinut tai allekirjoittanut epäiltyjen vangitsemismääräyksiä; hänen ylhäisyydellään kenraalilla on aina niin suuri työinto!"
"Tällä kertaa olette arvannut aivan oikein", eversti vastasi, olematta huomaavinaan toisen ivallista äänen sävyä.
"Ja noiden vangitsemismääräysten joukossa oli luultavasti sellainenkin, joka koski minua henkilökohtaisesti?"…
"Aivan oikein", don Bernardo vastasi suloisesti hymyillen.
"Hyvä", don Gusman jatkoi; "jatko on hyvin yksinkertainen: te olette saanut toimeksi panna sen täytäntöön?"
"Juuri niin, caballero", eversti vastasi kylmästi.
"Siitä olisin lyönyt vetoa. Ja tämä määräys velvoittaa teitä?"
"Vangitsemaan teidät."
Tuskin oli eversti ihastuttavan välinpitämättömästi lausunut nämä sanat, kun don Gusman äkkiä astui hänen eteensä pistooli kummassakin kädessään.
"Ohoo!" hän sanoi päättävästi, "sellainen määräys on helpompi antaa kuin panna toimeen, kun on kysymyksessä vangita don Gusman de Ribeyra."
Eversti ei liikahtanutkaan. Hän istui puolittain taaksepäin nojautuneena nojatuolissa, sellaisessa asennossa kuin olisi hän ollut vieraisilla käyvä ystävä. Hän viittasi ylimystä asettumaan paikoilleen.
"Te ette käsitä minua", hän sanoi välinpitämättömästi; "jos aikomukseni todellakin olisi ollut panna täytäntöön saamani määräys, niin ei mikään olisi ollut minulle helpompaa, sitäkin paremmin kun te itse olisitte antanut minulle siihen tilaisuuden."
"Minä!" ylimys huudahti hermostuneesti nauraen.
"Niin, te juuri. Te olette päättäväinen, olisitte tehnyt vastarintaa, kuten juuri olette minulle osoittanut. No niin. Mitähän olisi tapahtunut? Olisin surmannut teidät ja niin se asia olisi ollut lopussa. Vaikka herätättekin suuressa määrin kenraali Rosas'in mielenkiintoa, niin ei hän ehdottomasti tahdo saada teitä elävänä käsiinsä."
Tämä puhetapa oli raakaa, mutta ehdottomasti johdonmukaista. Don Gusman painoi päänsä alas alistuvasti. Hän huomasi olevansa tämän miehen vallassa.
"Te olette kuitenkin viholliseni", hän sanoi.
"Kuka tietää, caballero? Tällaisena aikana, kun nyt elämme, ei kukaan voi vastata ystävistään eikä vihollisistaan."
"Mutta mitä te minusta oikeastaan tahdotte?" don Gusman huudahti, äärettömän hermostuneena, etenkin kun hänen täytyi pidättää sydämessään kiehuvaa vihaa.
"Sanon sen teille kohta, mutta olkaa hyvä älkääkä keskeyttäkö minua enää, sillä olemme jo hukanneet liiankin paljon aikaa, jonka arvon te tuntenette paremmin kuin minä."
Don Gusman katsahti häneen tutkivasti. Eversti jatkoi, ollen olevinaan sitä huomaamatta:
"Samassa kuin minä, kuten luulitte, tulin niin sopimattomaan aikaan, te annoitte viimeiset määräyksenne Diegolle, uskotulle palvelijallenne, pitää hevoset valmiina."
"Ah!" don Gusman sanoi vain.
"Niin, tämä on siinä määrässä totta, että te lähteäksenne odotitte vain erästä karjapaimenta, joka olisi oppaananne ruohoaavikolla."
"Te tiedätte senkin?"
"Minä tiedän kaiken. Muuten saatte itse päättää: teidän veljenne, don Leoncio de Ribeyran, joka jo useita vuosia on ollut maanpaossa Chilessä koko perheineen, odotetaan saapuvan tänä yönä Buenos Ayresin lähelle; te olette kahdeksan päivää sitten saanut tiedon hänen tulostaan. Te aijotte lähteä hacienda del Picoon, jossa hän odottaa teitä, tullakseen sitten tuntemattomana kaupunkiin, missä te olette hankkinut hänelle varman turvapaikan, ainakin omasta mielestänne. Eikö asian laita ole niin? Olenko kenties unhottanut jonkun pikkuseikan?"
Masentuneena nyt kuulemastaan don Gusman oli painanut päänsä käsiinsä.
Kauhea kuilu aukeni hänen eteensä: jos Rosas tunsi hänen salaisuutensa — ja everstin seikkaperäisen kertomuksen jälkeen ei siitä ollut epäilyäkään — niin tuo villi diktaattori oli jo päättänyt hänen ja hänen veljensä kuoleman. Toivon kipinänkin säilyttäminen olisi ollut hulluutta.
"Hyvä Jumala!" hän huudahti tuskissaan, "veljeni, veli raukkani!"
Eversti näytti hetkisen nauttivan sanojensa vaikutuksesta, jonka jälkeen hän jatkoi sävyisällä ja liehakoivalla äänellä:
"Rauhoittukaa, don Gusman, kaikki ei vielä ole menetetty; ne asiat, jotka niin seikkaperäisesti kerroin salaisuudestanne, minkä luulitte niin hyvin säilyttäneenne, tunnen vain minä yksin; vangitsemismääräyksenne pannaan toimeen vasta auringon noustessa huomenna; tällä hetkellä ottamani askel on omansa osoittamaan, ettei aikomukseni ole käyttää väärin sitä etua, jonka sattuma on käsiini antanut."
"Mutta mitä te minusta tahdotte? Kuka te olette, taivaan nimessä?"
"Kukako olen? Te olette itse sanonut sen: teidän vihollisenne. Mitäkö tahdon? Pelastaa teidät."
Don Gusman ei vastannut. Hän oli ankaran liikutuksen vallassa, hänen ruumiinsa näytti vapisevan hermoväristyksestä.
Eversti kohautti kärsimättömästi olkapäitään.
"Ymmärtäkää minua oikein", hän sanoi, "sitä karjapaimenta, johon luotitte, odotatte turhaan, sillä hän on kuollut…"
"Kuollut!" ylimys keskeytti ihmeissään.
"Tuo mies", don Bernardo jatkoi, "oli petturi. Tuskin päästyään Buenos Ayresiin hän koetti enimmän tarjoavalle myydä salaisuuden, jonka veljenne oli hänelle uskonut. Sattuma teki, että hän ensin kääntyi minun puoleeni, sen vuoksi, että minä näköjään olen perheenne vihamies."
"Näköjään olette?" Ribeyra toisti katkerasti.
"Niin, näköjään olen", eversti sanoi, tahallaan painostaen näitä sanoja. "Lyhyesti, kun tuo mies oli ilmoittanut minulle kaiken, maksoin hänelle auliisti ja annoin hänen mennä."
"Ah, kuinka varomatonta!" don Gusman ei voinut olla mumisematta, kuullessaan tämän mielenkiintoisen kertomuksen.
"Niin, eikö totta?" eversti sanoi keveästi. "Mutta mitäpä taisin tehdä? Ensin olin niin hämmästynyt kuulemastani, etten ajatellut ottaa tuota miestä huostaani. Aijoin juuri etsiä hänet käsiini, kun äkkiä kiivas melu syntyi kadulla. Otin selville mitä se oli, ja minun täytyy myöntää, että ihastuin äärettömästi siitä, mitä sain tietää: näytti siltä että tuo lurjus, heti kadulle päästyään, oli joutunut riitaan toisen kaltaisensa heittiön kanssa ja että tämä hetken malttamattomuudessaan oli iskenyt häntä puukolla miehustaan sillä meille onnellisella seurauksella, että mies kaatui maahan aivan kuolleena. Tämähän on ihan ihmeellistä, vai kuinka?"