Eversti oli ladellut tämän eriskummallisen jutun hänelle ominaisella huolettomuudella ja miellyttävän vapaasti.
Don Gusman silmäili häntä tutkivasti, mutta eversti kesti hänen katseensa millään tavoin hämmentymättä. Viimein näytti kaikki epäröiminen haihtuneen ylimyksen mielestä; hän kohotti päänsä ja kumartaen kohteliaasti everstille hän sanoi liikutetulla äänellä:
"Anteeksi, eversti, anteeksi, että olen epäillyt teitä, mutta tähän asti näyttää kaikki oikeuttaneen käytökseni teitä kohtaan. Mutta, taivaan nimessä, jos te todellakin olette vihamieheni, jos teillä on jokin viha sammutettavananne, niin kostakaa minulle, yksin minulle, ja säästäkää veljeäni, jota vastaan teillä ei kaiketi voi olla mitään vastenmielisyyden tunnetta."
Don Bernardo rypisti kulmakarvojaan, mutta saavutti taas mielenmalttinsa.
"Caballero", hän sanoi, "sanokaa palvelijallenne, että hän tuo esille hevoset, minä itse vien teidät ulos kaupungista, josta te ette ilman minun suojelustani voi päästä pois, sillä jokaista askeltanne vartioidaan. Teidän ei tarvitse pelätä mitään niiden miesten taholta, jotka seuraavat minua, ne ovat minulle uskollisia ja luotettavia, olen erikoisesti valinnut ne. Muuten me jätämme heidät vähän matkan päähän täältä."
Don Gusman epäili hetkisen. Eversti tarkkasi häntä levottomasti, viimein ylimys näytti tehneen lopullisen päätöksensä, ja ojentautuen hän katsoi everstiä suoraan kasvoihin sekä lausui päättävästi:
"Ei, tapahtukoon mitä tahansa, niin minä en seuraa neuvoanne, eversti."
Tämä hillitsi kiivaan tyytymättömyyden tunteensa.
"Te olette hullu", hän huudahti, "ajatelkaa"…
"Päätökseni on tehty", don Gusman keskeytti kuivasti, "minä en astu askeltakaan tästä huoneesta teidän seurassanne, ennenkuin tiedän syyn omituiseen käytökseenne. Kaikista vastaanponnistuksistani huolimatta salainen tunne sanoo minulle, että te yhä olette vihamieheni ja että jos te tällä hetkellä olette palvelevinanne minua, eversti, niin tapahtuu se enemmän aikomuksessa panna toimeen joku kavala suunnitelma kuin tarkoituksessa todella hyödyttää minua tai omaisiani."
"Olkaa varuillanne, caballero! Tullessani tänne aikomukseni olivat hyvät; älkää pakottako minua mielettömällä itsepäisyydellänne keskeyttämään tätä keskustelua, jota emme enää voi uudistaa. Minulla on vain yksi asia sanottavana teille, ja se on, että olkoon syy menettelyyni tällä hetkellä mikä tahansa, niin aikomukseni on pelastaa teidät ja omaisenne. Kas siinä ainoa selitys, minkä luulen tarvitsevani teille antaa."
"Siinä ei ole mielestäni tarpeeksi, caballero."
"Miksikä ei, jos suvaitsette?" eversti vastasi ylpeästi.
"Koska teidän ja erään minun perheeni jäsenen välillä on tapahtunut asioita, jotka saattavat minut teidän taholtanne pelkäämään aikomuksia, joita minun on oikeus epäillä vihamielisiksi."
Eversti hätkähti ja hänen kasvonsa muuttuivat tuhkanharmaiksi.
"Vai niini" hän sanoi kumealla äänellä, "te tiedätte sen, señor don
Gusman?"
"Voin vastata teille samoin kuin te vastasitte minulle hetki sitten: minä tiedän kaiken."
Don Bernardo painoi päänsä alas ja puristi kätensä nyrkkiin äärettömän raivoissaan.
Syntyi hetken hiljaisuus.
Tällä hetkellä kulki muuan yövartia ohitse kadulla, pysähtyi hetkiseksi talon ulkopuolelle ja julisti rämisevällä juopuneen äänellä keskiyön hetken olevan käsillä seuraavasti:
"Ave Maria purissima! Las doce han dado y sereno!"
Sitten hänen raskaat askeleensa kuuluivat vähitellen etääntyvän ja viimein häipyvän etäisyyteen.
Molemmat miehet hätkähtivät, aivankuin heidät olisi kiivaasti herätetty ajatuksistaan.
"Jo puoliyö!" don Ribeyra mumisi tyytymättömällä, levottomalla äänellä.
"Lopettakaamme tämä!" don Bernardo huudahti päättävästi. "Koska mikään ei voi saada teitä vakuutetuksi aikeitteni vilpittömyydestä ja te vaaditte minun ilmaisemaan teille katkeria salaisuuksia, jotka koskevat vain minua…"
"Ja erästä toista henkilöä!" don Gusman pisti väliin tahallaan.
"No niin!" eversti jatkoi kärsimättömästi, "ja erästä toista henkilöä! No niin, minä tyydytän teidät: juuri sen vuoksi, koska tiedän kohtaavani tuon toisen henkilön hacienda del Picossa, seuraan teitä sinne! Ymmärrättekö nyt minua?"
"Kyllä, ymmärrän teidät täydellisesti."
"Siinä tapauksessa toivon, ettei teillä enää ole mitään huomautettavaa?"
"Te erehdytte, caballero", ylimys vastasi suoraan.
"Oh, mutta nyt vannon, ettette enää saa tietää mitään muuta."
"Siinä tapauksessa matkustan yksinäni, siinä koko juttu."
"Olkaa varuillanne!" eversti huudahti kiivastuneena, "kärsivällisyyteni on lopussa."
"Entä minun sitten, herra eversti? Muuten, toistan sen vielä kerran, en ollenkaan välitä uhkauksistanne. Tehkää mitä haluatte, caballero, Jumala auttaa minua, siitä olen vakuutettu."
Tällöin nuoren miehen kalpeat huulet vääntyivät halveksivaan hymyyn. Hän nousi ja astui ylimyksen eteen, joka seisoi liikkumatta keskellä lattiaa.
"Onko tämä teidän viimeinen sananne, señor?" hän sanoi.
"On kyllä", ylimys vastasi jyrkästi.
"Tulkoon teidän verenne sitten teidän itsenne päälle! Te olette itse niin tahtonut!" eversti huudahti, heittäen vastustajaansa vimmastuneen katseen.
Ja sanomatta muita jäähyväisiä viholliselleen, joka näköjään yhä oli yhtä rauhallinen, hän kääntyi mennäkseen rajun mielenliikutuksen valtaamana.
Don Gusman käytti ajatuksen nopealla liikkeellä hyväkseen tätä tilaisuutta ja riisui viittansa, heittäen sen everstin pään yli sekä kietoen hänet tuohon pitkään, raskaaseen vaatteeseen niin hyvin, että hän huomasi olevansa sidottu ja suukapuloitu, ennenkuin hän edes oli käsittänyt mistä kysymys oli, vielä vähemmän ehtinyt ajatella puolustautumista.
"Joka kuoppaa toiselle kaivaa, lankeaa itse siihen!" don Ribeyra sanoi pilkallisesti. "Koska niin välttämättä tahdotte seurata minua, niin saatte sen tehdä, mutta aivan toisella tavalla kuin luultavasti olette ajatellut."
Vastauksen asemasta eversti teki rajun, vaikka turhan ponnistuksen päästä vapaaksi.
"Nyt toisten kimppuun!" don Gusman huudahti katsahtaen riemuiten viholliseensa, joka kiemurteli lattialla voimattoman raivon vallassa.
Viiden minuutin kuluttua palvelijat olivat riisuneet aseista ne muutamat sotilaat, jotka olivat jääneet portaikkoon ja sitoneet heidät köysillä, jotka he itse olivat tuoneet mukanaan epäilemättä aivan toisessa tarkoituksessa, ja kantaneet lähellä olevan tuomiokirkon rappusille; sinne heidät jätettiin oman onnensa nojaan. Mitä everstiin tulee, niin ei vanha sotilas, joka oli osoittanut niin suurta mielenmalttia, ollut halukas jättämään häntä, kuten hän jo oli sanonutkin; hänellä oli päinvastoin tärkeitä syitä pitää hänet mukanaan sillä uskaliaalla retkellä, jota hän aikoi yrittää. Heti päästyään hevosen selkään, hän siis heitti vankinsa poikittain satulaan eteensä, jonka jälkeen hän läksi talostaan, luotettavien palvelijainsa seuraamana, kaikki ratsastaen erinomaisilla hevosilla ja aseistettuina hampaisiin saakka.
"Eteenpäin täyttä laukkaa!" hän huudahti heti kun portti oli suljettu.
"Kuka tietää, eikö tämä petturi jo ole myynyt meitä?"
Tuo pieni joukko kiiti myrskyn nopeudella halki kaupungin, joka tähän aikaan yöstä oli aivan autio.
Mutta kun ratsastajat saapuivat esikaupunkiin, hiljensivät he vähitellen vauhtiaan, ja don Gusmanin antamasta merkistä he pian pysähtyivät kokonaan.
Don Gusman ei ollut tullut ajatelleeksi erästä seikkaa, joka kuitenkin oli erittäin tärkeä, nimittäin että Buenos Ayres siihen aikaan kun Rosas'in hallitus sitä painoi, oli piiritetty kaupunki, ja että määrätyn hetken jälkeen oli mahdoton päästä sieltä pois tuntematta tunnussanaa, jota vaihdettiin joka päivä ja jonka diktaattori itse jakoi. Asema oli tukala. Don Gusman katseli kahden vaiheella vankia edessään. Hetkeksi juolahti hänen mieleensä vapauttaa tämä suukapulasta ja kysyä häneltä tunnussanaa, joka hänen piti tuntea. Mutta muutaman sekunnin mietittyään hän hylkäsi ajatuksen uskoa itsensä sen miehen valtaan, jota hän hetki sitten oli kuolettavasti loukannut ja joka varmaan käyttäisi ensimmäistä tarjoutuvaa tilaisuutta kostaakseen. Hän päätti sen vuoksi käyttää rohkeutta ja menetellä olosuhteiden mukaan.
Kehoitettuaan siis seuralaisiaan pitämään aseensa valmiina käytettäväksi ensi merkin saatuaan, hän antoi määräyksen jatkaa ratsastusta.
He olivat ratsastaneet tuskin kuuttasataa askelta, kun he kuulivat kiväärinhanaa viritettävän, ja voimakkaasti jyräytetty 'wer da!' kuului heidän korviinsa.
Onneksi oli yö niin pimeä, että kymmenen jalan päästä oli mahdoton erottaa mitään.
Tällä hetkellä täytyi olla rohkea. Don Gusman korotti äänensä ja vastasi lujasti ja terävästi:
"Eversti Pedrosa!… ronde mas horca!"
"Mihin aijotte?" vahtisotamies jatkoi.
"Palermoon", don Ribeyra vastasi edelleen, "korkeasti kunnioitetun kenraali Rosas'in käskystä."
"Menkää!"
Tuo pieni joukko sukelsi lumivyöryn tavoin kaupungin portista ja katosi pian pimeään.
Rohkeutensa avulla don Gusman oli välttänyt suuren vaaran.
Yövartijat huusivat kello puoli yhtä samalla hetkellä kun ratsastajat jättivät Buenos Ayresin viimeiset talot taakseen.
XVI.
KARAVAANIMAJALA PAMPAKSELLA.
Pampakset ovat Etelä-Amerikan aroja, kuitenkin sillä erotuksella, että nämä äärettömät tasangot, jotka ulottuvat Buenos Ayresista aina San Louis de Mendozaan Kordillien juurelle, ovat paksun vihreän ruohomaton peittämiä, joka aaltoilee vähimmästäkin tuulen henkäyksestä, ja siellä täällä lukuisten, valtavien vesistöjen halkomia, jotka kyntävät niitä kaikkiin suuntiin.
Pampas on äärettömän yksitoikkoisen ja synkän näköinen: ei mitään puita, ei mitään vuoria, ei edes kohokohtaa maassa, joka keskeyttäisi seudun väsyttävän säännöllisyyden ja muodostaisi hiekka- ja kraniittikosteikon keskelle tätä ruohomerta.
Vain kaksi tietä kulkee pampaksen läpi, yhdistäen Atlantin ja Tyynen meren.
Toinen menee Chileen Mendozan ohi, toinen johtaa Peruun Tucumanin ja
Saltan kautta.
Näissä avaroissa erämaissa kuljeksii kaksi ihmisrotua, jotka käyvät alituista sotaa toisiaan vastaan, nimittäin sotaiset intiaanit ja karjapaimenet.
Karjapaimenet muodostavat Argentinassa erityisen kansanluokan, jota turhaan saa etsiä muualta.
Toimenaan vartioida villejä sarvikarja- ja hevoslaumoja, jotka käyvät laitumella missä sattuu näillä avaroilla tasangoilla, nämä miehet, jotka suurimmaksi osaksi ovat valkoista alkuperää, mutta aikoja sitten sekoittuneet maan alkuasukkaihin, ovat aikojen kuluessa muuttuneet yhtä villeiksi kuin itse intiaanit, joiden viekkauden ja julmuuden he ovat oppineet. He asuvat hevosen selässä, nukkuvat paljaalla maalla, elävät laumojensa lihasta, kun metsästys ei onnistu, ja tulevat harvoin isäntiensä haciendoille saakka, tai kaupunkeihin, paitsi vaihtamaan eläinten nahkoja, kamelikurjen höyheniä tai turkiksia viinaan, hopeakannuksiin, ruutiin, puukkoihin ja kirkkaan värisiin kankaisiin, joilla he mielellään koristelevat itseään.
Nämä Uuden maailman kentaurit, yhtä nopealiikkeiset kuin tatarilaisratsastajat Siperian aroilla, muuttavat ihmeellisen nopeasti toisesta päästä maata toiseen, tunnustamatta mitään muuta lakia, kuin omat päähänpistonsa, tai mitään muuta herraa kuin oman tahtonsa, sillä useimmiten he eivät tunne niitä tilanomistajia, jotka heitä käyttävät ja joita he näkevät vain harvoin.
Matkustajat pelkäävät karjapaimenia melkein yhtä paljon kuin intiaaneja, eivätkä uskalla pampakselle muuten kuin suurin joukoin, auttaakseen toisiaan niitä hyökkäyksiä vastaan, jotka heitä uhkaavat intiaanien, karjapaimenien ja villipetojen taholta.
Näihin karavaaneihin kuuluu tavallisesti viidestätoista kahteenkymmeneen matkavaunuun, joita vetää kuusi tai kahdeksan härkää, joita ajajat, vaunujen nahkapeitteellä maaten, pistävät pitkillä piikeillä, jotka riippuvat tasapainossa heidän päänsä päällä ja joilla he helposti ulottuvat etäisimpäänkin härkään valjakossa.
Joku capatazi tai majordomo, päättäväinen mies, joka tarkemmin tuntee pampaksen, johtaa karavaania ja hänen komennettavanaan on kolmisenkymmentä hyvin aseistettua peonia, jotka, samoinkuin hänkin ratsain, nelistävät saattojoukon ympäri, vartioivat vaihdettaviksi tarkoitettuja juhtia, tarkastelevat tietä ja hyökkäyksen tapahtuessa puolustavat niitä kaiken ikäisiä matkustajia, joita he kuljettavat mukanaan.
Ei mikään ole samalla kertaa sen kuvankauniimpaa ja surullisemman näköistä, kuin nuo karavaanit, jotka luikertelevat pampaksen yli, kuten käärme, edeten hitain, tasaisin askelin teillä, täynnään syviä kuoppia, joissa nuo suunnattomat matkavaunut hyppivät ylös ja alas kitisevine, jykevine pyörineen, viippuen kuvaamattomin keikauksin ja töytäyksin raiteissa, joista härät, mylvien ja painaen höyryävät turpansa aina maahan asti, vain vaivoin voivat vetää ne ylös.
Usein nämä karavaanit kohtaavat arrieroja eli muulinajajia, joiden kuormitetut juhdat ravaavat hauskasti, pienen hopeakulkusen kilistessä ensimmäisen muulin kaulassa ja miesten alituiseen huudellessa:
"Hei, muulit!" Tämän huudon toistaa kaikissa äänilajeissa yli-arriero ja hänen peoninsa, jotka ratsastavat muulien ympärillä estääkseen niitä hajaantumasta millekään taholle.
Illan tullen saavat muulinajajat ja härkien ohjaajat kehnon suojan postiasemilla, eräänlaisissa karavaanimajaloissa, joita on rakennettu sinne tänne pampakselle.
Matkavaunut riisutaan ja asetetaan samaan riviin, muulien taakat ladotaan piiriin, jonka jälkeen, jos majala on täysi ja siellä on paljon matkustajia, eläimet ja ihmiset asettuvat samaan leiriin ja viettävät yönsä paljaan taivaan alla, joka sellaisessa maassa, missä pakkanen on melkein tuntematon, ei ole ollenkaan vastenmielistä.
Nyt alkavat nuotiotulten haaveellisessa valossa pitkät kertomukset pampakselta, sekaisin iloisen naurun, laulun, tanssin ja rakkauskuiskuttelujen kanssa.
Kuitenkin on harvinaista, että yö kuluu ilman riidan syntyä härkien ohjaajien ja muulinajajien välillä, jotka luonnostaan ovat vihollisia ja kateellisia toisilleen, ja tavallisesti vuotaa tällöin verta puukonpistoista, sillä veitsi näyttelee aina joskus liiankin tehoisaa osaa noiden ihmisten riidoissa, joiden hehkuvia intohimoja mitkään siteet eivät hillitse.
Sen päivän illalla, jolloin kertomuksemme alkaa, oli viimeinen karavaanimaja Portillo-tiellä, pampakselta Buenos Ayresiin päin, täpötäynnä matkustajia.
Kaksi melkoista muulikuormuetta, jotka kuukausi sitten olivat kulkeneet Alto de Cumbren yli ja asettuneet leiriin Rio de la Cuevan varrelle, lähelle Inka-siltaa, muuatta tämän seudun ihmeellisimmistä merkillisyyksistä, oli sytyttänyt tulensa majan edustalle, kolmen tai neljän karavaanisaattueen viereen, joiden härät makasivat hiljaa ja rauhallisesti ajopelien muodostaman aitauksen sisällä.
Tämä majatalo oli jotenkin suuri polttamattomista tiilistä tehty rakennus, jonka sisäänkäytävän edessä oli suojus, jonkunlainen neljän, maahan istutetun pilarimaisen puun kannattama parveke, kyllin suuri tarjoamaan päivällä suojaa auringon polttavia säteitä vastaan.
Tämän telttakatoksen sisältä kuului häränohjaajien ja muulinajajien laulua ja naurua, johon sekoittui kitaran soittoa, jota vimmatusti hangattiin käden selällä, ja majatalon isännöitsijän terävä ja kirkuva ääni, hänen koettaessaan, vaikka turhaan, nalkuttavalla äänellä tulla kuulluksi melun keskellä ja saada hälinää vaimennetuksi.
Tällöin kuului useain hevosten nopeaa nelistystä, ja kaksi ratsujoukkoa, jotka sukeltautuivat esiin kahdelta aivan vastakkaiselta taholta, pysähtyi aivankuin yhteisestä sopimuksesta talon eteissuojuksen edustalle, sivuutettuaan erittäin taitavasti nuo molemmat leirit; jotka oli järjestetty majatalon eteen ja sulkivat tien sinne.
Näistä joukoista ensimmäinen, johon kuului vain kuusi ratsastajaa, tuli Mendozan taholta; toinen sitävastoin tuli pampaksen keskustasta päin, ja siinä oli ainakin kolmisenkymmentä ratsumiestä.
Näiden molempien joukkojen odottamaton tulo keskeytti aivan kuin taikaiskusta melun, jota isäntä ei tähän asti ollut voinut tukahuttaa, ja kuolonhiljaisuus valtasi melkein silmänräpäyksessä tuon joukkueen, joka hetkinen sitten oli ollut niin iloinen ja huoleton.
Härkien ohjaajat ja muulinajajat hiipivät varjojen tavoin huoneesta asianomaisille leiripaikoilleen, vaihtaen keskenään levottomia silmäyksiä, niin että sali tyhjeni kädenkäänteessä ja isäntä saattoi keveällä mielellä mennä saamiaan odottamattomia vieraita vastaan. Mutta tuskin hän oli ehtinyt ovensa kynnykselle ja silmännyt ulos, kun hänen kasvonsa tulivat kuolonkalpeiksi ja kouristuksen tapainen puistatus värisytti hänen ruumistaan. Melkein kuulumattomalla äänellä hänen onnistui änkyttää Etelä-Amerikassa tavanmukainen tuliaistervehdys:
"Ave Maria purissima!"
"Sin peccado concibida", vastasi karkealla äänellä ankarapiirteinen ja villikatseinen, kookas ratsastaja, joka näytti olevan lukuisamman joukon päällikkö.
Huomautettakoon, että toinen joukko näytti tavallaan ottavan osaa siihen hämmästykseen, joka valtasi majatalon asukkaat, ja se oli huomannut edellisen joukon ennenkuin tämä toisen läsnäoloa aavistikaan; ratsastajat olivat varovasti hiljentäneet hevostensa vauhtia ja niin paljon kuin suinkin pysyttäytyneet varjossa, ollen kaiken todennäköisyyden mukaan varsin haluttomia antaakseen noiden vaarallisten matkatoveriensa, jotka sattuma tai huono onni oli niin epämiellyttävästi työntänyt heidän tielleen, yllättää itseään.
Mutta keitä olivat nuo miehet, joiden paljas näkeminenkin aiheutti yleistä kauhua ja pelästytti kuin lapset tai arat naiset nuo rohkeat erämaanvaeltajat, joiden elämä oli alituista taistelua intiaanien ja villipetojen kanssa, ja jotka usein olivat katsoneet kuolemaa silmiin kalpenematta, niin että he melkein olivat tulleet siihen luuloon, ettei se koskaan heitä saavuttaisi?
Selitämme asian parilla sanalla. Siihen aikaan kun tämä kertomus tapahtui, oli tuon sekasikiön, tuon Neron, jossa ei ollut mitään muuta ihmismäistä kuin ulkonäkö, tuon oppimattoman ja petomaisen karjapaimenen, tuon tiikerin ihmishaamussa, sanalla sanoen Juan Manuel de Rosas'in vihattu ja verenhimoinen hirmuvalta, joka niin kauan oli rasittanut Argentinan maakuntia, vielä kaikkivaltias; ja nämä miehet olivat federalisteja, punaisia, tuon kylmäverisen kurkunkatkaisijan palkkaamia salamurhaajia, jonka nimi tämän jälkeen on herättänyt yleistä inhoa, he olivat, toisin sanoen, tuon kamalan restauradoraseuran jäseniä, joka seura monena vuonna täytti Buenos Ayresin surulla ja on paremmin tunnettu nimellä Mashorca [Mas horca merkitsee enemmän hirsipuita].
Yleisen paheksumisen pakottamana diktaattori sittemmin oli hajoittavinaan tuon seuran, mutta siitä ei tullutkaan mitään, ja aina tuon kauhean hirmuvaltiaan kukistumiseen asti se todella oli olemassa ja jatkoi herransa viittauksesta murhia, raiskauksia ja murhapolttoja kautta koko liittovaltion.
Huomaamme nyt, mitä kauhua nuo huolettomat ja rauhalliset matkustajat, jotka olivat kokoontuneet suojukseen, ehdottomasti tunsivat, kun heidän keskuuteensa äkkiä ilmestyivät noiden säälintunnetta vailla olevien palkattujen pyövelien synkät univormut.
Tuollaisen milloinkaan pettämättömän, vaistomaisen aavistuksen valtaamina he huomasivat, että vaara uhkasi heitä. He poistuivat siis allapäin, ja piiloutuen tavarapakkojensa taakse he alkoivat vavista niiden varjossa, hetkeäkään ajattelematta hyödytöntä puolustautumista. Sillä välin punaiset olivat hypänneet hevostensa selästä ja tulleet taloon, kulkien varpaisillaan tavattoman suurien kannuskehriensä vuoksi, ja laahaten sapeleitaan, joiden raskaat terästupet, koskiessaan pihakivitykseen, rämisivät onnettomuutta ennustavasti heidän joka askeleellaan.
"Hohoi!" päällikkö huudahti käheällä äänellä. "Tuli ja leimaus! Mitä tämä merkitsee, caballerot? Olisiko tänne tulomme ehkä karkoittanut ilon tästä talosta?"
Isäntä puhkesi tervehdyksiin ja kieritteli muodotonta hattuaan sormiensa välissä saamatta sanaa suustaan, siihen määrään pelästys kiinnitti hänen kielensä kitalakeen. Sydämensä pohjasta tuo kunnon mies, joka tunsi epämiellyttävien vieraittensa rivakat tavat, pelkäsi kovin tulevansa hirtetyksi, joka seikka ei suinkaan auttanut häntä saavuttamaan asianhaarojen vaatimaa kylmäverisyyttä ja mielenmalttia.
Suurta salia valaisi vain savuava talikynttilä, joka levitti ainoastaan himmeää ja epämääräistä valoa. Päällikkö, joka tuli ulkoa ja jonka silmiä vielä verhosi pampaksen synkkä pimeys, ei ollut ensi silmänräpäyksessä voinut erottaa mitään, mutta sitä mukaa kuin hän tottui itseään ympäröivään puolihämärään ja huomasi, että, isäntää lukuunottamatta, sali oli aivan tyhjä, hän rypisti kulmakarvojaan ja huudahti, polkien kiivaasti jalkaansa ja silmäillen raivokkaasti edessään seisovaan pelosta mielettömään isäntärukkaan:
"Tuhat tulimmaista! Olisinko tietämättäni joutunut käärmeiden pesään? Käytettäisiinkö tätä likaista hökkeliä unitaristi-roistojen piilopaikkana? Vastaa, lurjus, ellet tahdo valheellista kieltäsi kiskottavan suustasi ja heitettävän koirille!"
Majatalon isäntä muuttui kasvoiltaan vihreäksi pelosta, kuullessaan tämän uhkauksen, jonka hän tiesi näiden miesten voivan panna toimeen, ja etenkin kuullessaan nimityksen unitaristi-roistot, jota käytettiin Rosas'in vihollisista ja joka yhä oli aiheena verilöylyihin.
"Señor kenraali", isäntä huudahti, tehden sankarillisen ponnistuksen sanoakseen joitakin sanoja.
"Minä en ole mikään kenraali, hölmö", päällikkö keskeytti lempeämmällä äänellä, ollen turhamaisuudessaan mielissään tästä helähtelevästä arvonimestä, jonka isäntä niin auliisti antoi hänelle. "Minä en ole mikään kenraali, vaikka toivon siksi kerran pääseväni; minä olen vielä vain luutnantti, joka sekin on jo varsin kaunis arvo. Älkää siis nimittäkö minua muulla nimellä nykyisin; jatkakaa nyt."
"Señor luutnantti", isäntä jatkoi vähän rauhoittuneena, "täällä ei ole ketään muita kuin ansiokkaan kenraali Rosas'in ystäviä, me olemme kaikki federalisteja."
"Hm!" tuo kauhea luutnantti lausui epäluuloisin ilmein, "minä epäilen sitä. Te olette liian lähellä Montevideoa, ollaksenne todella rosasilaisia."
On huomattava, että kaikista argentinalaisista maakunnista vain yksi kaupunki oli kyllin sankarillinen vastustaakseen hurjan diktaattorin verenhimoista hirmuvaltaa. Tämä kaupunki, jonka uskollisuus vapauden jaloa asiaa kohtaan on tehnyt sen kuuluisaksi, niin hyvin uudessa kuin vanhassakin maailmassa, oli Montevideo. Päättäneenä tarpeen tullen kaatua kannattamansa pyhän asian puolesta kaupunki kesti sankarillisesti yhdeksän vuotta Rosas'in joukkojen piiritystä, joiden turhat yritykset aina murtuivat sen muurien juurella.
"Señor luutnantti", isäntä uudisti erittäin kursailevasti, "ne henkilöt, joita täällä tapaa, ovat kaikki ajomiehiä, jotka vain kulkevat ohi eivätkä suinkaan puutu politiikkaan."
Tämä huomautus, niin viekkaaksi kuin isäntä sitä luulikin, ei kuitenkaan tehnyt toivottua vaikutusta upseeriin.
"Kunniani kautta!" hän sanoi kopealla äänellä, "saammehan nähdä, ja voi sitä, jonka huomaan kavaltajaksi! Luco", hän jatkoi kääntyen korpraalinsa puoleen, "ota muutamia miehiä mukaasi ja herätä nuo elukat sekä tuo ne samalla tänne; jos jotkut nukkuvat liian sikeästi, niin älä pelkää kutittaa heitä sapelin kärjellä, se piristää heitä ja yllyttää nopeammin tottelemaan."
Korpraali hymyili viekkaasti ja meni heti ulos panemaan toimeen saamaansa määräystä.
Sittenkuin luutnantti oli isännälle tehnyt vielä muutamia vähäpätöisempiä kysymyksiä, hän päätti viimein asettua salin ympäri kulkevalle parvekkeelle, ja kärsivällisesti odottaessaan alipäällikkönsä paluuta hän alkoi nautiskella niitä juomatavaroita ja muita virvokkeita, joita talon isäntä oli rientänyt asettamaan esille kiroillen hiljaa sitä, että oli pakotettu ilmaiseksi sammuttamaan niin suuren joukon janon, sillä hän tiesi varsin hyvin, että vaikka nämä punaiset nauttivatkin runsaasti, niin hän ei saisi nähdä vilaustakaan heidän rahoistaan, saisipa olla vielä iloinen päästessään niin vähällä. Sotamiehet olivat, viittä tai kuutta lukuunottamatta, jotka olivat jääneet ulos vartioimaan hevosia, asettuneet päällikkönsä viereen ja seuranneet hänen esimerkkiään, juoden kuin sienet.
Korpraalin tehtävä oli paljon helpompi kuin hän ehkä luulikaan, sillä ajomiesraukat olivat kuulleet päällikön jyrkän määräyksen. Huomatessaan, että kaikki vastarinta ei olisi ainoastaan hyödytöntä, vaan päinvastoin pahentaisi heidän asemaansa, he päättivät alistua ja totella upseerin omavaltaista kehoitusta, jonka vuoksi he kiireesti palasivat saliin, salaten tuntemansa pelon väkinäiseen hymyilyyn niin hyvin kuin taisivat.
"Oh hoh!" luutnantti huudahti veitikkamaisen näköisenä, "tiesinhän minä, että tässä tapahtui joku väärinkäsitys, vai miten, hyvät miehet?"
Miehet pyysivät nöyrän vakuuttavasti anteeksi, upseerin kuunnellessa mitä välinpitämättömimmin ilmein, samalla kun hän pienin kulauksin tyhjensi tavattoman suurta pikaria, joka oli täpösen täynnä refino de Catalunaa, maailman väkevintä paloviinaa.
"Kas niin, toverit", hän äkkiä lausui, keskeyttäen juontinsa ja rämistäen sapelin tuppea parvekkeeseen, "tehkäämme hieman tuttavuutta, ja kenen puoluelaisia te ensiksikin olette, hitto vieköön?"
Kauhuissaan tästä uhkaavasta mielenosoituksesta matkamiehet vastasivat heille tehtyyn kysymykseen, rientäen täyttä kurkkua ja yht'aikaa kirkumaan meluavalla ihastuksella, joka ei suinkaan ollut syvällistä:
"Eläköön ansiokas kenraali Rosas! Eläköön vapauttaja! Eläköön federalistit! Surma unitaristi-roistoille! Hakatkaa ne maahan! Hakatkaa ne maahan!"
Nämä federalistien tunnetut huudot, jotka olivat heillä tunnuslauseena heidän verisillä retkillään, haihduttivat upseerin epäluulon. Hän suvaitsi hymyillä, mutta tiikerin tavoin näyttämällä valkoisia teräviä hampaitaan, valmiina puremaan.
"Hyvä! Hyvä!" hän huudahti; "no, olihan hauskaa tavata oikeita rosasilaisia. Kas niin, isäntä ystäväni, siemaus paloviinaa noille kelpo miehille; minä tahdon kestitä heitä."
Isäntä olisi mielellään välttänyt tätä upseerin niin sanottua anteliaisuutta, jonka hän, kuten hän varsin hyvin tiesi, sai itse kustantaa. Hän totteli kuitenkin käskyä, kätkien tuntemansa kiukun mitä kohteliaimpaan hymyilyyn.
Federalistiset huudot ja vakuuttelut alkoivat taas uudella innolla.
Viina kulki miehestä mieheen ja ilo oli ylimmillään.
Luutnantti sai nyt käsiinsä kitaran, joka oli unohtunut hänen viereensä.
"Kas niin, pojat!" hän sanoi. "Tuli ja leimaus! Zambacuecaa tanssimaan!"
Ei maksanut vaivaa kieltäytyä. Luutnantin tuttavallinen kehoitus lausuttiin niin jyrkällä tavalla, että läsnäolijoiden, vaikka suurin osa heistä olisi miettinyt muuten mitä tahansa, oli pakko mukautua ja näytellä osansa loppuun miten parhaiten taisi.
Varminta oli alistua. He olivat tiikerikissan käpälissä, ja tämä saattoi minä hetkenä tahansa raapaista heitä, jos häntä halutti.
Salin keskelle tehtiin tilaa, jonka jälkeen miehet ja naiset asettuivat paikoilleen, katse upseeriin suunnattuna, alkaakseen tanssin ensin merkin saatuaan.
Merkkiä ei tarvittukaan vartoa. Heti kun luutnantti näki uhriensa olevan valmiita, hotkaisi hän aina siemauksen viinaa, jonka tehtyään hän tarttuen kitaraan alkoi näppäillä sitä kätensä selkäpuolella ja rupesi väräjävällä äänellä laulamaan Argentinassa hyvin tunnettua zambacuecaa, joka alkaa seuraavilla ihanilla säkeillä:
Para que vas y vienes
Vienes y vas,
Si otros con andar menos,
Consiguen mas.
[Merkitsee suunnilleen: Miksi menet ja tulet, tulet ja menet, jos muut käymällä vähemmän saavat enemmän aikaan.]
Täydellä syyllä on väitetty, että espanjalaiset ovat hullaantuneita tanssiin, mutta tässä, kuten monessa muussakin, amerikkalaiset ovat jättäneet heidät kauaksi jälkeensä; he ovat kehittäneet tämän intohimon niin pitkälle, että se heillä lähenee hulluuden rajaa. Nyt kuvailemamme tapaus todistaa tämän väitteen todenperäisyyden.
Nuo miehet, jotka vain niin sanoaksemme puukko kurkulla ja tavattoman pelon vallassa olivat suostuneet tanssimaan, nuo miehet olivat vain muutamia minuutteja kuulleet korvissaan kaikuvan kitaran kirkuvat soinnut ja tahtia osoittavan laulun, kun he heti unohtivat koko asemansa vaikeuden ja ainoastaan ajattelivat hurjalla raivolla antautua mielihuvitukseensa.
Ne, jotka ensi hetkenä olivat pysyneet syrjässä, tuntemansa levottomuuden takia, joutuivat piankin tanssivien hyppäysten lumoihin ja seurasivat virran mukana, hyppien toisten tavoin, ulvoen ja polkien jalkojaan kuten nämäkin.
Muutamien minuuttien kuluttua olikin kaikki pakko kadonnut, melu oli käynyt yhtä huumaavaksi ja rähinä yhtä suureksi kuin punaisten tullessa.
Korpraali oli sillävälin tarkkaan suorittanut esimieheltään saamansa määräyksen, mutta, kuten jo on huomautettu, ajomiehet, jotka sattumoisin olivat pysähtyneet majan edustalle, olivat tehneet hänen tehtävänsä helpoksi palaamalla vapaaehtoisesti saliin. Tuo arvoisa aliupseeri oli kuitenkin, nähtävästi tahtoen hyvin täyttää velvollisuutensa, seurassaan puoli tusinaa sotamiehiä kuljeskellut leiripaikan ristiin rastiin, pistellen sapelinsa kärjellä tavarapakkojen väliin, silmäillyt vankkureihin, sanalla sanoen nuuskinut kaikkialta vanhan, nokkelan vainukoiran tavoin, jota ei voida johtaa harhaan.
Kun hän erittäin tarkoin tutkittuaan kuitenkin oli tullut vakuutetuksi siitä, että kaikki hänen etsimänsä niinmuodoin olivat palanneet majaan, aikoi hän tehdä samoin. Mutta koska sisältä kuuluva melu osoitti, että kaikki kävi hyvin, ainakin sillä erää, hän muutti mieltään ja laski jonkun tekosyyn nojalla sotamiehensä menemään, jota tilaisuutta nämä käyttivät heti hyväkseen, saadakseen ottaa osaa iloon. Itse hän jäi ulos. Heti kun korpraali oli yksikseen, hänen käytöksensä muuttui nopeasti. Tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei kukaan sivullinen tarkannut hänen liikkeitään, hän pyöräytti sormiensa välissä savukkeen, sytytti sen ja kävellen edestakaisin, välinpitämättömän näköisenä kuin raitista ilmaa nauttimassa oleva kuljeksija, hän poistui vähitellen sisäänkäytävän edustalta, jossa hän tähän asti oli ollut.
Noin kymmenen minuutin kuluttua tästä tempusta, joka oli kuin vastatuuleen satamasta pyrkivän laivan manööveri, hän pääsi ajomiesten leiripaikan taakse ja tarpeeksi etäälle rakennuksesta, niin ettei häntä vallitsevan pimeyden vuoksi millään tavoin voitu huomata lyhyenkään matkan päästä. Nyt hän pysähtyi ja silmäili tarkkaan ja tutkivasti ympärilleen, heittäen palavan savukkeensa ilmaan.
Tuo kevyt olkisavuke teki loistavan kaaren ilmassa, pudoten sitten maahan, jossa korpraali sen sammutti panemalla jalkansa sen päälle.
Samassa välähti tuliviiru pimeässä lähellä sotilasta.
"Hyvä!" hän murisi itsekseen, "nyt on oltava varuillaan."
Hän tarkasti ympäristöä vielä kerran, jonka tehtyään hän ympärillään vallitsevan pimeyden rauhoittamana alkoi päättävästi hyräillä puoliääneen seuraavaa kolmea säettä eräästä pampaksella hyvin tunnetusta laulusta:
O, Libertad preciosa!
No comparada al oro
Ni al bien mayor de la espaciosa tierra!
[Oi kallis vapaus! Sinua ei voi verrata kultaan eikä suurimpaan maan avaruudessa.]
Samassa heikko ääni, kuin tuulen henkäys, jatkoi laulaen seuraavat pari säettä:
Mas rica y mas gozosa
Que el mas precioso tesoro…
[Rikkaampi ja arvokkaampi kuin kalliin aarre.]
Kuullessaan tämän vastauksen, jota hän epäilemättä odotti, korpraali vaikeni äkkiä. Painaen sapelinsa kärjen maata vasten hän nojautui sen kahvaan ja sanoi jotenkin äänekkäästi, vaikka hän näytti puhuvan itsekseen:
"Ihmettelenpä, miksi nuo nandukset [eräänlaisia pampaksella eläviä kamelikurkia] ovat niin äkkiä vetäytyneet pampaksen sisäosiin."
"Siksi", vastasi sama ääni, joka oli jatkanut laulua, "että ne ovat tunteneet ruumiinhajua."
"Saattaa niin olla", korpraali vastasi, näköjään ollenkaan ihmettelemättä tätä omituista vastausta; "mutta siinä tapauksessa pitäisi kondoorien laskeutua alas Kordilleilta."
"Jo yksikolmatta päivää sitten he ovat sivuuttaneet korkean Cumbren."
"Aurinko oli eilen laskiessaan punainen."
"Sen säteet kuvastivat luultavasti niiden palavien kylien leimua, jotka
Mas Horca oli sytyttänyt", ääni sanoi edelleen.
Korpraali ei epäillyt enää.
"Tulkaa esiin, don Leoncio", hän mutisi, "te ja seuralaisenne."
"Tässä olemme, Luco."
Kuusi hampaisiin asti asestettua henkilöä ympäröi silmänräpäyksessä sotilaan.
On tarpeetonta mainita, että nämä henkilöt olivat niitä ratsastajia, jotka tuntia aikaisemmin olivat majatalon luona törmänneet yhteen punaisten kanssa ja jotka, viisaasti kyllä, olivat pysyneet piilossa.
Majatalossa jatkui yhä tanssi ja melu. Ilonpito kohosi lopulta äärettömäksi hurjistetuksi.
Vieraat olivat siis varmoja siitä, ettei heitä häirittäisi. Sitäpaitsi vaikka kuu olikin noussut ja valaisi melkolailla, matkavaunujen takana suojassa oleva joukko ei pelännyt, että sitä huomattaisiin, jota vastoin he asemansa johdosta saattoivat nähdä heti jokaisen, joka lähti talosta.
Käyttäkäämme hopeahohteista kuun valoa hyväksemme, muutamin sanoin kuvaillaksemme näitä uusia henkilöitä, joka on sitäkin helpompaa, koska he olivat varovasti nousseet hevostensa selästä, taluttaen niitä suupielestä.
Olemme maininneet, että heitä oli kuusi. Kolme ensimmäistä oli selvästi peoneja, mutta heidän raskaat hopeakannuksensa, kirjaillut samettivyönsä, hienosti koristellut aseensa, jotka pilkoittivat heidän kallisarvoisten, bolivialaisesta laamavillasta kudottujen viittojensa alta, ja ennen kaikkea se kunnioittava tuttavallisuus, jolla he liittyivät isäntiinsä, osoitti selvästi missä määrin he olivat oikeutetut nauttimaan näiden arvonantoa.
Nämä peonit eivät oikeastaan olleet vain palvelijoita, vaan myös ystäviä, tosin kyllä vaatimattomia, mutta luotettavia ja koeteltuja kauheissa vaaroissa.
Kaksi isännistä oli noin kolmenkymmenen tai kolmenkymmenenviiden vuotiasta, parhaassa miehuuden ijässä.
Heidän pukunsa oli aivan samankuosinen kuin palvelijainkin ja erosi vain kalliimman ja hienomman kankaansa puolesta.
Ensimmäisellä, pitkällä ja kookkaalla, hienokäytöksisellä miehellä oli ylpeän päättäväiset ja rohkean näköiset kasvot, joilla kuvastui suoruus ja hyvyys ja jotka ensi silmäyksellä herättivät kunnioitusta ja mieltymystä.
Hänen nimensä oli don Leoncio de Ribeyra.
Hänen toverinsa oli jotenkin samankokoinen ja samoin käytökseltään erittäin hieno, mutta oli kuitenkin aivan don Leoncion vastakohta. Hänen siniset silmänsä, lempeine ja salaperäisine naismaisine katseineen, hänen suuri vaalea tukkansa, joka hulmuavina kiharoina aaltoili panamahatun alta ja hajallaan riippui hänen olkapäillään, hänen ihonsa himmeän vaalea väri, joka oli vastakohtana don Leoncion vähän olivinväriselle ja pronssinkarvaiselle iholle, saattoivat otaksumaan, ettei hän ollut syntynyt espanjalaisen Amerikan lämpimän taivaan alla. Kuitenkin tämä henkilö voi paremmin kuin hänen toverinsa ylpeydellä vaatia, että häntä pidettäisiin todellisena maan lapsena, koska hän suoraan polveutui urhoollisesta ja onnettomasta Tupac-Amaru'sta, viimeisestä Inka-suvun jäsenestä, jonka espanjalaiset niin raukkamaisesti murhasivat.
Hänen nimensä oli Manco-Amaru, Diego de Solis y Villas Reales. Pyydämme lukijalta anteeksi tätä pitkää nimien jonoa.
Don Diego de Solis'illa oli jonkunverran naisellisesta ulkonäöstään huolimatta leijonan rohkeus, jota mikään ei voinut ihmetyttää eikä edes liikuttaa. Hänen valkoisten, ruusunvärisillä kynsillä varustettujen käsiensä hienon ja melkein läpikuultavan ihon alla oli teräksiset hermot.
Mitä tulee kolmanteen herrasmieheen, joka vaatimattomasti pysyttelihe toisten takana, niin hän oli kääriytynyt niin huolellisesti viittansa poimuihin ja hänen hattunsa reunat olivat niin hyvin käännetyt kasvoille, että oli mahdoton erottaa hänestä muuta kuin kaksi suurta mustaa silmää, jotka toisinaan näyttivät syöksevän tulta. Hänen hoikka vartalonsa, hieno ulkomuotonsa, pehmeät, vapaat eleensä ja notkeat, kiemurtelevat liikkeensä panivat otaksumaan, että hän oi vasta lapsi, ellei tuossa miehen puvussa piillyt naista, joka oli todennäköisempää.
Sillävälin oli korpraalissa, heti hänen jouduttuaan nyt kuvailemaimme henkilöjen seuraan, tapahtunut täydellinen muutos. Hänen jyrkkä, kiukkuinen käytöksensä oli muuttunut tuollaiseksi mielisteleväksi kursailuksi, joka osoittaa todellista uskollisuutta. Hänen kasvoiltaan oli kadonnut pilkallinen, kavala ilme ja sijaan tullut ystävällinen ja iloinen hymyily.
Don Leoncion onnistui vain vaivoin tukahduttaa ne rajut ilonpurkaukset, joihin sotilas antautui sellaisen henkilön vilpittömyydellä, joka vihdoinkin saa nauttia kauan odottamaansa onnea.
"Kas niin, Luco", hän lausui, "rauhoitu, ystäväni: minä tässä olen, minä todellakin! Olehan nyt varovainen, poikani, hetki ei nyt ole sovelias mielenpurkauksille."
"Se on totta! Se on totta, herrani, mutta minä olen niin iloinen, nähdessäni teidät taas niin pitkän ajan kuluttua." Ja hän pyyhki kuumia kyyneleitä, jotka valuivat hänen pronssinvärisiä poskiaan pitkin.
Don Leoncio tunsi olevansa liikutettu vanhan palvelijan hellyydestä.
"Kiitos, Luco", hän sanoi, ojentaen tälle kätensä. "Sinä olet hyvä ja uskollinen sielu."
"Ja kuitenkin, huolimatta onnesta, jonka näkemisenne tuottaa, olisin toivonut, ettette olisi tullut niin odottamatta, herrani; ajat ovat huonot, hirmuvaltias on mahtavampi kuin milloinkaan Buenos Ayresissa."
"Tiedän sen. Paha kyllä en kuitenkaan ole voinut siirtää matkaani tuonnemmaksi, huolimatta vaaroista, joihin tiesin antautuvani."
"Jumala varjelkoon, armollinen herra, me vietämme kamalaa elämää."
"Niin, mitäpä tehdä, poikaseni? Meidän täytyy mukautua siihen, mitä emme voi välttää. Oletko toimittanut kaikki mitä olen käskenyt?"
"Olen, kaikkityyni, herrani. Veljellenne on ilmoitettu. Paha kyllä en ole itse voinut varoittaa häntä; minun on täytynyt lähettää muuan karjapaimen, jonka tunsin vain vähän, mutta olkaa huoletta, armollinen herra, veljenne ei jää saapumatta tähän kohtaukseen; hän on täällä muutaman päivän kuluttua."
"Hyvä; mutta sinä olet tullut tänne mielestäni sangen lukuisassa seurassa."
"Ah! En ole voinut tehdä toisin. Minua vartioidaan ankarasti, kuten tiedätte, herrani. Minun on täytynyt käyttää mitä erinomaisimpia keinoja saadakseni luutnantin tulemaan aina tänne asti."
"Oli hiuskarvan varassa, ettemme lyöneet neniämme vastakkain."
"Niin, ja minä olin hyvin pelästyksissäni tällöin, sillä olin tuntenut teidät jo, armollinen herra. Jumala tietää mitä siinä yhteentörmäyksessä olisi tapahtunut!"
"Olet oikeassa. Tuo luutnantti, onko hän hyvä mies?"
Luco pudisti surullisena päätään.
"Varokaa häntä, herrani, hän on verenhimoisimpia mas-horcalaisia, mitä tuolla kiukkuisella Rosas-koiralla on."
"Istu ja pala!" don Leoncio sanoi huolestunein ilmein; "pelkään pahaa, Luco, että sinun suuri itseluottamuksesi on saanut meidät syöksymään ampiaispesään, josta meidän on vaikea pelastua ehjin nahoin."
"Asema on kieltämättä vaikea. Meidän on oltava erittäin varovaisia, niin ettei hän saa teistä vihiä. Etupäässä täytyy voittaa aikaa."
"Niin", don Leoncio sanoi hyvin miettivänä.
"Kuinka monta teitä on?" don Diego kysyi, yhtyen keskusteluun.
"Kolmekymmentäviisi, luutnantti mukaan luettuna, armollinen herra; mutta, kuten sanoin, hän on itse piru ja vastaa yksinään neljää."
"Hoh!" don Diego vastasi halveksivasti, sivellen miellyttävästi viiksiään, "meitä on seitsemän, jos laskemme mukaan sinutkin, poikaseni."
"Kuka tuo luutnantti on?"
"Se on don Torribio, entinen karjapaimen."
"Ah!" don Leoncio huudahti, tehden inhoa ilmaisevan eleen, "Torribio kaulankatkaisia."
"Tuli ja leimaus!" don Diego jatkoi, "haluaisinpa kerran painaa polveni sen roiston rinnan päälle, No, mitä nyt teemme?"
"Te unohdatte, kuka on mukananne, don Diego", don Leoncio sanoi vilkkaasti, vilkaisten toveriinsa, joka seisoi liikkumatta siinä vieressä.
"Se on totta!" nuori mies huudahti, "minä olen mieletön. Suo anteeksi, ystäväni, emme voi olla kyllin varovaisia."
"Onneksi", Luco huomautti, "ette ole ottanut mukaanne doña Antoniaa. Rakas lapsi parka, hän kuolisi noiden hornanhenkien joukossa, joiden pariin olemme vaarassa joutua."
Äkkiä, ennenkuin don Leoncio oli ehtinyt vastata, talosta kuului kauheita huutoja, useita kiväärin laukauksia pamahti ja parikymmentä miestä ja naista, pelästyksestä mielipuolina, syöksyi ulos, juosten vihlovasti kirkuen joka taholle.
"Piiloutukaa!" Luco huudahti hätäisesti. "Hyvä Jumala, mitä tämä on?
Tulen heti takaisin, mutta laittakaa niin, ettei kukaan teitä tunne.
Menkää piiloon, Jumalan tähden! Minä tulen pian takaisin! Minun täytyy
mennä katsomaan, mitä tuolla sisällä on tekeillä."
Ja jättäen don Leoncion ja hänen seuralaisensa äärimmäisen levottomuuden valtaan korpraali riensi juosten taloon päin, jossa melu kasvoi joka hetki.
XVII.
PUNAISTA LEMMENLEIKKIÄ.
Riennämme hetkistä ennen korpraalia selittämään lukijalle, mitä majatalossa oli tapahtunut.
Alussa kävi kaikki hyvin, sittenkuin ensi hetken epäilys ja pelko oli haihtunut. Muulien ja härkien ajajat, joihin heidän mielihuvinsa vaistomaisesti vaikutti, olivat täydelleen unhottaneet pelkonsa ja vilpittömästi alkaneet veljeillä sotilasten kanssa.
Paloviina kiersi lakkaamatta miehestä mieheen, toisesta päästä salin toiseen, ilo kasvoi juomisen mukana, joka perinpohjaisuutensa takia alkoi kuumentaa aivoja ja siellä täällä aiheuttaa ensimmäisiä juopumisen merkkejä.
Sillävälin luutnantti, don Torribio, jatkoi lauluaan kiiluvin silmin ja hehkuvin poskin, näppäili kitaraansa ja ennen kaikkea joi, miettimättä mitään pahaa, ja kenties kaikki olisi mennyt hyvin, ellei olisi sattunut muuatta tapausta, joka äkkiä muutti tilanteen ja teki iloisesta näytelmästä kauhistuttavan kohtauksen.
Parhaimpia ja komeimpia zambacueca-tanssijoita oli muuan neljän- tai viidenkolmattaikäinen nuori muulinajaja, jolla oli hienot, älykkäät kasvonpiirteet, kaunis vartalo ja miellyttävä käytös ja joka oli mainion notkea sekä tanssi verrattoman sievästi. Erittäinkin naiset tungeksivat hänen ympärillään, heittäen häneen murhaavia silmäyksiä ja taputtaen käsiään aivan mielettömän vimmatusti, hänen huvitellessaan tekemällä yltiöpäisiä temppuja.
Näiden naisten joukossa oli kaksi nuorta tuskin kuusitoistavuotiasta tyttöä, niin kaunista kuin ainoastaan amerikattaret voivat olla. Heidän mustat, pitkien sametinpehmeiden silmäripsien varjostamat silmänsä, heidän huulensa, punaiset kuin sokeriomenat, heidän kuuman ilmanalan auringon paahtamat kasvonsa, joita varjostivat sinertävän mustat hiuspalmikot, heidän hoikka, notkea ja soma vartalonsa, joka esiintyi täydessä loistossaan käärmemäisten, voittamattoman suloisten liikkeiden yhteydessä, kaikki nämä sulot yhteensä täydensivät toisiaan, ja tekivät heidät niin hurmaavan ja viekoittelevan kauniiksi, ettei sitä voi kuvailla, mutta jonka sähköisen vaikutuksen ja lumoavan sulouden alle kylmäverisimmänkin miehen täytyy alistua.
Nämä molemmat naiset kunnostautuivat ennen muita ylenpalttisesti kehumalla valittuansa. Tämä näytti kuitenkin, sanoaksemme totuuden, varsin vähän kiinnittävän huomiotaan aiheuttamaansa ihastukseen. Hän oli hyvä nuorukainen, jonka sydän, joskaan ei pää, oli täysin kylmä, ja joka tanssi tanssiakseen, koska se huvitti häntä ja hänellä, viettäen ankaraa elintapaa, hyvin harvoin oli tilaisuus antautua tähän huvitteluun, ja häntä muuten ei ollenkaan haluttanut aiheuttaa mitään intohimoa kummassakaan ihailijassaan.
Vaikkakin nämä, naisen luontaisella vaistolla, huomasivat muulinajajan välinpitämättömyyden ja sen johdosta olivat loukkaantuneita, niin he siitä huolimatta yhä tuhlasivat intohimoisia lausuntojaan hänelle, mikäli Espanjan kielellä voivat, vakuuttaakseen hänelle ihailuansa.
Nämä mielenosoitukset tulivat viimein niin vilkkaiksi ja välittömiksi, että suurin osa läsnäolijoista, joista kukin itsekohdastaan olisi tahtonut antaa paljonkin päästäkseen noiden ihastuttavien olentojen suosioon, alkoi, kuten sellaisissa tapauksissa aina on asian laita, tuntea suuttumusta karjapaimenta kohtaan, tämän osoittaman välinpitämättömyyden johdosta, ja nuhdella häntä hänen suuren epäkohteliaisuutensa ja anteeksiantamattoman seurustelutaidon puutteensa takia, kun hän ei osoittanut kiitollisuuttaan, ollessaan niin intohimoisten mielenpurkausten esineenä.
Nuori mies, ollen jotenkin hämillään jouduttuaan sellaiseen asemaan, ajatellessaan vain vilpittömästi huvitella, ja toveriensa paheksumismuminan pakottamana korjaamaan entiselleen kohteliaisuusmaineensa, joka oli kärsimäisillään vakavan vaurion, päätti kaikin mokomin kunnialla pelastautua tästä tukalasta asemasta ja pyytää kummankin tytön perätysten tanssiin.
Niin pian kun siis luutnantti, joka hetkiseksi oli keskeyttänyt sointuvan musiikkinsa hotkaistakseen tavattoman suuren lasillisen paloviinaa, taas alkoi näppäillä kitaraa uutta zambacuecaa varten, karjapaimen läheni tässä hyvässä tarkoituksessa hymyhuulin molempia tyttöjä ja kumarsi kohteliaasti.
"Señorita", hän sanoi lähempänä olevalle, "olisinko kyllin onnellinen saadakseni tanssia tämän zambacuecan teidän kanssanne?"
Nuori tyttö punehtui ilosta, pitäen pyyntöä kunnianosoituksena kauniin kavaljeerin taholta, ojensi pienen kätensä ja valmistautui vastaamaan, kun äkkiä hänen toverinsa, joka kalveten oli kuullut karjapaimenen pyynnön, hypähti kuin pantteri ja asettui vapisevin huulin ja säkenöivin silmin molempien nuorten väliin.
"Te ette tanssi!" hän huudahti uhkaavalla äänellä.
Tämän omituisen, aavistamattoman kohtauksen näkijät peräytyivät hämmästyneinä. He eivät käsittäneet mitään tästä äkillisestä vihanpurkauksesta.
Molemmat tanssimaan aikovat vaihtoivat hämmästystä osoittavan katseen.
Tilanne alkoi kuitenkin käydä sietämättömäksi. Karjapaimen päätti tehdä siitä lopun.
Nuori tyttö seisoi yhä supisuorana hänen edessään, ruumis takakenossa, pää pystyssä, kasvot hehkuvina, sieramet levällään, kuten villipedolla, ja käsi ojossa, ylpeän ja uhkaavan näköisenä.
Karjapaimen astui askeleen eteenpäin ja kumarsi kohteliaasti nuorelle tytölle sanoen:
"Señorita, sallikaa minun huomauttaa…"
"Suu kiinni, Don Pablo!" tämä huudahti kiivaasti, keskeyttäen hänet kesken lausetta, "minä en ole vihoissani teille, vaan tuolle hävyttömälle letukalle, joka, tietäessään että te olette kaunein kavaljeeri täällä, on kyllin häpeämätön ottaakseen teidät itselleen."
Kun toinen tyttö kuuli tämän solvauksen, jonka hänen toverinsa niin jyrkästi lausui hänelle vasten naamaa, työnsi hän nopeasti Pablon syrjään ja asettui vihollistaan vastapäätä.
"Nyt valehtelit, Manongita", hän huudahti, "mustasukkaisuus panee sinut puhumaan noin, sinä olet raivoissasi sen johdosta, että tämä caballero on asettanut minut etusijaan."
"Minäkö?" toinen vastasi halveksivalla äänellä. "Sinä olet hölmö, Clarita, minä en välitä tuosta caballerosta enempää kuin happamesta appelsiinista."
"Todellakin?" Clarita jatkoi ivallisesti. "Mistä sitten tämä äkillinen kiukku ilman näkyvää aihetta?"
"Koska", Manongita huudahti, "tunnen sinut entuudestaan ja tiedän, että tarvitset läksytyksen, jonka aijon nyt antaa sinulle."
"Sinäkö? Mitä vielä!" toinen sanoi, kohauttaen olkapäitään. "Ole varuillasi, ettet itse ennemmin saa sellaista."
"Herra varjele, jos sanot sanankaan vielä, niin ratkon sinut auki!"
"Pyh! Ethän sinä osaa puukkoa pitääkään."
"Sepä nähdään!" Manongita huudahti kiukkuisesti, ja hypähtäen taapäin hän tempasi veitsen povestaan, kietaisi huivinsa vasemman käsivartensa ympäri ja asettui taisteluasentoon.
"Sepä nähdään!" oli Clarita huudahtanut samalla kertaa, ja yhtä nopealla liikkeellä kuin vihollisensakin hän asettui samaan asentoon.
Molempien naisten välillä oli taistelu tulossa.
Don Pablo, tämän uudenaikaisen kaksintaistelun viaton aiheuttaja, oli monta kertaa turhaan yrittänyt sovittaa noita nuoria tyttöjä, mutta kumpikaan heistä ei ollut kuunnellut häntä tai välittänyt hänen huomautuksistaan. Nähtyään asian lopullisen käänteen hän tahtoi vielä tehdä viimeisen yrityksen, mutta tällöin hänen välityksensä hylättiin entistäkin pontevammin, sillä läsnäolijat, joita tämä riita huvitti ja joita kaksintaistelu puukoilla kahden naisen kesken kovin miellytti, kääntyivät hänen puoleensa ja kehoittivat päättävästi häntä pysymään levollisena ja antamaan tyttösten ratkaista riitansa miten parhaiten halusivat.
Karjapaimen, täysin vakuutettuna olevansa syytön siihen, mitä tapahtuisi, ja että vain hänen hyvä sydämensä oli saattanut hänet koettamaan estää riidan puhkeamista, jätti asian silleen, huomattuaan, että hänen sekaantumisensa herätti paheksumista, ja pannen käsivartensa ristiin rinnalleen hän valmistautui olemaan, ellei juuri välinpitämättömänä, niin kuitenkin täysin puolueettomana alkavan taistelun katselijana.
Muuten tämä oli omituinen ja vaikuttava näytelmä, jonka tuossa melkein pimeässä salissa, omituisiin pukuihin puetun kansanjoukon keskellä, nuo molemmat naiset esittivät, ylpeinä ja päättävinä asettuen parin askeleen päähän toisistaan valmiina ryhtymään taisteluun, musiikin ja tanssin jatkuessa, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, paloviinan valuessa virtoinaan ja mitä iloisimpien ja vallattomimpien yhteislaulujen kajahdellessa heidän korvissaan.
"Baya pues!" Clarita huudahti, "kuinka monta tuumaa tahdot, rakkaani?"
"Koko terän, sydänkäpyseni", Manongita vastasi pilkallisesti. "Minä aijon piirtää nimikirjoitukseni naamaasi."
"Niin aijon minäkin. Varo siis näköäsi."
"Ah, riivattu, sepä nähdään! Oletko valmis, armahaiseni?"
"Milloin tahdot, enkelini!"
Oli muodostunut piiri molempien naisten ympärille, jotka ruumis etukumarassa, vasen käsi ojennettuna, silmä vasten silmää kissamaisen malttamattomina vartoivat sopivaa tilaisuutta hyökätäkseen toistensa kimppuun.
Molemmat olivat nuoria, vikkeliä ja notkeita, jonka vuoksi he näyttivät olevan tasaväkisiä. Sellaisten asiain tuntijat, ja niitä oli paljon tuon tarkkaavan, taistelevia ympäröivän joukon keskuudessa, eivät rohjenneet sanoa mitään taistelun tuloksesta, jonka kaikkien mielestä täytyi muodostua katkeraksi, siinä määrin tyttöjen keltaiset silmäterät syöksivät tulta.
Hetkisen epäröityään tai oikeammin kooten voimiaan, Clarita ja Manongita läiskäyttivät kielellään kitalakeensa, joten syntyi jonkunlainen terävä vihellys, sinertävät veitsenterät välkähtivät ja molemmat naiset hyökkäsivät toistensa kimppuun.
Mutta jos hyökkäys oli ollut nopea, niin puolustus ja väistäminen olivat yhtä vilkkaita.
Molemmat ponnahtivat takaisin ja asettuivat taas taisteluasentoon.
Mutta iskut olivat sattuneet, taistelu oli alkanut urhoollisesti, kummankin vastustajan kasvot olivat verisen kaksoisjuovan halkomat.
Ei kumpikaan ollut valehdellut, sillä molemmilla oli vastustajansa antama merkki.
Läsnäolijat tömistivät jalkojaan iloissaan ja ihmetellen ja taputtivat käsiään niin, että katto saattoi pudota; he eivät olleet milloinkaan nähneet kauniimpia puukonpistoja.
Hengäistyään hetkisen, naiset taas valmistautuivat taisteluun, mutta tällä kertaa varmasti päättäneinä saada se ratkaistuksi, kun äkkiä katsojain yhteentungeutuneet rivit hajaantuivat oikealle ja vasemmalle; muuan mies asettui päättävästi molempien vastustajien väliin ja katseli heitä vuoronperään ivallisesti hymyillen.
"Mitä nyt, raivottaret?" hän huudahti lyhyesti ja kuvaamattoman pilkallisella äänellä.
Molemmat tytöt laskivat veitsensä alas ja seisoivat liikkumatta ja silmät maahan luotuina, pää pystyssä ja kulmakarvat rypyssä, ollen tällöin, kuten viholliset ainakin, valmiina repimään toisensa palasiksi, ja vain vaivoin totellen käskyä, jota he eivät uskalla olla tottelematta, vaikka he sitä itsekseen sadattelevatkin.
Huolimatta kitarillaan aikaansaamastaan räminästä punaisen luutnantin oli kuitenkin viimein täytynyt panna merkille, mitä salissa tapahtui. Ensiksi hän oli vikkelästi tarttunut vyössään riippuviin pistooleihinsa, mutta hetkisen mietittyään hänen vihansa, vaikkei se talttunutkaan, oli kuitenkin muuttunut, rauhoittunut, käyden kylmäksi ja keskitetyksi. Don Torribio oli noussut, lähtenyt parvekkeelta, jossa hän oli rehennellyt ja askel askeleelta lähestynyt taistelevia näiden huomaamatta sekä tarkkaavasti seurannut taistelun eri vaiheita, ja huomattuaan hetken sopivaksi hän oli äkkiä esiintynyt ja asettunut molempien taistelijain välille.
Luutnantin jäljestä olivat sotilaat hiipineet esiin kissamaisin askelin. He seisoivat nyt parin askeleen päässä hänen takanaan, aseet käsissä, valmiina toimimaan ensi merkin saatuansa, sillä he aavistivat, että Torribion väliintulo tässä riidassa aiheuttaisi varmasti pian heidänkin sekaantumisensa.
Ajomiesten muodostama piiri oli vaistomaisesti laajennut ja suuri ala oli jäänyt tyhjäksi keskelle lattiaa. Tämän piirin keskellä olivat nuo molemmat naiset veitsi kädessä, ja luutnantti käsivarret ristissä rinnallaan katseli heitä sekä kyynillisesti että ilkkuvasti.
"Hohoi, tipuseni", hän sanoi, "miksi pöyhistätte höyheniänne niin paljon yhden kukon takia? Eikö orrella sitten ole muita kuin hän, lempo soikoon? Mitä erinomaisia Andreaksen ristejä olettekaan piirrelleet toistenne kasvoihin, hitto vie! Te rakastatte häntä siis kovin, tuota lurjusta?"
Tytöt olivat vaiti.
Luutnantti jatkoi hetken kuluttua samanlaisella kevyellä ja ilkkuvalla äänellä:
"Mutta missä hän on sitten, tuo urhokas sankari, joka sallii naisten tapella puolestaan. Saattaako hänen kainoutensa hänet piiloittautumaan?"
Don Pablo astui askeleen eteenpäin ja sanoi säyseällä mutta lujalla äänellä, katsoen luutnanttia suoraa silmiin:
"Tässä minä olen."
"Ah!" don Torribio sanoi katsahtaen häneen tutkivasti. Sitten hän lisäsi: "niinpä todellakin, toveri, sinä olet kaunis poika, minä en enää ollenkaan ihmettele, että sinä herätät rajuja intohimoja."
Nuori mies pysyi tunteettomana tälle kiitokselle, jonka pilkallisen tarkoituksen hän aavisti.
"Nyt, tytöt", luutnantti jatkoi, kääntyen nuorten tyttöjen puoleen, "kumpaa teistä tuo sydämenvaras pitää parempana? Tuhat tulimmaista! Älkää pelätkö puhua."
Syntyi hetken hiljaisuus.
"Vai niin, onko asian laita siten", don Torribio jatkoi, "että pelkäätte erehtyvänne? No, puhukaa te sitten, nuori mies, ja sanokaa minulle kumpaa noista molemmista tytöistä pidätte parempana?"
"Minä en pidä toista sen parempana kuin toistakaan", karjapaimen vastasi kylmästi.
"Peijakas!" luutnantti huudahti teeskennellen ihmettelyä. "Minkälainen maku! Niinmuodoin, jos ymmärrän teidät oikein, te pidätte yhtä paljon molemmista?"
"Ei, te erehdytte, señor, minä en pidä kummastakaan."
"Hitto vieköön, sepä merkillistä! Ja te sallitte heidän tapella tähtenne? Oh, siitä ansaitsette kuritusta, herra hyvä! Koska asian laita on sillä tavalla, señoritat, niin teen teille mieliksi, minä, ja läksytän tuota epäkohteliasta caballeroa, joka halveksii teidän mustien silmienne mahtia! Sellainen loukkaus vaatii kostoa, kautta sieluni!"
Tämän kohtauksen katselijoita puistatti, samalla kun sotamiehet nauroivat ja ilvehtivät keskenään.
Luutnantti oli viime sanoja lausuessaan temmannut pistoolin vyöstään ja ojentanut piipun karjapaimenen rintaa kohti, tämän yhä seisoessa hiljaa ja tekemättä liikettäkään välttääkseen itseään uhkaavaa kohtaloa. Mutta molemmat naiset olivat varuillaan. Ajatuksen nopeudella he heittäytyivät kuin yhteisestä vaistosta hänen eteensä.
Manongita kaatui rinta lävistettynä.
"Vai niin", hän huudahti, "sinä halveksit minua! No niin, minä kuolen puolestasi. Clarita, minä annan sinulle anteeksi."
Don Pablo hyppäsi yli tuon onnettoman, jonka kuoleva katse vielä oli häneen tähdättynä, ja syöksyi puukko kädessä luutnantin kimppuun.
Tämä viskasi raskaan pistoolinsa häntä kohti. Nuori mies väisti heiton, tarttui upseerin vyötäsiin ja heidän välillään syntyi taistelu.
Clarita seurasi säkenöivin silmin molempain vihollisten kaikkia liikkeitä, valmiina heittäytymään väliin, heti kun tilaisuus näyttäytyisi sopivaksi sille, jota hän rakasti.
Läsnäolijat olivat kuin kivettyneitä, sillä sotilaiden heissä aiheuttama kauhu oli niin suuri, että vaikka heitä oli enemmän ja kaikilla oli aseet, niin kukaan ei uskaltanut liikahtaakaan, auttaakseen toveriaan.
Sillävälin melkoisesti päihtyneet sotilaat, nähdessään upseerinsa taistelussa vieraan kanssa, paljastivat sapelinsa ja hyökkäsivät joukon keskelle, lyöden oikealle ja vasemmalle sekä kohottaen tähän aikaan niin pelätyn huudon:
"Tappakaa, tappakaa nuo villit unitaristit!"
Nyt tapahtui tuossa täyteen ahdetussa salissa kauhistuttava näytelmä.
Muulinajajat, sotilasten ajamina, jotka murhanhimossaan hakkasivat heitä kuoliaiksi säälittä, syöksyivät ovelle paetakseen heitä uhkaavaa kuolemaa. Sekasorto oli ylimmillään, kaikki tahtoivat samalla kertaa päästä liian ahtaasta ovesta. Pelästys teki heidät itsekkäiksi, itsensä säilyttämisvaisto sokaisi heidät ja he tukehtuivat seiniä vasten, tallaantuivat jalkojen alle ja pistivät toisiaan kuoliaaksi puukolla, raivatakseen itselleen tien tuon ihmissulun lävitse, joka esti heidän pakonsa.
Pelko tekee ihmisen julmemmaksi ja raukkamaisemmaksi kuin petoeläimen, kun itsensä säilyttäminen on kysymyksessä. Kauhea itsekkyys, joka on ihmissydämen pohjana, esiintyy kaikessa inhoittavuudessaan, kaikki siteet katkeavat äkkiä, ei ole enää sukulaisia eikä ystäviä, ihminen on kuuro rukouksille ja tunkeutuu eteenpäin, sulkien silmänsä kuten raivokkaat härät tyhmässä ja sokeassa kiukussaan.
Veri vuoti pian virtoinaan ja uhreja karttui, raivon talttumatta tai murhattavien ajattelematta puolustaa itseään.
Vihdoin sulku murtui ja onnettomat syöksyivät ulos, paeten suoraan eteenpäin, tietämättä mihin he juoksivat, ja ajatellen vain pelastumistaan teurastuksesta.
Tällä hetkellä juuri korpraali astui saliin. Kauhea näytelmä kohtasi häntä. Lattia oli täynnä kaatuneita ja haavoittuneita, pitkänään ja koristen verilätäköissä.
Mutta hän ei voinut olla huudahtamatta kauhusta katsahtaen don
Torribioon.
Luutnantti oli sitomassa pyörtyneen Claritan hiuspalmikkoihin don
Pablon päätä, jonka hän oli sahannut irti sapelillaan.
Upseeria oli tuo nuori tyttö haavoittanut lievästi käsivarteen ja lantioon, ja veri valui vaatteiden alta.
"Kas noin", hän sanoi tyytyväisellä äänellä, sidottuaan tyttöraukan palmikon kiinni karjapaimenen tukkaan, "koska tyttö rakastaa häntä niin kovin, niin voi hän ihailla häntä rauhassa toinnuttuaan, nyt kuuluu mies hänelle täydelleen, nyt ei kukaan voi heitä erottaa."
Sitten hän katseli hetkisen kalpeata tyttöä kuvaamattomin ilmein.
"Pyh", hän sanoi, kohauttaen olkapäitään, "mitäpä se hyödyttää? Vartokaamme kunnes hän avaa silmänsä. Minulla on kyllä aikaa puhua rakkaudesta hänelle. Pidän parempana nauttia hänen hämmästyksestään, kun hän herää."
Sen enempää piittaamatta uhreistaan hän ryhtyi auttamaan sotamiehiä verilöylyn päättämiseksi.
Astuttuaan ensimmäisen askeleen hän joutui vastakkain Lucon kanssa.
"Häh!" hän sanoi. "Mitä sinä hommaat sillä aikaa kun me teurastamme noita villejä unitaristeja? Herra varjele! Sinä seisot siinä tyynenä kuin viilipytty, sapeli tupessa eikä pisaraakaan verta vaatteissa. Mitä tämä käytöksesi merkitsee, toveri? Olisitko sinä sattumoisin kavaltaja, sinäkin?"
Tämän syytöksen kuullessaan korpraali oli hirveästi suuttuvinaan ja vastasi, rypistäen kulmakarvojaan ja paljastaen sapelinsa, jota hän heilutti uhkaavasti:
"Mitä te sillä tarkoitatte, luutnantti? Minulleko syydätte sellaisen loukkauksen? Minuako, ansiokkaan kenraalimme uskollisinta kannattajaa, te kohtelette kuin kavaltajaa? Kunniani kautta!"
"Kas niin, rauhoitu!" vastasi luutnantti, joka kaltaistensa tavoin oli yhtä arka kuin julmakin, "minä tiedän, että sinä olet uskollinen."
"No, sanokaa se sitten!" Luco jatkoi, "sillä minä en aijo kärsivällisesti kuulla moitteita."
"Älkäämme hukatko aikaa turhiin puheisiin", muuan sotamies puuttui puheeseen, "lempo soikoon, minulla on eräs tuuma."
"Mikä sitten?" don Torribio kysyi; "selitä tai mene hiiteen, Eusebio."
Roisto hymyili tyytyväisenä.
"Tämä vanha hökkeli on täynnä rehua; mikä estää meitä sytyttämästä tuleen koko hökötystä ja paistamasta koko täällä sisässä olevaa roskaväkeä."
"Kunniani kautta!" don Torribio huudahti iloissaan, "sepä oli erinomainen tuuma; panemme sen heti toimeen. Kenraali tulee olemaan tyytyväinen meihin, saatuaan tietää, että olemme vapauttaneet hänet noin neljästäkymmenestä vihollisestaan niin repäisevällä tavalla. Kaksi teistä saa panna kuntoon oljet, niin että ne palavat, samalla kun me nousemme hevosen selkään ja ajamme roistoväen tänne takaisin, sillä ainoakaan noista ilkimyksistä ei saa välttää hyvin ansaittua rangaistustaan."
Luutnantti antoi nyt sotilailleen merkin seuraamaan häntä.
"Minä vartioitsen ovea, niin ettei kukaan, joka vielä on täällä sisällä, voi tulla ulos", Luco sanoi.
"Se on oikein, poikani", don Torribio vastasi. "Ah", hän jatkoi, kääntyen sotamiehen puoleen ja näyttäen hänelle nuorta tyttöä, joka yhä makasi pitkänään lattialla rakastettunsa pää riippuen hänen palmikoistaan, "älä unohda, Eusebio, panna pari kolme olkilyhdettä tuon kauniin lapsukaisen alle; hän makaa niin kovalla paikalla tuossa epätasaisella lattialla ja minä toivon hänen nukkuvan rauhassa."
Ja hän meni ulos nauraen pilkallisesti kuin paha henki.
Tuskin hän oli poistunut salista, kun korpraali sanaakaan sanomatta kohotti sapelinsa ja yhdellä ainoalla iskulla halkaisi Eusebion pään.