Onneton kaatui kuin härkä, päästämättä huokaustakaan.
Toinen sotamies oli katsellut tätä teloitusta tekemättä pienintäkään liikettä.
"Hm!" hän sanoi, pureskellen pitkiä harmaita viiksiään, "kaunis isku,
Luco; pelkään vain, että se tuli vähän liian pian."
Korpraali viittasi häntä olemaan vaiti, jonka jälkeen hän, kumartuen ulospäin, kuunteli tarkkaavasti. Heikko huuto, kuin länsituulen viime hengähdys, kuului aina saliin asti. Luco suoristautui.
"Ei, Munjos", hän vastasi, "tuo isku ei ollut liian aikainen, sillä nyt kuului merkki."
Pannen molemmat etusormensa suuhunsa hän puhalsi nyt kovan ja pitkän vihellyksen, niin räikeän, että läsnäolijat, jotka kalpeina ja vavisten seisoivat seinänvierillä, vavahtivat kauhusta, tietämättä mikä uusi onnettomuus heitä taas uhkasi.
"Kristuksen piina!" Luco huudahti, kääntyen pelästyneitten muulinajajain puoleen, "aijotteko edelleenkin sallia, että teitä teurastetaan kuin tyhmiä lampaita! Tarttukaa aseisiinne ja yhtykää niihin, jotka yrittävät pelastaa teidät!"
Nuo onnettomat raukat puistelivat alakuloisina päätään, pelästys oli vienyt heiltä kaiken tarmon ja he olivat kykenemättömiä mihinkään vastarintaan.
Ulkoa kuuluivat sotamiesten villit huudot, näiden kiihoittaessa toisiaan ihmisjahtiin, ja joka hetki tuli onnettomia, joita ajettiin joka taholta, etsimään epävarmaa pakopaikkaa tarjoiluhuoneesta, josta he muutama hetki sitten olivat päässeet pakoon.
Don Torribio, melkein vakuutettuna saaneensa kaiken riistansa satimeen, antoi sotamiehille merkin lakata takaa-ajostaan, ja valmistautui tunkeutumaan taloon. Äkkiä kuului useamman hevosen töminä ja kuusi ratsastajaa ajoi esiin täyttä neliä ja asettui päättävästi taistelujärjestykseen rakennuksen oven eteen.
Luutnantti hämmästyi, nähdessään heidät, ja lähestyen hiljalleen hevostaan, ikäänkuin olisi aikonut hypätä satulaan, hän kysyi uhkaavalla äänellä:
"Ketä te olette, caballerot, ja kuinka uskallatte näin asettua minun tielleni?"
"Sen te kyllä pian huomaatte, don Torribio, kaulankatkaisija", vastasi karkea ääni, jonka ilkkuva sävy sai luutnantin kalpenemaan.
XVIII.
PETOS.
On usein todettu seikka, että ihmiset, jotka näyttävät nauttivan veressä viereksimisestä ja jotka ollenkaan epäröimättä voivat tehdä kuulumattomimpia julmuuksia, yleensä ovat pelkureita ja että heidän koko voimansa on heidän aiheuttamassaan kauhussa, niin että he, kun he joskus kohtaavat jonkun todellisen vastustajan, vaipuvat kuvaamattomaan raukkamaisuuteen.
Sakaalit ja hyenat ovat pelkureita ja raivokkaita.
Nuo ihmiset ovat sakaaleja ja hyeenoja ihmishaamussa, siinä koko erotus.
Sen ylpeän vastauksen kuultuaan, minkä tuntemattomien johtaja antoi, mashorkalaiset tunsivat tahtomattaankin kauhun väristyksen kulkevan kautta ruumiinsa.
He olivat huomanneet olevansa päättäväisten vihollisten edessä, jotka eivät väistyisi tuumaakaan.
Syntyi pitkä äänettömyys.
Sotamiehet kasaantuivat kiinni toisiinsa ja katselivat kauhuissaan noita kuutta miestä, jotka rauhallisina ja järkähtämättöminä näyttivät haastavan heitä otteluun.
Don Torribio oli ainoa, joka ei pelännyt. Tämä mies oli villipeto, joka juopui veren hajusta ja voi hengittää kevyesti vain ruumiinhajun saastuttamaa ilmaa.
Pannen käsivartensa ristiin rinnoilleen ja kohottaen päänsä uhkaavin katsein, hän vastasi pitkällä halveksivalla ivanaurulla tuntemattoman sanoihin ja lausui pilkallisella äänellä kauhistuneille sotamiehille:
"Pelkäättekö te kuutta miestä? Kas niin, lapseni, eteenpäin, kunniani kautta! Nuo roistot eivät uskalla vastustaa meitä!"
Heränneinä tämän äänen sävystä, jota he niin kauan olivat tottuneet tottelemaan, ja häveten epäröimistään sotamiehet järjestäytyivät riveihin, niin hyvin kuin voivat, ja asettuivat taisteluasentoon majatalon edustalle. Luutnantti painoi kannukset hevosensa kylkiin, niin että se kohosi takajaloilleen, ja asettui päättävästi pienen joukkonsa etupäähän.
Huolimatta vähälukuisuudestaan tuntemattomat eivät kuitenkaan epäilleet sapelit kohona ja pistoolit kädessä hyökätä punaisten kimppuun.
Don Torribio vastusti heitä urhoollisesti ja väistymättä tuumaakaan.
Kun pistoolit oli laukaistu, hyökättiin toisiaan vastaan teräasein. Kädenkäänteessä syntyi kamala verilöyly. Huolimatta ihmeteltävästä urhoollisuudestaan, ja tavattomista voimannäytteistään, vieraat kuitenkin kaiken todennäköisyyden mukaan lopulta olisivat joutuneet tappiolle ellei korpraali Luco, joka tähän asti oli pysytellyt jonkun verran syrjässä, neljän, viiden toverinsa kanssa, katsellen taistelua, äkkiä olisi pannut hevostansa loikkaamaan eteenpäin ja sen sijaan, että olisi liittynyt punaisiin, hyökännytkin voimakkaasti näiden kimppuun sivulta päin ja asettunut tovereineen don Leoncion puolelle.
Tämä äkkinäinen, hänen omien sotilaittensa hyökkäys saattoi luutnantin raivon kohoamaan äärimmilleen, sitäkin enemmän kun mashorkalaiset, tietämättä syytä korpraalin omituiseen menettelyyn ja aavistaen petosta, alkoivat menettää rohkeuttansa ja tehdä vain heikkoa vastarintaa hyökkääjien yhä voimakkaampia iskuja vastaan, sillä nämä, huomaten vastustajainsa veltostuvan, ponnistivat voimiaan kaksinkertaisesti, päästäkseen voitolle.
Muulien ja härkien ajajat, jotka jonkun verran olivat tointuneet ensi hämmästyksestään ja huomasivat sopivan tilaisuuden tulleen kostaakseen sen väkivallan ja ne karkeat loukkaukset, joiden alaisina Rosas'in palkatut salamurhaajat olivat heitä niin pitkän ajan pitäneet, asestautuivat kaikella, mitä vain käsiinsä saivat, ja toivoen voittavansa takaisin, mitä olivat aikaa hukanneet, he syöksyivät pää tanassa hurjia vihollisiaan vastaan.
Huolimatta julmuudestaan don Torribio oli siksi tottunut soturi, ettei hän kuvitellut mitään turhia asemaansa nähden, jonka hän arvioi yhdellä silmäyksellä, huomaten olevansa hukassa.
Ainoa mahdollisuus välttää sitä kohtaloa, jota hänen vihollisensa nähtävästi hänelle valmistivat, oli murtautua lävitse. Hän kokosi siis ympärilleen ne urhoolliset sotamiehet, joihin hän luuli voivansa luottaa, korkeintaan viisitoista miestä, ja valmistautui hyökkäämään vihollisrivien tiheimpään kohtaan.
Mutta tällöin kuului äänekkäitä huutoja: nelisenkymmentä hyvässä ratsukunnossa olevaa ja hampaisiin asti aseistettua ratsastajaa syöksyi täyttä neliä majataloa valaisevaan valopiiriin, hajaantuen oikealle ja vasemmalle erinomaisen nopeasti ja sukkelasti sekä piirittäen talon kokonaan.
Nämä ratsastajat, jotka tulivat niin sopivaan aikaan hyökkääjille ja niin sopimattomaan punaisille, olivat don Gusman de Ribeyra ja hänen peoninsa.
Kun he jo useita tunteja sitten olivat lähteneet Buenos Ayresista, olisi heidän jo aikoja sitten pitänyt saapua karavaanimajataloon, joka oli sen tien varrella, jota heidän oli kuljettava päästäkseen haciendaan, missä don Gusman odotti tapaavansa veljensä. Mutta vähän matkaa kaupungista don Bernardo Pedrosan, kenenkään käsittämättä millä tavoin, oli onnistunut katkaista köydet, joilla hän oli sidottu, ja liukua hevosen selästä, johon hänet oli asetettu, sekä senjälkeen heittäytyä korkeaan ruohostoon ja kadota, ennenkuin hänen pakoaan edes huomattiin.
Don Gusman oli hukannut paljon aikaa pakolaisen etsimiseen, kuitenkaan voimatta löytää hänen jälkiään, ja hän oli lakannut etsimästä vasta sitten, kun hänen oli täytynyt myöntää, että kaikki hänen ponnistuksensa vangin löytämiseksi olivat turhia. Kutsuen takaisin peonit, jotka olivat hajaantuneet oikealle ja vasemmalle, hän oli taas lähtenyt matkalle haciendaa kohti, kovin levottomana tämän paon seurauksista, sillä hän tunsi don Bernardon liiankin hyvin, otaksuakseen hetkeäkään, että tämä jättäisi kostamatta kärsimänsä loukkauksen.
Kun don Gusman oli ehtinyt lähelle karavaanimajataloa, olivat sieltä tulleet pakolaiset hillittömästi syöksyneet hänen joukkoaan kohti ja kertoneet hänelle mitä oli tapahtunut. Aavistamattakaan vielä mikä merkitys hänelle oli tuolla hänen niin äkkiä saamallaan tiedolla, don Gusman luontaisen hyväntahtoisuutensa johtamana, mikäli mahdollista auttaakseen henkilöitä, olkoot ne ketä tahansa, jotka olivat tuossa käsikähmässä, sekä sitäpaitsi hyvin tuntien noiden buenos-ayresilaisen tyrannin palkattujen salamurhaajien verenhimon, oli jouduttanut hevosiaan ja rientänyt auttamaan niitä onnettomia, jotka taistelivat punaisten kanssa. Hänen odottamaton saapumisensa ratkaisi taistelun.
Luutnantti, huomatessaan paon mahdottomaksi, väistyi askel askeleelta, taistellen kuin jalopeura, ja antoi kaikkien miestensä vetäytyä majataloon, jääden itse viimeiseksi suojelemaan sotilaidensa peräytymistä.
Don Torribio, kaulankatkaisija, kuten häntä nimitettiin, katsoi arvolleen sopimattomaksi pyytää armoa, hän joka ei milloinkaan itse ollut sellaista antanut. Se tukala tila, missä hän oli, ei ollenkaan näyttänyt masentavan hänen rohkeuttaan, vaan päinvastoin tekevän sen kymmenkertaiseksi. Huomatessaan viimeisen hetkensä tulleen ja ettei mikään inhimillinen voima voinut häntä pelastaa, hän päätti taistella viimeiseen hengenvetoon saakka ja myydä henkensä niin kalliista kuin suinkin.
Johtajansa esimerkkiä noudattaen mashorkolaiset saivat uutta rohkeutta äärimmäisessä epätoivossaan ja alkoivat heti, kun olivat päässeet sulkeutumaan majataloon, ankarasti varustautua, pitkittääkseen taistelua niin kauan kuin suinkin ja kaatuakseen ankaran vastarinnan jälkeen.
Ovet ja ikkunat tukittiin huolellisesti, seiniin tehtiin ampumareikiä, ja roistot, suurin osa juopuneina yön juomingeista, odottivat tanakasti, päättäneinä kuolla urhoollisesti hyökkäyksessä, jonka heidän vihollisensa todennäköisesti pian tekisivät rakennusta vastaan.
Vastoin heidän odotustaan kului kuitenkin jotenkin pitkä aika, heidän vastustajainsa aikomatta hyökätä heidän kimppuunsa. Tämä heille käsittämätön hiljaisuus, sillä he eivät tietäneet, mitä ulkona tapahtui, teki heidät hyvin levottomiksi ja pani kauhun väristyksen kulkemaan urhoollisimpienkin suonissa.
Ihminen on sellainen, että vaikka hän onkin päättänyt kuolla ja vaikka hän on vakuutettu, että hänen viime hetkensä on tullut, ja vaikka hän on valmis taisteluun, jonka kauheat seuraukset hän edeltäkäsin tuntee ja hyväksyy, niin tämä ensi päätös, jos taistelua ei tulekaan, heikkenee, häntä ylläpitävä kiihko katoaa ja hän tuntee pelkoa, ei kuoleman, vaan sen tuskan takia, joka kenties käy tämän kuoleman edellä. Hän luo mieleensä synkkiä kauhunkuvia ja tuo tuntematon vaara, joka uhkaa häntä, hänen voimatta aavistaa milloin se tulee ja miten se tulee, näyttää hänestä nyt tuhat kertaa kauheammalta, kuin se, jota hän pystyssä päin ja pelottomin sydämin valmistautui uhmaamaan.
Mashorkalaiset hakivat, yhtämittaa väkijuomia nauttimalla, turhaan keinoa kalpeata pelkoa vastaan, joka vähitellen valtasi heidät. Kolkko hiljaisuus ulkona, heitä mustan paariliinan tavoin ympäröivä pimeys, pakollinen toimettomuus, johon heidät oli tuomittu, kaikki tämä lisäsi, heidän ponnistuksistaan huolimatta, heidän voittamatonta pelkoaan, joka oli vallannut heidät. Ainoastaan luutnantti oli säilyttänyt rajun tarmokkuutensa ja odotti kärsivällisesti sitä hetkeä, jolloin hänen viimeinen taistelunsa alkaisi.
Kas tässä, mitä oli tapahtunut hyökkääjien kesken ja oli syynä hyökkäyksen keskeyttämiseen.
Heti kun sotamiehet olivat sulkeutuneet taloon, don Gusman de Ribeyra oli, ennen heidän tuhoamistaan, koettanut saada selville, keitä ne olivat, joille hän onnellisen tulonsa kautta oli tehnyt niin suuren palveluksen.
Hänen uteliaisuutensa tuli pian tyydytetyksi. Hänen veljensä don
Leoncio, joka heti oli tuntenut hänet, oli rientänyt kiittämään häntä.
Molemmat veljet, jotka eivät olleet nähneet toisiaan pitkiin aikoihin, olivat suurimman ilon vallassa heittäytyneet toistensa syliin, ja hetkiseksi kokonaan antautuen jälleennäkemisen onnen valtaan, he olivat unohtaneet kaiken muun, ajatellakseen vain itseään.
Ensi kohtauksen jälkeen don Gusman tarttui veljensä käteen ja vei hänet syrjään.
"No niin?" hän sanoi hymyillen, turhaan koettaen näyttää iloiselta.
"Hän on täällä", don Leoncio vastasi, tukahduttaen huokauksensa.
"Onko hän suostunut tulemaan?"
"Hän on itse tahtonut niin."
"Oh!" don Gusman sanoi, "se ihmetyttää minua."
"Kuinka niin? Doña Antonia on noita erinomaisia luonteita, jotka eivät jätä täyttämättä velvollisuuttaan, olkoon se kuinka vaikea tahansa, kun hän luulee kunniansa niin vaativan."
"Se on totta; no, olkoon niin, kenties on parasta, että hän on seurannut sinua."
"Oletko unhottanut, hyvä veli, mitä täsmälleen vuosi sitten auringon noustessa tapahtui välillämme, kun minä mielettömänä hetkenäni sinulle tunnustin järjettömän rakkauteni doña Antonia de Solis'iin?"
"Mitä hyödyttää muistella sitä, veli hyvä? Nyt olemme taas, Jumalan kiitos, yhdessä, ja toivoakseni ei mikään enää meitä erota."
"Älä toivo, veli hyvä", don Leoncio vastasi surullisena.
"Mitä tarkoitat, hyvä veli, vaimoni…"
"Vaimosi ei ole lakannut olemasta arvoisesi, saat heti nähdä hänet."
Don Gusman epäröi.
"Ei", hän vastasi viimein, "tehkäämme ensin loppu noista rosvoista, sitten ajattelen vain onneani."
"Olkoon menneeksi", don Leoncio sanoi iloisesti.
Tällöin ilmaantui paikalle kaksi henkilöä; nämä olivat don Diego de
Solis ja doña Antonia, hänen sisarensa ja don Gusmanin puoliso.
Nähdessään vaimonsa, joka hänen oli täytynyt lähettää pois Buenos Ayresista, pelastaakseen hänet eversti don Bernardo de Pedrosan vainoamisilta, don Gusman ei voinut, huolimatta päätöksestään olla ilmoittautumatta hänelle, vastustaa onnea saada painaa hänet sydäntään vasten.
Nuori vaimo huudahti ilosta, tuntiessaan miehensä puristavan hänet rintaansa vasten.
Don Leoncio näytti muutamia kuukausia veljelleen tekemänsä tunnustuksen jälkeen vähitellen unhottaneen rakkautensa tämän vaimoon, ja neljä kuukautta ennen sitä päivää, jonka tapahtumista nyt kerromme, hän oli mennyt naimisiin don Diego de Solisin toisen sisaren kanssa.
Sen vuoksi don Gusman, kun hänen joku aika sitten oli täytynyt erota vaimostaan, ei ollut epäillyt uskoa häntä veljensä huostaan, vakuutettuna siitä, että tämän rakkaus doña Antoniaan oli muuttunut vilpittömäksi ja kestäväksi ystävyydeksi.
"Miksi olet tullut takaisin?" don Gusman sanoi suudellessaan vaimoaan.
"Se oli välttämätöntä", tämä vastasi kuiskaten, tukahduttaen vaivoin pelon tunteensa, "sisareni on itse kehoittanut minua siihen."
"Olet ollut hyvin varomaton, enkelini."
"Oh, sinun luonasi en pelkää mitään, etkö tahdo syleillä poikaasi?" hän lisäsi.
"Oletko ottanut hänetkin mukaan?"
"Minä en tahdo lähteä luotasi enää, tapahtukoon mitä tahansa." Ja kumartuen miehensä puoleen hän kuiskasi hänen korvaansa: "veljesi rakastaa minua enemmän kuin milloinkaan ennen, hänen vaimonsa on huomannut tämän; hän ja don Diego juuri ovatkin neuvoneet minua palaamaan, asemani alkoi käydä sietämättömäksi."
Don Gusmanin silmät salamoivat.
"He ovat tehneet oikein", hän sanoi, "mutta vaiti, veljeni tarkkaa meitä."
Levottomana tästä kahdenkeskisestä puhelusta ja rikollisen vaistolla arvaten, että hänestä puhuttiin, don Leoncio todellakin osoitti levottomuuden merkkejä, joita hän ei, yrityksistään huolimatta, onnistunut peittämään.
Viimein hän ei voinut pidättäytyä kauemmin, vaan meni veljensä luo ja kysyi kiivaasti'.
"Mitä me teemme?"
"Mitä vain tahdot", vastasi don Gusman, johon tämä ääni vastenmielisesti koski kaiken sen jälkeen mitä hänen vaimonsa oli hänelle ilmoittanut.
Don Leoncio, huomatessaan veljensä vastenmielisyyden itseään kohtaan, rypisti kulmakarvojaan, mutta hän hillitsi vihansa ja sanoi:
"Sinä saat määrätä, koskapa olet pelastanut meidät."
"Minä kuulun sinulle, veliseni. Don Diego", hän lisäsi, kääntyen nuoren miehen puoleen, "minä uskon sisarenne teidän huostaanne, taistelu alkaa varmaankin pian uudelleen, eikä käy päinsä, että hän lapsineen joutuu vähimpäänkään vaaraan."
"Olkaa rauhassa, minä vastaan hänestä", don Diego sanoi, puristaen don
Gusmanin kättä.
Ennenkuin doña Antonia poistui, hän heittäytyi vielä kerran miehensä syliin.
"Ole varuillasi!" hän kuiskasi hänen korvaansa. "Don Leoncio hautoo jotakin petosta meitä kohtaan."
"Hän ei uskalla!" don Gusman vastasi lujasti, "mene rauhassa."
Puoleksi rauhoitettuna nuori nainen seurasi veljeään enempää vastustelematta. Pian he katosivat kuormavaunujen joukkoon.
Veljekset olivat kahdenkesken. Syntyi jotenkin pitkä äänettömyys heidän välillään. Käsivarret ristissä rinnalla ja pää painuneena don Gusman seisoi syviin ajatuksiin vaipuneena.
Don Leoncio katseli tarkkaavasti veljeään, hänen ilmeensä oli omituinen ja pilkallinen hymy leikki hänen huulillaan.
Vihdoin don Gusman kohotti päätään.
"Tehkäämme loppu tästä", hän sanoi, "tätä on jo kestänyt liiankin kauan."
Don Leoncio hätkähti, luullen näiden sanojen tarkoittavan häntä, mutta veli jatkoi:
"Ennenkuin hyökätään noiden roistojen kimppuun, täytyy kehoittaa heitä antautumaan."
"Mitä ajatteletkaan, veli hyvä?" don Leoncio huudahti, "nuo miehethän ovat mashorkalaisia."
"Vielä senkin takia, meidän täytyy osoittaa heille, ettemme ole rosvoja, kuten he, ja että me noudatamme sodan lakeja, joita he kokonaan halveksivat."
"Minä tottelen sinua, veljeni, vaikka olenkin vakuutettu siitä, että vain hukkaamme kallista aikaa."
Don Leoncio antoi nyt sytyttää pihkaisesta puusta tehtyjä soihtuja, jotta piiritetyt taas hyvin näkisivät heidät, ja kiinnittäen nenäliinan sapelinsa kärkeen, hän meni päättävästi majataloa kohti.
Kun don Torribio näki soihtujen valon, niin hän ymmärsi, että piirittäjillä oli jotakin sanottavaa hänelle, jonka vuoksi hän irroitti erään ikkunan ja valmistautui vastaamaan.
Muutamia askeleita ovesta don Leoncio pysähtyi.
"Rauhanhieroja!" hän huudahti.
Ikkuna avautui ja luutnantin tummat ivalliset kasvot näkyivät.
"Mitä haluatte?" hän lausui, nojautuen huolettomasti ikkunalautaan.
"Pyydän teitä antautumaan", don Leoncio vastasi.
"Kas vain!" upseeri sanoi ivallisesti; "ja miksi te sitä pyydätte."
"Koska kaikki vastarinta on mahdotonta."
"Niinkö luulette? Koettakaapas karkoittaa meidät täältä, niin saatte nähdä, mitä se teille maksaa", luutnantti vastasi yhä pilkallisella äänellä.
"Vähemmän kuin luulettekaan."
"Pyh! Olen utelias sitä näkemään."
"Sanalla sanoen, tahdotteko antautua vai ei, myöntävä tai kieltävä vastaus."
"Kylläpäs te lörpöttelette! Luulisi, hitto vieköön, ettette tiedä kenen kanssa olette tekemisessä. Tokkohan me milloinkaan pyydämme armoa? Jos te saatte meidät käsiimme, niin te tapatte meidät, siinä koko juttu; onko mitään muuta?"
"Te pysytte siis päätöksessänne, ettette tahdo kuunnella mitään ehdotusta?"
"Niin, tottakai, se on liian ikävää, kunniani kautta."
"Ja te olette päättäneet puolustaa itseänne viimeiseen saakka?"
"Lempo soikoon, toveri, niinpä kyllä, käsin ja jaloin. Emme ole vielä vallassanne, hitto vie."
"Se on totta, mutta pian saamme teidät."
"Koettakaa, toveri, koettakaa; mutta koska teidän keskustelunne ei minua erikoisesti miellytä, niin teidän luvallanne lopetan sen nyt. Onnea yrityksellenne!"
Näin sanoen hän äkkiä sulki ikkunan.
Don Leoncio kääntyi veljeensä, joka oli tullut paikalle.
"Sitähän minä sanoin", hän lausui kohauttaen olkapäitään; "enkö ollut oikeassa?"
"Kyllä, myönnän sen. Kun nyt kunnia on pelastettu, niin voimme toimia kaikessa rauhassa."
Don Gusman kumartui nyt veljensä puoleen ja kuiskasi muutamia sanoja hänen korvaansa; tämä hymyili ja poistui.
Peonit sekä muulien ja härkien ajajat asetettiin kuormavaunujen taakse, ollakseen suojassa piiritettyjen luodeilta, ja vartoakseen siellä hyökkäysmerkkiä.
Don Leoncio kasasi sillaikaa talon ympärille heiniä ja kuivia puita. Nähtyään, että niitä oli riittävästi, hän sytytti ne tuleen, samalla kun hänen mukanaan olevat miehet heittelivät rakennuksen katolle palavia tulisoihtuja.
Tuulen kiihoittamana tuli levisi nopeasti, ja pian oli rakennus paksujen liekkien ympäröimänä.
Piiritetyt päästivät kauhun kirkaisun, johon piirittäjät vastasivat riemuhuudolla.
Muuten ei mashorkalaisilla ollut syytä ollenkaan valittaa: heille valmistettiin sama kohtalo, minkä he itse olivat aikoneet valmistaa muille. Heitä kohtasi koston laki.
Sillä välin alkoi piiritettyjen tila käydä sietämättömäksi. Savun sokaisemina ja tulen polttamina, liekkien kamalasti nuoleksiessa seiniä, heidän täytyi ehdottomasti hyökätä ulos tai palaa elävältä.
Luutnantti käski poistaa sulun ovelta, jonka hän aukaisi kiivaasti ja syöksyi sotamiehiensä seuraamana vihollisrivien tiheimpään ryhmään.
Nämä avautuivat ottaakseen heidät vastaan, jonka jälkeen ne taas sulkeutuivat ja rutistivat hyökkääjät keskelleen ikäänkuin ruuvipihteihin.
Juuri kun viimeinen seinä mahtavassa tuliloimussa luhistui, kaatui viimeinen mashorkalainenkin, pää aina korviin asti halkaistuna. Kaikki olivat kaatuneet don Torribion ympärille, joka aina viime hetkeen asti oli taistellut sellaisella epätoivoisella raivolla, joka tekee ihmisen melkein voittamattomaksi.
Aurinko alkoi kohota majesteetillisesti taivaanrannalla ja valaista pampaksen tummaa syvyyttä.
Ajomiehet ja muulinajajat riensivät, yötyöstään kauhuissaan ja peläten sen seurauksia, valjastamaan juhtiaan raskaitten kuormavaunujensa eteen ja kuormittamaan muulejaan, päästäkseen mahdollisimman pian pois paikalta, ja pian he olivatkin hävinneet kaikkiin suuntiin.
Don Gusman ja hänen peoninsa olivat aseman herroina.
Ensi hetkenä taistelun jälkeen don Gusman ihmetteli sitä, ettei nähnyt veljeään luonansa, mutta hän kiinnitti vain vähän huomiotaan tähän seikkaan, kun paljon vakavampi ajatus tällöin valtasi hänet. Nyt, kun taistelu oli lopussa, hän paloi halusta nähdä vaimonsa. Hän ihmetteli, ettei don Diego ollut tuonut tätä hänen luokseen, nähtyään ettei mikään vaara enää uhannut.
Hän ei kuitenkaan ollut levoton. Don Diego ei nähtävästi ollut tahtonut panna tätä nuorta naista kulkemaan tuollaisen ruumiskentän yli ja kastamaan jalkojaan maata peittävään vereen. Hän hyväksyi tämän hienotunteisuuden ja odotti hetkisen, jolla aikaa hän kiiruhti siistimään vaatteitaan ja poistamaan niistä taistelun jäljet. Viimein hän kuitenkin päätti etsiä vaimonsa, jonka pitkällinen poissaolo alkoi vakavasti huolestuttaa häntä.
Korpraali Luco, yhtä tuskissaan kuin hänkin, tarjoutui opastamaan häntä. Korpraali muisti hämärästi nähneensä don Diegon, doña Antonian, imettäjän ja parin muun henkilön seuraamana menneen vähän matkan päässä olevaan notkoon.
Äkkiä molemmat miehet huudahtivat säikähtyneinä ja peräytyivät kauhuissaan sitä kamalaa näkyä, joka esiintyi heidän silmäinsä eteen.
Don Diego makasi pitkänään maassa, rinta puhkaistuna. Hän oli kuollut.
Hänen vieressään makasivat doña Antonia ja imettäjä pyörtyneinä.
Imettäjä oli korpraali Lucon vaimo.
Don Gusman polvistui vaimonsa viereen. Hän huomasi silloin paperin, jota hänen vaimonsa kouristuksen tapaisesti piti oikeassa kädessään.
Onnettoman miehen onnistui vain vaivoin saada käsiinsä tämä paperi, johon muutamia sanoja oli kirjoitettu.
Silmäiltyään sitä don Gusman vaipui maahan, päästäen sydäntä särkevän epätoivon huudon.
"Veli, sinä olet anastanut minulta sen naisen, jota minä
rakastin; minä vien sinulta poikasi, meidän välimme on selvä.
Don Leoncio de Ribeyra."
Luettuaan tämän lipun hän ei voinut enää epäilläkään; don Leoncio oli todellakin tehnyt tämän inhoittavan lapsenryöstön. Kun hänen veljensä luottavaisena tuli häntä tapaamaan, hautoi toinen mielessään tätä kuulumattoman viekasta ilkeyttä, nauttiakseen täysin määrin kostostaan tekemällä katalan petoksen, jonka toimeenpanon hän oli lykännyt vain tehdäkseen sen sitäkin musertavammaksi.
Don Gusman makasi kauan kyyryssään pampaksella, pitäen käsissään tainnoksissa olevaa vaimoaan, jota hän turhaan koetti virvoittaa. Hän ei nähnyt mitään eikä kuullut mitään; vaipuneena tuskaansa hän pelkäsi lapsensa kadottamisen jälkeen saavansa itkeä sen äidin kuolemaa.
Jotenkin kova lyönti olkapäälle havahdutti hänet äkkiä todellisuuteen.
Hän kohotti päätänsä: hänen edessään seisoi mies hymyssä huulin.
"Don Gusman de Ribeyra", tämä sanoi ivallisella äänellä, "te olette vankini."
Tämä mies oli eversti don Bernardo Pedrosa; häntä seurasi lukuisa sotamiesosasto.
XIX.
KERTOMUKSEN LOPPU.
Tällä kohdalla kertomusta don Estevan vaikeni.
"Oh, tuo kaikki on kauheaa!" don Fernando huudahti vihaisella, surkuttelevalla äänellä.
"Siinä ei vielä ole kaikki", don Estevan vastasi.
"Mutta mitä yhteyttä tällä tärisyttävällä kertomuksella on don Pedro de
Lunan kanssa?"
"Olenhan jo alunpitäin huomauttanut, että se on hänen oma historiansa."
"Se on totta, suokaa anteeksi, mutta tämän kamalan kertomuksen hirveäin tapausten valtaamana olen unhottanut kaiken, seuratakseni sen henkilöiden toimintaa. Kaikki tyyni on mennyt niin sekaisin päässäni, että luulin olevani mukana niissä kuvaamattomissa kohtauksissa, jotka huimaavaa vauhtia kulkivat ohitseni, muistamatta että eräs päähenkilöistä on aivan lähellämme. Mutta kuinka voitte näin hyvin tietää tämän murhenäytelmän kaikki yksityiskohdat?"
Surullinen hymyily väreili nuoren miehen huulilla.
"Niin", hän vastasi, "minä olen usein lapsuudessani, vieläpä täysi-ikäisenäkin kuullut sen kerrottavan. Minun isäni oli tuo korpraali Luco, jonka olette nähnyt olleen niin uskollisen Ribeyran perheelle. Minun äiti raukkani oli don Gusmanin pojan imettäjä; tämä poika oli minun rintaveljeni, sillä me olimme syntyneet melkein samaan aikaan, ja minun äitini, joka oli kasvatettu perheessä, oli tahtonut imettää meitä molempia, väittäen, että kun minä imin samaa maitoa kuin minun nuori herranikin, tulisin häntä kohtaan uskollisemmaksi. Jumala on, ikävä kyllä, päättänyt toisin, hän on nyt kuollut."
"Kuka tietää?" don Fernando sanoi hellän osanottavasti, "kenties hän jonakin päivänä palaa."
"Ah, emme voi enää toivoa sitä. Yli kaksikymmentä vuotta on jo kulunut tuosta kauheasta onnettomuudesta eikä milloinkaan, innokkaimmista etsiskelyistä huolimatta, ole pieninkään valonpilkahdus nostanut sen salaperäisen verhon reunaa, joka peittää lapsiraukan kohtaloa."
"Kuinka tuon äitiraukan onkaan täytynyt kärsiä!"
"Hän tuli mielipuoleksi. Mutta aurinko vajoaa nopeasti taivaan rantaan, vajaan kahden tunnin kuluttua se on kadonnut ja tulee täysi yö. Sallikaa minun lopettaa tämä kertomukseni, mainitsemalla mitä tapahtui don Gusmanin vangitsemisen jälkeen."
"Puhukaa, ystäväni, minä odotan saadakseni kuulla tämän kertomuksen lopun."
Don Estevan kokosi hetken ajatuksiaan ja jatkoi sitten:
Don Gusman vastasi hymyilemällä ylenkatseellisesti eversti Pedrosan puhutteluun. Hän otti vaimonsa syliinsä, nousi ja valmistautui seuraamaan vihollistaan. Huolimatta vihastaan don Gusmania kohtaan don Bernardo oli maailmanmies. Hänen vainoamaansa kohdannut onnettomuus liikutti häntä, hänen sydämensä tunsi sääliä, ja hän veikin vankinsa Buenos Ayresiin mitä säästävimmin ja noudattaen kaikkea mahdollista hienotuntoisuutta tässä kauheassa asemassa.
Diktaattori oli raivoissaan käskyläistensä surmaamisesta. Iloissaan siitä, että oli vihdoinkin saanut otollisen syyn vapautuakseen miehestä, jota hän tähän asti oli pelännyt, uskaltamatta hyökätä hänen kimppuunsa hänen nauttimansa suuren suosion ja sen tavattoman vaikutusvallan takia, joka hänellä oli maan korkeammissa piireissä, Rosas päätti rangaista häntä kauheasti, varoitukseksi muille.
Vanki erotettiin vaimostaan väkivalloin ja kytkettiin erääseen noista kamalista vankilaluolista, missä tyrannin uhrit hiljalleen kituivat kuoliaaksi, odottaessaan kidutusta, jonka rinnalla kuolema oli vapahdus.
Kuitenkaan ei diktaattorin kosto ollut niin täydellinen kuin hän oli toivonut. Ranskan ja Englannin konsulit, säälien doña Antonian onnetonta tilaa, tekivät pontevia esityksiä tyrannille ja vieläpä kävivät useita kertoja Palermossa tapaamassa villipetoa pesässään. Sanalla sanoen, he saivat rukouksillaan ja uhkauksillaan aikaan sen, että naisraukka vapautettiin ja lähetettiin omaistensa luo, johon Rosas myöntyi hampaitaan kiristellen ja raivosta kiehuen. Mutta hän ei uskaltanut uhmailla konsuleita suorastaan eikä tuntenut itseään kyllin voimakkaaksi ryhtyäkseen taisteluun heitä vastaan. Tämän hyväntahtoisen välityksen kautta ja heidän mahtavassa turvassaan doña Antonia ainakin vältti sen kidutuksen, jota Rosas valmisteli hänen kärsittäväkseen.
Mitä don Gusmaniin tulee, niin kaikki hänen hyväkseen tehdyt yritykset raukesivat tyhjään. Rosas kieltäytyi jyrkästi ei ainoastaan laskemasta häntä vapaaksi, vaan vieläpä lieventämästä sitä kauheaa kohtelua, jonka hän oli hänelle vankilassa määrännyt.
Onnettomuudeksi don Gusman de Ribeyra oli rikollinen lain silmissä. Konsulien toimenpiteet voivat olla vain virallisia; he eivät katsoneet voivansa vaatimalla vaatia, peläten saattavansa tiikerin vimmastumaan ja vahingoittamaan sitä, jonka etua he valvoivat, jos he olisivat enemmän osoittaneet harrastustaan häntä kohtaan.
Kuusi kuukautta oli kulunut don Gusmanin vangitsemisesta pampaksella. Doña Antonia oli, hänen osakseen tulleen huolenpidon kautta, vähitellen saanut ymmärryksensä takaisin. Mutta nyt hänen tilansa huononi, sillä kamala todellisuus selvisi hänelle koko laajuudessaan. Hän käsitti koko onnettomuutensa suuruuden ja hänen epätoivonsa teki hänet niin äärettömän heikoksi, että pelättiin hänen kuolevan.
Samaan aikaan levisi huhu, että don Gusman de Ribeyra, joka näytti unohtuneen vankiluolaansa, viipymättä asetettaisiin sotaoikeuden tuomittavaksi.
Rosas käytti innokkaasti tilaisuutta tehdäkseen valtiopetostuomion niin julkiseksi kuin mahdollista, toivoen tämän eittämättömästi lainmukaisen teon kautta saavansa kansan unohtamaan kaikki murhat, joita hänen nimessään joka päivä pantiin toimeen.
Pian oli tieto tästä julkaistu, vieläpä päiväkin, jolloin don Gusman astuisi tuomariensa eteen, oli määrätty.
Emme ole hetkeen aikaan puhuneet eräästä henkilöstä, johon meidän nyt taas täytyy palata. Tämä henkilö on korpraali Luco.
Kun kunnon korpraali näki muulien ja härkien ajajien lähtevän tiehensä ja don Leoncion jättäneen veljensä, vieden suurimman osan peoneja mukanaan, ei hän kuvitellut asemaansa ollenkaan edulliseksi. Kavaltajana ja luopiona hänet vähintään teloitettaisiin. Kun hän nousevan auringon ensi valossa saattoi nähdä jonkun matkan pampakselle päin, niin hän huomasi ensiksi tomupilven, joka nopeasti läheni; ja hän ymmärsi, että tämän tomupilven suojassa oli sotamiehiä ja että nämä tulivat kostamaan tovereitansa, joiden tappamiseen hän, Luco, niin iloisesti oli ottanut osaa, sekä että nuo sotamiehet hetken kuluttua olisivat perillä ja ampuisivat hänet, jos ne saisivat hänet käsiinsä. Tämä edellytys ei ollut mikään houkutteleva korpraalille. Mutta toisaalta hän rakasti isäntäänsä eikä voinut niin vain jättää häntä. Hän oli siis vaikeassa asemassa, tietämättä mitä päättäisi, vaikka aika olikin täpärällä. Onneksi hänen vaimonsa ilman muuta ratkaisi asian selittämällä hänelle, että kaikki yritykset saada don Gusman pakenemaan nykyisessä mielentilassaan, olisivat turhia, ja että olisi parempi säilyttää vapautensa käyttääkseen sitä tuonempana herransa vapauttamiseen, ja vihdoin, että hänkin, Luco, oli isä ja että hänen pitäisi säästää itseään poikaansa varten. Kaikki nämä syyt olivat korpraalin mielestä järkeviä eikä hän enää epäröinyt. Hän nousi taasen ratsulleen ja asetti vaimonsa toisen hevosen selkään, jonka jälkeen molemmat katosivat vastakkaiselle suunnalle, mistä eversti seuralaisineen tuli.
Päästyään Buenos Ayresiin korpraali keksi oivan keinon. Paitsi Munjozia ja paria muuta sotilasta, jotka hänen rikostovereinaan olivat hänen rinnallaan taistelleet entisiä tovereitaan vastaan, olivat mashorkalaiset kaikki armotta saaneet surmansa. Kukaan ei siis tuntenut kavallusta, johon korpraali oli tehnyt itsensä syypääksi. Munjoz, jonka hän tapasi rehentelemässä Buenos Ayresin porteilla, odottamassa häntä, haihdutti kaikki hänen arvelunsa.
Vaihtaen heti osaa tuo arvon korpraali meni, rikostoveriensa seuraamana, suoraa päätä everstinsä luo, jolle hän omalla tavallaan kertoi, mitä majatalossa oli tapahtunut, sadatellen ja uhaten don Gusmania sekä tekeytyen hänen leppymättömäksi vihamiehekseen.
Hänen viekkautensa onnistui paremmin kuin hän oli rohjennut toivoakaan. Ihastuneena hänen kauniista käytöksestään ja uskoen hänen vakuutuksiinsa, eversti nimitti hänet kersantiksi ja Munjoz'en korpraaliksi.
Nuo urhoolliset soturit kiittivät äärettömästi, vakuuttaen urhoollisuuttaan Rosasia kohtaan, ja poistuivat hymyillen salaa.
Luco luovi niin hyvin niinä kuutena kuukautena, jotka kuluivat ennenkuin don Gusman asetettiin sotaoikeuden tuomittavaksi, ja osoitti niin epäilemätöntä harrastusta diktaattorin asialle, että tämä, hänkin vuorostaan pettyneenä, vaikkakin epäluulo oli hänen, kuten kaikkien tyrannien, pääominaisuuksia, luotti kersanttiin erittäin suuresti; ja kun tämä pyysi päästä sen vartioston päälliköksi, jonka tuli vartioida vankia oikeudenkäynnin aikana, hänelle myönnettiin tuo suosionosoitus ilman mitään estelyä.
Siihen juuri kersantti pyrkikin. Kaikki hänen puuhansa noiden kuuden kuukauden aikana tarkoittivat tätä. Kun siis oikeudenkäyntipäivä oli määrätty, hän laittoi varustuksensa kuntoon ja oli valmiina toimimaan hetken tultua.
Luco oli vannonut pelastavansa isäntänsä, ja mitä kersantti kerran oli päättänyt, sen hän tekikin, oli seuraus minkälainen tahansa.
Onnettomuudeksi suurimmat vaikeudet, mitä kersantilla oli voitettavanaan, tässä tapauksessa aiheutuivat don Gusmanin itsensä taholta, sillä hän tahtoi kuolla. Pitkän aikaa kersantti turhaan mietti keksiäkseen keinon tämän näköjään järkähtämättömän päätöksen muuttamiseksi. Kaikkiin hänen esittämiinsä perusteluihin don Gusman vain vastasi, että mitta oli täysi, että elämä oli hänelle taakka ja että kuolema oli ainoa, mitä hän tästäpuolin toivoi.
Kersantti pudisti surullisesti päätään ja poistui, vähimmälläkään tavalla vakuutettuna näiden syiden pätevyydestä. Vihdoin hän eräänä päivänä tuli vankilaan, johon hän milloin tahansa pääsi, niin iloisen näköisenä, ettei hänen isäntänsä voinut olla sitä huomaamatta, ja tämä kysyikin, miksi hän oli niin iloissaan.
"Oh", kersantti vastasi, "tällä kertaa olen vihdoinkin löytänyt keinon saadakseni teidät vakuutetuksi, herrani."
"Sinä siis yhäkin itsepintaisesti tahdot pelastaa minut?" don Gusman sanoi, hymyillen surullisesti.
"Enemmän kuin milloinkaan ennen, tuhat tulimmaista! Tällä kertaa ette saa enää epäröidä, kahden päivän kuluessa teidät tuomitaan."
"Sitä parempi! Sitä pikemminhän sitten tulee loppu" don Gusman mumisi, huo'ahtaen helpotuksesta.
"Hyvä! Eivät asiat ole sinnepäinkään kuin te ajattelette, teillä on hyviä ystäviä, señor, Englannin ja Ranskan konsuleissa. Ulkosatamassa on pieni, kaunis ranskalainen kuunari, joka vain vartoo teitä, lähteäkseen merelle."
"Siinä tapauksessa on pelättävissä, ettei se milloinkaan pääse lähtemään Buenos Ayresista."
"No, no, no! Niin en luule, päinvastoin olen vakuutettu vastakohdasta. Olenpa sopinutkin siitä Ranskan konsulin kanssa. Ylihuomenna kuunari nostaa purjeensa, lähettää veneen teitä noutamaan ja risteilee sillävälin sataman suulla. Kun kerran olette Ranskan lipun suojassa, niin ei kukaan rohkene teitä hätyyttää."
"Viimeisen kerran pyydän sinua tarkoin kuulemaan mitä sanon, Luco", don Gusman lausui lujalla äänellä. "Minä en tahdo, kuuletko, en tahdo pelastua, vaan pidän parempana, että tyranni, joka meitä hallitsee, saa kärsiä häpeän minun kuolemastani. Kiitän sinua uskollisuudestasi, vanha uskottu palvelijani, mutta minä vaadin, että lakkaat panemasta itseäsi vaaraan minun tähteni. Syleile minua ja älkäämme enää puhuko tästä asiasta."
"Hm!" kersantti sanoi; "te siis olette jyrkästi päättänyt niin, herrani? Eikö mikään voi järkyttää päätöstänne?"
"Ah, yksi ainoa henkilö voisi kenties vaikuttaa minuun niin, mutta tämä henkilö ei tiedä mitä tapahtuu itselleenkään; onneksi hän on menettänyt järkensä ja järjen mukana muistinsa, tuon sortuneitten sydämien parantumattoman syövän."
Kersantti hymyili, ja aukaisten univormunsa hän otti esiin kirjeen, jonka hän ojensi isännälleen, sanaakaan sanomatta.
"Mitä tämä on, Luco?" don Gusman kysyi, epäröiden ottaen vastaan kirjeen.
"Lukekaa, lukekaa, herrani", vanha palvelija vastasi. "Aijoin hämmästyttää teitä heti vapaaksi päästyänne, mutta te olette itsepäinen, että pakotatte minut ryhtymään viimeiseen keinoon."
Don Gusman aukaisi kirjeen vapisevin käsin ja lukaisi sen nopeasti.
"Kaikkivaltias Jumala!" hän huudahti liikutettuna. "Olisiko mahdollista, että Antonia on saanut järkensä takaisin! Hän käskee minun elää!"
"Totteletteko tällä kertaa, herrani?" kersantti kysyi.
"Tee miten tahdot, Luco, minä tottelen sinua kaikessa. Oh, nyt tahdon elää!"
"Kies'avita! Te saatte elää, herrani, minä vannon sen."
Tämän lohduttavan lupauksen lausuttuaan Luco läksi vankikopista ja poistui vankilasta.
Viimein tuli se päivä, jolloin don Gusman de Ribeyra saisi tuomionsa. Diktaattori, tuntien vangin nauttiman syvän myötätuntoisuuden, oli pitänyt tarpeellisena toimittaa tähän tilaisuuteen suuren sotavoiman. Kaupunki oli todella täpötäynnä sotilaita. Tämä sotilasjoukko oli enemmän tarkoitettu peloittamaan vangin ystäviä kuin asetettu karkaamisen pelosta, sillä sitä pidettiin mahdottomana.
Ranskalainen kuunari oli, kuten kersantti oli sanonut, lähettänyt veneen maihin, tehden syyksi laivanvarustajan laskujen maksamisen, jonka jälkeen se oli nostanut ankkurinsa ja luovi sataman suulla odottaen venettään.
Kadut, joita myöten vangin täytyi kulkea mennäkseen vankilasta oikeuteen, olivat täynnä uteliaita, joita sotamiesten, asetettuina pitkään riviin kahden puolen, oli vaikea pitää kurissa.
Vankia vartioiva osasto oli lukuisa ja siihen kuului pelkästään punaisia, Rosas'in luotettavimpia sotilaita. Sen päällikkönä oli eversti don Bernardo Pedrosa, ja sitä plutoonaa, joka lähinnä vartioi vankia, komensivat kersantti Luco ja korpraali Munjoz.
Kaksikymmentä minuuttia ennen sitä aikaa, jolloin vanki oli määrätty vietäväksi oikeuteen, Luco oli tullut isäntänsä vankikoppiin ja oli keskustellut hänen kanssaan viimeisen kerran sekä antanut hänelle pari pistoolia ja tikarin. Sitten hän läksi sanoen:
"Muistakaa, herrani, ettette tee mitään, ennenkuin kuulette minun sanovan jollekin, kenelle hyvänsä: 'hiiteen aurinko, se sokaisee silmät'; se on merkki."
"Ole huoletta, en unohda sitä; mutta muista sinä puolestasi lupauksesi ennemmin surmata minut, kuin antaa minut jälleen joutua tyrannin käsiin."
"Se on sovittu, herrani; rukoilkaa Jumalaa auttamaan meitä, me tarvitsemme niin suuresti hänen apuaan."
Molemmat miehet erosivat nyt, tavatakseen toisensa vasta viime hetkessä.
Kersantti tuli kuitenkin yhä levottomammaksi, mitä enemmän hetki läheni. Diktaattorin kauheat valmistelut peloittivat häntä. Vaikkei hän mitään ilmaissut, jottei masentaisi liittolaisiaan, ja vaikka hän päinvastoin oli olevinaan täysin varma, niin hän salaa aina murisi:
"Asia käy joka tapauksessa vaikeaksi, tämä on arpapeliä."
Kello löi kohta kymmenen. Rummun pärinä kutsui sotamiehet aseisiin; uteliaat, jotka seisoskelivat hajallaan kadulla, kurkottelivat levottomasti ja huudahtelivat tyytyväisinä. Kaikkien katseet olivat suunnattuna vankilaa kohti.
Heidän ei tarvinnutkaan odottaa kauan. Vain muutaman minuutin kuluttua aukaistiin vankilan portti ja vanki näyttäytyi.
Hänen kasvonsa olivat rauhalliset ja kalpeat, mutta järkähtämättömän päättävät. Hän käveli hiljalleen kymmenmiehisen ratsuplutoonan keskellä, jota kersantti Luco komensi. Ikäänkuin olisi tahtonut lähemmin vartioida vankiaan hän pysyttelihe visusti hänen oikealla puolellaan, korpraali Munjozin ratsastaessa vasemmalla, kumpikin aivan rinnakkain don Gusmanin kanssa.
Tämän plutoonan edellä ratsasti vahva osasto punaisia, joiden etupäässä eversti don Bernardo Pedrosa pyörähteli oivallisen, sysimustan oriin selässä. Vangin takana kulki toinen yhtä vahva osasto kuin ensimmäinenkin.
Kulkue eteni hitaasti synkän ja äänettömän kansanjoukon välitse, jota molemmin puolin sijoitetut sotilasrivit vaivoin pidättivät loitommalla.
Oli muuan noita ihania kevätaamuja, joita tapaa vain Etelä-Amerikassa. Vahva, hyvänhajuinen tuuli pampakselta päin suhisi puiden latvoissa ja vilvoitti hehkuvan auringon paahtamaa ilmakehää.
Kulkue eteni yhä. Huolimatta vaarasta ilmaista suosiotaan vankia kohtaan äänetön kansanjoukko paljasti kunnioittavasti päänsä kaikkialla. Rauhallisena ja arvokkaana, samoin kuin vankilasta lähtiessäänkin, vanki tervehti surullisesti hymyillen, oikealle ja vasemmalle niitä, jotka eivät pelänneet osoittaa hänelle myötätuntoaan.
Kolme neljännestä matkasta oli jo kuljettu. Vielä muutamia minuutteja ja vanki oli saapunut oikeuspaikkaan. Silloin calle de la Federacionilla muutamat katselijat, nähtävästi sotilaiden väkivaltaisesti työntäessä heitä takaisin, vastustivat heitä kohtaan harjoitettua painostusta, ajoivat sotilaat takaisin ja melkein puhkaisivat hetkeksi ketjun, jonka jälkeen, sikäli kuin kulkue lähestyi sitä paikkaa, melu kasvoi yhä, kirkunan, syytösten ja uhkausten vaihdellessa etelämaalaisille ominaisella vilkkaudella ja pikaisuudella, vieläpä siihen määrään, että alussa vähäpätöiseltä näyttävä tora silmänräpäyksessä muodostui oikeaksi mellakaksi.
Don Bernardo, levottomana kuulemastaan melusta, jätti paikkansa vartioston etupäässä ja palasi katsomaan, mitä oli tekeillä ja tukahduttamaan epäjärjestyksen.
Onnettomuudeksi oli kansanliike kohonnut niin nopeasti, että sotilaat, joita tuupittiin ja kaadettiin, olivat monin paikoin tulleet erotetuiksi toisistaan, ja kenenkään tietämättä, miten se kävi, heiltä riisuttiin aseet kuvaamattoman nopeasti. Sanalla sanoen, kulkue oli jaettu kahtia.
Don Bernardo oli ensi silmäyksellä käsittänyt aseman ja huomasi sen vakavuuden. Raivaten suurella vaivalla tiensä väkijoukon lävitse hän tunkeutui kersantin luo, joka yhä pysyttelihe rauhallisena ja järkähtämättömänä vangin vieressä.
"Ah", eversti sanoi, huoahtaen helpotuksesta, nähdessään hänet, "vartioikaa hyvin vankia, pitäkää hänet visusti vieressänne; pelkään, että meidän täytyy avata itsellemme tie väkivalloin."
"Me aukaisemme sen itsellemme, olkaa vakuutettu siitä", Luco vastasi, kavalasti hymyillen. "Mutta hiiteen aurinko, se sokaisee meidät."
Kersantin juuri lausuttua nämä sanat muuan sotamies, joka seisoi parin askeleen päässä kivääriinsä nojaten, tarttui everstin jalkaan, tempasi hänet satulasta ja heitti hänet nurin maahan. Sillä välin Luco tarttui hänen hevosensa ohjiin, samalla kuin don Gusman salaman nopeasti heittäytyi satulaan everstin sijaan.
Tämä kaikki tapahtui niin odottamatta ja niin nopeasti, että don Bernardo täydelleen yllätettynä tuli naulituksi maahan pistimellä, ennenkuin hän tiesikään mitä tapahtui; onpa mahdollista, että hän heitti henkensä, ennenkuin aavistikaan.
Sillävälin plutoonan kaksitoista ratsumiestä olivat ympäröineet entisen vankinsa ja ajoivat täyttä laukkaa tiheimpään kansanjoukkoon.
Nyt tapahtui jotakin merkillistä. Uteliaat, jotka hetkistä aikaisemmin olivat seisoneet yhdessä kasassa ja murtaneet sotilasketjun, hajaantuivat itsestään molemmin puolin pakenijain edestä, eläköötä huutaen, jonka jälkeen he muodostivat läpipääsemättömän ihmissulun, jälkijoukon yrittäessä turhaan rynnistää sen läpi.
Aseellisia miehiä näytti äkkiä nousevan maasta, antaen sotilaille iskun iskusta, ja tehden niin ankaraa vastarintaa, että pakenijoilla oli aikaa päästä turvaan.
Sitten tämä uhkaava väkijoukko, joka niin kiivaasti oli tehnyt vastarintaa sotilaille, taas aivan äkkiä katosi, aivankuin se olisi noitaiskusta vajonnut maan sisään niin nopeasti, että kun sotamiehet olivat tointuneet hämmästyksestään ja aikoivat pontevasti ryhtyä vastarintaan, niin he eivät nähneet enää ketään ihmistä edessään. Kapinoitsijat olivat kadonneet jäljettömiin. Tuo uhkarohkea teko näytti melkein kuin unelmalta, ellei toisaalta vankia olisi niin rohkeasti viety pois ja toisaalta eversti Pedrosan ja viiden kuuden sotamiehen maassa verissään makaavat ruumiit olisi osoittaneet tämän rohkean tempun, joka oli suoritettu erittäin taitavasti ja onnellisesti, todellakin tapahtuneen. Don Gusman seuralaisineen oli päässyt odottavaan veneeseen. Viisi minuuttia myöhemmin he nousivat ranskalaiseen laivaan, ja kun aijottiin lähteä heitä takaa-ajamaan, niin kuunari näkyi taivaanrannalla vain kuin tuulen tuudittama jäälinnun siipi.
Kuunarilla don Gusman oli tavannut jälleen vaimonsa. Kuunari suuntasi kulkunsa Vera Cruziin. Näin oli don Gusman tehnyt päätöksensä ja pannut sen tällä tavoin toimeen.
Voidakseen menestyksellä etsiskellä poikaansa ja saadakseen olla rauhassa, don Gusman oli, heti Meksikoon päästyään, muuttanut entisen nimensä don Pedro de Lunaksi, johon hän muuten oli oikeutettukin ja jolla me edelleen häntä nimitämme. Hän toivoi siten pelastuvansa don Leonciolta, jonka viha oli paremmin hetkeksi tukahtunut kuin kokonaan tyydytetty veljensä pojan ryöstön kautta, ja joka epäilemättä yrittäisi saada uhrinsa käsiinsä.
Don Gusmanin laskelmat olivat oikeat tai ainakin näyttivät siltä. Hän ei koskaan Buenos Ayresista lähdettyään ollut kuullut puhuttavan don Leonciosta, kukaan ei tietänyt mihin tämä oli joutunut, eipä edes oliko hän kuollut vai hengissä.
Viisi vuotta hacienda de las Norias de San Pedroon tulonsa jälkeen oli uusi onnettomuus kohdannut maanpakolaisraukkaa. Doña Antonia, joka ei milloinkaan ollut täysin tointunut siitä kolauksesta, jonka hänen järkensä oli kärsinyt hirveässä kohtauksessa pampaksella, ja ollut terveydeltään heikko aina siitä asti, oli kuollut hänen syliinsä, synnytettyään tyttären.
Tämä tytär oli tuo suloinen lapsi, jonka olemme esittäneet lukijoillemme doña Hermosan nimisenä.
Onnettomuuden murtamana don Pedro keskitti nyt kaikki hellyytensä tuohon suloiseen olentoon, ainoaan siteeseen, mikä tästäpuolin kiinnitti häntä elämään, jonka olisi pitänyt olla niin onnellinen, mutta joka vastoinkäymisen kylmän siiven peittämänä äkkiä oli muuttunut niin onnettomaksi.
Kaikista niistä miehistä, jotka olivat seuranneet häntä maanpakoon, hän yksin oli elossa. Kaikki muut olivat kuolleet, hän oli nähnyt heidät toinen toisensa jälkeen kaatuvan rinnallaan.
Manuelalle, Lucon vaimolle, joka tunsi kaikki isäntänsä surut, uskottiin nuoren tytön kasvatus, ja hän kasvattikin hänet mitä kiitettävimmällä huolella ja hellyydellä.
Siihen aikaan, jolloin tämä kertomus, johon edellinen on vain johdantona, alkaa, doña Hermosa oli vasta kuudentoista vuotias. Viimeksi kertomamme tapaukset olivat siis tapahtuneet jo kolmattakymmentä vuotta sitten.
Ne lukijoistamme, joita tämä kertomus on huvittanut, saavat tietää sen ratkaisun tämän jälkeen ilmestyvästä "Tiikerikissa"-nimisestä kertomuksesta.