III.
MAJA.
Niin epäröiden kuin tuntematon näyttikin tarjoovan don Pedro de Lunalle ja hänen tyttärellensä suojaa kattonsa alla — ja me tiedämme millä tavalla tämä tarjous vihdoin tehtiin — hän osoittautui kuitenkin kerran tehtyään päätöksensä, hyvin innokkaaksi poistumaan siitä osasta metsää, jossa edellisessä luvussa kuvattu kohtaus tapahtui. Hänen silmänsä harhailivat alituiseen ympäri levottomasti, hänen koettamattakaan sitä salata, ja hän käänsi lakkaamatta katseensa pientä kumpua kohti, ikäänkuin olisi odottanut saavansa äkkiä nähdä jonkun kauhean olennon ilmaantuvan sen huipulle.
Olisi ollut hyvin varomatonta herättää nuori tyttö siinä tilassa, jossa hän oli, koska se olisi saattanut hänen terveytensä varsin vaaranalaiseksi. Tuntemattoman kuivalla äänellä antamien ohjeiden mukaan kiiruhtivat nyt don Pedron peonit ja haciendero [maatilanomistaja] itse hakkaamaan puunoksia sairaspaareiksi, jotka he peittivät kuivilla lehdillä, ja panivat niiden päälle zarapéensa [vaippa], jotka he luovuttivat tehdäkseen siten vuoteen pehmeämmäksi valtiattarelleen.
Kun nämä valmistukset olivat tehdyt, nostettiin nuori tyttö hyvin varovasti maasta ja pantiin hellävaroin paarille.
Niistä kolmesta miehestä, jotka seurasivat don Pedroa, kaksi oli peonia eli intialaista syntyperää olevaa palvelijaa, kolmas oli haciendan capataza [hoitaja].
Tämä mies oli noin viiden jalan kahdeksan tuuman pituinen, leveähartiainen ja länkisäärinen, joka oli johtunut hänen alituisesta hevosen selässä istumisestaan. Hän oli äärimmäisen laiha, mutta hänestä voi hyvällä syyllä sanoa, että hänessä oli vain lihaksia ja hermoja; hän oli nimeltään Luciano Pedralva, ja oli hän sieluineen ja ruumiineen uskollinen isännälleen, jonka perhettä hän ja hänen esi-isänsä olivat palvelleet lähes kaksi vuosisataa.
Hänen ilman ja tuulen ruskeuttamilla kasvoillaan, vaikkakin ne muuten olivat tavallisen näköiset, oli viisas ja terävä ilme, johon hänen suuret, mustat silmänsä painoivat tavattoman voiman ja rohkeuden leiman. Don Pedro de Luna luotti suuresti tähän mieheen, jota hän piti pikemmin ystävänä kuin palvelijana.
Tuntemattoman, joka taas oli istuutunut satulaan, annettua äänettömän merkin, pieni joukko läksi hitaasti liikkeelle. Sen sijaan, että olisi palannut takaisin metsään, tuntematon jatkoi kumpua kohti, jonka juurella hän pian oli; kapea polku kiemurteli sitä ylös, nousten jotenkin loivasti. Pieni joukko astui epäröimättä tälle polulle.
He jatkoivat siten matkaansa ylöspäin muutamia minuutteja, seuraten kymmenen, viidentoista metrin etäisyydessä tuntematonta, joka ratsasti yksin edellä. Äkkiä, päästyään erään tiessä olevan äkkimutkan luo, jonka taakse opas jo oli hävinnyt, kuului niin terävä vihellys, että meksikolaiset säpsähtivät ja pysähtyivät vaistomaisesti, eivätkä tienneet menisivätkö eteen- vai taaksepäin.
"Mitä tämä merkitsee?" don Pedro mutisi levottomasti.
"Epäilemättä on jokin petos kysymyksessä", capatazi vastasi luoden tähystävän silmäyksen ympärilleen.
Mutta kaikki heidän ympärillänsä oli rauhallista; mitään huomattavaa muutosta ei ollut tapahtunut maisemassa, joka yhä näytti yhtä autiolta.
Tuskin oli kuitenkin muutamia minuutteja kulunut, kun useita sellaisia vihellyksiä, kuin heidän ensin kuulemansakin, mutta paljon etempänä, kaikui samalla kertaa eri suunnilta, luultavasti vastaukseksi annettuun merkkiin.
Tällä hetkellä tuntematon näyttäytyi taas; hänen kasvonsa olivat kalpeat, liikkeensä jurot, hän oli ankaran mielenliikutuksen vallassa.
"Olette itse tahtonut niin", hän sanoi, "pesen käteni sen suhteen mitä saattaa tapahtua."
"Sanokaa edes mikä vaara meitä uhkaa", don Pedro sanoi kiihtyneenä.
"Haa!" tuntematon sanoi vihan valtaamana, "en tiedä sitä itsekään. Muuten, mitä hyötyä teillä oikeastaan olisi vaikka sen tietäisittekin? Olisittekohan silti paremmassa turvassa? Olette kieltäytynyt uskomasta minua. Rukoilkaa nyt Jumalaa, että hän auttaa teitä, sillä teitä ei ole koskaan niin kauhea vaara uhannut kuin tällä hetkellä."
"Mistä johtuu tämä alituinen umpimielisyytenne? Olkaa avomielinen. Me olemme miehiä, kautta Jumalan! Ja olkoon vaara miten suuri tahansa, niin osaamme rohkeasti käydä sitä kohti."
"Olette mieletön; voiko yksi mies vastustaa sataa? Sanon teille, että joudutte surman suuhun, mutta saatte syyttää itseänne, sillä te olette itsepintaisesti tahtonut uhmailla Tiikerikissaa luolassaan."
"Ooh!" haciendero huudahti kauhusta väristen, "minkä nimen olettekaan lausunut!"
"Sen miehen nimen, jonka vallassa nyt olette."
"Mitä sanotte! Tiikerikissa, tuo kauhea rosvo, jonka lukemattomat rikokset niin kauan ovat kauhistuttaneet koko maata, tuo mies, jolla näyttää olevan pirullinen voima suorittaa ne hirmuiset tihutyöt, joissa hän lakkaamatta rypee, tuo peto on täällä lähellä!"
"Niin, ja minä varoitan teitä, olkaa varuillanne, sillä hän ehkä kuulee puheenne juuri tällä hetkellä, niin näkymätönnä kuin hän onkin teidän ja minun katseiltani."
"Vähät minä siitä välitän", don Pedro huudahti tarmokkaasti; "sittenkuin minun onneton tähteni on nyt sallinut minun joutua tuon hornanhengen valtaan, ei minun tarvitse osoittaa mitään hienotunteisuutta, sillä se mies on säälimätön eikä henkeni enää kuulu minulle."
"Mistä sen tiedätte, señor don Pedro de Luna?" ilkkuva ääni vastasi.
Haciendero säpsähti ja peräytyi askeleen, päästäen tukahtuneen huudahduksen.
Tiikerikissa oli notkeana kuin eläin, jonka nimeä hän kantoi, hypännyt sen korkean kallion huipulta, joka kohousi pystysuoraan juuri polun vieressä, ja putosi kevyesti varpaisilleen maahan pari askelta hänestä.
Seurasi hetken kammottava hiljaisuus. Molemmat miehet seisten näin vastakkain, leimuavin silmin ja vääristynein huulin, tarkastivat toisiaan hehkuvan uteliaasti.
Haciendero näki ensi kerran tuon hirmuisen sissin, jonka verinen maine ulottui aina maan tuntemattomimpiin pikkukaupunkeihin asti ja joka jo kolmenkymmenen vuoden ajan oli levittänyt kauhua Meksikon rajoilla.
Kuvaamme muutamin sanoin tätä miestä, jonka tehtävänä on näytellä tärkeätä osaa tässä kertomuksessa.
Tiikerikissa oli yli kuuden jalan pituinen jättiläinen. Hänen leveät hartiansa ja jäsenensä, joiden lihakset olivat kiinteät kuin marmori, osoittivat, että vaikka hän jo aikoja sitten oli sivuuttanut elämänsä keskipäivän, hän oli vielä täysin vankka voimiltaan. Hänen pitkä tukkansa, valkoinen kuin Coatepecsin lumi, valui epäjärjestyksessä hänen olkapäillensä ja sekaantui hopeanhohtavaan partaan, joka peitti hänen rintansa. Koko hänen olemuksensa oli, sanalla sanoen, mitä täydellisin erämaan pojan esikuva, suuri, voimakas, majesteetillinen ja leppymätön. Vaikka hänen ihonsa, alttiina vuodenaikojen armottomuudelle, oli muuttunut melkein tiilenkarvaiseksi, oli kuitenkin puhtaista ja jyrkkärajaisista kasvojenpiirteistä helppo huomata että tämä mies kuului valkoiseen rotuun.
Hänen pukunsa oli jonkunlainen sekoitus meksikolaisen ja punaihoisen puvusta, toisin sanoen, että vaikka hän kantoi zarapéta, niin kuitenkin hänen kaksijakoiset mitassinsa, joihin oli sinne tänne neulottu karvoja ja hänen kirjavat mokkasininsa, jotka olivat harjaksilla kirjaillut ja lasihelmillä sekä kulkusilla koristetut, todistivat hänen mieltymystään intiaaneihin, joiden tottumukset ja elintavat hän muuten näytti kokonaan omaksuneen.
Leveä nylkyveitsi, kirves, kuulapussi ja ruutisarvi riippui hänen keltaisessa nahkavyössään, joka tiukasti ympäröi hänen lanteitaan.
Omituista kyllä valkoiselle miehelle, oli valkopäisen kotkan sulka pistetty hänen oikean korvansa yläpuolelle, niinkuin tuo mies olisi tahtonut osoittaa, että hän vaatii itseään pidettävän jonkun intiaaniheimon päällikkönä.
Lopuksi oli hänellä kädessään erinomainen amerikkalainen, mitä suurimmalla taidolla hopealla damaskoitu ja siselöity metsästyskivääri.
Sellainen ulkomuodoltaan oli se mies, jolle valkoiset metsästäjät ja punanahat olivat antaneet nimen Tiikerikissa, jonka nimen, jollei huhu valehdellut, jos vain puoletkin niistä ilkitöistä, joista häntä syytettiin, olivat tosia, hän joka suhteessa ansaitsi.
Kuitenkaan emme nyt tällä kertaa ryhdy lähemmin kuvailemaan tämän ihmeellisen miehen luonnetta, kun ne kohtaukset, jotka tässä seuraavat, varmaankin tarpeeksi valaisevat sitä.
Vaikkakin hämmästyksissään pelottavan sissin yhtä äkillisestä kuin odottamattomasta esiintymisestä, don Pedro de Luna oli kuitenkin pian jälleen saavuttanut koko mielenmalttinsa.
"Te näytätte tuntevan minut paljon paremmin kuin minä tunnen teidät", hän vastasi kylmästi; "jos kuitenkin puoletkin siitä, mitä olen kuullut puhuttavan teistä, on totta, niin ei minun tule odottaa teiltä mitään muuta kohtelua, kuin sen, minkä annatte tulla niiden onnettomien osaksi, jotka joutuvat teidän käsiinne."
Tiikerikissa hymyili ivallisesti.
"Ja te ette pelkää sitä kohtelua?" hän kysyi ilkkuen.
"En itse puolestani", don Pedro vastasi halveksivasti.
"Mutta", sissi jatkoi, mulkoillen haavoittunutta naista, "tämän nuoren tytön puolesta?"
Haciendero säpsähti ja hänen kasvonsa muuttuivat äkkiä aivan tuhkanharmaiksi.
"Te ette tarkoita mitä sanotte", hän vastasi, "ihmiskunnan kunnian nimessä tahdon uskoa niin. Itse villit apachitkin tuntevat raivonsa sammuvan heikon naisen edessä."
"Eikö minulla kaupunkien asukasten keskuudessa ole sellainen maine, että olen hurjempi kuin punanahat ja vieläpä itse villit eläimetkin?" Tiikerikissa sanoi ivallisesti.
"Lopettakaamme tämä", don Pedro de Luna vastasi ylpeästi, "koska olen ollut niin mieletön, että, huolimatta uudistetuista varoituksista, olen antautunut teidän käsiinne, niin tehkää kanssani miten haluatte, mutta vapauttakaa minut kidutuksesta kuunnella teitä."
Tiikerikissa rypisti silmäkulmiaan, löi pyssynperän kiivaasti maata vasten, mutisten muutamia epäselviä sanoja; mutta äärettömällä tahdonponnistuksella hänen kasvonpiirteensä taas saavuttivat tavallisen liikkumattomuutensa; pieninkin mielenliikutuksen vivahdus oli hävinnyt hänen äänestään, hänen vastatessaan mitä rauhallisimmalla äänellä:
"Kun aloitin tämän keskustelun, josta niin vähän näytätte välittävän, caballero, niin sanoin: 'Mistä sen tiedätte?'"
"No niin?" haciendero sanoi hämmästyen ja vastoin tahtoaan malttaen mielensä, nähtyään peloittavassa vastustajassaan tapahtuneen äkillisen muutoksen.
"No niin!" tämä sanoi, "minä en toista näitä sanoja kuten ehkä mahdollisesti voitte otaksua, pilkatakseni teitä, vaan aivan yksinkertaisesti saadakseni tietää todellisen mielipiteenne minusta."
"Tästä mielipiteestä ette luullakseni paljoakaan välitä."
"Enemmän kuin ehkä luulettekaan. Mutta jättäkäämme tämä ja olkaa hyvä ja vastatkaa minulle."
Haciendero oli hetken vaiti. Tiikerikissa iski silmänsä häneen ja tarkasti häntä tutkivasti.
Mitä tulee metsästäjään, joka melkein vasten tahtoaan oli suostunut palvelemaan don Pedro de Lunan oppaana, niin hän hämmästyi kovin. Luullen tuntevansa sissin mielenlaadun perinpohjin, hän ei ymmärtänyt rahtuakaan tästä kohtauksesta, ja hän arveli, mihin hirveään murhenäytelmään tämä Tiikerikissan luuloteltu lempeys loppuisi.
Don Pedro puolestaan arvosteli aivan toisin rosvon tunteita; syystä tai syyttä hän luuli huomanneensa surumielisen vilpittömyyden vivahduksen niissä sanoissa, jotka tämä oli viimeksi lausunut hänelle.
"Koska välttämättä niin tahdotte", hän sanoi, "niin vastaan teille suoraan: minä en luule, että teidän sydämenne on niin julma, kuin miltä tahdotte sen näyttävän, ja otaksun, että tuo käsitys, joka teillä on siitä, tekee teidät hyvin onnettomaksi, sillä huolimatta kaikista hävyttömyyksistä, joista teitä syytetään, olette kuitenkin jättänyt tekemättä osan aikomistanne julmuuksista, huolimatta leppymättömästä hurjuudestanne, josta teitä moititaan."
Tiikerikissa liikahti.
"Älkää keskeyttäkö minua!" haciendero jatkoi vilkkaasti. "Tiedän kulkevani polttavalla maaperällä, mutta te olette vaatinut minua puhumaan suoraan. Sen tähden täytyy teidän kuulla minua loppuun, joko tahdotte tai ette. Tässä maailmassa ovat useimmat ihmiset onnensa tai onnettomuutensa välikappaleita; te ette ole välttänyt ihmiskunnan yhteistä kohtaloa. Tarmokasluontoisena ja erittäin intohimoisena te olette sen sijaan että olisitte tukahduttanut himojanne, antanut niiden vallita itseänne, ja askel askeleelta olette niin vähitellen tullut siihen tilaan, jossa nyt olette, ja kuitenkaan kaikki hyvät tunteet eivät teissä sentään ole kuolleet."
Halveksiva hymy leikki vanhan rosvon huulilla.
"Älkää hymyilkö", haciendero jatkoi, "se kysymys, jonka minulle teitte, on todistus siitä: viettäen syvällä erämaassa saaliinhimoisen villin elämää, vihaten yhteiskuntaa, josta teidät on karkoitettu, pidätte kuitenkin tärkeänä saada tietää mitä tämä yhteiskunta teistä ajattelee. Mistä syystä? Niin, sanon sen teille, siksi että, ehkä teidän tietämättänne, tuo oikean tunne, jonka Jumala on pannut jokaisen ihmissydämen sisimpään, nousee teissä vastustamaan tuota yleistä hylkäämistuomiota, mikä painaa nimeänne. Te häpeätte itseänne! Mutta ihminen, joka on joutunut niin pitkälle, ei ole, olkoon hän kuinka rikoksellinen tahansa, kaukana katumuksesta, sillä ääni, joka siten puhuu hänen sydämessänsä, on heräävä omatunto."
Vaikka don Pedro oli ollut vaiti jo jonkun hetken, Tiikerikissa näytti vieläkin kuuntelevan hänen sanojansa, mutta äkkiä, kohottaen ylpeästi päätään, hän loi vuoronperään ilkkuvan silmäyksen häntä ympäröiviin henkilöihin ja alkoi nauraa niin kuivasti ja hermostuneesti, ettei sitä voi verrata muuhun kuin Goethen Mefistofeleksen nauruun.
Tämä nauru suretti hacienderoa, joka ymmärsi, että sissin huonot himot olivat voittaneet ne hyvät ajatukset, jotka hetken näyttivät tahtovan juurtua hänessä.
Hetken kuluttua oli Tiikerikissan kasvoihin palannut marmorinkova vakavuus.
"Hyvä!" hän huudahti aiheettoman vallattomalla äänellä, minkä don Pedro ei suinkaan antanut pettää itseään; "odotin saarnaa ja näen etten erehtynyt. No niin, silläkin uhalla, että alenisin arvostelussanne taikka oikeammin lisäisin ylpeyttänne, antamalla näennäisesti tukea otaksumisellenne, että olette ollut oikeassa arvostellessanne minua, niinkuin olette tehnyt, tahdon, että te ja ne, jotka ovat mukananne, palaatte takaisin hacienda de las Norias de San-Antonioon, ei ainoastaan kadottamatta hiuskarvaakaan, vaan vieläpä saatuanne osaksenne minun puoleltani hyvää kohtelua. Tämä päätös hämmästyttää teitä, eikö niin? Sitä ette ollenkaan odottanut, vai kuinka?"
"Päinvastoin, olen koko ajan ajatellut, että niin tapahtuisi."
"Vai niin!" sissi sanoi hämmästyneenä; "jos siis tarjoaisin teille vieraanvaraisuutta majassani, niin ottaisitteko sen vastaan?"
"Miksi en, jos tarjous on vakavasti tarkoitettu?"
"Tulkaa sitten pelkäämättä; annan teille sanani, ettei teillä ja niillä, jotka teitä seuraavat, ole pelättävänä mitään väkivaltaa minun puoleltani."
"Olkoon menneeksi!" don Pedro sanoi, "minä seuraan teitä."
Mutta tuntematon oli yhä levottomammin seurannut tämän omituisen keskustelun odottamattomia vaihteluja. Tällä hetkellä hän syöksyi kiivaasti esiin, ojentaen käsivartensa hacienderoa kohti.
"Pysähtykää, henkenne tähden!" hän huudahti äänellä, joka sisällisestä mielenliikutuksesta vapisi vastoin hänen tahtoansa. "Pysähtykää! älkää antako tämän miehen näennäisen hyväntahtoisuuden pettää itseänne, hän asettaa teille ansan: hänen tarjouksessaan piilee petos."
Tiikerikissa suoristautui koko pituudelleen, singauttaen halveksivan katseen nuoreen mieheen.
"Erehdyt, poika", hän vastasi ylpeän majesteettisella äänellä, "tätä miestä ei uhkaa mikään vaara luottaessaan minuun. Vaikken kunnioitakaan kuin harvoja asioita maailmassa, niin on kuitenkin muuan, jota aina olen kunnioittanut ja jota en ole sallinut epäiltävän, nimittäin sanani; tuon sanani olen antanut tälle caballerolle. Kas niin, väisty siis. Nuori nainen, jonka avuksi aivan viime hetkessä tulit, ei ole vielä ihan täydellisesti pelastettu, vaan hänen tilansa vaatii hoitoa, jota sinä et kykene hänelle antamaan."
Tuntematon säpsähti. Synkkä salama iski hänen sinisistä silmistänsä, hänen suunsa hymyili, ikäänkuin antaakseen vastauksen. Hän vaikeni kuitenkin, peräytyi muutaman askeleen ja painoi päänsä alas ankaran suuttumuksen vallassa.
"Muuten", sissi jatkoi järkkymättömästi, "tiedät kaiketi, että vaikka sinulla onkin valta muualla erämaassa, niin täällä minä olen kaikkivaltias, ja että minun tahtoni on laki. Anna minun siis toimia mieleni mukaan, äläkä pakota minua käyttämään keinoja, jotka ovat minulle vastenmielisiä; minun tarvitsee vain liikahtaa tukahduttaakseni tyhmän ylpeytesi."
"Hyvä", nuori mies vastasi kumealla äänellä, "minä tiedän, etten voi mitään. Mutta pitäkää huoli siitä, miten kohtelette näitä vieraita, jotka ovat asettuneet minun suojelukseeni, sillä minä osaan kostaa."
"Niin, niin", Tiikerikissa sanoi surumielisesti, "minä tiedän, ettet epäröisi kostaa minullekin, jos luulisit itselläsi olevan syytä siihen, mutta yhdentekevää, tällä hetkellä olen minä herrana."
"Seuraan teitä aina pesäpaikkaanne asti; älkää luulko, että jätän näitä vieraita teidän käsiinne tällä tavoin."
"Olkoon menneeksi, en vastusta sitä, että seuraat meitä, kaukana siitä; minua olisi surettanut, jos olisit menetellyt päinvastoin."
Tuntematon hymyili halveksivasti, mutta ei vastannut.
"Tulkaa", Tiikerikissa jatkoi kääntyen hacienderoon.
Karavaani alkoi taas matkaansa kumpua ylöspäin, seuraten vanhaa sissiä, jonka vieressä heidän entinen oppaansa kulki synkän näköisenä.
Kun he olivat sivuuttaneet muutamia mutkia yhä jyrkemmäksi käyvällä polulla, jota pitkin meksikolaiset vain verrattain vaikeasti saattoivat kiivetä, Tiikerikissa kääntyi hacienderoon päin ja lausui vapaammalla äänellä hänelle:
"Pyydän anteeksi, että vien teidät tällaisille huonoille teille; pahaksi onneksi ei ole mitään muuta asuntooni vievää tietä; muuten olemme kohta perillä, kestää enää vain muutaman minuutin."
"Mutta minä en näe jälkeäkään ihmisasunnosta", don Pedro vastasi, turhaan katsellen maisemaa kaikkiin suuntiin.
"Se on totta", Tiikerikissa sanoi hymyillen, "kumminkin olemme tuskin sataakaan askelta matkamme päämäärästä, ja vakuutan teille, että siihen paikkaan, johon nyt teidät vien, mahtuisi helposti kymmenen kertaa niin paljon ihmisiä kuin meitä nyt on."
"Ellei tuo asunto ole maan alla, jota en voi otaksua, niin en oikein ymmärrä, missä se voisi olla."
"Te olette melkein arvannut oikein. En kyllä asu maanalaisessa luolassa sanan varsinaisessa merkityksessä mutta asun ainakin turvapaikassa, joka on maan alla. Jotenkin harvat ovat tulleet sinne sisälle ja, kuten te, palanneet sieltä vahingoittumattomina."
"Sitä pahempi", haciendero vastasi suoraan, "sitä pahempi heille ja ennen kaikkea teille!"
Tiikerikissa rypisti kulmakarvojaan, mutta malttoi taas heti mielensä.
"Odottakaa", hän sanoi taas yhtä kevyellä ja huolettomalla äänellä, kuin hän muutamia minuutteja sitten oli puhunut, "minä luovun tästä salaperäisyydestä; kuulkaahan, tämä on sangen jännittävää. Kun aztekit jättivät Aztmaan eli kangastusten maan, valloittaakseen Anahuacin eli vesien välissä olevan maan, tuli heidän harharetkensä pitkäksi, se kesti monta vuosisataa. Toisinaan alakuloisuuden valtaamina tämän pitkän matkan kestäessä he pysähtyivät ja perustivat kaupunkeja, joihin asettuivat asumaan, ja ikäänkuin heidän ei olisi tarvinnut lähteä pois valitsemastaan paikasta, taikka, ehkä myöskin tarkoittaen jättää häviämättömiä jälkiä retkestään sivuuttamiensa autioiden maa-alueiden kautta, he rakensivat pyramiideja. Siitä ne lukemattomat rauniot, joita Meksikon maa on täynnään, ja siellä täällä tavattavat teocalit, nuo viimeiset, synkät jäljet hävinneestä maailmasta. Nuo uskomattoman lujasti rakennetut teocalit, sen sijaan, että olisivat kaikkivoivan ajan hampaan lahottamia, ovat viimein kasvaneet kiinni maahan, jossa ne ovat, jopa niin täydellisesti, että usein on vaikea tuntea niitä. En tarvitse muuta todistusta väitteelleni kuin sen, mikä on edessämme. Kumpu, jolle nyt kiipeemme, ei ole, kuten voisitte otaksua, jonkun luonnonmullistuksen aikaansaama, vaan aztekilainen teocali."
"Teocali!" don Pedro huudahti hämmästyneenä.
"Niinpä kyllä", sissi jatkoi, "mutta sen rakentamisesta on kulunut niin monta vuosisataa, että tuulen alituiseen kuljettaman väkimullan avulla luonto näennäisesti on ottanut takaisin oikeutensa ja aztekilaisesta etuvartiosta on tullut vihreä kumpu. Tiedätte luultavasti, että kaikki teocalit ovat onttoja?"
"Tiedän kyllä", haciendero vastasi
"Tämän sisälle olen laittanut asuntoni; mutta nyt olemme perillä, sallikaa minun viedä teidät sisälle."
Matkailijat olivatkin tulleet jonkinlaisen karkeasti tehdyn pylväskäytävän, eräänlaisen jättiläismuurin luo, jonka kautta tultiin maanalaiseen holviin, missä syvä pimeys vallitsi, estäen erottamasta mittasuhteita.
Tiikerikissa nojautui eteenpäin ja vihelsi omituisella tavalla; häikäisevä valo leimahti kohta sen jälkeen holvin sisästä ja valaisi sen koko syvyydelleen.
"Tulkaa", sissi sanoi nyt, mennen edellä.
Epäröimättä don Pedro oli valmis seuraamaan häntä, sitten kun hän oli kädenliikkeellä huomauttanut seuralaisillensa, että visusti salaisivat mahdollisesti tuntemansa pelon.
Muutaman sekunnin ajan tuntematon oli miltei kahdenkesken hacienderon kanssa, ja kumartuen äkkiä tätä kohti hän kuiskasi hänen korvaansa tuskin kuuluvalla äänellä: "olkaa varovainen! te astutte tiikerin luolaan."
Ja hän poistui nopeasti, niinkuin olisi pelännyt, että sissi huomaisi neuvon, jonka hän viimeisen kerran antoi vieraille.
Mutta olipa neuvo hyvä tai huono, niin varoitus tuli liian myöhään, kaikki epäröiminen vain pahensi asiaa, sillä pako oli mahdoton.
Joka taholla näkyi kuin taikaiskusta kaikilla kallionkielekkeillä useitten henkilöiden tummat varjot, henkilöiden, jotka olivat ilmaantuneet karavaanin ympärille siten, että oli mahdotonta ymmärtää mitenkä tämä oli tapahtunut, niin hiljaa he olivat tulleet.
Meksikolaiset astuivat siis, vaikka salaa huolestuneina, kammottavaan luolaan, joka ammotti heitä vastaan.
Maanalainen huone oli laaja ja sen seinät korkeat.
Noin kymmenen minuutin kuluttua meksikolaiset tulivat eräänlaisen pyörykön luo, jonka keskellä paloi suunnaton tuli; neljä pitkää käytävää leikkasi tämän pyörykön suorakulmaisesti.
Tiikerikissa astui, yhä matkustajien seuraamana, yhteen niistä.
Tultuaan yhteenpunotuista ruo'oista tehdyn oven luo, hän pysähtyi.
"Nyt olette kotonanne", hän sanoi, "asuntoonne kuuluu kaksi huonetta, jotka eivät ole missään yhteydessä holvin muiden osien kanssa; toimitan että saatte virvokkeita, puita tehdäksenne tulen ja ocote-soihtuja, että saatte valoa."
"Kiitän tästä huomaavaisuudesta, jota en suinkaan osannut odottaa", don
Pedro vastasi.
"Kuinka niin? Ettekö luule, että osaan osoittaa meksikolaista vieraanvaraisuutta, kun haluan?"
"Oh!"… haciendero sanoi torjuvalla liikkeellä.
"Lyhyesti, tänä yönä olette minun vieraitani, nukkukaa rauhassa; ei kukaan häiritse untanne; tunnin kuluttua lähetän jonkun luoksenne tuomaan juomaa nuorelle neitoselle. Näkemiin huomiseksi!"
Ja kumartaen sulavasti ja kohteliaasti, jollaista don Pedro ei suinkaan ollut odottanut sellaiselta mieheltä, Tiikerikissa sanoi hyvästi ja vetäytyi pois.
Jonkun hetken kaikuivat hänen askeleensa käytävän synkän holvin alla, minkä jälkeen ne häipyivät. Matkustajat olivat yksin; haciendero päätti silloin asettua hänelle järjestettyihin huoneisiin.
IV.
YLEISIÄ SELITYKSIÄ.
Sanokoot jotkut huonot tiedot saaneet kirjailijat mitä tahansa, niin espanjalaisen Amerikan haciendat eivät suinkaan ole sukukartanoita, vaan aivan yksinkertaisesti laajoja maanviljelysyrityksiä, kuten niiden nimikin jotenkin selvästi osoittaa.
Nämä haciendat, sijaiten siellä täällä Meksikon alueella pitkän matkan päässä toisistaan ja enimmäkseen laajojen, asumattomien maa-alueiden ympäröiminä, ovat rakennetut tavallisesti jyrkkien kumpujen harjalle, paikalle, jota on helppo puolustaa.
Kun varsinainen hacienda, maanomistajan asunto, muodostaa siirtolan keskipisteen ja siihen, paitsi latoja ja talleja, kuuluu myöskin makasiini, peonien asunto ja ennen kaikkea kappeli, ovat sen muurit korkeat, paksut ja niitä ympäröi vallihauta, suojellen sitä yllätykseltä.
Niillä jotenkin lukuisilla haciendoilla elää usein kuusi-, seitsemänsataa kaikkiin ammatteihin kuuluvaa henkilöä; ne maa-alueet, jotka kuuluvat näihin maatiloihin, ovat useimmiten laajempia kuin koko departementti Ranskassa; näissä haciendoissa kasvatetaan suurin määrin villejä hevosia ja nautakarjaa, jotka vapaana syövät ruohoaavikoilla ja joita kaukaa vartioivat peoni-vaquerot, yhtä hillitsemättömät kuin nekin.
Hacienda de las Norias de San-Antonio, eli Sankt Antonin kaivot, kohosi miellyttävänä tiheän mahonki-, perupuu- ja mezquitas-metsän peittämällä kummulla, ikuisen lehdikkövyön ympäröimänä, minkä hieman vaalea vehreys selvästi erottui noita korkeita, himmeän valkoisia muureja vastaan, joita almenat, jonkunlaiset omistajan aatelissäätyä ilmaisemaan tarkoitetut sakarat koristivat.
Don Pedro de Luna olikin todella, kuten sanotaan, cristiano viejo ja polveutui suorassa polvessa ensimmäisistä espanjalaisista valloittajista, koskaan pisaraakaan intiaaniverta tultua sekoitetuksi kenenkään hänen esi-isäinsä suoniin.
Ja niin don Pedro de Luna oli, vaikka vanhat tavat itsenäisyysjulistuksen jälkeen alkoivat joutua unhotuksiin, ylpeä aatelisuudestaan ja piti arvossa näitä muureissaan olevia almenoja, noita omituisia merkkejä, joita espanjalaisen yliherruuden aikana vain aatelismiehillä oli oikeus käyttää.
Sen ajan jälkeen, jolloin nerokkaan seikkailijan Fernand Cortez'in seurueessa eräs Lopez de Luna oli astunut Amerikkaan, oli tämä perhe, joka silloin eli hyvin köyhissä ja niukoissa olosuhteissa, — sillä tämä don Lopez ei suorastaan omistanut mitään muuta kuin miekkansa ja univormunsa, — kohonnut uskomattomasti ja koonnut itselleen omaisuuden, jota ei mikään aikojen kuluessa voinut vahingoittaa. Don Pedro de Luna, tämän vanhan perheen nykyinen edustaja, omistikin rikkauksia, joita hänen todellakin olisi ollut vaikea numerolleen laskea; rikkauksia, jotka vieläkin olivat lisääntyneet vanhemman veljen, Antonio de Lunan osalla, kun tämä veli oli kadonnut kaksikymmentäviisi vuotta sitten tapahtumain yhteydessä, joihin etempänä palaamme, ja jonka luultiin saaneen surullisen kuoleman salaperäisissä erämaissa haciendan lähellä, joko hän sitten oli nääntynyt nälän hirmuisiin tuskiin, tai, mikä oli luultavinta, oli joutunut apachien, noiden valkoihoisten leppymättömien vihollisten käsiin, he kun käyvät lakkaamatta tuimaa taistelua valkoihoisia vastaan.
Don Pedro oli, lyhyesti sanoen, nimensä ainoa edustaja ja hänen omaisuutensa oli suunnaton. Ei kukaan, joka ei ole käynyt varsinaisessa Meksikossa, voi saada käsitystä niistä rikkauksista, joita on haudattuna näihin melkein tuntemattomiin maa-alueisiin, missä jotkut tilanomistajat, jos he välittäisivät järjestää asiansa, olisivat viisi, kuusi kertaa rikkaammat kuin Euroopan suurimmat rahamiehet.
Vaikka kaikki näytti hymyilevän varakkaalle hacienderolle ja vaikka hän pintapuolisesti katsoen tuntui näennäisesti nauttivan ehdotonta onnea, saattoi kuitenkin don Pedron otsasta, jossa oli kaksi syvää ryppyä, kasvojen surullisesta vakavuudesta, katseesta, joka usein suuntautui kohti taivasta synkän epätoivon ilmeellä, päättää, että tätä elämää, jota kaikki luulivat niin onnelliseksi, salaa järkytti joku syvä suru, joka vuosien kuluessa vain lisääntyi, sen sijaan että olisi vaimentunut.
Mutta mikä suru se oli?
Mitkä myrskyt olivat samentaneet tämän näköjään niin rauhallisen elämän?
Meksikolaiset ovat maailman huonomuistisimpia ihmisiä. Se riippuu epäilemättä heidän ilmastonsa laadusta, mikä aina on ylösalaisin kauheiden luonnonmullistusten vaikutuksesta. Meksikolainen, joka elää tulivuorella, joka lakkaamatta tuntee maan vapisevan jalkainsa alla, ajattelee vain elää nopeasti, päivästä päivään; hänellä ei ole eilistä päivää, huomista päivää hän ei ehkä koskaan saa nähdä, kuluva päivä on hänelle kaikki, sillä ainoastaan nykyisyys kuuluu hänelle.
Hacienda de las Norias'en asukkaat, lakkaamatta alttiina peloittavien naapuriensa, punaihoisten ryöstöretkille, lakkaamatta pakotettuina puolustamaan itseänsä heidän hyökkäyksiänsä ja hävityksiänsä vastaan, ajattelivat aivan luonnollisesti vielä vähemmin kuin muut maanmiehensä menneisyyttä, joka ei huvittanut heitä.
Don Pedron surun salaisuus, jos sellainen salaisuus todellakin oli olemassa, kuului siis melkein yksinomaan hänelle; ja kun hän ei koskaan valittanut eikä koskaan tehnyt mitään viittausta elämänsä varhaisempiin vuosiin, oli mahdotonta lausua mitään arveluita, jonka tähden siis mitä täydellisin tietämättömyys siinä suhteessa vallitsi.
Yhdellä ainoalla olennolla oli kyky tasoittaa rypyt hacienderon huolestuneelta otsalta ja herättää laimean ja haihtuvan hymyn hänen huulillensa.
Tämä etuoikeutettu olento oli hänen tyttärensä. Doña Hermosa, tuskin viidentoista vuotias, oli erinomaisen kaunis. Kaarevat, hiilenmustat, aivankuin siveltimellä vedetyt kulmakarvat lisäsivät hänen hieman matalan himmeänvalkoisen otsansa suloa: suuret, siniset, miettiväiset silmät, pitkien, ruskeiden silmäripsien reunustamina, olivat vastakohtana hänen ebenholtsinmustalle tukalleen, joka kiemurteli erinomaisen hyvin muodostuneen kaulan ympäri ja jossa tuoksuvat jasmiinit hekumallisesti pöyhistelivät.
Hän oli pienenkokoinen, kuten kaikki rotuespanjattarat, ja hänen pyöreät vyötäisensä olivat erittäin hoikat; ei koskaan ollut somempi jalka liidellyt meksikolaisilla ruohokentillä, koskaan ei ollut hienompi käsi tarttunut kukkapenkereen dalioihin. Hänen käyntinsä oli huolimaton, kuten kaikkien kreolittarien, aaltomainen ja kiemurteleva liikkeissään, täynnä sulavuutta ja "saleroa", kuten Andalusiassa sanotaan.
Tämä ihastuttava nuori tyttö levitti iloa ja riemua haciendaan, missä aamusta iltaan kaikui hänen kristallikirkas äänensä, jonka raitis ja puhdas sointu sai huertan [puutarha] varjoisiin kuusiin piiloutuneet linnut halkeamaan kateudesta.
Don Pedro jumaloi tytärtänsä, hän tunsi tätä kohtaan kiihkeää, rajatonta rakkautta, jonka uskomattoman voiman vain ne voivat käsittää, jotka ovat isiä sanan todellisessa merkityksessä.
Hermosa, kasvatettuna haciendassa, oli ollut vain käymältään pitkien väliaikojen jälkeen Meksikon liittovaltion suurissa kaupungeissa, joiden tavoista ja menoista hän oli aivan tietämätön. Tottuneena viettämään linnun vapaata, teeskentelemätöntä elämää, ja ajattelemaan ääneen, hänen avomielisyytensä ja lapsellisuutensa oli uskomaton, hänen ystävällisyytensä teki hänet kaikkien haciendassa olevien ihmisten jumaloimaksi, varsinkin kun hän aina piti heistä kaikista hellää huolta.
Saamansa kasvatuksen kautta, kun hän täällä kaukaisella rajaseudulla aina sai kuulla korvissaan punaihoisten kauheiden sotahuutojen kaikuvan ja olla näkemässä verisiä kohtauksia, hänen sydämensä kuitenkin aikaisin oli saanut tottua katsomaan vaaraa kasvoihin, joskaan ei kylmäverisesti niin ainakin rohkeasti ja mielenlujuudella, jota ei läheskään olisi odottanut niin nuorelta, hennolta lapselta.
Muuten hänen vaikutuksensa kaikkiin, jotka tulivat hänen läheisyyteensä, oli käsittämätöntä; ei voinut tuntea häntä rakastamatta häntä ja tuntematta halua uskaltaa henkensä hänen puolestansa.
Useissa tapauksissa, kun apachit ja comanchit, nuo erämaan rajuluontoiset ryöstäjät, olivat koettaneet yllättää haciendaa, oli haavoittuneita intiaaneja joutunut meksikolaisten käsiin.
Doña Hermosa ei ollut suinkaan antanut pidellä pahoin noita onnettomia, vaan oli antanut hoitaa heitä huolellisesti, ja sitten kun he olivat parantuneet, päästänyt heidät taas vapaiksi.
Tällä menettelyllään hän oli saanut aikaan, että punaihoiset vähitellen olivat lakanneet hyökkäyksistään haciendaan ja että nuori tyttö ainoastaan yhden miehen seuraamana, johon mieheen pian lukijan tutustutamme, voi huoleti tehdä hevosella pitkiä retkiä erämaassa, jolloin hän metsästysintonsa hurmaamana saattoi poistua melkoisen matkan päähän haciendasta, intiaanien, vaikka he näkivät hänen kulkevan ohi, koettamatta vahingoittaa häntä tai edes asettamatta esteitä hänen tiellensä. Päinvastoin nämä luonnonihmiset, jotka tunsivat häntä kohtaan taikauskoista kunnioitusta, koettivat, itse näkymättöminä, poistaa hänen tieltään esteitä tai vaaroja, jotka olisivat voineet viivyttää häntä.
Punaihoiset olivat heille ominaisella, synnynnäisellä runollisuudellaan antaneet hänelle nimen Valkoinen perhonen [nimi on Comach-intiaanien kielellä Izlacpapalotzin, sanoista izlac = valkoinen ja papalot = perhonen], siinä määrin kevyeltä ja hennolta hän heistä näytti, kun hän nuoren, pelästyneen naarashirven tavoin hyppeli ruohoaavikon korkeassa ruohistossa, joka tuskin taipui hänen ruumiinsa painosta.
Muuan nuoren tytön kävelymatkojen päämäärä oli useimmiten eräs rancho [yksinään sijaitseva talo], joka oli noin viisi kilometriä haciendasta.
Tässä ranchossa, joka sijaitsi ihastuttavalla paikalla ja jota huolellisesti hoidetut sarat ympäröivät, asui noin viidenkymmenen vuoden ikäinen nainen ja hänen poikansa, suurikasvuinen ja kaunis, noin kahdenkymmenenviiden tai -kuuden vuotias nuori, ylpeäkatseinen mies, jolla oli tulinen sydän; hänen nimensä oli Estevan Diaz.
Ña Manuela, kuten naista kutsuttiin, ja Estevan tunsivat nuorta tyttöä kohtaan rajatonta ystävyyttä ja uskollisuutta.
Manuela oli ollut Hermosan imettäjänä ja piti nuorta valtiatartansa melkein kuin omana lapsenaan, niin suuri hänen rakkautensa oli tätä kohtaan.
Tämä nainen kuului niihin palvelijoihin, jollaiset onnettomuudeksi ovat melkein sukupuuttoon kuolleet Euroopassa, jotka, niin sanoaksemme, melkein kuuluvat perheeseen ja joita isäntäväki pitää enemmän ystävinä kuin palvelijoina.
Hermosa teki pitkät kävelyretkensä, joista jo aikaisemmin olemme puhuneet, Estevanin saattamana. Tämä alituinen nuoren viidentoistavuotiaan tytön ja nuoren kahdenkymmenviidenvuotiaan miehen kahdenkeskinen yhdessäolo, joka meidän tekopyhästi mahtipontisissa maissamme tuntuisi sopimattomalta, näytti aivan luonnolliselta haciendan asukkaista, jotka tiesivät, kuinka syvällä kunnioituksella ja vilpittömällä ystävyydellä Estevan oli kiintynyt nuoreen valtiattareensa, jota hän, tämän ollessa pienenä lapsena, oli keinuttanut polvillaan ja ohjannut hänen ensimmäisiä askeleitaan.
Hermosa, iloinen, veitikkamainen ja itsepintainen, kuten kaikki hänen ikäisensä lapset, oli erittäin huvitettu Estevanin seurasta, sillä hän saattoi tätä kiusata ja ärsyttää, Estevanin koskaan yrittämättä vastustaa nuoren tytön kohtuuttomia päähänpistoja ja kestäessä hänen itsepäisyytensä järkähtämättömän kärsivällisesti.
Don Pedro osoitti Manuelaa ja hänen poikaansa kohtaan harrasta ystävyyttä, hän luotti heihin erittäin suuresti, ja kaksi vuotta sitten hän oli uskonut Estevanille majordomon [hovimestari] tärkeän toimen, jonka hän tilan laajuuden vuoksi jakoi Luciano Pedralvan kanssa, tämän kuitenkin ollessa hänen käskynsä alaisena.
Estevan Diaz ja hänen äitinsä olivat siis, omistajan itsensä jälkeen, tärkeimmät henkilöt haciendassa, jossa he sekä asemansa että myöskin kaikkien kunnioittaman luonteensa takia nauttivat suurta kunnioitusta.
Meksikolaisilla hacienderoilla on tapana maatilojensa äärettömän laajuuden vuoksi visseinä vuodenaikoina tehdä kiertomatkoja kaikkiin kartanoihinsa luomaan niiden hoitoon isännänsilmäyksensä, mikä Etelä-Amerikassa tavaksi tulleen puheenparren mukaan saa viljat kypsymään ja elukat lihoomaan. Don Pedro ei koskaan jättänyt tekemättä näitä vuotuisia matkoja, joita alemmat päällysmiehet ja peonit eri kartanoissa kärsimättömästi odottivat, näille henkilöille kun isännän tilapäinen käynti toi ainakin vähän helpotusta heidän kurjaan oloonsa.
Meksikossa, jossa orjuus periaatteessa poistettiin itsenäisyysjulistuksen tapahduttua, se vallitsi kuitenkin, joskaan ei de jure [lain mukaan] niin kuitenkin de facto [todellisuudessa] koko liittovaltion alueella.
Kas tässä, kuinka ovelalla tavalla rikkaat maanomistajat olivat kiertäneet lain:
Jokainen hacienda tarvitsee luonnollisesti suuren joukon henkilöitä, joita käytetään peoni-vaqueroina, tigreroina j.n.e. Kaikki nämä ihmiset ovat "indianos mansos" eli sivistyneitä intiaaneja, toisin sanoen, he ovat kastettuja ja noudattavat niin hyvin kuin osaavat uskonnollisia menoja, joita he eivät vaivaudu ymmärtämään ja joihin he sullovat mitä mahdottomimpia ja naurettavimpia tapoja vanhasta uskostaan.
Köyhyydestä tylsistyneinä peonit pestautuvat jollekin hacienderolle kohtuuttoman halvasta hinnasta, voidakseen tyydyttää molempia päävikojansa, pelaamista ja juopottelua; mutta kun intiaanit ovat vähimmän harkitsevia ihmisiä maailmassa, tapahtuu, ettei heidän vaatimaton päiväpalkkansa riitä heidän ravintoonsa ja vaatteisiinsa, ja että he joka päivä ovat kuolemassa nälkään, jollei heidän onnistu hankkia itselleen mitä he tarvitsevat elämän välttämättömimpiin tarpeisiin.
Rikkaat tilanomistajat tahtovat juuri saada heidät siihen tilaan.
Jokaisessa haciendassa on maatilan majordomolla ja capatazilla isännän määräyksen mukaan täyteläisiä vaate-, ase-, talouskalu- y.m. varastoja, joista he antavat peoneille etukäteen heidän työstänsä niitä tavaroita, joita nämä tarvitsevat. Hyvin ymmärrettävästi näistä tavaroista maksetaan kymmenen kertaa korkeampi hinta kuin niiden arvo on.
Tästä hyvin yksinkertaisesta järjestelystä on tuloksena ei ainoastaan, etteivät nälkiintyneet peoniraukat koskaan saa nostaa pienintäkään murto-osaa kohtuuttoman alhaisesta palkastaan, joka heille on luvattu, vaan he ovat myöskin alituisesti työnantajiensa vallassa, ollen heille muutaman kuukauden kuluttua aavistamattaan velkaa suunnattomia summia, joita he eivät koskaan kykene maksamaan. Ja kun laki on siinä suhteessa järkähtämätön, täytyy peonien pysyä työnantajiensa palveluksessa, kunnes he työllään kykenevät täydellisesti maksamaan velkansa hänelle. Onnettomuudekseen heidän tarpeensa ovat aina yhtä pakottavia, heidän asemansa aina yhtä kireä, velka kasvaa hirvittävästi, sen sijaan että se vähenisi, ja alituisissa vaivoissa eläen kuolevat peonit maksukyvyttöminä. He ovat, toisin sanoen, eläneet aina kuin orjat, irroittamattomasti kiinnitettyinä turpeeseen, viimeiseen hengenvetoonsa asti niiden henkilöiden säälimättä köyhdyttäminä, joiden rikkaus on kasvanut kymmenkertaiseksi heidän hiellään ja vaivallaan.
Doña Hermosa, hyväsydäminen, kuten nuoret tytöt tavallisesti, kun he ovat kasvatetut perhe-elämän suojelevan siiven alla, seurasi tavallisesti isäänsä tämän vuotuisella kiertomatkalla, onnellisena voidessaan köyhien peonien joukkoon jättää hyväntekeväisyytensä loistavia jälkiä.
Nyt, kuten edellisinäkin vuosina, hän oli seurannut don Pedro de Lunaa, tehden läsnäolonsa jokaisessa ranchossa huomatuksi, jakamalla vähän apua vaivaisille henkilöille, ukoille tai lapsille.
Samana päivänä, kun tämä kertomus alkaa, don Pedro oli noin neljäkymmentäkahdeksan tuntia sitten jättänyt hopeabonanzan, joka hänellä oli muutamien penikulmien päässä erämaassa, ja oli nyt kotimatkalla las Norias de San-Antonioon.
Kun don Pedro oli ehtinyt muutaman penikulman päähän haciendasta, niin hän, vakuutettuna siitä, ettei hän niin lähellä maatilaansa tarvinnut mitään turvajoukkoa, oli lähettänyt don Estevan Diazin ja asestetut palvelijat edeltäkäsin ilmoittamaan hänen kotiintulostansa ja pitänyt luonaan vain capatazin, Luciano Pedralvan, sekä kolme tai neljä peonia.
Don Estevan oli koettanut varoittaa isäntäänsä jäämästä näin melkein yksinänsä erämaahan, kiinnittämällä hänen huomiotansa siihen, että intiaanialueen rajat tekivät epävarmoiksi pahimman laatuiset ryövärit ja rosvoilijat, jotka epäilemättä olivat väijyksissä viidakossa ja vain odottivat sopivaa tilaisuutta hyökätäkseen ryöstämään karavaania.
Mutta omituisen sallimuksen kautta don Pedro, joka varmasti uskoi, ettei hänellä ollut mitään pelättävää noiden kuljeksivien henkilöiden puolelta, nämä kun eivät koskaan olleet osoittaneet minkäänlaisia vihamielisiä aikeita häntä vastaan, oli pysynyt toivomuksessaan, että majordomo lähtisi edeltäkäsin, ja tämän oli ollut, vaikka vastenmielisesti, pakko totella.
Sittenkuin turvajoukko oli poistunut, haciendero jatkoi hiljalleen matkaansa, jutellen tyttärensä kanssa ja naureskellen majordomon onnettomuutta ennustaville aavistuksille ja alakuloiselle katseelle, hänen sanoessaan hyvästit isännälleen.
Päivä kului minkään vahvistamatta don Estevanin synkkiä aavistuksia; mikään ei häirinnyt matkan yksitoikkoista säännöllisyyttä; ei mikään epäiltävä merkki herättänyt matkustajien pelkoa; erämaa oli rauhallinen. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, näki ainoastaan muutamia hajallaan olevia hirvi- ja antilooppijoukkoja rauhallisesti syövän metsän korkeassa ja mehevässä ruohostossa.
Auringon laskiessa don Pedro ja hänen seuralaisensa saapuivat suunnattoman aarniometsän ensimmäisiin ulkonemiin, joiden kautta heidän osittain piti kulkea, päästäkseen haciendaan, johon heillä nyt oli vain muutaman penikulman matka.
Haciendero päätti nyt laittaa leirin metsänreunaan, tullakseen haciendaan seuraavana päivänä, ennenkuin kova kuumuus päivällisen aikana alkoi. Muutaman minuutin kuluttua kaikki oli järjestyksessä; doña Hermosalle laitettiin lehtimaja, tulia sytytettiin ja hevoset sidottiin huolellisesti kiinni, etteivät ne voisi poistua leiripaikalta.
Matkustajat söivät illallisateriansa iloisella mielellä, jonka jälkeen jokainen varustautui niin mukavasti kuin mahdollista nukkumaan.
Kuitenkin oli capatazin, joka oli tottunut intiaanien kaikkiin temppuihin, mielestä viisainta, ettei hän laiminlöisi mitään varovaisuustoimenpidettä turvatakseen toveriensa lepoa. Sitten kun hän oli asettanut vahdin, jolle hän oli teroittanut mieleen mitä suurinta valppautta, satuloi hän hevosensa, aikoen tehdä tutkimusretken leiripaikan läheisyyteen.
Don Pedro, joka jo oli puoliksi nukuksissa, kohotti päätään ja kysyi don Lucianolta, mitä tämä aikoi tehdä. Kun capatazi oli selittänyt hänelle aikeensa, purskahti haciendero nauramaan ja antoi hänelle järkähtämättömän käskyn antaa hevosensa syödä rauhassa ja levossa ja paneutua pitkäkseen tulen luo, ollakseen seuraavana aamuna auringon noustessa valmis kulkemaan edelleen.
Capatazi totteli, pudistaen päätänsä; hän ei ymmärtänyt rahtuakaan isännän menettelyä, tämä kun tavallisesti osoitti niin suurta viisautta ja varovaisuutta. Asian laita oli niin, että don Pedro de Luna, jonkun tuollaisen selittämättömän sallimuksen johdosta, jotka usein ilman näkyvää syytä sokaisevat järkevämmätkin miehet, oli vakuutettu, ettei hänellä niin lähellä asuntoansa ja, niin sanoaksemme, omalla maallaan ollut mitään pelättävää rajakulkureilta ja rosvoilijoilta, jotka ajattelisivat kahdestikin, ennenkuin hyökkäisisivät niin arvokkaan miehen kimppuun kuin hän, jolla oli keinoja panna heidät kalliisti maksamaan pienimmänkin väkivallanteon hänen persoonaansa kohtaan.
Capatazi päätti kuitenkin, salaisen levottomuuden vaivaamana, mikä piti häntä hereillä, huolimatta kaikista yrityksistä nukkua, isännän nimenomaisesta käskystä välittämättä vartioida huolellisesti koko yön.
Niin pian kun hän siis huomasi don Pedron vaipuneen syvään uneen, hän nousi hiljaa, tarttui tussariinsa ja hiipi kissamaisin askelin pitkin metsänreunaa tutkimaan. Mutta tuskin capatazi oli jättänyt vahtitulien synnyttämän vaalean valovyön ja astunut muutamia askeleita metsään, kun näkymättömät kädet tarttuivat häneen äkkiä kovasti, hänet heitettiin kumoon maahan, kapula pantiin hänen suuhunsa ja hänet sidottiin nuoralla, mikä kaikki tapahtui niin nopeasti, ettei hän ehtinyt käyttää aseitaan, ei edes päästää hätähuutoa varoittaakseen matkatovereitaan.
Omituista kyllä, että henkilöt, jotka niin äkkiä olivat ottaneet capatazin huostaansa, eivät kuitenkaan pidelleet häntä pahoin, vaan tyytyivät sitomaan hänet lujasti, ettei hän voisi tehdä pienintäkään vastarintaa, ja jättivät hänet maahan pitkäkseen.
"Neiti raukkani!" rehellinen mies mutisi kaatuessaan, ajattelematta hetkeäkään itseään.
Tällä tavoin hän sai maata jotenkin kauan, kiihkeästi kuunnellen erämaan ääniä ja joka hetki odottaen saavansa kuulla don Pedron tai doña Hermosan epätoivoiset hätähuudot. Mutta mitään huutoa ei kuulunut, mikään ei häirinnyt rauhaa ruohoaavikolla, jolla kuolonhiljaisuus näytti vallitsevan.
Vihdoinkin, noin kahdenkymmenen tai kahdenkymmenenviiden minuutin kuluttua, heitettiin hänen kasvoilleen zarapé, luultavasti estääkseen häntä tuntemasta hyökkääjiään. Sitten nostettiin hänet maasta ja kaksi miestä kantoi häntä jotenkin pitkän matkan käsivarsillaan.
Asema tuli yhä pulmallisemmaksi ja capatazi vaivasi turhaan aivojansa ryöväriensä aikeista, mutta nämä olivat mykkiä ja näyttivät liukuvan maassa kuin aaveet, niin keveät ja äänettömät heidän askeleensa olivat.
Meksikolaiset ovat yleensä sallimanuskojia. Niin pian kun capatazi siis huomasi ponnistuksensa turhiksi, hän filosoofisesti tyytyi kohtaloonsa ja odotti kärsivällisesti tämän omituisen kohtauksen ratkaisua. Tätä ratkaisua ei tarvinnut kauan odottaa. Tultuaan luultavasti siihen paikkaan, johon he aikoivat, pysähtyivät tuntemattomat ja panivat capatazin maahan, jonka jälkeen kaikki taas oli hiljaista ja rauhallista vangin ympärillä.
Muutaman minuutin kuluttua tämä, päättäen mihin hintaan tahansa päästä taas vapaaksi, teki epätoivoisen yrityksen katkaista siteensä.
Mutta nyt odotti häntä uusi yllätys. Nuorat, jotka muutama hetki sitten sitoivat hänet niin lujasti katkesivat helposti.
Capatazin ensimmäinen liike oli heittää zarapé päältään ja vapautua suukapulastaan.
Nyt hän katsoi ympärilleen levottomasti, koettaakseen päästä selville missä hän oli ja saadakseen tietää kuinka hänen seuralaistensa oli käynyt.
Hän huudahti hämmästyksestä ja pelästyksestä. Doña Hermosa, hänen isänsä ja peonit makasivat pitkänään maassa vähän matkaa hänestä, sidottuina samaten kuin hän itsekin oli ollut ja pää kiedottuna zarapéhen.
Capatazi kiiruhti auttamaan nuorta tyttöä ja hänen isäänsä, jonka jälkeen hän leikkasi poikki köydet, joilla peonit oli sidottu.
Paikka, johon näkymättömät hyökkääjät olivat kuljettaneet matkustajat, oli aivan erilainen kuin se seutu, jonka he olivat valinneet leiripaikakseen.
He olivat tiheän metsän keskellä, jonka jättiläiskokoiset puut muodostivat tavattoman korkealle heidän päänsä yläpuolelle vihreitä holveja, niin että päivänvalo tuskin pääsi tunkeutumaan läpi.
Matkustajien hevoset ja tavarat olivat kadonneet. Hylättyinä, aarniometsän keskellä, ilman elintarpeita ja hevosia matkustajien tila oli kauhea. Heillä ei ollut mitään pelastuksen toivoa. He näkivät olevansa tuomittuja julmaan kuolemaan sietämättömien kärsimysten jälkeen.
Don Pedron epätoivoa ei saata kuvailla. Hän huomasi, vaikka liian myöhään, mielettömän menettelynsä. Hänen kyynelissä kylpevät silmänsä kiintyivät hänen tyttäreensä sanomattoman hellyyden ja tuskan ilmeellä, hänen itsekseen syyttäessä itseään siitä, että yksinään oli syypää heitä kohdanneeseen onnettomuuteen.
Doña Hermosa oli tässä arveluttavassa asemassa ainoa, joka ei antautunut epätoivoon. Sittenkuin hän hellin ja lohduttavin sanoin oli koettanut vähän rohkaista isäänsä, hän oli ensimmäinen, joka esitti, että lähdettäisiin siitä paikasta, missä nyt oltiin ja koetettaisiin löytää hävinnyt tie.
Se päättäväisyys, joka loisti nuoren tytön silmistä, herätti taas rohkeutta hänen seuralaisissansa, ja joskaan heissä ei herännyt mitään toivoa, niin he tunsivat kuitenkin saavansa uusia voimia kestämään sitä taistelua, johon valmistuttiin.
Lopullinen nuoren tytön huomautus poisti kaiken heidän epäröimisensä ja täydensi sen onnellisen käänteen, minkä hän oli saanut aikaan heidän mielissään.
"Ystävämme", hän sanoi, "epäilevät onnettomuuden tapahtuneen, kun he eivät näe meidän tulevan perille, ja lähtevät heti hakemaan meitä. Don Estevan, jolle erämaassa ei enää ole mitään salaisuuksia, löytää varmasti jälkemme. Asemamme ei siis läheskään ole epätoivoinen. Älkäämme pitäkö itseämme kadotettuina, jos emme tahdo, että Jumalan pitää hylätä meidät. Lähtekäämme matkalle pian, toivoakseni pääsemme pois tästä metsästä ja näemme jälleen auringon valon."
Lähdettiin liikkeelle.
Onnettomuudeksi on mahdotonta löytää oikeata suuntaa, tuntematta perinpohjin aarniometsää, jossa kaikki puut ovat toistensa näköisiä, jossa ei näy mitään taivaanrantaa ja jossa ainoa tieto, mikä kelpaa, on eläimen vaisto eikä ihmisen järki.
Matkustajat harhailivat siis umpimähkään ympäri koko päivän, kiertäen aavistamattaan yhä samassa ympyrässä, kulkien paljon pääsemättä eteenpäin ja rasittaen itseään turhaan löytääkseen tien, jota ei ollut.
Don Pedro mietiskeli, mikä oli voinut saattaa henkilöt, jotka olivat varastaneet heidän hevosensa, jättämään heidät siten oman onnensa nojaan läpitunkemattomaan sokkeloon, minkätähden heidät oli kylmäverisesti tuomittu julmaan kuolemaan ja kuka vihollinen saattoi olla kyllin julma voidakseen ajatella niin kamalaa kostoa.
Mutta haciendero vaivasi turhaan aivojaan päästäkseen selvyyteen; ei ollut mitään johtolankaa, joka viittaisi tämän käsittämättömän hyökkäyksen todenmukaiseen alkuunpanijaan.
Matkustajat olivat liikkeellä aina aamusta asti. Aurinko oli laskenut ja päivää seurannut yö, ja he kulkivat yhä eteenpäin, harhaillen koneellisesti milloin oikealle, milloin vasemmalle, pitämättä mitään määrättyä suuntaa, kulkien pikemmin päästäkseen ruumiillisen väsymyksen kautta ajatuksistaan kuin toivossa päästä tästä pirullisesta metsästä, joka oli heidän vankilanansa.
Doña Hermosa ei valittanut. Kylmänä ja päättäväisenä hän kulki eteenpäin vakavin askelin, kehoittaen seuraajiaan puhein ja liikkein, ja hänellä oli sen lisäksi voimaa torua heitä ja saattaa heidät häpeämään kestämättömyyttään. Äkkiä nuori tyttö päästi tuskan huudon; käärme oli purrut häntä.
Tämä uusi onnettomuus, jonka olisi luullut täydentävän matkustajien epätoivon, saattoi heihin päinvastoin sellaisen kuumeisen kiihoituksen, että he unohtivat kaiken muun, ajatellakseen vain hänen pelastustaan, jota he sanoivat suojelusenkelikseen.
Ihmisen voimilla on kuitenkin rajansa, jota ei voi sivuuttaa. Väsymyksen ja ankarien mielenliikutusten painostamina päivän kuluessa, sekä sen lisäksi vakuutettuina ponnistustensa hyödyttömyydestä, matkustajat olivat melkein menehtymäisillään epätoivoonsa, kun Jumala äkkiä asetti heidät vastatusten metsästäjän kanssa.
V.
TUTTAVALLINEN KESKUSTELU.
Sittenkuin Tiikerikissa oli vienyt vieraansa heille määrättyyn osastoon, hän palasi ja ohjasi askeleensa jotenkin suurta komeroa kohti, mikä oli hänen omana asuntonaan.
Ukko kulki hitain askelin, pää pystyssä ja kulmakarvat kokoonvedettyinä, jonkun vakavan ajatuksen jännittämänä. Valo soihdusta, jota hän piti kädessään, leikki oikullisesti hänen kasvoillaan ja antoi hänen ulkomuodolleen omituisen leiman, jossa kuvastui vuoroin viha, ilo ja levottomuus.
Päästyään quartoonsa, jos huoneeksi voi nimittää kymmenen jalan pituista ja seitsemän jalan korkuista luolaa, jossa ei ollut mitään muita huonekaluja kuin muutamia puhvelin pääkalloja siellä täällä ja kourallinen maissinolkia huolimattomasti heitettynä erääseen nurkkaan, luultavasti aijottu tämän surkean turvapaikan asukkaan vuoteeksi, Tiikerikissa astui sisään, pisti ocote-soihtunsa muuriin kiinnitettyyn rautasinkilään ja pannen käsivarret ristiin rinnan yli kohotti päänsä ärsyttävällä liikkeellä, mutisten tämän ainoan sanan:
"Vihdoinkin."
Sana, joka epäilemättä hänen ajatuksissaan käsitti pitkän sarjan synkkiä ja uhkarohkeita yhdistelmiä.
Lausuttuaan tuon sanan ukko heitti tutkivan silmäyksen ympärilleen, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että joku olisi sen kuullut. Ivallinen hymy väreili hänen kalpeilla huulillaan. Hän istuutui eräälle puhvelin pääkallolle, antaen päänsä painua käsiinsä, ja vaipui syviin mietteisiin.
Jotenkin pitkä aika kului miehen muuttamatta asentoaan. Vihdoin jotenkin kevyt kolina kuului hänen korvaansa, jolloin hän vilkkaasti nosti päänsä ja lausui, kääntyen kopin sisäänkäytävään päin:
"Tulkaa sisälle, odotan teitä kärsimättömästi."
"Sitä epäilen!" sanoi karkea ääni.
Ja nuori metsästäjä näyttäytyi sisäänkäytävän luona, johon hän pysähtyi pää ylös kohotettuna sekä ylpein ja ärsyttävin katsein.
Varjo peitti Tiikerikissan otsan, mutta hän malttoi mielensä silmänräpäyksessä.
"Vai niin! Sinähän siinä oletkin", hän sanoi teennäisen iloisesti; "en todellakaan odottanut sinua, muchacho [nuorukainen]; mutta yhdentekevää, tervetullut joka tapauksessa."
Nuori mies ei liikahtanut.
"Lausutteko tällä hetkellä todellakin sydämenne ajatuksen?" hän vastasi ilkkuen.
"Miksi se ei olisi ajatukseni? Onko minulla milloinkaan tapana salata sitä?"
"Eräissä tapauksissa se ehkä voisi olla hyödyllistä."
"En tahdo kieltää sitä; mutta niin ei ole laita nyt. Kas niin, tulehan sisälle, istu ja jutelkaamme."
"Olkoon menneeksi sitten", nuori mies vastasi, astuen muutaman askeleen eteenpäin, "erittäinkin kun tahdon pyytää teiltä vakavaa selitystä."
Tiikerikissa rypisti kulmakarvojaan ja jatkoi, huonosti pidättäen alkavaa suuttumustaan:
"Minulleko puhut sillä tavoin, oletko siis unohtanut, kuka minä olen?"
"En ole unohtanut mitään, mitä minun tulee muistaa", metsästäjä vastasi suoraan.
"Hm, unohdat liian helposti, poika, että minä olen isäsi."
"Isäni? Mikä minulle sen todistaa?"
"Mitä sinä uskallat sanoa!" ukko huudahti uhkaavalla äänellä.
"Muuten se on minusta yhdentekevää", metsästäjä sanoi halveksivasti kohauttaen olkapäitään, "oletteko isäni tai ette; mitä se sitten merkitsee? Tehän olette itse tuhat kertaa toistanut minulle, että luonnossa ei ole perhesiteitä ja että se olisi vain inhimillisen itsekkäisyyden keksimä keinotekoinen tunne alentuneen yhteiskunnan kehnojen vaatimusten hyväksi. Tässä on vain kaksi miestä, yhdenvertaisia niin hyvin voimaan kuin rohkeuteen nähden, joista toinen tulee toiselta pyytämään selvää, suoraa selitystä."
Ukko kiinnitti nuoreen metsästäjään, tämän puhuessa, säihkyvän katseen metallinkirkkaiden silmäteriensä alta. Nuorukaisen vaiettua hän hymyili ivallisesti.
"Leijonanpoikanen tuntee hampaittensa kasvavan, hän tahtoisi purra sitä, joka on ruokkinut häntä."
"Hän nielaisee hänet epäröimättä, jos se tulee tarpeelliseksi", metsästäjä vastasi avomielisesti ja kiivaasti, antaen kädessään pitämänsä pyssyn painavan perän pudota raskaasti maahan.
Suuttumatta tästä näin lujasti esiin sinkautetusta uhkauksesta Tiikerikissan kasvot kirkastuivat äkkiä, hänen ankarille piirteilleen tuli hyväntahtoinen ilme, mikä harvoin tapahtui, ja lyöden hilpeästi yhteen leveitä käsiään hän huudahti tyytyväisesti:
"Hyvin ärjytty, leijonanpoikani; kautta Luojan, Kivisydän! Teet kunniaa nimelle; mitä enemmän sinua katson sitä enemmän pidän sinusta! Olen ylpeä sinusta, muchacho, sillä sinä olet minun tekoani enkä uskaltanut imarrella itseäni että olin onnistunut tekemään sinut niin täydelliseksi hirviöksi. Jatka, kuten olet alkanut, poika, niin tulet menemään pitkälle, ennustan sen."
Ääni jolla Tiikerikissa oli lausunut nämä sanat, osoitti selvästi, että ne todellakin ilmaisivat hänen sisimmän ajatuksensa.
Kivisydän, koska nyt tiedämme nuoren miehen nimen, kohautti olkapäitään isänsä sanoille, samalla kuin hänen kasvoilleen tuli kylmän halveksiva ilme. Kun ukko vaikeni, jatkoi hän:
"Tahdotteko kuulla minua, vai ettekö tahdo?"
"Tahdon kyllä, rakas lapseni; puhu, sano minulle, mikä sinua huolettaa."
"Älkää koettako pettää minua, vanha paholainen, minä tiedän pirullisen ilkeytenne ja verrattoman konnamaisuutenne."
"Imartelet minua, muchacho", Tiikerikissa sanoi viekkaalla äänellä.
"Vastatkaa suoraan ja ehdottomasti niihin kysymyksiin, joita teille esitän."
"No, anna tulla vain, mitä sinä pelkäät?"
"En mitään, toistan sen; mutta minulla ei ole aikaa seurata teidän intiaanien tapaisia mutkittelujanne, joita suvaitsette keksiä. Kas siinä syy, minkä tähden kehoitan teitä sanomaan minulle totuuden."
"En voi sitoutua siihen, ennenkuin tiedän kysymykset, joita aijot minulle tehdä."
"Varokaa itseänne, isä! Jos petätte minut, niin huomaan sen kyllä, ja silloin…"
"Ja silloin…" ukko toisti ivallisesti.
"Tahdon olla kirottu, jollen hautaa bowie-veistäni hartioittenne väliin."
"Unohdat, että meitä tulee olemaan siinä kaksi."
"Sitä parempi! Sitten tulee taistelu: se on minusta parempi."
"Sinä et ole mikään pihtisuu. Mutta asiaan! Puhu, jos ei paholainen ole sinussa! Minä kuuntelen sinua; minulla on yhtä vähän aikaa hukattavana kuin sinullakin."
Kivisydän, joka tähän asti oli seisonut luolan keskellä, istui nyt puhvelin pääkallolle ja asetti pyssyn nojalleen polveaan vasten.
"Ettekö odottanut Korppikotkaa, kun tulin sisään ja häiritsin teitä niin sopimattomalla ajalla."
"Kyllä, odotin todellakin Korppikotkaa; olet arvannut oikein, poikani."
"Kun nyt olette päättänyt eiliset ja tämänpäiväiset roistomaisuutenne hänen kanssaan, niin tahdotte luultavasti sopia hänen kanssaan kahdenkesken niistä konnamaisuuksista, joita valmistatte huomiseksi."
"Sieluni autuuden kautta, poika, minä en tosiaankaan ymmärrä."
"Hitto vie, miten hidas käsitys teillä sitten onkaan!"
"Mahdollisesti, mutta olisin sinulle kiitollinen, jos tahtoisit selittää tarkemmin."
"Olkoon menneeksi! Muuten teidän ei hyödytä kieltää, sillä olen aivan äskettäin saanut kaikki selville niiden puheista, jotka ovat teitä seuranneet."
"No, jos tiedät kaikki, mitä sitten tahdot minulta kysyä?"
"Aluksi, onko se totta."
"Aivan totta, näet että olen suora."
"Siis olette todellakin yllättänyt nämä matkustajat, kun he makasivat uneen vaipuneina?"
"Kyllä, muchacho, kuten ruohoaavikkokoirien sikiöt pesästään."
"Te olette varastanut heidän hevosensa ja tavaransa?"
"Aivan oikein, niin olen todellakin tehnyt."
"Sen jälkeen olette kuljettanut heidät metsään tuomitaksenne heidät julmaan kuolemaan?"
"Olen antanut kuljettaa heidät metsään, se on totta, mutta en, kuten olet uskovinasi, tarkoituksessa antaa heidän kuolla nälkään."
"Missä tarkoituksessa sitten? En voi otaksua sen tapahtuneen hävittääksenne varkauden jäljet. Te välitätte vähät sellaisista varovaisuustoimenpiteistä ja yksi puukonpisto ei teille paljon merkitse."
"Aivan oikein puhuttu, poikani. Minulla ei ole koskaan ollut minkäänlaista aikomusta tehdä näille matkustajille vähintäkään pahaa."
"No, mutta mitä sitten tahdotte heistä? Teidän käytöksenne, jota en ymmärrä, hämmästyttää minua kovin."
"Myönnä, että se panee pääsi pyörälle, poikaseni!"
"Se on totta, mutta tehän annatte minulle selityksen siihen?"
"Saadaan nähdä, poikani, saadaan nähdä. Lupaa minulle ensin vuorostasi, että vastaat yhteen ainoaan kysymykseen."
"Yhteen ainoaan, olkoon menneeksi! Puhukaa, minä kuulen."
"Mitä pidät doña Hermosasta? Hänellä on jotenkin kauniit silmät, eikö ole sinunkin mielestäsi? Voisi luulla, että hän on ryövännyt kappaleen taivaasta, niin siniset ne ovat."
Tämän odottamattoman kysymyksen kuultuaan nuori mies säpsähti ja kuumeinen puna levisi äkkiä hänen kasvoilleen.
"Minkätähden kysytte minulta sitä?" hän sanoi epävarmalla äänellä.
"Mitä se sinua liikuttaa? Vastaa, koska olet sitoutunut siihen?"
"En ole tullut katselleeksi häntä", nuorukainen sanoi yhä neuvottomampana.
"Sinä valehtelet, poikani, olet päinvastoin katsellut häntä hyvin tarkkaan. Muuten nykyajan nuoret miehet olisivat aivan erilaisia kuin minun aikanani, jota en voi uskoa."
"No hyvä! Se on totta, yhdentekevää kuka sen tietää!" nuorukainen huudahti äänellä, joka ilmaisi tyytymättömyyttä ja ujoutta, "niin, minä olen katsellut tuota doña Hermosaa, kuten te nimitätte häntä, ja hän on mielestäni hyvin kaunis: oletteko nyt tyytyväinen?"
"Melkein; ja siinäkö koko vaikutus, minkä tuon ihastuttavan olennon näkeminen on tehnyt sinuun?"
"En ole velvollinen vastaamaan siihen kysymykseen, isä; se on uusi kysymys."
"Se on totta; tiedän muuten vastauksesi edeltäkäsin, jonka tähden vapautan sinut vastaamasta siihen."'
Nuori mies painoi päänsä alas välttääkseen Tiikerikissan tutkivaa katsetta.
"Palatkaamme nyt", hän jatkoi hetken vaitiolon jälkeen, "selitykseemme."
"Sinä olet kiittämätön lurjus, joka et tahdo mitään käsittää; etkö ole ymmärtänyt, että minä koko tässä asiassa olen toiminut vain sinun hyväksesi?"
Kivisydän vavahti hämmästyksestä.
"Minun hyväkseni!" hän huudahti, "mitähän yhteistä on tuon nuoren tytön ja minun välilläni? Te pilkkaatte minua!"
"En vähintäkään; puhun päinvastoin hyvin vakavasti."
"Siinä tapauksessa saan myöntää, etten käsitä rahtuakaan."
"Kas niin, sinähän nyt koetat pilkata minua! Kuinka! Koko tässä asiassa pidätän sinulle kauniimman osan, teen sinut mielenkiintoiseksi, annan sinun näytellä pelastajaa, ja sinä et ymmärrä minua?"
"Sen osan, jonka sanotte pidättäneenne minulle, olisin aivan hyvin voinut ottaa itse ilman minkäänlaista sekaantumista teidän puoleltanne."
"Luuletko niin, poikaseni?" ukko sanoi hymyillen pisteliäästi.
Nuori mies ei pitänyt tarpeellisena väitellä lähemmin tästä asiasta.
"Otaksun", hän jatkoi, "että kaikki on tapahtunut niinkuin te olette olettanut; mutta sitten kun nämä matkustajat nyt ovat teocalissa, niin mitä nyt aijotte tehdä heille?"
"Niin, poikani, minun täytyy todellakin myöntää, etten ole vielä oikein päättänyt mitään sen suhteen, asia tulee aivan kokonaan riippumaan sinusta."
"Minusta!" nuori mies huudahti säpsähtäen.
"Niinpä kyllä: mieti mitä tahdot tehdä heille; lupaan sinulle mukautua kokonaan toivomukseesi."
"Te vannotte sen? Oikein totta, isä?"